tiistaina, kesäkuuta 27, 2006

Hyvinvointivaltio ja historian taakka

Viro, Latvia ja Liettua ovat maantieteellisesti lähellä Suomea, mutta monissa asioissa hyvin erilaisia. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen kaikki nämä maat valitsivat yhteiskuntapolitiikkansa johtoajatukseksi liberalistisen talouspolitiikan sekä nopeasti kasvavien tuloerojen mallin. Pohjoismaista hyvinvointivaltiota ei nähty tavoittelemisen arvoisena, vaan vannottiin ennen kaikkea yksityisen sektorin ja mahdollisimman vapaan markkinatalouden nimiin.

Syitä on kommunismin krapulan lisäksi varmasti monia, mm. se, että nämä maat itsenäistyivät kovin erilaiseen aikaan kuin vaikkapa sodanjälkeinen Suomi. Keynesiläisen talouspolitiikan tai rahapolitiikan mahdollisuudet köyhissä ja pienissä maissa näinä aikoina ovat huomattavasti pienemmät kuin tuolloin. On kuitenkin olemassa myös syvempiä, kulttuurisia syitä, joita aloin pohtia keskustellessani Suomessa asuvien liettualaisten kanssa. Kaikki kiittelivät Suomen toimivia julkisia palveluita ja olivat vaikuttuneita siitä, että Suomen valtio todella välittää kansalaisista. Silti, kun kysyttiin heidän näkemystään siitä, millaiseksi Liettuan tulevaisuus muotoutuu, oli vastaus nopea. "´Tämä systeemi ei ikinä toimisi Liettuassa."

Vastausta tähän varsin yllättävään näkemykseen sopii etsiä ihmisten kokemuksista lähihistorian ajalta. Suomessa ja muissa pohjoismaissa valtiokoneistoon suhtaudutaan lähtökohtaisesti positiivisena asiana. Valtiota kutsutaan hyvinvointivaltioksi, joka on myönteisesti latautunut termi. Poliisiin suhtaudutaan ystävänä ja julkisten palveluiden yksityistämiseen suhtaudutaan varauksella. Kaikki nämä määreet enemmän tai vähemmän puuttuvat jopa vasemmistolaisittain suuntautuneiden ihmisten mielistä ja retoriikasta Baltian maissa. Kokemus on puhunut kauan toista.

Baltian maissa neuvostomiehityksen aikainen valtio jakoi lähinnä niukkuutta ja se oli myös synonyymi poliittiselle sorrolle ja korruptiolle, josta aikaa myöten kasvoi maan tapa. Pahimmillaan valtio riisti kansalaisiltaan vapauden vankileireillä ja ajoi nuoria asevelvollisia kuolemaan Afganistanissa. Luottamus ja lojaliteetti syntyivätkin tästä syystä ennen kaikkea perheen, suvun ja lähiyhteisön keskuuteen. Kun Suomessa luotetaan esivaltaan ja valtioon, entisissä neuvostomaissa luottamus kohdistui omaan viiteryhmään. Kun tämä kaikki otetaan huomioon, ei ole ihme, että vahvan julkisen vastuun omaavien yhteiskunnallisten järjestelmien lähtökohdat eivät näissä maissa ole parhaat mahdolliset.

Venäläinen ystäväni kuvasi elämäänsä Suomessa kerran seuraavasti: "Venäjällä mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy. Suomessa kaikki toimii, mutta mikään ei järjesty." Samalla tavalla hän totesi maksavansa ilomielin tuloistaan veroa Suomessa, jossa hän kokee saavansa rahalleen vastinetta. Venäjällä taas hän pyrkisi välttämään verojen maksua, koska uskoo niiden valuvan paikallisten oligarkkien taskuihin. Kun korruptiosta on tällä tavalla tullut arkipäivää, luottamus koneistoon rapistuu, eikä sitä kohtaan enää tunneta lojaaliutta. Sääntöjä ei koeta tarkoituksenmukaisiksi, vaan niitä pyritään lähtökohtaisesti kiertämään. Säännöt edustavat ennen kaikkea vahvimman valtaa, ei heikoimman turvaa. Tätä kautta molemminpuolisen pettämisen kierre on valmis.

