Joulunaika vierähti vaimoni kotimaassa Liettuassa vieraillessa. Liettualla on takanaan kunniakas historia, 1400-luvulla Liettuan suuriruhtinaskunta ulottui aina Mustalle merelle asti, jonka jälkeen maa muodosti unionin Puolan kanssa. Venäjä liitti nykyisen Liettuan alueisiinsa 1700-luvun lopulla. Liettua itsenäistyi uudelleen vuonna 1918 ja kehittyi sotien välisenä aikana nopeasti ollen yksi Euroopan vauraimpia valtioita.
Toinen maailmansota ja sen jälkeiset vuodet tarkoittivat Liettualle inhimillisesti ja taloudellisesti raskasta neuvostomiehitystä. Joidenkin arvioiden mukaan Liettua menetti vainoissa ja karkoituksissa jopa kolmanneksen väestöstään. Osa heistä pääsi toki myöhemmin palaamaan koteihinsa. Erityisen kipeästi neuvostoterrori koski koulutettuun väestönosaan. Vastaavankaltaista venäläistämistä kuin Viro ja Latvia ei Liettua kuitenkaan kokenut, venäläisten määrä väestöstä ei korkeimmillaankaan ylittänyt 10%:a. Liettua vapautui miehittäjävallasta 1990-luvun alussa, ollen ensimmäinen entisen Neuvostoliiton osavaltio, joka julistautui itsenäiseksi.
Viisitoista vapauden vuotta ovat olleet valtaisan muutoksen aikaa. Poliittinen tilanne on kehittynyt Baltian maille tyypillisen epävakaasti, poikkeuksena lähinnä se, että Liettuassa on koko itsenäisyyden ajan vaikuttanut korostuneesti pääministeri Algirdas Brazauskasiin henkilöitynyt vahva sosialidemokraattinen puolue. Tällä ei tosin ole ollut huomattavaa merkitystä harjoitetun politiikan kannalta, vaan Liettua on seurannut samaa ääriliberaalia talouslinjaa kuin pohjoisemmat naapurinsakin. Tähän kuuluvat tasaveron, joka on Liettuassa 30%:n luokkaa, lisäksi valtion menojen karsiminen sekä laajat yksityistämisohjelmat. Brazauskasia itseään on luonnehdittu entisen Neuvostoliiton taitavimmaksi poliittiseksi selviytyjäksi, joka toimi ennen itsenäisyyttä Liettuan kommunistipuolueen johdossa.
Korruptio on liettualaista yhteiskuntaa ja politiikkaa laajalti leimaava tekijä, joka ulottuu kabineteista lääkärin vastaanotolle. Aiemmin tänä vuonna Liettuan poliittisen kentän uuden, erittäin menestyksekkään tulokkaan, populistisen Darbo Partijan eli "työn puolueen" kiistelty johtaja, miljonääri Viktor Uspaskich joutui eroamaan talousministerin paikalta korruptioskandaalin vuoksi. Viime aikoina epäilyjä on esitetty myös pääministeri Brazauskasia ja erityisesti hänen vaimoaan kohtaan liittyen heidän yhteyksiinsä venäläiseen öljy-yhtiö Lukoiliin, joka tavoittelee määräävää osuutta myynnissä olevassa Liettuan menestyksekkäässä öljy-yhtiössä, Mazeikiu Naftassa. Myös maan edellinen presidentti Rolandas Paksas joutui eroamaan häneen kohdistuneiden maanpetosepäilyjen vuoksi. Näihin syytteisiin hänet tosin todettiin syyttömäksi. Kaikkiaan Liettuan politiikasta alkavat loppua puhtaat nimet. Tämä näkyy myös kansalaisten syvänä epäluottamuksena johtajiaan ja koko poliittista järjestelmää kohtaan. Osasyynä tähän on todennäköisesti myös maan lehdistön sanalla sanoen surkea tila. Maan päälehti, Helsingin Sanomiin verrattavissa oleva Lietuvos Rytas (Liettuan Aamu) muistuttaa skandaalihakuisuudessaan valitettavan paljon lähinnä brittiläistä Sunia, toinen merkittävä sanomalehti Respublika puolestaan keräsi jopa kansainvälistä huomiota hyökkäämällä rajusti lahjoittaja George Sorosia vastaan pitäen hänen toimintaansa osana juutalaista salaliittoa maailman hallitsemiseksi.
Myös arkipäivän elämä on muuttunut huimasti. Liettuaa on syystä kutsuttu "Baltian tiikeriksi". Ääriliberaali talouslinja on tuottanut merkittävää taloudellista kasvua ja näyttäytyy paitsi kaikkialla käynnistyvinä kunnianhimoisina ostoskeskusten ja pilvenpiirtäjien rakennushankkeina sekä kansainvälistyvän eliitin ostovoiman rajuna kasvuna, myös monenlaisina kasvukipuina. Näistä mainittavimpia ovat näkyvän epätasa-arvon räikeä lisääntyminen sekä monenlaiset sosiaaliset ongelmat. Liberaalin talouspolitiikan aikaansaama julkisen sektorin palkkatason suhteellinen heikkous on ollut osaltaan luomassa myös uudenlaista ongelmaa, räjähdysmäisesti kasvavaa maastamuuttoa, jonka vuoksi Liettuan väestö vähenee tällä hetkellä EU:n nopeinta tahtia. Liettuan tilastokeskuksen arvioiden mukaan EU-jäsenyyden toteuduttua 3% maan väestöstä on siirtynyt töihin ulkomaille, ilmiö, joka on samalla onnistunut vähentämään työttömyyttä, mutta joka johtaa ongelmiin julkisen sektorin rahoituksen kannalta, jos muutto jää pysyväksi. Liettua kohtaa samat ikääntymisen ongelmat kuin muutkin eurooppalaiset valtiot ja lähtijät ovat useimmiten nuoria ja koulutettuja.
Haasteista ja ongelmista huolimatta tavalliset liettualaiset tuntuvat uskovan tulevaan. EU-jäsenyys sekä ennen kaikkea jäsenyys NATO:ssa nauttivat maassa laajaa kannatusta ja niiden tuomaa poliittista suojaa arvostetaan korkealle. Maa on kansainvälistynyt ja avautunut ja liettualaisten edelleen varsin konservatiivinen arvomaailma alkanut saada uusia vaikutteita. Mikäli taloudellisen menestyksen mukanaan tuomaa vaurautta kyetään yhä paremmin saattamaan koko kansan ulottuville ja Liettua kykenee löytämään omat vahvuusalueensa kiristyvässä kansainvälisessä kilpailutilanteessa (jo nyt osa maahan 90-luvun alkupuolella siirtyneistä yrityksistä tähyää Valko-Venäjälle, Ukrainaan tai Aasiaan), voi sijainniltaan hyvälle maalle ennustaa valoisaa tulevaisuutta. Suosittelen kaikille suomalaisille piipahtamista Liettuassa, eikä vierailua kannata jättää vain Itä-Euroopan suurimman vanhan kaupungin omaavaan Vilnaan. Tutustumisen arvoisia kohteita ovat myös Kaunas, Klaipeda, luonnonkaunis Kuurin kynnäs, Neuvostoliiton ykkösmatkakohteisiin kuulunut Palanga sekä Siauliain lähellä sijaitseva Kryziu Kalnas eli ristimäki.
perjantaina, joulukuuta 30, 2005
torstaina, joulukuuta 29, 2005
Eurooppalainen pajatso
Vietettyäni joulun enemmän tai vähemmän sähköpostin ulottumattomissa on jälleen mukava kirjoitella blogiin. Ohessa linkki allekirjoittaneen vieraskynään "Eurooppalainen pajatso" Eero Heinäluoman verkkosivuilla. Kirjoituksen aiheena EU:n rahoituskehykset sekä eurooppalaisen yhteistyön tila.
torstaina, joulukuuta 22, 2005
Toive paremmasta
Ihmisten enemmistö matkustaa välikannella
matkustaa kolmannessa luokassa,
jalkaisin kulkee maanteitä ihmisten enemmistö
Ihmisten enemmistö menee töihin kahdeksanvuotiaana
naimisiin kaksikymmenvuotiaana
ja neljäkymmenvuotiaana kuolee ihmisten enemmistö
Lukuun ottamatta ihmisten enemmistöä leipää riittää kaikille
ja riisiä
ja sokeria
ja kangasta
ja voita
Kaikkea tätä riittää kaikille
paitsi ihmisten enemmistölle
Ihmisten enemmistölle ei löydy maailmassa suojaa
ei lyhtyä tielle
ei ruutua ikkunaan
vain toivoa on annettu ihmisten enemmistölle
ilman toivoa se ei voi elää.
Joulunaikaiset, tai ainakin aatonjälkeiset päivät ovat hyvää aikaa pohtimiselle, ajattelemiselle ja lukemiselle, myös oheisen Nazim Hikmetin runon hengessä. Vuosi sitten joulunvieton katkaisivat järkyttävät uutiset Indonesiasta ja Thaimaasta. Tsunami pyyhkäisi kuolemaan satojatuhansia ihmisiä, joukossa myös lukuisia suomalaisia. Uusimpien arvioiden mukaan katastrofissa sai surmansa yli 400 000 ihmistä, tehden siitä erään maailmanhistorian pahimmista luonnononnettomuuksista.
Tsunamikatastrofin yhteydessä tv-ruutumme täytti hetkeksi kolmannen maailman ahdinko, joka myös herätti ihmisten auttamishalun. Mutta olisivatko kameramme olleet paikalla, jos aalto olisi säästänyt länsimaalaisten turistien suosimat hotellit? Olisimmeko avanneet lompakkomme, mikäli emme olisi kuulleet suomalaisia silminnäkijälausuntoja? Pysähdyimmekö hetkeksikään ajattelemaan, että joillekin ihmisille elämä on selviytymistä, lähimmäistensä ja rakkaittensa puolesta pelkäämistä, puutetta, kurjuutta ja nälkää päivästä toiseen, ei vain jättiläisaallon iskiessä?
Emme välttämättä. Olemme kuulleet uutisia myös Pakistanin maanjäristyksestä, Darfurin kriisistä, Tsadin, Nigerin ja muiden maiden nälänhädästä. Ne eivät, tuhoisuudestaan huolimatta, ole saaneet osakseen sellaista kansainvälistä huomiota, riittävästä avusta puhumattakaan kuin Indonesian ja Thaimaan tapaninpäivän katastrofi. Tsunamiturman hirvittävyyden keskeltä olisi voinut versoa jotain hyvääkin; vahvistunut käsitys yhteisestä maailmasta ja siitä valtavasta epätasa-arvosta, joka maailman ihmisten kesken vallitsee. Mikäli näin oli, olisi sen toivonut ilmentävän itseään myös käytännössä. YK:n vuosituhattavoitteita käsitellyt huippukokous päättyi pettymykseen, kotimaassa kuulemme syytöksiä "maailmanparantamisesta" ja "kansallisen edun unohtamisesta globalisaatiohörhöilyn kustannuksella" mm. presidenttikysymyksestä keskustellessa. Ei ole mennyt perille.
Joulun sanoma on, ainakin perinteisesti, ollut toivon sanoma. Kenelle tämä sanoma on kristillinen, kenelle maallinen, sillä ei ole niinkään merkitystä. Minulle se on toivoa siitä, että ehkä tulevana vuonna kaikki on jälleen hieman paremmin, että olen, ja olemme jälleen hieman viisastuneet, kasvaneet muutenkin kuin ympärysmitaltamme ja ehkä herkempiä aistimaan maailmaa ympärillämme. Kuten Hikmet toteaa, ilman toivoa emme voi elää. Ehkä jo seuraavana jouluna olemme, niin kukin itse kuin kaikki yhdessä, askeleen lähempänä reilua ja tasa-arvoista maailmaa. Onnellista joulua!
matkustaa kolmannessa luokassa,
jalkaisin kulkee maanteitä ihmisten enemmistö
Ihmisten enemmistö menee töihin kahdeksanvuotiaana
naimisiin kaksikymmenvuotiaana
ja neljäkymmenvuotiaana kuolee ihmisten enemmistö
Lukuun ottamatta ihmisten enemmistöä leipää riittää kaikille
ja riisiä
ja sokeria
ja kangasta
ja voita
Kaikkea tätä riittää kaikille
paitsi ihmisten enemmistölle
Ihmisten enemmistölle ei löydy maailmassa suojaa
ei lyhtyä tielle
ei ruutua ikkunaan
vain toivoa on annettu ihmisten enemmistölle
ilman toivoa se ei voi elää.
