Osaamista mutta millaista?

Suomen tulevaisuuden menestyminen on kiinni osaamisesta. Tämän varmasti kaikki minkäänlaisen median vaiheilla viimeisen 15 vuoden aikana oleskelleet ovat kuulleet useampaan sataan kertaan. Tämä on luonnollisesti aivan totta ja osaamiseen panostamalla onkin kyetty saavuttamaan huomattavaa edistystä. On kuitenkin niin, että tietyillä aloilla, korostuneesti palvelusektorilla, osaamisen kehittämiseen on toistaiseksi panostettu aivan liian vähän.

Teollisen tuotannon siirtyessä enenevissä määrin Suomen rajojen ulkopuolelle, tulee meidän keskittyä elinkeinoelämämme kehittämisessä myös entistä enemmän korkean osaamis- ja jalostusarvon palvelusektorin kehittämiseen. Kasvupotentiaalia Suomessa on huomattavissa määrin. Palvelualojen työvoimasta peräti 35% on korkeasti koulutettuja, tämä on neljänneksi eniten OECD-maista. Teollisuudessa vastaava luku on 25%.

Potentiaali on kuitenkin hyödynnetty harmillisen heikosti. Tutkimus- ja kehittämisvaroista vain 12% kuluu palveluiden kehittämiseen. Tuottavuuskehitys laahaa sekin teollisuuden perässä, jossa tuottavuuden kasvu palvelualoihin verrattuna on ollut nelinkertainen. Osaltaan tämä on toki luonnollistakin, teknistä kehitystä ei kyetä vastaavissa määrin soveltamaan ihminen-ihmiselle-palveluissa kuin teollisessa valmistuksessa, mutta osaltaan syynä on ollut pelkkä palvelualojen perifeerinen asema suomalaisessa elinkeinopolitiikassa. Tähän onkin tultava muutos. Tehokkuutta, uusia innovaatioita ja uutta osaamista tarvitaan niin yksityisissä kuin julkisissa palveluissa.

Suomi on kauan ollut kehitysmaa siinä merkityksessä, että vientimme on ollut hyvin keskittynyttä yhden raaka-aineen, puun, jalostukseen. Nyttemminhän tilanne on toki parantunut, mutta edelleen maamme on hyvin riippuvainen yhdestä toimialasta ja yhdestä yrityksestä. Koska edes Nokian ikuisesta menestyksestä ei voida olla varmoja, on meidän pyrittävä monipuolistamaan vientimme rakennetta. Siksi tk-panostuksia tulisi teknologian ja huippututkimuksen lisäksi suunnata erityisesti palvelualojen ja niiden liiketoimintaosaamisen kehittämiseen, sosiaalisiin ja organisatorisiin innovaatioihin, joita tulisi soveltaa myös julkisissa palveluissa sekä pk-yritysten kansainvälistymisen helpottamiseen.

Suomen tulee olla aktiivinen myös EU:ssa edesauttaakseen palvelukaupan avaamista niiltä osin kun se ei uhkaa minkään valtion julkisten palveluiden järjestämistä niille itselleen parhaiten soveltuvalla tavalla. Näiden palveluiden kilpailulle avaamisen ja yksityistämisen tulee edelleen säilyä kansallisessa päätösvallassa, jotta niiden saatavuus voidaan määritellä myös muista lähtökohdista kuin taloudellisista. Rajat ylittävän tavarakaupan lisääntyminen on luonut runsaasti työpaikkoja, on oletettavaa, että palvelukaupan lisäämisellä olisi myös huomattavia positiivisia vaikutuksia niin taloudellisen kasvun kuin työllisyyden kannalta.

Ruotsalaisesta politiikasta kiinnostuneille

Kun nyt pääsimme blogien mainostamiseen, niin kehotan ruotsalaisesta politiikasta kiinnostuneita henkilöitä lukemaan kerrassaan mainiota Eric Sundströmin blogia. Ystäväni Eric on Ruotsin Socialdemokratiska Studentförbundetin entinen puheenjohtaja, joka on työskennellyt monissa tehtävissä ruotsalaisen sosialidemokratian kentällä. Tällä hetkellä Eric työskentelee toimittajana Ruotsin sosialidemokraattien pää-äänenkannattajassa Aktuellt i Politikenissa.

Vaikka puolueensa soturi onkin, on Ericillä kokemusta myös puolueensa enemmistön kanssa eri mieltä olemisesta mm. NATO-kysymyksen suhteen. Tähän lienee vaikuttanut hänen viettämänsä aika niin USA:ssa kuin Britanniassakin. Kaiken kaikkiaan tutustumisen arvoinen blogi ja Suomeenkin viitataan. Eric käsittelee hauskasti mm. Conan O´Brienin Tarja-kampanjaa. Kesän arkistoista löytyy myös Ericin kääntämä, perustuslain Ranskassa kärsimää kohtaloa varsin oivasti ruotiva kirjoitus "Toasting with a coke -an open letter to the French gourmand". Enjoy!

Naiset tulevat!

