Eläkekiista ja vaihtoehdot

Eläkekiistaan saatiin loppujen lopuksi toivottu sopu ilman työtaistelutoimia. Tämä oli jo toinen kerta tämän hallituksen aikana, kun yhteiskunta on lähellä erittäin kalliiksi sekä taloudellisesti että inhimillisesti käyviä lakkoja. Kuten taannoisen Tehy-kiistan aikana, myös nyt ongelmien aiheuttajat istuivat valtioneuvoston linnassa.

Monien arvioiden mukaan kiistan poliittinen lopputulos oli opposition selkävoitto hallituksesta ja joka näkyy nyt myös mielipidetiedusteluissa. Sitäkin, mutta paljon enemmän kyse oli ihmisten melkoisen spontaanista reaktiosta epäoikeudenmukaiseksi ja epätarkoituksenmukaiseksi koettua päätöstä vastaan. Vaikka vihreiden kannatus onkin hieman noussut, ei tätä lausuntoa silti voi kuin ihmetellä. Enemmän aikaa, vähemmän roinaa, vai miten se nyt oli. Aiheesta kirjoittaa hyvin myös Olli Koski.

Eläkesota puoluepolitiikan puolella tuskin kuitenkaan loppuu nyt tehtyyn sopuun. Julkisuudessa tullaan esittämään jälkiviisastelua aiheesta, jossa oppositiota ja erityisesti demareita tullaan solvaamaan "suurten ikäluokkien edun" ajamisesta sekä omien vaihtoehtoisten esitysten puutteesta. Jos ja kun tämä alkaa, on syytä huomioida pari seikkaa.

Ensinnäkin. Eläkeiän korotus ei olisi koskenut suuria ikäluokkia. Kyseessä oli yritys paitsi murtaa suomalainen sopimiseen perustuva työmarkkinamalli, myös pidentää nimenomaan nuorempien työntekijöiden työssä viettämää aikaa ei laadulla, ei joustoilla, vaan pakolla. Joustava eläkeikä on yksi keskeisimpiä suomalaisen työelämän innovaatioita jolla on pyritty lisäämään yksilön valinnanvapautta. Nyt sitä olivat pseudovapauspuolueet Kokoomus ja vihreät ruhjomassa porukalla alas.

Toiseksi, vaihtoehdoista. Kun aletaan keskustella siitä "miten SDP nyt sitten aikoo nostaa eläkeikää jos tämä ei kerran kelpaa", on huomattava että ongelmaksi määritellään, tarkoituksella, täysin väärä asia. Eläkeiän alhaisuus, ja tämä sietää toistaa melkoisen monta kertaa, ei ole Suomessa ongelma. Eläkkeellejäämisiän alhaisuus sen sijaan on. Ja kun katsoo työttömyyden kasvulukuja, voisi toivoa että huomiota kiinnitettäisiin myös siihen, että ihmisillä olisi töitä joissa jaksaa ja joista jäädä eläkkeelle.

Ja mitä niihin vaihtoehtoihin tulee, niin huhut sosialidemokraattisten vaihtoehtojen kuolemasta ovat vahvasti liioiteltuja. SDP on julkaissut jokaisena oppositiossaolovuotenaan vaihtoehtoisen budjettilinjauksen. Tämän lisäksi SDP on esittänyt oman elvytyspakettinsa. Käsittääkseni punamultahallituksen aikainen pääoppositiopuolue Kokoomus kykeni vaihtoehtobudjettiin neljän vuoden aikana yhden ainoan kerran, vaalien alla (jos olen väärässä, korjatkaa).

Työelämän laadullisen kehittämisen ja osaamisen parantamisen osalta demareilla on hyvä rekordi. Hyvä esimerkki vaikkapa aikuiskoulutuksesta, jonka nimiin kaikki vannovat, oli taannoinen Noste-ohjelma jolle taantumaoloissa voisi olla taas paljonkin käyttöä. Tulevaisuuteen suuntautuvia avauksia löytyy melkoinen kokoelma viimevuotisesta suomalaisen työn tulevaisuus -ohjelmasta, mm. työaikapankkeja, työttömien aktivointitakuuta, työllisyystakuuta sekä yritysten vakausmaksua jolla voitaisiin mahdollisesti vähentää työttömyyttä. Puolueen oman vaihtoehdon viestimisessä ja kiteyttämisessä on melkoisesti parantamisen varaa, mutta väite siitä ettei esityksiä ole on joko tarkoituksellinen tai perehtymättömyydestä johtuva vale.

Vielä eläkepäätöksestä

Uutispäivä Demarin viimeisin pääkirjoitus kannattaa lukea huolella. Eläkekysymyksessä on kyse paljon muustakin kuin työurien pidentämisestä. Paitsi työeläkevaroista, kyse on myös valtapolitiikasta ja yhteiskunnallisesta suunnasta. Pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli, sen rakennus, vakaus ja kehittäminen on nojannut merkittävästi palkansaajajärjestöjen osallisuuteen ja merkitykseen. 

Eläkekiista on erittäin merkittävä paitsi sisällöllisesti, myös periaatteellisesti. Vanhanen pyrkii suoralla konfrontaatiolla, kriisiä savusuojanaan käyttäen murtamaan ammattijärjestöjen yhteiskunnallisen vallan. Mikäli tavoitteena on valtatasapainon muutos elinkeinoelämää suosivammaksi ja pohjoismaisen mallin rapautus konservatiivisemman mallin hyväksi, on ay-liike raivattava sivuun. Thatcher onnistui tässä aikoinaan Britanniassa, samaa yritetään porvarien toimesta Ruotsissa ja nyt Vanhasen toimesta myös Suomessa.

Mielenkiintoista syntyneessä kiistassa on se, mitä Kokoomus tekee. Kokoomus on perinteisesti ollut myös työeläkepuolue ja sillä on erittäin vahva asema erityisesti akavalaisessa ay-kentässä. Eläkeiän pidentäminen ja ammattiliittojen sysääminen sivuun yhteiskunnallisesta päätöksenteosta ei miellytä aktiivisia toimihenkilöitäkään. Katainen on ajankohtaisessa keskustelussa sitoutunut vahvasti Vanhasen linjaan, mutta voisi kuvitella taustalla olevan muunkinlaista ajattelua. 

Suunnanmuutos olisi todella tarpeen. Eläkepäätös on sisällöllisesti typerä ja sääliksi käyvät ne muutamat nuorehkot ihmiset jotka puolueidensa sätkynukkeina toistelevat opeteltua mantraa siitä miten nyt valitaan pienin kolmesta pahasta ja miten tällä pelastetaan nuoren sukupolven eläkkeet. Älyllistä rehellisyyttä voisi odottaa, mutta ehkä se on turhaa. Joskus kuitenkin kannattaisi luovuttaa faktojen edessä (nimimerkillä kokemusta on). Käytännössä kaikki TEL-asiantuntijat ovat tyrmänneet noston tehokkaana keinona vaikuttaa niihin ongelmiin joita päätöksellä kerrotaan ratkaistavan. Todistusaineistoa tämän väitteen tueksi kannattaa etsiä vaikkapa täältä, täältä tai täältä. 

Kuten todettua, ongelma on työssä jaksaminen ja työelämän laatu joka näkyy alhaisessa eläkkeellejäämisiässä, ei lakisääteinen eläkeikä. Kaikki, niin ammattijärjestöt kuin oppositiopuolueetkin haluavat, että ihmiset pysyisivät töissä pidempään. Eläkeikä voisi olla ongelma, jos Suomessa eläkkeelle karkaisivat terveet 63-vuotiaat. Mutta kun näin ei ole. Keskimääräinen eläkeikä on hieman alle 60. 

Joustavaksi laadittu eläkkeellesiirtymisjärjestelmä antaa ihmisten itse miettiä jaksamistaan ja terveyttään. Ei liene mitään syytä estää ihmisiä jatkamasta työuraansa jos he itse siihen ovat valmiita ja töitä riittää. Siksi jatkaa saa 68-vuotiaaksi, ehkä jossain vaiheessa kauemminkin, miksei. Mutta tässä voisi olla järkevää luottaa ihmisten omaan haluun ja valintaan, ei mekaaniseen pakkoon. Ja jo inhimillisyyden nimissä voisi katsoa, että sivistysvaltiossa haluttaisiin jättää ikääntyville työntekijöille myös terveitä eläkevuosia vaikkapa lastenlasten hoitoon ja muuhun elämään. 

Sukupolvikysymys on myös keskeinen. Nimimerkki "Vihainen VTM" tiivistää hyvin SDP:n pelastaelakkeesi.fi -sivustolla: "Ikääntymisen kustannukset ovat jo nyt valtavat, eläkevelka (työikäisten ja eläkeläisten maksamattomat eläkkeet suhteutettuna odotettavissa oleviin elinvuosiin) on jo nyt satojen miljardien suuruinen. Sinänsä kaunista, että hallitus päättää laskea tätä velkaa, mutta on kamalaa, että tämä velka maksatetaan epätasaisesti eri ikäluokkien kesken. Hyvinvointivaltio on jo nyt epätasa-arvoinen erikokoisten ikäluokkien suhteen, esitetty uudistus vain jyrkentää tätä eroa. Eläkeiän nosto voitaisiin myös korvata korottamalla veroja, jolloin korotus kohdennettaisiin kaikkiin muihin paitsi suuriin ikäluokkiin. Pidettäisiinkö tätä mahdollisena?" Edellä mainittua voi täydentää niillä asiantuntijanäkemyksillä, joiden mukaan päätös aiheuttaa valtaisan paon eläkkeelle, siis täysin päinvastaisen reaktion mihin sillä pyritään.

Mikäli Vanhanen saa pitää päänsä, kansantaloudelle aiheutuu vahinkoa, nuoremmat ikäluokat joutuvat maksumiehiksi, terveitä eläkevuosia jää erityisesti raskaita töitä tekeville entistä vähemmän ja kansalaisten vapautta valita kavennetaan merkittävästi ilman että sillä vaikuttaisi olevan mitään merkitystä itse ongelman ratkaisemisen kannalta. Samalla romukoppaan lentää pohjoismainen sopimisen malli, jonka yhteiskunnallisia saavutuksia ihaillaan laajalti Euroopassa ja jonka pohjalle monet maat nyt virittävät yhteiskuntapolitiikkaansa. Vihreitä nämä kysymykset eivät yksittäisiä valonpilkahduksia lukuunottamatta näytä juurikaan kiinnostavan (vihreiden sivuilta ei löydy aiheesta mitään!), joten toivo on Kokoomuksessa. Olisiko mahdollista, että Kokoomus vetäisi Vanhaselta tukensa? On olemassa aikoja jolloin uppoavaa laivaa ei enää kannata yrittää tilkitä.

