Maakunnan mies

Sosialidemokraattiseen blogimaailmaan on ilmestynyt myös ensimmäinen ministerin erityisavustaja. Sosiaali- ja terveysministeri Tuula Haataisen erityisavustaja, SDP:n puoluehallituksen nuorin jäsen ja joensuulainen kaupunginvaltuutettu Ismo Kainulainen on avannut jo maakunnallista huomiota herättäneen blogin.

Ismon blogissa harjoitetaan otsikon mukaan "arjen ja järjen pohdintaa politiikasta ja elämästä". Jään mielenkiinnolla odottamaan Ismon analyyseja ja näkemyksiä ajankohtaisista poliittisista kysymyksistä. On myös hyvä, että poliittisten blogien alueellinen kattavuus lisääntyy. Uskon, että myös oma toistaiseksi liian vähäinen Pohjois-Karjala -tietämykseni lisääntyy merkittävästi Ismon kirjoituksia seuraamalla.

Työvoitto

Vaalit on käyty ja voittaja selvinnyt. Kansa valitsi 51,8% ääniosuudella Tarja Halosen toiselle presidenttikaudelle. Täpärälle kuitenkin meni. Yllättävänkin täpärälle, ottaen huomioon sen, että lähes koko Halosen ensimmäisen kauden ajan 75-80% kansalaisista katsoi hänen hoitaneen tehtäväänsä vähintäänkin hyvin. Oli toki itsestäänselvyys, että kannatus tuosta lähtee liukuun, kun uusia ehdokkaita ja vaihtoehtoja tulee mukaan, mutta se, että marginaali kutistui näinkin pieneksi, kertoo paljon.

Suomalaisista suurin osa kannattaa nimenomaan Tarja Halosen edustamia arvoja. Tiukaksi kamppailun vetikin ennen kaikkea Kokoomuksen erittäin onnistunut presidentinvaalikampanja. "Työväen presidentti" oli jatkuvasti julkisuudessa ja mainonnan laadussa Tarja Halosta edellä. Tässä edesauttoi toki myös suosiollinen media, Iltalehti etunenässä. Vaalimainonta oli innovatiivista ja monipuolista ja teemat onnistuneita. Aivan viime metreillä alkoivat kuitenkin maitohapot vaivata niin gallupeissa kuin kaduillakin. Tarja-kampanja puolestaan pääsi vasta viimeisinä päivinä kunnolla vauhtiin samalla, kun ehdokkaan kyvyt, osaaminen ja kokemus pääsivät tv-keskustelujen syvetessä paremmin esiin. Tämä saattoi tuoda viimeiset riittävät äänet varsinaiselta vaalipäivältä istuvalle presidentille.

Toinen keskeinen syy tiukkaan vaaliin oli mielestäni Halosen kampanjaa aika ajoin leimannut vaisuus. Tarja ei mielestäni täysin sopinut siihen sinivalkoisen maan äidin rooliin, joka mainontaa korostuneesti leimasi. Monet korostuneesti nuorille tärkeät asiat, kuten kansainvälistyminen, globalisaatio ja suvaitsevaisuuskysymykset eivät kampanjassa juurikaan näkyneet, mikä oli mm. allekirjoittaneelle pettymys. Monia tärkeitä asioita jäi sanomatta, ehkä liiallisenkin varovaisuuden nimissä. Liika varman päälle pelaaminen ärsyttää monia taatusti enemmän kuin kantaaottavuus.

Voitosta on helppo olla iloinen, mutta selvää on, etteivät sosialidemokraatit voi luottaa tämän vaalivoiton kantavan yhtään mihinkään ajatellen seuraavia eduskuntavaaleja. Nämä olivat korostuneesti henkilövaalit, vaikkakin asetelma kiristyi loppua kohden yhä enemmän perinteistä oikeisto-vasemmisto-jaottelua seuraavaksi. On helppo olla toveri Virtasen kanssa samaa mieltä siitä, että SDP tarvitsee seuraaviin eduskuntavaaleihin selkeän sanoman ja ohjelman, sillä presidentti ei ole silloin auttamassa. Puolueen näkökulmasta presidentinvaalien selkein opetus oli se, että viestiä on terävöitettävä ja teemoja syvennettävä, mikäli haluamme saada kansalaisilta vahvan mandaatin maan asioiden hoitoon. Ei riitä, että toteamme olevamme parhaita ja luottamuksen arvoisia. Se on myös perusteltava.

Varsinaiseen lopputulokseen olen kuitenkin luonnollisesti erittäin tyytyväinen. Tarja Halosen uudelleenvalinnalla varmistetaan se, että Suomi kulkee myös jatkossa kansainvälisen kehityksen eturintamassa niissä kysymyksissä, jotka ovat koko ihmiskunnan kohtalonkysymyksiä. Samaten olen iloinen ja ylpeä siitä, että suomalaisten enemmistö antaa tukensa sellaiselle politiikan suurelle linjalle, jonka ilmentymiä ovat mm. pohjoismainen hyvinvointivaltio, kaikkien kansalaisten tasa-arvon korostaminen sekä vastuunkanto laajemmasta maailmasta. Olemme omalla esimerkillämme osoittaneet, että suomalaisen hyvinvointivaltiomallin varaan on mahdollista rakentaa myös vahva taloudellinen suorituskyky sekä turvata uusien työpaikkojen syntyminen. Suomalaisilla on luottamusta omaan malliinsa ja halua tukea myös muita maita sen saavuttamisessa. Tällaisina päivinä on hienoa olla suomalainen.

(jutun yhteydessä oleva kuva: Niklas Sjöblom)

Pysähtyneisyydestä

Vaalikeskusteluissa on puhuttu paljon "eteenpäin menemisestä" ja "pysähtyneisyyden ajan" päättämisestä. Hyviä ja tärkeitä asioita, olen samaa mieltä. Pysähtyneisyyden symboleista on kuitenkin erimielisyyttä. Näkemyksen esittäjä toki pyrkii esiintymään pysähtyneisyyden vastustajana, asemoiden vastapuolen "jarruttajaksi" ja väistämättömän muutoksen vastustajaksi. Mutta mitä pysähtyneisyys oikeastaan on?

Minulle pysähtyneisyys merkitsee lähinnä sitä, että hyväksytään välttämättömyyden pakko eikä uskota omiin mahdollisuuksiin muuttaa asioita ja olosuhteita. Mennään niinkuin aina ennenkin, tai sitten kuolleen kalan tavoin virran mukana. Näitä ominaisuuksia minun on hyvin vaikea liittää vaikkapa Tarja Haloseen, johon on kuitenkin pyritty "pysähtyneisyyden" leimaa lyömään. Mielestäni hän on erityisesti kansainvälisellä toiminnallaan pyrkinyt löytämään korostuneesti uusia ja tehokkaampia ratkaisuja yhteisten haasteidemme ratkaisemiseksi. Hän on myös toiminut tienavaajana monille ns. uuden politiikan alueille yhteiskunnassamme. Näistä hyviä esimerkkejä ovat ihmisoikeustyö sekä työ seksuaalivähemmistöjen ja etnisten vähemmistöjen aseman parantamiseksi. Tarja Halonen teki tätä työtä jo silloin, kun se ei ollut osa mainstreamia ja tv-kanavien ohjelmavirtaa. Ei kovin pysähtynyttä minun mielestäni.

Eikö pysähtyneisyys olekin pikemminkin niiden ongelma, jotka eivät uusiin ja innovatiivisiin ratkaisuihin kykene tai halua lähteä? Heidän, jotka kieltäytyvät hahmottamasta maailman muutosta ja kuvittelevat meidän voivan pelkästään omaan napaamme katsomalla kykenevän määräämään kohtalostamme? Heidän, jotka pitävät uudenlaista politiikan tekotapaa "puuhasteluna" tai "turhana edustamisena", jonka sijasta meidän pitäisi ottaa ympäröivä maailma ainoana mahdollisena ja pyrkiä sen muuttamisen sijasta sopeutumaan siihen mahdollisimman nöyrästi? Kyyninen lähestymistapa, sanoisin. Kannustava se ei ole, eikä hedelmällinen. On hyvin vaikea motivoitua tämänkaltaisen politiikan ja poliittisen näkemyksen taakse. Siksi sitä voisi mielestäni perustellummin kutsua pysähtyneisyydeksi.

