Maahanmuutosta

Maahanmuutto on tunteita herättävä yhteiskunnallinen kysymys. Huolimatta siitä, että Suomen ulkomaalaisväestö on suhteessa väkilukuumme Euroopan Unionin pienimpiä, olemme omaksuneet varsin varauksellisen suhtautumisen ulkomaalaiseen työvoimaan. Siirtymäsäännösten tervetulleesta historiaan siirtymisestä huolimatta tekemistä suomalaisilla työmarkkinoilla riittää, jotta kykenisimme sekä integroimaan maassamme jo olevat ulkomaalaiset sekä houkuttelemaan keskipitkällä aikavälillä välttämättä tarvitsemaamme työvoimaa.

Suomeen muuttaa työn perässä vain joka kymmenes maahantulija. 2/3 muuttaa tänne perhesuhteiden vuoksi. Maamme ei selvästikään ole houkutteleva kohde muuttaa tekemään työtä. Mikäli tätä tilannetta ei kyetä muuttamaan, ei tulevaisuus ole ruusuinen. Vaikka kotimaista työvoimareserviä onkin olemassa, ei meillä ole varaa jäädä odottamaan rakenteellisen työttömyyden ytimen sulamista, vaan toimittava aktiivisesti maamme houkuttelevuuden parantamiseksi. Eniten tekemistä on asennepuolella, monet vastustavat niin ulkomaisen työvoiman kuin turvapaikanhakijoidenkin maahantuloa. Erikoista sinänsä, sillä monet näistä samoista, usein iäkkäämmistä ihmisistä, muistavat kyllä ajat, jolloin Suomesta siirryttiin ensin sotaa ja sittemmin työttömyyttä pakoon varakkaaseen Ruotsiin.

Ammattiliitot ovat työperustaisesta maahanmuutosta puhuttaessa olleet huolissaan ulkomaisen työvoiman lisääntyessä ilmenevästä veronkierrosta ja harmaasta taloudesta. Näitä lieveilmiöitä pyritään torjumaan sekä tilaajavastuulla että ulkomaalaisen työvoiman paremmalla valvonnalla (KRP:n yhteydessä toimiva valvontayksikkö). Nämä uudet valvontavälineet ovat tervetulleita ja tärkeitä. Kuitenkin pimeän työn ongelman sälyttäminen julkisessa keskustelussa lähes täysin ulkomaalaisten työntekijöiden harteille on täysin kohtuutonta tilanteessa, jossa sekä pimeän työn teettäjien että tekijöiden suunnaton enemmistö on suomalaisia. Hiljaisuus vallitsee siellä, missä ongelma on suurin, eli niillä omakoti- ja remonttityömailla, joilla et venäjän tai viron kielen sanaa kuule.

Talouselämä 10/2006 valottaa ilmiötä mielenkiintoisesti. Erityisesti rakennusalalla ilmenee samaan aikaan korkeaa työttömyyttä ja ankaraa työvoimapulaa. Osasyynä ovat työn ja työvoiman alueellisen kohdentumisen ongelmat, mutta on selvää, että pimeä työ, jossa rakennusmies kuittaa samaan aikaan verottoman palkan sekä työttömyyskorvauksen, on laajalle levinnyttä ja syö paitsi julkisen sektorin rahoitusta, myös yhteiskuntamoraalia. VM:n arvioiden mukaan pelkästään pienrakentamisessa menetetään joka vuosi kymmenien miljoonien verotulot. Valvonta on syytä saada toimimaan myös tällä sektorilla pelkän ulkomaalaisilla pelottelun sijasta.

Kaiken kaikkiaan suomalainen yhteiskunta tarvitsee lisääntyvää maahanmuuttoa. Tärkeää on paitsi kyetä houkuttelemaan osaavaa työvoimaa ulkomailta, myös onnistua kotouttamaan ja integroimaan jo maassa olevat henkilöt. Samaan aikaan on nähtävä, että halutessamme ja hankkiessamme maahan ulkomaista työvoimaa, saamme ihmisiä. Maahanmuuttajilla on perheitä, he tarvitsevat tukea ja samat oikeudet kuin suomalaisetkin voidakseen elää täysipainoista elämää ja integroitua yhteiskuntaamme. Kaksia työmarkkinoita ei saa syntyä, vaan samojen sääntöjen tulee kohdistua kaikkiin työntekijöihin, niin suomalaisiin kuin ulkomaalaisiinkin. Kysymys on myös asenteista, niin työnantaja- kuin työntekijäpuolella. Samalla on pidettävä huolta siitä, että tänne muuttavat kunnioittavat paikallisia lakeja ja oloja. Mikäli tässä epäonnistutaan, on turha ihmetellä asenteiden kovenemista.

Julkisen sektorin tulee taata kielen oppimisen mahdollisuudet kaikille Suomessa asuville maahanmuuttajille. Tällä hetkellä pääsy kursseille on käytännöllisesti katsoen vain turvapaikanhakijoilla ja paluumuuttajilla. Myös työn, perheen ja opiskelun vuoksi maassa elävien ihmisten on päästävä kieliopetuksen piiriin, jotta heidän Suomeen jäämisensä muodostuu mahdollisimman helpoksi. Toinen ongelmakohta ovat erityisesti Somaliasta perheenyhdistämisten myötä Suomeen muuttaneet naiset. Kulttuurisista eroista ja puutteellisista palveluista johtuen monet suurperheiden äidit eivät osallistu koulutukseen ja tämän vuoksi eivät opi kieltä ja kotoudu. Sukupuolisen tasa-arvon nimissä heidät tulee ottaa erityisen huomion kohteeksi.

Kuvalähde: Wikipedia

Talouspolitiikan kykloopit

Suomalaista talouspoliittista keskustelua vaivaa yksisilmäisyys ja yhä useammin tuntuu, ettei todellista poliittista keskustelua talouden reunaehdoista edes käydä. Taloudesta ja talouspolitiikasta on lamavuosien jälkeen muodostunut entistä selkeämmin lähes luonnontieteisiin verrattava ala. On olemassa ainoastaan yksi oikea, usein ns. uusliberalistisen tai uusklassisen taloustieteen läpitunkema tapa jäsentää taloudellista järjestelmää, jonka puitteissa voidaan tehdä poliittisia valintoja. Kaikki muut lähestymistavat leimataan hyvin helposti "epärealistiseksi utopiaksi" ja "haihatteluksi". Tämä on luonnollisesti hyvin kaukana totuudesta, jollaisena tilanne kuitenkin esitetään.

Poliittisessa keskustelussa tulisi tästä syystä kyetä tarttumaan myös vallitsevan paradigman kyseenalaistamiseen, ei vain nykyisen ajattelullisen kehyksen sisällä tapahtuviin hienosäätöihin. Tämän ei luonnollisestikaan tarvitse tarkoittaa minkäänlaista sen paremmin sosialistista kuin anarkokapitalistista vallankumousta, vaan reaalisten poliittisten vaihtoehtojen punnitsemista ja taloustieteen palauttamista "matematiikan laitokselta" oikeaan paikkaansa, poliittiseksi taloustieteeksi osaksi yhteiskuntapolitiikan kenttää ja arvovalintojen piiriä.

Osasyy talouspolitiikan muuttumiselle varsin "arvokeskustelusta vapaaksi alueeksi" on yliopistojen taloustieteen opetuksen keskittyminen käytännöllisesti katsoen täysin vallitsevan näkemyksen kannalle. Vaihtoehtoisten tulkintojen etsiminen riippuu enemmän tai vähemmän opiskelijoiden omasta aktiivisuudesta, yliopisto ei moniarvoisuuteen kannusta. Toinen syy erityisesti Suomessa on talouspoliittisen päätöksenteon ja suunnittelun sekä hallinnollisen ohjauksen erittäin vahva keskittyminen valtionvarainministeriöön. Tällä puolestaan on ollut merkittävä osuus eräänlaisen talouspoliittisen vaihtoehdottomuuden syntymisessä suomalaisten päättäjien keskuuteen.

Sunnuntain 26.3. Helsingin Sanomissa esitteli Åbo Akademin kansantaloustieteen laitoksella työskentelevä professori Markus Jäntti näkemyksiään VM:n pilkkomisesta Saksan ja Tanskan mallin mukaisesti kahteen ministeriöön; budjettivalmistelusta vastaavaan budjettiministeriöön sekä talouden rakenteellisia kysymyksiä käsittelevään talousministeriöön. Tavoitteena tällä reformilla olisi poliittisen ohjauksen vahvistaminen sekä politiikan reunaehtojen määrittelymonopolin estäminen. Ensimmäinen, vuonna 1997 Suomessa tästä asiasta puhunut henkilö oli nykyinen VM:n kansantalousosaston ylijohtaja, silloinen PT:n johtaja Jukka Pekkarinen.

