Visiot vertailussa

Helsingin Sanomat julkaisi kolmena peräkkäisenä päivänä kolmen suurimman puolueen puheenjohtajien näkemyksiä tulevaisuudesta ja Suomesta vuonna 2019. Mielenkiintoinen sarja paljasti muutamia aitoja aatteellisia eroja puoluejohtajien välillä.

Sarjan aloitti Matti Vanhasen visio, jossa hän pyrkii jatkamaan "kolmannen tien" termin lanseerausta Keskustan nimiin. Kolmantena tienä esiteltiin aikoinaan ruotsalaista kansankotiajattelua joka toimi markkinatalousmallin ja neuvostokommunismin välimaastossa, sittemmin selkeämmin omana terminään third way tuli erityisen tunnetuksi USA:n demokraattien ja Ison-Britannian työväenpuolueen linjana Tony Blairin kaudella. Joka tapauksessa kyse on keskustavasemmistolaisesta termistä.

Vanhasen ajattelussa palvelut järjestetään osin yhteiskunnan toimesta, osin yksityisellä rahoituksella ja perheiden toimesta. Hyväntekeväisyys tehdään mallissa verovapaaksi, ajatus joka saattaa kuulostaa mukavalta, mutta saattaa johtaa epätoivottuihin tuloksiin niin palvelujärjestelmän ennustettavuuden kuin kohdentumisenkin suhteen. Hyvä kysymys kuuluu myös millaisia julkiset palvelut ovat tilanteessa jossa ne muodostuvat residuaalipalveluiksi niille jotka eivät muuta saa. Vanhanen puhuu myös peräti "kolmoiskuntalaisuudesta", hyvä kysymys kuitenkin kuuluu miten tällaisessa mallissa toimii rahoituksen avoimuus tai kuntademokratia?

Toisena sarjassa esiintyy Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen, joka todennäköisesti johtaa poliittisten vedonlyöjien pääministeripörssiä. Myös Katainen viljelee kolmannen tien käsitteitä puhuen valtiosta mahdollistajana. Enabling state -käsitettä käytti aikaisemmassa tuotannossaan mm. third wayn arkkitehteihin kuuluva Anthony Giddens. Sittemmin Giddens kuitenkin muutti ajatteluaan ja painotti enemmän valtion takaavaa roolia katsoen ettei pelkkä mahdollisuuksien tarjoaminen takaa tasa-arvoa. Tältä pohjalta hahmoteltu uusi ensuring state -käsite lähestyi hänen uudemmassa tuotannossaan pohjoismaisen sosialidemokratian tavoitteenasettelua.

Kataisen ajattelussa julkisella vallalla tulisi olla vähemmän vastuuta kansalaisten hyvinvoinnin takaamisesta kuin mitä nykyisen Suomen mallissa voisi katsoa olevan. Kataisen mukaan "valtio ei voi vastata kaikesta". Ei varmasti voikaan, mutta kun fakta on se, että monilla keskeisillä mittareilla mitattuna Suomi ei edes nykyisellään ole erityisen laajan julkisen vastuun maa, kysymys kuuluu kuinka anglosaksiseksi Katainen haluaa Suomen menevän. Kokoomusjohtajan näkemyksissä korostuu yksilön oma vastuu. Hyvinvointimenojen kasvun perusteella vastuuta yksityistetään perheille ja yksilölle itselleen. Mitä sitten tapahtuu niille joilla näitä yksityisiä verkkoja ei ole, jää kysymysmerkiksi. Tähän kansalaisjärjestöissä jo ehdittiinkin kiinnittää kriittistä huomiota.

Valtion tai muiden julkisten organisaatioiden roolin korostamista markkinatalouden toiminnassa Katainen ei myöskään vaikuta näkevän perusteltuna, tyrmäyksen saavat sekä aktiivisempi omistajapolitiikka että Tobinin vero. Kaiken kaikkiaan Kataisen linjaus on puhdasoppisen oikeistolainen ja muistuttaa merkittävästi Henna Virkkusen taannoista ajattelua, jossa yhteisiä varoja ei haluta liiemmälti yhteisiin tarpeisiin tai uudelleenjakoon käyttää.

