Uusia tuttavuuksia

SONK:n talvipäivät ovat onnistuneesti takana; kahden päivän ajan keskustelimme mm. elinkeinopolitiikasta ja työmarkkinajärjestelmän tulevaisuudesta. Akateemisten nuorten heikohko paikallinen edunvalvontakulttuuri aiheutti perusteltua huolta. Tämä, ei niinkään SAK:n oletettu ylivalta maassamme, on syynä siihen, että korkeakoulutettujen ostovoima laahaa meillä EU-maiden keskiarvon alapuolella.

Paljon keskustelimme myös poliittisesta sisällöntuotannosta ja sen kehittämisestä poliittisissa liikkeissä. Tähän liittyen SONK:n erittäin toimivan ja vahvan Jyväskylän osaston aktivoituminen myös blogimaailmassa on hyvä uutinen. JSDN-aktiivi Jukka Torikka on hiljattain avannut blogin, jossa hän käsittelee mielenkiintoisesti mm. maatalouden tulevaisuutta. Jukka julkaisi myös yhden parhaista presidentinvaaleja käsitteleistä kommentaareista, mitä olen vaalien aikoihin lukenut. Tämä löytyy kulttuuriyhdistys Suunnan foorumilta. Tutustukaa ihmeessä!

P.S. Vaikka olen aika ajoin kritisoinutkin huippu-urheilua, niin pakko oli myöntää, että eilinen ottelu sai sydämen hakkaamaan. Lopputuloksen selvittyä ainoana ilopilkkuna voitaneen pitää esimerkkiä siitä, että maa, jossa sosialidemokraatit ovat pitäneet valtaa lähes keskeytyksettä kymmeniä vuosia ja jonka yhteiskunnalliselle kehitykselle on ollut korostuneen leimallista pyrkimys tasa-arvoon ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, kykenee tuottamaan paitsi loistavia joukkueita lukuisiin urheilulajeihin, myös erinomaisia yksilöurheilijoita. Yksi esimerkki lisää siitä, miksi oikeiston hellimä ajatus vain voittajiin ja huippuihin keskittyneestä yhteiskunnasta ei vain toimi.

0,7% ja muita ideoita

Kehitysyhteistyömäärärahoista on noussut melkoinen meteli maaliskuussa pidettävien kehysneuvottelujen alla. Kehysneuvottelujen valmistelu on käynnissä ja hallitus päättää vuosien 2007-2011 menokehyksistä ensi kuun lopulla. Eilen nähtiin aiheen tiimoilta myös varsin onnistunut mediaspektaakkeli, kun kansalaisjärjestöt luovuttivat vetoomuksen pahviselle Eero Heinäluomalle. Valtionvarainministeri ei ole ottanut vastaan lähetystöjä kehysneuvottelujen alla miltään ryhmältä. Vaikka menettely saattaa joidenkin mielestä vaikuttaa tylyltä, saattaa kyseessä olla myös välttämättömyyden sanelema pakko.

Prosenttitavoite on ilman muuta oikeutettu ja oikea, joka on täytettävä jo oikeudenmukaisuuden ja uskottavuuden vuoksi, mutta ei suinkaan yksinään riittävä. Merkittävä se on ennen kaikkea symboliarvonsa vuoksi. Suomi kuuluu maailman rikkaimpiin maihin ja meillä on oltava kykyä ja ennen kaikkea halua täyttää kansainväliset velvoitteemme köyhyyden vähentämiseksi. Kehitysyhteistyöllä maailmaa ei kuitenkaan lopullisesti pelasteta todellisten ongelmien ollessa monesti muualla kuin avun määrässä, ennen kaikkea kehitysmaita edelleen epäreilusti kohtelevassa kauppajärjestelmässä, velkaongelmassa, maataloustuissa sekä moninaisissa konflikteissa, korruptiossa ja harmaassa taloudessa. Liian usein kehitysyhteistyö korjaa vain kehnojen rakenteiden aiheuttamia seurauksia, ei syitä.

Toinen ongelma syntyy prosenttitavoitteen jäykkyyden myötä. Kun talous kasvaa nopeasti, euromääräiset summat kehitysyhteistyöhön kasvavat myös vauhdilla. Prosentuaalisen tavoitteen saavuttamista tämä saattaa kuitenkin jopa vaikeuttaa. Rahaa ei luonnollisestikaan voida vastikkeetta ja ilman suunnitelmia kaataa kehitysmaiden budjetteihin eikä uusien hankkeiden suunnittelu ja toteutuskaan ole nopeaa puuhaa. On vaarana, että kehyvarojen nopea kasvu voi valua suurelta osin kotimaisten hankkeita hallinnoivien järjestöjen ja laitosten oman byrokratian kasvattamiseen. Tätä ei tietenkään voida suoraan pitää huonona asiana, hyvä toiminta vaatii tehokasta ja riittävää hallintoa, mutta voitaneen perustellusti kysyä, tähänkö vaikkapa nämä vetoomukseen osallistuneet 114 kansalaisjärjestöä haluavat rahan tulevan käytettäväksi?

Lisääntyviä kehitysyhteistyövaroja voitaisiin tulevaisuudessa käyttää entistä moninaisemmin tavoin. Sanottava ei saa jäädä yksittäisen numeron hokemisen asteelle sen ollessa vähemmän tärkeää kuin itse toiminnan sisältö. Myös tulevaisuudessa keskeisenä yhteistyötapana tulee toki edelleen olla kansalaisyhteiskuntaa niin täällä kuin kumppanimaissakin vahvistavan järjestöjen väliset projektit, hankkeet ja pitkäaikainen yhteistoiminta. Mutta olisiko täysin mahdoton ajatus, että kehitysyhteistyövaroilla voitaisiin myös tukea esimerkiksi kehitysmaista tulevien opiskelijoiden korkeakoulutusta tai sellaisten kansainvälisten järjestöjen toimintaa, jotka pyrkivät vaikkapa oikeudenmukaisemman maailmankauppajärjestelmän rakentamiseen korostuneesti kehitysmaiden näkökulmasta?

Kehitysmaiden nuorten korkeakouluttaminen voisi olla merkittävä lisäpanostus köyhyyden vastaisessa taistelussa. Moni kehitysmaa kykenee tarjoamaan korkeakoulutusta vain pienelle osalle väestöstään samaan aikaan kun myös elintärkeä peruskoulutus kärsii resurssipulasta. Kohdemaa voisi keskittää omia resurssejaan nimenomaisesti peruskoulutuksen vahvistamiseen ja esimerkiksi ilmaisen kouluruokailun luomiseen, joka toisi lapset pelloilta kouluihin, luoden sitä pohjaa, mitä ilman ei minkäänlaisia osaajia synny. Laajentuneet korkeakoulutusmahdollisuudet taas toisivat maahan sellaista osaamista, josta on tällä hetkellä yhtä lailla pulaa niin hallinnossa, tutkimuksessa kuin elinkeinoelämänkin piirissä. Tällä yhteistyön alueella erityisesti Suomella voisi olla huomattavasti annettavaa.