Vaikka Jäntin ajatus ehdittiinkin tämän aamun lehdissä tyrmätä niin valtionvarainministeri Eero Heinäluoman kuin valtionvarainvaliokunnan jäsen Jari Koskisen taholta, on se ajattelemisen ja pohtimisen arvoinen. Valmisteluvallan korostuminen politiikan kustannuksella johtaa ongelmiin demokraattisen järjestelmän kannalta, vaikka "pienen maan etu olisikin vahva valtionvarainministeriö", kuten Heinäluoma tämän päivän HS:ssa toteaa. Ajatuksen taustalla lienee käsitys tehokkuudesta ja Suomen kaltaisen kansakunnan menestymisen taustalla olevasta tärkeästä yksituumaisuudesta, mutta mikäli niiden toteuttaminen syö poliitikkojen kykyä vaikuttaa yhteiskunnan toimintaan ja vallan siirtymistä vuosikymmenten mittaisissa työsuhteissa istuville teknokraateille, ei tilannetta voida pitää hyvänä, tekivätpä he kuinka hyvää ja tuloksellista työtä tahansa.

Vaikkei VM:n pilkkominen päättäjiä jatkossakaan innostaisi, voitaisiin järjestelmää ravistella myös muulla tavoin poliittista ohjausta lisäämällä. Itse harkitsisin vakavasti ministeriöiden poliittisen vastuullisuuden kasvattamista joko nimittämällä hallituskauden mittaisia poliittisia valtiosihteereitä kaikkiin ministeriöihin tai sitten tekemällä ylimmistä viroista poliittisesti määräaikaisia siten, että valtion johdon muuttuessa vaihtuu myös ylin virkamiesjohto. Tämä estäisi nykyisenkaltaisen tilanteen, jossa väriään vaihtava hallitus on lähtökohtaisesti sidoksissa edellisten tekemiin päätöksiin ja kohtaa muutosvastarintaa esitellessään omia, kansan toiveita vastanneita tavoitteitaan. Tämänkaltainen menettely myös poistaisi ikuista valitusta poliittisista virkanimityksistä. Järjestelmä olisi nykyistä avoimempi ja läpinäkyvämpi sekä helpottaisi poliittisten vaihtoehtojen eteenpäin viemistä.

Tunnustuksellinen opetus ja peruskoulu

Jokin aika sitten lehtien palstoilla käytiin kiivastakin keskustelua kristillisistä kouluista. Tällöin opetusministeri Kalliomäki (sd.) vastusti kristillisten koulujen jatkolupia, syynä se, että hän katsoi tunnustuksellisen opetuksen kuuluvan muualle kuin peruskouluun, jonka tehtävä on kasvattaa moniarvoisuuteen. Tästä on helppo olla samaa mieltä. Koulujen tulee kasvattaa kriittisyyteen, ei yhden totuuden kertomiseen, jonka olemassaolosta on perustellusti hyvin erilaisia käsityksiä.

Yksilöt uskovat tai ovat uskomatta. Valtio tai julkinen instituutio, jollainen peruskoulukin on, ei usko eikä sen siksi tule kertoa mihin uskoa. Uskonnoista tulee luonnollisesti lapsille puhua, koska ne ovat ensiarvoisen tärkeitä pyrkiessämme ymmärtämään ihmisluontoa, historiaa ja kulttuureita. Tässä opetuksessa on myös syytä painottaa näiden maailmankatsomusten keskinäisen kunnioituksen tärkeyttä. Tämä ei kuitenkaan vaadi minkäänlaista tunnustuksellisuutta. Lapsille ja nuorille tulee antaa välineitä ja kykyjä sellaiseen filosofiseen pohdintaan, jonka kautta he voivat pohtia teologian alaan kuuluvia kysymyksenasetteluita ja löytää oman hengellisen tiensä, mikäli ovat löytääkseen.

Tulevaisuuden peruskoulussa kristillisen uskon peruspilareita tulee kohdella tasa-arvoisesti suhteessa muihin uskontoihin sekä uskonnottomuuteen. On perusteltua kysyä millä oikeudella tietyn uskonnollisen viitekehyksen hyväksyneet aikuiset haluavat pakottaa lapsensa samaan muottiin? Kehuttu ja kiitelty peruskoulumme on rakentunut korostuneesti luottamukselle ihmisten omiin kykyihin sekä arvostelukykyyn. Tämä periaate on saatava lopultakin osaksi myös uskonnon opetusta.

Kuva: Niklas Sjöblom

Ontuva Eriksson

Valtiosihteeri Raimo Sailas kuvasi Suomea ”ontuvaksi hyvinvointivaltioksi” puhuessaan keskiviikkona SITRAn ja Taloussanomien seminaarissa. Hänen mukaansa maata, jossa 15 prosenttia työvoimasta on vajaakäytössä, ei voida pitää hyvinvointivaltiona. Sailas totesi järjestelmän rakentamisvaiheessa olleen uskomuksena, että kun riskit työttömyyden, työkyvyttömyyden, sairauden ja vanhuuden varalta minimoidaan, niin ihmiset myös omalta osaltaan pyrkivät vastaamaan enemmän itsestään. Nyt on kuitenkin havaittavissa elintapojen kehittymistä väärään suuntaan mm. alkoholinkäytön ja ylipaino-ongelmien suhteen.

En ole saanut käsiini Sailaksen koko puheenvuoroa, mutta näihin pääpointteihin on monin paikoin mahdollista yhtyä. Työttömyys ja vajaatyöllisyys ovat edelleen hyvästä työpaikkakehityksestä huolimatta valtavia ongelmia. Myös se, että järjestelmä onnahtelee eikä kykene vastaamaan kaikkiin tarpeisiin, on totta. Sen sijaan siitä, onko kyse korostuneesti hyvinvointivaltion aiheuttamasta passiivisuudesta, voidaan olla montaa mieltä. Viime vuonna julkaistiin lukuisia tutkimuksia, joiden sanoma oli selvä. Suomalainen hyvinvointivaltio ei ole laisinkaan niin antelias työttömille tai vajaakuntoisille kuin usein on poliittisesti tarkoituksenmukaista väittää. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarjassa viime vuonna ilmestyneen ”Julkinen hyvinvointivastuu sosiaali- ja terveydenhuollossa” -raportin mukaan Suomen sosiaalimenot suhteessa BKT:een ovat alle 15 EU-maan keskiarvon.

Suomen köyhyysasteet ovat olleet viime vuosina kasvussa samalla kun tuloerot ovat kasvaneet erityisesti ylimmän prosentin häikäisevien pääomatulojen vuoksi muutamassa vuodessa 70-luvun alun tasolle. Talous ja yhteiskunta – lehdessä 2/2005 julkaistu artikkeli työtätekevistä köyhistä kertoo köyhien työssäkäyvien kotitalouksien tulojen kasvaneen keskimäärin 3% vuosina 1996-2001 kun kehitys koko työssäkäyvän väestön keskuudessa oli 14%. Mikäli köyhyyttä ei tulonsiirroilla torjuttaisi, olisi se 2,5 kertaa yleisempää kuin nyt. Sosiaalibarometri 2005 taas tietää kertoa, ettei erityisryhmien kuten alkoholistien tilanne ole kohentunut. Sosiaalitoimi kokee heidän auttamisensa vaikeaksi, sillä heidän ongelmiensa ratkaisu vaatisi yksilöllisempää hoito-otetta mihin nykyiset taloudelliset raamit antavat mahdollisuuden. Terveydelliset ongelmat, joista Sailaskin puhuu, kohdistuvat korostuneesti näihin ihmisiin. Voitaisiinko siis näitä ongelmia ja terveydenhuollon kustannuspaineita vähentää panostamalla köyhyyden vastaiseen kamppailuun?

Valtiosihteeri Sailas on aivan oikeassa siinä, ettei hyvinvointivaltio voi taata kenellekään automaattisesti hyvää elämää ja että jokaisella on velvollisuus ottaa itseään niskasta kiinni. Vapaamatkustamista ei voida sallia, ja terveet elämäntavat ovat helpoin tapa niin parantaa yksilön omaa elämänlaatua kuin yhteiskunnallisessa mittakaavassa turvata terveydenhuollon menokehityksen pysyminen hallinnassa. Väylä tähän kehitykseen ei kuitenkaan saa olla rangaistusten ja pelottelun väylä, vaan positiivisten kannusteiden luominen. Järjestelmän ontuminen voitaisiin ehkä saada kuriin muullakin kuin syyttämällä heikompiosaisia heidän omasta saamattomuudestaan. Valitettavasti vain näyttää siltä, että Oiva Paloheimon sanoittama kappale vanhasta juopporatista, ”ontuvasta Erikssonista”, soveltuu kuvaamaan tiettyjen tahojen asenteita niin suomalaista ”ontuvaa hyvinvointivaltiota” kuin suomalaisia köyhiä kohtaan. Laulussahan lauletaan:

”On kuollut ontuva Eriksson, ja moni on hyvillään”

Kuvalähde: Wikipedia

Eripura

Keskustan eduskuntaryhmä kokoontuu Helsingin Sanomien tiedon mukaan tänään kriisikokoukseen hallitusyhteistyön jatkamisen tiimoilta. Syyksi ilmoitetaan päähallituspuolueiden väliset kiistat maatalouden tukirahoista kehysriihessä. Kyseessä on mitä ilmeisimmin osa Keskustan uutta johtajuusilmettä, joka pahimmillaan paitsi maksaa suomalaiselle yhteiskunnalle kymmeniä miljoonia euroja, saattaa uhata myös kansalaisten ja järjestelmämme kestävyyden kannalta elintärkeää kunta- ja palvelurakenneuudistusta.