Verrattuna oikeiston keulahahmoihin viimeisenä esitelty SDP:n Jutta Urpilaisen visio on huomattavasti laajempi, joskin ehkä juuri siksi konkretia jää vähemmälle. Urpilaisen ajattelu perustuu muutoksille poliittisessa ajattelussa ja yhteiskuntapolitiikassa jossa perustavanlaatuisiksi käsitteiksi nousevat luottamus sekä ekososiaalinen rakennemuutos erityisesti taloudessa. Demokratiaa vahvistetaan erityisesti ylikansallisella tasolla poliittisemman Euroopan komission myötä, kehittämällä työnjakoa eri elimien ja kansallisvaltioiden välillä sekä luomalla hyvinvointivaltiollisia rakenteita globaalille tasolle. Globaalitason sääntelyn painottamisessa Vanhanen ja Urpilainen löytävät toisensa, tosin mahdollisesti eri syistä.

Vahvan valtion painottaminen poikkeaa molemmista porvarijohtajista. SDP:n johtamassa Suomessa nähtäisiin suunnanmuutos kohti demokraattisten organisaatioiden vahvistamista. Tätä Urpilainen painottaa myös kritisoimalla edellisiä sosialidemokraattisia johtajia liiallisesta markkinaehtoisuudesta. Kun julkisia investointeja tehdään, nousee Urpilaisen ajattelussa esiin ennen muuta ihmisiin investoiminen jota hän kuvaa ihmisten työllistymisen helpottamisen kautta. Tässä yhteydessä hänen ajattelunsa muistuttaa enemmän kokoomuslaisia näkemyksiä, Vanhasen visiossa kun korostuivat enemmän tekniset mahdollisuudet kuten laajakaistat maaseudulle.

Yhteistä kaikille puheenjohtajille on ympäristökysymysten vahva nousu politiikan keskiöön. Merkittävimmät erot koskevat sitä mikä taho lopulta on vastuussa tasa-arvon toteutumisesta. Rintamalinjat ovat monella tapaa kovin tuttuja. Oikeisto vaatii kehitystä kohti pienempää ja vastuusta vetäytyvää valtiota toivoen naapuriavun pitävän yhteiskuntarauhasta huolen, vasemmisto taas korostaa yhteiskunnan merkitystä vapauden tosiasiallisena takaajana. Kysymys äänestyspäätöstä vuoden 2011 vaaleissa tehtäessä siis kuuluukin, luotatko tulevaisuuden tasa-arvon luomisessa joulupukkiin vai vaaditko konkreettisempia lupauksia?


PS. Lukemisen arvoista tänään:

• Saija Jokelan näkemyksiä yliopistojen autonomiasta ja yliopistolaista


• Pilvi Torstin ajatuksia eurooppalaisuudesta

Poliittinen keskusta?

Kun SDP:n puheenjohtaja vaihtui, määritteli Jutta Urpilainen SDP:n "arvopuolueeksi joka on jäänyt yksin poliittiseen keskustaan". Tästä vaikutti syntyvän aidosti mielenkiintoinen keskustelu, joka jäi kuitenkin hieman kesken.

Suomessa termiä poliittinen keskusta on vaikea käyttää, koska se yhdistyy helposti Keskusta -nimeä kantavaan agraaris-konservatiiviseen oikeistopuolueeseen. Eurooppalaisessa poliittisessa kartassa Suomen Keskusta on kummajainen, jolle ei varsinkaan vastaavalla kannatuksella tahdo helpolla löytyä verrokkia. Maalaisliittolaisuus voidaankin suoralta kädeltä hylätä synonyymina poliittisessa keskustassa olemiselle.

Mitä Suomen SDP:n "poliittinen keskustassa olo" sitten voisi tarkoittaa? Se voisi tarkoittaa ajattelua, jossa vasemmisto-oikeisto -jako liittyy nimenomaan luokkakysymyksiin ja joiden nähtäisiin vanhempaa yhteiskuntaa määrittävänä tekijänä lientyneen tai poistuneen. Jos entisenkaltaisia selkeitä yhteiskuntaluokkia ja sitä kautta eturyhmiä ei enää ole, poistuu teollisuusyhteiskuntaan syntyneiltä puolueilta eturyhmäulottuvuus. Silloin keskeiseksi jäävät ennen muuta arvot -tai sitten eturyhmät muodostuvat jollain muulla tavoin kuin työmarkkina-aseman mukaan.