Eläkepommi ja muita aihioita

Hallitus pudotti eilen pommin palkansaajajärjestöjen niskaan ilmoittamalla yksikantaan eläkeiän nostosta. Kyseessä on valtaisa ratkaisu, joka jatkaa jo havaittua pyrkimystä marginalisoida suomalainen ammattiyhdistysliike. Ensin hyviä tuloksia tuottanut tupo-järjestelmä romutettiin, sitten Katainen sekoili Tehy-kiistassa, tämän jälkeen tietoyhteiskunnan perussääntöjä luodaan Lex Nokian myötä työntekijän asemaa selkeästi heikentäen ja nyt eläkekysymyksessä palkansaajien edustajat sivuutetaan täysin.

Vuoden 2005 TEL-uudistusta valmisteltiin pitkään ja huolella sitouttaen valtaisasti sidosryhmiä, koska eläkejärjestelmän vakaus ja kansalaisten sitä kohtaan tuntema luottamus on tärkeää. Luottamuksen voi menettää vain kerran. Millainen viesti tuleville eläkkeensaajille lähtee, mikäli kahden päivän pohdinnalla työeläkejärjestelmää voidaan muuttaa tuosta noin vain lähes millaiseksi tahansa? Mikä takaa että työeläkevarat ovat turvassa jos aikarajojakin voidaan paiskoa miten huvittaa? Miten tuollaisessa tilanteessa voisi luottaa eläkkeensä riittävyyteen? Hallituksen linjaus ja ennen kaikkea toimintatapa saattaakin tietää hyviä aikoja yksityisten eläkevakuutusten tarjoajille.

On havaittava, että suurella työllä viimeksi tehty uudistus on myös tuottanut tulosta. Eläkkeelle siirtyminen on pikku hiljaa siirtynyt myöhemmäksi, viimevuotisesta poikkeuksesta huolimatta on trendi selkeä. Tämä ilman pakkoa, yksilöiden omaa valinnanvapautta kunnioittaen. Nyt tätä vapautta halutaan rajoittaa - vaikka yhteisesti on todettu että ongelma on ennen muuta työelämän laatukysymysten puolella. Typeriä veropäätöksiä ei olla valmiita perumaan, vaan valtion varojen haaskaaminen maksatetaan tavallisilla työntekijöillä. Veropäätöksistä erityisen huomion ansaitsee metsäveron huojennus jota perusteltiin aikoinaan Venäjän puutulleilla. No, puutulleja ei tullutkaan, ainakaan oletetulla aikataululla, mutta peruttiinko muutamiin kepulaistaskuihin vyöryvä huojennus? Eipä taidettu perua.

Oikeiston tavoitteenasetteluna kaikki edellämainittu on ymmärrettävää. Hyödylliset idiootit heiluttavatkin tukipuolueen paikalta. Ay-vihassaan sokeat vihreät taputtavat mistään mitään ymmärtämättöminä vieressä kun hyvinvointiyhteiskunnan peruspilareita heilutellaan. Vihreää ajattelua asiassa on äärimmäisen vaikea käsittää. Vaikuttaa siltä, että heidän mielestään järjestöjä pitää kuulla ja niiden mielipiteitä arvostaa, paitsi siinä tapauksessa että kyseisissä järjestöissä on paljon jäseniä ja päättävät elimet valitaan vaaleilla eikä huutoäänestyksellä.

Toki politiikkariihen kannanotto sisältää myös toivottuja uudistuksia erityisesti kuntatalouden osalta. Kiinteistöveroavaus on hyvä, kuten myös varsin yleiselle tasolle jäävä lupaus talousrikollisuuden tehokkaammasta torjumisesta. Ajankohtainen asenneilmasto näkyy puolestaan turvapaikkapolitiikan kiristämisenä. Myös tässä kysymyksessä vihreillä pyyhitään pöytää. Kyseiselle linjaukselle on kuitenkin olemassa perusteet jotka liittyvät myös taloustilanteeseen mutta myös sen varmistamiseen ettei järjestelmä kuormitu liiaksi. Huonosta kotoutumisesta kärsivät kaikki. Ilmaus "resurssien keskittämisestä yksittäisiin soveltuviin lähtömaihin" työperäisen maahanmuuton osalta on hieman kryptinen, mutta ilmeisesti tarkoittaa värväyksen keskittämistä maihin joiden kansalaisten sopeutuminen suomalaisiin olosuhteisiin on todennäköisintä. Kun kyseessä on nimenomaan työvoiman rekrytointi, on tämä linjaus sekin varsin perusteltu.

• Aiheesta arvioita myös: Jussi Ahokas
  

Porvari nukkui hyvin

Joulua kohti mennään taloustaantumauutisoinnin merkeissä. Jyrki Katainen katsoi vielä alkusyksystä, ettei mitään merkittävää tule tapahtumaan, mutta tuhansiin nousseet lomautukset ovat lopulta saaneet hänetkin heräämään pitkäksi venähtäneiltä päiväunilta ja puhumaan "talouden talvisodasta". Hyvää huomenta herra marsalkka ja tervetuloa vain riviin. Johan tässä odoteltiinkin.

Katainen vaatii kirjoituksessaan yhteistyötä ja yhteen hiileen puhaltamista. Hyvä. Tosin kun oppositio tätä yhteistyötä palkansaajajärjestöjen tukemana aiemmin tarjosi, kuitattiin nämä silloiset tarjoukset joko hiljaisuudella tai vaalikikkailuna. Ilmeisesti johdonmukaisuus tai rehellisyys eivät ole vaadittavia ominaisuuksia gallupeissa pärjäämiselle -ja jos eivät ole niin miksipä kokoomuscapo niitä sitten harjoittaisi. Sääli silti.

Hallituksen ansioksi on kuitenkin luettava se, että nyt ilmeisesti alkaa tapahtua. Pääministeri Vanhanen ilmoitti tänään hallituksen mieluummin lisäävän veroja kuin tekevän menoleikkauksia. Taantumaoloissa tätä on pidettävä hyvänä perusperiaatteena. Helsingin Sanomien uutisen mukaan eräs lisäysten kohde on, myös perustellusti, työllisyyskoulutus. Vieläkö joku muistaa miten porvarit hyökkäsivät koulutuksia vastaan eduskuntavaaleissa kutsuen niitä tempputyöllistämiseksi? Siperia näemmä opettaa.

Jos kohta pari porvaria jo heräilee, niin yksi ei vielä ole ymmärtänyt mistä on kyse. Jussi Järventauksen ulostulo liittyen palkkojen alentamiseen sopii hieman heikosti tilanteeseen jossa kotimaista kysyntää pitäisi pitää yllä alasajon sijasta. Veronnosto sentään useimmiten pysyy kotimaisessa kierrossa. Palkkaleikkaukset jäävät helposti pysyviksi tilanteessa, jossa yritysten johdolla on todellisesta tilanteesta aina parempi kuva kuin työntekijöillä ja intressi tuolloin liioitella vaikeuksia. Huono liikkeenjohto voitaisiin palkka-alen myötä maksattaa työntekijöillä. Samalla alkaisi kilpailuedun haku heikommalla palkkauksella, josta kärsisi koko kansantalous.

Lukemisen arvoista vielä ennen joulua:

• Jussi Saramo kirjoittaa mielenkiintoisesti palveluseteleistä
• Dagens Nyheter analysoi Ruotsin blokkiutuvaa poliittista tilannetta
• Loka Laitisen mahtava kolumni

Köyhiltä köyhemmille

SATA-komitean puheenjohtaja Markku Lehdon (kesk.) ensimmäisistä päätelmistä uutisoitiin loppuviikosta. Keskeinen linja on jo aiemmin kuvatun kaltainen, pääpaino on perusturvassa, leikkaus kohtaa ansioturvaa.

Työttömiä kohtaan alustavat avaukset ovat tylyjä. Ajattelu vaikuttaa selkeältä, työttömyys on yksilön oma vika ja töitä vailla oleva tarvitsee tuuppausta. Onko totuus tällainen, on toinen kysymys. SAK muistuttaa kommentissaan Lehdon avauksiin siitä, että hyvin usein työttömyyden pitkittymisen taustalla ovat terveydelliset syyt tai koulutuksen puute. Näihin taas ei työttömyysturvan leikkaaminen pure. Sama koskee nuoria, joiden kimpussa hääri aiemmin ministeri Hyssälä.

On erittäin oletettavaa, että työttömyys kääntyy nousuun vaalikauden loppua kohti kuljettaessa. Taantuman kestoa ja syvyyttä on vaikea ennustaa, vientiteollisuudestaan elävä maa on riippuvainen ulkomaisista markkinoista, ja mikäli finanssikriisi vie maailmantalouden syvään notkahdukseen, voi jälki olla rumaa Suomessakin. Esimakua on jo saatu. Nyt esitetyn työttömyysturvaleikkurin toteutuminen voi pahimmillaan tarkoittaa entistä suuremman joukon ajautumista vaikeuksiin, toimeentulo-ongelmien realisoituessa huomattavasti nopeammin. Lehdon esitykset eivät vastaakaan mitenkään siihen ehkä kuitenkin suurimpaan työttömyyden aiheuttajaan, siihen ettei töitä ole.

Keskustalle Lehdon esitykset todennäköisesti sopivat. Myös vihreät löytänevät siitä kannatettavia elementtejä. Tämä epäpyhä allianssi löytää toisensa tilanteessa, jossa sosiaaliturvan tason yhteys työntekoon vähenee. Konservatiivipuolue Keskustalle kyse on muutoksista joiden puitteissa mieselättäjämallin paluu on jälleen askeleen lähempänä, vihreille suunta voidaan markkinoida siirtymisenä kohti perustulon kaltaisia malleja. Yhteinen tavoite molemmille vaikuttaa olevan työmarkkinajärjestöjen vaikutusvallan vähentäminen yhteiskunnassa yleensä. Vihreiden ei tähän kelkkaan kannattaisi lähteä.