Kuntaliiton hallituksen äänestys, jossa Keskusta jäi yksin vesittämisaikeineen, antoi suuntaa. Samaten kiukuttelu nimityksistä. Kun Keskusta on saanut rauhassa tehdä omat nimityksensä, alkaa kitinä sosialidemokraattien vastaavista. Pieniä asioita, paljon puhuvaa yhteistyön toiminnan kannalta. Maaseudulle vaadittavasta vakavien vaalivaikeuksien tuesta vikiseminen ei ole mitään muuta kuin harvinaisen heikosti peitelty yritys profiilin korottamiseksi omien peruskannattajien silmissä. Muskeleita on lähestyvien vaalien vuoksi näytettävä, muusta viis. Huomionarvoista kun on, ettei kukaan ole ollut sanomassa, etteikö maataloudelle koituvia menetyksiä voitaisi kompensoida. Kyse on aikataulusta.

Mikäli hallituksen lopputaival muodostuu tämänkaltaiseksi temppuiluksi, on selvää, että punamullan aika päättyy seuraaviin vaaleihin. Se olisi sääli ja toivonkin näistä vaikeuksista selvittävän. Nykyisen hallituksen aikana on kuitenkin saatu paljon hyvää aikaan erityisesti sosiaali- ja terveyspalveluiden puolella. Voimaan saatettiin myös pitkä tulopoliittinen sopimus, jonka suojassa talous kasvaa hyvää vauhtia ja työllisyys kohenee silmissä. Monet sosiaalipoliittiset uudistukset ovat hyödyttäneet myös pienituloisia. Mutta mikäli luottamus- ja yhteistyöpääoma loppuu, ei tämä hallituspohja voi vaalien jälkeen jatkaa. Sinipunahallituskin voisi saada paljon hyvää aikaan, erityisesti elinkeino- ja Eurooppa-politiikassa, kuntauudistuksesta puhumattakaan.

On kansanvallan kannalta valitettavaa, mikäli vaihtoehdot pelkistyvät sinipunaan ja porvarihallitukseen, sen kannustaessa epädemokraattisiin lehmänkauppoihin ja kassakaappisopimuksiin jo ennen vaaleja. On helppo yhtyä toveri Oksan näkemykseen siitä, että tilanne korostaa SDP:n tarvetta pyrkiä selkeästi suurimman puolueen asemaan vaaleissa. Muuten edessä on väistämättä porvarihallitus ja kansaa repivät ajat.

Sosialidemokratia ja yksilön valinta

Yhteiskunnallinen yksilöllistyminen on kehityssuunta, joka on huolettanut monia vasemmistolaisia ajattelijoita. Individualismin myötä kasvaa kritiikki kollektiivisia yhteiskunnallisia ratkaisuja kohtaan. Siitä huolimatta, että mahdollisuus laajempaan yksilöllisyyteen on korostuneesti onnistuneen sosialidemokraattisen yhteiskuntapolitiikan ansiota, kykenee nimenomaan oikeisto esiintymään yksilön valintana. Osasyynä tähän on vasemmiston kyvyttömyys muuttaa retoriikkaansa muuttunutta maailmaa vastaavaksi. Esimerkkejä riittää.

Liian monesti tapaa palvelualan työntekijän tai vastavalmistuneen opettajan, jonka mielestä suurin syy yhteiskunnan ja heidän itsensä kohtaamiin ongelmiin ovat paperimiesten liian kovat palkat sekä kodittomien alkoholistien liiat hyvät oltavat. Ay-liike ja poliittinen vasemmisto nähdään ”eteenpäin pyrkivien” vapautta rajoittavana voimana. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta, mutta ikävän usein politiikassa niin on, miltä näyttää. Tätä piittaamattomuutta ja kateutta sekä ongelmien väärin tunnistamista vastaan meidän on kyettävä nousemaan. Tätä ei kuitenkaan voida tehdä oppimestarimaisesti, vaan osoittamalla yhteisöllisyyden edut kaikkien kannalta.

Retoriikkaamme ns. koulutetun keskiluokan ja yksilöllistyvän nuorison suuntaan on tarkistettava. Hyvinvointivaltio ja sosialidemokraattisten arvojen pohjalta toimiva yhteiskunta on järkevä myös koulutettujen ja eteenpäin pyrkivien ihmisten kannalta. Hyvinvointivaltioon on suhtauduttava suurena vakuutusjärjestelmänä. Samalla kun puhumme solidaarisuudesta, pitää meidän myös kyetä osoittamaan ihmisille valtion ja julkisen sektorin positiivinen rooli heidän omassa elämässään yksilöinä. Julkinen koulutus luo mahdollisuuksia ja sosiaaliturva mahdollistaa riskinoton ja omien kykyjen ja rajojen koettelun.

Vakuutus maksaa, siksi maksamme veroja. Verot eivät kahlitse, vaan oikein käytettyinä niillä saaduilla varoilla kyetään luomaan lisääntynyttä henkilökohtaista toimintatilaa, siis vapautta valita, kokeilla ja yrittää. Julkinen järjestelmän pitää olla siksi, että kuten markkinataloudessa muulloinkin, suuruuden ekonomialla on etuja. Paitsi että saamme paremman tarjouksen, kun hankimme jotain suuremmalla porukalla, toimimme moraalisesti oikein. Kollektiivimme ottaa mukaan myös ne, jotka muuten jäisivät täysin vakuutusta vaille. Samaan aikaan meidän on puhuttava koko elämän kestävästä turvasta. Kaikki maksavat ja kaikki saavat.

Individualistisen eetoksen voi kääntää sosialidemokratian eduksi. Positiivisen yksilöllistymisen ei tarvitse tarkoittaa sosiaalisen eheyden tavoitteesta luopumista, koska vain aidosti tasa-arvoisessa yhteiskunnassa on mahdollisuus olla erilainen. Epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa on aina paine mukautua vallitsevaan malliin, usein voimakkaampien asettamaan. Siksi nykyisin suosiossa oleva identiteettipolitiikka ei ole millään tavalla erossa ”perinteisemmästä” politiikasta koskien vaikkapa yhteiskunnallista tulonjakoa. Tämä on vain kyettävä kommunikoimaan kansalaisten suuntaan.

Edellä mainittuun liittyen on mielenkiintoista seurata Ruotsin vaalikamppailua. Siellä sosialidemokraattien perusviesti kuuluu: ”Alla ska med. Så enkelt är det.” Näin on. Meidän johtamassamme yhteiskunnassa kaikilla on mahdollisuus, kaikilla on vapaus, kaikilla on oikeus onneen, ei vain rikkailla ja onnekkailla. Näitä positiivisia vapauksia meidän on kyettävä myös markkinoimaan.

Kolumni julkaistu Uutispäivä Demarissa 20.3.2006

Uraani halkeaa

Viidennen ydinvoimalan rakennustyöt ovat käynnissä ja huhu kertoo teollisuuden suunnittelevan jo luvan hakua kuudetta voimalaa varten. Yhtä paljon kuin kovia kannattajia, löytyy hankkeen äänekkäitä vastustajia. Ydinenergiasta onkin jostain käsittämättömästä syystä tullut mitä suurimmilta osin tunnekysymys. Tämä näkyy myös käytettävässä retoriikassa. Monesti kuulee heiteltävän, puolin ja toisin, täysin älyttömiä väitteitä. Milloin kyse on ydinvoimalan "räjähtämisestä", milloin taas tuulivoimaloiden täydellisestä hyödyttömyydestä. Tämänkaltainen pelottelu ja totuuden vastainen mustamaalaaminen häiritsee ainakin allekirjoittanutta.

Kun eduskunta aikanaan äänesti viidennestä ydinvoimalasta, oli jokaikinen edustaja salissa. Toisin oli, kun maa liittyi Euroopan Unioniin. Niin silloin kuin nytkin minun oli vaikea nähdä asiassa niin valtaisaa symboliikkaa, kuin mitä siihen tuolloin liittyi. Käänteentekevästä arvovalinnasta ei mielestäni ollut kyse tilanteessa, jossa maassa oli jo neljä toimivaa ydinvoimalaitosta. Toki oli mahdollista nähdä asetelmassa eräänlaista symbolista kamppailua teknisen modernin ja lokaalisaatiouskoisen postmodernin välillä. On myös totta, että Suomi aloitti uudelleenvirinneen kiinnostuksen ydinvoimaa kohtaan, mutta on oletettavaa, että ilmastotavoitteet olisivat laukaisseet kyseisen kehityksen Euroopassa Suomen päätöksestä riippumattakin.