Gallupit virhemarginaalissa

Mark Latham kirjoittaa Anthony Giddensin toimittamassa teoksessa "The Global Third Way Debate" (Polity 2001) uuden poliittisen kulttuurin luomisen tarpeesta. Kirjan julkaisun aikaan, kuten edelleen tänäkin päivänä useita länsimaisia valtioita vaivaa politiikan alhainen arvostus ja kehno maine. Kansalaiset ovat apaattisia, jopa kyynisiä vaikuttamismahdollisuuksiensa suhteen ja epäilevät edustajiensa motiiveja ja moraalia. Luottamuksen puute on keskeinen ongelma sen aiheuttaessa passiivisuutta ja halveksivaa asennetta koko kansanvaltaa ja yhteiskunnallista osallistumista kohtaan. Tämä antaa osaltaan kaikupohjaa myös ns. äärioikeistolaisten ja kansallismielisten puolueiden nousulle niiden tarjotessa yksinkertaisia ja tunteisiin vetoavia ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin.

Latham kiinnittää artikkelissaan huomiota mielenkiintoiseen seikkaan. Luottamuksen väheneminen on tapahtunut samaan aikaan, kun politiikan asialista muotoutuu ehkä enemmän kuin koskaan asioiden monimutkaisuutta yksinkertaistavien galluptutkimusten ja mielipidemittausten perusteella. Gallupeista onkin muodostunut eräänlainen suoran demokratian muoto. Tämä on johtanut niiden poliittisen merkityksen räjähdysmäiseen kasvuun kaikkialla länsimaissa. Poliittiset päättäjät kierrättävät mittauksissa suosituiksi havaittuja teemoja, tulkitsevat niitä ja muokkaavat viestiään mittauksissa pärjätäkseen. Lopputuloksena on kuitenkin ollut mielenkiintoinen paradoksi; mitä enemmän kansalaiset kuulevat omia mielipidemittauksissa esiin tuotuja näkemyksiään poliitikkojen suusta, sitä vähemmän he luottavat poliittiseen johtoonsa.

Syynä tähän voi olla ennen kaikkea uskottavuuskriisi. Poliittinen johtajuus ei voi pelkistyä pelkkään yleisen mielipiteen myötäilyyn, keskiarvoahan ei ole oikeassa maailmassa olemassa. Vaihtoehdot ja arvoasetelmat vesittyvät keskilinjan seurailussa. Voisiko siis ollakin niin, että vahvaa näkemystä kuitenkin arvostettaisiin, vaikkei siitä aina pidettäisikään? Olisi lohdullista ajatella, että "totuudenpuhujaa" sananlaskusta poiketen rakastettaisiin ja kansalaiset kykenisivät säilyttämään kriittisyytensä median paineessa. Toisaalta "varman voittajan" kelkkaan hyppäämisestä gallupien mukana on olemassa selviä merkkejä siitäkin, eikä yhden totuuden Kekkosen aikaankaan ole halua palata. Yhtä kaikki, syystä tai ei, poliittinen julkisuus kuten koko poliittinen toimintakin pyörii aivan liiaksi suosituimmuuspisteiden keräämisen ympärillä. Tämä rapauttaa politiikan uskottavuutta ja hävittää poliittisten vaihtoehtojen väliset erot. Syytä sopii etsiä niin mediasta kuin poliittisista toimijoista itsestäänkin.

Kontekstistaan irrotettu galluptutkimusten yksinkertaistava maailma tukee omalta osaltaan kapeisiin sektori-intresseihin perustuvaa poliittista toimintaa, joka ei ole nykyaikaa. Poliittisten liikkeiden, niiden mukana myös ja erityisesti sosialidemokratian olisi kyettävä entistä enemmän uudistumaan maailmankatsomukselliseen suuntaan. Niiden on kyettävä kiteyttämään sekä itselleen että kansalaisille selkeät universaalit, artikuloitavissa olevat arvot, joiden perusteella luodaan kokonaisvaltaista yhteiskunnallista uudistusohjelmaa – ja jota myös edistettäisiin yhtenäisesti. Politiikka ei saisi olla vain tilkkutäkin parsimista muistuttavaa avainryhmien kosiskelua. Tätä kautta myös poliittiset vaihtoehdot tulisivat kansalaisille selvemmiksi. Tähän liittyen on ihmeellistä, ettei esimerkiksi presidentinvaalikeskusteluissa voitu ehdokkaille antaa kymmentä minuuttia aikaa esitellä omaa kokonaisvaltaista ohjelmaansa Suomen tulevaisuuden suuntaviivoiksi, vaan keskityttiin yhteen asiaan kerrallaan, juurikaan vaivautumatta keskustelemaan niiden yhteydestä toisiinsa.

Poliittisten liikkeiden metamorfoosi on luonnollisesti pitkä prosessi, mutta poliittisen keskustelun tason nostamista voitaisiin ajaa nopeinkin muutoksin. Eräs konkreettinen tapa huomion keskittämiseksi aidosti tärkeisiin aiheisiin vaikkapa vaalien alla olisi galluptutkimusten rajoittaminen. Olisin hyvin valmis kieltämään mielipidetiedusteluiden tulosten julkaisemisen esimerkiksi viimeisellä viikolla ennen vaaleja siitä lehdistölle ja muulle medialle koituvasta taloudellisesta tappiosta huolimatta. Nykyisellään kampanjoiden huomio kiinnittyy omien teemojen tarkentamisen sijasta liiaksi siihen, miten kyetä näyttäytymään varmalta voittajalta ja nauttimaan sen suomasta sädekehästä, sekä huomata, mitä keskustelunaiheita pitää varoa. Tämän lisäksi gallupjuttuaiheen poistuttua viimeisen viikon ohjelmasta joutuisivat lehdet ehkä kirjoittamaan siitä, mistä puhuttiin ja miten, eikä palstoja täyttäisi tyylikonsultin analyysi ehdokkaiden pukeutumisen vaikutuksesta heidän gallupkannatukseensa. Virhemarginaali kravattivalinnan tai mekkokankaan värin suhteen kolme prosenttia suuntaan tai toiseen.

Minun valintani - My choice

Presidentinvaalit ovat arvovaalit. Kyse on paljosta muustakin kuin ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtamisesta, joka toki on presidentin tärkein tehtävä. Näissä vaaleissa keskustellaan ennen kaikkea siitä suunnasta, johon Suomea tulee viedä ja miten maata johtaa. Vastakkain ovat olleet kansainvälisen yhteistyön ja hallinnan korostaminen ja toisaalta tämän suuntauksen kritisoiminen kotimaan edut unohtavana. Keskusteluita seuratessa onkin hyvä pysähtyä miettimään kansallista etua ja myös sitä, mitä me suomalaisina haluamme maamme edustavan maailmassa.

Hyvinvointivaltioon uskovina suomalaisina meidän on tärkeää lähettää viesti maailmalle siitä, että haluamme puolustaa ja rakentaa sellaista yhteiskuntaa, jossa ihmisarvo ylittää välittömät taloudelliset intressit. Missään tämä viesti ei tule selkeämmin esille kuin siinä, uskallammeko valita presidentin, Tarja Halosen, joka puolustaa tätä asiaa niin kotimaassa kuin maailmalla. Sauli Niinistön ulkopolitiikka tuntuu hänen viestinsä mukaan keskittyvän suomalaisten yritysten viennin edistämiseen. Tämäkö riittää suomalaisille? Tämäkö tulisi olemaan meidän antimme kansainväliselle yhteisölle ja maailmanlaajuisten ongelmien ratkaisulle? Paeta vastuuta eikä etsiä ratkaisuja kaikkia ihmisiä, myös suomalaisia, koskettaviin ongelmiin.