Kuvalähde: Kirkon ulkomaanapu

Kumman kaa

Petteri haastoi minut aikoinaan tähän blogeja kiertäneeseen villitykseen ja melkein sen jo unohdin. Mutta pitänee vastata. Viisi omituisuutta keksin suhteellisen nopeasti, ja enemmänkin, kyse onkin lähinnä siitä, mitä haluaa julkaista. Tässä nyt muutamia. Kuvassa minä nuorena, lainasolmiossa ainejärjestöni Interaktion 40-vuotisjuhlissa.

1. Erikoiset nukkuma-asennot. Siis muiden ihmisten mielestä. Silloin tällöin kun nukun vatsallani, taivutan jalkojani ja nostan jalkateräni ylös kohti kattoa. Erittäin mukavaa. Tämä tapa on kuitenkin aiheuttanut monia hämmentäviä tilanteita niin armeijassa, kimppamajoituksessa kuin parisuhteessakin. "Mitä sä teet?! Miten sä VOIT nukkua noin?!"

2. Suihkussa lukeminen. Älkää kysykö miten. Kylpyhuoneessani lojuu usein lievästi kosteusvaurioisia sanomalehtiä. Pyrin tosin viemään ne paperinkeräykseen saman tien.

3. Kännyköiden näppäinäänet. Olen täysin yliherkkä kännyköiden näppäinäänille. Vanha vaiva muistutti itsestään viimeksi tänä aamuna, kun metrossa Vuosaaresta Kamppiin vastapäätäni istunut naishenkilö pelasi näppäinäänet päällä kännykkäpeliä koko matkan. Ajauduin Itäkeskukseen mennessä silmittömän raivon valtaan, jonka vain vaivoin sain nieltyä. Ruuhka-aikana en voinut paikkaakaan vaihtaa.

4. Lihansyönti. En pidä vihanneksia juuri minään. En ole koskaan pitänyt, aiheutin hankaluuksia vanhemmilleni ja lastentarhan tädeille niiden suhteen jo lapsena. Säännöllisen epäsäännöllisesti (ehkä säännöllisen epäsäännöllisestä elämäntavastani johtuen) harrastan aikuisen miehen iltapaloja; 400 grammaa naudan jauhelihaa, mausteita ja a vot; makunautinto on valmis. Ei heikkohermoisille.

5. Krooninen urheilunvastaisuus. Onkohan tämä omituisuus? Ylikylän ala-asteen liikuntatunnilla harrastettu pesäpalloilu sekä Kaarinan Nappuloiden Kesämäen kyläsarjajoukkueen "oivallinen" jalkapallovalmennus silloisessa Euroopan Japanissa ovat tehneet minusta kaikenlaisen kilpaurheilun vastustajan. Suhtaudun alitajuisen epäluuloisesti ihmisiin, jotka ilmoittavat harrastuksekseen "juniorivalmennuksen". Olen tosin tietoinen valmennusmenetelmissä tapahtuneesta merkittävästä kehityksestä mm. "Kaikki pelaa"-ohjelman hengessä. Ikimuistoiseksi jäänee erään liikunnanopettajani loistava letkautus jäätyäni 100 metrin pikapyrähdyksellä viimeistä edellisestä noin 25 metriä: "Saatana! Suomisen sadan metrin aika otetaan aurinkokellolla!"

Kaikki tutut taitavat olla jo haastetut. Odottelen sopivia uhreja, mikäli heitä ilmaantuu.

Vääryys

Kävin viikonloppuna kotona Kaarinassa tapaamassa vanhempiani ja siskoani. Sisareni on vaikeasti kehitysvammainen ja äitini hoitaa häntä kotona. Iän alkaessa painaa vanhempiani keskusteluun on noussut myös sisareni muuttaminen pois kotoa palveluasumisen piiriin. Muutos on suuri niin siskolle kuin vanhemmillenikin, vaikka Kaarinan kaupungissa vammaispalvelut onkin hoidettu monin paikoin lähes esimerkillisellä tavalla. Toisaalta eräät omaishoidon tukeen liittyvät seikat aiheuttivat jälleen kummastusta liittyen asioiden tärkeysjärjestykseen kunnassa.

Omaishoidon tuki on harkinnanvarainen kunnallinen etuus. Viime vuonna säädettiin uusi laki omaishoidon tuesta, joka pyrki nostamaan pienimpiä palkkioita ja parantamaan omaishoitajien asemaa. Monin paikoin näin on käynytkin, erityisesti suhteessa järjestelmän joustavuuteen ja omaishoitajan lomiin. Rahalliset muutokset voivat kuitenkin paikallisella tasolla, kuten meilläkin, olla karuja. Jotta pienimpiä palkkioita kyettiin nostamaan vaaditulle 300 euron tasolle, leikattiin heiltä, joiden omaishoidon tuki oli korkeampi. Toisin sanoen halua kasvattaa omaishoidon määrärahoja, jotta kaikille olisi niitä vastaavasti riittänyt, ei ollut. Äitini omaishoidon tukeen tuli miltei sadan euron pudotus 539 eurosta 445 euroon kuussa. Tämä tuotiin edunsaajan tietoon ilmoitusmenettelyllä. Tälläkö tavalla raskasta ja pyyteetöntä työtä palkitaan? Prosentuaalinen pudotus on huikea ja edunsaaja on kansaneläkkeellä, ei siis minkäänlainen suurituloinen.

Suomessa on lähes 30 000 omaishoitajaa. Heistä miltei puolet on yli 65-vuotiaita. Omaishoidon tuen kysyntä kasvaa nopeasti väestön vanhenemisen myötä, eikä lohtua tuo se tosiasia, että vuonna 2002 vain 20% kunnista katsoi määrärahojensa riittävän kaikkien kriteerit täyttävien asukkaidensa kotona hoitamiseen. Arvion mukaan ilman omaisten tekemää hoitotyötä 60 000 ihmistä olisi jatkuvan tai osa-aikaisen laitoshoidon tarpeessa. Omaishoidon tukemisen yhteiskunnalle tuomat säästöt ovat yli 235 miljoonaa euroa vuodessa. Varsinkin, kun ikääntyneiden omaishoito, toisin kuin esimerkiksi lasten kotihoito, ei ole syömässä työvoimaa työmarkkinoilta, olisi julkisyhteisöltä varsin järkevää pyrkiä mahdollistamaan omaishoitaminen mahdollisimman monelle.

