Futishuumaa

Silloin tällöin lähiössä kävely voi yllättää positiivisesti. Eilen kävi näin. Kävelin kauniin illan viettona hieman pitempää kautta kotiin ja törmäsin nappulaliigan futismatsiin kämppäni läheisellä kentällä. Arviolta 8-9 -vuotiaat punaiset ja keltaiset iskivät yhteen nuoruuden innolla. Mitä joukkueita värit edustivat, minulla ei ollut käsitystä. Koska mitään kiirettä mihinkään ei ollut, päätin kuitenkin jäädä hetkeksi katselemaan.

Omat nappulajalkapallomuistoni eivät ole niitä parhaimpia. 80-luvun lopun juniorivalmennus nautti vielä "management by perkele" -opeista. Omalla kohdallani vaikutti siltä, että liian moni valmentaja kosti oman urheilu-uransa kesken jäämistä vaahtosammuttimien kokoisille nassikoille, joita valmennettiin kuin Spetsnaz-joukkoja. Jako uuhiin ja lampaisiin oli myös osa arkipäivää. Ne, joilla pallo pysyi jotenkuten hallussa, virittivät harjoituspelin, reppanat kiersivät toisella puolella kenttää juosten ympyrää "hankkien peruskuntoa". Sanomattakin lienee selvää, ketkä sitten odotetun matsin koittaessa imeskelivät heiniä kentän laidalla ja jotka tuupittiin kauemmaksi urheilujuomapullosta.

Eilisen perusteella näyttää kuitenkin siltä, että noista Euroopan Japanin ajoista on tultu harppauksin eteenpäin. Vaihtoja tehtiin siten, että kaikki pääsivät pelaamaan. Nuoruudestani tuttuja ärräpäitä ei kuulunut. Peli aaltoili puolelta toiselle. Tietoisesta kuvion luomisesta juuri ollut tietoa, pallon perään kirmasivat kaikki, mutta juoksua ja hauskaa näytti riittävän. Kaikille hyville suorituksille taputettiin, joukkueesta riippumatta.

Kun varpusparven lentoa muistuttanut peli päättyi 0-0, kerättiin molemmat kasaan. Punaisten joukkueen maahanmuuttajataustainen kapteeni johdatti joukkueensa huutoon ennen kättelyä. "Hävittiin tai voitettiin, reilu peli pelattiin". Lähdin kentän laidalta kotiin päin hyvin mielin, kuten varmasti moni vanhempi ja lapsi. Ennen ei todellakaan kaikki ollut paremmin.