Edellä mainitun valossa on luonnollisesti kuitenkin havaittava, ettei kyse ole moraalin rappeutumisesta, moraalinen toiminta vain kohdistuu eri tavoin. Monet baltit ja venäläiset kummastelevat ja kunnioittavat suomalaisten veronmaksumoraalia tai liikennesääntöjen kunnioittamista, mutta samalla kauhistelevat sitä, miten suomalaisia vanhuksia kuolee koteihinsa kenenkään heistä välittämättä. Samaten he katsovat lähtökohtaiseksi velvollisuudekseen osallistua yhteisen hyvän rahoittamiseen. Tavat, millä sitä kyetään tekemään, kuitenkin vaihtelevat.

Mitä meidän tulisi oppia tästä? Ainakin sen, että valtion tulee ansaita oikeutuksensa joka päivä. Sen tulee tuottaa hyvinvoinnin ja turvallisuuden kautta lisäarvoa kansalaisilleen sekä toimia oikeudenmukaisesti ja tehokkaasti. Valtion ei tule luoda tarpeetonta byrokratiaa tai sääntelyä, sitä kautta se kykenee helposti tuhoamaan sitä kohtaan osoitetun luottamuksen ja myötätunnon. Avainasemassa ovat toimivat palvelut, korruption vähäisyys sekä tarkoituksenmukainen sääntely. Asioiden vastuullinen hoito on ainoa tapa säilyttää ja kehittää luottamusta ihmisten mielissä.

Myös Baltian maissa on toivoa paremmasta. Taloudellinen kasvu on antanut mahdollisuuksia paikata julkisen sektorin palkkakuoppia ja ihmisten vaatimustaso julkisia palveluita kohtaan on alkanut kasvaa. EU:lla on puolestaan erittäin merkittävä rooli korruption vastaisessa taistelussa. On oletettavaa, että erityisesti tätä kautta tulevaisuudessa tulemme näkemään valtion roolin kasvua uusissa EU:n jäsenmaissa, emme suinkaan sen lopullista alasajoa.

Kuvassa Katedros Aikste, eli Katedraaliaukio Vilnassa, Liettuassa

4 kommenttia:

Petri Mustakallio kirjoitti...

Tuossa suhteessa - siis suhtautumisessa valtioon - kommunismin ikeestä vapautuneet maat eivät muodosta mitään poikkeusta, pikemminkin voisi sanoa että pohjoismaat muodostavat poikkeustapauksen siinä että niissö uskotaan valtioon niin vahvasti.

Monille amerikkalaisille mutta myös esimerkiksi espanjalaisille ja italialaisille vasemmistolaisuuskin on nimenomaan vapautumista valtion kontrollista - ei valtion vastuun kasvattamista.
Tämä perusajattelu selittää osaltaan sitä miksi hyvinvointivaltiomallit ovat rakentuneet eri maissa eri tavalla. Ei niinkään se, että Pohjoismaissa oltaisiin päästy jotenkin "paremmalle tasolle" kuten meillä usein omahyväisesti ajatellaan.

Julkisen vastuun kasvattamiselle on omat historialliset ja poliittiset selityksensä. Asia joka helposti sosiaalidemokraattisilta vahvaan valtioon ja laajaan julkiseen vastuuseen vannovilta unohtuu on se, että valtio ei voi koskaan korvata sitä että hyvinvointiyhteiskuntaan kuuluu myös ihmisten vastuu toisistaan. Muutenkin kuin maksamalla veroja.

Anonyymi kirjoitti...

