Luopumisia

Politiikan eturivistä on viime viikkojen aikana poistunut kaksi naista, työministeri Tarja Cronberg, joka ilmoitti siirtyvänsä syrjään vihreiden puheenjohtajan paikalta, sekä uudempana ja yllättävämpänä opetusministeri Sari Sarkomaa.

Cronberg perusteli ratkaisuaan sukupolvenvaihdoksen tarpeella, joka ottaen huomioon vihreiden ikärakenteen tuntui melko kaukaa haetulta perusteelta. Eikö Cronberg juuri valittu aikoinaan siksi, että hän laajentaisi puolueensa yksipuolista kannattajakuntaa ja onnistuisi puhuttelemaan myös iäkkäämpiä ja maakunnissa asuvia ihmisiä? Tämä projekti vihreiltä on edelleen melkoisen pahasti kesken. Sarkomaa puolestaan perusteli omaa luopumistaan perhesyillä.

Niin herttaisia kuin molempien perustelut olivatkin, saattaa taustalla olla muita syitä. Pahaa pelkään, että sekä Cronbergin että Sarkomaan taustalla todellinen, tai ainakin merkittävästi vaikuttanut luopumisen syy oli poliittisen pääoman loppuminen. Cronberg ei ole nauttinut suosiota vihreässä kentässä enää pitkään aikaan, ja olisi todennäköisesti kohdannut loppunsa seuraavassa puoluekokouksessa joka tapauksessa. Parempi poistua omin jaloin.

Sari Sarkomaan perheperustelu meni mediassa ja julkisessa keskustelussa läpi täydellisesti ja ilman ikäviä lisäkysymyksiä jos nyt ei vaisuksi jäänyttä tasa-arvokeskustelua lasketa. Näin voi toki olla ja perusteluille on takuuvarmasti katetta. Mutta onko kyse aidosti vain tästä ja nukahtiko vallan vahtikoira väärässä paikassa?

Tuoretta opetusministeri Henna Virkkusta on monessa suunnassa veikkailtu Kokoomuksen seuraavaksi puheenjohtajaksi ja Kataisen manttelinperijäksi kunhan aika koittaa. Jotta tällainen projekti voisi onnistua, on sisäänajo aloitettava ajoissa. Ja mikäpä olisi parempi paikka profiloitua kuin opetusministerin paikka Kokoomukselle (tai kelle tahansa) tärkeällä kentällä, jossa on mahdollisuus esiintyä jo sisältöjenkin puolesta tulevaisuuden tekijänä?

Hyvän profiilinnostopaikan omaamisen lisäksi Sarkomaalla oli myös poliittisia vaikeuksia. Aikuiskoulutusuudistus seisoo, koska minkäänlaista poliittista suuntaa ei työllä ole. Perusopetuspuolella Sarkomaa aloitti koko ministeripestinsä hylkäämällä ainoan aidosti luokkakokoihin vaikuttavan tekijän eli kokojen säätelyn lailla. Listaa voisi jatkaa. Mikään näistä ei toistaiseksi olisi varmastikaan ministeriä kaatanut, mutta vaalikauden loppua kohti hankaluudet olisivat kasaantuneet.

Ehkä syyt olivat pelkästään henkilökohtaisia, voivat ollakin. Mutta kysymyksiä voi silti esittää. Jos syyt eivät olleet vain omia ja herttaisia, voivat Kokoomuksen spin doctorit taas ottaa uuden komean sulan hattuunsa - mission accomplished.

Ruumiinavaus

Tomu on alkanut laskeutua eilisen vaali-illan jäljiltä ja on aika laskea voitot ja tappiot. SDP sai takkiinsa. Kehyskunnissa ja pienillä paikkakunnilla kannatus pysyi samana tai jopa nousi, mutta suurissa kaupungeissa tuli turpiin. Espoon tilanne oli osin odotettu, mutta tappion rajuus erityisesti Helsingissä ja Turussa yllätti. Media keskittyy tänään Keskustan tappioon, mutta tulos antaa ajateltavaa myös demareille.

Miksi näin kävi? Ensinnäkin maahanmuuttopolitiikka nousi ensimmäistä kertaa vaalien katvealueella keskusteluun. Suuret puolueet karttavat aihetta kuin ruttoa, koska katsovat että mikäli keskustelu avattaisiin kunnolla julkisuudessa, ei voittajia olisi. Fakta on kuitenkin se, että erityisesti verkossa aihe on keskusteluttanut jo pitkään ja hartaasti. Kun perussuomalaiset ovat puheenjohtajansa johdolla nyt saaneet uskottavan puolueen leiman, ovat maahanmuuttopolitiikalle kriittiset ehdokkaat löytäneet hyvän väylän tavoitteidensa edistämiseen. Jussi Halla-ahon valinta Helsingin ja Maria Lohelan Turun valtuustoon pitää huolen siitä, että tämä keskustelu tulee nyt politiikan keskiöön. Tämä muutos on pysyvä ja merkitsevä.

Jokin aika sitten julkaistiin tutkimus, jonka mukaan suomalaiset nuoret jakaantuvat kolmeen ryhmään. Yhtäällä ovat "menestyjät", joita yhdistää usko omaan pärjäämiseen ja markkinatalouteen sekä kilpailuun. Toisaalla ovat eettiset, maailman tilasta huolestuneet ihmiset, jotka uskovat kuluttajavaikuttamiseen ja ovat erityisen kiinnostuneita ympäristökysymyksistä. Kolmas ryhmä ovat konservatiivisia ja maskuliinisia arvoja kannattavat. Näissä vaaleissa oli kolme kovaa, Kokoomus, vihreät ja perussuomalaiset.

Menestyvä puolue tarvitsee identiteetin. Sitä SDP ei ole kyennyt viime aikoina itselleen luomaan. Sama vaivaa Keskustaa, ja tämä näkyy molempien vaikeutena houkutella uusia äänestäjiä omaan leiriinsä. Tarvitaan positiivisia symboleja, mitä tarkoittaa olla demari, mitä se kertoo minusta ihmisenä? Puoluevalinta on myös identiteettiteko. Individualistisena aikana tällä on merkitystä. Vaalien voittajapuolueita tarkastellessa nähdään, että niihin liittyy tarina. Vaalien häviäjien tarinat ovat parhaimmillaankin epäselviä.

Kataisen Kokoomus voitti vaalit, mutta huomattavaa on, että edes se ei edennyt sellaisella tavalla kuin olisi voinut kuvitella. Enemmän kuin heidän hyvyydestään kyse oli muiden suurten puolueiden romahtamisesta. Finanssikriisin hiipiessä myös perusniemisten elämään Katainen onnistui esiintymään uskottavimpana talousihmisenä, herättämään luottamusta. Kun ajat kääntyvät vaikeiksi, luotetaan jälleen raikkauden ja tuoreuden sijasta oletettuun asiantuntijuuteen. Jutta Urpilainen ei ehtinyt tätä uskottavuutta riittävästi luomaan hyvästä ja kovasta yrityksestä huolimatta. Tämä ajoi liikkuvat äänestäjät muualle, tai pikemminkin ei onnistunut tuomaan heitä takaisin.

Huomionarvoinen on myös vihreiden erinomainen menestys tärkeillä paikkakunnilla. Tämä tapahtuu täysin puheenjohtajasta riippumatta. Cronberg on ollut tv-tenteissä parhaimmillaan näkymätön, pahimmillaan surkea. Tällä ei kuitenkaan näytä olevan mitään merkitystä vihreiden vaalituloksen kannalta. Kasvava kone tekee vaalista toiseen hyvää ja uskottavaa tulosta. Menestys liittyy hyvään julkisuuskuvaan, mutta ennen muuta jo edellä mainittuun identiteettiin. Vihreitä äänestämällä saat hyvän omantunnon sekä positiivista erottumisarvoa.