Olen tasan tarkkaan tietoinen siitä, miten esimerkiksi Kaarinan kaupungissa määrärahamenettelyä suoritetaan. Silti en voi olla ihmettelemättä sitä, miksi omaishoidon määrärahat laahaavat jäljessä tilanteessa, jossa kaupunki nauttii huomattavista verotuloista toimimalla Espoon kaltaisena vapaamatkustajana maakuntakeskuksen kyljessä. Ehkä ongelma onkin nimenomaan siinä, missä päätöksiä tehdään. Omaishoidon tuen kirjavuus on hyvä esimerkki suomalaista hyvinvointivaltiota laajemminkin leimaavasta alueellisesta epätasa-arvosta, jonka pääsyynä on palveluiden sekä tulonsiirtojen järjestämisen liika delegoiminen paikalliselle tasolle. Valtion vähäinen vastuu on johtanut kirjavaan laatuun ja huomattavan erilaisiin ratkaisuihin kunnasta riippuen, kansalaisen oikeusturvan kustannuksella. Tapaus symboloi myös monia minimitasojen asettamiseen liittyviä ongelmia. Liian usein harmonisaatio tapahtuu heikkojen ja vaatimattomien kohdalla alaspäin.

Kuten äitini ja tuhansien muiden sairasta omaistaan kotona hoitavien kohdalla, raha ei ole todellakaan pääasia. Rakasta lähimmäistä hoidettaisiin, vaikka siitä ei kukaan palkitsisi millään tavalla. Kyse onkin lähinnä symboliikasta -ja miksei tavallaan niistä saavutetuista eduistakin. Yhteiskuntamme on edistynyt niin pitkälle, että meillä on mahdollisuus parantaa myös omaishoitajien kaltaisten ryhmien asemaa taloudellisin kannustein ja tuin. Olemmeko me nyt, rikkaampina kuin koskaan, valmiita aloittamaan karsinnan heistä, jotka kantavat raskasta taakkaa ja kaikkein vähiten tältä yhteiskunnalta saavat?

Keskusta ristiaallokossa

Presidentinvaalien jälkeen Keskustassa on herännyt vilkasta keskustelua niin puheenjohtaja, pääministeri Matti Vanhasen kyvystä johtaa puoluetta kuin koko liikkeen tulevaisuuden suunnasta ylipäätään. Monet näkyvät keskustalaiset poliitikot ovat kyseenalaistaneet kolmet vaalit hävinneen Vanhasen kyvyn viedä Keskusta menestykseen tulevissa eduskuntavaaleissa. Samaan aikaan pinnan alla käydään aktiivista keskustelua koko Keskustan politiikan tulevaisuuden suunnasta. Toisaalla ovat modernista kaupunkilaispuolueesta haaveilevat liberaalit citykepulaiset, toisaalla taas Keskustan perinteistä kannattajakuntaa ja profiilia nimenomaan maaseudun puolueena painottavat konservatiivisemmat ja kristillisestä ajattelusta kumpuavat voimat.

Tilanne on Keskustan kannalta vaikea. Perinteinen kannattajakunta vähenee niin elinkeinorakenteen muutoksen kuin muuttoliikkeen vuoksi. Tästä huolimatta tämän joukon poliittinen merkitys on heidän aktiivisuutensa ja vahvan puolueuskollisuutensa vuoksi huomattava myös jatkossa. Tästä saatiin kouriintuntuva muistutus viime vaaleissa. Maaseudun äänestäjät ratkaisivat presidentinvaalit Keskustan kannalta. Perinteisiltä seuduilta ei kertynyt ääniä siten, miten oli odotettu. Osaltaan syy oli varmasti Tarja Halosen merkittävässä kannatuksessa myös maaseudun asukkaiden keskuudessa, mutta mielenkiintoista oli nähdä nimenomaan perussuomalaisten Timo Soinin kannatuksen kasvu perinteisillä kepualueilla. Syynä oli Soinin näkyvä EU-vastaisuus.

EU nähdään monin paikoin maaseudulla kaiken pahan alkuna ja juurena. Suuri syy tähän on poliitikkojen taipumus ulkoistaa vastuu ikävistä asioista Brysselille. "Emmehän me muuten, mutta kun EU käskee..." Tällä tavalla saadaan kätevästi pestyä omat ja puolueen kädet vaikeina hetkinä. Ratkaisu on kuitenkin väliaikainen. Salonkikelpoisena pääministeripuolueena Keskustan on entistä vaikeampi esiintyä talonpoikien kansallismielisenä puolustusvoimana, varsinkin, kun maataloudessa tehdään EU-tasolla samaan aikaan välttämättömiä uudistuksia. Kannatus laskee maaseudun väen turhautuessa omaan puolueeseensa. Samaan suuntaan toimii keskustan liberaalisiiven näkyvä rooli mm. suurpedoista ja seksuaalivähemmistöistä käydyssä keskustelussa. Konservatiivista maaseudun väkeä nämä eivät miellytä.

Keskustan tilannetta ei helpota myöskään se, että eduskuntavaalien alla Suomi toimii EU-puheenjohtajamaana. On väistämätöntä, että Suomi tulee kaudellaan joutumaan tilanteisiin, jossa joustamista ja puheenjohtajamaan esimerkkiä tarvitaan neuvotteluissa etenemiseksi. Moni näistä uudistuksista ei tule miellyttämään Keskustan perinteistä kannattajajoukkoa. Pj-kauden päättymisestä eduskuntavaaleihin on kolme kuukautta, joka on lyhyt aika uskottavaan nahanluontiin. Keskustan eduskuntavaaliehdokkaat maakunnissa tulevat varmasti löytämään edestään kysymyksen: "Miten Keskusta on pitänyt suomalaisen maatalouden ja maaseudun puolta EU:ssa?"

Mikäli perussuomalaisten ehdokasasettelu onnistuu maakunnissa, tulevat he muodostamaan merkittävän uhan Keskustalle tulevissa eduskuntavaaleissa. Turhautuminen ja EU-vastaisuus voi löytää heissä ikävän purkautumiskanavan. Sanomattakin on selvää, että vastuuttoman populistipuolueen äänestäminen protestiksi on hyödytöntä, mutta SMP-ilmiön syntyminen ei ole järkevyydestä kiinni. Toivoa sopii, että näin ei kävisi. Onnea ja voimia sopii toivoa myös Keskustan arvoliberaaleille, jotka kyntävät kyistä peltoa pyrkiessään kääntämään tätä vanhanaikaisen moralismin ja konservatismin lippulaivaa kohti nykymaailmaa. Näiden kahden toiveen yhtäaikainen toteutuminen voi kuitenkin osoittautua vaikeaksi.

Koulutusmääristä

Opiskelijoiden etujärjestöt, kuten myös suuri osa akateemista ay-liikettä sekä poliittista oikeistoa ovat lähes koko historiansa ajan kritisoineet korkeita koulutusmääriä suomalaisissa yliopistoissa. Korkeiden koulutusmäärien on katsottu johtavan koulutuksen inflatoitumiseen ja sen arvostuksen laskuun. Vähemmälle huomiolle on kuitenkin jäänyt tämän näkemyksen valitettava lyhytnäköisyys, sekä ympäröivän maailman muutos. Kansainvälisen työnjaon erikoistumisen myötä Suomi on valinnut ns. korkean osaamisen strategian, jota tukee laaja koulutus.

