Hyvinvointivaltio ja historian taakka

Viro, Latvia ja Liettua ovat maantieteellisesti lähellä Suomea, mutta monissa asioissa hyvin erilaisia. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen kaikki nämä maat valitsivat yhteiskuntapolitiikkansa johtoajatukseksi liberalistisen talouspolitiikan sekä nopeasti kasvavien tuloerojen mallin. Pohjoismaista hyvinvointivaltiota ei nähty tavoittelemisen arvoisena, vaan vannottiin ennen kaikkea yksityisen sektorin ja mahdollisimman vapaan markkinatalouden nimiin.

Syitä on kommunismin krapulan lisäksi varmasti monia, mm. se, että nämä maat itsenäistyivät kovin erilaiseen aikaan kuin vaikkapa sodanjälkeinen Suomi. Keynesiläisen talouspolitiikan tai rahapolitiikan mahdollisuudet köyhissä ja pienissä maissa näinä aikoina ovat huomattavasti pienemmät kuin tuolloin. On kuitenkin olemassa myös syvempiä, kulttuurisia syitä, joita aloin pohtia keskustellessani Suomessa asuvien liettualaisten kanssa. Kaikki kiittelivät Suomen toimivia julkisia palveluita ja olivat vaikuttuneita siitä, että Suomen valtio todella välittää kansalaisista. Silti, kun kysyttiin heidän näkemystään siitä, millaiseksi Liettuan tulevaisuus muotoutuu, oli vastaus nopea. "´Tämä systeemi ei ikinä toimisi Liettuassa."

Vastausta tähän varsin yllättävään näkemykseen sopii etsiä ihmisten kokemuksista lähihistorian ajalta. Suomessa ja muissa pohjoismaissa valtiokoneistoon suhtaudutaan lähtökohtaisesti positiivisena asiana. Valtiota kutsutaan hyvinvointivaltioksi, joka on myönteisesti latautunut termi. Poliisiin suhtaudutaan ystävänä ja julkisten palveluiden yksityistämiseen suhtaudutaan varauksella. Kaikki nämä määreet enemmän tai vähemmän puuttuvat jopa vasemmistolaisittain suuntautuneiden ihmisten mielistä ja retoriikasta Baltian maissa. Kokemus on puhunut kauan toista.

Baltian maissa neuvostomiehityksen aikainen valtio jakoi lähinnä niukkuutta ja se oli myös synonyymi poliittiselle sorrolle ja korruptiolle, josta aikaa myöten kasvoi maan tapa. Pahimmillaan valtio riisti kansalaisiltaan vapauden vankileireillä ja ajoi nuoria asevelvollisia kuolemaan Afganistanissa. Luottamus ja lojaliteetti syntyivätkin tästä syystä ennen kaikkea perheen, suvun ja lähiyhteisön keskuuteen. Kun Suomessa luotetaan esivaltaan ja valtioon, entisissä neuvostomaissa luottamus kohdistui omaan viiteryhmään. Kun tämä kaikki otetaan huomioon, ei ole ihme, että vahvan julkisen vastuun omaavien yhteiskunnallisten järjestelmien lähtökohdat eivät näissä maissa ole parhaat mahdolliset.

Venäläinen ystäväni kuvasi elämäänsä Suomessa kerran seuraavasti: "Venäjällä mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy. Suomessa kaikki toimii, mutta mikään ei järjesty." Samalla tavalla hän totesi maksavansa ilomielin tuloistaan veroa Suomessa, jossa hän kokee saavansa rahalleen vastinetta. Venäjällä taas hän pyrkisi välttämään verojen maksua, koska uskoo niiden valuvan paikallisten oligarkkien taskuihin. Kun korruptiosta on tällä tavalla tullut arkipäivää, luottamus koneistoon rapistuu, eikä sitä kohtaan enää tunneta lojaaliutta. Sääntöjä ei koeta tarkoituksenmukaisiksi, vaan niitä pyritään lähtökohtaisesti kiertämään. Säännöt edustavat ennen kaikkea vahvimman valtaa, ei heikoimman turvaa. Tätä kautta molemminpuolisen pettämisen kierre on valmis.