Joulunaikaiset, tai ainakin aatonjälkeiset päivät ovat hyvää aikaa pohtimiselle, ajattelemiselle ja lukemiselle, myös oheisen Nazim Hikmetin runon hengessä. Vuosi sitten joulunvieton katkaisivat järkyttävät uutiset Indonesiasta ja Thaimaasta. Tsunami pyyhkäisi kuolemaan satojatuhansia ihmisiä, joukossa myös lukuisia suomalaisia. Uusimpien arvioiden mukaan katastrofissa sai surmansa yli 400 000 ihmistä, tehden siitä erään maailmanhistorian pahimmista luonnononnettomuuksista.
Tsunamikatastrofin yhteydessä tv-ruutumme täytti hetkeksi kolmannen maailman ahdinko, joka myös herätti ihmisten auttamishalun. Mutta olisivatko kameramme olleet paikalla, jos aalto olisi säästänyt länsimaalaisten turistien suosimat hotellit? Olisimmeko avanneet lompakkomme, mikäli emme olisi kuulleet suomalaisia silminnäkijälausuntoja? Pysähdyimmekö hetkeksikään ajattelemaan, että joillekin ihmisille elämä on selviytymistä, lähimmäistensä ja rakkaittensa puolesta pelkäämistä, puutetta, kurjuutta ja nälkää päivästä toiseen, ei vain jättiläisaallon iskiessä?
Emme välttämättä. Olemme kuulleet uutisia myös Pakistanin maanjäristyksestä, Darfurin kriisistä, Tsadin, Nigerin ja muiden maiden nälänhädästä. Ne eivät, tuhoisuudestaan huolimatta, ole saaneet osakseen sellaista kansainvälistä huomiota, riittävästä avusta puhumattakaan kuin Indonesian ja Thaimaan tapaninpäivän katastrofi. Tsunamiturman hirvittävyyden keskeltä olisi voinut versoa jotain hyvääkin; vahvistunut käsitys yhteisestä maailmasta ja siitä valtavasta epätasa-arvosta, joka maailman ihmisten kesken vallitsee. Mikäli näin oli, olisi sen toivonut ilmentävän itseään myös käytännössä. YK:n vuosituhattavoitteita käsitellyt huippukokous päättyi pettymykseen, kotimaassa kuulemme syytöksiä "maailmanparantamisesta" ja "kansallisen edun unohtamisesta globalisaatiohörhöilyn kustannuksella" mm. presidenttikysymyksestä keskustellessa. Ei ole mennyt perille.
Joulun sanoma on, ainakin perinteisesti, ollut toivon sanoma. Kenelle tämä sanoma on kristillinen, kenelle maallinen, sillä ei ole niinkään merkitystä. Minulle se on toivoa siitä, että ehkä tulevana vuonna kaikki on jälleen hieman paremmin, että olen, ja olemme jälleen hieman viisastuneet, kasvaneet muutenkin kuin ympärysmitaltamme ja ehkä herkempiä aistimaan maailmaa ympärillämme. Kuten Hikmet toteaa, ilman toivoa emme voi elää. Ehkä jo seuraavana jouluna olemme, niin kukin itse kuin kaikki yhdessä, askeleen lähempänä reilua ja tasa-arvoista maailmaa. Onnellista joulua!
tiistaina, joulukuuta 20, 2005
Kohti taivaita
Suomesta ovat toistaiseksi puuttuneet kunnolliset tornitalot, pilvenpiirtäjistä puhumattakaan. Vasta nyt pääkaupunkiseudulla on alettu herätä maailmalla kovassa huudossa olevaan korkeiden talojen rakentamiseen. On olemassa suuri määrä perusteluita, miksi tämä on sekä taloudellisesti, ekologisesti että kulttuurisesti järkevää.
Jokin aika sitten, tai tarkalleen sanottuna 11.9.2001 terrori-iskujen jälkeen, todettiin ympäri maailman korkeiden maamerkkien ajan olevan ohi niiden sisältäessä huomattavia turvallisuus- ym. riskejä. Muutamaa vuotta myöhemmin olemme kuitenkin voineet huomata pilvenpiirtäjärakentamisen lisääntyneen räjähdysmäisesti ympäri maailman. Osaltaan tämä on toki johtunut myös maan hinnan nopeasta noususta sekä monien maiden halusta esitellä teknistä ja taloudellista osaamistaan myös laajojen rakennusprojektien avulla. Suurin rakenteilla oleva pilvenpiirtäjä, Burj Dubai, valmistuu muutaman vuoden kuluttua Dubaihin Arabiemiraatteihin. Rakennuksesta tulee kaikkiaan 705 metrin korkuinen ja siinä on 160 kerrosta. Tämä vastaa neljää Näsinneulaa. Tuhoutuneiden WTC-tornien tilalle rakennettava uusi rakennus siirtänee aikoinaan tämänkin ennätyksen historiaan.
Suomessa kilometriä ei ole tarpeen tavoitella, ja muutamia ulkomaisia visioita tarkastellessa on todella vaikea välttyä stalinistiselta vaikutelmalta. Lisääntyvää tornitalorakentamista voidaan kuitenkin monesta syystä suosia erityisesti Helsingissä. Ensinnäkin rakentamisen tehokkuus ja taloudellisuus. Erityisesti Keski-Pasila on esimerkki alueesta, jonka rakentaminen matalasti ei ole juuri millään tavalla järkevää. Hyvien joukkoliikenneyhteyksien varrelle, lähelle keskustaa, jossa monet haluavat asua, on syytä rakentaa tehokkaasti. Maan hinta on kohonnut Helsingissäkin korkealle, korkeilla rakennuksilla voidaan hakea myös parempaa kannattavuutta.
Maamerkin tapaisilla rakennuksilla kyetään luomaan alueelle ja kaupungille identiteettiä ja imagoa. Suomi on täynnä matalia betonilähiöitä, jotka eivät eroa toisistaan millään tavalla ja kuva niistä on ottamispaikastaan riippumatta kuva Lahdesta sateessa. Ihmisille on myös kaavoituksen avulla luotava paikkoja, joihin he voivat identifioitua ja jotka ovat jollain tavalla persoonallisia. Näillä torjutaan juurettomuutta. Tornitalot ovat yksi esimerkki tälläisesta persoonallisesta rakentamisesta. Mm. Ruotsin Turning Torso on alun kritiikin jälkeen muodostunut kasvavan ja kehittyvän Öresundin talousalueen nousun symboliksi ja jota arkkitehtuurin ystävät ympäri maailman tulevat ihastelemaan.
Korkeaa rakentamista ovat usein olleet vastustamassa erityisesti ympäristön puolestapuhujina esiintyvät poliittiset voimat. Tätä on hyvin vaikea ymmärtää. Jos rakennetaan korkeammin ja tiiviisti, säästyy maapinta-alaa, puhumattakaan siitä, että tällaisiin kohteisiin on järkevää ja edullista keskittää myös julkiset ja kaupalliset palvelut sekä rakentaa toimivat ja kannattavat joukkoliikenneyhteydet. Energiaa säästyy, pakokaasut vähenevät eikä puita tarvitse kaataa vastaavaa määrää kuin laajoille alueille levittyvien omakotitalomattojen alta.
Joka paikkaan tornit eivät luonnollisesti sovi eikä niitä ole tarpeen pystytellä joka kylään. Suomalaisen kaupunkisuunnittelun suuri kummallisuus onkin kauan ollut se, että maan ainoasta kaupungista on kaikin voimin pyritty rakentamaan maalaiskylää, kun maalaiskylistä on puolestaan pyritty tekemään kaupunkeja lentokenttämäisine pääkatuineen ja elementtikerrostaloineen. Tuloksena on ollut hirvittävää jälkeä, kun tilannetta vertaa vaikkapa keskieurooppalaisiin kirkonkyliin. Toisin sanoen tornit pysyköön yksittäisinä maamerkkeinä tai sitten omina alueinaan. Tärkeää on kuitenkin myös niitä rakennettaessa muistaa omistusmuotojen kirjavuuden ja sosiaalisen sekoittumisen tavoitteet.
Jokin aika sitten, tai tarkalleen sanottuna 11.9.2001 terrori-iskujen jälkeen, todettiin ympäri maailman korkeiden maamerkkien ajan olevan ohi niiden sisältäessä huomattavia turvallisuus- ym. riskejä. Muutamaa vuotta myöhemmin olemme kuitenkin voineet huomata pilvenpiirtäjärakentamisen lisääntyneen räjähdysmäisesti ympäri maailman. Osaltaan tämä on toki johtunut myös maan hinnan nopeasta noususta sekä monien maiden halusta esitellä teknistä ja taloudellista osaamistaan myös laajojen rakennusprojektien avulla. Suurin rakenteilla oleva pilvenpiirtäjä, Burj Dubai, valmistuu muutaman vuoden kuluttua Dubaihin Arabiemiraatteihin. Rakennuksesta tulee kaikkiaan 705 metrin korkuinen ja siinä on 160 kerrosta. Tämä vastaa neljää Näsinneulaa. Tuhoutuneiden WTC-tornien tilalle rakennettava uusi rakennus siirtänee aikoinaan tämänkin ennätyksen historiaan.
Suomessa kilometriä ei ole tarpeen tavoitella, ja muutamia ulkomaisia visioita tarkastellessa on todella vaikea välttyä stalinistiselta vaikutelmalta. Lisääntyvää tornitalorakentamista voidaan kuitenkin monesta syystä suosia erityisesti Helsingissä. Ensinnäkin rakentamisen tehokkuus ja taloudellisuus. Erityisesti Keski-Pasila on esimerkki alueesta, jonka rakentaminen matalasti ei ole juuri millään tavalla järkevää. Hyvien joukkoliikenneyhteyksien varrelle, lähelle keskustaa, jossa monet haluavat asua, on syytä rakentaa tehokkaasti. Maan hinta on kohonnut Helsingissäkin korkealle, korkeilla rakennuksilla voidaan hakea myös parempaa kannattavuutta.
Maamerkin tapaisilla rakennuksilla kyetään luomaan alueelle ja kaupungille identiteettiä ja imagoa. Suomi on täynnä matalia betonilähiöitä, jotka eivät eroa toisistaan millään tavalla ja kuva niistä on ottamispaikastaan riippumatta kuva Lahdesta sateessa. Ihmisille on myös kaavoituksen avulla luotava paikkoja, joihin he voivat identifioitua ja jotka ovat jollain tavalla persoonallisia. Näillä torjutaan juurettomuutta. Tornitalot ovat yksi esimerkki tälläisesta persoonallisesta rakentamisesta. Mm. Ruotsin Turning Torso on alun kritiikin jälkeen muodostunut kasvavan ja kehittyvän Öresundin talousalueen nousun symboliksi ja jota arkkitehtuurin ystävät ympäri maailman tulevat ihastelemaan.
Korkeaa rakentamista ovat usein olleet vastustamassa erityisesti ympäristön puolestapuhujina esiintyvät poliittiset voimat. Tätä on hyvin vaikea ymmärtää. Jos rakennetaan korkeammin ja tiiviisti, säästyy maapinta-alaa, puhumattakaan siitä, että tällaisiin kohteisiin on järkevää ja edullista keskittää myös julkiset ja kaupalliset palvelut sekä rakentaa toimivat ja kannattavat joukkoliikenneyhteydet. Energiaa säästyy, pakokaasut vähenevät eikä puita tarvitse kaataa vastaavaa määrää kuin laajoille alueille levittyvien omakotitalomattojen alta.
Joka paikkaan tornit eivät luonnollisesti sovi eikä niitä ole tarpeen pystytellä joka kylään. Suomalaisen kaupunkisuunnittelun suuri kummallisuus onkin kauan ollut se, että maan ainoasta kaupungista on kaikin voimin pyritty rakentamaan maalaiskylää, kun maalaiskylistä on puolestaan pyritty tekemään kaupunkeja lentokenttämäisine pääkatuineen ja elementtikerrostaloineen. Tuloksena on ollut hirvittävää jälkeä, kun tilannetta vertaa vaikkapa keskieurooppalaisiin kirkonkyliin. Toisin sanoen tornit pysyköön yksittäisinä maamerkkeinä tai sitten omina alueinaan. Tärkeää on kuitenkin myös niitä rakennettaessa muistaa omistusmuotojen kirjavuuden ja sosiaalisen sekoittumisen tavoitteet.
sunnuntaina, joulukuuta 18, 2005
Suuren koalition Saksa
Kirjoittelin syyskuussa Saksan vaaleista ja mahdollisista hallitusvaihtoehdoista. Tuona ajankohtana ns. suuri koalitio näytti varsin epätodennäköiseltä vaihtoehdolta. Ennustaminen, erityisesti tulevaisuuden, on kuitenkin vaikeaa ja toisin kävi. Nyt kansleri Merkelin aloitettua kristillisdemokraattien ja sosialidemokraattien muodostaman hallituksen johdossa voitaneen arvioida koalition merkitystä Saksan politiikalle ja sitä kautta Euroopalle.