Koulutusmääräkeskustelussa olisi havaittava, että koulutusmäärien ylimitoittamisesta on keskusteltu vuosisadan alusta lähtien. Koko tämän ajan yhteiskunnan keskimääräisen koulutustason kohoaminen on tarkoittanut parempia palkkoja ja työolosuhteita, nopeutunutta rakennemuutosta sekä korkeatasoisempaa hyvinvointia kaikille kansalaisille. Siis tasan täsmälleen päinvastoin kuin nämä "akateemisen kansalaisen" ja "sivistyksen" puolustajat ovat jo sata vuotta väittäneet.

Entä sitten se paljon puhuttu laadun kärsiminen ja akateemiset työsuhteet? Kansainvälisessä vertailussa huomattavan suuri osa suomalaisista vastavalmistuneista työllistyy laadullisesti hyvin. Koulutus kannattaa myös taloudellisesti, Palkansaajien tutkimuslaitoksen tutkimuksen mukaan koulutusinvestoinnin vuotuinen tuotto on lähes 14%, kun mukaan lasketaan koulutustason nousun mukana tuleva palkanlisä ja työttömyysriskin pieneminen, tulonsiirrot sekä opintojenaikaiset tulot ja tulonmenetykset. Tämäkin luku on huippuluokkaa. Kyseessä on myös kansallinen etu. Pienenä valtiona ja kansakuntana suomalaiset eivät voi nojata eliittiyliopistoihin, vaan meidän on pyrittävä mahdollisimman korkeaan keskimääräiseen koulutustasoon.

Koulutus ei mene milloinkaan hukkaan. Tilanne, jossa myös suorittavan tason työntekijöillä on laaja tietämyksen taso yhteiskunnallisista kysymyksistä, kielitaitoa sekä valmiuksia kehittää työmenetelmiään ja -yhteisöään on kokonaisyhteiskunnallisesta näkökulmasta tavoiteltava. Maisteritulvasta varoittelevasta julkisesta keskustelusta huolimatta huomattavan suuri osa suomalaisista nuorista hakeutuu korkeakouluihin, eivätkä pelkää haasteellista työllisyystilannetta. On myös huomattava, ettei Suomessa ole olemassa pakkohakua yliopistoihin, vaan ihmiset valitsevat opiskelemansa linjan itse.

On toki totta, että myös ammatillisia osaajia tarvitaan ja ammatillisen koulutuksen arvostusta tulee nostaa. Parhaiten tämä kuitenkin onnistuu pitämällä huolta ammatillisten alojen palkkatasosta sekä työolosuhteista, ei pakottamalla ihmiset valitsemaan ammatillinen koulutusura tukkimalla akateeminen väylä, toisin kuin poliittinen oikeisto haluaisi. Heidän näkemyksensä mukaan Suomeen ilmeisesti tarvitaan pienempi, huippupalkkoja nauttiva osaajaluokka sekä suuri, nykyistä matalammilla palkoilla tai heikommissa työoloissa työskentelevä matalasti koulutettu alaluokka. Aloituspaikkojen vähentyminen seuraa luonnollisesti ikäluokkien pienentymisen myötä, rajumpi rajoittaminen todennäköisesti vain pahentaisi jo nyt vakavaa ylioppilassumaa opintojen alussa.

Mielessä pyörinyttä

Viikonloppu vierähti SDP:n Tulevaisuusakatemia -kurssilla Työväen Akatemiassa Kauniaisissa. Kaksi huonosti nukuttua yötä, useita hyviä ja mielenkiintoisia alustuksia sekä ryhmätöitä aiheena sosialidemokratian globaali missio. Hauskaa ja mielenkiintoista oli. Viikon ja viikonlopun aikana mielessä on pyörinyt monia asioita, joista ajattelin lyhyesti kirjoitella.

Pilakuvat: Pilakuvista on kirjoitettu paljon ja hartaasti. Sananvapausargumentin käyttö on mielestäni varsin kyseenalaista ottaen huomioon, ettei Euroopassakaan ole täydellistä sananvapautta. On maita, joissa vankila kutsuu sitä, joka kyseenalaistaa juutalaisvainot. Suomessa lehdet eivät julkaise herjauksia vaikkapa näkyvistä poliitikoista, kuten hyvä onkin. Muutenhan tunnetun henkilön elämä kävisi täysin sietämättömäksi. Myös kansanryhmää vastaan kiihottaminen on laissa kielletty. Kaikkea ei siis saa sanoa -ei täällä "vapaassa" Euroopassakaan.

Toisaalta taas on niin, että voidaan aidosti kysyä, eikö uskonnollisia hahmoja saa satiirin keinoin "riisua naamioistaan", kun kerran poliittisiakin saa -ja pitääkin? Sillä mitä muuta uskonto yhteiskunnan mittakaavassa on kuin politiikkaa? Satiiri on parhaimmillaan loukkaavuudessaankin emansipoivaa. Tällainen keskustelu on kuitenkin varsin akateemista, koska se ei ota huomioon sitä tosiasiaa, että kuvista loukkaantuneet muslimit elävät hyvin erilaisessa mediamaisemassa kuin me. Antton Rönnholm kuvasi tätä problematiikkaa taannoisessa merkinnässään varsin hyvin.

Tanskalaislehdistö puhui muslimeista nimenomaan keskenään, muslimeilta itseltään kysymättä ja heiltä kommentteja toivomatta. Kuvien kohdeyleisö ei ollut muslimiyhteisö, vaan tanskalaiset lukijat. Siksi voidaan perustellusti kysyä, mihin kuvilla oikeastaan pyrittiin? Mielenkiintoista on myös pohtia mielenosoituksia Lähi-idässä. Monet niistä olivat täysin masinoituja, hallitusten ja ääriainesten omaksi edukseen järjestämiä spektaakkeleita, parhaana esimerkkinä Tanskan suurlähetystön tuho Syyriassa, jossa mitään ei tapahdu ilman keskusjohdon siunausta. Yksittäistä "näytelmän konnaa" on siis vaikea löytää.

Kristilliset koulut: Opetusministeri Antti Kalliomäki vastusti loppuun asti kaikkien kristillisten koulujen jatkolupia, mutta joutui taipumaan kompromissiin, jossa kahdelle niistä myönnettiin jatkolupa valtioneuvostossa. Tästä "kiittäminen" on kepulaisia, joille uskonnon ja objektiivisen todellisuuden sotkeminen on 2000-luvun maailmassakin mitä ilmeisimmin tärkeä asia. Kalliomäki perusteli kielteistä kantaansa sillä, että hänen mielestään tunnustuksellista opetusta ei tulisi sotkea muihin aineisiin kuin korkeintaan uskontoon. Koulun tulee kasvattaa kriittisyyteen ja moniarvoisuuteen, ei yhden totuuden toistamiseen, totesi itsekin opettajaksi valmistunut Kalliomäki. On helppo olla hänen kanssaan täysin samaa mieltä.