Kaiken kaikkiaan Suomen poliittinen kartta koki varsin suuren muutoksen. SDP on trendinomaisessa laskussa ja hankalassa kahden rintaman sodassa. Mitä nyt tarvitaan on rauhallinen ja uusi yhteiskunta-analyysi, periaatteiden tarkastelu uudessa tilanteessa ja toimenpideohjelman rakentaminen tämän mukaan. Tämän prosessin tulisi olla kerrankin riittävän osallistava, jotta veneen soutaminen samaan suuntaan onnistuisi. Vaalitäkyillä ja eklektisillä lupauksilla voidaan pelastaa paikka sieltä ja paikka tuolta eri vaaleissa, mutta mikäli halutaan "astua johtoon", on huolellisemman työn paikka.

Raha ratkaisee?

Liisa Jaakonsaari kuvasi Suomen kunnallisvaaleja osuvasti termillä "vapaat muttei reilut". Aikana, jolloin politiikan kiinnostavuus ei ole huipussaan ja jolloin markkinointiin on kiinnitettävä paitsi huomiota, myös panostettava taloudellisesti, saavat jotkut juoksijat alleen piikkarit, toiset lenkkitossut ja loput saavat juosta kumisaappaissa. Tämä tuli jälleen mieleen tällä viikolla.

Viime sunnuntain Turun Sanomien kansi oli paljon kertovaa katsottavaa. Komeissa värimainoksissa komeili seitsemän kokoomuslaista. Ei ketään muita. Mikäli hinnat ovat lähimainkaan kaikille samat, mikä ei välttämättä ole itsestäänselvyys, käytti mm. kansanedustaja Orpo yhteen ilmoitukseensa koko vaalibudjettini verran rahaa. Sanomattakin lienee selvää, ettei mainoksia ole vain yhtä yhtenä päivänä, vaan useita useina, tähän lisätään toki näyttävä kadunvarsimainonta jne.

Lisämuistutusta siitä, että toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset saatiin myös viikonloppuna, kun Kokoomusnuorten toivot huikkailivat kävelykadulta ihmisiä vaalibileisiinsä teemalla: "Tulkaa mukaan, Kokoomus tarjoo ilmaista bissee." Tätä sisällöllistä tempausta oli pohjustettu postin kautta suoramarkkinoinnilla kaikille kaupungin ensi kertaa äänestäville. Lisää vastaavaa saatiin, kun omaan postiluukkuuni, myös Itellan osoittein varustettuna, lehähti sinisen joukkueen kolmekymppisten mainos.

Jakelu kohderyhmittäin maksaa hunajaa, eikä viinakaan ilmaista ole, vaikka toki hintansa väärti. Demariehdokkaat, kuten myös monet muut, kiipeilevät aivan itse pimeissä rappukäytävissä ja kiroilevat summereita. Itella ei hoida jakelua, vaan työ tehdään itse, kustannussyistä. Talkoopuoluelaisina itseään markkinoivat eivät sen sijaan käsiään likaa. Ilmaisen viinan kaataminen nuorten kurkkuun äänten toivossa on varsin kyseenalaista ihan sellaisenaan. Mutta hei, tärkeintähän on hyvä meininki eiks jee!

Rahoituksesta voi myös tehdä politiikkaa. Vihreät julkaisivat eilen vaalirahoituksensa. Varsin tervetullut ele jota toivoisi muidenkin seuraavan, ei siinä mitään. Tosin oleellista varsinaisen puoluerahoituksen lisäksi on, ja näissä vaaleissa korostuneesti, ehdokaskohtainen rahoitus.

Ajankohta kuitenkin hieman mietityttää ja vie hiukan pohjaa avaukselta. Jos haasteeseen aidosti haluttaisiin vastauksia, olisi se tehty jo ajat sitten eikä silloin kun vaaleihin on aikaa vajaa viikko. Rahoituksen julkaisemisella tässä vaiheessa taidetaan siis kuitenkin hakea enemmän positiivista julkisuusarvoa ja suunnata keskustelua siihen miten tehdään sen sijaan mitä tehdään, jos valtaan päästään.

Punaiset ja vihreät?

Vihreä Lanka uutisoi näyttävästi Helsinki-manifestin allekirjoituksen. Kyseessä on punavihreä aloite, jossa on mukana keskeisistä puolueista SDP:n, vihreiden ja Vasemmistoliiton valtuustoehdokkaita. Tavoitteena on paitsi parantaa kyseisten puolueiden yhteistyösuhteita, myös nostaa yhteiselle agendalle keskeisiä tavoitteita liittyen erityisesti palveluiden tuottamiseen, sosiaalipolitiikkaan sekä ympäristöön.

Suomessa ollaan tilanteessa, jossa Kokoomus hallitsee kaikkia suuria kaupunkeja Vantaata lukuunottamatta. Paitsi suurin valtuustoryhmä, on Kokoomuksella hallussaan kyseisissä kaupungeissa kaupunginjohtajan tai pormestarin toimi. Voidaankin sanoa, että tällä hetkellä huomattavaa osaa suomalaisesta hyvinvointipolitiikasta hoidetaan kokoomuslaisten toimesta ja johdolla.

Erikoiseksi tilanteen tekee se, että oikeistolla on harvoin enemmistöä. Mm. Helsingissä punavihreä valtuustoenemmistö on totta jo nyt. Miksi se ei siis toimi, miksi Kokoomus onnistuu jatkuvasti pyörittämään peliä aivan kuin heillä olisi absoluuttinen valta? Usein sosialidemokraatit ja vihreät ovat aatteellisesti toisiaan huomattavasti lähempänä kuin kumpikaan Kokoomusta. Silti yhteistyö ei ota sujuakseen. Tilanteesta ainoana hyötyvätkin porvarit, joka ajavat oman linjansa läpi kulloinkin paremmin tilanteeseen sopivan kumppanin tuella. Toki tästäkin on olemassa poikkeuksia kuten esim. keskustatunnelilinjaus pääkaupungissa, mutta pääsääntö on edellä kuvatun kaltainen.

Tähän on saatava muutos. Onko tarvetta manifesteille tai yhteistyösopimuksille, siitä on vaikea sanoa mitään varmaa, mutta SDP:n ja keskiryhmien yhteistyö kaupunkipolitiikassa on saatava toimimaan. Jo pelkkä tämänkaltaisen yhteistyön mahdollisuuskin olisi hyvä muutos nykytilanteeseen ja estäisi oikeiston sooloilun. Sosialidemokraateilta tämä vaatii sen tiedostamista, etteivät vihreät ole entinen SKDL ja ettei vihreitä voida kohdella minään hetkellisenä anomaliana. Vihreiltä yhteistyö taas vaatii oman paremmuuden tunteen ja ylenkatseen hetkellistä hylkäämistä ja sen myöntämistä, että jollakulla muullakin voi olla joskus hyviä ideoita.

Osasyy heikkoihin väleihin löytyy henkilökemioista, osa samoilla ääniapajilla kalastelemisesta. Kaikki tämä on hyvin inhimillistä ja ymmärrettävää. Osin kyse on selkeistä poliittisista linjaeroista, samaa mieltä ei kerta kaikkiaan kaikesta olla -mutta aina ei tarvitsekaan olla. Joka tapauksessa nykytilanteessa häviäjä on koko tasa-arvosta ja sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta huolta kantava poliittinen kenttä, myös vihreät, ainakin mitä poliittisiin tavoitteisiin tulee. Lopulta kyse ei olisi välttämättä sen suuremmasta kuin kunnioituksesta, hyvästä tahdosta ja pienestä nöyryydestä puolin ja toisin. Kyllä tätä minusta kannattaisi ainakin kokeilla.

Presidentti eduskunnasta

Viime päivien yhteiskunnallista keskustelua on vaalirahoituksen lisäksi hallinnut jälleen kerran keskustelu presidentin valtaoikeuksista. Rintamalinjat ovat sanalla sanoen erikoiset. Entinen monarkistipuolue haluaa korostaa parlamentarismia, parlamentarismia vaatineen puolueen näkyvät toimijat taas puolustaa presidentin vahvempaa asemaa.

Presidentti-instituutiota perustellaan usein mm. sillä, että kyseisissä vaaleissa kansalaiset ovat innokkaimmin liikkeellä. Peruste on minusta erikoinen. Presidentin valtaoikeudet eivät nykyiselläänkään ole erityisen suuria. Kansalaiset äänestävät siis jo nyt varsin vähämerkityksisissä vaaleissa. Viime presidentinvaaleissa puhuttiin asioista, joista olisi ollut syytä puhua eduskuntavaaleissa, koska presidentillä ei ole toimivaltaa niihin kysymyksiin joista vaaleissa ylipäätään keskusteltiin. Kannanotto kyseisissä vaaleissa meni siis yhteiskuntapolitiikan suunnan määrittämisen kannalta hieman "hukkaan" ja olisi ollut käytännön kannalta järkevämpää että se olisi kanavoitu eduskuntavaaleihin.