Edellä mainitun valossa on luonnollisesti kuitenkin havaittava, ettei kyse ole moraalin rappeutumisesta, moraalinen toiminta vain kohdistuu eri tavoin. Monet baltit ja venäläiset kummastelevat ja kunnioittavat suomalaisten veronmaksumoraalia tai liikennesääntöjen kunnioittamista, mutta samalla kauhistelevat sitä, miten suomalaisia vanhuksia kuolee koteihinsa kenenkään heistä välittämättä. Samaten he katsovat lähtökohtaiseksi velvollisuudekseen osallistua yhteisen hyvän rahoittamiseen. Tavat, millä sitä kyetään tekemään, kuitenkin vaihtelevat.

Mitä meidän tulisi oppia tästä? Ainakin sen, että valtion tulee ansaita oikeutuksensa joka päivä. Sen tulee tuottaa hyvinvoinnin ja turvallisuuden kautta lisäarvoa kansalaisilleen sekä toimia oikeudenmukaisesti ja tehokkaasti. Valtion ei tule luoda tarpeetonta byrokratiaa tai sääntelyä, sitä kautta se kykenee helposti tuhoamaan sitä kohtaan osoitetun luottamuksen ja myötätunnon. Avainasemassa ovat toimivat palvelut, korruption vähäisyys sekä tarkoituksenmukainen sääntely. Asioiden vastuullinen hoito on ainoa tapa säilyttää ja kehittää luottamusta ihmisten mielissä.

Myös Baltian maissa on toivoa paremmasta. Taloudellinen kasvu on antanut mahdollisuuksia paikata julkisen sektorin palkkakuoppia ja ihmisten vaatimustaso julkisia palveluita kohtaan on alkanut kasvaa. EU:lla on puolestaan erittäin merkittävä rooli korruption vastaisessa taistelussa. On oletettavaa, että erityisesti tätä kautta tulevaisuudessa tulemme näkemään valtion roolin kasvua uusissa EU:n jäsenmaissa, emme suinkaan sen lopullista alasajoa.

Kuvassa Katedros Aikste, eli Katedraaliaukio Vilnassa, Liettuassa

Eesti

Vietin vapunalusaikaa ystäväni Randelin kanssa Virossa tavaten sikäläisiä sosialidemokraattisia toimijoita ja viettämässä vapaa-aikaa. Randel Länts on Viron sosialidemokraattien puoluesihteeri, erittäin lahjakas nuori mies, joka on aiemmin työskennellyt mm. Euroopan parlamentin sosialidemokraattisessa ryhmässä Willy Brandt-ohjelman palveluksessa sekä avustanut virolaista europarlamentaarikkoa Toomas Hendrik Ilvestä. Matka oli monella tapaa hieno ja mielenkiintoinen, mutta myös puhutteleva.

Viro on vastakohtaisuuksien maa. Tallinnan keskusta on yhtä suurta rakennustyömaata pilvenpiirtäjineen, kun taas pienissä kylissä, joiden läpi ajoimme, aika vaikuttaa pysähtyneen. Kehityksen merkkejä näkyy kuitenkin kaikkialla maassa, myös maakuntakaupungeissa. Itsenäistyminen on tarkoittanut vaurastumista ja vapautta, joskin molemmat ovat jakautuneet perin epätasaisesti. Useimpien nuorten ihmisten mahdollisuudet ja vaihtoehdot ovat ennen näkemättömän hyvät, joskin pienen vähemmistön asiat ovat ehkä huonommin kuin koskaan. Tämä ajaa heitä etsimään identiteettiään ja hyväksyntää myös erittäin arveluttavien ja ikävien ilmiöiden ja aatesuuntien parista. Vanhan eurooppalaisen yliopisto- ja kulttuurikaupunki Tarton keskustassa näki nuoria skinheadeja pilottitakeissaan, joiden hihoissa liehui sini-musta-valkea White Pride- ja SS-tunnusten joukossa.