Perusturvan parantaminen on keskeistä ja tärkeää. Sen suhteellinen heikentyminen on suurin syy Suomessa tapahtuneelle eriytymiskehitykselle. Mutta samalla on vaikea nähdä intressiä ansioturvan suhteelliselle heikentämiselle, ellei syyksi sitten kelpaa yllä kuvattu valtapolitiikka. Vai onko kyseessä vanha kunnon divida et impera -taktiikka? Vastakkainasettelu luodaan erilaisten työttömien välille. Turhaa eikä vastaa ongelmiin. Pohjoismaisen mallin onnistuminen köyhyyden torjumisessa on sosiaalipolitiikan tutkimuksessa usein kuvattu laajan työllisyyspolitiikan, universaalien palveluiden sekä ansiosidonnaisen sosiaaliturvan ansioksi. On myös huomattava, että vaihtoehtoja on myös muita, mm. Jaakko Kianderin esitys veronkevennysvaran suuntaamisesta verotettavan tulon alarajan noston kautta pienituloisemmille.

Talousongelmien häämöttäessä työllisyyden ylläpito nousee tärkeäksi. Tämä vaatii julkisia investointeja, eikä julkisuudessakin esiteltyä "kotitalousmallia". Valtion tehtävä on toimia aktiivisena suhdanteita tasoittavana voimana. Mitä tulee sosiaaliturvan kannustavuuteen, on kannustaminen järkevintä hoitaa tavalla, jossa työhön osallistuminen merkitsee myös parempaa sosiaaliturvaa. Kyse on porkkanoista, ei raipoista. Siltoja työstä työhön, työssäkäyntiä tukevia palveluita ja tehokasta koulutusta, ei kotiäitiyhteiskuntaa. Näistä syistä parannuksia tarvitaan sosiaaliturvan kaikkiin osiin.


Ps. Lukea kannattaa ainakin:

• GSD:n blogissa asiantunteva kirjoitussarja rahoitusmarkkinakriisistä.
• Saija Jokela löytää itsensä erikoisesta tilanteesta - ja kirjoittaa asiaa.
• Hanna tekee huomion, jollaisen jokaisen politiikkaa ainakin vasemmistossa työkseen tekevän pitäisi tehdä.

Aivovuodosta ja liikkuvuudesta

Vuonna 2004 10 itäisen Keski-Euroopan maata liittyi Euroopan Unioniin. Eräs näkyvä ilmiö näiden maiden EU-jäsenyyden toteutumisen myötä oli laaja maastamuutto, joka kohdistui erityisesti Brittein saarille. Tämä on luonut mielenkiintoisen tilanteen erityisesti pieniin Baltian maihin, ja siitä voidaan vetää joitain kotimaisessa työvoiman liikkuvuuskeskustelussa tärkeitä johtopäätöksiä.

Liettuan väestöstä jopa lähes 10% on muuttanut maasta EU-jäsenyyden jälkeen. Tämä on maalle suuri haaste. Huoltosuhde heikkenee Liettuassakin nopeaa vauhtia. Maa on kyllä vaurastunut nopeasti, mutta suuri osa vauraudesta rakentuu odotuksille ja omaisuusarvoille, ei niinkään millekään konkreettiselle tuotannolle. Jotta ikääntymisestä selvittäisiin, tulisi yhteiskunnan get rich before getting old. Näin ei käy, mikäli työvoima valuu maasta ulos.

Maastamuutosta voi kuitenkin olla myös hyötyä. Toisin kuin voisi kuvitella ja mistä Suomessa aina puhutaan kun puhutaan Suomesta muuttamisesta, kyse ei ole vain koulutetuista. Muistan, kun aikoinaan 2000-luvun alkuvuosina vaimoni kotikaupungissa vieraillessa kaduilla pyöri varsinkin iltaisin näkyvä määrä joutilaan oloisia nuoria miehiä. Töitä ei ollut, ei liioin koulutusta. Liettualainen koulu ei silloin eikä vieläkään juurikaan huolehtinut niistä, joiden oppimisvalmiudet eivät olleet parhaita mahdollisia. Aika kului lähinnä päämäärättömässä pyörimisessä ja pienessä vahingonteossa.

Palatessa Taurageen vuosikymmenen loppupuolella joutilaat olivat kadonneet katukuvasta. Osa oli päässyt kiinni talousmenestykseen joka alkoi viidentoista vuoden viiveellä näkyä myös provinssin pikkukaupungissa, suuri osa kuitenkin oli vaihtanut maata. Moni entinen oman auton tuunaaja on nyt putkimiehenä, rakennusmiehenä tai linja-autonkuljettajana jossain päin Englantia tai Irlantia. Mikäli muuttaneet joskus palaavat takaisin, on entisistä huligaaneista voinut kasvaa kielitaitoisia, työhön oppineita ja tottuneita, säännöllisen elämäntavan omaksuneita ihmisiä.

Mutta miten sitten houkutella väkeä takaisin? Suomessahan aina kun aivovuodosta puhutaan, tarjotaan lääkkeeksi veroalea ja "kannustavuutta". Suomalaisia ulkomaille muuttaneita asiantuntijoita käytetään keppihevosina ajettaessa erojen kasvattamista. Voidaankin hyvin katsoa auttaisiko tämä? Liettua on tasaveron ja suurten tuloerojen yhteiskunta, joka ei turhia "tasapäistä". Tämä ei kuitenkaan näytä aiheuttavan haluja palata. Liettuassa ollaankin aikeissa panostaa maastamuuttaneiden lapsiin sekä liettuan kielen opetukseen ulkomailla. Mikäli lapset oppivat äidinkielensä hyvin, voidaan kotimaahan jossain vaiheessa palata mikäli tämä mielekkäältä tuntuu.

Mikä siis on tarinan opetus? Väkeä voidaan houkutella parhaiten takaisin panostamalla palveluihin ja erityisesti lapsiin. Työmarkkinoillakin keskeistä ovat monipuoliset mahdollisuudet. Suomessa erityisen tärkeä on peruskoulu, ei ole yksi eikä kaksi perhettä, jotka ovat palanneet vain saadakseen lapsensa suomalaiseen kouluun. Veroparatiisi ei ihmisiä kiinnosta, vaan vakaa ja turvallinen yhteiskunta.

Toinen opetus koskee liikkuvuutta yleensä. Brain drain voi olla pitkällä aikavälillä haitallista, mutta mikäli kyseessä onkin brain circulation, aika ulkomailla, jonka myötä opitaan, avarrutaan ja koetaan uusia asioita, voittajia ovat yllättävän monet. Yhtä lailla kuin korkeasti koulutettuja "asiantuntijoita", tähän tulisi kannustaa myös tavallisissa perusammateissa toimivia työntekijöitä.

Poimintoja pimeästä

Alkuviikko on sisältänyt muutamia mielenkiintoisia ulostuloja useilta oikeistotoimijoilta. Sosialidemokraattien puoluekokouksesta liikkeelle lähtenyt keskustelu päivähoitomaksujen poistosta on ensin leimattu kalliiksi ja siten toteuttamiskelvottomaksi. Kun kävi ilmi, ettei kyse ole millään muotoa rahasta, keksittiin verukkeeksi epätoivottu ohjausvaikutus, jossa lapsia ajetaan kodeista hoitoon. Tämä täysin välittämättä siitä, ettei maksuttomuus millään muotoa tarkoita sitä, että mikään instituutio sosialisoisi lapset. Mutta: kieli onkin voimaa.

Orwellilainen käsitevääntely oli voimissaan jälleen Kokoomuksen ministerien ja muun johdon tavatessa kansaa. Turun Sanomien haastattelussa veropolitiikka, jossa suurituloisimmat saavat absoluuttisesti suurimmat kevennykset, mielletään sosiaalisesti oikeudenmukaiseksi. Samaan aikaan päivähoitomaksujen poistoa pidetään suurituloisia suosivana uudistusehdotuksena ja sen katsotaan lisäävän tuloeroja. Ja näinkö ei siis käy veronkevennysten myötä? O tempora o mores.

Kokoomuksessa ei ilmeisesti itsekään oikein tiedetä mitä mieltä maksuista pitäisi olla. Virallinen oppi velvoittaa vastustamaan demarien avauksia. Eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ravi kuitenkin toteaa TS:n haastattelussa maksujen muodostavan merkittävän kannustinloukun ja syövän suurelta osin palkankorotushyödyt niiltä ihmisiltä, joilla on hoitoikäisiä lapsia. Hän haluaisi kuitenkin korjata ongelmat roiskimalla suurimmat veronkevennykset itsensäkaltaisille melkoisia palkkatuloja nauttiville. Todellista kohdentamista. Voisikin kysyä, kumpi hyödyttää Ravin antaman esimerkin mukaista perhettä toimeentulossaan enemmän, maksujen poisto vai veroale?

Toisenlaisesta kiemurtelusta vastaa sosiaali- ja terveysministeri Liisa Hyssälä. Kansan Uutisten tämän päivän jutussa asiantuntija asiantuntijan jälkeen tyrmää ministerin julkisuuteen kantaman idean. Nuorille ei ole useinkaan kertynyt ansiosidonnaista turvaa, jotta he voisivat jäädä sen kanssa "makaamaan". Juttuun haastateltu ministeri selitteleekin lausuntoaan eikä ole kuuleman mukaan missään vaiheessa ottanut aiheeseen myönteistä kantaa. Kuitenkin HS:n juttu jonkin ajan takaa kertoo hieman toista.

Ansiosidonnaisen työttömyysturvan kimppuun SATA-komiteassa käyvät ennen muuta työnantajien edustajat kokoomuslaisen valtiosihteeri Oksalan vahvalla taustatuella. Miksi? Ehkä ennen muuta siksi, että heikäläisittäin tarkoituksenmukaista on pyrkiä vähentämään kannustimia järjestäytyä ammatillisesti. Ansiosidonnaisen turvan kimppuun käyminen palvelee tätä tarkoitusta oikein mainiosti. Nyt olisikin aika miettiä kenen etua tämä puolestaan palvelee? Herätys vihreät ja Kokoomuksen ay-siipi.

P.S: lukemisen arvoista teemaan sopien tänään: Elina Hirvonen

Isojako

Valtionvarainministeriön budjettiesitys on pullosta ulkona ja arvioitavana. Kuntavaalien läheisyys näkyy siinä, että myös hallitusrintaman sisältä erityisesti vihreät esittävät kritiikkiä esitystä kohtaan. Pääpiirteissään esitys kuitenkin pysynee verrattain muuttumattomana eduskunnassakin. Tästä pitävät hallituksen pääpuolueet huolen - ja tuskin vihreilläkään pientä profiilinkorotusta kummempaa sanottavaa linjaan on.