Toisaalta hyvä että puhutaan ajankohdasta ja yhteydestä riippumatta, ja presidentinhän halutaan olevan arvojohtaja. On kuitenkin hyvä kysymys tarvitaanko erillistä instituutiota ja vaaleja arvokeskustelun kävijän valitsemiseksi? Sivuseikkana myös todettakoon, että juuri tähän sinällään toki tärkeään tehtävään toivoisin nykyiseltä presidentiltä enemmän eväitä. Kolmatta kautta ei tule, nyt olisi aikaa ja mahdollisuuksia vaikuttaa yhteiskunnalliseen keskusteluilmapiiriin. Tältä pohjalta minä äänestin Tarja Halosta presidentiksi ja toivoisin hänen ottavan entistä aktiivisemmin tuon roolin.

Kun valtaoikeuksien vähentämisen tielle on, erittäin perustellusti, lähdetty jo aikaisemmin, voitaisiin luonnollista kehitystä jatkaa parlamentarismin vahvistamisen suuntaan. Käytännössä tämä tarkoittaisi loppujen valtaoikeuksien vähittäistä vähentämistä, kunnes presidentti-instituutio olisi käytännössä seremoniallinen virka. Tuolloin kansanvaali presidentistä ja instituutio sellaisenaan voitaisiin lakkauttaa ja siirtää muodollinen tasavallan päämiehen/naisen virka eduskunnan puhemiehelle, vaikka sitten presidentin nimellä. Eduskunta on Suomen politiikan korkein päättävä elin ja olisi vain luonnollista, että sen vetäjä on selkeimmin valtion muodollinen johtaja. Tällöin myös eduskuntavaalien merkitys yhteiskuntapolitiikkaa keskeisimmin linjaavina vaaleina mahdollisesti korostuisi.



ps. Hyvä Vihreät! Vihreät linjasivat puoluekokouksessaan paitsi presidentin asemasta, myös jäsenäänestyksestä puheenjohtajaa valittaessa sekä Hesarin poiminnan mukaan periaatteista ikäihmisten hoidon suhteen. Vihreiden kritisoima ilmiö, vanhusten alentaminen lapsiksi yhteiskunnallisessa keskustelussa, on ärsyttänyt myös allekirjoittanutta vuosikaudet. On aikakin, että joku ottaa tamburiininlyöntilässytyksen kritiikkinsä kohteeksi.

Speak no evil

Kunnallisvaalien lähestyessä myös puolueet alkavat lyödä lukkoon linjauksiaan. Kuntien ollessa hyvin erilaisia kansalliset ohjelmat ovat väistämättä varsin yleisluonteisia linjauksia. Niillä on kuitenkin huomattavaa merkitystä paitsi paikallispolitiikan suunnan määrittelyssä, myös valtakunnallisessa kuntapolitiikassa. Ensimmäisinä ohjelmansa lukkoon ovat lyöneet vihreät.

Vihreiltä on tottunut odottamaan kunnianhimoista ohjelmatyötä. Kuntavaaliohjelma tekee kuitenkin valitettavan poikkeuksen. Teksti on kielellisesti miellyttävää ja helppolukuista, mutta sisällöllisesti tyhjää. Ortodoksista ilmasto-osaa lukuunottamatta ohjelmaa leimaa ajattelu: pro kaikki kaunis ja helppo, vaikeista asioista ei mainintaakaan.

Kaikki tietävät kuntatalouden kriisin. Mikä on vihreiden ratkaisu? Kunnallisvaaliohjelman mukaan -ei mikään. Ohjelmasta ei irtoa konkreettista sanaa kuntarakenteesta tai valtion ja kuntien välisestä suhteesta. Kysymyksistä, jotka tulevat vaikuttamaan kaikkeen palveluihin tuntuvasti tulevina vuosina. Entä miten maapolitiikkaa harjoitetaan? Milloin palveluita voidaan ulkoistaa? Millä perustein? Onko olemassa joitain periaatteita? Ei vastausta.

Ohjelmassa on kaksi päälinjaa, ilmasto ja identiteetti. Taloudellinen demokratia ja osallisuus loistavat poissaolollaan. Myöskään äänestysaktiivisuus ei nouse huoleksi asti. Mutta ottaen huomioon taustayhteisön -miksi nousisi? Perusvihreä on aktiivinen, hyvin koulutetun perheen hyvin koulutettu jälkeläinen. Individualisti, joka uskoo eettisen kuluttamisen voimaan ja aika ajoin suorastaan halveksii kollektiivisempia ratkaisuja. Kulttuurinen eronteko "rahvaaseen" on hyvin vahva ja omanarvontunto korkealla. Nämä ihmiset ovat jo uurnilla, tekemässä identiteettitekoja.

Ohjelma alkaa kuittauksella irtopisteiden keräilyn välttämisestä. Hyvä, mutta tuolloin olisi odottanut jonkinlaisia linjauksia. Luettelosta hyviä tavoitteita todennäköisesti kukaan ei ole eri mieltä. Sen sijaan muutamat harvalukuiset konkreettiset avaukset herättävät kysymyksiä. Esimerkkinä olisi mukava tietää mitä vihreät tarkoittavat kun he sanovat: "Elämänlaatua on myös vapaus valita esimerkiksi erilaisista päivähoito- ja koulumuodoista."?

Pitänee paikkansa, en tosin tiennyt, että tämä nykyään estetään. Mutta mitä tämä sitten tarkoittaa käytännön politiikassa? Yksi vaihtoehto on lukea päivähoidon osalta ylläoleva siten, että sen puitteissa halutaan korostaa kotihoidon (ja sen tuen) merkitystä hoivaratkaisuna. Tämä voi olla hyvästä uskosta tehty, mutta tulee toteutuessaan lisäämään työmarkkinoiden epätasa-arvoa, johtaa alhaisiin eläkekertymiin ja vähentää työllisyyden alenemisen kautta mahdollisuuksia investoida peruspalveluihin. Toki se tukee nykyhallituksen työssäkäyviä vanhempia kurittavaa linjaa. Entä koulut? Yksityisiä kouluja? Uskonnollisia kouluja?

Toinen mielenkiintoinen lausuma on yksi paperin vähäisistä konkreettisista linjauksista: "Vihreät kannattavat vaaleilla valittuja maakuntavaltuustoja." Eli lisää väliportaan hallintoa, resurssien siirtoa palveluista hallintoon. Eikö suunnan pitäisi nimenomaisesti olla toisen? Olisiko tarkoituksenmukaista pyrkiä pikemminkin vahvoihin kuntiin, jotka kykenisivät palveluiden tuottamiseen itse ja olisivat suoraan kuntademokratian piirissä?

Hyvääkin ohjelmasta toki löytyy, vielä odottaisi konkretiaa ja vaaleissa saadun vallan käyttöä ko. tavoitteiden eteen. Ajatus yhdyskuntarakenteen tiivistämisestä on hyvä ja kannatettava sekä joukkoliikennelinjaukset toimivia. Tosin kumpaakaan eivät edistä kaavojen jarrutukset, joista on kokemuksia liiankin kanssa.

Sanat viikonvaihteeksi

SDP:n pj-kierros käynnistyi eilen televisiossa. Eilinen A-Talk jätti vielä hieman kylmäksi, kunnon asiaan ei päästy. Sinällään ehdokasnelikko on varmasti lämmettyään pätevä ja monipuolinen ja he näyttivät myös tulevan kohtuullisen hyvin toimeen keskenään. Onnistujia olivat Tuomioja ja Kumpula-Natri, Urpilainen jäi vielä hieman varjoon. Filatov onnistui näyttämään siltä, mikä hänen vahvuutensa onkin, kompromissilta.