Itse hyväksyn ydinvoiman lisärakentamisen keskipitkän aikavälin vaihtoehtona. Kestävää kehitystä se ei ydinjätteineen ja uusiutumattomine uraanipolttoaineineen silti ole. On kuitenkin vaikea nähdä mikä muu energiamuoto voisi lyhyellä tähtäimellä ottaa ydinenergian paikan suhteellisen vähäpäästöisenä perusenergiana. Ydinvoimaa tarvitaan myös korvaamaan alas ajettavia kivihiilivoimaloita, yhdessä uusiutuvilla energialähteillä tuotetun sähkön lisäksi. Lopullisena tavoitteena tulee olla käytännöllisesti katsoen saasteettoman fuusiovoiman kehittäminen, joka saattaa olla kaupallisessa käytössä vuosisadan puolenvälin tienoilla.

Uraanin louhinta ydinpolttoaineeksi on ympäristöriski, kuten kaikki kaivannaistoiminta. Suomalaisen energiantuotannon perustuessa myös tulevaisuudessa merkittäviltä osin ydinvoimaan, lienee vain vastuullista hankkia ydinvoimaloiden polttoaineen raaka-aine mahdollisuuksien mukaan Suomesta. Täkäläinen uraanin louhinta voitaisiin toteuttaa huomattavasti monia nykyisiä tuottajamaita tiukemman ympäristölainsäädännön alaisena, puhumattakaan energia-alan omavaraisuuden kasvusta sekä huomattavista työllisyysvaikutuksista työttömyydestä ja väestökadosta kärsivillä alueilla.

Ydinenergian hyväksymisen osana tulevaisuudenkin energiapoolia ei tarvitsisi tarkoittaa kehityksen pysähtymistä tai investointilamaa uusiutuvien energianlähteiden kannalta. Se, että näin on kuitenkin käynyt, kertoo lähinnä poliittisen tahdon puutteesta ja henkisestä laiskuudesta. Tähän olisikin saatava muutos. Bioenergia sisältää huomattavaa potentiaalia, jota pitää pyrkiä julkisin varoin hyödyntämään entistä paremmin ja mahdollisesti se voisi tulevaisuudessa muodostaa yhden merkittävän osan Suomen energiahuollosta. Myös sillä voisi olla huomattavia työllisyysvaikutuksia sekä tulevaisuudessa jopa vientipotentiaalia.

Kuvassa Olkiluodon ydinvoimalaitos, TVO:n sivuilta

Yhteiskuntavastuun petollisuudesta

Viime päivien uutisia ovat korostuneesti hallinneet tiedot jätti-irtisanomisista. Yli 3000 suomalaista menettää työpaikkansa metsäteollisuudessa. UPM Kymmene osoitti kouriintuntuvalla tavalla, että vain riittävä kotimainen omistus, jos sekään, sitoo tuottaviakaan yrityksiä Suomeen, mikäli muualta on nostettavissa parempaa tuottoa. Useat eturivin poliitikot, näkyvimpänä UPM-osakkeensa vastalauseena irtisanomisille myynyt ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.) ovat peräänkuuluttaneet paljon kaivattua yritysten yhteiskuntavastuuta.

Suomalainen yhteiskunta on vaikean tilanteen edessä. Eduskunnalla parlamentaarisena lainsäätäjänä ja periaatteessa maan korkeimpana päätöksiä tekevänä elimenä on vain marginaalisia mahdollisuuksia vaikuttaa globaalin markkinatalouden toimintaan. Kokonaisten paikkakuntien elämä on uhattuna, eikä valtiolla nykymuodossaan ole juuri keinoja auttaa, lukuunottamatta työvoimatoimiston sivukonttorin avaamista Kuusankoskelle. Tämä on ehkä se syy, miksi yhteiskuntavastuusta on puhuttu niin paljon, on katsottu, ettei muita keinoja vaikuttaa ole. Totuus voisi kuitenkin olla toisenlainen.

Kaiken tämän keskellä olisi kyettävä erottamaan kaksi asiaa. Puhuttaessa yritysten yhteiskuntavastuusta on huomattava, ettei yritykseltä, yritysmuotona, voida odottaa minkäänlaista yhteiskunnallista moraalia. Yritys on puhtaasti juridinen olento. Toki voimme pyrkiä keskustelulla vahvistamaan yritysten toimista vastaavien henkilöiden moraalista omaatuntoa, mutta omistuksen ollessa yhä useammin ulkomaista ja institutionaalista, karkaa tämäkin kortti käsistä.Tämän vuoksi yritysten yhteiskuntavastuun hokeminen on tyhjää puhetta eikä hyödytä ketään.

Lopullinen vastuu ei ole yrityksillä, vaan lainsäätäjällä, joka ei voi jäädä odottamaan, että yritykset toimisivat automaattisesti jonkinlaisen yhteisen hyvän eteen. Ne tekevät niin vain silloin, kun siitä on niille joko suoraa taloudellista tai imagollista hyötyä. Kun hyödyt muunlaisesta käyttäytymisestä ylittävät nämä, muuttuu myös käytös. Lakeja tulee säätää siten, että yrityksille ja niiden toiminnalle voidaan asettaa rajoja ja että kansalaisia kyetään suojelemaan markkinatalouden vaaroilta. Tämä ei voi jäädä yritysjohtajien omantunnon varaan. Sama koskee myös omistajuutta. Palkansaajien ja valtion omistusta pörssiyhtiöissä on pyrittävä mahdollisimman nopeasti lisäämään. Vain tätä kautta voimme vakavissamme pyrkiä kohti sellaista markkinataloutta, joka noudattaa muutakin kuin osakkeenomistajan välitöntä etua.

Kolumni julkaistu Kaarina-lehdessä 15.3.2006

Millä Turun seutu houkuttelee uusia yrityksiä?

Kunta- ja palvelurakenneuudistus tarvitsee Varsinais-Suomessa uuden alun. Alueilta ja kunnista on kaikunut useita rohkaisevia viestejä liikkeelle lähteneistä liitosselvityshankkeista. Sen sijaan Suomen pirstaloituneimman kuntarakenteen omaava Turun seutu loistaa näistä uutisista poissaolollaan. Päälinjaksi muotoutunut kuntamalli; työssäkäyntialueeseen perustuva peruskunta on jäämässä haaveeksi Turun kehyskuntien kääntyessä etsimään yhteistyötä mieluummin keskenään kuin Turun kanssa.

On selvää, ettei valtion taholta voida sallia sellaista kehitystä, jossa kehyskunnat "saartavat" keskuskaupungin. Alueen elinkeinoelämän veturin eristäminen ja sen sitä kautta tapahtuva hiipuminen on varmin tapa saattaa koko seudun talous ja hyvinvointi syöksykierteeseen, josta ei hyödy kukaan. Tällaisella toiminnalla myös varmistetaan huonon maankäyttöpolitiikan jatkuminen sekä se, ettei turhaa byrokratiaa aiheuttavia kuntayhtymiä päästä purkamaan. Syyksi kehyskuntien liittymiseen nimenomaan keskuskaupunkiin ei kuitenkaan riitä keskuskaupungin ongelmien ratkaiseminen, vaan yhteistyöstä on koiduttava hyötyä kaikille siihen osallistuville.

Turun olisi kyettävä artikuloimaan se, mitä hyötyä siihen liittymisestä on vauraille kehyskunnille. Siksi tarkastelukulman on koskettava koko seutukuntaa, pääpainon ollessa elinkeinopolitiikassa, maankäytössä sekä palveluiden järjestämisessä. Mallia tämänkaltaisesta lähestymistavasta antaa Salon seutu. Kuntalehdessä 3/2006 esitellään laajasti Salon sekä sen kymmenen ympäryskunnan yhteenliittymissuunnitelmia. Toteutuessaan suur-Salo olisi 63 000 asukkaallaan maan 11. suurin kaupunki. Elinvoimainen keskuskaupunki säteilisi ympärilleen vaurautta ja nostaisi koko alueen vuosikatteen plussan puolelle.

Erityisen porkkanan liitokselle tuo kuitenkin mahdollisuus elinkeinopolitiikan tehostamiseen kaupunkiseutujen välisen kilpailun kiristyessä, ei niinkään kuntien välinen tulontasaus. Jo nyt Salon työpaikkaomavaraisuus on huomattava. Onkin aiheellista kysyä, miksi vaikkapa sellaiset ict-alan yritykset, jotka haluavat hyödyntää nopeita liikenneyhteyksiä Helsinkiin, eivät jäisi tehokkaan elinkeinopolitiikan Saloon? Eripurainen Turun seutu ei kykene vastaavalla tavalla houkuttelemaan kasvavia yrityksiä alueelleen, järkevästä maankäytöstä puhumattakaan.

Naapureilta oppimisessa ei ole mitään hävettävää, päinvastoin. Mikäli jossain muualla asiat osataan hoitaa järkevästi, yhteistyössä uhkailun ja epäluuloisuuden sijasta, kannattaa niistä ottaa mallia. Salon seutu näyttää hyvää esimerkkiä monille Turun ja sen ympäristökunnan päättäjälle.