Työn verotuksen keventäminen ei sinällään ole lainkaan huono linja. Se vain vaatisi rinnalleen veropohjan laajentamiseen pyrkiviä toimenpiteitä. Nyt kevennykset uhkaavat pikemminkin kasvattaa jo revenneitä tuloeroja. Omaisuuden verottamisessa oikeistohallitus ei kuitenkaan juurikaan kunnostaudu, mm. ykskaks tapahtunut 170 miljoonan kevennys metsänmyyntiveroihin osuu omistaville. Nyt kun mietitään, että 800 miljoonan tulonveronkevennys, joka kohdistuu kaikille on kallis ja suuri, niin olisi hyvä miettiä kuinka monta saajaa mahtoi kyseisellä 170 miljoonalla olla. Ei kovin montaa. "Ne lisää saa, joilla ennestään jo on."

Asiakasmaksujen korotukset syövät pienituloisilta palveluita käyttäviltä saavutettavat hyödyt, eikä suurituloisia absoluuttisesti huomattavasti enemmän suosivilla veroratkaisuilla myöskään työllistetä tehokkaasti, mutta sitä suurempi kysymys kuuluu, mitä tehdään, mikäli laskusuhdanne Suomeen päinvastaista vakuutteluista huolimatta ilmaantuukin? Taantumatilanteessa verojen nostoa tuskin haluttaisiin tehdä. Hyvänä kautena tehtävillä tuntuvilla veronkevennyksillä voidaan toki pyrkiä pitämään kasvua käynnissä, mutta tilanteessa, jossa kasvu sakkaa, vaihtoehdoiksi jää veronkevennysvarojen tultua syödyksi lähinnä palveluiden ja tulonsiirtojen leikkaus - joka puolestaan vain kärjistäisi ongelmia.

Budjettia tuleekin tarkastella osana laajempaa oikeiston projektia, jossa pyritään eroon pohjoismaisesta hyvinvointimallista, jota leimaa korostuneesti universalismi. Katainen on tehnyt omilla linjauksillaan hyvin selkeäksi sen, että sosiaalipoliittiset painotukset julkisten interventioiden osalta halutaan kohdistaa nimenomaan köyhäinhoitoon. Keskiryhmiä taas sysitään yksityisen sektorin asiakkaiksi, markkinoille. SDP:n avaukset, joissa myös keskiryhmien yhteisten palveluiden käyttöä haluttaisiin suosia, tyrmätään.

Tätä tukevat asiakasmaksujen korotus, talouspoliittinen linja, jossa kuntapalveluille ei haluta antaa niiden tarvitsemia resursseja valtion paisuvasta kassasta sekä tuki markkinaperustaisille ratkaisuille. Julkisten palveluiden kannatus ja kansalaisten luottamus niihin laskee kun palvelut resurssipulassa sakkaavat ja samalla niistä tehdään kalliimpia käyttää. Muukin olisi mahdollista, mutta se olisi markkinoistamissuunnitelmien tiellä. Vaikka absoluuttiset panostukset kuntatalouteen ovatkin suuria, on huomattava, että peruspalveluohjelman mukaan valtion panostus tulee vaalikauden loppua kohti laskemaan -ja että asiakasmaksujen korotusten aikaansaama tulovirta leikataan palveluista pois valtiolle.

Kun kuvaa täydennetään viimeaikaisilla veropuheilla, syntyy hyvä kokonaiskuva. Päällisin puolin Kataisen toukokuiset periaatelinjaukset ovat järkeviä, pääoma- ja palkkatuloista maksettavien verojen epäsuhtaa on kavennettava. Mutta mikä on tavoitetila? Ottaen huomioon tasaisesti kaikille suunnattavat verohelpotukset sekä palvelulinjaukset, voisi kuvitella kauniin paketin alla kurkkaavan tasaveron.

Tasavero tai siihen suuntaan liikkuminen, universalistisen palvelujärjestelmän murtaminen ja kuorrutuksena sosiaaliturvauudistus ilman lisärahaa, todennäköisesti rapauttamalla ansioturvaa - olemme keskellä oikeistolaista märkää unta. Kaikki tämä voidaan oikeuttaa retorisesti "kannustavuudella", "valinnanvapaudella" ja "köyhistä välittämisellä". Tässä nähdään miten tärkeää käsitteiden valtaaminen ja määritteleminen onkaan. Yhdessä vaalikaudessa koko ohjelmaa ei läpi viedä -siksi kai Vanhanen haluaa jäädä eläkkeelleen vasta 2015 alkaen.

Matias Möttölä kolumnoi valtionvihaajien rivien harvenemisesta pari viikkoa sitten Helsingin Sanomissa. Guardian Weekly puolestaan raportoi pari viikkoa sitten Uudesta-Seelannista, jossa uusliberalistinen ohjelma toteutettiin ensimmäisenä länsimaisista valtioista -ja jossa harjoitetaan tällä hetkellä vahinkojen korjaamista laajamittaisilla julkisilla interventioilla ja palveluiden palauttamisella osaksi julkisen sektorin omaa toimintaa. On ikävää, että Suomessa halutaan välttämättä tehdä kaikki samat virheet, joista muualla on jo opittu ja joita nyt kalliilla korjataan.

Budjetista bloggaa myös mm. Olli Koski

Välityömarkkinoista

Välityömarkkinoista on puhuttu paljon. Samaten sosiaalisten yritysten mahdollisuudesta kantaa entistä suurempaa työllistämisvastuuta niistä ihmisistä, joiden tosiasialliset kyvyt ja mahdollisuudet osallistua työelämään ovat rajalliset. Tavoitteet ovat hyviä ja on toki tärkeää, että mahdollisimman moni osallistuisi työelämään paitsi oman osallisuuden, myös julkisen talouden kestävyyden vuoksi.

SDP:n puoluekokoukseen käsittelyyn tulevassa Suomalaisen työn tulevaisuus -ohjelmassa välityömarkkinoilla nähdään rooli pitkäaikaistyöttömyyden vähentäjänä. Mallina tarjotaan työllisyysseteliä, jonka työnantaja voisi työhallinnosta lunastaa ja jolla kompensoitaisiin työntekijän alentunutta tuottavuutta. Samalla esitellään Irlannista tuttu ajatus, jossa työttömiä kannustetaan työelämään antamalla heille mahdollisuus pitää osa työttömyysturvastaan.

Aikomus ja tarkoitus on varmasti hyvä. Silti on kysyttävä, onko linjaus oikea? Oleellista on myös kysyä, keitä erityisesti työllisyyssetelillä tarkoitetaan? Kaikkia työttömiä, vajaakuntoisia, vammaisia? Jos linjaus koskee pieniä erityisryhmiä, se on huomattavasti vähemmän ongelmallinen kuin jos sen halutaan koskettavan laajoja ryhmiä.

Kun koko ohjelma puhuu nimenomaan osaamisen kasvattamisesta vastauksena työelämän ja globalisaation uusiin haasteisiin sekä tuottavuuden parantamisesta, on kysyttävä millä tavalla de facto matalapalkkatuki tukee kyseisiä tavoitteita? Miksi investoida tuotantoprosessin parantamiseen yksinkertaisemmissa töissä, jos tarjolla on käytännössä ilmaista työvoimaa noita töitä tekemään? Haluammeko me todella kilpailla Kiinan kanssa työvoiman hinnalla?

Yleisesti on tunnustettu kohtaanto-ongelman merkitys, eli se, etteivät tarjolla olevat työpaikat ja työttömien osaaminen vastaa toisiaan. Välityömarkkinat ratkaisevat ongelman mahdollistamalla sellaisten nollakoulutusta vaativien yksinkertaisten töiden, joista on Suomen oloissa jo monesti päästy teknologian kehittymisen myötä eroon, uuden synnyn. Täsmälleen päinvastaista politiikkaa, johon on esimerkiksi palkkapolitiikalla kauan pyritty. Jos jossain on luotu näkemys siitä, että suunta kohti paremman tuottavuuden töitä on ollut väärä, ei sitä ole ainakaan missään ohjelmassa tai strategiassa ollut luettavissa.

Ajatus valtion varojen käytöstä subventoimaan yksityisen yrityksen työnantajakuluja herättää sekin ajatuksia. Palkkojen polkemiselle avattaisiin ovi - valtion ja kunnan laskuun. Jos julkinen sektori on halukas kuluttamaan merkittävästi varojaan vaikeasti työllistyvien työllistämiseen, voisiko olla yksinkertaisempaa ja vähemmän byrokraattista pyrkiä sijoittamaan kyseisiä ihmisiä julkisen sektorin töihin? Ei-kilpailluilla aloilla kilpailu ei suotta vääristyisi, eikä valtaisaa haku-lupa-valvonta-byrokratiaa tarvittaisi. Lisäksi tarve työvoimalle ei noilla aloilla varmaankaan ole vähäisempi.

Käytännön fakta on, että nykyisille työmarkkinoille ei moni kuntoutuja, työkyvytön tai moniongelmainen ihminen työllisty. Työn merkitystä osallisuuden ja identiteetin rakentajana suomalaisessa työorientoituneessa kulttuurissa ei saa vähätellä. Kysymys kuitenkin kuuluu, olisiko kuitenkin järkevämpää jättää yksityisen sektorin subventointi vähemmälle ja pyrkiä tarkastelemaan ketkä kuuluvat aidosti työkyvyttömyyseläkkeelle, keille voitaisiin järjestää asianmukaista korvausta vastaan suoraan kevyttä yleishyödyllistä työtä ja ketkä voisivat aidosti ponnistaa uudelleen kilpailluille markkinoille koulutuksen ja osaamisen kasvattamisen myötä.

Työelämän vaatimukset ja ammatillinen koulutus

Suomalaisen peruskoulun nauttiessa Pisa-menestyksestä jälleen tänä vuonna on koulutuspoliittisen keskustelun painopiste siirtynyt toiselle ja korkea-asteelle. Jo usean vuoden olemme voineet lukea useasta raportista ja strategiasta linjauksen ammatillisen koulutuksen profiilin korottamisesta ja Suomea uhkaavasta ammatillisten osaajien pulasta. Tällä on perusteltu koulutuksen painopisteiden muutosta, ennen muuta pieneneviä aloituspaikkamääriä korkeakouluissa.

Profiilin nostoa tarvitaan, kyllä. Kysymys kuuluu, miten? Ammattiosaajia tarvitaan, tämäkin on totta. Kysymys kuuluu, millaisia? Elinkeinoelämä on keskittynyt vaatimuksissaan "työelämän tarpeita" vastaavien ammattilaisten kouluttamiseen. Työvoimakapeikkoja tulisi täyttää entistä nopeammin, ja ratkaisuksi on esitetty mm. osatutkintojärjestelmää, jossa yhä korostuneempi osa opinnoista suoritettaisiin työssä oppimalla. Perusteluna on paitsi työvoiman saatavuus, myös abstraktiksi jäävä "todellisten tarvittavien taitojen oppiminen". Varmoja työpaikkoja luvataan, ja yhteiskuntakin pääsisi halvemmalla.