Vihreänä valituksi tullut kansanedustaja Merikukka Forsius loikkasi Kokoomukseen. On helppo yhtyä monessa paikassa esitettyihin arvioihin, keskimääräinen taso kohosi sekä vihreässä että sinisessä eduskuntaryhmässä. Huomionarvoista on kuitenkin tasainen virta vihreistä poispäin ja nimenomaan kohti oikeistoa. Luukkainen ja Kouros lähtivät jo, Forsius nyt. Kertooko tämä laajemmasta ilmiöstä?

Juha Peltonen jatkaa rehvakkaan raisulla linjalla myös tämän päivän Demarissa. En viitsi puuttua siihen, keitä Peltonen haluaa potkia päähän buutseillaan, mutta hänen journalismikäsityksensä on sanalla sanoen erikoinen. Hänen mukaansa puolueen "päälinjaa tukevia näkemyksiä tulee esitellä enemmän kuin muita". Ensinnäkin minusta puolueen päälinjaa on aika ajoin melkoisen vaikea hahmottaa ja uskoisin, että se on jatkuvasti jonkinlaisen keskustelun kohteena. Toiseksi kuvittelisin, että erityisesti mielipidepalstalla kriteerinä ei olisi tuo jonkin (minkä?) tahon määrittelemä "päälinja", vaan juttujen journalistinen taso sekä palstatilan määrittyminen suhteessa siihen miten paljon tietyn näkemyksen omaavia mielipiteitä lehteen tulee. Mutta minä en toki ole journalisti.

Ja vielä oikein asiasta. Sosiaaliturvan valitusjonoille on tehtävä jotain. Helsingin Sanomat poimi asian näyttävään uutiseen jokin aika sitten. Tämä huoli erityisesti sosialidemokraattien on kuultava. Porvarihallitus ei ole lisännyt, pikemminkin päinvastoin, valitusten käsittelyn resursseja. Vuosien jonoihin nääntyvät ovat enimmäkseen matalasti koulutettuja, rankassa ruumiillisessa työssä terveytensä menettäneitä reilu viisikymppisiä. Heitä uhkaa pitempiaikainen toimeentulo-ongelma yhdessä luottamuksen menettämisen kanssa. He ovat suuri ja kasvava joukko maan hiljaisia, joille hyvinvointivaltio on kääntänyt selkänsä.

Aamukahvin äärestä

Ehdin jo ihmetellä, missä viipyy jokavuotinen keskustelu siitä, miksi naiset saavat mainostaa alusvaatteissa naisten alusvaatteita. Se kesti tänä vuonna ihmeen kauan, mutta alkoi sentään lopulta. Lopputuloskin lienee sama kuin aina ennenkin. Asiasta purnaamisesta palkkaa saavat tekevät työnsä, käydään vuosi vuodelta väljähtyneempi ja väsähtäneempi keskustelu julkisen tilan seksualisoitumisesta samalla kun H&Mn kassakoneet kilisevät.

Ne ihmiset, joita nyt halutaan erityisesti "suojella" ovat ilmeisesti väärän tietoisuuden vallassa, koska suurinta osaa heistä ei voisi vähempää kiinnostaa miten ja missä moraalista huolestuneet tädit ja sedät ovat näkevinään seksiä, pornoa ja turmelusta. Varmasti markkinoinnilla on rajansa tälläkin puolella. Mutta sinällään en jaksa innostua yhteiskunnan talebanisoinnistakaan. Moralistinen mölyäminen saattaa pikemminkin toimia itseään vastaan. Maat, joissa vähäpukeisuus on mystifioitu tai kielletty, eivät ole mitään benchmark-yhteiskuntia sukupuolisen tasa-arvon kentällä.

Huomionarvoinen on myös Hesarin päivän pikku-uutinen hallituspuolueiden keskusteluista rajoittaa edustajien oikeutta poiketa hallituksen linjasta. Vihreitä viedään taas kuin kuoriämpäriä. Sama porukka on niin kauan kuin allekirjoittanut on ollut politiikassa mukana, aina haukkunut demareita stalinistisesta ryhmäkurista. Taisi jopa joku vihreä eduskuntavaaliehdokas päästää suustaan vaalien alla kuolemattoman lausahduksen: "vihreät ovat opiskelijaystävällinen puolue, koska meillä ei ole ryhmäkuria." Nyt he tukevat hallitusta, joka pyrkii viemään heiltä melkoisen keskeisen vaikuttamisvälineen, omat budjettinäkemykset. O tempora o mores.

Mutta löytyi aamuhesarista hyvääkin. Allekirjoittanut kannattaa lämpimästi ekologisesti ja kaupunkikuvallisesti kannatettavia hankkeita erityisesti Tikkurilan, mutta myös Tapiolan osalta. Juuri näin. Radan/metron välittömässä läheisyydessä tapahtuva tehokas rakentaminen vähentää liikennepäästöjä ja eheyttää kaupunkirakennetta. Vantaalla hanke ilmeisesti etenee, mutta toivon mukaan myös Espoon päättäjät, demarit mukaanluettuna, ymmärtävät kannattaa järkeviä ehdotuksia.

ps. näkikö kukaan Lenita Airiston eilen televisiossa keskustelemassa seksin ostosta ja myynnistä? Jos, niin tunsiko kukaan muu lähes arkaaista vihaa? Harvoin näkee yhtä itseriittoista, ylemmyydentuntoista ja epäkohteliasta esiintymistä live-tilanteessa. Kuka Airisto oikein luulee olevansa?

Kahdet kasvot

Turussa kaatui muutama päivä sitten jätteenkuljetuksen uudistamisehdotus. Vasemmistoryhmien enemmistön sekä osan vihreistä kannattama uudistus hävisi lopulta yhdellä ainoalla äänellä vanhan mallin kannattajien voittaessa.

Uudistuksen tarkoitus oli korvata nykyinen, ekologisesti heikkotasoinen, taloudellisesti tehoton ja merkittävät yksityiset voittomarginaalit turvaava, kiinteistönomistajakohtaiseen kilpailutukseen perustuva jätteidenkuljetusmalli keskitetyllä kilpailutuksella. Vaikuttavia tekijöitä olisivat olleet ennen kaikkea hinta ja ympäristöarvot.

Edullisuuden osalta on syytä tehdä vertailu kaupunkeihin, joissa jätteidenkuljetus on kilpailutettu keskitetysti. Tampereella, jossa on keskitetty järjestelmä, jätehuoltoon menee alle 10 senttiä asuinneliöltä kuukaudessa, kun Turun jätehuoltokustannus on 25 senttiä eli yli kaksi kertaa suurempi. Tampereella koko jätteenkäsittelyn hinnasta 48 % koostuu kuljetuksesta kun Turussa vastaava luku on 78%.

Hinta ei olisi ollut edes tärkein peruste järjestelmän muuttamiselle. Ympäristöarvojen olisi suonut olevan esillä vahvemmin. Tällä hetkellä useilla omakotitaloalueilla eri firmojen autot ajelevat peräkkäin ja kuskaavat vajaita kuormia kaatopaikalle. Uusi malli olisi vähentänyt huomattavasti turhia ajoja.

Erityisen kovaa meteliä aiheesta on pitänyt Vihreiden kansanedustaja ja kaupunginvaltuutettu Ville Niinistö. Niinistö oli yksi vihreiden ryhmän vähemmistöstä, joka äänesti nykymenon puolesta. Kun kyseisen näkemyksen puolesta ei puhunut sen paremmin hinta kuin ekologiakaan, on syytä kysyä miksi Niinistön ääni valuu Kokoomuksen kauppakamaripoikien laariin?

Kansanedustaja Niinistö kritisoi aikaisemmin Turun Sanomissa julkaistussa vieraskynässään Turun "sisäpiirien jätemonopolia". Tätä hän ei erityisemmin perustele, vain "antaa ymmärtää". Ottaen huomioon sen, millaisen reaktion vanhan menon jatkuminen sai aikaan markkinoita 70-prosenttisesti hallitsevan yksityisen yrityksen edustajassa, voisin minäkin esittää arvailuja ja "antaa ymmärtää" aavistavani, kuka maksaa Ville Niinistön seuraavan vaalikampanjan laskut.