Mielipidekirjoitus julkaistu Turun Sanomissa 13.3.2006.

Puhe oikeistolle

Suomen ylioppilaskuntien liitto SYL ry vietti lauantaina 85-vuotisjuhliaan. Vanhalla ylioppilastalolla pidetty juhla keräsi yhteen niin ylioppilasliikkeen kuin sidosryhmien toimijoita. Ohjelmassa oli Tasavallan presidentin hienon juhlapuheen, jossa hän painotti mm. ylioppilaiden vastuuta laajemmasta yhteiskunnasta ja maailmasta, sekä kehitysyhteistyösitoumusten täyttämistä, lisäksi puheet oikeistolle ja vasemmistolle, joista edellisestä vastasi allekirjoittanut ja jälkimmäisestä kollega oikealta, Kokoomuksen opiskelijaliitto Tuhatkunnan puheenjohtaja Jussi Salonranta. Neuvoksi puheeseen valmistautuessa oli annettu: "provokatiivinen, mutta huumorilla". Ohessa siis näiden ohjeiden pohjalta lauantai-iltana pidetty puhe.

Puhe oikeistolle

Hyvät kuulijat! Ja erityisesti joukossanne istuvat tulevat neuvokset ja neuvoksettaret, joka olette, ainakin omasta mielestänne tämän valtakunnan sorretuin paaria, jolta yrittämisen into sekä kaikki mahdollinen kannustin pyrkiä kohti suurempaa vaurautta, onnea ja iloa on tasapäistävällä yhteiskunta- ja koulutuspolitiikalla viety, sanalla sanoen, kansamme ja maamme nouseva oikeisto!

Suomalaisen oikeiston historia on aatteellisten tappioiden historiaa. Luokaamme aluksi katsaus viime vuosisadalle. 1900-luvun alussa laajat osat suomalaista oikeistoa erityisesti elinkeinoelämässä vastustivat Suomen itsenäistymistä, koska se uhkasi heidän bisneksiään Pietarin suunnassa. Tämän jälkeen poliittinen oikeisto oli innostunut kuninkaasta, jota riittävän siniveren puuttuessa omasta torppari- ja työmieskansasta haettiin Saksan maalta saakka. Aivan putkeen ei tämäkään sitten lopulta mennyt. Sinänsä on myönnettävä, että lehdistön kannalta tapahtunut valinta oli harmillinen. Moni katselisi päivittäisestä roskalehdestään mieluummin otoksia 20-vuotiaasta bileprinsessa Marjatasta Monacon jahdilla, kuin kamerakännykkäkuvia Matista ja Mervistä Jalasjärven Essolla. Myös tilanne, jossa keltainen lehdistö on kunnollisten kuuluisuuksien puutteessa pakotettu puhumaan Timo T.A. Mikkosesta (kok.) ja hänen nuorikostaan (kok.) "kuninkaallista säihkettä omaavana pariskuntana" on kaikin kuviteltavissa olevin tavoin erittäin valitettava ja murheellinen.

Hyvät kuulijat. Kun maasta siis oli, laajojen oikeistopiirien siihen asti ajamien tavoitteiden vastaisesti tullut itsenäinen tasavalta, omi se kansallisuusaatteen ja kielsi toisinajattelun. Suomalaisen oikeiston valtakaudella, eli kunniakkaalla 30- ja sittemmin 40-luvuilla oltiin tässäkin tilassa tekemässä suurta Suomea, toisten selkänahalla. Kuten arvattavaa, jäi seuramatka Uraliin hieman kesken eivätkä ilmatkaan suosineet. Sotien jälkeen Suomessa elettiin ns. vaaran vuosia ja moni porvariston edustaja siirtyikin odottelemaan aikojen rauhoittumista ulkomaille pääomineen. Takaisin palattiin kovaa verotusta valittelemaan, kunhan sosialidemokraatit olivat ensin estäneet maan ajautumisen kommunistien käsiin. Tässähän ei luonnollisestikaan ollut kyse vapaamatkustajuudesta eikä vastuun pakoilusta, vaan ainoastaan arvokkaan pääoman isänmaallisesta turvaamisesta ja me toisten luontaista etevämmyyttä ja ahkeruutta kadehtivat pahanilmanlinnut saisimme olla vain onnellisia tällaisesta kaukonäköisyydestä.

Hyvät kuulijat. Suomalaisen oikeiston kamppailu mm. valtion omistusta vastaan on historiallisesta näkökulmasta varsin mielenkiintoinen. On aiheellista kysyä, olisiko Suomessa nykyisen kaltaista yrityselämää tänä päivänä laisinkaan, ellei valtio olisi ottanut niin vahvaa roolia taloudessa? Koko suomalainen innovaatiojärjestelmä ja hyvinvointi on syntynyt varsin valtiovetoisesti. Historiallisesti ajatellen tämä oikeistovoimien kauhistelema ja parjaama valtio on luonut suuren osan metsäteollisuutta, metalliteollisuutta, kemian teollisuutta ja niin edelleen.

Kaikesta sosialismilla pelottelusta huolimatta ainoa asia, joka on Suomessa sosialisoitu, on suuryrittäjäriski. Valtio on maksanut kymmeniä miljardeja pankinjohtajien munauksista, vaikka niitäkin yritysmaailma on yrittänyt väittää poliitikkojen syyksi. Valtio on investoinut sellaisia määriä yhteistä rahaa elektroniikan tutkimukseen ja tuotekehittelyyn, että ne, jotka ovat tarpeeksi rikkaita osakkeita omistaakseen, ovat vuolleet Nokian osakkeilla kultaa. Ja kun valtion voimin rakennetut nesteet ja kemirat menestyvät riittävän hyvin, vaatii oikeisto niitä yksityistettäviksi ja pitää valtion yritystoimintaa sopimattomana katsoen kykenevänsä itse paljon parempaan. Joku kateellinen ja ahdasmielinen, jota toisten pärjääminen häiritsee, voisi pitää tällaista näkemystä joko suuruudenhulluutena tai toivottoman itsetuhoisena käyttäytymisenä. Totuus on, että ilman valtion yritystoimintaa me eläisimme edelleenkin metsästyksellä ja kalastuksella. Toisaalta tätähän hirviä metsästävät ja Tenon lohta nostavat neuvokset ja muut oikeistopamput oikeastaan tälläkin hetkellä tekevät.

Arvoisat kuulijat! Kuten olemme voineet kuulla, ei historiallinen track record poliittisen oikeiston kohdalla ole ollut häävi. Aikana, jolloin kansainvälinen vasemmistolainen liike kasvatti Nelson Mandelan, Olof Palmen sekä Suomen ensimmäisen naispresidentin Tarja Halosen, ovat poliittisen oikeiston kärkihahmoina häärineet sellaiset sydämemme valloittaneet veitikat kuin Augusto Pinochet, George W. Bush sekä Ilkka Kanerva. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö oikeistovoimien tulevaisuus voisi olla valoisampi. Näinä joustavuuden merkitystä korostavina aikoina tietynlainen takinkääntökyky voidaan nähdä tavoiteltavana hyveenä. Suomalainen oikeisto onnistunut käytännöllisesti koko maan historian ajan olemaan joka kerta hävinneen idean puolella sekä vastustamansa uudistuksen tultua suosittuna ja toimivana voimaan ottamaan kunnian koko hankkeesta. Kokoomus, joka on koulutuspolitiikassaan perinteisesti aina vastustanut koulutuksen laajentamista ja joka vastusti sittemmin kunniaa niittänyttä peruskoulu-uudistusta henkeen ja vereen, esiintyy nykyisin mielellään koulutus- ja sivistyspuolueena. Moiselle kameleonttiasenteelle luulisi pätkätyömaailmassa löytyvän paljonkin kysyntää.

Arvoisat kuulijat. Myös rohkaisevaa kehitystä poliittisen oikeiston suunnasta on havaittavissa. Ainakin viime presidentinvaalien teemojen mukaan kokoomus on löytämässä työväen asian. Työväen presidentin äänisaaliita tarkastellessa oli myös mukava pistää merkille eräs sosialidemokraattisen hyvinvointivaltion aikaansaama yhteiskunnallinen edistysaskel. Nykyisellään huomattavan moni työväen edustaja näyttää kykenevän asumaan palkoillaan Westendissä tai Munkkiniemessä. Aidosti iloisena ja vakavasti puhuen on kuitenkin ollut hienoa havaita työmarkkinakysymysten ja ammatillisen edunvalvonnan, arvoliberalismista ja ulkomaalaismyönteisyydestä puhumattakaan, saaneen huomattavan vahvan sijan erityisesti opiskelevien kokoomuslaisten sydämessä. Hyvinä esimerkkeinä toimivat molemmat ylioppilasliikkeen näkyvät kokoomusvaikuttajat, SYL:n puheenjohtaja Ilkka Wennberg, sekä arvoisa kollega, Tuhatkunnan puheenjohtaja Jussi Salonranta. Molempien kanssa tulee välillä oltua niin paljon samaa mieltä monista asioista, että tekee mieli huutaa, tulkaa pois sieltä oikealta, teistähän saadaan hyvää vahvistusta työväenliikkeen oikeaan siipeen.