Yllä oleva varmasti sisältää osan totuutta, mutta myös työmarkkina-asemilla ja asemalla tuotannossa ja taloudessa on edelleen merkitystä. Talous on poliittista, myös tilanteessa, jossa se tarkoituksella pyritään depolitisoimaan. Perinteistä politiikkaa kuitenkin murentaa ennen muuta sen jääminen kansalliselle tasolle talouden ylikansallistuessa sekä paikallisella tasolla ihmisten identiteettien moninaistuminen. Verrannollisessa sosioekonomisessa asemassa olevat ihmiset voivat kuulua kulttuurisesti aivan eri ryhmiin. Tämä antaa tilaa ennen muuta Suomen politiikan kaltaiselle vihreälle liikkeelle.

Kun taloudellisilla asemilla ja rakenteilla on edelleen huomattavaa merkitystä, voidaan taloudellisten asemien merkityksettömyys ainakin pääosin unohtaa. "Poliittinen keskusta" voisikin myös tarkoittaa vasemmistolaisten painotusten vähentämistä an sich. Mikäli katsotaan, ettei muuttuneessa yhteiskunnassa esimerkiksi sosioekonomisen tasa-arvon tavoittelulle ei enää ole vastaavaa tarvetta - tai kannatusta- kuin aiemmin, voitaisiin näitä painotuksia politiikan teossa ja linjauksissa vähentää. Se voisi myös tarkoittaa sen näkemyksen perustuslaillistamista, että vahva taloudellinen suorituskyky yksin, ilman yhteiskunnan aktiivista toimintaa, koituu kaikkien hyödyksi.

Tilanteessa, jossa maassa menee keskimäärin taloudellisesti hyvin, mutta erot ja eriarvoisuus ovat kasvussa ja tietty osa yhteiskuntaa erottuu omaan todellisuuteensa niin asteikon ylä- kuin alapäässäkin, ei tälle oletukselle kuitenkaan löydy juuri perusteita. Suomessa aivan liian vähälle julkiselle keskustelulle jäänyt rahoitusmarkkinakriisi viimeistään osoittaa, ettei vapaa markkinatalous kykene takaamaan vakaata ja tehokasta toimintaa -reiluista ja tasa-arvoisista mahdollisuuksista puhumattakaan, vaan vahvoja julkisia instituutioita sekä interventioita tarvitaan. Lisäksi sosialidemokratian koko eettinen oikeutus sekä laaja osa itseymmärryksestä liittyy nimenomaan heikommassa asemassa olevien puolustamiseen. Kyseessä olisi melkoinen periaatteellinen suunnanmuutos, josta puolue tuskin selviäisi.

SDP:n poliittista keskustaa pitää siis etsiä vielä muualta. Se voidaan myös asemoida suhteessa kilpaileviin puolueisiin. Tähän voitaisiin viitata myös kyseiseen keskustaan jäämisellä. Ei siis siirtymisellä sinne. Tämän määrittelyn mukaan SDP on aina sijainnut poliittisessa keskustassa, laitavasemmiston ja äärioikeiston/talousliberaalien välisessä maastossa. Tätä voidaan pitää historiallisena tosiseikkana. Mikäli oikeistolaiset painotukset saavat valtaa kilpailevissa puolueissa ja ne siirtyvät poliittisesti oikealle, ja SDP:n linja on korostuneesti pysyvä, ollaan tilanteessa jossa tällä tavoin määriteltyyn keskustaan jää vain SDP.

Tälläkin näkökulmalla on ongelmansa. Myös SDP on vaihtanut usein linjauksiaan, eikä Urpilaisen kauden SDP ole varmastikaan samanlainen kuin vaikka Lipposen kauden, tai millainen olisi ollut Erkki Tuomiojan vetämä sosialidemokraattinen puolue. Nykyistä tai tulevaa uutta linjaa ei voida määritellä vain suhteessa muihin, vaan se rakennetaan omalta analyysipohjalta omiin periaatteisiin ja ajatuksiin tukeutuen. Sen tarkkaileminen mitä vierellä tapahtuu on vaalitaktiikkaa ja sinällään tärkeää valppaana olemista, muttei käy ohjelmallisen uudistustyön peruslinjaksi.