Tarja Halonen on presidentti, josta jokainen suomalainen on voinut olla ylpeä. Hänen työnsä tunnetaan maailmalla, eikä vain siitä syystä, että hän on yksi maailman harvoista naispresidenteistä. Hänet tunnetaan mm. ahkerasta työstään YK:ssa, Kansainvälisessä työjärjestössä ja Helsinki-prosessissa. Tarja Halonen puhuu koko maailman ja sen kansalaisten, ei vain oman maansa liiketoimintaintressien puolesta. Voimme vain kuvitella, mikä on tämän viestin arvo maailmassa, jossa edelleen miljoonat ja taas miljoonat ihmiset elävät kädestä suuhun. Se on maallemme arvokkaampaa ja parantaa kansainvälistä asemaamme enemmän kuin muutama lisätilaus Patrialle kumartamisesta oikeaan aikaan oikeaan suuntaan.

Vielä kaiken päätteeksi; valitsen ihmisen. Minulle Tarja Halonen on aina näyttäytynyt välittävänä ja välittömänä ihmisenä, joka on aidosti huolissaan niistä ihmisistä, joiden ääni yhteiskunnassa jää marginaaliin. Kaiken maailman -ja Suomenkin kurjuuden ja syrjinnän poistamiseen ei presidentti yksin pysty, oli hän kuka hyvänsä. Hän voi kuitenkin olla merkittävä osa muutosta kohti oikeudenmukaisempaa Suomea ja maailmaa, jonka tarvitsemme. Jota tarvitsemme joka päivä, huomennakin. Minusta tämä muutosvoima ja tärkeinä pitämäni arvot henkilöityvät parhaiten Tarja Halosessa.

--------------------------------------------------

My choice

Presidential elections are value elections. Deciding about foreign and security policy is, naturally, the most important job of the president, but that's not the only thing these elections are about. They are also about where Finland is going as a country and a nation. The main differences between the candidates can be seen in one candidate's interest in issues of controlling and managing globalisation and embracing international cooperation and the other's critique towards this as mismanagement of domestic interest. While following the discussions it is good to stop to think about the concept of national interest and also about that what we Finns would like our country to represent on the international arena.

For Finns who believe in a strong welfare state, it is a matter of utmost importance to send a message to the world that we want to build a society where human rights overcome the economic interests. The strongest message we can send is by electing a president who will defend these values both in home and abroad. Tarja Halonen is that president. Mr. Niinistö’s foreign policy, at least when it comes to the themes presented in his campaign, would mainly concentrate on improving Finnish industry’s chances to export its products. Is this enough for us Finns? Would this be our contribution to the international community and to address global problems? To run away from responsibilities and not to look for solutions to the problems and challenges facing each one of us in Finland and abroad?

Tarja Halonen is a president, of which every Finn can be proud of. Her work is known throughout the world and not only because she is one of the still too few female presidents around. She is known for her hard work in the UN, International Labour Organisation ILO and the Helsinki process. Tarja Halonen speaks of and works for the whole world and its citizens, not only for the commercial interest of her own country. We can only imagine what is the value of this message in a world where millions and millions of people live from hand to mouth. This is much more valuable to our country and improves our international position much more than a few extra orders for Patria Industries because of pleasing the right people at the right time.

To the end of it all, I also choose a person. For me Tarja Halonen has always been a person who cares and worries about people whose voice is marginalized. To end all the misery in the world –or even in Finland- is a task a president, whoever he or she is, can’t do alone. But his or her role is important in the process of building a better, safer and more just world, namely the progress towards a better future which we need. My opinion is that this force of change and the values I appreciate in life meet their best match in Tarja Halonen.

Musta valkoiseksi

Mielenkiintoinen presidentinvaalikampanja on kääntymässä viimeiselle viikolle. Huomioarvoltaan toistaiseksi paras kampanja on ollut "työväen presidenttinä" esiintyvällä ehdokas Sauli Niinistöllä. Tosiasia on kuitenkin se, että vaalikampanjassa esiintyy kovin erilainen Niinistö, joka on tuttu eduskunnan käytäviltä. Nykyinen Niinistö puhuu lämpimästi ihmisistä ja heidän tarpeistaan ja kannattaa kaikkia niitä hyviä asioita, jotka eivät ole milloinkaan olleet missään asemassa hänen näkyvässä poliittisessa toiminnassaan. Muodonmuutos on ollut äkillinen ja täydellinen – eikä siitä syystä kovinkaan uskottava, vaikka toki Eurooppa on voinut tehdä Saulille hyvää. Totesihan hän mm. Imagen (7/05) haastattelussa päivänpolitiikan tuoksinassa liian vähälle jäävän ajattelun harrastamisen karsivan oikeistolaisia mielipiteitä. Tai ehkä retoriikka ja vaaliteemat kuuluivat mainostoimistolta ostettuun kampanjailmepakettiin, mene ja tiedä.

Presidenttiehdokas Niinistö puhuu myös vastakkainasettelun lopettamisesta yhteisen etumme nimissä. Se olisi hyvä tavoite, ellei se hänen mallissaan tarkoittaisi oikeiston joustamisohjelman kritiikitöntä hyväksymistä "kansallisen edun" nimissä. Hän hahmottaa kansakunnan menestyksen ainoastaan sen yritysten hyvinvoinnin kautta. Tämä on varsinkin Niinistön taustat huomioon ottaen ymmärrettävä ja hyvä lähtökohta, mutta yhteiskunnallisena ohjelmana se on valitettavan riittämätön. Elinkeinoelämän hyvinvointi on koko kansan etu vain, jos kasvun ja menestyksen hedelmiä jaetaan yhdessä. Tämä ulottuvuus kuitenkin puuttuu "työväen presidentin" politiikasta. Tietoisesti, sillä presidenttiehdokas Niinistön agenda perustuu porvarilliselle, pääoman etuja ihmisten kustannuksella suosivalle maailmankatsomukselle ja kampanjailme edellä mainitun kätkemiselle.

Sauli Niinistön valtionvarainministeriuran aikana harvoin harrastettiin yhtä ihmisläheistä politiikkaa kuin mistä hän nyt omina ajatuksinaan puhuu. Hänen ja hänen puolueensa näkemyksen mukaan ei lasten harrastusmahdollisuuksille tai kirjastoille juurikaan rahaa olisi herunut. Nyt hän kuitenkin saarnaa lähipalveluista ja tasa-arvoisten lähtökohtien takaamisesta kaikille. Siitä, että nämä hyvät asiat ovat yhteisestä potista osansa tässä maassa saaneet, ei Saulia voida kiitellä, se kunnia kuuluu muille, korostuneesti muiden senaikaisten hallituspuolueiden kansanedustajille ja ministereille. Toki hän oli roolinsa vanki, hallitus tekee päätöksiä kollektiivina eikä valtion kassasta riitä rahaa kaikille hyville hankkeille, mutta liian usein oli hänen näkemyksensä korostuneen ideologinen ja asenteellinen. Rakenteelliset veronalennukset ja yksityistäminen, nuo poliittisen oikeiston ihmelääkkeet mihin tahansa ongelmaan ovat aina olleet hänen politiikkansa kulmakiviä, seurauksista välittämättä. Sekö on työväen, tai kenen tahansa muunkaan, etu? Omistavien etu se voisi olla, mikäli he ovat valmiita maksamaan sosiaalisen eheyden menettämisen mukanaan tuoman kovan hinnan.