Jokin aika sitten huhuilin lisää sosialidemokraattisia naisbloggaajia. Mukava nähdä, että huutoon vastataan. Anderssonin Laura avasi blogin jokin aika sitten ja nyt mukaan on tullut myös SONK:n väistyvä varapuheenjohtaja, turkulainen Hanna Isbom. Hienoa! Hanna määrittelee "Vapauden kaiho"-nimeä kantavassa blogissaan itsensä "kiihkomieliseksi sosialidemokraattiseksi feministiksi". Jään innolla odottamaan tulevia kirjoituksia näiden aiheiden tiimoilta.

Ja vapauden kaihohan kuuluu näin:

Meill' vapauden kaiho soi,
Nyt rinnassamme toverit oi,
Siks' yhteistyöhön rintamahan käy
Pelastusta köyhille ei ennen näy.
Viha vaino pois, rauha parempi ois,
Sopusointu keskenämme vallitkoon.

Oi vapaus, kuule kutsuas,
Sua itkevät orvot kaipaa
.Olet köyhän kansan pelastus,
Siksi vapauslaulut raikaa.

Vaikk' jo aamu armas sarastaa
Ja aurinkoinen heijastaa.
Mutt' synkät pilvet varjostaapi viel'
Ja jylhät vuoret ompi vapauden tiel'.
Vaikka mustass' yöss' veljen kättä lyö,
Niin pilvet haihtuu, kylmyys vaihtuu tieltämme pois.

Meill' vapauden kaiho soi,
Nyt rinnassamme toverit oi,
Siks' yhteistyöhön rintamahan käy
Pelastusta köyhille ei ennen näy.

Helsinki hengiltä

(kuva Niklas Sjöblom)

Museovirasto valmistelee Malmin lentokentän suojelemista. Siis koko kentän, ratoineen kaikkineen. Olen ennenkin pohdiskellut Museoviraston toiminnan motiiveja ja oheinen uutinen oli jälleen yksi lisäesimerkki siitä, miten virasto on ilmiselvästi katsonut tehtävänsä olevan kaikenlaisen kehityksen vastustamisen. Malmin lentokentän kaikkinainen suojeleminen on toimenpide, jolla on vaikea nähdä olevan mitään muuta tarkoitusta kuin Helsingin kehittämisen ja rakentamisen kaikenpuolinen ja tarkoitushakuinen jarruttaminen.

Ymmärrän täysin Malmin kentän rakennusten suojelun niiden ollessa arkkitehtonisia aarteita. Niiden purkamista uusien talojen tieltähän ei ole esittänyt kukaan. Sen sijaan minun on erinomaisen vaikeaa ymmärtää sitä, mitä arvoa kiitoradalla ja sen reunojen vesakoilla on. Museovirasto puhuu "toiminnallisen kokonaisuuden säilyttämisestä. Tuon logiikan mukaan uudisrakentaminen esimerkiksi vanhoilla teollisuusalueilla kävisi täysin mahdottomaksi, rikkovathan uudet rakennukset kiistattomasti näiden alueiden "toiminnallista kokonaisuutta".

On toki aivan totta, että Malmi on edelleen aktiivisessa käytössä. Purjelentäjät löytänevät kuitenkin tilat harrastuksilleen muualtakin kuin keskeltä kaupunkia. Näin pienen vähemmistön takia ei voida jättää yhteiskunnallisesti merkittävää hanketta toteuttamatta. Kentällä on myös pelastuskalustoa, joka voitaisiin varmastikin siirtää Helsinki-Vantaalle ilman että hätävalmius tästä suuresti kärsisi. Totta on myös se, että Helsingissä on tilaa, suuria alueita vapautuu asuntorakentamiselle Vuosaaren sataman valmistumisen myötä ja että tonttipulan todelliset syyt löytyvät muualta kuin siitä, etteikö rakentamiseen soveltuvia maa-alueita olisi olemassa. Malmi on kuitenkin poikkeus siinä mielessä, että alueen maaperä soveltuu nimenomaisesti pientalorakentamiseen.

Pientaloista on Helsingissä pulaa ja pääkaupunkiseudun vinksahtaneen kuntarakenteen vuoksi hyvätuloisista veronmaksajista joudutaan kilpailemaan. Malmi olisi erinomainen paikka rakentaa pientaloalue, joka paitsi houkuttelisi nyt ympäryskuntiin karkaavia lapsiperheitä, todennäköisesti myös parantaisi alueen imagoa. Tämän vastineeksi tehokas kerrostalorakentaminen voitaisiin keskittää muille uusille alueille kuten Pasilaan, Kruunuvuorenrantaan, Jätkäsaareen sekä Kalasataman uuden metroaseman alueelle. Monipuolinen asukas- ja asuntorakenne tarvitsee myös pientaloja, myös Helsingissä.