Poliittinen keskusta voidaan myös määritellä siten, että kyse on ihmisten suuren enemmistön liikkeestä sekä vasemmistolaisella painotuksella yhteiskunnan positiivisesta roolista heidän elämiensä mahdollisuuksien takaajana. Ison-Britannian Labourin sloganeista ehkä tarttuvin koskee vallan, varallisuuden ja mahdollisuuksien jakamista tasaisesti, to put power, wealth and opportunity in the hands of the many, not the few. Luottamusta yhteiskunnan suuren enemmistön, tavallisten työtätekevien, eläkkeelle jo siirtyneiden sekä nuoren sukupolven haluun rakentaa yhteiskuntaa, jossa myös heikommista pidetään huolta. Sosialidemokraattien "poliittinen keskusta" voisikin tarkoittaa nimenomaan tätä. Keskeistä on kuitenkin se, että SDP itse määrittelee mitä tämä puhuttu "keskusta" nimenomaan sisällöllisesti tarkoittaa.

Jälkipelit

Puoluekokous oli, näkyi ja kuului mediassa. Paikan päällä olleena mieleen jäivät suuret tunteet ja jatkuva hässäkkä. Päällekkäisiä tapahtumia oli lukuisia, huhuja kiersi. Kuitenkin kyseessä oli kolme unohtumatonta päivää, joiden aikana tehtiin monia merkittäviä päätöksiä, myös sellaisia, jotka eivät näkyneet uutisvirrassa. Materiaaliin voi tutustua paitsi Demarin nettiversiossa, päätösten osalta puoluekokoussivustolla.

SDP:n uusi puheenjohtaja on Jutta Urpilainen. Kannatin itse Erkki Tuomiojan valintaa, mutta en voi olla pettynyt puolueen valintaan. Olen varma, että SDP tulee Jutan pitkäksi muodostuvalla kaudella ennen muuta eheytymään ja avautumaan -sekä myös tavoittamaan runsaasti uusia kannattajia ja jäseniä. Ennen kaikkea koulutus- ja sivistyspolitiikkaan erittäin hyvin perehtynyt Urpilainen kykenee varmasti tuomaan näitä tulevaisuuden tasa-arvoisen yhteiskunnan kannalta erittäin keskeisiä teemoja SDP:n tavoitteenasettelun kärkeen.

Urpilaisen valinta saattaa parhaimmillaan tarjota parempia vaikuttamisen mahdollisuuksia myös niille henkilöille, jotka ovat syystä tai toisesta terävistä mielipiteistään ja suuresta osaamisestaan huolimatta jääneet hieman ulkopuolelle. Kenellekään ei liene epäselvää, että SDP:ssä on syviä jakolinjoja, jotka ovat osin muuttuneet katkeriksi. Jutalla on kaikki mahdollisuudet yhdistää puolueen eripuraiset ryhmittymät, jotka kaikki sisältävät erinomaista osaamista, mutta joiden aika kuluu liiaksi keskinäiseen kyräilyyn. Tämä vaatii herkkyyttä, avautumista ja menneiden unohtamista uudessa tilanteessa. Onnistuessaan kaikkien lahjakkuuksien täysimääräinen hyväksikäyttö, ja uusien mukaantulo, tekee SDP:stä takuuvarmasti Suomen dynaamisimman ja eniten omia uusia avauksia omaavan puolueen.

Allekirjoittaneelle kokouksen paras hetki oli puoluesihteerin valinta. Toisin kuin Kepun Korhonen, SDP:n Korhonen tulee tuskin paistattelemaan julkisuudessa. Tuloksia alkaa kuitenkin takuuvarmasti tulla. Puoluesihteeriksi oli eräässä vaiheessa kokousta peräti 11 ehdokasta. Osaa oli esitetty ilman heidän omaa tietoaan, ja vaaliin mennessä määrä oli kutistunut viiteen. Kuten kaikista muistakin valinnoista, myös puoluesihteeristä äänestettiin pitkään ja hartaasti. Paras voitti. Poliittisesti minua lähellä olleista ehdokkaista, Susanna Rahkosesta ja Säde Tahvanaisesta, toivon uusia kansanedustajia mahdollisimman nopeasti. He ovat poliittisia johtajia, erinomaisia sellaisia. Nyt tarvittiin kuitenkin ennen kaikkea järjestömyyrä. Se myös saatiin.