On hyvin vaikea nähdä, mihin uskonnon opetus kouluissa perustuu. Uskonnoista tulee toki lapsille kertoa, mutta lähinnä esittelynomaisesti ja elämänkatsomustiedon osana, ei minkäänlaisena absoluuttisena totuutena ainakaan julkisen vallan tai peruskoulun toimesta. Lapsille ja nuorille tulee antaa välineitä ja kykyjä sellaiseen filosofiseen pohdintaan, jonka kautta he voivat pohtia teologian alaan kuuluvia kysymyksenasetteluita ja löytää oman hengellisen tiensä, mikäli ovat löytääkseen. Millä oikeudella tietyn, tässä tapauksessa kristillisen (tai islamilaisen), viitekehyksen hyväksyneet aikuiset pakottavat lapsensa samaan muottiin?

Vaxholmin tapaus ja EU:n ongelmat: Suomessa ja Euroopassa paljon keskusteluttanut Vaxholmin tapaus paljastaa merkittävän paradoksin EU:n toiminnassa. EU:n komissio pyrkii joustavoittamaan työmarkkinoita kasvun ja taloudellisen toimeliaisuuden lisäämisen nimissä. Tähtäimeen eivät kuitenkaan ole joutuneet luutuneet keskieurooppalaiset ammattikuntajärjestelmät ja palvelumarkkinat, joille ulkomaalaisten on käytännöllisesti katsoen mahdotonta tulla, vaan avoimet ja kaikissa mittauksissa kilpailukykyisimmiksi arvioidut pohjoismaiset järjestelmät.

Todellinen muutosvastarinta ja joustamattomuus eivät löydy pohjoismaista, tämä on todistettu moneen kertaan. Juuri pohjoismaat, pitkälle kehittyneiden ja joustavien sopimusjärjestelmiensä vuoksi ovat kyenneet parhaiten selviytymään rakennemuutoksesta ja sopeutumaan globalisaatioon, samalla kuin niiden hyvinvointipalvelut on kyetty säilyttämään ja talous pidettyä tasapainossa. Jäykät rakenteet, joissa valtion toimintaan eivät kansalaisjärjestöt, joihin ay-liikekin lukeutuu, pääse puuttumaan ja joilla on jatkuvia ongelmia taloudellisen kasvunsa kanssa, jäävät ravistelematta. Pohjoismainen malli voisi nimenomaisesti olla malli Keski-Euroopan yskiville talouksille. Kuka takoisi tämän a) EU:n komission ja b) keskieurooppalaisen ay-liikkeen päihin ja saisi käännettyä nykyisen asetelman toisin päin?

ps. Petterin haasteeseen vastaaminen on jäänyt roikkumaan, josta viikonlopulla akatemiassa huomauteltiin. Viisi omituisuutta olen jo keksinyt, joista kahta en varmasti julkaise. Huomiseen mennessä löytänen pari korvaavaa.

Toiselle kaudelle ja punamullan tulevaisuus

Ohessa Kaarina-lehdessä pienellä viiveellä julkaistu kolumni.

Toiselle kaudelle ja punamullan tulevaisuus

Kansa puhui ja valitsi Tarja Halosen toiselle kaudelle tasavallan presidentiksi. Yllättävänkin tiukaksi mennyt vaali keskusteluttanee kuitenkin politiikan kulisseissa vielä pitkään. SDP:n riveissä voidaan luonnollisesti iloita vaalivoitosta, mutta samaan aikaan on syytä melkoiseen itsetutkiskeluun aiheesta miten virassaan ylivoimaisen suosittu presidentti joutui näin tiukoille ja mitä johtopäätöksiä tuloksesta on syytä vetää. Eräs niistä on varmasti se, että Halosen kampanjaa luonnehtinut varovaisuus ja "kieli keskellä suuta" -linja ei tule käymään päinsä seuraavissa eduskuntavaaleissa. Niinistön nousu vahvaksi haastajaksi hyvän kampanjan avulla on varmasti huomattu muissakin puolueissa.

Mielenkiintoista on nähdä, kuinka syvät naarmut vaalikampanja sekä Keskustan ja Kokoomuksen näkyvimpien hahmojen vaalienaikainen halailu on punamultaan jättänyt. SDP:n puheenjohtaja Eero Heinäluoma ehti jo varoitella laajasta porvariyhteistyöstä, kun taas ulkoministeri Tuomioja vakuutteli nettisivuillaan hallitusyhteistyön jatkuvan samoilla varmoilla raiteilla kuin tähänkin asti. Jonkinlaista keskustelua kuitenkin syntynee, eikä luottamusilmapiiri hallituksen sisällä varmasti tästä parane. Hallitusohjelman toteutumisen kannalta tilanne on kaksijakoinen, toisaalta suurin osa ohjelmasta on jo toteutunut, toisaalta ehkä koko vaalikauden tärkein hanke; kunta- ja palvelurakenneuudistus, on vielä pahasti kesken. Eripura uudistuksen suunnasta saattaa pahimmillaan uhata koko elintärkeää hanketta.

Tulevia hallituspohjia on turha rakennella tilanteessa, jossa vaaleihin on toista vuotta aikaa. Tietynlaista asemiin ajoa voidaan kuitenkin jo havaita. SDP ja Kokoomus olivat ne puolueet, jotka kiistatta hyötyivät presidentinvaalien aiheuttamasta tilanteesta Keskustan jäädessä sivuun. Oppositiopuolueena ja hyvän vaalimenestyksen siivittämänä Kokoomus tulee muodostamaan poliittisen jännitteen toisen navan eduskuntavaalien alla. Kumpi nykyisistä hallituspuolueista lähtee vahvemmin tähän haasteeseen vastaamaan, vahvistaa omia asemiaan. Vuonna 2007 ei kukaan halua neljän vuoden takaisen Ville Itälän osaa.

Kolumni julkaistu Kaarina-lehdessä 8.2. 2006

Opintorahakorotukset tulorajojen edelle

Asumislisän vuokrakaton korottamisen jälkeen opiskelijakentässä on vallinnut epäselvyyttä siitä, minkä tulisi olla seuraava suuri tavoite opintososiaalisten etuuksien kehittämisen kentässä. Näkemykset ovat vaihdelleet opintotuen vapaan vuositulorajan korottamisen ja opintorahakorotuksen välillä, onpa joku ehdottanut ratkaisuksi ongelmiin jopa perustuloa. Nyt koko opiskelijaliikkeen olisi tärkeää kyetä löytämään yhteinen sävel.