Rakennusten ja kulttuuriperinnön suojelu on luonnollisesti tärkeää ja sivistyneen yhteiskunnan merkki. Jossain rajan on kuitenkin tultava vastaan. Helsinkiä ei saa suojella hengiltä, nykyisenkaltainen toiminta alkaa jo vaikuttaa kaupungin houkuttelevuuteen ihmisten ja yritysten sijaintipaikkana. Omasta mielestäni Museovirasto voitaisiinkin hajasijoittaa vaikkapa Rautavaaraan. Sieltä käsin voisivat intohimoisimmat kehityksen vastustajat sitten tarkastella millaista jälki on, kun yhteisön rakentaminen ja kehittäminen pysähtyy.

Vaakunoita vai palveluita?

Keskustelu kunta- ja palvelurakenneuudistuksesta on vauhdissa ja hyvä niin, mutta on alkanut saada sosialidemokraattisesta näkökulmasta myös huolestuttavia piirteitä. Monien eturivin keskustalaisten viimeaikaiset kannanotot ovat antaneet ymmärtää heidän tavoitteenaan ennen kaikkea olevan mahdollisimman monen nykyisen kunnan olemassaolon säilyttäminen sekä julkisen palvelutuotannon laajamittainen korvaaminen yksityisillä palveluilla. Ensimmäisen tavoitteen taustalla ovat ennen kaikkea valtapoliittiset syyt, keskustan voima lepää pienissä maalaiskunnissa, jälkimmäisen taas ideologiset. Ulkoistamistavoitteen osalta oltaisiin valmiita jopa turvautumaan lakiuudistuksiin. Erityisen aktiivinen tässä kysymyksessä on ollut valtiosihteeri Antti Mykkänen. Keskustan linjan voisi tiivistää virkkeeseen: "ei hallinnon keventämiselle, kyllä palveluiden markkinoistamiselle". Ei ihme, että uudistuksesta ennustetaan riitaisaa.

On useita syitä, miksi yleishyödyllisiä palveluita tuotetaan nimenomaan julkisesti. Kaikki talousteorioihin perehtyneet tuntevat esimerkit markkinaepäonnistumisten paikkaamisesta ja positiivisista ulkoisvaikutuksista. Näiden lisäksi voidaan nimetä runsas määrä käytännön esimerkkejä. Kansalaiset tarvitsevat julkisia palveluitaan joka päivä. Yritykset voivat mennä konkurssiin, jolloin palveluiden tuottaminen keskeytyy. Yritysten tavoitteena on kustannusten minimoiminen ja voittojen maksimointi. Nämä arvot johtavat täydellisillä markkinoilla tehokkuuteen ja innovatiivisuuteen, mutta voivat myös pahimmillaan tarkoittaa heikkoa laatua, huonoja työskentelyolosuhteita ja sitä kautta palvelutason huonontumista.

Yleishyödyllisten palveluiden kilpailuttamiseen ja laadun arviointiin eivät päde samat arvot kuin vastaaviin esimerkkeihin hyödykemarkkinoilla tai sellaisissa palveluissa, joita ihmisille tarjotaan ostovoiman, ei tarpeen perusteella. Julkiset palvelut luovat sosiaalista koheesiota olemalla kirjaimellisesti yhteistä omaisuutta. Huoltovarmuusnäkökulmasta on huomioitava julkisen sektorin know-how´n katoaminen, mikäli järjestelmä kutistuu pelkäksi hallinnoinniksi ja valvonnaksi. Poikkeusoloissa vastuu palveluista on joka tapauksessa yhteiskunnan. Julkisella palveluntuottajalla on intressi rajoittaa palveluiden käyttäjien määrää, kun taas yksityinen yritys toivoo luonnollisesti pyrkii voitontavoittelussaan maksimoimaan asiakasmäärän. Kun tämä, yksityiselle sektorille täysin luonnollinen toimintatapa yhdistetään ikääntyvän väestön luomaan hoitotarpeen kasvuun, hirvittää ajatella vaikkapa hoitopommin hintaa. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään.

Suomalaiset julkiset palvelut eivät luonnollisestikaan kykenisi suoriutumaan tehtävistään nykykunnossaan ilman yksityisen sektorin tukea. Siksi yksityisiä palveluita tarvitaan. On kuitenkin niin, että palveluiden laajamittainen ulkoistaminen johtaisi hyvin suurella todennäköisyydellä sekä kustannusten nousuun että palvelujen saannin epätasa-arvoistumiseen. Yksityisen ja kolmannen sektorin rooli on parhaimmillaan tietyissä erikoistuneissa palveluissa sekä tukipalveluissa, positiivisiakin esimerkkejä on helppo löytää. Tämä tie on kuitenkin melko nopeasti loppuun käyty. Tämän vuoksi säästökohteita ja tehostamista tuleekin ennen kaikkea etsiä byrokratian puolelta.