Itsenäisessä Virossa sosialidemokraattien asema on kauan ollut heikohko, vaikkakin kasvava. Historiallisten syiden sekä lukuisten puoluefuusioiden kautta puolueen kannattajakunta on jakautunut suomalaisittain mielenkiintoisesti. Sosialidemokraatteja Virossa äänestävät ennen kaikkea kulttuuripersoonat, älymystö, vasemmistoliberaalit ja vihreästi ajattelevat nuoret -sekä maanviljelijät. Osasyynä tässä on, ettei, monista muista entisistä Neuvostoliiton osavaltioista ja satelliiteista poiketen Viron sosialidemokraateissa ole käytännöllisesti katsoen lainkaan entisiä kommunisteja. Neuvosto-Viron poliittinen eliitti löysi uuden kotinsa ennen kaikkea keskustapuolue Keskerakondista sekä kansanpuolue Rahvaliitista.

Markkinaliberaalia talousmallia soveltavassa Virossa sosialidemokraattien tavoiteasettelu on ollut maltillinen. Demarit ovat myös olleet kannattamassa Viron nopeaa integroitumista läntisiin kansainvälisiin yhteistyörakenteisiin kuten EU:iin ja NATO:on. Eurooppalainen ulottuvuus on vahvasti korostunut erityisesti Toomas Hendrik Ilveksen myötä. Ilves valittiin valtaisalla äänivyöryllä europarlamenttiin ja hänen henkilökohtainen suosionsa siivitti demarit historialliseen vaalivoittoon. Puolueella on hallussaan tällä hetkellä kolme Viron kuudesta europarlamenttipaikasta. Muihin keskeisiin sosialidemokraattisiin yhteiskuntapoliittisiin vaatimuksiin kuuluu muun muassa progressiiviseen verojärjestelmään siirtyminen. Tämä ei kuitenkaan ole kovinkaan monen muun puolueen tavoitteissa, mm. oikeistolainen Reformierakond vaatii tasaveron laskemista tulevalla vaalikaudella 17%:iin.

Kulkiessa Viron kaupungeissa ei voi välttyä pohtimasta Euroopan historiaa sekä Suomen ja Viron erilaisia kohtaloita. Ystäväni vei minut katsomaan isoäitinsä vanhoja, kerran pakko-otettuja maita. Vanhasta kodista on jäljellä enää kivijalka. Millaista terrorismia onkaan ollut sellainen järjestelmä, joka on ajanut ihmiset kotoaan tuhansien kilometrien päähän ja jossa miljoonat menettivät henkensä pakkotyössä tai teloituksissa, mielenvikaisen poliittisen järjestelmän -ja sitä väärinkäyttäneiden rikollisten- uhreina? Ja kuinka lähellä oli, ettei meillä Suomessa, menetettyjen alueiden evakkoja lukuunottamatta, käynyt samalla tavalla. Poliittinen kahtiajako ja terrori esti niin Baltian maita kuin monia muitakin yhteiskuntia kehittymästä osana eurooppalaista viitekehystä viidenkymmenen vuoden ajan. On uusien sukupolvien tehtävä huolehtia, ettei tällaista enää milloinkaan tapahtuisi.

Vastakohtien Viro itsenäistyi yhtenäisenä, mutta suurten länsi-integraatiotavoitteidenkin toteuduttua kansallinen suunta on hakusessa. Laululavoille tuskin on paluuta. Tulevaisuus löytyy toivottavasti osana vahvaa eurooppalaista yhteisöä. Rohkaisevia esimerkkejä paremmasta huomisesta löytyy. Sen koin niin osallistuessani puiden istuttamiseen yhdessä Tartumaan demareiden kanssa etelävirolaisella hakkuuaukealla, kuin ystäväni kertomuksessa isoisästään EU-jäsenyydestä äänestettäessä. Erilaisiin unioneihin terveen epäluuloisesti suhtautunut, elämää nähnyt mies oli todennut lopulta myönteistä äänestyspäätöstä tehdessään äänestäneensä lastenlastensa puolesta. "Se oli sinulle. Ehkä tämä liitto on parempi." Ei koskaan enää sotaa.

Kuvissa Pikk Hermannin torni Tallinnassa sekä Pärnun kaupungin vaakuna.

Hellinna-Talsinki

Tämän aamun Hesarin kaupunkiosastossa on Tallinnan tulevan kaupunginjohtajan, Viron politiikan veteraani Edgar Savisaarin haastattelu. Savisaar on Viron kunnallisvaaleissa erinomaisesti menestyneen, nimestään huolimatta vasemmistopuolueeksi laskettavan Keskerakondin puheenjohtaja. Keskerakond sai Tallinnassa valtuustopaikoista yli puolet, se on erityisesti eläkeläisväestön ja Viron huomattavan venäjänkielisen vähemmistön suosima puolue.