Hyvät kuulijat. Suomea pidetään konsensusyhteiskuntana. Jonkun mielestä se on haukkumasana, mutta kun vakavasti puhutaan, moista nimitystä voidaan oikeastaan pitää kunnianosoituksena. Meikäläisessä poliittisessa keskustelussa ollaan vuosien saatossa usein pyritty, ja myös kyetty, luomaan näkemyksiä, jotka ovat saavuttaneet koko poliittisen kentän tuen. Se on ehkä eräs syy siihen, miksi maamme on, vielä tänäkin päivänä, harvinaislaatuisen tasa-arvoinen. Tällaisiin ratkaisuihin tulee jatkossakin mahdollisuuksien mukaan pyrkiä.

Poliittisia eroja tulee aina olemaan, ja niitä pitää olla, mutta on tärkeää, etteivät ne muodostu yhteistyötä ja dialogia estäviksi tekijöiksi. Suomessa on niin työläisen ja talonpojan, kuin työn ja pääomankin hallitusyhteistyössä kyetty suuriin saavutuksiin. Talonpojan ja pääoman lyödessä kättä viimeksi 90-luvun alussa työttömyys räjähti käsiin, maa syöksyi hallitsemattomaan velkakierteeseen ja kansa kutsui sosialidemokraatit takaisin valtaan neljän vuoden oppositiokauden jälkeen maanvyörymävoitolla, mutta eipä tuosta nyt sen enempää. Demokratiassa kaikki valinnat ovat mahdollisia, mutta kehottaisin äänestyspäätöksiä tehtäessä ja hallituspohjia suunnitellessa tässäkin kysymyksessä ottamaan mallia historiasta. Kiitos!

Puhe puoluevaltuustossa

Ohessa puheenvuoroni SDP:n kevätpuoluevaltuustossa 8.3. Työväen Akatemiassa Kauniaisissa.

Hyvät toverit! Sosialidemokraattisten opiskelijoiden puolesta haluan puhua teille tänään kunta- ja palvelurakenneuudistuksesta, EU-puheenjohtajuuskauden haasteista sekä tulevista eduskuntavaaleista ja niihin valmistautumisesta.

Kunta- ja palvelurakenneuudistus etenee hyvässä vauhdissa. Kunnat ja alueet ovat lähteneet mukaan uudistustyöhön ilahduttavalla vauhdilla ja tarmokkuudella ja tulokset ovat alusta alkaen peruskuntamalliin sitoutuneiden sosialidemokraattien näkökulmasta miellyttäviä. Yhtään ylimääräistä hallinnon tasoa ei tarvita, vaan suuntana tulee olla voimakkaampien kuntien palvelutuotannon tehostaminen ja laadun sekä saatavuuden parantaminen. Työssäkäyntialueet muodostavat luonnollisen ja dynaamisen pohjan uusille kunnille. Tämä tukisi niin onnistunutta maankäyttöä, elinkeinopolitiikkaa kuin palveluiden tarjoamistakin. Uhkaava kehitys, josta parhaan esimerkin tarjoaa Turun seutu, jossa maakuntakeskusta uhkaa eristäminen kehyskuntien kääntyessä etsimään yhteistyötä keskuskaupungin sijasta vain keskenään, on saatava pysähtymään. Alueellisen veturin hyytyminen ei palvele kenenkään etuja.

Hankkeen alusta asti olemassa olleen muutosvastarinnan murtamisessa tärkeä merkitys on ollut hallituksen näkyvällä sitoutumisella hankkeeseen. Tässä tilanteessa uudistuksen jarruttaminen olisikin suorastaan epäisänmaallista. Nyt onkin ensiarvoisen tärkeää, etteivät sosialidemokraatit missään vaiheessa anna ymmärtää, että uudistuksen hidastuminen tai siinä perääntyminen olisi mahdollista. Tämän vuoksi liikaa varovaisuutta on kartettava. Nyt on poliittisen johtajuuden osoittamisen aika. Meillä on tähän sekä kykyä että näkemystä.

Hyvät toverit! Lähestyvä EU-puheenjohtajuuskausi tarjoaa erityisesti SDP:lle oivallisen tilaisuuden nousta suomalaisen EU-keskustelun eturiviin. Aika on käytettävä suomalaisen EU-politiikan aktivointiin, yleisen tulevaisuusorientoituneemman ja integraatiomyönteisemmän ilmapiirin luomiseen sekä sosiaalisen Euroopan teemojen keskusteluun nostamiseen. Samalla kausi tarjoaa mahdollisuuden markkinoida pohjoismaista hyvinvointivaltiomallia vastauksena Euroopan kasvu- ja kilpailukykyhaasteisiin.

Keskustelu palveludirektiivistä ja Vaxholmin tapauksesta osoittaa mielenkiintoisen paradoksin Euroopan komission tavassa käsitellä asioita. Jäykät keskieurooppalaiset rakenteet eivät niinkään ole toimenpiteiden kohteina kuin joustavat ja avoimemmat, kolmikantaiseen sopimiseen ja kolmannen sektorin osallisuuteen perustuvat pohjoismaiset järjestelmät, siitä huolimatta, että juuri näissä maissa on kyetty parhaiten vastaamaan Lissabonin strategian vaatimuksiin. Tämä lähestymistapa uhkaa ajaa avoimet pohjoismaiset järjestelmät tarkoituksettomaan siilipuolustukseen, jättää rakenteelliset uudistukset tekemättä siellä, missä niitä eniten tarvitaan sekä vähentää kansalaisten luottamusta unioniin.

Pohjoismaat ovat omalta osaltaan osoittaneet, että laaja julkinen sektori, kattavat hyvinvointijärjestelmät sekä kohtuulliset työehdot eivät ole kilpailukyvyn esteitä vaan sen edellytyksiä. Sopimuspohjaisilla järjestelmillä on kyetty luomaan merkittävää joustavuutta ja laajapohjaisen hyväksynnän saavuttaneita uudistuksia. Tämä näkemys olisi saatava erityisesti komission hyväksymäksi. Suomen EU-puheenjohtajuuskautta on kyettävä hyödyntämään tämän tavoitteen edistämiseksi. Tämä on korostuneesti sosialidemokraattien vastuulla ja olisi kyettävä kytkemään täysimääräisesti omaan julkisuuskuvaamme.

Hyvät toverit! Vaikka presidentinvaalit päättyivät kannaltamme voitokkaasti, ei suuriin juhliin ole aihetta. Selvisimme näistä vaaleista voittajina vain ja ainoastaan siksi, että ehdokkaamme pohjakannatus oli niin laajaa ja vahvaa. Kampanja, varsinkin jos sitä vertaa Kokoomuksen vastaavaan, ei ansaitse korkeita tyylipisteitä. Yleisilme oli mitäänsanomaton ja seisahtunut, sanalla sanoen juuri sitä, millaiseksi oikeisto meidät haluaa, perusteetta, leimata. Tästä on otettava oppia seuraaviin eduskuntavaaleihin lähdettäessä.

Tulevissa vaaleissa ratkaisevia tekijöitä tulevat olemaan profiiliamme korottava ja vahva ohjelmatyö, sen onnistunut esilletuonti sekä onnistunut ehdokasasettelu. Vaalikampanjan tulee olla selkeän optimistinen ja tulevaisuususkoinen. Menneistä saavutuksista on syytä olla ylpeä, mutta niiden kertaaminen ei tule riittämään poliittisen muistin ollessa turhan lyhyt. Haluan nähdä sosialidemokraattisen kampanjan, joka korostaa kykyämme hyvinvointivaltion vastuulliseen uudistamiseen erityisesti painottamalla valtion positiivista roolia, sosiaalipolitiikan universalismia, koulutusta ja työhön kannustamista ei ihmisten rankaisemisen, vaan valmiuksien jamahdollisuuksien antamisen kautta. Myös aloitteellisuus ja eteenpäinmeno suhteessa Euroopan Unionin kehittämiseen olisi tärkeä, dynaamisen ja aikaansa seuraavan SDP:n merkki.

Ehdokasasettelussa haluan korostaa monipuolisia listoja. Niissä vaalipiireissä, joissa on huomattavaa äänestäjäpotentiaalia suurten korkeakoulujen muodossa, tulee panostaa nuorten ja koulutettujen ehdokkaiden listalle saantiin. Muuten nämä laajat äänestäjäryhmät valuvat korostuneesti vihreiden ja kokoomuksen kannattajiksi. Ennakoivan huomion kohteena tulee olla myös tulevien sosialidemokraattisten eduskuntaryhmien muoto. Mikäli seuraavissa eduskuntavaaleissa ei sosialidemokraattisilta listoilta valita ainuttakaan nykyistä ryhmäpuheenjohtajaa nuorempaa miestä, olemme seuraavan vaalikauden lopulla tilanteessa, jossa ryhmässä ei ole ainuttakaan alle 50-vuotiasta miestä.Tämä alkaa uhata puolueen kykyä osallistua hallitusvastuun kantamiseenvuoden 2011 jälkeen.