Hyvä hallinto vaatii resurssinsa eikä ilman hyvää hallintoa ole toimivia palveluitakaan, mutta nykyisellä tietotekniikalla sekä tervehdyttävillä organisaatiomuutoksilla voisi kuvitella kyettävän kunnallishallinnon merkittävään keventämiseen. Ikääntyminen ja laaja kunnallisen henkilöstön eläköityminen ja korvaaminen nuoremmilla työntekijöillä luo tähän ainutlaatuisen mahdollisuuden. Luontevaa on aloittaa kuntakoon reippaasta suurentamisesta ja sitä kautta tapahtuvasta paikallishallinnon keskittämisestä uusiin, suurempiin ja vahvempiin kuntiin. Lähtökohtaisesti tulee toki tavoitella kuntien keskinäisestä aloitteellisuudesta lähteviä yhdistymisiä, joita valtio tukee porkkana- ym. rahoin. On kuitenkin oltava keinoja puuttua tilanteeseen, mikäli tuloksia ei synny esimerkiksi keskinäisten riitojen tai paikallisten kaunojen vuoksi.

Kuntauudistuksella tulee nimenomaisesti tavoitella vahvoja kuntia, jotka kykenevät omaehtoiseen palveluntuotantoon sekä toimimaan riittävän vahvoina osapuolina markkinoilla, mikäli päättävät palveluitaan ulkoistaa. Nykyiset pienet maalaiskunnat kärsivät käytännöllisesti katsoen demokratiavajeesta niiden itsehallinnon ollessa kuollut kirjain. Tällaiset kunnat toimivat ainoastaan verotulojen tasauksen ansiosta hoitaen lakisääteisiä tehtäviään ja ainoaksi poliittiseksi valinnaksi, joka ei ole taloudellisten välttämättömyyksien tai lain ennalta määräämä, jää päätös siitä, kummalta puolelta kirkonkylää seuraavaksi lakkautetaan koulu. Väliportaan hallintoa ei tarvita järjestelmää kankeuttamaan ja läpinäkyvyyttä vähentämään, vaan tulee edetä kohti järjestelmää, jossa julkinen sektori koostuu kunnista ja valtiosta.

Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen tavoitteena tulee olla tasa-arvoisten ja laadukkaiden palveluiden turvaaminen kaikille kansalaisille. Tämä ei saa kilpistyä valtapoliittisiin intresseihin tai haluun siirtää yhteiskunnan yhteistä pääomaa markkinoille ja yksityiseen omistukseen. Myös pelko paikallisen identiteetin katoamisesta kuntaliitosten myötä on liioiteltu, muistattehan keskustelun markasta ja kansallisesta identiteetistä. Eurossa on eletty nyt jo useita vuosia, eikä ainakaan allekirjoittanut ole havainnut minkäänlaista kansallisen itsetietoisuuden rappiota. Siksi meillä on oltava valmiutta ja rohkeutta nostaa vaakunat tienvarsista takkojen päälle.

Isä?

Hedelmöityshoidoista ja niiden antamisesta itsellisille naisille ja naispareille on syntynyt aktiivinen keskustelu niin eduskunnassa kuin laajemmassakin kansalaisyhteiskunnassa sekä mediassa. Yllättävän vähälle huomiolle on kuitenkin jäänyt sukusolujen luovuttaminen ja keinohedelmöityksellä syntyneen lapsen oikeus tietää biologisen isänsä henkilöllisyys. Moni pitää tätä "luonnollisena" ja keskeisenä osana reilumpaa ja parempaa säädöspohjaa. Minä en.

Ensinnäkin minua ärsyttää suunnattomasti kyseisessä keskustelussa käytetty isyyden määritelmä. Ikäänkuin isyys olisi pelkkä hedelmöitystapahtuma. Biologisesti näin toki onkin, mutta mielestäni isyys on ennen kaikkea vanhemmuutta, kasvua yhdessä lapsen kanssa ja osallistumista lapsen elämään. Hedelmöityshoitojen antamista itsellisille naisille ja naispareille vastustavat väittävät hoitojen antamisen "väheksyvän isyyttä". Minusta isyyden väheksymistä on nimenomaan sen rinnastaminen pelkkään munasolun hedelmöittämiseen. "Lapsi tarvitsee isän"-vaade tulisi muuttaa muotoon "lapsi tarvitsee rakastavan vanhemman tai vanhemmat". Tämä puolestaan ei ole millään lailla sukupuolisidonnainen kysymys.

Toiseksi kysymys on sukusolujen luovuttamisesta. Mikäli ns. anonyymi luovuttaminen kielletään, kielletään käytännössä myös hedelmöityshoitojen antaminen kokonaisuudessaan sukusolujen luovuttamisen loppuessa kuin seinään. Kyse on siis siitä, halutaanko keinohedelmöityksellä syntyviä lapsia tähän maahan ja maailmaan vai ei. Se, että lapselle määrätään lainsäädännöllä isä, jolla ei ollut minkäänlaista yhteyttä eikä aikomustakaan osallistua syntyneen lapsen elämään on jo kerran edellä mainittua isyyden halventamista sekä heterokeskeisen normiston pakkosyöttämistä. Olisi myös ymmärrettävä, että luovutetut sukusolut ovat vapaaehtoisesti luovutettuja. Kenenkään, joka kokee vanhemmuutensa riippuvan sukusoluistaan, ei tarvitse niitä luovuttaa. Tämän vuoksi myöskään heidän oikeuttaan vanhemmuuteen ei voida loukata.