"Työväen presidentin" kampanjan lopullinen menestyminen sekä presidentinvaalien lopputulos tulee osoittamaan, eletäänkö Suomessa vuonna 2006 täytenä totena George Orwellin vuotta 1984, jossa musta maalattiin valkoiseksi, sodasta vastasi Rauhanministeriö ja virallisesta valehtelusta ja propagandasta Totuusministeriö. Myös kampanjaan jo nyt oleellisena osana kuulunut loanheitto, joista parhaina esimerkkeinä toimivat lukuisat tyhjästä tempaistut massatekstiviestikampanjat (joista virallinen kampanja on toki luonnollisesti sanoutunut irti) sekä kilpailevan ehdokkaan systemaattinen häirintä johon mm. MTV3:n ensimmäisen kierroksen vaalitentin suureksi osaksi kokoomusnuorista koostunut yleisö syyllistyi kertovat paljon siitä, mihin ollaan "vastakkainasettelun lopettamisen" nimissä valmiita. Nähtäväksi jää hyväksytäänkö tämä, pääseekö "susi lampaan vaatteissa" median ja julkisen keskustelun hampaista kuin koira veräjästä? Kansa ratkaisee, eikä tuloksesta voi valittaa.

Voinko palvella?

Palvelualoista on odotettu Suomen työllisyyden ja hyvinvoinnin pelastajaa. Näiden alojen ongelma on kuitenkin ollut niiden heikko tuottavuuskehitys. Tulevaisuudessa Suomen kansantaloudessa pienten palveluyritysten määrä tulee kasvamaan. Samalla kasvaa luonnollisesti niiden merkitys työllistämisessä. Tuotantorakenteen painottuessa palveluiden suuntaan, tulee työmarkkina-, koulutus- ja elinkeinopolitiikalla kyetä entistä paremmin tukemaan tuottavuuskehitystä erityisesti pk-yrityssektorilla. Ns. heikomman tuottavuuskehityksen alat tulevat kasvamaan myös suhteellisesti muita aloja nopeammin. Tämä korostaa tuottavuuden parantamisen tärkeyttä. Tämä on tärkeää jo palkkahajonnan hallitsemattoman kasvamisen estämiseksi.

Samalla, kun meidän on pyrittävä tuottavuuden parantamiseen näillä suhteellisesti heikomman tuottavuuskehityksen työvoimavaltaisilla aloilla, tulee meidän kyetä myös entistä enemmän korkean osaamis- ja jalostusarvon palvelusektorin kehittämiseen. Kasvupotentiaalia Suomessa on huomattavissa määrin. Palvelualojen työvoimasta peräti 35% on korkeasti koulutettuja, tämä on neljänneksi eniten OECD-maista. Teollisuudessa vastaava luku on 25%. Potentiaali on kuitenkin hyödynnetty harmillisen heikosti. Tutkimus- ja kehittämisvaroista vain 12% kuluu palveluiden kehittämiseen, tätä osuutta on kyettävä lisäämään. Suomeen on luotava erityisesti sisällöntuotantoon, liiketoimintapalveluihin sekä hyvinvointipalveluosaamiseen liittyviä vientiyrityksiä.

Suomen tulee olla aktiivinen myös EU:ssa edesauttaakseen palvelukaupan avaamista niiltä osin kun se ei uhkaa minkään valtion julkisten palveluiden järjestämistä niille itselleen parhaiten soveltuvalla tavalla eikä vaaranna työntekijöiden perusoikeuksia. Näiden palveluiden kilpailulle avaamisen ja yksityistämisen tulee edelleen säilyä kansallisessa päätösvallassa, jotta niiden saatavuus voidaan määritellä myös muista lähtökohdista kuin taloudellisista. Rajat ylittävän tavarakaupan lisääntyminen on luonut runsaasti työpaikkoja, on oletettavaa, että palvelukaupan lisäämisellä olisi myös huomattavia positiivisia vaikutuksia niin taloudellisen kasvun kuin työllisyyden kannalta.

Tulevaisuuden työvoima tulee olemaan entistä liikkuvampaa. Rakenteellisen muutoksen nopeus sekä vaatimustason nousu ei osoita jatkossakaan pysähtymisen merkkejä, joten elinikäinen oppiminen ja aikuiskoulutus ovat avainasemassa torjuttaessa työttömyyttä. Suomella on kaikki mahdollisuudet työllisyysasteensa nostamiseen hyvinvointivaltion kestävän rahoituksen varmistavalle tasolle, mikäli kykenemme pitämään huolta työntekijöidemme osaamistasosta ja työssä jaksamisesta. Tähän pitäisi myös olla entistä paremmat mahdollisuudet, kun työmarkkinatilanne väistämättä eläköitymisen myötä kääntyy työntekijöiden eduksi.

Kolumni julkaistu Uutispaiva Demarissa 19.1.2006

Mallia kokoomuksesta

Tämän päivän Helsingin Sanomien kaupunkiosastolta löytyy uutinen Helsingin opetuslautakunnan puheenjohtajan vaihtumisesta. Kaupunginvaltuutettu Annukka Mickelsson (kok.) eroaa tämän tärkeän lautakunnan puheenjohtajan paikalta ulkomaille muuton vuoksi. Tilalle nousee 25-vuotias Kokoomusnuorten puheenjohtaja Tuomas Nurmela.

Nimitys on jälleen uusi esimerkki Kokoomuksen kyvystä nostaa nuoria eteenpäin pyrkiviä aktiivejaan vastuullisille ja merkittäville paikoille. SDP voisi -ja sen pitäisi- ottaa mallia. Liian usein myös Helsingissä vastuulliset asemat kasaantuvat jo kymmeniä vuosia mukana olleille ihmisille, nuorten kyvykkyydestä tai innokkuudesta huolimatta. Kokemuksen tuomaa osaamista ei luonnollisesti tule vähätellä, mutta nuorten toistuva sysääminen lautakuntien varapaikoille vaikeuttaa uuden poliitikko- ja luottamushenkilösukupolven kasvamista ja uhkaa puolueen kykyä asettaa myös tulevaisuudessa päteviä ihmisiä vastuullisille paikoille. Ongelma koskee nuoria laajemminkin heidän ollessaan väestöosuuteensa verrattuna reippaasti aliedustettuina kuntien päättävissä elimissä. Puolueilla on näitä paikkoja täyttävinä eliminä tästä suuri vastuu.

Itse olen oppinut tuntemaan Tuomas Nurmelan lähinnä hänen erittäin oikeistoliberaaleista mielipiteistään sekä politiikantekotavasta, joka tähtää lähinnä julkisuuden maksimointiin. Niin eri linjoilla kuin monesti olemme olleetkin, on minun silti helppo olla iloinen hänen puolestaan komeasta nimityksestä. Opetuslautakunnan puheenjohtajana Nurmela kykenee näyttämään onko hän muutakin kuin suuria puheita. Kasvun, oppimisen ja vaikuttamisen paikka, jossa kansalaisten kuuntelemisella on suuri rooli ja vastuuta joutuu kantamaan. Seuraan kollegaa mielenkiinnolla ja toivon menestystä. Onnittelut!

Metrolla Espooseen

Paljon, kauan ja hartaasti puhuttanut länsimetrohanke on jälleen saanut uusia vivahteita. Hiljattain valmistunut ympäristövaikutusten arviointiselostus (YVA) toteaa metron olevan tehokkain ja nopein kulkuväline. Tunnelissa kulkevan metron kustannukset olisivat YVA-arvion mukaan 452 miljoonaa euroa, josta valtion toivotaan maksavan kolmanneksen. Säästöiksi nykyiseen bussiliikenteeseen verrattuna arvioidaan koituvan yli 10 miljoonaa vuodessa.

Toisena vaihtoehtona joukkoliikenteen järjestämiseksi on kaavailtu pikaraitiotietä. Raitiotie on edullisempi, mutta selkeästi tehottomampi ja monimutkaisempi vaihtoehto. Vuosittaiset kustannussäästöt olisivat huomattavasti metroa pienempiä, puhumattakaan siitä, että ylimääräinen vaihto pikaratikasta metroon vaikeuttaa matkaa ja aikaansaa pullonkauloja. Ratikkaideaa kannattaakin kehitellä toisesta näkökulmasta, aikanaanhan voisi olla mahdollista yhdistää Pohjois-Espoon asuinalueet länsimetroon bussien sijasta pikaratikoilla. Tähän on kuitenkin vielä matkaa.