Lämpimiä värejä

Kesäkuumalla on Suomessa käyty keskustelua puolueiden yhdistämisestä. Jarmo Korhonen esitti Keskustan ja Perussuomalaisten yhdistämistä vedoten puolueiden yhteiseen arvopohjaan. Tämä toki tyrmättiin niin Soinin kuin muutaman keskustalaisenkin toimesta, mutta tosiasia on, että arvokonservatiivisuus ja sisäänpäinkääntyneisyys leimaavat molempia puolueita ja niiden toimintaa. Ne saattaisivat sopia yhteen paljon paremmin kuin kaupunkien harvalukuiset kepulaiset haluavat myöntää.

Puoluekentän murroksen suuntia on kuitenkin hauska pohtia. Vasemmisto yhteen ry ajoi kahden vasemmistopuolueen yhdistämistä, mutta tarkoittaisiko tämä kannatuksen kasvua? Tuskin, se pikemminkin polarisoisi puoluekenttää eikä vasemmiston kokonaiskannatus siitä todennäköisesti piristyisi. Mutta miltä näyttäisi -ja miten menestyisi- erilaisella tavalla organisoitunut ja vahvemmilla profiileilla varustetuista puolueista koostuva vasemmisto?

Suomesta puuttuu todellinen punavihreä vaihtoehto. Vasemmistoliiton äijäkaartista puuttuu monelta kohdin vihreys, Vihreiden ja vasemmistolaisten arvojen yhdistäminen käy koko ajan vaikeammaksi eikä sitä enää jakseta edes hirveästi yrittää. Vähälukuisten kommunistien globalisaatiokriitikkosiiven, vihreiden vasemmistolaissiiven ja Vasemmistoliiton korostuneesti nuoremmasta väestä löytyvän punavihreän väen yhdistäessä voimansa Suomeen voisi syntyä vahvan profiilin punavihreä puolue. Täällä vastustettaisiin Natoa ja ydinvoimaa, kannatettaisiin arvoliberalismia ja kehitysavun nostoa rakenteellisiin kysymyksiin kuitenkaan liiemmälti paneutumatta.

Toinen, suurempi vasemmistopuolue voisi syntyä laajalle pohjalle nykyisiä demareita ja vasemmistoliittolaisia. Se olisi selkeän "punainen" työväenpuolue, joka profiloituisi erityisesti julkisia palveluita puolustavana ja rakentavana liikkeenä. Vahva valtio, ay-liike sekä erityisesti sosioekonomisen tasa-arvon kysymykset olisivat sille tärkeitä välineitä ja tavoitteita. Tämä puolue olisi monessa mielessä "perinteinen" vasemmistopuolue, "sosialistinen" puolue siinä mielessä kun se ymmärretään monissa länsieurooppalaisissa yhteiskunnissa. Jännitteitä tämän puolueen sisään tulisi todennäköisesti erityisesti suhtautumisessa globalisaatioon.

Punaisen puolueen oikealle laidalle puolestaan kehittyisi New Labour-henkinen "oranssi puolue". Täällä usko markkinoiden kykyyn hyvinvoinnin tuottajina olisi muita vasemmistolaisia liikkeitä suurempi, mutta samalla siellä vierastettaisiin kritiikitöntä markkinafundamentalismia. "Oranssit" ammentaisivat vaikutteensa ennen muuta sosialidemokratian ja sosiaaliliberalismin aateperinnöistä. Tämä puolue kokoaisi ihmisiä erityisesti nykyisistä sosialidemokraateista ja vihreistä, mutta saattaisi sinne ajautua muutama sosiaalisesti tiedostava porvarikin. Tässä puolueessa oltaisiin arvoliberaaleja, mutta energiapolitiikasta tuskin saavutettaisiin kovin helpolla konsensusta.

Kysymys tällaisen puoluekentän oloissa kuuluisi, miten tälla tavalla muodostunut vasemmisto kykenisi menestymään vaaleissa - ja miten se kykenisi yhteistyöhön ennen kaikkea keskenään. Vas-SDP-Vihr -koalitio voisi olla nyt jo mahdollinen, mutta sitä ei tahdota missään saada aikaan eikä yhteiskannatus ole nykymuodossa korkea. Voisivatko tällaiset puolueet innostaa nykyisiä ryhmiä enemmän kannatusta itselleen, ja voisiko niiden välille kehittyä Ruotsin mallinen "Allianssi", joka tähtäisi yhteisenä ryhmänä enemmistöön eduskunnassa ja yhteiseen hallitukseen? Murtuisiko ikuiselta vaikuttava porvarienemmistö? Ja mitä se puolestaan tarkoittaisi?

Vakavissani en toki ole esittämässä sen paremmin uusien puolueiden perustamista kuin vanhojen hajoittamista tai liittämistä toisiinsa. Pohjoismaisen hyvinvointimallin kannalta selkeän sosialidemokraattisen puolueen hajaannus olisi hyvin todennäköisesti turmiollista. Ajatuksella voi kuitenkin aina leikkiä, kuten myös sillä, mitä oikealla voisi tapahtua? Eräs malli olisi kolmen puolueen oikeisto, markkinaliberaalit (suurin osa kokoomuslaisista, jonkin verran keskustalaisia), konservatiivit (osa kokoomuslaisista, suurin osa keskustalaisista, kd, perussuomalaisia) sekä kansallismieliset (pieniä osia kaikista porvaripuolueista yhdistettynä pieniin kansallismielisryhmiin ja osaan perussuomalaisia).

Kuvassa venäläisen Jabloko-puolueen logo.

Sorvin ääreen

Paluu aurinkoisilta rannoilta miinusasteiseen Helsinkiin on tosiasia ja purettavaa sähköpostia kertyy uskomaton määrä tällaisen vajaankin viikon aikana. Edelleen ihmettelen esi-isien pakkomiellettä turkiksiin ja tervaan, sillä ilmastollisesti huomattavasti miellyttävämpiä kohteita löytyy mantereelta.

Frankfurtissa oli täysi kesä, takkia ei tarvittu, kirsikkapuut kukkivat ja törmäsimmepä jopa pääsiäismarssiin rauhan puolesta. Pääpaino Bundeswehrin ulkomaanoperaatioita vastustaneessa ja Iranin vastaisen iskun suunnittelun tuominneessa kulkueessa oli Pace- ja Die Linke-lipuissa, mutta löytyipä joukosta yksi SPDn nuorten lippu. Vihreitä sen sijaan ei näkynyt. Liekö enteellistä Suomeakin ajatellen, varsinkin kun paikallislehti Frankfurter Rundschau julkisti pääsiäisviikonlopun lehdessään mielenkiintoisia galluptuloksia, joiden mukaan saksalaisista 1% oli sitä mieltä, että vihreät hoitavat saksalaisista puolueista parhaiten palkansaajien asioita?

Kotimaassa tuleva hallituskokoonpano näyttää oletetulta. Nyt odotellaan ohjelmaneuvotteluiden tulosta. Ainoa mielenkiintoinen palikka paketissa ovat juuri vihreät. Ydinvoiman lisärakennus ja ulkomaisten opiskelijoiden lukukausimaksut tulevat mm. olemaan kysymyksiä, jotka vihreät nielevät hintana vaikuttamisen paikastaan. Silti heidän kannattaa mielestäni tuo hinta maksaa ollakseen vihdoinkin oikea vastuuta kantava puolue. Toistaiseksi vihreä politiikka on ollut liian usein Jehovan todistajiin verrattavaa puhdasta besserwisserismiä mallia jottei totuus unohtuisi.

Sinänsä sosialidemokraattien tulee nyt antaa porvarihallitukselle reilu mahdollisuus. Minulla on jopa tiettyjä odotuksia sinivihreää koalitiota kohtaan, on myönnettävä, että sosiaaliturvan yksinkertaistaminen lienee helpointa aloittaa porvarihallituksen voimin. Vihreiden mukanaolo tuossa hallituksessa saattaa estää pahimman rappauksen heikoimmissa kantimissa olevien kansalaisten kohdalla. Samaten toivon, että porvarihallitus saisi aikaan parannuksia hoitoalojen suhteelliseen palkkaukseen eikä ryömi työmarkkinajärjestöjen selän taakse. Tosin tämän olisi syytä olla totta myös silloin, mikäli tavoitetta ei saavuteta. Kokoomuksella tulee tuossa tilanteessa olemaan kiire pistää koko katastrofi SAKn teollisuusliittojen syyksi. Todettakoon siis jo valmiiksi se, etteivät teollisuuden työntekijöiden palkankorotukset ole poissa hoitajien palkoista, pikemminkin päinvastoin.