Henkilövalinnat veivät suurelta osin huomion, ja myös kokouksen ajan, joka on jännityksestä ja tunteita herättävyydestään huolimatta sääli. Muutakin tapahtui. Suurimmat edistysaskeleet saavutettiin järjestöllisellä puolella. Puoluekokousrytmi lyhenee kahteen vuoteen, edustajamäärä kasvaa, jatkuva aloiteoikeus puolueen perusjärjestöille otettiin käyttöön, uusia valtakunnallisia verkostoja perustetaan ja työryhmätyöskentelyä avataan. Jäsenäänestykset asia- ja henkilökysymyksistä saivat huomattavaa kannatusta, vaikkakin kaatuivat. Suunta on kuitenkin selkeä. Suoria mahdollisuuksia tullaan lisäämään ja jäsenäänestykset todennäköisesti ei niin kaukaista tulevaisuutta.

Uusi puheenjohtaja totesi useassa ulostulossaan SDP:n jääneen yksin "poliittiseen keskustaan". Keskustelu keskustavasemmistosta, tai Neue Mittesta on elänyt SDP:n taustoissa kauan. Sinällään kyse on määrittelyistä. Mikäli poliittinen keskusta määritellään gallupeilla mitattavien suomalaisten arvojen perusteella, SDP varmasti sieltä löytyy. Mikäli poliittinen keskusta tarkoittaa sellaista keskustavasemmistoa, joka määrittyy kilpailevien puolueiden asemoinnin perusteella, SDP on sielläkin. Se voi myös tarkoittaa eräiden vasemmistolaisten painotusten vähentämistä politiikassa, jota taas ei voi pitää tavoiteltavana. Linjapuheen perusteella näin ei kuitenkaan tapahdu, erityisesti lämmitti erityinen huomio asunnottomien tilanteen parantamisesta.

Merkittävimmät ulostulot liittyivät tässä puoluekokouksessa lapsiperheisiin. Suureksi tavoitteeksi asetettiin maksuton päivähoito. Päivähoidon maksuttomuus ei ole yhden vaalikauden tavoite, mutta suunta se on. Kyseessä on toteutuessaan selkeä tulonsiirto lapsiperheille, jolla pyritään myös purkamaan tuloloukkuja ja kannustamaan työntekoon. Kyseessä on myös askel kohti päivähoidon ymmärtämistä universaalina palveluna peruskoulun tapaan.

Poliittiset pettymykset liittyvät ennen muuta ylikansallisen politiikan mahdollisuuksien tunnustamiseen. SDP on edelleen turhan sidoksissa kansallisvaltiokeskeiseen näkemykseen taloudesta ja talouspolitiikasta. Globaalien ohjauskeinojen, kuten ylikansallisten verojen, mahdollinen merkitys kyllä todetaan ja niitä ollaan periaatetasolla valmiita kannattamaan, mutta konkretiaan ei tahdota päästä. Samaten kyseiset verot sotketaan edelleen kehitysrahoitustavoitteisiin, vaikkei niiden yhteydessä ole kyse kehitysyhteistyöstä, vaan taloudellisesta ohjauksesta. Toivon mukaan tulevalla kaudella tässä keskustelussa päästään eteenpäin. Avaus tähän suuntaan antaisi valtaisia mahdollisuuksia uusien tilojen politisointiin sekä uudenlaisen ulkopolitiikan askelmerkkeihin tulevissa euro- ja eduskuntavaaleissa.

HS totesi demarien ottaneen riskin valitessaan uuden, hyvin tuoreen johdon. Kokeneita poliitikkoja on johdossa vain vähän, puheenjohtajistossa on yksi toisen ja kaksi ensimmäisen kauden kansanedustajaa. Joukkueen pitääkin nyt toimia. Riski lienee kuitenkin ennen muuta mahdollisuus, ainakin kaikki elementit siihen ovat olemassa. Nyt kuitenkin tarvitaan poliittisia avauksia ja vähemmän muiden virheiden kyttäämistä. Huomiota ennen muuta omiin ideoihin, niiden kehittämiseen ja jalkauttamiseen. Samalla niin peruspalkansaajat kuin eläkkeensaajat on saatava kokemaan, että uusi, nuorentunut SDP on edelleen myös heidän puolueensa.