Pääkaupunkiseudulla on kauan harrastettu mantraa, jonka mukaan pahin sen kehitystä haittaava tekijä on alueellistava ja epäreilua verotasausta harrastava valtio. Tosiasia kuitenkin on se, että suurin este järkevälle ja dynaamiselle metropolipolitiikalle on pääkaupunkiseudun kuntarajat ja kunnallispolitiikka. Parhaina esimerkkeinä tästä ovat toimineet kunnista Espoo ja Sipoo, jotka tekevät parhaansa, ettei yhtenäistä pääkaupunkiseutua syntyisi sekä länsimetrohankkeen takkuaminen Kokoomuksen ja Vihreiden vuoksi. YVA on jälleen uusi selvitys aiheesta, toivon mukaan pikku hiljaa ratkaiseva, jotta myös jarrumiehet saadaan mukaan pk-seutua kehittämään.

Metron vetäminen länteen tiivistäisi yhdyskuntarakennetta, puhumattakaan siitä, että se on erittäin ympäristöystävällinen liikennevaihtoehto tehokkuutensa ja vähäpäästöisyytensä vuoksi. Eräitä aktiivisimpia hankkeen vastustajia ja hidastajia ovat kuitenkin olleet espoolaiset vihreät. Vihreän liiton merkityksestä puolueena ja ylipäätään toimimisesta jonkinlaisena yhtenäisenä poliittisena voimana kertonee se, että Helsingin vihreät kannattavat vahvasti metron laajentamista Espooseen. Johdonmukaisuus ja yhtenäisyys eivät tosin ole vihreisiin hyveisiin ydinvoiman vastustamista lukuunottamatta koskaan kuuluneetkaan.

Toivon mukaan terve järki, käytännöllisyys, vastuullisuus ja ympäristöystävällisyys voittavat ja tämän vuoden aikana saadaan aikaan konkreettisia päätöksiä metrohankkeen aloittamisesta. Joka tapauksessa koko vuosikausien jupakka on parhaiten konkreettisesti osoittanut sen, ettei pääkaupunkiseudun kuntarakenne ole tätä päivää. Kuntarajat ylittävä yhteistyö vaatii pääkaupunkiseudun käsittelemistä kokonaisuutena, käytännössä rajojen poistoa ja suur-Helsinkiä.

Kansallista etua kansainvälisesti

Presidentinvaalien yhteydessä erityisesti Kokoomuksen ehdokkaan Sauli Niinistön sekä hänen kannattajiensa parista on kuulunut kritiikkiä siitä, että Suomen ulkopolitiikka ja presidentti Halosen toiminta on keskittynyt liiaksi globalisaation hallintaan ja oikeudenmukaisempaan maailmankauppaan Suomen kansallisten etujen kustannuksella. Presidentin, kuten ilmeisesti ulkopolitiikan laajemminkin, tulisi heidän mukaansa keskittyä erityisesti vienninedistämiseen sekä uusien työpaikkojen luomiseen. Globalisaation hallintapyrkimyksillä ja hyvinvointivaltion puolustamiselta markkinavoimien paineessa ei tähän kuulemma kyetä.

Tämä kritiikki on toki sallittua, mutta täysin perusteetonta ja älyllisesti epärehellistä. Jokainen, joka ymmärtää kansainvälisestä taloudesta tai työelämästä yhtään mitään, tietää, että kansainvälinen taso on erityisen merkittävä 2000-luvun taloudessa ja politiikassa. Globaali talous toimii monilta osin nykyisin demokraattisen järjestelmän ulkopuolella, siitä riippumattomassa tilassa, vaikuttaen kuitenkin erittäin merkittävästi meidän jokaisen elämään. Tämän vuoksi pyrkimykset vahvistaa monenkeskistä kansainvälistä poliittista järjestelmää markkinavoimien ohjailemiseksi ovat tulevaisuudessa keskeisin osa suomalaisen hyvinvointivaltion ja talouden kehittämistä ja puolustamista. Tämä on nimenomaan sitä paljon puhuttua "yhteistä etua", etua, joka koskee niin suomalaisia, virolaisia kuin kenialaisiakin.

Kansallisella päätöksenteolla pystytään toki jatkossakin vaikuttamaan merkittävästi maamme ja kansamme menestykseen ja olosuhteisiin. Reunaehdot asetetaan kuitenkin muualla ja onkin meistä itsestämme kiinni, otammeko kohtalomme omiin käsiimme vai emme. Mieltämällä globalisaatio nollasummapeliksi, jossa kilpailemme kansallisin päätöksin vähenevistä työpaikoista mm. veroalennuksin ja työntekijöiden oikeuksia heikentämällä, hyväksymme uusliberaalin globalisaatiomallin sellaisenaan. Tämä lienee myös Niinistön ja Kokoomuksen tarkoitus. Poliittinen oikeisto uskoo kansalaisten olevan riittävän sokeita tai asioihin perehtymättömiä, jotta "yhteisen etumme" nimissä voitaisiin tehdä hyväosaisia hyödyttäviä ja vähäosaisia rankaisevia yhteiskunnallisia uudistuksia. Vaalit kertovat paljon siitä, meneekö sumutus täydestä. Gallupien valossa asia ei tältä näytä, mutta äänet ratkaisevat.

Globalisaatio on ihmisen luoma ilmiö ja siksi ihmisen on sitä myös mahdollista hallita. Se pitää sisällään suunnattomia mahdollisuuksia, josta Suomi on kyennyt hyvinvointivaltionsa ja koulutetun väestönsä avulla myös hyötymään. Nyt tehtävänämme on hyödyntää olemassa olevat mahdollisuudet entistäkin paremmin sekä hallita muutoksen tuomia ongelmia. Ensisijaista on kyetä kansainvälisellä tasolla turvaamaan entistä paremmin työvoiman oikeuksia kaikkialla maailmassa. Tavoitteena tulee olla eurooppalaiset työehdot myös Aasiassa ja Afrikassa, eivät afrikkalaiset työehdot Suomessa. Paremmalla ja vahvemmalla kansainvälisellä säätelyllä ehkäisemme verokilpailua ja sosiaaliturvan polkemista kotimaassa samalla kun kykenemme auttamaan köyhiä maita ja niiden kansalaisia hyötymään globalisaation aikaansaamasta taloudellisesta kasvusta parempien työolosuhteiden ja palkkojen avulla. Tätä kautta kykenemme luomaan huomattavan kasvun näiden ihmisten ostovoimassa, joka piristäisi koko maailmantaloutta. Keskittymällä ahtaasti tuijottamaan omaan napaamme emme voisi olla osana edesauttamassa tätä valtavaa muutosta parempaan.

Paluuta säädeltyihin markkinoihin ja suljettuihin talouksiin ei ole, eikä sitä kukaan haluakaan. Lisääntyvä rajat ylittävä kaupankäynti on jo nyt osoittanut, että sen avulla miljoonien ihmisten on mahdollista nousta ylös köyhyydestä ja kurjuudesta. Kaupan tulee kuitenkin olla luonteeltaan reilua ja perustua selkeisiin sääntöihin. Kaupalliset intressit ja kauppaneuvotteluissa sovitut asiat eivät saa kävellä esim. vähimmäistyöehtojen tai kansainvälisten ihmisoikeuksien yli. Tämän varmistamiseksi Maailman kauppajärjestö WTO:n tulisi jatkossa ottaa tavoitteisiinsa myös työvoiman oikeuksien parantaminen. Tällä hetkellä WTO ei toimi yhteistyössä esimerkiksi Kansainvälisen työjärjestön kanssa riittävällä tavalla tämän varmistamiseksi. Näiden asioiden edistämiseksi tarvitsemme globaalia hallintaa. Se on 2000-luvun sosialidemokratiaa ja yhteisen edun puolustamista.

Tie sosiaalisesti oikeudenmukaisempaan globalisaatioon on pitkä ja vaikea, mutta se on käytävä. Tarja Halonen on halunnut ottaa näissä aikamme tärkeimmissä ja suurimmissa kysymyksissä vastuuta -ja myös kyennyt siihen. Hyvä ja tärkeä työ ansaitsee ja tarvitsee jatkoa. Sauli Niinistöstä ja hänen Suomestaan ei tähän työhön ole. Näistä syistä minä kävin lukuisten muiden helsinkiläisten ohella Vuosaaren Kallahden koululla kirjoittamassa lippuun numeron 9.