Merkelin hallituksen ohjelma on yli 200-sivuinen järkäle, jota on kärkeen arvosteltu varovaiseksi ottaen huomioon Saksan talouden ja hyvinvointivaltiojärjestelmän edelleen kipeästi tarvitsemat uudistukset. Schröderin hallitus teki viimeiseksi jääneellä kaudellaan huomattavan määrän vaikeita päätöksiä, jotka olisivat voineet olla huomattavasti helpompia tai ne olisi voitu välttää, mikäli punavihreä hallitus olisi jo ensimmäisellä kaudellaan tarttunut rohkeammin tuolloin vasta edessä olleisiin ongelmiin. On toivottavaa, ettei uusi hallitus sorru vastaavaan.
Saksan Eurooppa-politiikkaa on alkanut leimata kansallisten tavoitteiden korostuminen, joka on voitu nähdä mm. vakaus- ja kasvusopimuksesta keskustellessa. Perinteisestihän Saksa on toiminut korostuneen yhteisömyönteisesti kantaen huomattavan osan EU:n kustannuksista. Muutos on johtunut paitsi liittovaltion kassakriisistä, myös Schröderin kauden myötä valtaan nousseesta sukupolvesta, joka ei ole edeltäjiensä tapaan kasvanut maailmansodan ja holokaustin aiheuttaman kollektiivisen häpeän ja syyllisyyden varjossa. Uudelleen löytynyt kansallistunne sekä oman aseman korostaminen tulee näkymään jatkossa entistä selkeämmin. Piirre oli havaittavissa jo Schröderin kaudella ja tulee mitä todennäköisimmin jatkumaan Merkelin aikana.
Kristillisdemokraatit suhtautuivat vaalien alla epäluuloisesti Turkin EU-jäsenyyteen, muttei ole oletettavaa, että Merkelin hallitus alkaisi vaikeuttaa jäsenyysneuvotteluita. Tämän hallituksen aikana aiheesta ei tarvitse päättää, joten asia tuskin tulee nousemaan merkittäväksi kysymykseksi. Saksan ja Venäjän poikkeuksellisen läheiset suhteet tulevat kanslerivaihdoksen myötä etääntymään Merkelin pyrkiessä vahvistamaan Saksan ja USA:n välejä. Suomen kannalta tällä on huomattavaa merkitystä, onhan Saksa tähän asti kantanut suurta vastuuta EU:n Venäjä-politiikasta. Venäjä-suhteet tulevat olemaan merkittävässä asemassa myös Suomen EU-puheenjohtajuuskaudella jo pelkästään kumppanuussopimuksen uusimisen myötä.
Mielenkiintoista on myös tarkkailla pienten oppositiopuolueiden kannatuksen ja profiilin kehittymistä. Hallituksesta pudonneet vihreät ovat vaikeuksissa, sillä Joschka Fischerin veroista johtajaa ei ole näkyvissä. Samaan aikaan puolue ei ole enää kyennyt entisellä tavalla houkuttelemaan nuoria äänestäjiä myös muiden otettua ympäristökysymykset asialistalleen. Vihreiden seuraaminen on mielenkiintoista myös suomalaisen politiikan kannalta, Saksan ja Suomen vihreiden ollessa merkittävimmät vihreät puolueet koko maailmassa.
Merkelin hallituksen ohjelma on yli 200-sivuinen järkäle, jota on kärkeen arvosteltu varovaiseksi ottaen huomioon Saksan talouden ja hyvinvointivaltiojärjestelmän edelleen kipeästi tarvitsemat uudistukset. Schröderin hallitus teki viimeiseksi jääneellä kaudellaan huomattavan määrän vaikeita päätöksiä, jotka olisivat voineet olla huomattavasti helpompia tai ne olisi voitu välttää, mikäli punavihreä hallitus olisi jo ensimmäisellä kaudellaan tarttunut rohkeammin tuolloin vasta edessä olleisiin ongelmiin. On toivottavaa, ettei uusi hallitus sorru vastaavaan.
Saksan Eurooppa-politiikkaa on alkanut leimata kansallisten tavoitteiden korostuminen, joka on voitu nähdä mm. vakaus- ja kasvusopimuksesta keskustellessa. Perinteisestihän Saksa on toiminut korostuneen yhteisömyönteisesti kantaen huomattavan osan EU:n kustannuksista. Muutos on johtunut paitsi liittovaltion kassakriisistä, myös Schröderin kauden myötä valtaan nousseesta sukupolvesta, joka ei ole edeltäjiensä tapaan kasvanut maailmansodan ja holokaustin aiheuttaman kollektiivisen häpeän ja syyllisyyden varjossa. Uudelleen löytynyt kansallistunne sekä oman aseman korostaminen tulee näkymään jatkossa entistä selkeämmin. Piirre oli havaittavissa jo Schröderin kaudella ja tulee mitä todennäköisimmin jatkumaan Merkelin aikana.
Kristillisdemokraatit suhtautuivat vaalien alla epäluuloisesti Turkin EU-jäsenyyteen, muttei ole oletettavaa, että Merkelin hallitus alkaisi vaikeuttaa jäsenyysneuvotteluita. Tämän hallituksen aikana aiheesta ei tarvitse päättää, joten asia tuskin tulee nousemaan merkittäväksi kysymykseksi. Saksan ja Venäjän poikkeuksellisen läheiset suhteet tulevat kanslerivaihdoksen myötä etääntymään Merkelin pyrkiessä vahvistamaan Saksan ja USA:n välejä. Suomen kannalta tällä on huomattavaa merkitystä, onhan Saksa tähän asti kantanut suurta vastuuta EU:n Venäjä-politiikasta. Venäjä-suhteet tulevat olemaan merkittävässä asemassa myös Suomen EU-puheenjohtajuuskaudella jo pelkästään kumppanuussopimuksen uusimisen myötä.
Mielenkiintoista on myös tarkkailla pienten oppositiopuolueiden kannatuksen ja profiilin kehittymistä. Hallituksesta pudonneet vihreät ovat vaikeuksissa, sillä Joschka Fischerin veroista johtajaa ei ole näkyvissä. Samaan aikaan puolue ei ole enää kyennyt entisellä tavalla houkuttelemaan nuoria äänestäjiä myös muiden otettua ympäristökysymykset asialistalleen. Vihreiden seuraaminen on mielenkiintoista myös suomalaisen politiikan kannalta, Saksan ja Suomen vihreiden ollessa merkittävimmät vihreät puolueet koko maailmassa.
torstaina, joulukuuta 15, 2005
Vaxholm ja reilu peli
Työväenliikkeen piirissä on jo jonkin ajan keskusteltu aktiivisesti ns. Vaxholmin tapauksesta. Tällä viitataan Ruotsissa, Vaxholmin kunnassa tapahtuneeseen tapahtumasarjaan, joka on ravistellut paitsi ruotsalaista, myös eurooppalaista työmarkkinajärjestelmää. Tapaus koskee latvialaista rakennusyritystä, jonka oli määrä rakentaa koulu Vaxholmiin. Kyseinen firma ei kuitenkaan suostunut allekirjoittamaan ruotsalaisen työsopimusjärjestelmän mukaista sopimusta, jolloin Ruotsin rakennustyöläisten liitto Byggnads julisti työmaan saartoon.
Latvialaisyritys vetosi siihen, että se toimii latvialaisen rakennusalan ammattiliiton työsopimuksen mukaisesti ja että Ruotsin työmarkkinakäytäntö rajoittaa palveluiden vapaata tarjontaa kansallisuuden perusteella. Tapaus sai lisää vettä myllyynsä, kun komissaari McGreevyn katsottiin tapausta kommentoidessaan kritisoivan ruotsalaista työmarkkinajärjestelmää protektionistiseksi. Tällä hetkellä tapaus on EY-tuomioistuimen ratkaistavana, jossa on määrä päättää, onko sisämarkkinalainsäädäntö ylivertainen verrattuna kansallisiin työtaistelutoimenpiteisiin. Ruotsissa Vaxholmin tapaus on saanut mitä luonnollisimmin valtaisan media-arvon. Eräät ulkomaiset työntekijät sekä heidän edusmiehensä ovat jopa syyttäneet Ruotsin ay-liikettä muukalaisvastaiseksi, syytös, jonka liitot ovat nopeasti rientäneet torjumaan.
Miten tämä vaikuttaa Suomeen? Vastaus on, ei juurikaan suoraan, mutta kiertoteitse hyvinkin merkittävästi. Suomen ja Ruotsin työmarkkinajärjestelmät ovat erilaisia ja suomalainen yleissitovuus kestää paremmin ns. lähetettyjen työntekijöiden aiheuttamat paineet. Toisaalta työehtojen valvonta on Suomessa tällä hetkellä luvattoman heikolla tasolla, jonka osoittavat jatkuvasti paljastuvat pimeän työn teettäjät kiinalaisine kivimiehineen. Merkittäviä vaikutukset tulevat kuitenkin olemaan sikäli, että niillä tulee olemaan vaikutusta neuvotteluissa, joissa tulisi päättää mm. palveludirektiivin jatkosta ja maahanmuuton lisäämisestä. Pelkään pahaa, että sillä voi olla nämä tavoitteet vaarantavia vaikutuksia, jotka ovat omiaan lisäämään Euroopan taloudellisia vaikeuksia sekä heikentämään nk. sosiaalista mallia.
Vaxholmin tapausta voidaan pitää merkittävänä osoituksena siitä, miten lainsäädännössä olemassa olevia aukkoja voidaan pyrkiä kiertämään ja sitä kautta polkemaan työntekijöiden oikeuksia. Sisämarkkina- ja kilpailulainsäädäntö ei saa muodostua välineeksi kilpailuttaa työehtoja ja juoksuttaa eri maiden palkansaajia vastakkain. Eurooppa ei tarvitse työehtojen polkupolitiikkaa eikä sisämarkkina- ja kilpailulainsäädännön tule kävellä kansallisen työehtosopimusturvan ylitse. Kyseisen tapauksen mukaiset tapahtumat ovat omiaan lisäämään kansalaisten epäluuloa sekä ulkomaista työvoimaa, että koko Euroopan Unionia kohtaan.
Kaikille samassa maassa työskenteleville työntekijöille on kyettävä takaamaan tasa-arvoiset työskentelyolosuhteet. Ulkomaisen työvoiman hyväksikäyttö ja riisto on kyettävä torjumaan. Kyse on paitsi reilusta kilpailusta, myös oikeudenmukaisuudesta. Latvialainen tai puolalainen työmies tai -nainen on palkkansa ansainnut siinä missä suomalainen tai ruotsalainenkin, eikä hyviä työehtoja voida pitää kilpailua rajoittavina tekijöinä. Tapaus kuvaa ikävällä tavalla sitä, miten vaikutusvaltaiset tahot ovat valmiita purkamaan lähes kaikki lainsäädännölliset esteet pääoman tuoton kasvun tieltä. Tätä ei voida hyväksyä. Kaiken työn, myös tilapäisen, on kuuluttava kohdemaan lainsäädännön piiriin. Tämä on keskeinen haaste myös palveludirektiivistä käytävässä keskustelussa.
ps. Antton Rönnholm kirjoittaa varsin oivallisesti vasemmiston ja oikeiston välisistä eroista blogissaan otsikolla "Vasen, oikea, maailma on soikea". Kannattaa tutustua.
Latvialaisyritys vetosi siihen, että se toimii latvialaisen rakennusalan ammattiliiton työsopimuksen mukaisesti ja että Ruotsin työmarkkinakäytäntö rajoittaa palveluiden vapaata tarjontaa kansallisuuden perusteella. Tapaus sai lisää vettä myllyynsä, kun komissaari McGreevyn katsottiin tapausta kommentoidessaan kritisoivan ruotsalaista työmarkkinajärjestelmää protektionistiseksi. Tällä hetkellä tapaus on EY-tuomioistuimen ratkaistavana, jossa on määrä päättää, onko sisämarkkinalainsäädäntö ylivertainen verrattuna kansallisiin työtaistelutoimenpiteisiin. Ruotsissa Vaxholmin tapaus on saanut mitä luonnollisimmin valtaisan media-arvon. Eräät ulkomaiset työntekijät sekä heidän edusmiehensä ovat jopa syyttäneet Ruotsin ay-liikettä muukalaisvastaiseksi, syytös, jonka liitot ovat nopeasti rientäneet torjumaan.