Hyvät toverit! Ammattiyhdistysliikkeen tuki tulee olemaan erittäin arvokas myös näissä tulevissa vaaleissa. Sen on kuitenkin rakennuttava eri tavalla kuin tähän asti, tiedostaen tällä hetkellä erityisesti nuorten äänestäjien poliittisen lukutaidon puute sekä erityisesti SAK-laisen ay-liikkeen imago-ongelma nuorten keskuudessa. Osasyynä tähän oli myös omien ihmistemme heikko valmius selittää tuen muotoa ja syitä.

Tästä oppineena meidän on tulevissa vaaleissa kyettävä entistä paremmin artikuloimaan se, miksi poliittinen ja ammatillinen työväenliike ovat läheisessä yhteistyössä. Meidän ei tarvitse kuunnella syytöksiä läheisestä suhteestamme, vaan voimme aidosti todeta ay-liikkeen on edunvalvontajärjestö ja valvovan työntekijöiden etuja tukemalla vasemmistopuolueita. Siksi lienee yhtä luonnollista, että SAK antaa vaaliapua SDP:lle kuin että teollisuus ja työnantajat tukevat kaikin käytettävissä olevin voimin Kokoomusta. Tämänjälkeen tavallinen palkansaaja voi sitten miettiä kumman leirin kanssa hänellä on enemmän yhteisiä etuja. Oma yhteiskunnallinen julkaisutuotantomme olisi saatava tätä tavoitetta tukien mahdollisimman nopeasti käyntiin, hyvistä ideoista huolimatta vastapaino EVA:lle on jäänyt ainakin toistaiseksi realisoitumatta. Kiitos!

Tunneliin

Tämänaamuinen Hesari kertoo kaupunkiosastollaan Helsingin keskustatunnelin suunnitelmien ennakoitua nopeammasta etenemisestä. Tätä on pidettävä tervetulleena esimerkkinä halusta kehittää kaupunkia. Tulevina suuren rakentamisen vuosina, jonka aikana aloitetaan paitsi Keski-Pasila, Jätkäsaari ja Töölönlahti, tulevaisuuden liikennejärjestelyjen on töiden käynnistämiseksi pakko olla hyvissä ajoin selvillä.

Keskustatunneli on pitkään olemassa ollut ajatus tunnelista, joka kulkisi Helsingin keskustan alitse Ruoholahdesta Sörnäisiin. Sillä toivottaisiin paitsi ratkaistavan Helsingin ruuhkia jotka johtuvat keskustan käyttämisestä läpikulkuliikenteeseen, myös vapauttavan kaupunkitilaa ihmisten käyttöön. Tunnelissa liikenne sujuisi nopeasti ja olisi poissa kuormittamasta Helsingin katuja. Sen avulla voitaisiin myös mahdollisesti lähestyä sellaista kävelykatuihin perustuvaa kaupunkikeskustaa, joka sivistyneissä maissa on jo kauan ollut poikkeuksen asemasta sääntö.

Hanketta on toki myös pitkään ja hartaasti vastustettu, lähinnä korkeiden kustannusten vuoksi. Edelleenkin on selvää, että kaupunki tarvitsee hankkeeseen itsensä lisäksi myös muita rahoittajia. Tämän lisäksi erityisesti vihreät ovat pitäneet sitä myös yksityisautoiluun kannustavana. Vaikka tämä näkemys onkin ymmärrettävä, voidaan sitä silti pitää varsin heikkona perusteena vastustaa tunnelia. Keskustan tekeminen yksityisautoilijoille saavuttamattomaksi mm. ruuhkamaksuin sekä panttaamalla parkkipaikka- ja liikenneväylärakentamista uhkaa kääntää asiakasvirrat entistäkin korostuneemmin Kehä kolmoselle, paikkoihin, jonne ei edes halutessaan pääse muuten kuin yksityisautoilla. Hyvä tarkoitus muuttuu itsensä vastaiseksi. Joukkoliikenneinvestoinnit ovat luonnollisesti erittäin tärkeitä, mutta niillä tuskin yksin kyetään keskustan elinvoimaa ylläpitämään.

Miksemme siis yhdistäisi hyviä näkemyksiä? Autot maan alle ja maanpäällinen maailma ihmisille? Tunneli on hanke, joka pitää nähdä vuosikymmenien, jollei sadan vuoden perspektiivillä. Esimerkkejäkin on maailma täynnä, vaikkapa Boston, jossa kaupungin keskustaa halkonut moottoritie purettiin ja liikenne siirrettiin tunneliin. Siellä(kin) tavoitteena oli nimenomaisesti paitsi liikenteen sujuvoittaminen, myös maantieteeltään huomattavasti Helsinkiä muistuttavan keskustan elävöittäminen. Tässä myös onnistuttiin.

Jos tunneli joskus tulevaisuudessa Helsinkiin kaivetaan, myös täällä voidaan pohtia, mitä maan päällä tapahtuu. Helsinkiin voitaisiin saada kävelykeskusta, uusia puistoalueita ja vaikkapa merenrantabulevardi Sörnäisten rantaan. Hankkeesta hyötyisivät kaikki, niin asukkaat, autoilijat kuin liike-elämäkin. Tunneli ei myöskään sulje pois joukkoliikenteen kehittämistä, joka erityisesti länsimetron osalta pitäisi saada mahdollisimman nopeasti käyntiin. Myös metron pohjois-etelä-suunnan valmistelua olisi syytä nopeuttaa. Tämä voitaisiin tehdä kohtuullisen lainanoton turvin. Helsinki on joutunut tinkimään investoinneistaan liikaa viime vuosina. Myös Helsingin sosialidemokraattisen valtuustoryhmän puheenjohtaja Maija Anttila on ehdottanut liikenneinvestointien rahoittamiseksi velanottoa sekä lisääntyneitä tuloutuksia Helsingin Energiasta ja satamasta. Tätä voidaan pitää tämänkaltaisten investointien ollessa kyseessä varsin perusteltuna näkemyksenä.

Kuntakeskustelusta II

Kirjoittelen taas hieman kuntarakenteesta, aiheen ollessa ajankohtainen ja tärkeä, paitsi ennen kaikkea suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kannalta, myös ajatellen tulevia eduskuntavaaleja ja sen jälkeisiä hallitusneuvotteluita. Hallitus on ladannut hankkeeseen huomattavan kunnianhimoisia odotuksia ja kuten todettua, niihin on osattu alueilla ja kunnissa myös tarttua. Nyt on tärkeää, että poliittisella johtajuudella tämä hetki osataan hyödyntää.

Keskustan valmistautuessa edelleen pinnan alla kytevässä johtajuuskriisissä puoluekokoukseensa ja vaaleihin, vaatii kenttäväki puoluejohdolta näkyvämpää ja vahvempaa omaa politiikkaa. Keskustaväen keskuudessa edelleen monin paikoin epäsuosittu kuntauudistus tarjoaa otollisen kohteen jo siksi, ettei näkyvä EU:n vastustaminen ole lähestyvän puheenjohtajakauden vuoksi päähallituspuolueelle mahdollista. Toivoa sopii, että ministerit Vanhanen ja Manninen kykenevät estämään tällaiset pyrkimykset, mikäli niitä ilmenee. Myös SDP:n ministerien ja eduskuntaryhmän on oltava yksiselitteisiä. Keskustalle on tehtävä selväksi, ettei kuntauudistuksen suhteen kelloa voida kääntää takaisin ja että neuvottelut jatkuvat seuraavan hallituksen aikana, ellei tulosta nyt saada aikaan.

SDP:n ohella Kokoomus on ilahduttavasti ollut tukemassa peruskuntamallia. Porvaripuoli sai presidentinvaaleista uutta tuulta yhteistyöhönsä, mutta nyt kuntauudistus, varsinkin, mikäli punamulta joutuu kohtaamaan loppusuoravaikeuksia, saattaisi toimia eräänlaisena sillanrakentajayhteistyönä mahdolliselle sinipunahallitukselle. Mikäli tällainen yhteinen sävel löytyy, toisi se vaaliasetelmaan jälleen uuden mielenkiintoisen vaihtoehdon, jolla on olemassa vahvaa tukea molemmissa puolueissa. On toki olemassa myös riski, että porvaripuoli löytää yhteiset lähtökohdat myös tässä kysymyksessä. Kysehän on, vaikka se usein tuppaa unohtumaan, kunta- ja PALVELUrakenneuudistuksesta.

Eräs uhkakuva onkin oikeistopuolueiden kädenlyönti, jossa Keskusta saa pitää nykyisen kuntakartan ja tämän kaupan yhteydessä Kokoomus saa läpi oman aatteellisen tavoitteensa kunnallisten palveluiden mahdollisimman laajassa mittakaavassa tapahtuvasta ulkoistamisesta ja yksityistämisestä usein omien kannattajiensa ja aktiiviensa pyörittämille yrityksille. Tällainen vaihtokauppa voisi entisestään vahvistaa porvarihallitushakuisuutta seuraavien vaalien jälkeen – vaalituloksesta riippumatta. Keskustallekaan, varsinkaan ns. citykepulaisille, palveluiden siirtäminen laajassa mittakaavassa yksityisille tuottajille ei välttämättä ole aatteellisesti lainkaan vastenmielistä.