Suositteluita

Vihdoinkin kotona! Kiersin viikon verran jättitv-screenin kanssa ympäri maata yhdessä vantaalaisen kaupunginvaltuutetun Nesrin Can-Kurtakon kanssa tekemässä Tarja Halosen vaalikampanjaa. Mielenkiintoinen ja antoisa kokemus, hauskaakin oli. Oltuani poissa koneen ääreltä piti välittömästi tehdä kierros seuraamieni blogien ja muiden medioiden maailmaan. Presidentinvaalien osalta suosittelen lämpimästi tutustumaan Arto J. Virtasen merkintään vaalien olemattomasta EU-keskustelusta, joka on pistänyt myös allekirjoittaneen silmään, sekä Antton Rönnholmin jälleen kerran erinomaiseen ja analyyttiseen pohdintaan omasta valinnastaan. Tommi Laitio on puolestaan kirjoittanut ajatuksia herättävän kolumnin Soneran Elleihin.Tutustukaa ihmeessä!

Hyväntekeväisyys vs verotus

Nykyisin on muotia toimia lahjoittajana. Tukea joka viikko pankkitililtään jotain hyvää tarkoittavaa järjestöä tai toimintaa. Hyväntekeväisyyttä ovat perinteisesti harjoittaneet erityisesti hienostorouvat ja muu porvaristo ja siihen on liittynyt vahva holhouksellinen aspekti. Tässä on luonnollisesti tapahtunut muutosta, kansalaisjärjestöjen työ ja kohteet poikkeavat usein entisistä malleista, mutta silti aika ajoin kuulee näkemyksiä siitä, miten kotimaista sosiaalipolitiikkaa pitäisi suunnata nimenomaan vapaaehtoisten lahjoitusten suuntaan ja pois verorahoituksen piiristä. Samalla keskustellaan siitä, tulisiko lahjoittamista kannustaa mm. veroeduin.

Vaikka tarkoitus on varmasti suurella osalla ihmisistä aidosti hyvä ja jalo ja tuloksiakin saavutetaan, en ole koskaan innostunut hyväntekeväisyydestä edes ilmiönä, puhumattakaan siitä, että sen varaan voitaisiin rakentaa minkäänlaista sosiaalisen turvan järjestelmää. Tämä johtuu lähinnä varojen yhteiskunnallisesta kohdentumisesta. Tämän lisäksi hyväntekeväisyydellä tehdään raakaa bisnestä. Hyvä esimerkki tästä ovat esimerkiksi hyväntekeväisyysmarkkinoille kärkkäästi ilmaantuvat esiintyvät artistit. Huolestuneen näköinen poppari ilmestyy mielellään konsertoimaan "hyvän asian puolesta" mukavasti uuden levynsä ilmestymisen alla.

Ok, jos ihminen kantaa huolta maailman köyhistä tai sairaista lapsista ja siinä sivussa tulee myyneeksi pari levyä, niin mitä vikaa siinä nyt sitten on? Saadaanhan sen yhteydessä ostettua keskoskaappi tai pari tarvitseville. Ongelma ilmestyy, kun hyväntekeväisyyden kohteet aletaan valikoida pr-arvonsa mukaan. Lastenklinikan kummit ja Ronald McDonald keräävät kyllä rahaa söpöille lapsille, mutta kuka muistaisi kodittomia mielenterveyspotilaita tai vapautuvia vankeja? Nämä yhteiskunnalliset ongelmaryhmät eivät saa aikaan positiivisia mielleyhtymiä mahdollisessa asiakaskunnassa, siksi he jäisivät -ja ovat jääneet, varsin vähälle huomiolle kun hyväntekeväisyyskonsertteja ja keräyksiä järjestetään.

Eniten minua kuitenkin ärsyttävät julkisuuden valokeilassa suurina hyväntekijöinä paistattelevat huippu-urheilijat. Formulakuskeja tai NHL-pelaajia pidetään suurinakin sankareina, kun he lahjoittavat hyväntekeväisyysgaalan yhteydessä "huomattavan summan" helsinkiläiseen lastensairaalaan uuden laitteen hankintaan. Samaan aikaan moni heistä kuitenkin muuttaa verotussyistä vaikkapa Monacoon. Jos he kerran ovat vakavasti huolissaan Suomen lasten terveydestä, voisivat he maksaa veronsa temppuilematta. Niillä rahoilla palkattaisiin kummasti uusia hoitajia ja ostettaisiin laitteita. Vaikka Suomen tulovero näille henkilöille korkea toki onkin, jäisi heille tästä huolimatta melko mukavasti sukanvarteen. He ovat kuitenkin keksineet paremman reseptin: "Tuplasti mainetta puoleen hintaan!"

Katastrofiapu on eri asia, on erittäin järkevää tehdä keräyksiä, kun yllättävä tapaturma iskee jossain päin maailmaa. Sitä kautta voidaan myös lisätä kokemusta yhteisestä maailmasta. Sen sijaan mm. sairaaloihin, neuvoloihin ja veteraaneille pitäisi riittää rahaa yhteisestä kassasta. Juuri näiden asioiden turvaamiseksi me maksamme veroja. Perusoikeuksien toteutuminen ei saa jäädä kenenkään osalta hyväntekeväisyyden varaan, sillä liian usein siihen liittyy holhous ja kontrolli, jonka lisäksi se on jatkuvasti katkolla. Sen varaan ei ketään voida ongelmissaan jättää.


ps. Kävin aamulla keskustelemassa Aamu-TV:ssa mm. nuorten toistaiseksi heikosta osallistumisesta presidentinvaaleissa. Eilisen STT:n uutisen mukaan reippaasti alle 10% nuorista on äänestänyt ennakkoon. Hyvä keskustelu, kiitos siitä. Harmi vaan, että kohderyhmä taisi vetää tuohon aikaan vielä hirsiä.

Vallankumouksellisen vasemmiston nousu?

Etelä-Amerikan vasemmistolaistuminen on ollut eräs viime vuosien merkittäviä poliittisia megatrendejä. Latinalaisamerikkalaisen vasemmiston nousu vaikuttaa myös geopoliittiseen keskusteluun ja sen on ennakoitu tarkoittavan maanosan pyrkimystä eroon Yhdysvaltain valta-asemasta alueella. Erityishuomion kohteena on ollut Venezuelan presidentti Hugo Chavez, joka pyrkii rakentamaan Yhdysvaltain vastaista koalitiota. Venezuela on alueen öljyjätti, 25-miljoonainen, nopeasti kasvava nuori kansakunta.

Chavezin, kuten muidenkin Etelä-Amerikan voittoisten vasemmistojohtajien suosion ja nousun taustalla on ennen kaikkea uusliberaalin talousmallin täydellinen epäonnistuminen näissä maissa. Luonnonvaroiltaan rikkaat maat kärsivät poliittisesta sorrosta, laajalle levinneestä köyhyydestä ja korruptiosta. Ulkomaiset investoinnit eivät tuoneet vaurautta tavallisille ihmisille. Samalla kansalaiset näkivät poliittisen eliittinsä rikastuvan yksityisten yritysten viedessä voitot ulos maasta. Entinen Maailmanpankin pääekonomisti ja taloustieteen Nobelilla palkittu Joseph Stiglitz (jonka erinomaiseen teokseen "Globalisaation sivutuotteet" kannattaa ehdottomasti tutustua) totesi Venezuelan ja Bolivian kaltaisten maiden kansojen käyneen läpi pitkän kärsimyksen tien ja nyt 20 vuotta myöhemmin he eivät näe siitä olleen mitään hyötyä. Inflaation vastaisen taistelun johtajat antoivat heidän neuvojaan noudattaneille maille hyvät luottoluokitukset, mutta tavallisille ihmisille ja köyhyyden vähentämiselle niistä ei ole juuri ollut iloa.