Kuulostaa hyvältä, mutta onko sitä? Ei ole.

Miksi ei ole?

Ennustaminen on vaikeaa, erityisesti tulevaisuuden ennustaminen. Kuitenkin muutamia selkeitä kehitystrendejä voidaan havaita. Työelämän ja koulutuksen kannalta oleellisia ovat työtehtävien moninaistuminen, rakennemuutoksen nopeutuminen ja uuteen vaiheeseen etenevä globalisaatio.

Työelämätarpeista käytävä keskustelu liikkuu Suomessa kvartaalitalouden ehdoilla, huomioimatta pitkän aikavälin tarpeita. Nuorten kohdalla toisen asteen koulutusvalinta määrittää käytännössä elämän ja työuran suunnan neljäksi kymmeneksi vuodeksi. Tilanne, jossa elinkeinoelämä puhuu neljännesvuosista, on ristiriita huomattava.

Koulutusjärjestelmän tulisi, ainakin yhteiskunnan rahoittaman ja järjestämän sellaisen, keskittyä ennen muuta kansalaisten vakuuttamiseen ja heidän elämänmahdollisuuksiensa turvaamiseen. Kuka takaa, että tiettyyn sorviin täsmäkoulutettu nuori kykenee menestymään kyseisellä opilla eläkeikäänsä asti? Ei kukaan. Yrityksiä kiinnostaa voiton tuottaminen. Mikäli tehdas on kannattavaa siirtää muualle, se siirtyy. On myös oletettavaa, että ne osat tuotantoprosesseista, jotka tulevat pysymään ja kehittymään nimenomaan Suomessa, vaativat tulevaisuudessa yhä suurempaa teknologian hallintaa. Välineet kehittyvät nopeasti. Mitä tapahtuu, jos työvoiman osaaminen on kapea-alaista, eikä taivu helpolla uusiin osaamisvaatimuksiin?

Liiallinen täsmäkoulutus vain tiettyyn teolliseen työtehtävään paitsi vähentää nuorten valinnanmahdollisuuksia jatkokoulutuksensa tai uralla etenemisensä suhteen, myös tekee heistä liiallisen riippuvaisia yhdestä työnantajasta. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä kukaan heistä ei jää eläkkeelle samasta yrityksestä tai työtehtävästä. Tämän vuoksi he jäävät ensimmäisinä rakennemuutoksen jalkoihin. Täsmäosaaminen erityisesti teollisuudessa on monin paikoin vaikeasti siirrettävää.

Tilanteessa, jossa toisen asteen koulutus ei ole antanut nuorille riittäviä yleisiä oppimisvalmiuksia, tai väheksynyt liiaksi kielten, kulttuurien, tai muiden yleissivistävien aineiden merkitystä, jäävät nämä ihmiset vaikeaan tilanteeseen sorvin siirtyessä tai tuotantoprosessin monimutkaistuessa. Heidän on vaikeampi oppia uutta, tai ajatus uuden ammatin opiskelusta ja kouluun paluusta ovat henkisesti raskaita.

Osatutkintojärjestelmää myydään kauniilla sanakäänteillä ammattitaidon arvostamisesta, mutta tosiasiallisena tarkoituksena on saada koulutusjärjestelmä palvelemaan yritysten lyhyen tähtäimen etuja, jotka ovat toisenlaiset kuin työvoiman pitkän tähtäimen edut. Työnantajastaan riippuvainen työvoima pysyy helposti nöyränä eikä vaadi oikeuksiaan yhtä terhakkaasti kuin sellaiset työntekijät, joiden osaamisella on käyttöä myös yhden yrityksen ulkopuolella.

Koulutus on paitsi sivistyksellinen itseisarvo, myös väylä kiinnittyä työn ja osallistumisen kautta yhteiskuntaan. Ammatillista koulutusta tulee kehittää yhteiskunnan toimesta suuntaan, jossa se takaa paitsi hyvät ammatilliset valmiudet, myös mahdollisuuden jatkuvasti parantaa omaa osaamistaan sekä monipuolistaa sitä. Tämä vakuuttaa työntekijät muutosten varalta, ja toimii pitkällä tähtäimellä myös elinkeinoelämän eduksi, koko yhteiskunnasta puhumattakaan.

Tulevaisuuden koulutuspolitiikan tulee rakentua ennen muuta pitkäjänteiseen analyysiin yhteiskunnallisesta kehityksestä. Käytännössä tämä voisi tarkoittaa oppivelvollisuuden laajentamista kattamaan toisen asteen koulutus, nuorisoasteen koulun toteuttamista, jolla lisättäisiin opiskelijoiden mahdollisuuksia yhdistellä teoreettisia ja käytännöllisiä opintoja, sekä aikuiskoulutusmahdollisuuksien parempaa takaamista kaikille kansalaisille. Ajatus "koulun päättymisestä" on hylättävä. Oppiminen ei pääty koskaan.

Artikkeli on julkaistu Sosialidemokraattiset Opiskelijat SONK ry:n julkaisemassa mielipidelehti Debatissa 1/08

Tasa-arvosta ja kuntalisistä

Mikä tahansa poliittista kannatusta etsivä liike kohdistaa usein huomionsa nimenomaan lapsiperheisiin. Ja miksei kohdistaisi? Ongelmia ja arjen haasteita on, ja monessa suhteessa lapsiperheet kohtaavat aitoja taloudellisia ja elämänlaatuun liittyviä haasteita. Lisäksi teemat ovat poliittisen viestinnän kannalta hyviä. Lapsiperheiden asialla oleva kykenee helposti profiloitumaan tulevaisuusorientoituneena.

Mutta, mutta. Asiat ovat kaikkea muuta kuin yksinkertaisia. Otetaanpa esimerkkinä lasten hoito.

Kotihoidon kuntalisät tuovat monen kotona lapsiaan hoitavan perheen arkeen tervetullutta taloudellista tukea. Kotihoidontukea perustellaan jokaisen oikeudella hoitaa lapsiaan halutessaan kotona, muutenhan tämä valinta olisi vain rikkaiden hyvä, lisiä taas usein myös kuntatalouden näkökulmasta. Päivähoitopaikat ja niiden järjestäminen maksaa, lisät voivat tulla kunnalle lyhyellä tähtäimellä halvemmaksi. Lisäksi hyvänä selkänojana toimii uudelleen suosituksi noussut vanha ajatus kotona hoitamisen ylivoimaisuudesta niin lasten kuin vanhempien kannalta.

Mutta kolikolla on kääntöpuoli. Kotona lapsiaan hoitaa miltei aina äiti. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että työmarkkinoiden tasa-arvo heikkenee. Naisten työurista tulee katkonaisia ja he jäävät jälkeen ura- ja ansiokehityksessä. Tämä säteilee kautta linjan mm. myöhemmin saatavan eläkkeen määrään. Avioerotilanteissa näiden ihmisten, useimmiten siis naisten, leipä jää kapeaksi. Yhteiskunta on myös usein investoinut aktiivi-ikäisiin aikuisiinsa mm. koulutuksen kautta. Vastineeksi odotettuja verotuloja jää kilahtamatta kassaan, kun väki on työvoiman ulkopuolella. Tätä seikkaa ei kuntataloudessa juurikaan katsella.

Erityisesti kuntapuolella ongelmaksi koituu myös työvoiman saatavuus. Samat kunnat, jotka valittavat työvoiman puutetta palvelusektorillaan, ostavat naiset kotiin hoitamaan lapsiaan kuntalisien turvin. Ongelmallisena voidaan pitää myös sitä, että kuntalisät asettavat perheet täysin eriarvoiseen asemaan riippuen siitä, millä puolella rajaa satutaan asumaan.

Poliittisesti asia on todella vaikea. Menepä vastustamaan makrotaloudellisiin näkökulmiin nojautuen kuntalisiä, ja saat kimppuusi kaikki. Syytöksiä lasten sosialisoinnista ja perheiden unohtamisesta alkaa sadella. Helppoa olisi vaatia vain päivähoitomaksujen laskemista, mutta jostain pitäisi säästääkin, jotta rahaa löytyisi moiseen. Terveydenhuolto, vanhusten hoivasta puhumattakaan, tarvitsisi sekin lisäresurssinsa. Sitäpaitsi erityisesti vanhuspuolella kysyntä kasvaa ja laatu laahaa jo nyt muiden pohjoismaiden perässä.

Ei helppoa ole. Ongelmia voidaan toki erityisesti tasa-arvopuolella ratkaista perhevapaiden tasaisemmalla jakamisella, samaten kehittämällä mahdollisuuksia työskennellä osa-aikaisesti siten, ettei työmarkkinakytkentä katkeaisi kokonaan vuosiksi. On myös hyvä kysymys, voisiko työllisyys- ja tasa-arvonäkökulmaa edistää porkkanalla eikä kepillä. Jos porkkanoita riittää kaikkeen, miksei. Mutta pitänee miettiä myös tilannetta, jossa käy kato.

Paperiäijät ja niiden palkat

Erityisesti SAK-lainen ammattiyhdistysliike saa varsin usein vihat päälleen kahdesta asiasta. Toisaalta sen ei ole katsottu toimineen pätkätyöntekijöiden hyväksi. Toisaalla sen katsotaan suojelevan liiaksi työssäkäyvien tai vain omien liittojen jäsenten etuja ja unohtaneen muut ryhmät, mm. työttömät tai matalapalkkaisemmat alat. Nämä kaksi kritiikin kärkeä nousevat usein erityisesti vihreästä liikkeestä ja ne poikkeavat muusta oikeistolaisesta kritiikistä.

Keppihevoseksi keskusteluun nostetaan useimmiten paperimiesten palkat, joita vertaillaan sisar hento valkoisen palkkatasoon. Miksi koneiden hoitamisesta saa parempaa palkkaa kuin ihmisten hoitamisesta? Kysymys on sinällään toki hyvä ja legitiimi, ei se oikein olekaan. Se, onko paperi(miesten) tai metalli(miesten) ammattijärjestö oikea kohde, kun etsitään syyllisiä tilanteen aiheuttajille, ei ole kovinkaan perusteltua, elleivät syyt sitten ole poliittisia -mitä ne usein ovat.