Kolmanneksi edelliseen liittyen nousee kysymys lapsen identiteetistä ja kehittymisestä. Ei ole järin aukotonta väittää, että lapsen kehitys ihmisenä väistämättä jollain tavalla häiriintyisi, mikäli hänellä ei ole tietoa biologisesta isästään. Kuka kehtaa väittää, että kaikki isättöminä tähän maailmaan syntyneet lapset ovat peruuntumattomalla tavalla tunnevammaisia tai että olisi ollut parempi, että he eivät olisi koskaan syntyneetkään? Lapselle rakkaimmat vanhemmat ovat aina omat vanhemmat, joiden kanssa lapsi kasvaa, tämä ei riipu biologisista vanhemmista. Identiteettejä ei ole yhtä ainutta oikeaa. Identiteetti on myös lapsella, joka tietää, että on luovutetusta/luovutetuista sukusoluista alkunsa saanut. Se, millaiseksi tämä identiteetti muotoutuu, on kiinni kasvuympäristöstä ja myös siitä, miten yhteiskunta suhtautuu keinohedelmöityksen avulla syntyneisiin lapsiin.

Hedelmöityshoitojen antamisen vastustajat ja kiilusilmäisimmät "isyyden varjelijat" unohtavat vielä erään tärkeän asian. Naispareja on aina ollut ja heillä on aina ollut lapsia. Näin tulee olemaan myös tulevaisuudessa. Kyse on lähinnä vallitsevan tilanteen helpottamisesta ja tasa-arvoisten mahdollisuuksien takaamisesta kaikille ihmisille. Miksi niin moni haluaa vaikeuttaa näiden ihmisten elämää ja estää heidän lapsiaan syntymästä, vain ja ainoastaan oman ennakkoluuloisuutensa ja erilaisuuden kammonsa vuoksi? Tätä minun on kovin vaikea ymmärtää.

Hellinna-Talsinki

Tämän aamun Hesarin kaupunkiosastossa on Tallinnan tulevan kaupunginjohtajan, Viron politiikan veteraani Edgar Savisaarin haastattelu. Savisaar on Viron kunnallisvaaleissa erinomaisesti menestyneen, nimestään huolimatta vasemmistopuolueeksi laskettavan Keskerakondin puheenjohtaja. Keskerakond sai Tallinnassa valtuustopaikoista yli puolet, se on erityisesti eläkeläisväestön ja Viron huomattavan venäjänkielisen vähemmistön suosima puolue.

Savisaar esittää haastattelussa Helsingin ja Tallinnan yhdistämistä eräänlaiseksi kaksoiskaupungiksi. Idea ei ole uusi, mutta silti mielenkiintoinen ja on saamassa taakseen myös huomattavia valtakunnan tason vaikuttajia ainakin etelänaapurin puolella. Savisaaren kaksoiskaupungissa mm. kaupunkien valtuustot olisivat yhteiset ja katukilvet olisivat molemmin kielin lahden kummallakin puolella. Monilta osin näitä ajatuksia voi pitää varsin rohkeina ja melkoisen epätodennäköisinä, mutta niihin voidaan silti usein myös yhtyä.

Vaikkei yhteinen vaakuna koskaan toteutuisikaan, tulee yhteistyötä tiivistää mm. yhteisin infrastruktuurihankkein, elinkeinoelämän yhteyksin sekä opetuksen, kulttuurin ja terveydenhuollon alalla. Tuloksiakin on jo saavutettu. Vuonna 2004 ilmestyneessä kansainvälisessä vertailussa Helsinki-Tallinnan alue nostettiin yhdeksi kilpailukykyisimmistä ja kasvavimmiksi teknologiateollisuuden keskittymäksi koko maailmassa. Vaikuttavia tekijöitä olivat toimiva infrastruktuuri, väestön korkea koulutustaso, Helsingissä vallitseva korkea osaamistaso sekä Tallinnan nopea integroituminen lähialueensa kaupunkien kanssa.

Yhteistyön lisäämisen tulee lähteä liikkeelle konkreettisista hankkeista sekä suunnittelun keskittämisestä yhteisiin elimiin, joissa on syytä huolehtia myös poliittisesta edustuksesta. Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajusen (kok.) ajatus yhteisestä korkeakoulusta, jolla olisi olemassa kampus molemmissa maissa, on kehittämisen arvoinen. Tallinnasta puuttuu tällä hetkellä valtiollinen monialayliopisto virolaisen yliopistokoulutuksen keskityttyä pääosin Tarttoon. Tallinnan yliopistoa kehitettäessä tulee Suomen puolelta löytyä valmiutta yhteisten opetusohjelmien ja yhteistutkintojen rakentamiseen.