Venezuela on erikoinen esimerkki maasta, jossa vallitsee ainakin teoreettisella tasolla vapaa demokratia. Chavez onkin onnistunut luomaan vahvan keskitetyn valtajärjestelmän ja hankkimaan sille huomattavan kannatuksen kansalaisten keskuudessa ilman, että hän on joutunut turvautumaan vankileireihin tai toisinajattelijoiden vainoamiseen. Maassa toimii poliittinen oppositio, aktiivinen kansalaisyhteiskunta sekä lehdistö ja siellä järjestetään vaaleja. Samaan aikaan on kuitenkin turha kuvitella, että Venezuela olisi erityisen demokraattinen valtio. Opposition boikotoitua parlamenttivaaleja joulukuun alussa parlamenttiin ei noussut ainuttakaan Chavezin vastustajaa äänestysprosentin jäädessä n. 20-25%:iin. EU:n vaalitarkkailijoiden mukaan laajat kansalaisjoukot Venezuelassa ovat menettäneet uskonsa demokraattiseen prosessiin. Presidentin valta on parlamentin tilan myötä käytännöllisesti katsoen rajaton, jota hän on myös käyttänyt mm. muutattamalla lakeja vähemmistösuojan heikentämiseksi.

Venezuelan ulkomaantulojen lähde, kansallinen öljy-yhtiö Petroleos de Venezuela on sekin käytännöllisesti katsoen Chavezin hallinnassa. Tämä antaa hänelle mahdollisuuden itsenäiseen esiintymiseen sekä kannattajiensa palkitsemiseen avokätisillä sosiaali- ym. ohjelmilla. Tässä onkin eräs hänen suosionsa peruspilari. Toisin kuin perinteisemmät vallankumoukselliset, Chavez ei ole keskittynyt suuriin ja näyttäviin julkisiin projekteihin, vaan pikemminkin sosiaalipalveluihin ja -ohjelmiin, jotka myös näkyvät tavallisten ihmisten arjessa. Tämä on keskeinen ero verratessa Chavezin sosialismia vaikkapa neuvostomalliin. Monille Venezuelan miljoonista köyhistä Chavezin hallinto on ollut muutosta kohti materiaalisesti parempaa elämää. Nälän uhatessa demokratian pelisäännöt käyvät heille vähemmän tärkeiksi.

Toinen Chavezin hallintoa luonnehtiva ilmiö on jatkuva konflikti. Javier Corrales analysoi mielenkiintoisesti tätä teemaa artikkelissaan Foreign Policyssa 1/2006. Valtaan noustessaan Chavez pelotteli äänestäjiä paitsi uusliberalismilla, myös poliittisilla puolueilla ja niiden korruptoituneisuudella. Tälle viestille oli olemassa huomattava poliittinen tilaus vallanpitäjiinsä pettyneessä maassa. Voitettuaan vaalit Chavez pyrki polarisoimaan Venezuelan poliittista keskustelua. Tämä on tarpeen, jotta hänen omat joukkonsa pysyisivät yhtenäisinä ja jotta poliittinen "maltillinen" keskusta kutistuisi mahdollisimman pieneksi. Tähän strategiaan lisätään voimakas vastakkainasettelu USA:n kanssa, joka koituu joka tapauksessa Chavezin hyödyksi (mikäli USA ei reagoi, Chavez vaikuttaa voittajalta, mikäli se taas ylireagoi, todistaa se hänen väitteensä oikeaksi). Tällä hän on kyennyt hankkimaan uskottavuutta ja suosiota sekä kotimaassa että ulkomailla.

Voidaanko latinalaisamerikkalaisen vasemmiston nousun ennakoida jäävän hetkelliseksi, joka murentuu turhautumiseen globalisaation paineessa? Tästä on havaintoja mm. Brasiliassa. Ei välttämättä. Jo nykyään ns. Etelä pyrkii esiintymään yhtenäisenä kansainvälisten kauppaneuvottelujen yhteydessä. Tämä tapahtui korostuneesti Brasilian työväenpuoluelaisen presidentin Lula da Silvan johdolla. Toisiaan poliittisesti lähellä olevien uusien vasemmistojohtajien on helppo jatkaa ja vahvistaa tätä linjaa myös sisäpoliittisista syistä. On myös selvää, että Chavezin menestystä sekä itsenäistä poliittista toimintalinjaa seurataan tarkasti mm. Afrikassa ja osissa Aasiaa. USA:n hegemonia yhdessä köyhyyden vastaisen kamppailun vastoinkäymisten ohella radikalisoi suurta osaa maailman väestöstä. Chavezilla on kaikki mahdollisuudet nousta näitä tendenssejä vastustavan koalition johtajaksi, ellei haasteisiin kyetä demokraattisella tavalla vastaamaan. Uusliberaali malli ei tähän ole kyennyt, joten vaihtoehtoa tulee etsiä kansainvälisen sosialidemokratian kentältä, pyrkimällä avoimen kaupan lisäksi demokratisoimaan maailmantalouden rakenteita sekä parantamaan työntekijöiden oikeuksia.

Kolumnistina kotiseudulla

Aamu alkoi mukavalla sähköpostilla, sain sovittua kuukausittaisesta kolumnista lapsuudeteni kotikaupungin Kaarinan paikallislehteen, joka kantaa ytimekästä nimeä Kaarina-lehti. He tarvitsevat uudet verkkosivut. Ohessa ensimmäinen julkaistu kolumni.

Uudenvuodenterveisiä graniittikaltereiden takaa

Arkadianmäki lomailee, mutta lähestyvät presidentinvaalit pitävät poliittisen lehdistön ja keskustelun vireystason tavallista vuodenvaihdetta aktiivisempana. Vaikka vaalikeskusteluissa onkin toistaiseksi keskitytty liiaksi sinkkiarkkujen hintaan tai kauluslaattojen väkäsiin itse asiakysymysten sijasta, on ilmassa selkeistä gallup-luvuista huolimatta poliittisen urheilujuhlan tuntua. Niinistön kampanjassaan käyttämä slogan ”työväen presidentti” tuo vaalikamppailuun poliittisen toimijan näkökulmasta mukavaa värinää. Monia vasemmistopuolueiden edustajia ja kannattajia sekä ay-väkeä tämä ärsytti, mutta mielestäni syyttä, uskokoon ken tahtoo. Työvoimaan kuuluvista suomalaisista työväkeen lukeutuvat käytännöllisesti katsoen kaikki. Palkansaajien joukossa on huomattava määrä niin keskustaa kuin kokoomustakin äänestäviä eikä sen käyttäminen ole kenenkään yksinoikeus.

Välipäivien poliittisen uutistyhjiön käytti parhaiten SDP:n puoluesihteeri Maarit Feldt-Ranta, joka ehdotti siirtymistä Ruotsin tapaan ns. pitkien listojen vaaliin. Tällaisessa vaihtoehdossa äänestäjä valitsee yksittäisen ehdokkaan sijasta korostuneesti kannattamansa puolueen, jonka listoilta ehdokkaat menevät läpi puolueen asettamassa järjestyksessä. Ehdotus ammuttiin nopeasti alas monissa lehdissä ja sitä pidettiin osoituksena siitä, miten puoluetoimistojen järjestötoimitsijoita harmittaa suunnattomasti se, että edustajat valitsee ennen kaikkea kansa eivätkä he itse.