Minäpä ehdotan että luette loistavan esseistin, Petja Jäppisen erittäin hienon kirjoituksen Venäjän Taika.
http://www.ihmiskunta.org/wp/?p=897
http://www.ihmiskunta.org/wp/?p=910
http://www.ihmiskunta.org/wp/?p=911
http://www.ihmiskunta.org/wp/?p=912
http://www.ihmiskunta.org/wp/?p=913
http://www.ihmiskunta.org/wp/?p=914
http://www.ihmiskunta.org/wp/?p=895

ja onhan noita

Idea kuitenkin on, ettei demokratia ole mikään luonnon vakio. Venäjälle ei tule koskaan demokratiaa ja balttiakin on kiskottava Venäjän suusta hammas hampaalta, ajatus Turkin liittämiseste EU:hun pitäisi tutkia valtiopetoksena ja Balkanin paikka olisi odotushuoneessa.

Johannes kirjoitti...

Meitä ja Baltiaa verrattaessa se hullunkurisuus on juuri siinä, että kansalaisten valtiosuhteen molemmat ääripäät ovat vahvasti edustettuna maantieteellisesti hyvin lähellä toisiaan sijaitsevissa maissa.

Mustakallion Peten oivallus pohjoismaalaisten suhtautumistavan poikkeuksellisuudesta on erityisen huomionarvoinen. Uusliberalismin korvaamattomuudesta puhuttaessa usein unohtuu, että ideologia syntyi aivan toisenlaisen yhteiskunnan tarpeisiin kuin mitä pohjoismaissa vallitsee. Uusliberalistiset ajattelijat arvioivat yhteiskuntia ennen kaikkea valtiovallan määrän, ei sen laadun perusteella. Kun uusliberalismin sovittamisessa pohjoismaisen hyvinvointiajattelun viitekehykseen epäonnistutaan, lopputulos näyttää yksinomaan koomiselta, aivan kuten kokoomusnuorten Punikkila/Porvarlahti-vertailu panettelevine hyvinvointivaltion ja leninistisen diktatuurin rinnastuksineen hyvin osoittaa.

Uskoisin, että Esa Suominen osuu asian ytimeen puhuessaan korruption kitkemisen ratkaisevasta merkityksestä valtiovaltaan kohdistuvan luottamuksen rakentumisessa. Ei esimerkiksi ole sattuma, että kolmikantayhteistyö menestyy parhaiten kaikkein vähiten korruptoituneissa maissa, tai että Silvio Berlusconin kaltainen herra pääsi demokraattista tietä valtaan juuri umpikorruptoituneessa Italiassa. Suomi on maailman vähiten korruptoituneita maita, joten meillä jos kenellä on hyvät edellytykset toimia aloitteellisina suunnannäyttäjinä esim. EU:n sosiaalista ulottuvuutta rakennettaessa.

Catilina 🇷🇺 kirjoitti...

Huomautan ihan noihin blogin otsikkosanoihin sisältyvän virheelliseksi jo aikoja sitten osoitetun kasvatusideologisen optimismin takia: Kotikasvatus ja suurin osa yhteiskuntaa muodostavat ns. "shared environment", jonka osuus persoonallisuuden tekijöiden varianssista ja sen kehittymisestä on alle 10%. Lähes puolet on geneettistä, ja jäljelle jäävä lähes puolet on eräänlainen mysteeri, jonka lähinnä, ehkä virheellisellä, poissulkulogikaalla on oletettu jotenkin liittyvän ehkä ympäristöön, ja jota sen vuoksi kutsutaan nimellä "nonshared environment". On julkista tietoa, että kasvatuksella ja yhteiskunnalla on varsin vähän, jos ollenkaan, todellista merkitystä ja vaikutusta persoonallisuuteen. _Käyttäytymiseen_, johon myös poliittisesti korrektien ajatusten _esittäminen_ voidaan lukea, sillä sen sijaan näyttäisi olevan merkitystä.