Oman huomionsa saa silloin tällöin keskusteluihin nouseva ajoneuvotunneli Helsingin ja Tallinnan välillä. Toteutuessaan tunnelilla, johon toivottavasti kuuluisi myös tila yhteisen raideliikenteen kehittämiselle, olisi huomattavaa merkitystä erityisesti kaksoiskaupungin identiteetin synnylle. Samalla se avaisi suomalaisille luontevan reitin Baltian maanteille ja rautateille. On selvää, että moinen tunneli voisi olla käytössä vasta pitkän ajan kuluttua ja sen rahoituksen tulee perustua yksityisen sektorin huomattavaan osuuteen rakennuskustannusten noustessa korkeiksi. Ajatusta kannattaa kuitenkin pitää yllä, jo yksin Suomenlahden jatkuvasti kasvavien liikennemäärien vuoksi.

Viron suuntaan tehtävällä yhteistyöllä tulee olla huomattava rooli koko pääkaupunkiseudun kasvutekijöitä vahvistavana toimintana. Samalla tulee lisätä myös valtiollisia yhteistyösuhteita erityisesti EU-kysymyksissä ja Itämeren suojeluun liittyvissä asioissa. Myös virolaista ammattiyhdistysliikettä tulee tukea ja vahvistaa, jotta myös Virossa kansalaiset voivat jatkossa tasa-arvoisemmin nauttia nopean taloudellisen kasvun aikaansaamista hedelmistä. Tässä suomalaisella ay-liikkeellä ja kansalaisyhteiskunnalla tulee olla vahva ja näkyvä rooli. Suomalaisten yritysten harjoittama työehtojen polkeminen ja epäeettinen käyttäytyminen lahden eteläpuolella tulee vihdoinkin saada kuriin.

Ihmisen arvo

"Tiedän miltä surun kasvot näyttävät. Olen nähnyt ne liikkeessä jolla käsi heitti joulukuiseen hellaan kengän, joka oli lapsen, joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi."

Oheinen lainaus on Goran Simicin runosta Surun kasvot, joka käsittelee Bosnian sodan ajan kokemuksia ihmisten mielissä. Ei ole montaa vuotta, kun sota raivosi Euroopassa, tällä hetkellä se on tappavaa todellisuutta Irakissa, Afganistanissa, Kolumbiassa. Mikä saa meidät surmaamaan toistemme lapsia?

Brittifilosofi Jonathan Glover on käsitellyt sodankäynnin ja ihmisten toisiaan kohtaan osoittaman julmuuden yhteyttä moraaliin mielenkiintoisella tavalla teoksessaan Ihmisyys. Hän on tunnistanut keskeiseksi väkivallan käytön mahdollistavaksi tekijäksi arvokkuuden riiston väkivallan ja sorron kohteilta. Ihmiset ovat taipuvaisia kunnioittamaan toisten ihmisarvoa. Mikäli tämä arvokkuus kyetään viemään esimerkiksi vastustajia nöyryyttämällä, käy uhrien julma kohtelu helpommaksi. He kategorisoituvat meitä alemmiksi ja meihin kuulumattomiksi. Poissulkeva luokittelu perustuu ideologiaan, on helpompi kohdella kaltoin jotakuta, jota pitää fanaatikkona, kommunistina tai imperialistina kuin sellaista, jota kohtelisi pelkästään ihmisenä.

Tämä on tuttua myös meidän näkemissämme uutiskuvissa. Mieleen tulevat kuvat länsimaisista panttivangeista irakilaisten kapinallisten käsissä, tai vastaavasti Guantanamon vankileiriltä. Niissäkin kyseessä oli vastustajan, vihollisen nöyryyttäminen ja hänen ihmisarvonsa kieltäminen. Samasta on kyse, kun sotaa pakenevat pakolaiset leimataan persoonattomaksi massaksi. Kun ihmiset määritellään pelkkänä kasvottomana joukkona, on piittaamattomuus heidän hädästään helpommin oikeutettavissa. On kuvaavaa, että Irakin sodan aikana perheensä ja raajansa menettänyt pikkupoika sai osakseen sympatia-aallon hänen tarinansa tullessa eräänlaiseksi sodan symboliksi. Nimi ja kasvot antoivat kohteen ihmisten myötätunnolle. Tv-kameroiden poistuttua toiseen tragediaan muut samanlaisessa tilanteessa olevat pikkupojat ja -tytöt jäivät kuitenkin apua ja huomiota vaille.

Ihmisarvoinen elämä on jokaisen oikeus. Tätä ei tule ymmärtää vain oikeutena elämään ja henkilökohtaiseen koskemattomuuteen, vaan myös oikeutena tasa-arvoisiin mahdollisuuksiin, oikeutena koulutukseen ja työhön, onneen ja arvostukseen. Vain tätä kautta voimme päästä yli sodan ja väkivallan kurimuksesta, nähdä ihmiset numeroiden takaa. Näitä oikeuksia meidän tulee muistaa myös katsellessamme uusia uutiskuvia mellakoivasta Pariisista. Olisivatko autot tulessa, mikäli ranskalainen yhteiskunta ei olisi sallinut vähemmistöjensä ajautua työttömyyteen ja hautautua nimettöminä "muslimeina" betonigettoihin? Mene ja tiedä, mutta liekkien kajossa voi pohtia myös vandalismin perimmäisiä syitä.

Oheinen kirjoitus julkaistu Uutispäivä Demarissa 9.11.