Listavaalia voisi kuitenkin tarkastella myös toisessa valossa. Ruotsia voi tuskin kukaan kutsua diktatuuriksi, vaikka listavaali on siellä käytössä. Yksikään edustaja ei mene läpi ilman hänen puolueelleen osoitettua tukea. Nykymuotoinen vaalitapa suosii yksilökeskeisyyttä ja korostaa julkisuuden merkitystä. Tämän vuoksi suomalainen politiikka on alkanut pikku hiljaa muuttua eräänlaiseksi ”kauniiden ja rohkeiden” näyteikkunaksi, paras esimerkki tästä olivat viimekertaiset eurovaalit. Ehdokkaat tämä asettaa monin tavoin eriarvoiseen asemaan. Politiikkaa tehdään ja imagoa luodaan korostuneesti yhä kaupallisemmassa mediassa, jonka vuoksi kampanja vaatii joko huomattavan rahoituksen tai sitten huomattavaa tunnettuutta. Tämä vaikeuttaa esimerkiksi nuorten ehdokkaiden läpimenomahdollisuuksia. Tilanne näkyy eduskunnan kokoonpanossa jo nyt liiankin selvästi ja listavaali olisi eräs tapa vaikuttaa asiaan.

Alkanut vuosi tulee olemaan politiikan kannalta erittäin mielenkiintoinen. Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen toimeenpano on hallituksen tavoitteenasettelun kannalta siirtymässä tärkeimpään vaiheeseensa. Tämä uudistus tulee vaikuttamaan jokaisen suomalaisen elämään. Samaan aikaan erityisesti hedelmöityshoitolain tiimoilta tultaneen käymään mielenkiintoista arvokeskustelua, jossa vastakkaisina napoina eivät niinkään toimi oikeisto ja vasemmisto, vaan arvokonservatismi ja arvoliberalismi. Vuoden loppupuolella Suomi toimii EU:n puheenjohtajana Unionin ollessa haasteellisessa tilanteessa. Samalla on muistettava jo nurkan takana, maaliskuussa 2007 pidettävät eduskuntavaalit, joihin haetaan asemia pitkin vuotta. Tarkkailkaa siis lehtiänne.

Kolumni julkaistu Kaarina-lehdessä 4.1. 2006

Verotuksesta

Suomalainen verotusjärjestelmä on monella tapaa toimiva, hyvä ja tuottaa hyviä tuloksia niin verokertymän kuin käyttötarkoitustensakin osalta. Se sisältää kuitenkin useita kehittämisen kohteita. Verojärjestelmällä voitaisiin nykyistä paremmin sekä tukea elinkeinotoimintaa ja työllisyyden paranemista että tuottaa lisääntyvää oikeudenmukaisuutta kansalaisten kesken. Eräs selkeimmistä epäoikeudenmukaisuuksista on pääomatuloverotuksen ja ansiotuloverotuksen eriarvoisuus. On väärin, että passiivisesta omistamisesta joutuu useimmiten maksamaan kevyemmät verot kuin ahkerasta työnteosta. Tulevaisuudessa verotuksen painopistettä tuleekin pyrkiä suuntaamaan työnteosta omistamisen suuntaan. Ympäristöverojen varaan ei hyvinvointipalveluita tai muuta yhteiskunnan kannalta keskeistä verorahoitteista toimintaa rakentaa, sillä ne ovat luonteeltaan ohjaavia. Tässä roolissa niitä tulee luonnollisesti suosia.

Ansiotulojen verotusta tulee jatkossakin keventää pienituloisiin painottuen yhdessä palvelualojen alv:n kanssa, joskin aikataulu tulee sovittaa siten, ettei hyvinvointivaltion rahoituspohjaa missään vaiheessa vaaranneta ja veropohjan laajuudesta pidetään huolta. Veropolitiikalla ei muutoinkaan tule pyrkiä tekemään rakennepolitiikkaa sen ollessa siihen väärä ja tehoton työkalu. Pitemmällä aikavälillä on pyrittävä siihen, että sekä pääoma- että työtuloja verotettaisiin saman progressiivisen taulukon mukaisesti. Tähän on luonnollisesti pitkä matka eikä siihen voida päästä yhdessä yössä jo yksin pääomien vapaan liikkuvuuden ja verokilpailun vuoksi, vaan tätä kohti tulee edetä kansainvälisen yhteistyön avulla. Yritykset, ja ennen kaikkea talletukset ja arvopaperit liikkuvat ihmisiä ketterämmin yli rajojen etsimässä parempaa tuottoa. Siksi oikeudenmukaisempaa verojärjestelmää tulee lähestyä myös lisäämällä pääomatuloja saavan väestönosan määrää.

Mm. VTM Ville Kopra on esittänyt vuonna 2005 ilmestyneessä, Olli Kosken toimittamassa Suomi-ilmiö-teoksessa erityisen pääomatulovähennyksen luomista piensijoittamista kannustamaan. Tällä hetkellä vain viisi prosenttia palkansaajien varallisuudesta on arvopapereissa. Kopran mukaan vähennyksen kautta voitaisiin kannustaa kanavoimaan tällä hetkellä tuottamattomilla käyttö- ym. säästötileillä makaavaa rahaa kasvavien yritysten käyttöön. Samalla kotimainen omistuspohja laajenisi ja pääomatuloja ohjautuisi yhä laajemmalle joukolle. Idea on mielenkiintoinen, vaikka suhtaudunkin periaatteessa epäluuloisesti erilaisten vähennysjärjestelmien lisäämiseen niiden aiheuttaessa turhan usein vääristymiä ja tehdessä verojärjestelmästä vaikeammin ymmärrettävän. Tällä voisi omalta osaltaan kuitenkin olla sekä elinkeinotoimintaa piristävä että tulonmuodostuksen kannalta tervehdyttävä vaikutus.

Perintövero aiheuttaa silloin tällöin kiivasta keskustelua. Oikeistopuolueiden piiristä, kuinka ollakaan, on vaadittu perintöveron poistamista pitäen sitä "epäoikeudenmukaisena". Oikeistolaisen logiikan mukaan peritystä omaisuudesta on verot jo kertaalleen maksettu ja pääomien pitäisi antaa kasautua vapaammin. Minua tämä perustelu on aina kummastuttanut. Eikö porvarilliseen ideologiaan ole perinteisesti kuulunut yksilöllisyyden ja yksilön oman vastuun korostaminen? Miten tähän ajatukseen soveltuu ajatus siitä, että jotkut olisivat oikeutettuja täysin "ilmaiseksi" saatuun omaisuuteen toisten joutuessa aloittamaan kaiken alusta?

Perintövero on järkevää säilyttää sekä oikeudenmukaisuuden että tasa-arvon nimissä. Tämän lisäksi sen tuotto tulee muihin veromuotoihin kohdistuvan alennuspaineen myötä muodostumaan yhä keskeisemmäksi valtiontalouden toiminnan kannalta. Perintövero kannustaa myös tehokkaaseen taloudelliseen toimintaan. On kansantalouden kannalta edullista, etteivät pesien omaisuudet jää makaamaan ja rappeutumaan, vaan että niitä pyritään saattamaan jälleen osaksi taloudellisen kierron järjestelmää. Järjestelmä vaatii toki tarkistuksia mm. sen aika ajoin aikaansaamien taloudellisten ongelmien osalta, mutta on perusrakenteeltaan toimiva ja terve.

Verotuksen merkittävimmät kehittämiskohteet löytyvät ennen kaikkea kansainvälisten verojen puolelta. Otollisia kehittämisen kohteita maailmanlaajuisella tasolla on ennen kaikkea kansainväliseen, rajat ylittävään asekauppaan kohdistuva vero. Myös erilaiset valuutanvaihtoveromallit ovat mielenkiintoisia sekä ohjausvaikutuksiltaan (spekulaation ehkäiseminen) että mahdollisten tuottojensa osalta. Maailmanlaajuisilla veroilla voitaisiin ensi vaiheessa tavoitella ennen kaikkea ohjaavia vaikutuksia ja rahoitusta kansainvälisille järjestöille sekä katastrofiapuun. Alueellisella tasolla puolestaan voidaan pyrkiä mm. varojen keräämiseen yhteisiin politiikkoihin sekä mahdollistamaan kansallisen tason veropolitiikan liikkumatila. Tällainen menetelmä olisi esimerkiksi pääomaverotuksen minimitasojen asettaminen EU-alueella. Tätä kautta voidaan aikanaan pyrkiä myös alueelliseen, yhtenäiseen progressiiviseen veromalliin, jonka puitteissa valtiot voisivat asettaa omia tasojaan.