Kuten Ville Kopra kirjoitti (EDIT: kuten myös Antti Aarnio), on vaikea ymmärtää, mitä vihreät tai muut tiedostavat ay-kriitikot oikeastaan teollisuusliitoilta haluavat. Että teollisuuden työntekijöille ei saisi maksaa kunnollisia palkkoja? Tälle Kokoomus ja elinkeinoelämä varmasti taputtavat. Miten moinen hyödyttäisi matalapalkkaisia naisaloja tai pätkätyöläisiä? Pätkätyö ei, kiitos hyvän edunvalvonnan, ole teollisuudessa vastaava ongelma kuin palveluissa tai julkisella sektorilla. Palkkojen lasku puolestaan tarkoittaisi myös pienenevää ansiotuloverokertymää -ja entistä vähemmän sitä rahaa, josta matalapalkka-alojen palkkoja toivottavasti kyetään nostamaan.

Sinällään lisääntyvän solidaarisuuden vaatimus on perusteltu. Ay-liike voisi kokonaisuutena olla näkyvämmin paitsi matalapalkka-alojen puolella, myös aktiivinen kv-tasolla jne. Monessa suhteessa se sitä onkin, mutta toiminta ei näy. Esimerkiksi SASK tekee erittäin tärkeää työtä kehityspolitiikan ja kansainvälisten ay-oikeuksien kentällä. Tämä tulisi valtavirtaistaa. Vaikka maailma on kaukana valmiista, on pätkätyöntekijöidenkin asema on parantunut monin tavoin, mm. vähimmäistyöajan säätämisellä, tai ansiosidonnaisen piiriin pääsyä helpottamalla. Se, että tälle ei anneta mitään arvoa tai perustetaan asiantuntemuksen puutteessa näkemys johonkin tv-mainokseen, kertoo enemmän kritiikin esittäjästä kuin kohteesta.

Siinä, että tässä maassa on joitain työntekijäryhmiä, jotka kykenevät työllään saavuttamaan asianmukaisen ansiotason, ei ole mitään vikaa. Päinvastoin, tähän pitäisi pyrkiä kautta linjan. Varsinkin, kun kyseisistä henkilöistä monikaan ei käytä varallisuuttaan spekulatiivisiin sijoituksiin tai kikkaile verosuunnittelun avulla. Yksityisellä sektorilla, erityisesti teollisuudessa tuottavuuden mittaaminen rahassa on helpompaa kuin vaikkapa hoiva- tai kulttuurialoilla. Tuolloin on järkevää, että tuolta puolelta syntyvää valtaisaa lisäarvon tuottoa jaetaan tuloksen tekijöille, jotka puolestaan osallistuvat yhteiskunnan toimintaan progressiivisen veron kautta. Huomionarvoista on myös se, että mm. verotuksen vuoksi käytettävissä olevien tulojen erot eivät ole lainkaan niin suuria kuin erot bruttotuloissa.

Keskustelussa olisi myös muistettava koulutuksen todellinen merkitys koko elämän kannalta. Usein duunarien palkoista marisevat korkeasti koulutetut. Koulutus kuitenkin kannattaa, useimmiten taloudellisesti, mutta erityisesti työttömyysriskin pienenemisen kautta. Moni teollisuuden työntekijä on huomattavan suuressa työttömyysvaarassa, kun katsotaan koko työuraa. Heidän vakuutuksensa koulutuksen muodossa ei ole erityisen hyvä. Lisäksi koulutus maksaa, ja se maksetaan mm. tuloveroista kertyvillä varoilla.

Ongelmia on, ja niitä tulee ratkaista. Vastuu on toki yhteinen, mutta pääsyylliset vaikkapa kuntien työntekijöiden heikkoon palkkatasoon löytyvät muualta kuin teollisuuden ammattiliitoista. Pätkätyöntekijöiden asemasta tai matalapalkka-alojen tilanteesta huolestuneiden kannattaisi pikemminkin liittyä liittoihin, aktivoitua niissä tai toimia yhteistyössä niiden kanssa, kun haukkua väärillä ovilla.


ps. Pro Urpilainen -liike nostelee päätään mm. täällä, osallistu hyvään keskusteluun. SDP:n puoluekokousohjelmatyötä puolestaan pyritään avaamaan täällä.

Vaxholm ja osuma omissa jaloissa

Eurooppalainen projekti on elänyt viime vuosina haasteellisia aikoja. Kansalaiset kokevat epäluottamusta unionia kohtaan. Vaikka EU on saavuttanut suuria tuloksia erityisesti rauhan ja taloudellisen kehityksen saroilla, monet ihmiset erityisesti pitkälle edistyneissä hyvinvointivaltioissa kokevat sen pikemminkin kansallisten järjestelmien uhkaajana kuin niiden kehittämisen turvaajana ja takaajana. Tämänpäiväinen tuomioistuimen Vaxholm-päätös voimistaa tätä mielikuvaa - ja syystä.

Nk. Vaxholm-tapaus koski latvialaista rakennusyritystä, jonka oli määrä rakentaa koulu Vaxholmiin Ruotsiin. Kyseinen firma ei kuitenkaan suostunut allekirjoittamaan ruotsalaisen työsopimusjärjestelmän mukaista sopimusta, jolloin Ruotsin rakennustyöläisten liitto Byggnads julisti työmaan saartoon.

Latvialaisyritys vetosi siihen, että se toimii latvialaisen rakennusalan ammattiliiton työsopimuksen mukaisesti ja että Ruotsin työmarkkinakäytäntö rajoittaa palveluiden vapaata tarjontaa kansallisuuden perusteella. Tapaus sai suurta huomiota ympäri Eurooppaa ja hakkaa merkityksessään mm. 141-pelleilyn mennen tullen. Päätöstä odotettiin - ja tässä nyt sitten ollaan.

Tuomioistuimen näkemys korostaa palvelujen viennin vapautta kunnon työolojen kustannuksella. Linja on käsittämätön. Vaikka koko päätöstä perustellaan palveluiden tarjoajan syrjimättömyyden perusteella, saa työntekijöitä näemmä syrjiä kansallisuuden perusteella ja maksaa heille elämiseen riittämätöntä palkkaa. Linja uhkaa myös kotimaisia, Vaxholmin tapauksessa ruotsalaisia pienyrityksiä. Toiset noudattavat paikallisia lakeja -ja toiset eivät. Kuka estää sosiaalisen dumppauksen ja työehtojen kierron, kun EU näemmä sen siunaa?

Tapaus kuvastaa erityisen ikävästi myös EU:n erästä toista suurta ongelmaa. Poliitikot puhuvat kauniisti sosiaalisista oikeuksista -ja tuomioistuin kävelee joka kerta kyseisten tavoitteiden yli markkinavapauksien nimissä. Missä viipyvät EU-tason lainsäädännölliset avaukset? Miksi pääoman vapaus on muita vapauksia -tai ihmisoikeuksia- arvokkaampi? Ehkä tämä saisi eurooppalaiseen vasemmistoonkin vauhtia? EU-vaaleissa vallan on vaihduttava tai nykyinen meno tekee upeasta projektista ensin vihatun ja sittemmin entisen.

Kaiken kaikkiaan synkkä ja paljonpuhuva tapaus. Ja murheellinen. Tällaisella politiikalla EU syö itse oman kannatuksensa ja vaarantaa koko tulevaisuutensa. Keskipitkällä aikavälillä tämä ei ole kenenkään etu, ei oikealla eikä vasemmalla.

Sopimus

Hoitoalan sopimus syntyi, josta on sinänsä syytä olla iloinen. Silti moni asia on edelleen kysymysmerkki, ja moni ongelma on edelleen olemassa, tai syntyi. Sopimuksen "hyvyydestä" tai "huonoudesta" on edelleen vaikea sanoa. Riippuu keneltä kysyy, sillä kaikkien luvut ovat erilaisia. Sopimuksen pituus peittää alleen sen, etteivät palkat juurikaan nouse muita aloja enemmän. Lisäksi aikomus rajata korotukset koskemaan vain Tehyn jäseniä on hankala, ja tulee johtamaan melkoisiin ongelmiin. Rajaus avaisi vaarallisen rintaman koko yleissitovuuteen. Tasa-arvolaki tulee todennäköisesti kyseisen sopimuskohdan vesittämään.

Jyrki Katainen kehuskeli ratkaisun historiallisuudella. Vaikka rahaa palaa, ei tasa-arvon erityisen erinomaisella edistymisellä voi liikoja henkseleitä paukutella. Tulopoliittisen selvitystoimikunnan tekemien laskelmien mukaan kuntien palkollisten palkat nousivat kolmen vuoden kaudella 2004–06 yhteensä 11,6 prosenttia eli enemmän kuin yksityisellä sektorilla ja valtiolla. Palkkakehitystä avitti silloin erillinen kuntien palkkaohjelma -ilman valtaisaa julkisuusrumbaa ja oman rinnan röyhistelyä. On mielenkiintoista nähdä, kuinka kauan silmänkääntäminen voi jatkua. Todennäköisesti nyt, sopimuksen synnyttyä, hallitus on taas osapuoli. Se on ehtinyt Kokoomuksen suulla olla sitä, ja kieltää olevansa sitä jo useampaan kertaan.

Suuri kysymysmerkki ovat toki periaatteessa tervetulleet tuottavuustalkoot. Käytännössä nämä saattavat kuitenkin tarkoittaa laajamittaisia ulkoistamisia. Koska valtio kieltäytyy edelleen tulemasta valtionosuuksien kautta kuntia vastaan, nousevat kunnallisverot, palvelumaksut ja terveydenhuollon ulkoistamiskehitys saa uutta vettä myllyynsä. Tuottavuutta on pakko lisätä, mutta tämänkaltainen sitominen kuulostaa kovin ideologiselta ja saattaa käytännössä johtaa niiden ihmisten palveluiden heikkenemiseen, jotka ovat julkisen terveydenhuollon varassa. Tämä puolestaan säteilee hyvin nopeasti koko hyvinvointivaltion legitimiteettiin.

Pakkotyölaki

Allekirjoittanut on jaksanut kauan uskoa siihen, että jollain muotoa sairaanhoitajien palkkakiista saadaan ratkaistua. Kuitenkin se, millä tavalla hallitus aikoo sen näemmä ratkaista, rikkoa suoraan työntekijöiden keskeisiä perusoikeuksia pakottamalla irtisanoutuvat ihmiset työhön, kuuluu kuitenkin malleihin, joista saattaa pahimmillaan ja kerrannaisvaikutuksiltaan olla enemmän haittaa kuin hyötyä.