Mutta, kaiken kaikkiaan upea kokemus. Kiitos kaikille jotka tekivät kolmesta päivästä unohtumattomat. Kiitos ennen muuta omalle ehdokkaalleni, joka on niin monen poliittinen esikuva ja jonka lämmin puheenvuoro pj-valinnan jälkeen nostatti tipan silmäkulmaan. Onnea kaikille valituille, mukana ollaan täysillä.

ps. Analyysia runollisen kauniissa muodossa esittää jälleen Antton Rönnholm. Nauttikaa.

Pelinappuloita

Ei ole kauaa aikaa, kun useampi sosialidemokraattinen taustavaikuttaja, nuoremmista vanhempiin, nosti Jutta Urpilaista vahvasti puolueen kärkipaikalle. Jutassa nähtiin puolueen tulevaisuus, kansainvälinen sivistyspoliitikko ja vaikka mitä. Ajatus oli monessa suhteessa hyvä ja arviot paikkansapitäviä.

Urpilainen teki kuitenkin toisen ratkaisun. Hän päätti pyrkiä tässä vaiheessa ja tällä kertaa SDP:n varapuheenjohtajaksi. Mikäli häntä sopivana ja pätevänä pidetään, tukeakin varmasti löytyisi. Ja miksei löytyisi, olihan noste voimakasta.

Mutta times they are a-changin´.

Urpilaisen päätöksen jälkeen yhtäkkiä kuvioihin on noussut toinen saman vaalipiirin kansanedustaja, Miapetra Kumpula-Natri. Nyt samoja adjektiiveja viljellään hänen ympärillään, osin samojen ihmisten toimesta.

Kumpula-Natri olisi kisaan lähtiessään hyvä ehdokas puolueen puheenjohtajaksi, pätevyys ja osaaminen riittää takuuvarmasti. Samoin moni hänen tukijoistaan on varmasti liikkeellä sikäli puhtain paperein ja kestävin motiivein, että he katsovat Miapetran ehdokkuuden olevan puolueen parhaaksi. Se voi olla sitäkin.

Sen sijaan sitä pohjalaistaan vaihtava väki ei ilmeisesti ymmärrä, kuinka ikävältä tämä näyttää ajatellessa asiaa "entisen heilan" näkökulmasta.

Pohjanmaan piiristä ei valita kahta ihmistä puoluejohtoon. Kumpulan nostaminen kisaan tarkoittaa väistämättä Urpilaisen sysäämistä sivuun koko kilpailusta. Molempia ei voi kannattaa. Voi vain kuvitella miltä tämä tuntuu ihmisestä, jota sama porukka on ollut vaatimassa hänen omaan ainutlaatuisuuteensa vedoten kovaan kisaan. Kyse ei ollutkaan hänestä ihmisenä ja yksilönä, vaan siitä, että puolue tarvitsee "jonkun muun" jolla pitää olla "tietty profiili".

Politiikka on peliä. Sen tietää moni, minäkin. Sen ei kuitenkaan tarvitsisi olla sellaista. Sosialidemokratian uusi sukupolvi ei tarvitse kulunutta jakoa oikeisto- ja vasemmistodemareihin. Mutta se ei myöskään tarvitse uutta sukupolvea pelureita, jotka ovat valmiita hylkäämään jalustalle nostamansa ihmisen sillä sekunnilla kun hän ei hyppääkään heidän pillinsä mukaisesti.

Haastajia ja haastettuja

Liisa Jaakonsaari käytti Ilta-Sanomissa puheenvuoron, joka on ollut monilla huulilla, mutta vain harva on sanonut mitään. Syksyllä pitää alkaa tapahtumaan hyviä asioita niin SDP:n toiminnassa kuin sen poliittisen linjan selkeyttämisen suhteen.

Puoluejohtoa on syytelty monessa, eikä vähiten median, suunnassa vaalituloksesta. Tosin moni sellainen seikka, joka vaivasi SDP:tä maalisvaaleissa oli kylvetty jo kauan ennen kuin nykyinen puheenjohtaja tai puoluesihteeri aloittivat vetovastuussa. Vaaleissa ääniä valui joka puolelle. Duunareita karkasi kotisohville ja perussuomalaisiin, Kokoomus taas onnistui madaltamaan kynnystä äänestää itseään. Tänne siityi moni SDP:tä aiemmin kannattanut toimihenkilö, erityisesti julkisen sektorin ammateissa toimiva.