Miten tämä vaikuttaa Suomeen? Vastaus on, ei juurikaan suoraan, mutta kiertoteitse hyvinkin merkittävästi. Suomen ja Ruotsin työmarkkinajärjestelmät ovat erilaisia ja suomalainen yleissitovuus kestää paremmin ns. lähetettyjen työntekijöiden aiheuttamat paineet. Toisaalta työehtojen valvonta on Suomessa tällä hetkellä luvattoman heikolla tasolla, jonka osoittavat jatkuvasti paljastuvat pimeän työn teettäjät kiinalaisine kivimiehineen. Merkittäviä vaikutukset tulevat kuitenkin olemaan sikäli, että niillä tulee olemaan vaikutusta neuvotteluissa, joissa tulisi päättää mm. palveludirektiivin jatkosta ja maahanmuuton lisäämisestä. Pelkään pahaa, että sillä voi olla nämä tavoitteet vaarantavia vaikutuksia, jotka ovat omiaan lisäämään Euroopan taloudellisia vaikeuksia sekä heikentämään nk. sosiaalista mallia.
Vaxholmin tapausta voidaan pitää merkittävänä osoituksena siitä, miten lainsäädännössä olemassa olevia aukkoja voidaan pyrkiä kiertämään ja sitä kautta polkemaan työntekijöiden oikeuksia. Sisämarkkina- ja kilpailulainsäädäntö ei saa muodostua välineeksi kilpailuttaa työehtoja ja juoksuttaa eri maiden palkansaajia vastakkain. Eurooppa ei tarvitse työehtojen polkupolitiikkaa eikä sisämarkkina- ja kilpailulainsäädännön tule kävellä kansallisen työehtosopimusturvan ylitse. Kyseisen tapauksen mukaiset tapahtumat ovat omiaan lisäämään kansalaisten epäluuloa sekä ulkomaista työvoimaa, että koko Euroopan Unionia kohtaan.
Kaikille samassa maassa työskenteleville työntekijöille on kyettävä takaamaan tasa-arvoiset työskentelyolosuhteet. Ulkomaisen työvoiman hyväksikäyttö ja riisto on kyettävä torjumaan. Kyse on paitsi reilusta kilpailusta, myös oikeudenmukaisuudesta. Latvialainen tai puolalainen työmies tai -nainen on palkkansa ansainnut siinä missä suomalainen tai ruotsalainenkin, eikä hyviä työehtoja voida pitää kilpailua rajoittavina tekijöinä. Tapaus kuvaa ikävällä tavalla sitä, miten vaikutusvaltaiset tahot ovat valmiita purkamaan lähes kaikki lainsäädännölliset esteet pääoman tuoton kasvun tieltä. Tätä ei voida hyväksyä. Kaiken työn, myös tilapäisen, on kuuluttava kohdemaan lainsäädännön piiriin. Tämä on keskeinen haaste myös palveludirektiivistä käytävässä keskustelussa.
ps. Antton Rönnholm kirjoittaa varsin oivallisesti vasemmiston ja oikeiston välisistä eroista blogissaan otsikolla "Vasen, oikea, maailma on soikea". Kannattaa tutustua.
maanantaina, joulukuuta 12, 2005
Malka silmässä
Poliittisissa puolueissa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa on oltu kauan huolestuneita politiikan henkilöitymisestä. Erityishuolta tästä ovat kantaneet vasemmistopuolueiden edustajat ja kannattajat, jotka usein katsovat itse edustavansa ja äänestävänsä pikemminkin liikkeitään ja aatteitaan. Tämän ohella "henkilökeskeisiä" porvareita usein paheksutaan. Kriisinhallintakeskustelun yhteydessä on kuitenkin voinut havaita, että tämä käsitys saattaa olla melkoisen hiekalle rakennettu, ja että erityisesti presidentinvaalien aikana perinteiset arvoasetelmat saattavat heittää kuperkeikan.
Sosialidemokraatit ovat perinteisesti kannattaneet presidentin valtaoikeuksien vähentämistä, kun taas oikeistopuolueilla on monarkisminsa perintönä ollut näkemys vahvasta kansakunnan johtajasta. Näin siis perinteisesti. Kuitenkin, kriisinhallintakeskustelua seuratessa, on myös SDP:n taholta esitetty korkean tason näkemyksiä presidentin keskeisestä asemasta ulkopolitiikan johtajana. Myös kansa on puhunut; Väli-Suomen sanomalehtien marras-joulukuun vaihteessa Suomen Gallupilla teettämän tutkimuksen mukaan peräti 64% kansalaisista kannattaa presidentin päätösvaltaa joukkoja koskevissa kysymyksissä. Innokkaimpia vahvan presidentin kannattajia eivät olekaan kokoomuslaiset vaan SDP:n ja Vasemmistoliiton kannattajat.
On vaikea nähdä, että puolueiden ja niiden kannattajien arvoasetelmissa olisi yhtäkkiä tapahtunut perustavanlaatuisia muutoksia. Vaikuttaakin siis siltä, että hieman liian monet, niin omassa puolueessani kuin muuallakin, eivät olekaan keskustelemassa instituutioiden välisistä suhteista, vaan muodostavat mielipiteensä sen perusteella, kuka kyseistä tehtävää hoitaa. Kokoomuslaisille Halonen on myrkkyä, jonka vuoksi heistä suurempi osa haluaa vähentää presidentin valtaoikeuksia, demarit ja vasemmistoliittolaiset sen sijaan pitävät häntä arvossa ja vastustavat moisia pyrkimyksiä. Poliittinen muisti on lyhyt, eikä itse asiasta puhuta, vaan mielipiteitä muodostetaan puolin ja toisin henkilöihin kohdistuvien ennakkoluulojen perusteella. Näin ei saisi olla, ei varsinkaan niiden kohdalla, jotka ovat perinteisesti asettuneet parlamentaarisen järjestelmän tueksi. Ei voi olla niin, että vallan keskittyminen on ongelma vain silloin, kun se keskittyy vääriin käsiin.
Sosialidemokraatit ovat perinteisesti kannattaneet presidentin valtaoikeuksien vähentämistä, kun taas oikeistopuolueilla on monarkisminsa perintönä ollut näkemys vahvasta kansakunnan johtajasta. Näin siis perinteisesti. Kuitenkin, kriisinhallintakeskustelua seuratessa, on myös SDP:n taholta esitetty korkean tason näkemyksiä presidentin keskeisestä asemasta ulkopolitiikan johtajana. Myös kansa on puhunut; Väli-Suomen sanomalehtien marras-joulukuun vaihteessa Suomen Gallupilla teettämän tutkimuksen mukaan peräti 64% kansalaisista kannattaa presidentin päätösvaltaa joukkoja koskevissa kysymyksissä. Innokkaimpia vahvan presidentin kannattajia eivät olekaan kokoomuslaiset vaan SDP:n ja Vasemmistoliiton kannattajat.
On vaikea nähdä, että puolueiden ja niiden kannattajien arvoasetelmissa olisi yhtäkkiä tapahtunut perustavanlaatuisia muutoksia. Vaikuttaakin siis siltä, että hieman liian monet, niin omassa puolueessani kuin muuallakin, eivät olekaan keskustelemassa instituutioiden välisistä suhteista, vaan muodostavat mielipiteensä sen perusteella, kuka kyseistä tehtävää hoitaa. Kokoomuslaisille Halonen on myrkkyä, jonka vuoksi heistä suurempi osa haluaa vähentää presidentin valtaoikeuksia, demarit ja vasemmistoliittolaiset sen sijaan pitävät häntä arvossa ja vastustavat moisia pyrkimyksiä. Poliittinen muisti on lyhyt, eikä itse asiasta puhuta, vaan mielipiteitä muodostetaan puolin ja toisin henkilöihin kohdistuvien ennakkoluulojen perusteella. Näin ei saisi olla, ei varsinkaan niiden kohdalla, jotka ovat perinteisesti asettuneet parlamentaarisen järjestelmän tueksi. Ei voi olla niin, että vallan keskittyminen on ongelma vain silloin, kun se keskittyy vääriin käsiin.
sunnuntaina, joulukuuta 11, 2005
Prekariaatti vai paperiliitto?
Eräät kansalaisliikkeet sekä poliittisista voimista korostuneesti vihreät ovat pyrkineet –ja onnistuneetkin, tuomaan suomalaiseen yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun uuden, tilapäistä ja joustavaa työvoimaa tarkoittavan termin prekariaatti. Laajempaa prekariaatin synnyttänyttä työelämän ilmiötä kutsutaan nimellä prekarisaatio, jolla viitataan työelämän olosuhteiden huonontumiseen työsuhteiden luonteiden muuttuessa, työajan ja –paikan joustaessa ja työntekijöiden sosiaaliturvan ja palkkatason heikentyessä. Alleviivaavana periaatteena on lisääntynyt epävarmuus, pirstaleisuus ja ennustamattomuus.
Tilastot pätkätyöläisyyden määristä vaihtelevat, mutta yhteistä kaikille arvioille on pätkätyön oleellinen lisääntyminen. Suomessa tämänkaltaisen määrä- ja osa-aikaisissa työpaikoissa työskentelevien määrä kohoaa tällä hetkellä jo 300 000 työntekijään. Määrä on suhteellisesti ottaen Euroopan korkeimpia. SAK:n tietojen mukaan n. 2/3 näistä henkilöistä työskentelisi mieluummin täysipäiväisessä työssä. Myös uudet työpaikat syntyvät korostuneesti tämänkaltaisiin työsuhteisiin. Määräaikaisia ja osapäiväisiä työntekijöitä käytetään usein puskurina, josta pääsee helposti eroon, jolloin yrittäjäriskin kantajaksi jää työntekijä. Samanlaisesta ilmiöstä on kyse, kun yritykset ulkoistavat toimintojaan ja irtisanovat henkilöstöään. Käytännössä samat työntekijät kuitenkin jatkavat, tosin nyt alihankkijoina ja huonommilla työehdoilla. Kyse on ns. pakkoyrittäjyydestä.
***
Ay-liikettä on usein kritisoitu pätkätyöntekijöiden unohtamisesta. Osin tästä syystä pätkätyöläisten asiaa ajamaan on ilmestynyt erilaisia kansalaisyhteenliittymiä. Suomessa näistä huomionarvoisimpana voidaan pitää prekariaatti.org-verkostoa, joka kerää yhteen aiheen tiimoilta aktiivisia kansalaisia. Prekariaatti.org harjoittaa varsin mielenkiintoista ja paikoin hyvinkin relevanttia yhteiskuntakritiikkiä, mutta heidän keinonsa pätkätyöntekijöiden ongelmien ratkaisemiseksi eivät vakuuta. Myöskään tarkoitushakuinen vastakkainasettelu ns. perinteisen työväenliikkeen kanssa tukee korkeintaan yksittäisten henkilöiden omia poliittisen motiivin omaavia tavoitteita ja on osin myös tosiasioihin perustumatonta. Yhteiskunnassa on kritisoidun konsensuspolitiikan keinoin muutamassa vuodessa kyetty saavuttamaan merkittäviä parannuksia pätkätyöntekijöiden asemaan, toisin kuin prekariaatti.org mielellään väittää. Yksittäisten aktivistien "vastarinnan" nimissä harrastama kaupoista varastelu sekä julkisessa liikenteessä pummilla ajaminen eivät nekään ole omiaan lisäämään tavoitteiden saavuttamisen kannalta oleellista kansalaisten tukea tärkeälle asialle.
Prekariaatti.org:a kohdannut hyvän alun jälkeinen mielenkiinnon ja merkityksen kuihtuminen ei ole uutta suomalaisessa kansalaisyhteiskunnassa. Vastaava ilmiö kohtasi aikoinaan Attacia, jossa tosin nyttemmin on alkanut esiintyä rohkaisevaa kehitystä. Aktiivisena ja vahvana alkanut kansalaistoiminta väsähtää liian usein ääriliikkeiden kannattajien kaapatessa järjestöt ja ajaessa yhteistyöhakuisempaa toimintaa halunneet sivuraiteelle tai jopa savustamalla heidät kokonaan ulos. Moni kiinnostunut, jolla olisi ollut halua ja kykyä vaikuttaa muutoinkin kuin oikeaoppisuudellaan pöyhkeilemisellä sekä sopimusyhteiskunnan loppujen lopuksi varsin sisällöttömällä teoreettisella kritisoinnilla, pettyy ja jättää toiminnan sikseen. Asiallinen ja aiheellinen kritiikki on aina tervetullutta, mutta aika ajoin ei voi välttyä ajatukselta, että osa näistä kaikissa mahdollisissa kansalaisjärjestöissä pyörivistä punavihervallankumouksellisista onkin itse asiassa EVA:n palkkalistoilla toimivia soluttautujia, joiden tehtävänä on aiheuttaa mahdollisimman paljon sisäistä närää sekä edesauttaa toimintaa halvaannuttavien fraktioiden syntymistä.