SDPn on nyt ryhdyttävä rakentavaan oppositiopolitiikkaan, kritisoidaan kun kritisoimisen tarvetta on ja esitetään oma, parempi vaihtoehto oman toivon mukaan piakkoin käynnistyvän uuden ohjelmatyön kautta. Tehtävää on paljon. Edellisen postauksen kommenteissa nimimerkki Tuomas Vilhelm käyttää erinomaisen puheenvuoron SDPn kohtaamista haasteista ja ratkaisumalleista, joista ote ohessa.

Kannattaisi opetella ilmaisemaan kansalaisten kannalta ymmärrettävässä muodossa, miksi ylläpitää rakenteita, jotka tarjoavat väylän vapaampaan elämiseen vastapainona hyvin pärjäävän urbaanin oikeiston hehkutukselle yksilön rajattomista mahdollisuuksista ja vapaudesta.

Sen sijaan kannattaisi kertoa, mitä kansalaisella itsellään olisi helpompi tehdä SDP:n ihannemaailmassa kuin vaikkapa Keskustan. Pitäisi pystyä tarjoamaan unelmia ja utopioitakin tämän kaiken turruttavan harmauden, kiireen ja vaihtoehdottomuuden keskellä.

Juuri näin. Hyvin samantapaisia ajatuksia on liikkunut myös allekirjoittaneen päässä. Avainasemassa ovat vapaus ja yksilön autonomia, miten yhteiskunnalliset rakenteet voivat estämisen sijasta tukea näitä tavoitteita. Se, että puolueiden hammasrattaissa pyöriville nämä asiat voivat tuntua (paino sanalla tuntua) selviltä, ei tarkoita sitä, että asia olisi kommunikoitu oikein heille, jotka eivät saa kuukausipalkkaansa politiikasta. Tämä on juuri senkaltaista vieraantumista, josta puolueita aiheestakin syytetään. Palaan aiheeseen lähipäivinä. SDPn kampanjasta, vaaleista sekä positiivisen viestin tarpeesta kirjoittaa hyvin myös Arto.

Ja niin, pakko linkittää suomalaisen nuoren sosialidemokratian parhaan kielenkäyttäjän uusimpaan tekstiin. Antaisin paljon, jos kykenisin vastaavaan kirjoittamisen taitoon. Antton kirjoittaa harvoin, mutta ajattelemisen arvoista asiaa.

Soita poliisi, puhemies puhuu politiikkaa

Viikko on kulunut vilkkaasti. Varsin napakasti käynnistyneissä vaalikeskusteluissa on puhuttu ennen kaikkea tulevan vaalikauden nk. jakovaran käytöstä. Demarit esittävät varan korostunutta käyttöä palveluiden parantamiseen, porvaripuolueet puolestaan veronalennuksiin. Silmiinpistävää on Jyrki Kataisen jääminen jalkoihin tässä keskustelussa. Vaalikeskusteluissa SDP ja Keskusta keskustelevat taloudellisista panostuksista, mitä haluaa Kokoomus? Tasa-arvotupon, mikä ettei, mutta mistä varoista, mikäli julkisia lisäpanostuksia ei haluta toteuttaa?

Toinen viikon keskustelunaihe oli vihreiden julkisuustemppu liittyen puhemies Lipposen ydinvoimalausuntoihin. Kauppalehden Arno pitää syynä vihreiden hermostumista SDP:n profiloitumisesta ympäristöpolitiikan saralla. Mene ja tiedä, onko tästä kyse, mutta minuakin on aika ajoin ihmetyttänyt se into, jolla vihreät ryntäävät tyrmäämään muiden puolueiden ympäristöavaukset. Varsinkin, kun kyseinen ryhmä pyrkii esiintymään jollain tapaa muita parempina ihmisinä, heidän luulisi olevan pikemminkin tyytyväisiä siitä, että ilmastonmuutos ymmärretään ottaa vakavasti myös vakavasti otettavissa poliittisissa voimissa.

Mitä tulee itse Lippos-Hautala-nokitteluun, niin aina voidaan arvostella eduskunnan puhemiehen mielipiteitä ja osoittaa se, että hänen näkemyksensä ovat yhteneväisiä ydinvoimateollisuuden kanssa. Tämä on normaalia poliittista keskustelua. Sen sijaan näkemys siitä, ettei puhemies saisi poliittisena toimijana ottaa kantaa asioihin, on kestämätön. Heidi Hautala on profiloitunut sananvapaustaistelijana, mutta ilmeisesti tämä pätee vain silloin, kun puhutaan asioista, joista hän on itse samaa mieltä. Muut voisivat vaieta ja heiltä tulee kannanotto kieltää. Neuvostoliitossakin oli sanomisen vapaus, kunhan oli Puolueen kanssa samaa mieltä, tällaiseen malliinko Hautala & co haluavat meidät viedä?

Mauttomin oli viittaus puolueiden vaalirahoitukseen. Mitä tekemistä Lipposen sanomisilla on puolueiden vaalirahoituksen kanssa? Lipponen on ollut korkean profiilin ydinvoiman kannattaja vuosikaudet. Heitto oli erityisen mauton, koska sitä ei perusteltu eikä se liity itse asiaan, varsinkin kun saman tien todettiin, ettei ole mitään syytä epäillä mitään. Miksi sitten kyseinen heitto tehtiin? Itse asiasta on helppo olla samaa mieltä, mitä avoimempi vaalirahoitus, sen parempi. Monella kommunistitaustaisella vihreällä on varmasti omakohtaista käsitystä ruskeista kirjekuorista, toivon mukaan hekin ovat tästä asiasta nykyään samaa mieltä.

Vastakkainasettelun aika?

Viime viikolla keskusteltiin laajalti porvarihallituksesta ja porvariallianssin syntymisestä. Ajatus on monella tapaa mielenkiintoinen. Vaikka pidänkin nykyistä tilannetta monella tapaa hyvänä ja monenlaiset vaihtoehdot sallivana, on ajatuksella mielenkiintoista leikitellä. Mitä tapahtuisi, jos Suomen porvarit yhdistäisivät voimansa? Mitä se tarkoittaisi suomalaisen politiikan kannalta?

Porvaripuolueet tuskin tulevat koskaan yhdistymään, mutta Ruotsin kaltainen allianssi voisi olla hyvinkin mahdollinen. Mikäli näin kävisi, se todennäköisesti johtaisi käytännöllisesti katsoen kaksipuoluejärjestelmään. Toisaalla sosialidemokraattisjohtoinen vasemmistoblokki, toisaalla porvariblokki. Näiden sisällä toki toimisi monenlaisia puolueita, mutta vaihtoehdot olisivat selkeät.

Toisaalta tämänkaltainen blokkipolitiikka karsisi hallitusvaihtoehtoja, heikentäisi mahdollisuuksia harjoittaa kansallisesti yhtenäistä politiikkaa ja syrjisi pieniä puolueita, toisaalta taas se voisi olla demokratian ja julkisen keskustelun kannalta jopa tervehdyttävä tilanne. Tästä esimerkkinä voi toimia vaikkapa Norja. Ennen heidän viime parlamenttivaalejaan sosialidemokraattinen Työväenpuolue, Sosialistinen vasemmistopuolue ja Keskusta tekivät yhteisen vaaliohjelman, joka oli yhtä kuin hallitusohjelma mikäli nämä kolme puoluetta saavat parlamenttienemmistön. Näin kävikin ja punavihreä vaaliohjelma on punavihreä hallitusohjelma. Kansalaiset saivat siis puolue- ja ehdokasvalintansa ohessa äänestää suoraan hallitusohjelmaa ja hallituspohjaa.