Savisaar esittää haastattelussa Helsingin ja Tallinnan yhdistämistä eräänlaiseksi kaksoiskaupungiksi. Idea ei ole uusi, mutta silti mielenkiintoinen ja on saamassa taakseen myös huomattavia valtakunnan tason vaikuttajia ainakin etelänaapurin puolella. Savisaaren kaksoiskaupungissa mm. kaupunkien valtuustot olisivat yhteiset ja katukilvet olisivat molemmin kielin lahden kummallakin puolella. Monilta osin näitä ajatuksia voi pitää varsin rohkeina ja melkoisen epätodennäköisinä, mutta niihin voidaan silti usein myös yhtyä.

Vaikkei yhteinen vaakuna koskaan toteutuisikaan, tulee yhteistyötä tiivistää mm. yhteisin infrastruktuurihankkein, elinkeinoelämän yhteyksin sekä opetuksen, kulttuurin ja terveydenhuollon alalla. Tuloksiakin on jo saavutettu. Vuonna 2004 ilmestyneessä kansainvälisessä vertailussa Helsinki-Tallinnan alue nostettiin yhdeksi kilpailukykyisimmistä ja kasvavimmiksi teknologiateollisuuden keskittymäksi koko maailmassa. Vaikuttavia tekijöitä olivat toimiva infrastruktuuri, väestön korkea koulutustaso, Helsingissä vallitseva korkea osaamistaso sekä Tallinnan nopea integroituminen lähialueensa kaupunkien kanssa.

Yhteistyön lisäämisen tulee lähteä liikkeelle konkreettisista hankkeista sekä suunnittelun keskittämisestä yhteisiin elimiin, joissa on syytä huolehtia myös poliittisesta edustuksesta. Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajusen (kok.) ajatus yhteisestä korkeakoulusta, jolla olisi olemassa kampus molemmissa maissa, on kehittämisen arvoinen. Tallinnasta puuttuu tällä hetkellä valtiollinen monialayliopisto virolaisen yliopistokoulutuksen keskityttyä pääosin Tarttoon. Tallinnan yliopistoa kehitettäessä tulee Suomen puolelta löytyä valmiutta yhteisten opetusohjelmien ja yhteistutkintojen rakentamiseen.

Oman huomionsa saa silloin tällöin keskusteluihin nouseva ajoneuvotunneli Helsingin ja Tallinnan välillä. Toteutuessaan tunnelilla, johon toivottavasti kuuluisi myös tila yhteisen raideliikenteen kehittämiselle, olisi huomattavaa merkitystä erityisesti kaksoiskaupungin identiteetin synnylle. Samalla se avaisi suomalaisille luontevan reitin Baltian maanteille ja rautateille. On selvää, että moinen tunneli voisi olla käytössä vasta pitkän ajan kuluttua ja sen rahoituksen tulee perustua yksityisen sektorin huomattavaan osuuteen rakennuskustannusten noustessa korkeiksi. Ajatusta kannattaa kuitenkin pitää yllä, jo yksin Suomenlahden jatkuvasti kasvavien liikennemäärien vuoksi.

Viron suuntaan tehtävällä yhteistyöllä tulee olla huomattava rooli koko pääkaupunkiseudun kasvutekijöitä vahvistavana toimintana. Samalla tulee lisätä myös valtiollisia yhteistyösuhteita erityisesti EU-kysymyksissä ja Itämeren suojeluun liittyvissä asioissa. Myös virolaista ammattiyhdistysliikettä tulee tukea ja vahvistaa, jotta myös Virossa kansalaiset voivat jatkossa tasa-arvoisemmin nauttia nopean taloudellisen kasvun aikaansaamista hedelmistä. Tässä suomalaisella ay-liikkeellä ja kansalaisyhteiskunnalla tulee olla vahva ja näkyvä rooli. Suomalaisten yritysten harjoittama työehtojen polkeminen ja epäeettinen käyttäytyminen lahden eteläpuolella tulee vihdoinkin saada kuriin.