Washingtonin konsensuksesta Tukholman konsensukseen

1980-luvun loppupuolelta alkaen on kansainvälisessä talouspolitiikassa eletty ns. Washingtonin konsensuksen aikaa. Tällä on tarkoitettu sellaisen Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n, Maailmanpankin ja USA:n valtionvarainministeriön muotoileman globaalin kehitysmallin laajamittaista soveltamista, jossa taloudellinen kasvu ja menestyksellinen yhteiskuntapolitiikka pohjautuvat alhaisiin veroihin, pieneen julkiseen sektoriin, kansainvälisten rahoituslaitosten hallitsevaan asemaan maailmantaloudessa sekä kansainvälisen kaupan ja pääomaliikkeiden vapauttamiseen. Valtioilta tämä on vaatinut vetäytymistä ohjailusta ja säätelystä, mm. yksityistämällä peruspalveluita ja valtion omistuksia sekä luopumista tuloerojen tasaamisen vaatimuksesta. Washingtonin konsensusta on edistetty voimakkaasti mm. talouspoliittisten ohjeiden ja rakennesopeutusohjelmien avulla erityisesti kehitysmaissa. Sen mukaisella politiikalla on aikaansaatu vaurauden suurta kasvua tietyissä osissa maailmaa tietyille piireille, mutta tämän hintana on ollut yhteiskuntien sisäinen hajoaminen, tuloerojen dramaattinen kasvu, työehtojen polkeminen, köyhyysongelman pysyvyys sekä poliittisen demokratian heikentyminen suhteessa taloudelliseen valtaan ja ylikansallisiin yhtiöihin.

Pääoman vallan kasvu demokraattisen kontrollin yli on saanut aikaan epätoivoa ja epätietoisuutta tulevaisuutta kohtaan. Tämän vuoksi yhä suurempi osa niin kansalaisista, tutkimuslaitoksista kuin kokonaisista valtioistakin on alkanut etsiä uutta suuntaa yhteiskuntapolitiikalleen. Esimerkkinä toimivat usein pohjoismaat, joissa on kyetty yhdistämään nopea taloudellinen kasvu, korkea sosiaalisen suojelun taso, alhainen köyhyysaste sekä sukupuolten välinen tasa-arvo. Kansainvälisen politiikan ja talouden tutkijat ovatkin alkaneet puhua ns. Tukholman konsensuksesta menestyksellisen yhteiskuntapolitiikan uutena paradigmana, vastakohtana inhimillisiä voimavaroja haaskaavalle ja tuhoisalle Washingtonin konsensukselle. Se nojaa perinteisen sosialidemokraattisen hyvinvointivaltion menestystekijöihin, joita sovelletaan uudessa, kilpaillussa ja avoimessa globaalissa maailmassa. Tukholman konsensuksen mukaisesta yhteiskunnallisesta mallista odotetaan pohjaa tulevaisuuden Euroopan sosiaaliselle mallille.

Centre for European Reform-ajatushautomon ulkopoliittisen linjan tutkimusjohtaja Mark Leonard kuvaa erinomaisessa uutuusteoksessaan "Why Europe will run the 21st Century" (4thEstate, Lontoo/NY, 2005) Tukholman konsensusta: "uudeksi sosiaaliseksi sopimukseksi vahvan ja joustavan valtion ja innovatiivisen, avoimen ja tietoon perustuvan talouden välillä." Hänen mukaansa tämä uusi konsensus tarkoittaa valtion vahvaa panostusta koulutukseen, terveydenhuoltoon ja maahanmuuttajien integroimiseen. Tämä puolestaan mahdollistaa kansalaisten sopeutumisen rakennemuutokseen sekä yhteiskuntien sopusointuisen muuttumisen yhä moni-ilmeisemmiksi. Maailmanlaajuiseksi paradigmaksi se voi muotoutua uusien taloudellisten jättiläisten kuten Kiinan, Intian ja Brasilian keskittyessä taloudellisen kasvun lisäksi kansalaistensa hyvinvoinnin kasvattamiseen. Tämä on näille valtioille välttämätöntä jo yksin turvallisuus- ja sisäpoliittisista syistä, puhumattakaan inhimillisten tarpeiden tyydyttämisestä.

Tukholman konsensuksen mukainen yhteiskunta ja uusi maailmanjärjestys ovat 2000-luvun sosialidemokratiaa. Siinä pyritään yhdistämään taloudellisen liberalismin ja vapaan kaupan mukanaan tuoman dynaamisuus sosialidemokraattiseen vakauteen ja hyvinvointiin. Tässä yhteiskuntapoliittisessa mallissa korkea verotus ja laaja julkinen sektori eivät ole menestymisen ja kasvun esteitä vaan päinvastoin ne mahdollistavat korkean työssäkäyntiasteen, kansalaisten laajamittaisen kouluttautumisen ja yrittämisen sekä julkiset panostukset niin korkealuokkaiseen infrastruktuuriin kuin sosiaaliseen turvallisuuteen. Tuloja tasaava verotus sekä tulonsiirrot pitävät huolta kotimaisesta kysynnästä ja luovat sitä kautta työpaikkoja paikallisille markkinoille. Ero nykymuotoiseen, usein poliittisesta oikeistosta ja talouspoliittisesta eliitistä nousevaan vallitsevaan totuuteen on huomattava. Tukholman konsensuksen pohjalta toimivien hyvinvointiyhteiskuntien tasa-arvoisuus tarkoittaa niin sosiaalisesti kuin taloudellisesti kestävän kehityksen kannalta keskeistä vakautta ja turvallisuutta. Tätä yhteiskunnallista mallia ei tarvitse juurikaan markkinoida maailmalla, tulokset puhuvat sen puolesta.