Tämä ei toki tarkoita, ettei näiden kansalaisliikkeiden toimintaan tulisi pyrkiä osallistumaan, päinvastoin. Liian usein hyvät hankkeet valuvat fanaatikkojen upottamina hiekkaan. Terveen kritiikin merkitystä ei myöskään tule aliarvioida. Prekariaatti.org, kuten myös muut samankaltaiset liikkeet ovat tuoneet myös arvokasta sisältöä suomalaiseen yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun. Tämä on osaltaan vaikuttanut myös ay-liikkeen näkemyksiin ja tehostanut sen toimenpiteitä pätkätyöläisten aseman parantamiseksi. Paperiteollisuuden työtaistelu oli työntekijöiden puolelta merkittävältä osaltaan kamppailua ulkoistamisen myötä väistämättömäksi käyvää työehtojen polkemista ja työsuhteiden silppuamista vastaan. Tämän lisäksi voimaan on viime aikoina astunut useita pätkätyöläisten asemaa parantavia uudistuksia, mm. uusi työeläkelaki, joka kerryttää eläkettä kaikesta tehdystä työstä, vuokratyövoiman neljän tunnin vähimmäistyöaika, työlainsäädännön ketjuttamista vastaan tarkoitetut uudistukset sekä ansiosidonnaisen työttömyysturvan piiriin pääsyn helpottaminen. Näitä oikeansuuntaisia uudistuksia edesauttamassa on ollut kansalaisliikkeiden myötävaikutuksella aktivoitunut yhteiskunnallinen keskustelu.
Pätkätyöläisyys on ongelma järjestäytymisen kannalta, monet nuoret pätkätyöntekijät eivät liity liittoihin. Tästä on vaikea syyttää heitä itseään. Mikäli työsuhde on helposti katkaistavissa, eikä työntekijä itsekään ole sitoutunut ko. työpaikkaan, jää oma panos työpaikan kehittämiseen ja epäkohtia vastaan kamppailemiseen helposti vähemmälle. Ongelmiin onkin kyettävä tarttumaan toki pyrkimällä edesauttamaan pysyvien työsuhteiden syntymistä, mutta myös antamalla ay-jäsenyydelle entistä enemmän sisältöä sekä pyrkimällä vahvistamaan kaiken lähtökohtana toimivaa paikallista luottamusmiesjärjestelmää ja järjestäytymiseen kannustavaa kulttuuria. On paradoksaalista, että juuri ne henkilöt, jotka eniten tarvitsevat ammattiliiton tukea, ovat heikommin järjestäytyneitä. Tässä on myös liitoilla peiliin katsomisen paikka. Myös paikallistason yläpuolella tapahtuvan toiminnan on kehityttävä, liittojen kanneoikeus on esimerkki tämänkaltaisista järjestelyistä. On ollut ilo huomata myös vihreän liikkeen aktivoituneen tässä nimenomaisessa kysymyksessä.
***
Monet ovat olleet sitä mieltä, että prekarisaatio ja prekariaatti ovat tulleet jäädäkseen ja jotkut pitävät sitä jopa tervetulleena ilmiönä sen mahdollisesti edesauttaessa muutoksia sosiaaliturvaan ja hyvinvointivaltion rakenteisiin. Vaikka ymmärrän monia perustulon kannattajien näkemyksiä, en ole aivan yhtä vakuuttunut sen paremmin prekarisaation lopullisuudesta kuin perustuloon perustuvan sosiaaliturvajärjestelmän toivottavuudestakaan. Tavoitteena tulee edelleen olla täystyöllisyyden yhteiskunta, jossa osa-aikatyön tulee perustua vapaaehtoisuuteen ja yksilön omaan toiveeseen. On toki totta, että rakennemuutoksen edelleen nopeutuessa työkyvyltään heikompi osa työvoimasta saattaa jäädä kokonaan vaille työtä, mikäli heidän osallistumisensa työmarkkinoille on ainoastaan kokopäivätyön varassa. Tämänkaltaista osa-aikatyötä tulee myös sosiaaliturvan kyetä tukemaan. Samaten mm. Vahtikoira-blogissa käsitellyt, kestämättömiä tilanteita aiheuttavat kannustinloukut tulee kyetä välttämään mm. sosiaaliturvaa joustavoittamalla. Laaja-alaisena ilmiönä pätkätyöläisyys tulee kuitenkin todennäköisesti vähenemään jo yksin huoltosuhteen heikkenemisen myötä keskeisille aloille iskevän työvoimapulan vuoksi. Tämän lisäksi sosiaaliturvan tulee jatkossakin perustua työhön kannustavaan tarveharkintaan sekä ansiosidonnaisuuteen sen ollessa sekä rakenteellisesti ja taloudellisesti järkevää että työllisyystilanteen parantuessa myös inhimilliseltä kannalta mahdollista. Tätä mallia tukevat myös kansainväliset vertailut, jotka toistuvasti osoittavat pohjoismaisen mallin vähentävän tehokkaimmin köyhyyttä.
Tällä hetkellä pahin pätkätyöllistäjä on julkinen sektori, vaikka määräaikaisuuksia onkin viime aikoina pyritty vähentämään. Tulevaisuudessa valtio ja kunnat joutuvat entistä tiukemmalle saadakseen käyttöönsä tarvitsemaansa työvoimaa. Sairaanhoitajia vuotaa jo nyt mm. Norjaan. Monesti maastamuuttoa aiheuttaa ennen kaikkea työpaikan epävarmuus ja määräaikaisuus, ei niinkään palkka, jossa toki siinäkin olisi korjaamista. Vanhemmuuden kustannusten jakamista koskevassa keskustelussa on tullut selkeästi esiin myös pätkätyöläisyyden syntyvyyttä ja kotimaista kysyntää heikentävä vaikutus. Näistä syistä onkin oletettavaa, että julkisen sektorin määräaikaisia työsuhteita suosiva politiikka käy ennen pitkää mahdottomaksi. Myös erilaisilla täsmätoimilla voidaan vaikuttaa. Esimerkiksi opintososiaalisia etuuksia kehittämällä kyettäisiin entistä useampi opiskelija ohjaamaan päätoimisesti opintojensa pariin. Tämä vähentäisi joustavan työvoiman määrää erityisesti palvelualoilla, vaikuttaisi osaltaan työehtojen paranemiseen ja auttaisi tällä hetkellä vaikeasti työllistyviä ihmisiä löytämään töitä näiltä aloilta.
Otsikossa esitettyyn kysymykseen; prekariaatti vai paperiliitto, vastaisin "molemmat". Siinä, missä institutionalisoitunut ay-liike on jossain määrin menettänyt paikallista toimintavalmiuttaan, kykenee kansalaisverkosto toimimaan tehokkaasti epäkohtien nostamiseksi keskusteluun. Liittojen tiedotteita ei varsinkaan nuorten keskuudessa juuri lueta, mutta liikkeiden järjestämillä tempauksilla ja kampanjoilla kyetään herättämään huomiota ja aktivoimaan ihmisiä. Kun karnevaali päättyy, on liitoilla puolestaan käytettävissään tarvittavaa voimaa, asiantuntemusta ja kontakteja, joiden avulla asioita kyetään aidosti edistämään. Juuri tähän tavoitteeseen, asioiden konkreettiseen edistämiseen, toivoisin yhä useamman kansalaisaktivistin suhtautuvan entistä vakavammin, sillä sopimus- ja yhteistoiminnalla on kyetty vaikuttamaan merkittävästi ihmisten hyvinvoinnin kasvattamiseen. Näiden järjestelmien lähtökohtainen torjuminen ja yhteiskunnallisen konfliktin vaatimus eivät johda hyviin tuloksiin. Mitä tulee korporatististen rakenteiden ja niiden demokraattisuuden kritiikkiin, lienee aiheellista muistuttaa monien kansalaisjärjestöjen ja ay-liikkeen painivan jäsenmäärissään, kuten myös sisäisen demokratian käytännöissään aivan eri sarjoissa.
Kaiken kaikkiaan työväenliike sekä kansalaisjärjestöt ovat lopultakin enemmän keskenään samaa kuin eri mieltä. Tavoitteiden saavuttamiseksi ay-liikkeen ja poliittisen vasemmiston tulisi entistä enemmän hakeutua yhteistyöhön työelämän kysymyksistä ja globalisaatiosta kiinnostuneiden kansalaisliikkeiden kanssa, kuten myös päinvastoin. Liian monen kriittisen kansalaisaktiivin harjoittama elitismi ja halveksunta päivänpoliittisia toimijoita sekä ay-liikettä kohtaan ei hyödytä ketään, kaikkein vähiten heikossa työmarkkina-asemassa olevaa työtöntä tai pätkätyöntekijää. Olisikin miellyttävää nähdä asiaansa sitoutuneita aktivisteja entistä enemmän myös puolueiden riveissä ja ay-aktiiveina, muuttamassa näiden yhteisöjen linjaa entistä enemmän toivomansa näköiseksi sekä osallistumaan sellaiseen rakenteelliseen keskusteluun, johon harva ns. yhden asian liike kykenee. Nämä kaksi toiminnan tasoa, puoluepoliittinen ja kansalaisjärjestöllinen, eivät millään muotoa sulje toisiaan pois. Sama yhteistyön vaade koskee ns. perinteisen työväenliikkeen silmäätekeviä. Kansalaisliikkeet tulee nähdä entistä enemmän potentiaalisina kumppaneina sekä uusien avausten tuojina eikä vain rähjääjinä ja veneenkeikuttajina. On muistettava, että renkaiden ilmestyminen seisovaan veteen on ennen kaikkea merkki elävästä ja toimivasta yhteiskunnasta, ei päinvastoin.
Tilastot pätkätyöläisyyden määristä vaihtelevat, mutta yhteistä kaikille arvioille on pätkätyön oleellinen lisääntyminen. Suomessa tämänkaltaisen määrä- ja osa-aikaisissa työpaikoissa työskentelevien määrä kohoaa tällä hetkellä jo 300 000 työntekijään. Määrä on suhteellisesti ottaen Euroopan korkeimpia. SAK:n tietojen mukaan n. 2/3 näistä henkilöistä työskentelisi mieluummin täysipäiväisessä työssä. Myös uudet työpaikat syntyvät korostuneesti tämänkaltaisiin työsuhteisiin. Määräaikaisia ja osapäiväisiä työntekijöitä käytetään usein puskurina, josta pääsee helposti eroon, jolloin yrittäjäriskin kantajaksi jää työntekijä. Samanlaisesta ilmiöstä on kyse, kun yritykset ulkoistavat toimintojaan ja irtisanovat henkilöstöään. Käytännössä samat työntekijät kuitenkin jatkavat, tosin nyt alihankkijoina ja huonommilla työehdoilla. Kyse on ns. pakkoyrittäjyydestä.
***
Ay-liikettä on usein kritisoitu pätkätyöntekijöiden unohtamisesta. Osin tästä syystä pätkätyöläisten asiaa ajamaan on ilmestynyt erilaisia kansalaisyhteenliittymiä. Suomessa näistä huomionarvoisimpana voidaan pitää prekariaatti.org-verkostoa, joka kerää yhteen aiheen tiimoilta aktiivisia kansalaisia. Prekariaatti.org harjoittaa varsin mielenkiintoista ja paikoin hyvinkin relevanttia yhteiskuntakritiikkiä, mutta heidän keinonsa pätkätyöntekijöiden ongelmien ratkaisemiseksi eivät vakuuta. Myöskään tarkoitushakuinen vastakkainasettelu ns. perinteisen työväenliikkeen kanssa tukee korkeintaan yksittäisten henkilöiden omia poliittisen motiivin omaavia tavoitteita ja on osin myös tosiasioihin perustumatonta. Yhteiskunnassa on kritisoidun konsensuspolitiikan keinoin muutamassa vuodessa kyetty saavuttamaan merkittäviä parannuksia pätkätyöntekijöiden asemaan, toisin kuin prekariaatti.org mielellään väittää. Yksittäisten aktivistien "vastarinnan" nimissä harrastama kaupoista varastelu sekä julkisessa liikenteessä pummilla ajaminen eivät nekään ole omiaan lisäämään tavoitteiden saavuttamisen kannalta oleellista kansalaisten tukea tärkeälle asialle.