Suomessa vaaliohjelmat ovat joko toiveiden tynnyreitä tai sitten riittävän ylimalkaisia. Toiveiden tynnyrit ovat täynnä lupauksia, joita ei aiotakaan pitää, yleisellä tasolla liikkuvien ohjelmien pohjalta puolestaan voidaan aina väittää, että ohjelma toteutui jossain muodossa ja tapoja toteuttaa se on tuhansia. Koko politiikan suunnan määrittelevän hallitusohjelman lopullinen sisältö valmistellaan piilossa, eivätkä kansalaiset pääse ottamaan siihen suoraan kantaa. Tässä on selkeä demokratiaongelma suhteessa norjalaiseen malliin, jossa vaihtoehdot olivat selkeitä ja näkyvissä.

Mitä siis tapahtuisi, jos Suomessa syntyisi vahva porvariblokki, ruotsalaistyyppinen allianssi? Keskusta, Kokoomus ja Kristillisdemokraatit RKP:llä vahvistettuna todennäköisesti hallitsisivat Suomea jonkin aikaa niiden yhteenlasketun kannatuksen ollessa kova. Toisaalla olisi vasemmistoblokki, joka järjestäytyisi SDP:n ympärille. Tämän lähtökohtainen kannatus olisi kaukana porvareista, mutta kuten presidentinvaalit ovat toistuvasti osoittaneet, kahdesta vaihtoehdosta valittaessa vasemmisto pystyy keräämään merkittävän määrän ääniä ja jopa saavuttamaan enemmistön, mikäli vihreät ovat osa tätä kokonaisuutta.

Vihreät muodostavat tämän yhtälön ongelmallisimman kohdan. Suomen vihreät, monista eurooppalaisista sisarpuolueistaan poiketen, eivät ole erityisen vasemmistohenkisiä, monien kaupunkien kunnallispolitiikassa tilanne on oikeastaan päinvastainen. Ei olisi mikään itsestäänselvyys, että blokkimallissa vihreät pyrkisivät yhteistyöhön vasemmiston kanssa. Tosiasia on, että kansalaisille selkeiden vaihtoehtojen olemassaolo vaatisi vihreiltä puolensa valitsemista. Muuten ennustettavuus ja demokratia-aspekti kärsisi.

Nykyisenkaltainen joustava poliittinen rakenne on palvellut Suomea hyvin ja blokkiutuminen saattaisi turhaan vähentää mahdollisuuksia erilaisten koalitioiden syntymiselle, vastakkainasettelun kärjistymisestä ja siitä seuraavista ongelmista puhumattakaan. Ajatusleikkejä on kuitenkin hauska harjoittaa. Porvarihallituksia meillä on jo kokeiltu, miltäköhän näyttäisi punavihreän enemmistöhallituksen Suomi?

Tampereen teatteri

Tampereen pormestarivaaliteatterin viimeinen näytös näytellään tänään kun valtuusto valitsee itselleen uuden puheenjohtajan. Kirjoitin jo aiemmin sosialidemokraattien kannalta ikävän lopun saaneesta näytelmästä. Tänä iltana, esiripun laskeutuessa vihreät ja oikeistoryhmät ovat äänestäneet valtuuston puheenjohtajaksi Tampereen sitoutumattomien edustajan Pekka Paavolan, jonka värikkääseen henkilöhistoriaan liittyy mm. lahjuskytköksiä, rikosepäilyjä ja eroamisia luottamuspaikoilta.

Koko vihreä liike kasvoi aikanaan vaihtoehdoksi ns. perinteiselle politiikalle, johon heidän näkemyksensä mukaan liitettiin sovitut valinnat ja yleisten arvolähtökohtien uhraaminen yksittäisten ihmisten subjektiivisten etujen eteen. Tampereen vaali osoittaa, että vihreistä on tässä lajissa kasvanut primus inter pares, paras vertaistensa joukossa. Jos Tampereen esimerkki jotain opettaa, tulisi sen opettaa se, että viattomuuden aika on todellakin ohi mitä vihreisiin tulee.

Antton Rönnholmin blogissa käydään mielenkiintoista keskustelua vihreiden asemasta poliittisella kentällä. Totuus on se, että viime aikoina Kokoomus on marssinut kaikkien merkittävien kaupunkien johtoon vain ja ainoastaan siksi, että vihreät ovat säännönmukaisesti tukeneet porvariehdokasta. Näin on käynyt Tampereen lisäksi Oulussa, Helsingissä ja Jyväskylässä. Kaikissa näissä kyse ei ole ollut vain siitä, etteivät demarit olisi olleet valmiita keskusteluun.

Monet nuoremmat äänestäjät mieltävät vihreät vasemmistohenkiseksi liikkeeksi. Julkisuudessa he tätä monissa viesteissään ovatkin. Totuus "kentällä", siellä, minne kamerat eivät yllä, on kuitenkin valitettavan usein toinen. Yksityistämiset, ulkoistamiset, liikelaitostamiset ja -mikä oli todistettava- , kovalle oikeistolle kallistuvat henkilövalinnat saavat vihreiltä innokasta tukea. Muutamaa paikkaa vastaan. Missä paljon puhuttu korkea moraali ja "uudenlainen politiikka" nyt on?

Talk the talk, but...

Tämän päivän politiikassa imago on tärkeämpi kuin koskaan. Tästä on esimerkkejä niin Ruotsista kuin Britanniastakin. Suomessa imagokikkailun mestareita eivät kuitenkaan ole Kataisen kameleottikokoomus, eikä edes katastrofiministeri Saarela. Parhaiten kunnostautuvat vihreät.

Prekariaattikeskustelu on hyvä esimerkki vihreän politiikan imagokeskeisyydestä toiminnan kustannuksella. Monet alan aktivistit viettävät aikaansa samanmielisten seminaareissa tuomitsemassa vasemmiston saamattomuuden tai sitten viettävät aikaansa erilaisissa katuaktioissa. Voidaan kuitenkin kysyä, mitä hyötyä tästä on ainoallekaan pätkätyöläiselle ollut, ellei muutamaa lisätyötuntia sotkun siivoajille lasketa? Todellista työtä pätkätyöläisten aseman parantamiseksi tehdään muualla, paikoissa, jonne vihreillä radikaaleilla ei ole edes halua mennä.

Mikäli vihreät olisivat aidosti huolissaan pätkätyöläisistä, voisi heidän kuvitella hakeutuvan yhteistyöhön ay-liikkeen kanssa. Näin ei ole. Vihreillä ei vaikuta olevan minkäänlaista vakavaa yritystä pyrkiä integroimaan vaikkapa SAK-laisia liittoja yhteistyöhön kanssaan työelämäkysymyksien suhteen. Tämä paljastaa prekariaattikeskustelun taustalla olevan pikemminkin imagotempun kuin todellisen vaikuttamisen halun. Edellä mainittu korostuu, kun muistetaan että, toisin kuin niin mieluusti väitetään, pätkätyöläisten asemaa on parannettu juuri parjattujen SDP:n ja SAK:n johdolla mm. neljän tunnin vähimmäistyöajan säätämisellä sekä ansiosidonnaisen turvan piiriin pääsyä helpottamalla.

Vihreät profiloituvat ympäristön ja työelämäkysymysten lisäksi mielellään myös globalisaatiokysymyksissä. On kuitenkin niin, että mikäli maailmanparantaminen todella kiinnostaa, on kysyttävä, missä on se kansainvälinen verkosto, jossa vihreitä tavoitteita edistetään? Kansalaisjärjestöyhteyksiä on, mutta valtiolliseen valtaan ja sitä kautta tehokkaaseen vaikuttamiseen tähtäävää verkostoa ei, eikä sitä ole syntymässäkään. Vahvoja vihreitä on Suomen lisäksi muutamassa länsieurooppalaisessa maassa, kun erilaisia sosialidemokraattisia puolueita löytyy miltei kaikista maailman maista. Siellä, missä keskustellaan leivästä ja maasta, ei vihreitä näy.

Vihreällä puolueella on ansionsa ympäristökysymysten nostamisessa politiikan keskiöön. Tätä tuskin olisi tapahtunut tällä vaudilla, mikäli vihreät eivät olisi organisoituneet poliittiseksi voimaksi. Heillä on myös riveissään useita erittäin loistavia yksilöitä, joille on helppo toivoa pelkkää hyvää kaikissa pyrinnöissään. Kuitenkin paino tässä yhteydessä on sanalla yksilö. Poliittista linjaa on vaikea ydinvoiman uskonnollissävytteistä vastustamista ja perustuloa, jonka määritelmä vaihtuu sen mukaan keneltä asiaa kysyy, lukuun ottamatta vaikea löytää.