Tulevaisuudessa opiskelijaliikkeen yhtenäisyys on erityisen tärkeää. Tämä koskee niin poliittisia opiskelijajärjestöjä kuin laajaa yhteisrintamaa toisen asteen opiskelijoista ja ammattikorkeakouluopiskelijoista yliopisto-opiskelijoihin. Yhteistyön merkitys korostuu erityisesti ikärakenteen muuttumisen vuoksi. Eläkeväestön ja ikääntyvien määrä tulee kasvamaan huomattavasti ja ilmiö jää pysyväksi. Tämä tarkoittaa määrärahapaineita sosiaali- ja terveyspalveluissa, puhumattakaan muutoksen poliittisesta merkityksestä. Tämän vuoksi tavoitteidemme saavuttaminen saattaa muuttua entistä vaikeammaksi, ellemme kykene yhteistyöhön. Käytännössä tämä tarkoittaa yhden tavoitteen priorisoimista 252:n tapaan. Tämän ensisijaisen tavoitteen tulee olla opintorahan korotus.

Syitä nimenomaan tähän linjaukseen on useita. Opintorahakorotukset auttavat eniten niitä opiskelijoita, joiden tulot ovat pienimmät. Tulorajojen korotuksesta hyötyisivät jo nyt suhteellisen hyvätuloiset opiskelijat. Ne, joilla ei töitä ole ja jotka sen vuoksi elävät hyvin pienillä tuloilla, eivät hyötyisi näistä korotuksista millään tavalla. Valtiovallan taholta katsottuna tulorajojen korotus tarkoittaisi lisääntyvää työssäkäyntiä, joka puolestaan hidastaisi valmistumista. Opiskelulle pitää löytyä sen tarvitsema aika. Tämän lisäksi opiskelijat kilpailevat jo nyt työpaikoista sellaisten ihmisten kanssa, joiden mahdollisuus työllistyä ylipäätään muualle kuin tyypillisiin opiskelijatyöpaikkoihin palvelualoille on pieni. Myös heidän tilannettaan tulee muistaa, olemmehan osa koko yhteiskuntaa.

Oheinen kirjoitus julkaistu lyhennettynä Turun ylioppilaslehdessä 2/06

Terveisiä Norjasta

Takanapäin on mukava viikonloppu Oslossa, jonka aikana kävimme tutustumassa SONK:n ja Demarinuorten delegaation kanssa Arbeidernes Ungdomsfylkingin AUF:n eli Norjan demarinuorten toimintaan sekä Norjan poliittiseen tilanteeseen. Norja on maa, jonka kanssa meillä suomalaisilla tuntuu olevan ihmeen vähän tekemistä. Tuntematon naapuri nousee otsikoihin lähinnä öljyn hinnan vaihteluiden tai mäkihyppytuomarien tekemisten muodossa. Samalla kun ennen niin hyödyllinen ja monipuolinen pohjoismainen yhteistyö on EU:n myötä menettänyt merkitystään, ovat yhteytemme Unionin ulkopuolella pysytelleisiin norjalaisiin vähentyneet entisestään. Sääli, sillä Norja on monella tapaa mielenkiintoinen maa.

Norjan poliittinen kenttä on monipuolisempi kuin esimerkiksi Ruotsin. Suurin puolue sielläkin on tosin sosialidemokraattinen työväenpuolue Arbeiderpartiet. Lähes koko itsenäisen Norjan historian ajan AP on ollut johtava puolue, kuten myös tänä päivänä. Viime vaaleissa AP keräsi ylivoimaisesti suurimman kannatuksen (32,7%) ja 61 edustajaa 169-jäseniseen Stortingetiin eli Norjan parlamenttiin. Historiallisesti katsoen tämä oli heikko tulos, mutta vuoden 2001 vaalikatastrofin jälkeen paluu selkeästi suurimmaksi puolueeksi ja hallitukseen oli komea. Poliittisen vasemmiston AP:n lisäksi muodostavat Sosialistinen vasemmistopuolue SV sekä vasemmistoon laskettava Keskusta eli Senterpartiet. Oikeistoblokkiin puolestaan kuuluvat liberaali Venstre, Suomen kokoomusta vastaava Höyre, Kristillisdemokraatit sekä Norjan politiikan omituisuus, avoimen populistinen ja muukalaisvastainen, lähes 25% kannatusta nauttiva Edistyspuolue FRP.

Norjaa on perinteisesti, varsinkin demarien ollessa vallassa hallittu vähemmistöhallituksin, mutta kuten Tanskassa ja mitä todennäköisimmin tulevaisuudessa myös Ruotsissa suunta on kohti enemmistö- ja koalitiohallituksia. 2001-2o05 hallituksen muodostivat AP:n vaalikatastrofin jälkeen Venstre, Höyre sekä Kristillisdemokraatit. Vuoden 2001 jälkeen myös AP oli valmis enemmistöhallitukseen ja etsi aktiivisesti yhteistyötä SV:n ja Keskustan kanssa. Tälle pohjalle syntyi jo hyvissä ajoin ennen vaaleja vasemmiston hallituspohjavaihtoehto, jota markkinoitiin nimellä "Nytt flertall" eli "Uusi enemmistö". Suomesta poiketen äänestäjille tarjottiin siis kokonaista hallitusta yksittäisten puolueiden lisäksi. Vasemmisto saavutti enemmistön, 86 paikkaa opposition 83 paikkaa vastaan. Uuden hallituksen pääministeriksi tuli suurta suosiota nauttinut 48-vuotias AP:n puheenjohtaja Jens Stoltenberg.

Norjan politiikan outo lintu on populistinen FRP eli Edistyspuolue. Edistyspuolue on saavuttanut huomattavaa kannatusta ja on tällä hetkellä oikeisto-opposition suurin puolue. Se nauttii erityistä suosiota matalasti koulutettujen ja nuorten miesten keskuudessa. Hiljattain myös naiset ovat löytäneet puolueen. Edistyspuolueen kuviteltiin pitkään elävän vain karismaattisen puheenjohtajansa varassa ja sen nousua pidettiin ohimenevänä oireena. Toisin on kuitenkin käynyt. Puheenjohtaja Carl I. Hagen on jättäytymässä syrjään, mutta puolueen kannatus ei ole laskenut. FRP ei ole koskaan kantanut hallitusvastuuta myös oikeistopuolueiden kieltäytyessä yhteistyöstä sen kanssa, eikä puolueen rasistiseksikin moitittua retoriikkaa ole vaalikamppailuissa kunnolla haastettu. Virtahepo olohuoneessa on kuitenkin viimeistään viime vaalien jälkeen kasvanut liian suureksi, jotta se voitaisiin jättää huomiotta.