Prekariaatti.org:a kohdannut hyvän alun jälkeinen mielenkiinnon ja merkityksen kuihtuminen ei ole uutta suomalaisessa kansalaisyhteiskunnassa. Vastaava ilmiö kohtasi aikoinaan Attacia, jossa tosin nyttemmin on alkanut esiintyä rohkaisevaa kehitystä. Aktiivisena ja vahvana alkanut kansalaistoiminta väsähtää liian usein ääriliikkeiden kannattajien kaapatessa järjestöt ja ajaessa yhteistyöhakuisempaa toimintaa halunneet sivuraiteelle tai jopa savustamalla heidät kokonaan ulos. Moni kiinnostunut, jolla olisi ollut halua ja kykyä vaikuttaa muutoinkin kuin oikeaoppisuudellaan pöyhkeilemisellä sekä sopimusyhteiskunnan loppujen lopuksi varsin sisällöttömällä teoreettisella kritisoinnilla, pettyy ja jättää toiminnan sikseen. Asiallinen ja aiheellinen kritiikki on aina tervetullutta, mutta aika ajoin ei voi välttyä ajatukselta, että osa näistä kaikissa mahdollisissa kansalaisjärjestöissä pyörivistä punavihervallankumouksellisista onkin itse asiassa EVA:n palkkalistoilla toimivia soluttautujia, joiden tehtävänä on aiheuttaa mahdollisimman paljon sisäistä närää sekä edesauttaa toimintaa halvaannuttavien fraktioiden syntymistä.
Tämä ei toki tarkoita, ettei näiden kansalaisliikkeiden toimintaan tulisi pyrkiä osallistumaan, päinvastoin. Liian usein hyvät hankkeet valuvat fanaatikkojen upottamina hiekkaan. Terveen kritiikin merkitystä ei myöskään tule aliarvioida. Prekariaatti.org, kuten myös muut samankaltaiset liikkeet ovat tuoneet myös arvokasta sisältöä suomalaiseen yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun. Tämä on osaltaan vaikuttanut myös ay-liikkeen näkemyksiin ja tehostanut sen toimenpiteitä pätkätyöläisten aseman parantamiseksi. Paperiteollisuuden työtaistelu oli työntekijöiden puolelta merkittävältä osaltaan kamppailua ulkoistamisen myötä väistämättömäksi käyvää työehtojen polkemista ja työsuhteiden silppuamista vastaan. Tämän lisäksi voimaan on viime aikoina astunut useita pätkätyöläisten asemaa parantavia uudistuksia, mm. uusi työeläkelaki, joka kerryttää eläkettä kaikesta tehdystä työstä, vuokratyövoiman neljän tunnin vähimmäistyöaika, työlainsäädännön ketjuttamista vastaan tarkoitetut uudistukset sekä ansiosidonnaisen työttömyysturvan piiriin pääsyn helpottaminen. Näitä oikeansuuntaisia uudistuksia edesauttamassa on ollut kansalaisliikkeiden myötävaikutuksella aktivoitunut yhteiskunnallinen keskustelu.
Pätkätyöläisyys on ongelma järjestäytymisen kannalta, monet nuoret pätkätyöntekijät eivät liity liittoihin. Tästä on vaikea syyttää heitä itseään. Mikäli työsuhde on helposti katkaistavissa, eikä työntekijä itsekään ole sitoutunut ko. työpaikkaan, jää oma panos työpaikan kehittämiseen ja epäkohtia vastaan kamppailemiseen helposti vähemmälle. Ongelmiin onkin kyettävä tarttumaan toki pyrkimällä edesauttamaan pysyvien työsuhteiden syntymistä, mutta myös antamalla ay-jäsenyydelle entistä enemmän sisältöä sekä pyrkimällä vahvistamaan kaiken lähtökohtana toimivaa paikallista luottamusmiesjärjestelmää ja järjestäytymiseen kannustavaa kulttuuria. On paradoksaalista, että juuri ne henkilöt, jotka eniten tarvitsevat ammattiliiton tukea, ovat heikommin järjestäytyneitä. Tässä on myös liitoilla peiliin katsomisen paikka. Myös paikallistason yläpuolella tapahtuvan toiminnan on kehityttävä, liittojen kanneoikeus on esimerkki tämänkaltaisista järjestelyistä. On ollut ilo huomata myös vihreän liikkeen aktivoituneen tässä nimenomaisessa kysymyksessä.
***
Monet ovat olleet sitä mieltä, että prekarisaatio ja prekariaatti ovat tulleet jäädäkseen ja jotkut pitävät sitä jopa tervetulleena ilmiönä sen mahdollisesti edesauttaessa muutoksia sosiaaliturvaan ja hyvinvointivaltion rakenteisiin. Vaikka ymmärrän monia perustulon kannattajien näkemyksiä, en ole aivan yhtä vakuuttunut sen paremmin prekarisaation lopullisuudesta kuin perustuloon perustuvan sosiaaliturvajärjestelmän toivottavuudestakaan. Tavoitteena tulee edelleen olla täystyöllisyyden yhteiskunta, jossa osa-aikatyön tulee perustua vapaaehtoisuuteen ja yksilön omaan toiveeseen. On toki totta, että rakennemuutoksen edelleen nopeutuessa työkyvyltään heikompi osa työvoimasta saattaa jäädä kokonaan vaille työtä, mikäli heidän osallistumisensa työmarkkinoille on ainoastaan kokopäivätyön varassa. Tämänkaltaista osa-aikatyötä tulee myös sosiaaliturvan kyetä tukemaan. Samaten mm. Vahtikoira-blogissa käsitellyt, kestämättömiä tilanteita aiheuttavat kannustinloukut tulee kyetä välttämään mm. sosiaaliturvaa joustavoittamalla. Laaja-alaisena ilmiönä pätkätyöläisyys tulee kuitenkin todennäköisesti vähenemään jo yksin huoltosuhteen heikkenemisen myötä keskeisille aloille iskevän työvoimapulan vuoksi. Tämän lisäksi sosiaaliturvan tulee jatkossakin perustua työhön kannustavaan tarveharkintaan sekä ansiosidonnaisuuteen sen ollessa sekä rakenteellisesti ja taloudellisesti järkevää että työllisyystilanteen parantuessa myös inhimilliseltä kannalta mahdollista. Tätä mallia tukevat myös kansainväliset vertailut, jotka toistuvasti osoittavat pohjoismaisen mallin vähentävän tehokkaimmin köyhyyttä.
Tällä hetkellä pahin pätkätyöllistäjä on julkinen sektori, vaikka määräaikaisuuksia onkin viime aikoina pyritty vähentämään. Tulevaisuudessa valtio ja kunnat joutuvat entistä tiukemmalle saadakseen käyttöönsä tarvitsemaansa työvoimaa. Sairaanhoitajia vuotaa jo nyt mm. Norjaan. Monesti maastamuuttoa aiheuttaa ennen kaikkea työpaikan epävarmuus ja määräaikaisuus, ei niinkään palkka, jossa toki siinäkin olisi korjaamista. Vanhemmuuden kustannusten jakamista koskevassa keskustelussa on tullut selkeästi esiin myös pätkätyöläisyyden syntyvyyttä ja kotimaista kysyntää heikentävä vaikutus. Näistä syistä onkin oletettavaa, että julkisen sektorin määräaikaisia työsuhteita suosiva politiikka käy ennen pitkää mahdottomaksi. Myös erilaisilla täsmätoimilla voidaan vaikuttaa. Esimerkiksi opintososiaalisia etuuksia kehittämällä kyettäisiin entistä useampi opiskelija ohjaamaan päätoimisesti opintojensa pariin. Tämä vähentäisi joustavan työvoiman määrää erityisesti palvelualoilla, vaikuttaisi osaltaan työehtojen paranemiseen ja auttaisi tällä hetkellä vaikeasti työllistyviä ihmisiä löytämään töitä näiltä aloilta.
Otsikossa esitettyyn kysymykseen; prekariaatti vai paperiliitto, vastaisin "molemmat". Siinä, missä institutionalisoitunut ay-liike on jossain määrin menettänyt paikallista toimintavalmiuttaan, kykenee kansalaisverkosto toimimaan tehokkaasti epäkohtien nostamiseksi keskusteluun. Liittojen tiedotteita ei varsinkaan nuorten keskuudessa juuri lueta, mutta liikkeiden järjestämillä tempauksilla ja kampanjoilla kyetään herättämään huomiota ja aktivoimaan ihmisiä. Kun karnevaali päättyy, on liitoilla puolestaan käytettävissään tarvittavaa voimaa, asiantuntemusta ja kontakteja, joiden avulla asioita kyetään aidosti edistämään. Juuri tähän tavoitteeseen, asioiden konkreettiseen edistämiseen, toivoisin yhä useamman kansalaisaktivistin suhtautuvan entistä vakavammin, sillä sopimus- ja yhteistoiminnalla on kyetty vaikuttamaan merkittävästi ihmisten hyvinvoinnin kasvattamiseen. Näiden järjestelmien lähtökohtainen torjuminen ja yhteiskunnallisen konfliktin vaatimus eivät johda hyviin tuloksiin. Mitä tulee korporatististen rakenteiden ja niiden demokraattisuuden kritiikkiin, lienee aiheellista muistuttaa monien kansalaisjärjestöjen ja ay-liikkeen painivan jäsenmäärissään, kuten myös sisäisen demokratian käytännöissään aivan eri sarjoissa.
Kaiken kaikkiaan työväenliike sekä kansalaisjärjestöt ovat lopultakin enemmän keskenään samaa kuin eri mieltä. Tavoitteiden saavuttamiseksi ay-liikkeen ja poliittisen vasemmiston tulisi entistä enemmän hakeutua yhteistyöhön työelämän kysymyksistä ja globalisaatiosta kiinnostuneiden kansalaisliikkeiden kanssa, kuten myös päinvastoin. Liian monen kriittisen kansalaisaktiivin harjoittama elitismi ja halveksunta päivänpoliittisia toimijoita sekä ay-liikettä kohtaan ei hyödytä ketään, kaikkein vähiten heikossa työmarkkina-asemassa olevaa työtöntä tai pätkätyöntekijää. Olisikin miellyttävää nähdä asiaansa sitoutuneita aktivisteja entistä enemmän myös puolueiden riveissä ja ay-aktiiveina, muuttamassa näiden yhteisöjen linjaa entistä enemmän toivomansa näköiseksi sekä osallistumaan sellaiseen rakenteelliseen keskusteluun, johon harva ns. yhden asian liike kykenee. Nämä kaksi toiminnan tasoa, puoluepoliittinen ja kansalaisjärjestöllinen, eivät millään muotoa sulje toisiaan pois. Sama yhteistyön vaade koskee ns. perinteisen työväenliikkeen silmäätekeviä. Kansalaisliikkeet tulee nähdä entistä enemmän potentiaalisina kumppaneina sekä uusien avausten tuojina eikä vain rähjääjinä ja veneenkeikuttajina. On muistettava, että renkaiden ilmestyminen seisovaan veteen on ennen kaikkea merkki elävästä ja toimivasta yhteiskunnasta, ei päinvastoin.
torstaina, joulukuuta 08, 2005
Eurooppaa rahoittamassa
EU on vaikeuksissa paitsi perustuslain kaatumisen ja sen luoman poliittisen suunnan puutteen vuoksi, myös rahoituskehysten jumiutumisen takia. Puheenjohtajamaa Iso-Britannia julkaisi oman esityksensä pari päivää sitten. Kyseisessä ehdotuksessa kuluja leikataan edellisestä, Luxemburgin puheenjohtajuuskaudellaan esittelemästä mallista. Britit ehdottavat kaikkiaan 24 miljardin euron leikkauksia, jotka kohdistuvat pääosin uusiin jäsenmaihin ja niiden saamiin tukiin. Myös Suomi kuuluu menettäjiin. Britannian oma jäsenmaksuosuus sen sijaan -yllätys, yllätys- pienenisi entisestään.
Brittien budjettikehysehdotusta ei voida pitää erityisen solidaarisena uusia jäsenmaita kohtaan ja se myös osoittaa jälleen sen, miten monet jäsenmaat eivät onnistu näkemään Unionia osiensa summaa suurempana, vaan ovat mukana lähinnä kahmiakseen etuja itselleen. On myös oletettavaa, että britit pyrkivät kahdenvälisillä neuvotteluilla -ja niihin väistämättä liittyvillä lehmänkaupoilla- hankkimaan riittävän kannatuksen budjettinäkemykselleen. Tätäkään, toki normaaliin päiväjärjestykseen kuuluvaa toimintatapaa ei voida pitää erityisen monenkeskisenä ja yhteiseen hyvään pyrkivänä. Budjetin leikkaaminen on omalta osaltaan merkittävä osoitus siitä, ettei EU:lle olla valmiita antamaan kunnianhimoisten tavoitteiden mukaisia resursseja. Komission puheenjohtaja Barroso arvostelikin ehdotusta "mini-Euroopalle sopivana".