Summa summarum; on syytä toivoa vihreiden löytävän paikkansa osana rakentavaa yhteiskunnallista keskustelua. Eväitä varmasti on, nykyistä järjestelmää arvostellaan monesti syystä. Vastuullinen vaikuttaminen ei toistaiseksi ole puolueelta oikein sujunut, silmänkääntötemput ja tuomiopäivän visiot sitäkin paremmin.

Kolumni julkaistu Sosialidemokraattiset Opiskelijat SONK ry:n jäsenlehti Debatissa 3/2006

Akselin natinaa

Vanhassa opiskelukaupungissani Tampereella kuohuu. Valtuuston pormestarivaali meni ennakko-odotusten vastaisesti ja päättyi Timo P. Niemisen (kok.) voittoon demarien Hanna Tainiosta. Polttopisteeseen joutuivat vihreät, joiden ryhmä yhtä poikkeusta lukuunottamatta äänesti kaikkia keskeisiä vihreitä tavoitteita vastustavaa Niemistä. Verirahoina vihreät saivat lupauksia keskeisistä luottamustoimista, joita sosialidemokraatit eivät heille ymmärtäneet tarjota, koska huutokauppaan ei pitänyt lähteä.

Kokoomusta voidaan syyttää sopimusten pettämisestä ja politiikassa niin usein tutuksi tulevasta diilauksesta, vihreitä taas periaatteidensa myymisestä, mutta tällainen keskustelu on suhteellisen hedelmätöntä. Pikemminkin voidaan pohtia miksi näin kävi. Syytä voi etsiä demarien ja vihreiden yhteistyön vaikeudesta. Tämä asetelma on pedannut paikkaa vain ja ainoastaan Kokoomukselle, joka hallitsee tällä hetkellä neljää Suomen viidestä suurimmasta kaupungista.

Monessa kaupungissa demarit toimivat joko läheisessä yhteistyössä kokoomuksen kanssa ns. aseveliakselin hengessä, tai sitten ovat vaikeuksissa, koska vihreät ja kokoomus ovat löytäneet toisensa. Tämä siitä huolimatta, että monesti demarien ja vihreiden aatteelliset erot eivät ole erityisen suuria. Syynä ovat lukkiutuneet asenteet molemmilla puolilla. Uutta ja ennakkoluulottomampaa ajattelua tarvitaan. Aseveliakseli on tuottanut monessa paikassa vastuullista ja hyvää politiikkaa, mutta ainoaksi ja muuttumattomaksi totuudeksi siitä ei ole. Tämän pitäisi olla selvää jopa ko. yhteistyön kannattajille, jotka joutuivat nytkin Tampereella läheltä katsomaan miten porvari piti sovittuja menettelytapoja pilkkanaan.

Sosialidemokraattien ja vihreiden välisen yhteistyön suurissa kaupungeissa pitäisi olla todellinen vaihtoehto. Vaikka kyseinen kuvio ei aina realisoituisikaan, pakottaisi sen olemassaolo kokoomuksen tarkistamaan nykyistä linjaansa, jossa se katsoo voivansa tehdä mitä lystää lähestulkoon muista välittämättä. Hyvää sd-vihr -yhteistyötä tulisi tehdä erityisesti asuntopolitiikassa ja liikenneratkaisuissa. Tamperelainen maito on maassa, eikä sen perään kannata enää huudella. Nyt on aika alkaa oppia liian usein toistetuista virheistä ja etsiä uusia näköaloja.

Jag är röd!

Ruotsin vaalit lähestyvät ja sen huomaa myös verkkomaailmassa. Havainnollisen oppitunnin sinisten ja punaisten välisistä eroista voi löytää Ruotsin demarinuorten vaalisivustolta, jossa Romeo ja Julia on saanut uuden ilmeen lyhytelokuvan muodossa (vaatii Flash7:n). Tunnelmallisia hetkiä!

ps. Vihreät lanseerasivat eilen uuden ilmeensä ja "lähtivät levittämään teesejään" maakuntiin. Kovin hyvää kuvaa ei anna kuitenkaan se, että ainakaan tällä hetkellä ei Hesarinkaan mainostamista teeseistä löydy puolueen sivuilta muuta kuin kuusi otsikkoa. Sanottavaa ei taida siis juurikaan olla, vai ovatko teesit tarkoituksella "kesäiset kepeät"?

Metrolla Espooseen

Paljon, kauan ja hartaasti puhuttanut länsimetrohanke on jälleen saanut uusia vivahteita. Hiljattain valmistunut ympäristövaikutusten arviointiselostus (YVA) toteaa metron olevan tehokkain ja nopein kulkuväline. Tunnelissa kulkevan metron kustannukset olisivat YVA-arvion mukaan 452 miljoonaa euroa, josta valtion toivotaan maksavan kolmanneksen. Säästöiksi nykyiseen bussiliikenteeseen verrattuna arvioidaan koituvan yli 10 miljoonaa vuodessa.

Toisena vaihtoehtona joukkoliikenteen järjestämiseksi on kaavailtu pikaraitiotietä. Raitiotie on edullisempi, mutta selkeästi tehottomampi ja monimutkaisempi vaihtoehto. Vuosittaiset kustannussäästöt olisivat huomattavasti metroa pienempiä, puhumattakaan siitä, että ylimääräinen vaihto pikaratikasta metroon vaikeuttaa matkaa ja aikaansaa pullonkauloja. Ratikkaideaa kannattaakin kehitellä toisesta näkökulmasta, aikanaanhan voisi olla mahdollista yhdistää Pohjois-Espoon asuinalueet länsimetroon bussien sijasta pikaratikoilla. Tähän on kuitenkin vielä matkaa.

Pääkaupunkiseudulla on kauan harrastettu mantraa, jonka mukaan pahin sen kehitystä haittaava tekijä on alueellistava ja epäreilua verotasausta harrastava valtio. Tosiasia kuitenkin on se, että suurin este järkevälle ja dynaamiselle metropolipolitiikalle on pääkaupunkiseudun kuntarajat ja kunnallispolitiikka. Parhaina esimerkkeinä tästä ovat toimineet kunnista Espoo ja Sipoo, jotka tekevät parhaansa, ettei yhtenäistä pääkaupunkiseutua syntyisi sekä länsimetrohankkeen takkuaminen Kokoomuksen ja Vihreiden vuoksi. YVA on jälleen uusi selvitys aiheesta, toivon mukaan pikku hiljaa ratkaiseva, jotta myös jarrumiehet saadaan mukaan pk-seutua kehittämään.

Metron vetäminen länteen tiivistäisi yhdyskuntarakennetta, puhumattakaan siitä, että se on erittäin ympäristöystävällinen liikennevaihtoehto tehokkuutensa ja vähäpäästöisyytensä vuoksi. Eräitä aktiivisimpia hankkeen vastustajia ja hidastajia ovat kuitenkin olleet espoolaiset vihreät. Vihreän liiton merkityksestä puolueena ja ylipäätään toimimisesta jonkinlaisena yhtenäisenä poliittisena voimana kertonee se, että Helsingin vihreät kannattavat vahvasti metron laajentamista Espooseen. Johdonmukaisuus ja yhtenäisyys eivät tosin ole vihreisiin hyveisiin ydinvoiman vastustamista lukuunottamatta koskaan kuuluneetkaan.

Toivon mukaan terve järki, käytännöllisyys, vastuullisuus ja ympäristöystävällisyys voittavat ja tämän vuoden aikana saadaan aikaan konkreettisia päätöksiä metrohankkeen aloittamisesta. Joka tapauksessa koko vuosikausien jupakka on parhaiten konkreettisesti osoittanut sen, ettei pääkaupunkiseudun kuntarakenne ole tätä päivää. Kuntarajat ylittävä yhteistyö vaatii pääkaupunkiseudun käsittelemistä kokonaisuutena, käytännössä rajojen poistoa ja suur-Helsinkiä.