Uskottavuus karisi vähän joka suuntaan, Lipposen linjaan mieltyneet eivät enää samaistuneet Heinäluoman SDP:hen. Samalla kuitenkaan Lipposen SDP:n politiikkaan kyllästyneet eivät nähneet sellaista muutosta tapahtuneen, joka olisi saanut heidät kannattamaan demareita. Pikemminkin sinällään perustellut ja toteutettavaksi aiotut menolisäykset olivat omiaan ärsyttämään ihmisiä; "miksi ette jo tehneet?" Heinäluomakaan ei osannut keskusteluissa sanoa yksinkertaista asiaa: "Nyt on varaa, koska olemme tehneet 12 vuotta töitä ja talous on kasvanut."

Haastajia kuitenkin etsitään -ja tässä tilanteessa myös kaivataan. Vahvimmilla pienikokoisessa ja monessa suhteessa parhaimmillaan perinteikkäässä, pahimmillaan jämähtäneessä puoluekokousedustajaporukassa olisivat pitkäaikaista ministerikokemusta omaavat Tarja Filatov ja Erkki Tuomioja. Filatovin etuja ovat sopiva ikä sekä se tosiasia, että hänelle löytyy kannatusta tasaisesti eri puolilta puoluetta. Rasitteita puolestaan jo aiemmin nähty päättämättömyys eli ollako käytettävissä tehtävään vai ei sekä asiantuntemuksen painottuminen yhteen ministeriöön.

Tuomioja on ollut useasti ehdokkaana ja moni veikkasi viime kertaa viimeiseksi. Usea kuitenkin toivoo hänen ehdokkuuttaan. Tuomiojan etuina nähdään hänen kykynsä tuoda päivänpolitiikan oheen pitkän linjan visiointia, asiantuntemusta myös sellaisista suuremmista asiakokonaisuuksista joista ei voi tehdä one-linereita sekä halua periaatekeskusteluun. Tuomioja nauttii laajaa arvostusta myös niissä piireissä, jotka eivät välttämättä aina jaksa innostua hänen poliittisesta linjastaan. Hänellä tuskin olisi tarvetta oman asemansa betonointiin. 61-vuotias tohtorismies tuskin istuisi kymmentä vuotta puheenjohtajana. Rasitteitakin toki on, jotkut pelkäävät SDP:n valumista "liian vasemmalle" tai heitä arveluttaa tukea "ikuista kakkosta."

Toki SDP voisi myös yllättää ja tehdä jyrkikataiset. Kuka tiesi muutamia vuosia sitten kuka on tuo nuori mies jostain Savon perämetsistä? Ville Itälän, joka olisi tärkeän eurooppalaisen luottamustoimen sijasta pitänyt ulkoistaa suurlähettilääksi Maata kiertävälle radalle, jäljiltä surkeassa kunnossa ollut Kokoomus kykeni pj-valinnallaan tekemään rankan pesäeron vanhaan. Siitä nousu, hidas, mutta varma, alkoi ja kuntohuippu osui siihen, mihin sen pitikin, tosin myös hieman muiden avittamana.

SDP:n näppärät nuoret miehet ovat hankkineet kannuksensa muualla kuin eduskunnassa, joten heitä ei tähän keskusteluun ole nostaminen. Teräviä nuoria naisia on eduskuntaryhmä puolillaan. Varteenotettavimpina esiin nousevat Susanna Huovinen, Miapetra Kumpula-Natri, Heli Paasio ja Jutta Urpilainen. Ongelmana kokemuksen puute, ministerinä on ehtinyt majailla ainoastaan Huovinen, sekä se tosiasia, että SDP:n puoluekokouksen pienuus ja sisäänpäinlämpiävyys tekee radikaalimmat muutokset vaikeiksi.

Tästä huolimatta haastajia voisi tästä kerhostakin löytyä. Jutta Urpilaisessa olisi paras potku. Sanavalmis, ajatuksiaan myös konkretiaan saattava ja kansainvälistäkin kokemusta omaava luokanopettaja-kansanedustaja voisi olla avain moneen lukkoon.