Suomi on vaikeassa tilanteessa. Ehdotus on meikäläisittäin edellistä, Luxemburgin kauden ehdotusta huonompi. Paineet sen hyväksymiseksi ovat kuitenkin korkeat, siitä huolimatta, että esitys sai osakseen huomattavaa kritiikkiä eri puolilta heti julkistamisensa jälkeen. Rahoituskehysten puutteessa EU:n rahoitusta vaativien hankkeiden valmistelu seisoo, johtaen aikanaan lainsäädäntö- ym. työn ruuhkautumiseen ja viivästymiseen. Tämä painaa vaakakupissa, kun asiasta keskustellaan. Uusille jäsenmaille on myös tärkeää taata rahavirtojen mahdollisimman häiriötön jatkuminen, yksi syy lisää pyrkiä mahdollisimman nopeaan ratkaisuun.
On toki myös täysin mahdollista, että rahoituskehyksistä ei synny sopua brittien puheenjohtajuuskauden aikana. Tämä tarkoittaa vastuun siirtymistä Itävallalle ja mikäli senkään aikana ei sopua synny, Suomen puheenjohtajuuskaudelle. Näin voi käydä, sillä kovin usein EU-päätöksenteossa päätökset syntyvät ase ohimolla, vasta silloin, kun on aivan pakko.
Brittien budjettikehysehdotusta ei voida pitää erityisen solidaarisena uusia jäsenmaita kohtaan ja se myös osoittaa jälleen sen, miten monet jäsenmaat eivät onnistu näkemään Unionia osiensa summaa suurempana, vaan ovat mukana lähinnä kahmiakseen etuja itselleen. On myös oletettavaa, että britit pyrkivät kahdenvälisillä neuvotteluilla -ja niihin väistämättä liittyvillä lehmänkaupoilla- hankkimaan riittävän kannatuksen budjettinäkemykselleen. Tätäkään, toki normaaliin päiväjärjestykseen kuuluvaa toimintatapaa ei voida pitää erityisen monenkeskisenä ja yhteiseen hyvään pyrkivänä. Budjetin leikkaaminen on omalta osaltaan merkittävä osoitus siitä, ettei EU:lle olla valmiita antamaan kunnianhimoisten tavoitteiden mukaisia resursseja. Komission puheenjohtaja Barroso arvostelikin ehdotusta "mini-Euroopalle sopivana".
Suomi on vaikeassa tilanteessa. Ehdotus on meikäläisittäin edellistä, Luxemburgin kauden ehdotusta huonompi. Paineet sen hyväksymiseksi ovat kuitenkin korkeat, siitä huolimatta, että esitys sai osakseen huomattavaa kritiikkiä eri puolilta heti julkistamisensa jälkeen. Rahoituskehysten puutteessa EU:n rahoitusta vaativien hankkeiden valmistelu seisoo, johtaen aikanaan lainsäädäntö- ym. työn ruuhkautumiseen ja viivästymiseen. Tämä painaa vaakakupissa, kun asiasta keskustellaan. Uusille jäsenmaille on myös tärkeää taata rahavirtojen mahdollisimman häiriötön jatkuminen, yksi syy lisää pyrkiä mahdollisimman nopeaan ratkaisuun.
On toki myös täysin mahdollista, että rahoituskehyksistä ei synny sopua brittien puheenjohtajuuskauden aikana. Tämä tarkoittaa vastuun siirtymistä Itävallalle ja mikäli senkään aikana ei sopua synny, Suomen puheenjohtajuuskaudelle. Näin voi käydä, sillä kovin usein EU-päätöksenteossa päätökset syntyvät ase ohimolla, vasta silloin, kun on aivan pakko.
tiistaina, joulukuuta 06, 2005
Itsenäisyyspäivä
Itsenäisyyspäivän vietossa minua on harva se vuosi ihmetyttänyt eräs asia, nimittäin juhlamenojen kaavoihin kangistuneisuus. Itsenäisyyspäivään kuuluu Helsingin Sanomien (tai minkä tahansa maakuntalehden) kannessa isänmaallisin värein komeileva kaupallinen mainos, alkuiltapäivän dokumentit "elämästä silloin ennen", kun nuorisokin osasi vielä hiihtää sekä "kansa taisteli -miehet kertovat" -ohjelmakokonaisuus, joiden jälkeen onkin sitten aika siirtyä paraatin kautta Linnan juhlia ja mekkoja jännittämään.
Televisio ja muu media vastaa luonnollisesti kysyntään ja oheinen ohjelmavirta on ennustettavuudessaan keskeinen osa yhteistä kansallista kokemustamme liittyen itsenäisyyspäivän viettoon. Vertailukohtana voidaan pitää vaikkapa joulurauhan julistusta. Olen kuitenkin usein pohtinut, eikö tässä maassa kuitenkaan ole vuoden 1945 jälkeen tapahtunut mitään, mistä meillä olisi yhtä lailla oikeus olla ylpeä? Tätä kysymystä ei pidä ymmärtää vastalauseena rintamaveteraanien keskeiselle roolille itsenäisyyspäivän vieton juhlallisuuksissa. Sotiemme veteraaneille kuuluu toki kaikkein suurin kunnia, ilman heidän valtavia henkilökohtaisia uhrauksiaan emme voisi elää vapaassa ja itsenäisessä Suomessa. Tämä ansaitsee kaiken annettavissa olevan tunnustuksen. Kaipaisin kuitenkin vivahteikkaampaa ja moni-ilmeisempää itsenäisyyspäivän viettoa.
Suomi on monella tapaa esimerkillinen valtio. Olemme olleet yhtä lailla vahvat ja kunniakkaat rauhan töissä kuin sotatantereilla. Pieni maamme on kyennyt muutamassa vuosikymmenessä nousemaan agraariyhteiskunnasta maailman edistyneimpien, tasa-arvoisimpien ja pisimmälle kehittyneiden valtioiden joukkoon. Olemme valinneet itsellemme naispresidentin, toimineet kokoamme merkittävämpänä sillanrakentajana kansainvälisen yhteistyön kentillä sekä eläneet kuusikymmentä rauhan vuotta. Tänä päivänä voimme olla aiheellisesti ylpeitä paitsi veteraaniemme perinnöksi jättämästä periksiantamattomuudesta ja "kaveria ei jätetä"-asenteesta, jota kaipaisi näkevänsä entistä enemmän myös nyky-yhteiskunnassa, myös toimivasta hyvinvointiyhteiskunnastamme, koulutusjärjestelmästämme sekä kielitaitoisesta ja kansainvälistymisen haasteisiin valmiista nuorisostamme. Nämä ylpeyden aiheet eivät määrity vastarintaan ketään tai mitään vastaan, vaan ovat ihmisen ja edistyksen puolella pimeyttä ja tietämättömyyttä vastaan.
Lainaan loppuun muutaman virkkeen toveri Antton Rönnholmin SDP:n viime puoluevaltuustossa pitämästä puheesta, jossa käsiteltiin muutamia niistä asioista, joita itsekin pidän tärkeinä ja josta olen kotimaassani ylpeä.
Me arvostamme vapautta. Vapaudella on toki paljon syvempiäkin filosofisia ulottuvuuksia, mutta käytännössä vapaus meille on sitä, että voimme tehdä aitoja valintoja elämässämme; voimme valita mitä opiskelemme, harrastamme ja mihin tai keihin uskomme. Tämä ei ole itsestään selvää kaikkialla maailmassa. Tarja Halonen on omalla esimerkillään osoittanut, että suomalaisessa yhteiskunnassa Kallion tytöstä voi tulla erinomainen juristi, ulkopolitiikan vahva osaaja ja ensimmäinen naispuolinen Tasavallan Presidentti. Tarja Halonen on toiminut koko uransa sen puolesta, että meillä olisi vapaus valita ja mahdollisuus kouluttautua – taustaamme katsomatta – haluamaamme ammattiin.
Muistan kun Tarja Halonen valittiin ensimmäiselle kaudelleen presidenttinä. En osaa pukea sanoiksi sitä mitä suomalaisen yhteiskunnan asenneilmapiirissä on konkreettisesti tapahtunut sen jälkeen, mutta jälki puhuu puolestaan. Suomi on nyt avoimempi ja suvaitsevaisempi kuin koskaan aikaisemmin.
Hyvää itsenäisyyspäivää.
Televisio ja muu media vastaa luonnollisesti kysyntään ja oheinen ohjelmavirta on ennustettavuudessaan keskeinen osa yhteistä kansallista kokemustamme liittyen itsenäisyyspäivän viettoon. Vertailukohtana voidaan pitää vaikkapa joulurauhan julistusta. Olen kuitenkin usein pohtinut, eikö tässä maassa kuitenkaan ole vuoden 1945 jälkeen tapahtunut mitään, mistä meillä olisi yhtä lailla oikeus olla ylpeä? Tätä kysymystä ei pidä ymmärtää vastalauseena rintamaveteraanien keskeiselle roolille itsenäisyyspäivän vieton juhlallisuuksissa. Sotiemme veteraaneille kuuluu toki kaikkein suurin kunnia, ilman heidän valtavia henkilökohtaisia uhrauksiaan emme voisi elää vapaassa ja itsenäisessä Suomessa. Tämä ansaitsee kaiken annettavissa olevan tunnustuksen. Kaipaisin kuitenkin vivahteikkaampaa ja moni-ilmeisempää itsenäisyyspäivän viettoa.
Suomi on monella tapaa esimerkillinen valtio. Olemme olleet yhtä lailla vahvat ja kunniakkaat rauhan töissä kuin sotatantereilla. Pieni maamme on kyennyt muutamassa vuosikymmenessä nousemaan agraariyhteiskunnasta maailman edistyneimpien, tasa-arvoisimpien ja pisimmälle kehittyneiden valtioiden joukkoon. Olemme valinneet itsellemme naispresidentin, toimineet kokoamme merkittävämpänä sillanrakentajana kansainvälisen yhteistyön kentillä sekä eläneet kuusikymmentä rauhan vuotta. Tänä päivänä voimme olla aiheellisesti ylpeitä paitsi veteraaniemme perinnöksi jättämästä periksiantamattomuudesta ja "kaveria ei jätetä"-asenteesta, jota kaipaisi näkevänsä entistä enemmän myös nyky-yhteiskunnassa, myös toimivasta hyvinvointiyhteiskunnastamme, koulutusjärjestelmästämme sekä kielitaitoisesta ja kansainvälistymisen haasteisiin valmiista nuorisostamme. Nämä ylpeyden aiheet eivät määrity vastarintaan ketään tai mitään vastaan, vaan ovat ihmisen ja edistyksen puolella pimeyttä ja tietämättömyyttä vastaan.
Lainaan loppuun muutaman virkkeen toveri Antton Rönnholmin SDP:n viime puoluevaltuustossa pitämästä puheesta, jossa käsiteltiin muutamia niistä asioista, joita itsekin pidän tärkeinä ja josta olen kotimaassani ylpeä.
Me arvostamme vapautta. Vapaudella on toki paljon syvempiäkin filosofisia ulottuvuuksia, mutta käytännössä vapaus meille on sitä, että voimme tehdä aitoja valintoja elämässämme; voimme valita mitä opiskelemme, harrastamme ja mihin tai keihin uskomme. Tämä ei ole itsestään selvää kaikkialla maailmassa. Tarja Halonen on omalla esimerkillään osoittanut, että suomalaisessa yhteiskunnassa Kallion tytöstä voi tulla erinomainen juristi, ulkopolitiikan vahva osaaja ja ensimmäinen naispuolinen Tasavallan Presidentti. Tarja Halonen on toiminut koko uransa sen puolesta, että meillä olisi vapaus valita ja mahdollisuus kouluttautua – taustaamme katsomatta – haluamaamme ammattiin.
Muistan kun Tarja Halonen valittiin ensimmäiselle kaudelleen presidenttinä. En osaa pukea sanoiksi sitä mitä suomalaisen yhteiskunnan asenneilmapiirissä on konkreettisesti tapahtunut sen jälkeen, mutta jälki puhuu puolestaan. Suomi on nyt avoimempi ja suvaitsevaisempi kuin koskaan aikaisemmin.
Hyvää itsenäisyyspäivää.
maanantaina, joulukuuta 05, 2005
Velat anteeksi
Kehitysmaiden velkaongelma on YK:n vuosituhattavoitteiden tarkasteluvuonna noussut poliittisen keskustelun keskiöön. Vaikka vuosituhattavoitteiden tarkastelu New Yorkissa ei ollutkaan erityisen rohkaisevaa, on velkaongelman helpottamiseksi kyetty käynnistämään myös konkreettisia toimenpiteitä. Näkyvimpänä näistä voidaan pitää G8-maiden kokouksessaan kesäkuussa käynnistämää aloitetta kehitysavun nostamisesta ja 18 köyhimmän maan velkataakan helpottamisesta.