Valtiovallalla on velvollisuus taata potilaiden turvallisuus ja siksi esityksen _julkilausutut_ motiivit ovat ymmärrettävissä. Turvallisuutta on toki vaikea taata ilman koulutettua henkilökuntaa. Toisessa vaakakupissa ovat kuitenkin perustavanlaatuiset vapausoikeudet. Voidaanko ihminen pakottaa työhön tilanteessa, jossa hän on irtisanoutunut, vain koska hän on sattunut kouluttautumaan tietylle alalle ja toimimaan tietyissä tehtävissä?

Asiantuntijat ovat erimielisiä siitä, voidaanko laki hyväksyä nopeutetussa järjestyksessä. Joka tapauksessa esitystä on pakko muuttaa, koska siinä on mm. HS:n mukaan useita kohtia, jotka ovat ristiriidassa perustuslain kanssa. "Työväenpuolue" Kokoomuksen ministeri esitteli lain työnantajapuolen erityisestä pyynnöstä. Sanomattakin lienee selvää, että pahimmillaan lakiesitys vain pitkittää jo nyt pahalta näyttävää tilannetta. STTK:n kannanotto aiheeseen summaa kiihkottomasti esityksen ongelmakohtia.

Kukaan ei tästä showsta ansaitse täysiä pisteitä. Ei liitto, eikä hallitus. Löysiä puheita ja tempoilevaa toimintaa, joista jotkut saattavat joutua maksamaan sillä ainoallaan. Yksi voittaja löytyy ja se on yksityinen terveydenhuoltobisnes, joka työtaistelun sattuessa tulee valtaamaan markkinoita. Voisiko se olla koko sopan keittämisen tarkoitus -ja taustalla vaikuttavana voimana kauniiden sanojen takana jopa tässä sopua todennäköisesti lykkäävässä lakiesityksessä? Eihän? Ei kai?

Muutosturvalle kysyntää

Tämä aamu toi karun, mutta odotettavissa olleen uutisen. Stora Enso sulkee mm. Kemijärven ja Summan tehtaansa. Suomessa työnsä menettää yli tuhat ihmistä. Erityisesti Kemijärvelle sulku tarkoittaa lähes atomipommin kaltaista iskua. Jo valmiiksi Salcompin sulkemisen myötä korkealla ollut (17%) työttömyys kohoaa uudelleen entistä korkeammalle ja Suomen pohjoisin kaupunki tulee menettämään huomattavan osan jo valmiiksi huvenneesta väestöstään.

Todennäköisesti seuraavaksi alkaa kuorohuuto poliittisen kentän laidasta laitaan yritysten yhteiskuntavastuun puolesta. Turhaa. Puhuttaessa yritysten yhteiskuntavastuusta on huomattava, ettei yritykseltä, yritysmuotona, voida odottaa minkäänlaista yhteiskunnallista moraalia. Yritys on puhtaasti juridinen olento ja se noudattaa vain lakeja jos niitäkään.

Toki voimme pyrkiä keskustelulla vahvistamaan yritysten toimista vastaavien henkilöiden moraalista omaatuntoa, mutta omistuksen ollessa yhä useammin ulkomaista ja institutionaalista, karkaa tämäkin kortti käsistä. Tämän vuoksi yritysten yhteiskuntavastuun hokeminen on tyhjää puhetta eikä hyödytä ketään. Vaatiessaan yrityksiltä vastuuta poliitikko itse asiassa myöntää, ettei voi tai edes halua itse tehdä mitään, mikä pakottaisi yritykset toimimaan muulla tavoin kuin miten ne nyt toimivat.

Toiseksi aletaan muistutella paperimiesten palkankorotuksista. Turhaan. Paperiteollisuuden taannoisen TYÖSULUN aiheuttamat kustannukset työnantajille olivat valtaisia verrattuina mihin tahansa palkankorotuksiin. Ne haluttiin kuitenkin maksaa, koska piti näyttää kuka on herra ja kuka narri. Ja tuolloin liitto oli yhtä lailla siivoojiensa asialla ulkoistamisia vastaan. Siivoojallakin on oikeus ihmisarvoiseen palkkaukseen, ja jos jossain se on kyetty saavuttamaan, hyvä niin. Fakta on kuitenkin se, ettei palkkakulujen osuus metsäteollisuuden kuluista ole millään muotoa niin merkittävä, että sulkemiset sillä selittyisivät, toisin kuin todennäköisesti keskustelupalstoilla ja oikeiston taholta tullaan mouhoamaan.

Mitä voidaan tehdä? Ehkä tämä yksi esimerkki muiden joukossa kertoo ihmisiin investoimisen tärkeydestä. Suomi ei menesty palkkojen polkemisella tai työehtojen heikennyksillä. Suomi menestyy osaamisella, erikoistumisella ja joustavuudella, olemalla puolitoista askelta edellä muita. Osaamistakuu, jonka puitteissa vielä työssä ollessaan voi opiskella uutta ammattia tai erikoistua pitemmälle omassaan, olisi muutosturvaa parhaimmillaan. Nyt monet joutuvat opettelemaan uutta vasta työttöminä. Onneksi on ansiosidonnainen turva, muuten näkisimme todella suuria tragedioita.

Suomalainen teollisuus menestyy erikoistumalla entistä pitemmälle ja tähän se tarvitsee muutoskykyistä ja -haluista työvoimaa. Ammatillisilla osatutkinnoilla tähän ei päästä, päinvastoin, sillä heikennetään entisestään yleisten oppimisvalmiuksien omaksumista ja sidotaan ihmisiä yhteen yritykseen ja yhteen koneeseen. Kun kone menee kiinni, mitä tapahtuu ihmiselle? Pienet kasvuyritykset voisivat imeä työpaikkansa menettäneitä, siksi oleellista olisikin saada niitä syntymään. Tässä valtiolla voisi olla suurempi rooli, jopa omistajana.

Maassa tullaan kummeksumaan ja paheksumaan Stora Enson nousevia pörssikursseja ja Timo Soini kömpinee luolastaan syyttämään tästäkin katastrofista EU:ta ja kansainvälistymistä. Mutta tätä on markkinatalous ja globalisaatio. Junasta on vaikea päästä ulos, eikä se edes kannattaisi. Mutta kannattaisiko näitä voimia pyrkiä ohjaamaan? Vähentämään poliittisilla päätöksillä ulosliputusten kannattavuutta? Sitä tuskin tapahtuu markkinaliberaalien tai tyhjää puhuvien, käytännössä vaikutusvallattomien ja neuvottomien suunsoittajien toimesta.

Oikeus osaamisen päivittämiseen

Pisa-tutkimusten valossa paistatellut Suomi ei ole kaikilta osin onnistunut koulutuspolitiikassaan. Suurin tulevaisuuttamme osaamisen kehittämisen puolella uhkaava kehityskulku on suhteellisen laaja pudokkuus toiselle asteelle siirryttäessä.

Lähes joka kymmenes nuori jää vaille peruskoulun jälkeistä koulutusta. Näiden useimmiten nuorten miesten ennuste elämään on heikko. Vähäiseksi jäävä koulutus ennakoi usein työttömyyttä ja muita sosiaalisia ongelmia. Tulevina vuosina ammatit muuttuvat entistä nopeammin ja uudet alat altistuvat globalisaatiolle. Yhä harvempi pärjää koko elämänsä yhdellä koulutuksella. Tämä korostaa täsmällisen ammattiosaamisen lisäksi yleisten oppimisvalmiuksien ja -halun merkitystä.

Koulupudokkuutta torjutaan jo nyt mm. vuonna 2006 alkaneen "Joustava perusopetus (Jopo)"-hankkeen avulla, mutta tehokkaampia keinoja tarvitaan. Oppivelvollisuutta tulisikin laajentaa kattamaan toisen asteen tutkinto. Samalla toisen asteen oppilaitosten yhteistyötä tulisi tiivistää siten, että eri aineiden yhdistely ammatilliselta ja lukiopuolelta tulisi mahdollisimman helpoksi.

Tulevaisuuden duunari tarvitsee kielitaitoa ja kulttuurien tuntemusta, moni akateeminen siirtyy valmistuttuaan työpaikkaan, jossa ammatillisista perusvalmiuksista alalle olisi hyötyä. Yleissivistystä tarvitsevat kaikki. Niille, joille koulunpenkki ei ole vaihtoehto, on räätälöitävä työpajatoimintaa, oppisopimuksia ym. tapoja saada tunnustettua osaamista.

Aikuisväestön osalta tarvitaan oikeutta osaamisen päivittämiseen läpi työelämän. Koulutusta tulisi suunnata työttömien lisäksi työssäkäyviin. Jokaisella työntekijällä tulisi olla oikeus esimerkiksi kahden viikon mittaiseen koulutusjaksoon kerran vuodessa. Jaksojen tarkoituksena olisi vahvistaa työntekijän osaamista ja parantaa hänen työmarkkinavalmiuksiaan.

Tämänkaltaiseen järjestelmään siirtyminen olisi osa merkittävää ajattelun murrosta, jossa siirrytään työttömyysturva-ajattelusta työllisyysturva-ajatteluun sekä ajatukseen yhteiskunnan tarjoamasta osaamistakuusta jokaiselle kansalaiselle.

Kirjoittajavieras Turun Sanomissa 29.8.2008

Kuka saa ja kenelle annetaan

Liittokierrosten ollessa käynnissä keskustellaan jälleen aktiivisesti siitä, missä palkoista olisi tarkoituksenmukaista päättää. Rintamalinjat ovat tutut. EK vaatii siirtymistä paikalliseen palkoista sopimiseen, ay-puoli puolestaan painottaa keskitettyjen sopimusten tarkoituksenmukaisuutta, vaikka liittokierros tuli monille liitoillekin tervetulleena. Työntekijäpuoli on joutunut monena vuonna havaitsemaan palkkasumman kasvun jääneen kauas tulosparannusten jälkeen ja tilanteessa, jossa talous kasvaa ennätysvauhtia, nähdään oikeutettu mahdollisuus palkkojen tuntuvampaan kasvattamiseen.