Norjalaista politiikkaa, kuten yhteiskuntaa yleensäkin leimaa öljy ja öljystä kertyvän varallisuuden käyttö. Puhtaan jakopolitiikan noudattaminen on, käytännöllisesti kaikista muista maista poiketen Norjassa ainakin retorisesti mahdollista. Edistyspuolue on käyttänyt taitavasti hyväkseen tätä tosiasiaa kyseenalaistamalla valtiontalouden tasapainohakuisuuden. Tämä asettaa vaikean haasteen menokurin ja inflaatiouhan torjumisen sisäistäneille perinteisille puolueille. Kansalaisille on vaikea perustella kouluruokailun maksullisuutta tai Norjan teiden huonoa kuntoa, kun rahastoissa makaa miljardeja kruunuja, Norjan valtio on velaton ja sen sijoitusvarallisuus valtaisa. Tämä on, ulkomaalaisvastaisuuden ohella, nostanut FRP:n erittäin merkittäväksi poliittiseksi voimaksi.

Öljyvarallisuus vaikuttaa politiikkaan myös toista kautta. Uudistus- ja markkinapaineet ovat vaikkapa Suomeen verrattuna huomattavasti pienempiä. Norjalla on varaa jättäytyä EU:n ulkopuolelle tai rajoittaa merkittävissä määrin ulkomaisten sijoittajien pääsyä norjalaisille markkinoille. Toisaalta tämä korostaa kansallista itsenäisyyttä ja valinnan vapautta, toisaalta se myös mahdollistaa eräänlaisen "kirsikoiden poimimisen" yhteisestä kakusta. Vauraus leimaa myös muunlaisia yhteiskunnallisia ratkaisuja. Norja voi pyrkiä ratkaisemaan monia yhteiskunnallisia ongelmia vain yksinkertaisesti pumppaamalla lisää rahaa järjestelmään eikä niinkään pohtimalla sitä, voitaisiinko asiat tehdä järkevämmin tai tehokkaammin. Samalla mm. elinkeinorakenteen moninaisuudesta ja kehittämisestä ei vastaavalla tavalla kanneta huolta kuin muissa pohjoismaissa. Norjan keskeisimpiä vientituotteita ovat edelleen raaka-aineet ja suhteellisen alhaisen jalostusarvon teollisuustuotteet. Huomattava osa maahan kertyvästä varallisuudesta tuleekin öljyvaroilla hankittujen ulkomaisten sijoitusten tuotoista.

Poliittisilla vaihtoehdoilla on kuitenkin luonnollisesti ja jopa korostuneesti merkitystä myös Norjan kaltaisessa erittäin hyvät lähtökohdat omaavassa maassa. Vasemmistohallituksen agendalla ovat veronalennusten sijasta olleet palveluiden kehittäminen mm. lisäpanostuksilla terveydenhuoltoon, ammattitaitoisen työvoiman rekrytoinnilla ulkomailta sekä Norjan kehitysyhteistyömäärärahojen nosto. Tuloerojen kasvuun on haluttu puuttua tehokkaammin ja myös norjalaista yhteiskuntaa uhanneeseen kahtiajakoon on pyritty vaikuttamaan mm. nuorisotakuulla. Oikeistohallituksen aikana Norja siirtyi ulkopolitiikassaan Yhdysvaltoja myötäilevälle linjalle. Hallituksen vaihduttua tämä suunta on muuttunut mm. norjalaissotilaiden Irakin operaatioon osallistumisen osalta. Norjan EU-linjaan ei ole tulossa muutoksia, sillä vaikka AP onkin liittymisen puolella, sen kumppanit vastustavat jyrkästi Norjan EU-jäsenyyttä. Hallitusohjelmaan onkin kirjattu, ettei hallitus aio järjestää kaudellaan uutta kansanäänestystä. Suomalaisittain tämä on harmillista, sillä Norja olisi hyvä ja vaikutusvaltainen lisä ns. pohjoismaiseen blokkiin, mikäli sellaisen voidaan katsoa EU:ssa olevan olemassa.

Eurooppalaista kasvua

Eurooppalaiset yhteiskunnat kohtaavat tulevina vuosina huomattavia haasteita. Vaikka monissa maissa erityisesti Pohjois-Euroopassa taloudellinen kasvu ja julkisen talouden tila ovat jopa kiitettävällä tasolla, iskevät ikääntyminen ja taloudellisen globalisaation mukanaan tuoma kilpailupaine kaikkiin eurooppalaisiin valtioihin. Tähän pyrkii vastaamaan Lissabonin strategia, joka on kuitenkin jo useaan otteeseen ehditty leimaamaan epäonnistuneeksi. Talous ei ole kasvanut vauhdilla, joka olisi riittävä takaamaan hyvinvointivaltioiden rahoituspohjan säilymisen ja vahvistumisen. Suurin syy tähän löytyy strategian tavoitteiden heikosta toteuttamisesta sekä poliittisen tahdon puutteesta. Tämän lisäksi Lissabonin strategian toteutus ei ole kiinnittänyt riittävästi huomiota sosiaalisen ulottuvuuden tärkeyteen myös kasvua luovana tekijänä.

Sosialidemokraattien on Euroopan suurimpana ja yhtenäisimpänä poliittisena liikkeenä kyettävä ottamaan johtajuus sekä hahmottelemaan omaa uskottavaa uudistusohjelmaansa kasvun ja työllisyyden parantamiseksi. Tämänkaltaisen ohjelman tulisi paitsi tähdätä nopeutuneeseen taloudelliseen kasvuun, myös pyrkiä luomaan sosiaalisen yhteenkuuluvuuden Eurooppaa, joka kykenisi paremmin hyödyntämään globaaleiksi laajentuneiden markkinoiden aikaansaamaa taloudellista kasvua kansalaisten hyväksi ja sitä kautta myös palauttamaan politiikan vaikutusmahdollisuudet. Myös kansallisilla toimenpiteillä voisi olla merkittävää lisäarvoa. Näitä voitaisiin edistää sekä paremmalla poliittisella koordinaatiolla EU:n piirissä, mutta ennen kaikkea kansallisella tasolla eurooppalaisten sosialidemokraattisten puolueiden yhteistyönä. Tätä varten tarvitaan eurooppalaisten demarien yhteistä näkemystä keskeisistä haasteista ja keinoista niistä selviytymiseksi.

Lissabonin strategian tavoitteisiin tähtäävä sosialidemokraattinen eurooppalainen uudistusohjelma voisi lähteä jostain pohjoismaisen ja brittiläisen sosialidemokratian välimaastosta. Näistä siksi, että niissä on kyetty parhaiten hahmottamaan ympäröivän maailman muutos, mm. taloudellisen globalisaation osalta sekä siirtymään avoimen maailmantalouden aikaan, tosin erilaisin tuloksin ja painotuksin. Brittimalli on osoittautunut hyväksi luomaan taloudellista kasvua ja uusia työpaikkoja. Ison-Britannian työttömyysaste onkin maanosamme pienimpiä, vaikka maa on samaan aikaan vastaanottanut jopa kymmeniä tuhansia "puolalaisia putkimiehiä". Se on hyvä esimerkki siitä, mitä avoimuudella voidaan parhaimmillaan saada aikaan. Brittimallin heikkoutena on kuitenkin pidettävä sen kyvyttömyyttä vastata kasvavaan sosiaaliseen epätasa-arvoon. Markkinavoimiin on luotettu liiaksi. Tämä on näkynyt mm. edelleen piinaavan yleisenä lapsiköyhyytenä, tuloerojen kasvuna sekä hyvinvointivaltion kannattajakunnan harventumisena tulonsiirtojen ja palveluiden kohdistuessa entistä selvemmin todella vähäosaisille. "Mahdollisuuksien tasa-arvo" on jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi, sillä tasa-arvoisia lähtökohtia ei ole kyetty riittävällä tavalla takaamaan kaikille.