Globalisaatio on kuluneen fraasin mukaisesti haasteita täynnä oleva ennen näkemätön mahdollisuus. Parhaimmillaan se voi tarkoittaa maailmanlaajuisen köyhyyden nopeaa vähentymistä, taloudellista ja sosiaalista menestystä sekä kulttuurien välisen keskinäisriippuvuuden ja dialogin lisääntymisen myötä uudenlaista rajat ylittävää solidaarisuutta ja sitä kautta rauhaa. Hallitsemattomana globalisaatio kuitenkin uhkaa demokratiaa ja ihmisoikeuksia syrjäyttäen ihmisiä niin köyhässä etelässä kuin teollistuneessa pohjoisessa. Tämän vuoksi tarvitsemme vahvaa julkista valtaa niin kansallisesti kuin kansainvälisesti, voimakkaita ja toimivaltaisia instituutioita sekä kansainvälistä lakia, jotka palauttavat markkinavoimat sille paikalleen, jossa ne ovat parhaimmillaan, hyväksi rengiksi. Tällaisina voimina voivat toimia erityisesti alueelliset poliittiset organisaatiot, etunenässä EU, mutta poliittisemman profiilin saatuaan myös ASEAN, Etelä-Amerikan vapaakauppa-alue Mercosur ja Afrikan Unioni AU.

Washingtonin konsensus on aikansa elänyt, kuten myös Yhdysvaltojen johtava asema maailmanpolitiikassa. Yksinapainen, voimapolitiikkaan perustuva maailmanjärjestys ei nauti sen paremmin kannatusta kuin tule saavuttamaan tavoitteitaan turvallisemman ja vapaamman maailman luomisessa. Eurooppalainen malli, joka nojaa kansalaisten hyvinvointiin, monenkeskiseen kansainväliseen järjestelmään sekä diplomatiaan voimankäytön sijasta tulee mitä todennäköisimmin korvaamaan "amerikkalaisen unelman" tavoittelemisen arvoisena tulevaisuutena yhä useammalle maailman asukkaalle. Sosialidemokratia ja sosialidemokraattiset puolueet ja järjestöt kamppailevat Tukholman konsensuksen mukaisten yhteiskuntien rakentamisen puolesta kaikkialla maailmassa. Parempi, reilumpi ja turvallisempi maailma on mahdollinen. Keinot ovat olemassa, kyse on enää poliittisesta tahdosta ja ajasta.

Artikkeli on julkaistu SONK:n Debatti-lehdessä 3/05

ÄÄNESTÄ EDUSTAJISTOVAALEISSA!

Olen ehdolla Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan Tamyn edustajistovaaleissa numerolla 42. Edustan Sosialidemokraatit-TASY-listalla korostuneesti kokemusta ja jatkuvuutta, minulla on neljän vuoden kokemus edustajistotyöstä, jonka lisäksi olen toiminut mm. Tamyn varapuheenjohtajana sekä vuonna 2004 SYL:n hallituksen jäsenenä.


Mielestäni hyvän ylioppilaskunnan on kannettava vastuuta myös itseään laajemmasta yhteisöstä. Ylioppilasliikkeen tavoitteena on oltava paitsi opiskelijoiden, myös ympäröivän yhteiskunnan hyvinvointi. Tamyn on otettava entistä vahvempi kunnallispoliittinen rooli, mm. kaavoitus ja joukkoliikenneratkaisut ovat keskeisiä vaikuttamisen alueita. YTHS:n maksujen korotuspaineet on suunnattava terveydenhoitomaksuun, sairaita rankaisevaa käyntimaksua ei saa korottaa.

Myös Sosialidemokraattiset Opiskelijat SONK on julkaissut oman opiskelijapoliittisen manifestinsa, joka vastaa hyvin pitkälti omaa ajatteluani siitä, mikä opiskelijaliikkeen rooli yhteiskunnassa on ja mitä tavoitteita sen tulisi ajaa. Tutustu sivumäärää pelästymättä, sillä kyseessä on mielestäni varsin elegantti ja kokonaisvaltainen ohjelma ja analyysi liikkeen nykytilasta.

Vaalikonevastauksiini voit tutustua täällä. Äänestyspaikat ja -ajat löydät puolestaan täältä. Muita hyviä sosialidemokraattisia ehdokkaita Tamyssa löydät täältä.

Muista äänestää, numeroa 42.