Tämä pelkälle spekulaatiolle rakennettu uhkakuva – pienet peruskunnat ja yksityiset palvelut - on toivon mukaan kaukaa haettu, sillä tulos olisi suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan ja kansalaisten edun kannalta varmasti huonoin mahdollinen. Pienten kuntien osto-osaaminen ei ole hääviä, joten laajamittaisen ulkoistamiskierteen alkaessa ne joko olisivat yritysten konsulttien ja lakimiesten armoilla, tai vaihtoehtoisesti palveluiden hankkiminen ja kilpailutus hoidettaisiin entistäkin enemmän kansalaisilta piilossa mm. kuntayhtymissä ja muissa läpinäkymättömyysongelmasta kärsivissä yhteistyöelimissä. Valta ja vastuu karkaisivat joka tapauksessa yhä syvemmälle kabinetteihin, joka on paitsi epädemokraattista, myös helpottaa auringonvalolle arkojen vaikuttamismenetelmien käyttöä.

Kuvalähde: Kuntaliitto

Suvi-Anne, MEP, sd?

Suvi-Anne Siimeksen ero Vasemmistoliiton puheenjohtajan paikalta tuli yllättäen, vaikka se ei yllätys ollutkaan. Liian yhteistyöhaluisena ja integraatiomyönteisenä hänen olonsa kävi liian vaikeaksi eduskuntaryhmänsä änkyröiden paineessa. Spekulaatiot Siimeksen tulevista tekemisistä, samoin kuin hänen puolueensa tulevaisuudesta, alkoivat luonnollisesti heti. Siimes on ilmoittanut kansainvälisten tehtävien kiinnostavan häntä. Mielestäni hän voisi pohtia Euroopan parlamenttia.

Viime vuoden viimeisessä (4/05) Ulkopolitiikka-lehdessä Siimes esittelee visiotaan sosiaalisesta Euroopasta. Siimeksen visiossa EU:n tekee taloudellisen mallinsa osalta selkeän eron Yhdysvaltoihin. Euroopan mallin tulee perustua kilpailukyvyn lisäksi sosiaaliseen ja ekologiseen vastuullisuuteen. Siimes kannattaa EU:n budjetin kasvattamista ja sen kautta tapahtuvaa uudelleenjakoa. Samaten korostuu yhteistyön tärkeys; laitavasemmisto ei saa sulkeutua omaksi ryhmäkseen, vaan sen tulee etsiytyä yhteistyöhön sosialidemokraattien ja maltillisten oikeistolaisten kanssa. Tätä kautta voidaan luoda poliittista rintamaa, jolla olisi todellinen mahdollisuus vaikuttaa Euroopan sosiaalisen mallin rakentamiseen.

Siimeksen visio Euroopasta ja sen tulevaisuudesta on monelta osin erittäin kannatettava ja vastaa lähes täydellisesti eurooppalaisten sosialidemokraattien näkemyksiä. Ennenkin eurodemareita kehunut Siimes olisikin oivallinen lisä europarlamentin sosialidemokraattiseen ryhmään. Olisi hienoa nähdä hänet sekä SDP:n jäsenenä että seuraavalla eurovaalilistallamme. Integraatiomyönteisiä, yhteistyöhaluisia ja -hakuisia vasemmistolaisia tarvitaan, niin Suomessa kuin Euroopassakin. SDP voisi myös tarjota pystyvälle ja tehokkaalle Siimekselle todellisia vaikuttamisen mahdollisuuksia. Myös puolue tarvitsee lisää Siimeksen kaltaisia rohkeita ja näkyviä naisia.

Vasemmistoliitolle voi Siimeksen lähdön jälkeen povata todellisia vaikeuksia. Mikäli pahin änkyräsiipi kaappaa vallan esimerkiksi Markus Mustajärven johdolla, tulee Vasemmistoliitolla olemaan vakavia vaikeuksia suurissa kaupungeissa. Toisaalta taas tämänsuuntainen valinta voisi nostaa puolueen kannatusta maakunnissa, korostuneesti EU-kriittisten ja maailman muuttumiseen tympääntyneiden Keskustan kannattajien joukossa. Niin tai näin, kokonaisuutena Vasemmistoliitto tuskin hyötyy millään tavalla Siimeksen lähdöstä. Puolue näyttäytyy yhä korostuneemmin maan alle menevänä menneisyyden liikkeenä. Voittajia tulevat tässä uudelleenjaossa olemaan SDP ja Vihreä Liitto.

Kuntakeskustelusta

Kunta- ja palvelurakenneuudistus on täydessä vauhdissa ja edennyt jossain vaiheessa hankkeen päällä pyörineistä tummista pilvistä huolimatta varsin hyvää vauhtia. Kunnissa hanke on onnistuttu monin paikoin ottamaan vastaan mahdollisuutena eikä uhkana, mitä on pidettävä iloisena yllätyksenä.

Aluekuntamalli, kuten oletettua olikin, on toiminut lähinnä keskustelunherättäjänä. Kunnista on kaikunut selkeä viesti peruskuntamallin puolesta. Tämä on erittäin järkevä linjaus. Yhtään ylimääräistä hallintotasoa ei saa luoda, vaan kuntademokratiaa on sen sijaan vahvistettava. Tämä tapahtuu luontevasti yhdistämällä kuntia siten, että todelliset poliittiset valinnat tulevat niissä mahdollisiksi. Paitsi että huomattava osa nykykunnista on taloudellisesti elinkelvottomia on myös selvää, ettei palveluja ole kyetty nykymallissa organisoimaan järkevästi. Nykyrakenteilla ei myöskään kuntatalouden omarahoitteisuus voi onnistua. Kuntaliitto on linjannut, että elinvoimaisessa peruskunnassa on vähintään 20 000 - 30 000 asukasta.

Demokratian vahvistaminen ja vallan ja vastuun sijaitseminen samassa paikassa läpinäkyvyyden korostamiseksi on keskeinen tavoite. Tässä yhteydessä tarkasteltavaksi tulee myös keskustelua aiheuttanut verotuksen painopisteen siirtäminen kuntatasolle. Oma mielipiteeni on se, ettei tässä tule edetä liian pitkälle. Kunnallinen veromalli ei saa tarkoittaa verokilpailua kuntien välillä. Samalla se saattaa väärin toteutettuna uhata tiettyjen palveluiden tarjoamista ylipäätään. Tavoite lähidemokratian lisäämisestä on hyvä ja oikea, mutta sen yhteydessä voitaisiin tarkastella myös tiettyjen toimintojen, kuten vaikkapa erityissairaanhoidon, siirtämistä valtion vastuulle. Sama koskee myös heilahtelevaa yhteisöveron tuottoa. Valtio on vahvojakin peruskuntia soveliaampi taho kantamaan näihin tuloihin väistämättä liittyvää korkeaa suhdanneriskiä.

Työssäkäyntialueet muodostavat luonnollisen ja dynaamisen pohjan uusille kunnille. Tämä tukisi niin onnistunutta maankäyttöä, elinkeinopolitiikkaa kuin palveluiden tarjoamistakin. Mikään itsestäänselvyys tämä ei kuitenkaan ole. Uhkaavaa kehitystä on havaittavissa mm. Turun seudulla, jossa varakkaat kehyskunnat kääntyvät ns. metsään ja etsivät yhteistyötä ja mahdollisia liitoksia nimenomaan keskenään eivätkä keskuksen kanssa. Tämä vaikeuttaisi maakuntakeskuksen, tässä tapauksessa Turun asemaa entisestään. Tämä vaihtoehto saattaa olla lyhyellä tähtäimellä kehyskuntien kannalta edullinen ratkaisu, mutta työssäkäyntialueen keskuksen vaikeudet alkaisivat hyvin nopeasti heijastua epäedullisuuksina myös ympäristöön. Pahimmillaan tällainen kehitys saattaisi aiheuttaa myös perusteetonta välien heikkenemistä ja uhkailua, jotka eivät ole omiaan lisäämään yhteistyöhalukkuutta seudulla.

Presidentinvaalien lopputulos aikaansaa väistämättä painetta erityisesti Keskustan kentässä monin paikoin epäsuosittuna pidetyn uudistuksen jarruttamiseen. Nyt tarvitaan näkemyksellisyyttä ja vahvaa poliittista johtajuutta, jolle on syytä toivoa menestystä. Uudistuksen epäilijät on kyettävä vakuuttamaan sen välttämättömyydestä. Rakenteisiin ei saa liiaksi rakastua, eikä paikallisidentiteetti ole oman kunnan itsenäisyydestä kiinni. Keskustan osalta kuntauudistusta voidaan verrata vaikkapa keskusteluun Suomen EU-jäsenyydestä.

Kuva: Vahdon kunnan vaakuna