Myös pohjoismaisen mallin onnistumisiin kuuluu korkea työllisyysaste sekä nopeat taloudelliset kasvuluvut. Samaan aikaan se on onnistunut tuottamaan maailman tasa-arvoisimmiksi katsottavat yhteiskunnat, niin tulonjaon, sukupuolten välisen tasa-arvon kuin kaikille taattavien mahdollisuuksienkin suhteen. Keskeisimpinä saavutuksina on pidettävä naisten korkeaa työhönosallistumisosuutta ja väestön korkeaa koulutustasoa, joka on kyetty saavuttamaan julkisen ja opiskelijalle maksuttoman koulutusjärjestelmän kautta. Pohjoismainen hyvinvointimalli on kuitenkin varsin kulttuuri- ja instituutiosidonnainen siirrettäväksi sellaisenaan eurooppalaiseksi standardiksi. Sen lisäksi korkea rakennetyöttömyys on pohjoismainen, korostuneesti suomalainen ongelma. Tämän lisäksi on havaittava, että vaikka pohjoismaat ovat avoimia talouksia, ne ovat pitäneet työmarkkinansa varsin suljettuina. Tämä on johtanut hyvinvointitappioihin tehtävän työn siirryttyä harmaan talouden puolelle, tai jäätyä tekemättä. Kotimaisen rakennetyöttömyyden pienenemiseen mm. siirtymäsäännöksillä ei ole ollut vaikutusta.

Eurooppalaisen sosialidemokraattisen uudistusohjelman peruspilareiksi voitaisiin ottaa pohjoismaista tutut sukupuolten välisen tasa-arvon, tasa-arvoisen koulutuspolitiikan, aktiivisen työvoimapolitiikan sekä koulutus- ja tutkimustoiminnan korostaminen sekä Ison-Britannian työmarkkinoiden avoimuus. Lisäksi palvelumarkkinoita on kyettävä avaamaan sosiaalisesti oikeudenmukaisella tavalla. Brittimallin tuottamia työmarkkinoiden epäoikeudenmukaisuuksia voitaisiin kompensoida erityisesti Tanskan mallin tapaisilla järjestelyillä, joissa aktiiviseen työvoimapolitiikkaan panostetaan huomattavissa määrin sekä pyritään tätä kautta järjestämään työntekijälle ”vakuutus” työpaikan menettämisen varalle. Myös Suomen muutosturva toimii omalta osaltaan tämänsuuntaisesti. Naisten työhönosallistumisen lisäämiseksi huomiota tulee kiinnittää erityisesti päivähoitojärjestelmien kehittämiseen, mutta myös naisystävällisten työpaikkojen luomiseen. Tämä koskee erityisesti niitä maita, joissa naisen paikka on edelleen korostuneesti kotona. Vanheneva Eurooppa tarvitsee koulutetut ja osaavat naisensa työmarkkinoille. EU:n toimivalta ei julkispalveluihin tai sosiaaliturvan muotoihin tehokkaasti yllä, joten näitä ratkaisuja tulee tavoitella sosialidemokraattisten puolueiden Euroopan-laajuisen yhteistyön kautta.

Myös EU:lla voi olla merkittävä rooli tämänkaltaisten ratkaisujen levittämisessä mm. paremman talouspoliittisen koordinaation kautta. Lissabonin strategian mukaisesti tutkimus- ja kehitysvaroja ollaan lisäämässä monin paikoin ja myös yhteistä EU-rahaa investoidaan huomattavissa määrin näihin hankkeisiin. Kehityssuunta on oikea. EU:n tulisi ottaa vahvempi rooli myös työllisyyspolitiikan rahoituksessa. Euroopan tasolla tapahtuvan sosiaalisen dialogin vahvistaminen voisi omalta osaltaan merkittävästi lisätä yhteistä tavoitteenasettelua ja vähentää vastakkainasetteluita. Verokilpailua ehkäisevät yhteiset verokannat mahdollistaisivat entistä paremmin myös kysyntäpainotteisten talouspoliittisten ratkaisujen käytön taloudellista kasvua nopeuttavina ja suhdannevaihteluita tasoittavina instrumentteina. Työpaikkojen synnyttämisen kannalta avainasemassa oleva palvelumarkkinoiden avaaminen täytyy kyetä toteuttamaan työntekijöiden oikeuksia sekä hyvinvointipalveluiden liiketoimintapalveluista poikkeavaa luonnetta kunnioittavalla tavalla. Tämä on keskeistä erityisesti kansalaisten luottamuksen säilyttämisen vuoksi. Sosiaalisen turvallisuuden järkkyminen vie pohjan myös yhteismarkkinoilta. Mikäli kansalaiset kokevat EU-yhteistyön uhkaavan arvostamiaan peruspalveluita tai kaventavan demokratiaa, vetävät he kannatuksensa koko projektilta. Oli pelko perusteltu tai ei, lopputulos nähtiin Ranskassa perustuslaillisesta sopimuksesta käydyn kansanäänestyksen yhteydessä.

Peruslähtökohdaksi on siis otettava rakenteiden varjelemisen ja työpaikkojen suojelemisen sijasta ihmisiin investointi ja tasa-arvoisten lähtökohtien takaaminen kaikille kansalaisille syrjäytymiskehityksen mahdollisimman aikaiseksi ja tehokkaaksi estämiseksi. Nämä kansalliset toimenpiteet on toteutettava joka puolella Eurooppaa. Osaaminen, koulutus, sosiaalinen turvallisuus ja kaikkien yhteiskunnan jäsenten lahjakkuuspotentiaalin mahdollisimman tehokas hyödyntäminen tuovat mukanaan nopeutunutta taloudellista kasvua, jota voidaan pyrkiä muuttamaan työpaikoiksi mm. palvelumarkkinoiden avaamisen kautta. Markkinoiden avaaminen vaatii vahvaa sosiaalista turvaa sekä vakuutusta markkinaepäonnistumisten varalta. Tässä eurooppalaisella yhteistyöllä voi olla vahva rooli. Tätä kautta Eurooppa ja EU kykenee hankkimaan myös hyväksyntää kansalaisten silmissä. Tuloksena olisi lisääntynyt hyvinvointi sekä vahvistunut tunne kansainvälisestä yhteydestä ja yhteisestä Euroopasta.