EK:n palkkausjärjestelmäasiantuntija Niilo Hakonen murehtii Helsingin Sanomissa Suomen vertailumaita nopeampaa palkkojen nousua, jonka hän laittaa keskitettyjen ratkaisujen syyksi. Tosiasia kuitenkin on, että samaan aikaan suomalaisyritysten kannattavuus on kohentunut voimakkaasti. Tuottavuus on parantunut, kuten myös työllisyys. Tämä syö käytännöllisesti katsoen pohjan Hakosen väitteeltä. Tulopolitiikkaa voidaan pikemminkin pitää erityisen maltillisena, koska se on kasvattanut yritysten voittoja ja osaltaan vaikuttanut funktionaalisen tulonjaon muuttumiseen pääomatuloja suosivaksi. Investointeihin, joita suomalaisyritykset ovat kuitenkin takavuosina tehneet varsinkin kotimaahan laiskahkosti, on ollut käytettävissä rahaa.

Joidenkin paikallisesta sopimisesta innostuneiden olisi hyvä muistaa kaksi asiaa. Ensinnäkin, mikään ei estä sopimasta paikallisesti paremmista palkkaehdoista kannustavuusmielessä keskitetyn sopimuksen ollessa voimassa. Toiseksi esimerkki Ruotsista, jossa liittokohtaisia ratkaisuja on tehty jo 80-luvulta asti, osoittaa, ettei palkkakehitys juuri Suomesta poikkea. Paljon puhuttu, "globalisaation aikaan soveltumaton jäykkyys" ei siis pidä paikkaansa. Kun vielä samaan aikaan verrataan Suomea muihin maihin ja kauhistellaan suomalaisen järjestelmän keskittyneisyyttä, on hyvä muistaa, että samankaltaisia ratkaisuja on pitkään tehty mm. sellaisissa maissa kuin Hollanti, Itävalta ja Norja. Myös Ruotsissa ja Tanskassa palkanmuodostus on käytännössä pitkälle koordinoitua. Olemmeko siis huonossa seurassa?

On oletettavaa, että keskitetty palkanmuodostus vähentää palkkaeroja ja nostaa matalapalkka-alojen palkkatasoa enemmän kuin pitkälle viety hajauttaminen. Tällä on tulopolitiikan kritiikissä nähty olevan työttömyyttä lisäävä vaikutus sen tehdessä tietyillä aloilla lisätyövoiman palkkaamisen kannattamattomaksi. On kuitenkin jälleen kysyttävä pari asiaa. Eikö olisi oikeudenmukaista, että myös ns. matalan tuottavuuden aloilla tulisi palkallaan toimeen? Samalla nopeutetaan rakennemuutosta. Kokonaisyhteiskunnallisesta ja taloudellisen kasvun näkökulmasta on tärkeää, että heikommin tuottavilla yrityksillä on intressi parantaa toimintaansa eikä huonoa liikkeenjohtoa voida maksattaa työntekijöillä. Tämä luonnollisesti kuitenkin vaatii toimivaa aktiivista työvoimapolitiikkaa ja muutoksessa tukevaa sosiaaliturvajärjestelmää.

Tulopolitiikkaa ei tarvita vähemmän vaan pikemminkin enemmän globalisoituvassa maailmassa. Se on pienen, avoimen kansantalouden ainoa keino tehokkaasti vaikuttaa omiin makrotaloudellisiin olosuhteisiinsa. Rahapolitiikkaa emme voi enää itsenäisesti harjoittaa, mutta tulopolitiikka on yhä jäljellä. Samalla kykenemme tulopolitiikalla parantamaan tuottavuutta tehokkaammin kuin hajautetussa ja palkkaeroja rajusti kasvattavassa mallissa. Tulopolitiikan puitteissa kyetään myös koordinoimaan tehokkaasti vero- ym. ratkaisuja, jotta niillä olisi optimaalinen vaikutus työllisyyden ja toivon mukaan seuraavalla kerralla yhä enemmän myös tasa-arvon kannalta.

Vaatimus lisääntyvistä palkkaeroista ja sopimusten yhä pidemmälle viedystä hajauttamisesta on siis helposti purettavissa silkaksi valtakamppailuksi, jossa työnantajat haluavat vähentää työntekijöiden mahdollisuuksia vaikuttaa omaan asemaansa sekä siirtää riskiä työntekijöiden kannettavaksi. Erityisesti tämä koskee matalapalkka-aloja. Samalla se vähentäisi entisestään valtion ja demokraattisen järjestelmän mahdollisuutta vaikuttaa keskeisiin makrotaloudellisiin muuttujiin. Paikallisen sopimisen ehtona tulee olla tulevaisuudessa selkeät perälaudat ja luottamusmiesten aseman ja toimintamahdollisuuksien tuntuva parantaminen. Muuten olemme matkalla takaisin patruunayhteiskuntaan.

Ammatillisesta koulutuksesta

Suomi tarvitsee lisää ammatillisia osaajia. Suurelta osin tämä pitää paikkansa, toisaalta siitä on kasvanut myös "huippuosaamiseen" verrattava mantra mitä tulee koulutuspolitiikan suuntaamiseen maassamme.

Paitsi lisääntyviä koulutusmääriä, ammatillisen koulutuksen katsotaan tarvitsevan koko ajan enemmän vastaavuutta itse työelämän kanssa. Tästä harva uskaltaa olla eri mieltä. Ajoittain voisi kuitenkin olla terveellistä miettiä, mitä tällä itse asiassa tarkoitetaan. Julkisessa keskustelussa oppilaitosmaista ammatillista koulutusta lähinnä vieroksutaan ja annetaan kaikki ansio työssä tapahtuvalle oppimiselle, ikään kuin ammatillisessa koulutuksessa muulla ei olisi edes juuri merkitystä. Kuitenkin myös ammatilliset osaajat tarvitsevat yleisiä valmiuksia, liika työpaikkaorientoituneisuus saattaa kääntyä jopa tavoitettaan vastaan.

Nykyisen työmarkkinakyselyihin perustuva ja jopa yksittäisten yritysten tarpeisiin mukautumaan pyrkivä koulutuspolitiikka on lyhytnäköisyydessään vaarallista. Kukaan ei voi vannoa, että kyseisen kaltaista työpaikkaa on olemassa viiden vuoden kuluttua. Yritykset, jopa kokonaiset toimialat muuttavat maata tai automatisoituvat. Liika keskittyminen vain tietyn alan hallintaan tekee työntekijöistä riippuvaisia yhdestä työnantajasta ja vaikeuttaa heidän siirtymistään työpaikasta toiseen. Joustavuuden pitäisi toimia ei vain yritysten, vaan myös työntekijöiden suuntaan.

Huomionarvoista ovat myös paljon puhutut työelämän "todelliset tarpeet". Tätä harvoin määritellään, tai ainakin määrittely on altis nopeille muutoksille. Samaan aikaan suomalainen työelämä ei ole tunnettu siitä, että sen puitteissa hallittaisiin ammattiopetus tai uuden työntekijän ohjaus. Perinteet puuttuvat, joskaan mestari-kisälli-perinne ei välttämättä aina tuota parhaita mahdollisia tuloksia sekään. Jos tuottaisi, olisiko saksalainen teollisuus kohdannut kaikkia niitä vaikeuksia, joita se nyt on kohdannut, tai tultaisiinko heiltä ihastelemaan meidän koulutusjärjestelmäämme?

Edellä mainittu korostuu, kun mietitään tilannetta ammattiopettajan näkökulmasta. Perustyö jää projektien alle samalla kun vastuuta opiskelijoiden ammattitaidon kehittämisestä siirretään tarkoitukseen koulutetuilta ihmisiltä työelämän puolella toimiville maallikoille, jotka "kouluttavat" opiskelijoita ilman erillistä korvausta keskellä omia työkiireitään. Tuloksena on usein yksilöitynyttä, vaikeasti siirrettävää ja tunnustettavaa sekä verrattain työpaikkasidonnaista osaamista tilanteessa, jossa vakinaisuuden aste ainakin toistaiseksi ei kasva vaan vähenee.

Näyttötutkinnot ja työelämäjaksot ovat luonnollisesti tärkeitä, mutta olisi kuitenkin huolehdittava, ettei innon keskellä mene lapsi pesuveden mukana. Myös työelämän on joustettava ja koulutusjärjestelmän huolehdittava ihmisten tarpeista. Myös duunari tarvitsee monipuolista kielitaitoa ja yleisiä ammatillisia ja sivistyksellisiä valmiuksia. Näiden jaa ammattitaidon yhdistelemisen avulla hän kykenee vakuuttamaan itsensä huomattavasti tehokkaammin muutosten varalta kuin alistumalla koulutuksessaankin elinkeinoelämän viimeisimpiin oikkuihin.

Perhevapaauudistus edistäisi työelämän tasa-arvoa

Viime vaalikauden aikana puhuttiin paljon vanhemmuuden kustannusten jakamisesta ja sen tärkeydestä työelämän tasa-arvon kannalta. Huoli on oikea ja perusteltu, ja toivon mukaan tuleva hallitus saa punamultahallituksen aloittaman työn päätökseen näiltä osin.

Kustannusten jako ei kuitenkaan yksinään riitä tasa-arvon takaamiseksi. Tämän osoitti muun muassa EY-tuomioistuimen viime syksyllä tekemä päätös, jonka mukaan naiselle voidaan maksaa miestä pienempää palkkaa työuran katkoksien vuoksi.

Naisten työuraan tulee luonnollisia katkoksia muun muassa perheellistymisen vuoksi, eikä kustannusten jako poista vaivaa esimerkiksi sijaisten hankkimiselta. Nuoren naisen palkkaaminen on edelleen riski, jota tulee vähentää. Tämä voi tapahtua myös suhteellisesti miehiin verrattuna.

Tätä voitaisiin tavoitella muun muassa säätämällä uudenlaisesta vanhempainvapaasta, jossa isien roolia korostettaisiin ja jossa valtio voisi käyttää ohjausvaltaansa tasa-arvon tavoittelun nimissä. Islannissa on tällä hetkellä käytössä malli, jossa kolmannes vanhempainvapaasta on korvamerkitty isälle. Tätä vapaata ei äiti voi käyttää. Kolmanneksen voi käyttää yksin äiti ja viimeisen kolmanneksen vanhemmat voivat jakaa oman halunsa mukaan.

Malli, jossa kaikki nämä jaksot olisivat mitaltaan neljä4 kuukautta, voisi toimia myös Suomessa. Tämänkaltainen muutos tasa-arvoistaisi työmarkkinoita nuorten miesten ja naisten välillä, puhumattakaan siitä, että se antaisi voimakkaan viestin aktiivisen isyyden ja perheiden sisäisen vastuunjaon tasa-arvoistamisen puolesta.

Mielipidekirjoitus julkaistu Turun Sanomissa 14.4.2007