Kehitysmaat maksavat tällä hetkellä n. 8 kertaa enemmän velanhoitokuluja kuin saavat kehitysapua. Käynnissä on massiivinen resurssien ja varojen siirto köyhistä kehitysmaista rikkaisiin teollisuusmaihin. Paitsi että tämä on moraalisesti äärimmäisen arveluttavaa, on se tarkoittanut heikkeneviä elinolosuhteita ja kehitysmaiden poliittista riippuvuutta velkojamaista ja –tahoista. Tämä on sekä kaventanut demokratian toimintamahdollisuuksia, että kyseenalaistanut sen oikeutuksen, inhimillisistä kärsimyksistä puhumattakaan.
Velkakriisi puhkesi 1980-luvun alussa, mutta sen syyt ovat kauempana, aina siirtomaa-ajoissa asti. Vietnamin sota johti dollarin arvon laskuun, joka kansainvälisessä öljykaupassa tarkoitti öljyntuottajamaiden tulojen laskua. Näiden päätös öljyn hinnan nostosta vuonna 1973 johti öljykriisiin. Tuottajamaiden tulojen kasvu johti lisääntyviin talletuksiin, joka taas loi ongelman länsimaisille pankeille. Korkotaso laski lisääntyvien talletusten myötä ja pankit etsivät uusia markkinoita, joille lainanantopainetta voitaisiin purkaa. Tällaiseksi markkinaksi ilmestyivät kehitysmaat. Kaikki olisi voinut sujua hyvin, ellei öljyn hinta olisi jäänyt entistä korkeammalle tasolle ja ellei samaan aikaan kehitysmaiden vientituotteiden arvo olisi alkanut laskea. Kaupallisten korkojen ja dollarin arvon noustessa velkaloukku oli valmis. Kehitysmaat joutuivat lainaamaan entistä enemmän yhä epäedullisemmin ehdoin vain selviytyäkseen korkomenoista.
Velkataakan kasvaessa suhteettomaksi se alkaa haitata taloudellisen kehityksen mahdollisuuksia. Korkomenoihin käytettävät resurssit ovat poissa julkisten palveluiden, infrastruktuurin tai sosiaaliturvan kehittämisestä. Tämä on johtanut laajamittaiseen köyhtymiseen, yhteiskuntien sisäiseen hajoamiseen, HIV/AIDS-epidemian leviämiseen sekä sosiaaliseen turvattomuuteen ja väkivaltaan. Julkiset investoinnit jäävät pienemmiksi kuin on tarpeen. Monet Afrikan valtiot kuten Mosambik ja Sambia, käyttävät velkalyhennyksiinsä ja korkomaksuihin enemmän varoja kuin koulutukseen ja terveydenhuoltoon. Näiden maiden on erittäin vaikea saada lainarahoitusta perusteltuihinkaan projekteihin niiden riskitason ollessa erittäin korkea. Investointien tarpeessaan ne joutuvatkin houkuttelemaan ulkomaista pääomaa maahan mm. verovapautuksin. Tästä johtuen verotuloja sekä sitä kautta pääoman kasautumista näihin maihin ei synny.
Erityisesti Afrikan valtioita vaivaa siirtomaavallan ajalta peräisin oleva yksipuolinen ja raaka-ainetuotantoon perustuva tuotantorakenne. Tätä velkaongelma on entisestään pahentanut. Veloistaan selviytyäkseen köyhät maat joutuvat keskittymään ulkomaanviennin vahvistamiseen. Tämä heikentää ruokaturvaa (nälänhädästä kärsivät maat ovat samaan aikaan suuria elintarvikkeiden viejiä) ja on johtanut maaomistuksen keskittymiseen. Pääomatilanteen heikkous estää teollisuuden kehittymisen, joka on tarkoittanut kehitysmaiden jäämistä alkutuottajamaiksi. Kasvanut tuotanto ja kehitysmaiden keskinäinen kilpailu painaa vientituotteiden hinnat alas, joka on puolestaan tarkoittanut nopean tuotannon laajentamisen seurauksena yhä suurempaa ympäristökuormitusta.
Kehitysmaiden velka on paitsi taloudellinen, jopa korostuneemmin poliittinen ongelma. Velkajärjestelyjen perusteella kehitysmaat ovat joutuneet hyväksymään kansainvälisten rahoituslaitosten sekä tiettyjen länsimaiden sanelemat yhteiskuntapoliittiset ratkaisut mm. rakennesopeutusohjelmien myötä. Tämä on ollut liian usein paitsi yhteiskunnallisesti tuhoisaa, myös suora loukkaus näiden maiden kansallista itsemääräämisoikeutta vastaan. Velkakriisin poliittisuus näkyy myös siinä, että sotilaallisesti tai taloudellisesti tärkeiden liittolaisten velkoja on mitätöity halukkaammin kuin vähempimerkityksisten maiden. Hyvinä esimerkkeinä tämänkaltaisesta toiminnasta käyvät mm. Egypti ja Irak.
G8-maiden kokouksessaan esittämä aloite on puutteellisuudestaan huolimatta monin tavoin merkittävä askel. Rohkeampia ja pitemmälle meneviä toimia kuitenkin tarvitaan. Velkahelpotukset tai velkojen täydellinen anteeksianto voisivat antaa paitsi elämisen ja kehityksen edellytyksiä köyhille maille ja niiden kansalaisille, myös merkittävän piristysruiskeen maailmantaloudelle. Velkojen anteeksianto tarkoittaisi lisääntyviä investointeja kehitysmaissa, kasvavia markkinoita kansallisen kulutuskysynnän elpyessä sekä pitemmällä aikavälillä osaamispääoman kasvua.
On luonnollisesti utopiaa kuvitella, että yksin velkojen anteeksianto tai kehitysmaiden julistaminen maksukyvyttömiksi yksin ratkaisisi köyhyysongelman. Sillä olisi kuitenkin huomattavaa merkitystä sekä taloudellisessa että poliittisessa mielessä. Poliittista tahtoa vaikuttaisi olevan enemmän kuin pitkään aikaan, tästä viestivät G8:n lisäksi Tony Blairin asettama Afrikka-komissio, Tarja Halosen puheenjohtama ILO:n globalisaation sosiaalista ulottuvuutta käsittelevä maailmankomissio sekä Helsinki-prosessi. Nyt on aika siirtyä konkreettisiin poliittisiin toimenpiteisiin.
Kehitysmaat maksavat tällä hetkellä n. 8 kertaa enemmän velanhoitokuluja kuin saavat kehitysapua. Käynnissä on massiivinen resurssien ja varojen siirto köyhistä kehitysmaista rikkaisiin teollisuusmaihin. Paitsi että tämä on moraalisesti äärimmäisen arveluttavaa, on se tarkoittanut heikkeneviä elinolosuhteita ja kehitysmaiden poliittista riippuvuutta velkojamaista ja –tahoista. Tämä on sekä kaventanut demokratian toimintamahdollisuuksia, että kyseenalaistanut sen oikeutuksen, inhimillisistä kärsimyksistä puhumattakaan.
Velkakriisi puhkesi 1980-luvun alussa, mutta sen syyt ovat kauempana, aina siirtomaa-ajoissa asti. Vietnamin sota johti dollarin arvon laskuun, joka kansainvälisessä öljykaupassa tarkoitti öljyntuottajamaiden tulojen laskua. Näiden päätös öljyn hinnan nostosta vuonna 1973 johti öljykriisiin. Tuottajamaiden tulojen kasvu johti lisääntyviin talletuksiin, joka taas loi ongelman länsimaisille pankeille. Korkotaso laski lisääntyvien talletusten myötä ja pankit etsivät uusia markkinoita, joille lainanantopainetta voitaisiin purkaa. Tällaiseksi markkinaksi ilmestyivät kehitysmaat. Kaikki olisi voinut sujua hyvin, ellei öljyn hinta olisi jäänyt entistä korkeammalle tasolle ja ellei samaan aikaan kehitysmaiden vientituotteiden arvo olisi alkanut laskea. Kaupallisten korkojen ja dollarin arvon noustessa velkaloukku oli valmis. Kehitysmaat joutuivat lainaamaan entistä enemmän yhä epäedullisemmin ehdoin vain selviytyäkseen korkomenoista.
Velkataakan kasvaessa suhteettomaksi se alkaa haitata taloudellisen kehityksen mahdollisuuksia. Korkomenoihin käytettävät resurssit ovat poissa julkisten palveluiden, infrastruktuurin tai sosiaaliturvan kehittämisestä. Tämä on johtanut laajamittaiseen köyhtymiseen, yhteiskuntien sisäiseen hajoamiseen, HIV/AIDS-epidemian leviämiseen sekä sosiaaliseen turvattomuuteen ja väkivaltaan. Julkiset investoinnit jäävät pienemmiksi kuin on tarpeen. Monet Afrikan valtiot kuten Mosambik ja Sambia, käyttävät velkalyhennyksiinsä ja korkomaksuihin enemmän varoja kuin koulutukseen ja terveydenhuoltoon. Näiden maiden on erittäin vaikea saada lainarahoitusta perusteltuihinkaan projekteihin niiden riskitason ollessa erittäin korkea. Investointien tarpeessaan ne joutuvatkin houkuttelemaan ulkomaista pääomaa maahan mm. verovapautuksin. Tästä johtuen verotuloja sekä sitä kautta pääoman kasautumista näihin maihin ei synny.
Erityisesti Afrikan valtioita vaivaa siirtomaavallan ajalta peräisin oleva yksipuolinen ja raaka-ainetuotantoon perustuva tuotantorakenne. Tätä velkaongelma on entisestään pahentanut. Veloistaan selviytyäkseen köyhät maat joutuvat keskittymään ulkomaanviennin vahvistamiseen. Tämä heikentää ruokaturvaa (nälänhädästä kärsivät maat ovat samaan aikaan suuria elintarvikkeiden viejiä) ja on johtanut maaomistuksen keskittymiseen. Pääomatilanteen heikkous estää teollisuuden kehittymisen, joka on tarkoittanut kehitysmaiden jäämistä alkutuottajamaiksi. Kasvanut tuotanto ja kehitysmaiden keskinäinen kilpailu painaa vientituotteiden hinnat alas, joka on puolestaan tarkoittanut nopean tuotannon laajentamisen seurauksena yhä suurempaa ympäristökuormitusta.
Kehitysmaiden velka on paitsi taloudellinen, jopa korostuneemmin poliittinen ongelma. Velkajärjestelyjen perusteella kehitysmaat ovat joutuneet hyväksymään kansainvälisten rahoituslaitosten sekä tiettyjen länsimaiden sanelemat yhteiskuntapoliittiset ratkaisut mm. rakennesopeutusohjelmien myötä. Tämä on ollut liian usein paitsi yhteiskunnallisesti tuhoisaa, myös suora loukkaus näiden maiden kansallista itsemääräämisoikeutta vastaan. Velkakriisin poliittisuus näkyy myös siinä, että sotilaallisesti tai taloudellisesti tärkeiden liittolaisten velkoja on mitätöity halukkaammin kuin vähempimerkityksisten maiden. Hyvinä esimerkkeinä tämänkaltaisesta toiminnasta käyvät mm. Egypti ja Irak.
G8-maiden kokouksessaan esittämä aloite on puutteellisuudestaan huolimatta monin tavoin merkittävä askel. Rohkeampia ja pitemmälle meneviä toimia kuitenkin tarvitaan. Velkahelpotukset tai velkojen täydellinen anteeksianto voisivat antaa paitsi elämisen ja kehityksen edellytyksiä köyhille maille ja niiden kansalaisille, myös merkittävän piristysruiskeen maailmantaloudelle. Velkojen anteeksianto tarkoittaisi lisääntyviä investointeja kehitysmaissa, kasvavia markkinoita kansallisen kulutuskysynnän elpyessä sekä pitemmällä aikavälillä osaamispääoman kasvua.
On luonnollisesti utopiaa kuvitella, että yksin velkojen anteeksianto tai kehitysmaiden julistaminen maksukyvyttömiksi yksin ratkaisisi köyhyysongelman. Sillä olisi kuitenkin huomattavaa merkitystä sekä taloudellisessa että poliittisessa mielessä. Poliittista tahtoa vaikuttaisi olevan enemmän kuin pitkään aikaan, tästä viestivät G8:n lisäksi Tony Blairin asettama Afrikka-komissio, Tarja Halosen puheenjohtama ILO:n globalisaation sosiaalista ulottuvuutta käsittelevä maailmankomissio sekä Helsinki-prosessi. Nyt on aika siirtyä konkreettisiin poliittisiin toimenpiteisiin.
Tunnisteet:
Globalisaatio,
Kehitysyhteistyö,
Köyhyys,
Ulkopolitiikka
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)