Nälkä aina vieraanamme

Viime viikkoina köyhyys on puhuttanut runsaasti. Mm. tutkija Mikko Kauton toimittama julkaisu Suomalaisten hyvinvointi 2006 on todennut suomalaisessa yhteiskunnassa olevan käynnissä selvästi havaittavissa olevan eriytymiskehityksen. Vaikka maassamme keskimääräinen hyvinvointi on kasvanut, voimme havaita huomattavan ihmisjoukon aseman heikentymisen. Osa kansasta, ja huomattavan suuri osa lapsista, uhkaa pudota kelkasta.

Päällisin puolin kaikki näyttää hyvältä. Suomalaisten hyvinvointi ja palvelut (HYPA)- kyselyn mukaan viime vuosina on edetty hyvään suuntaan. Aineistosta selviää mm. työllisyyden paraneminen, koulutustason kohoaminen sekä yhä useamman suomalaisen entistä parempi terveydentila ja taloudellinen asema. Niiden kotitalouksien määrä, jotka katsovat pakollisten menojen kattamisen olevan "hankalaa" tai "erittäin hankalaa" käytettävissä olevilla tuloilla, on puolittunut muutamassa vuodessa.

Käärme luikerteleekin paratiisiin ennen kaikkea työttömyyden ja periytyvän syrjäytymisen johon usein liittyy koulupudokkuus, kautta. Suomessa on viime vuosina tehty runsaasti sellaisia yhteiskuntapoliittisia ratkaisuja, joilla työn kannustavuutta on lisätty. Tämä on onnistunut erittäin hyvin. Selkeänä johtopäätöksenä on, ettei kannustinloukuista enää tiettyjä yksittäistapauksia lukuunottamatta juurikaan voida puhua. Vähimmäisetuuksien reaaliarvon hidas kehittyminen verrattuna työtuloihin on korostanut eron syntymistä nimenomaan työssä käyvien ja työmarkkinoilta syrjässä olevien välille. Tämä on johtanut myös kasvaneeseen lapsi- ja naisköyhyyteen.

Köyhyyden mittaaminen on monimutkaista. Tulonjakoaineistoihin perustuva tutkimus kertoo köyhyyden voimakkaasta kasvusta, sen sijaan kyselyaineistoihin pohjaava tutkimus kertoo muilla tavoin mitatun köyhyyden vähentyneen. Ensimmäisen mittarin mukaan voisimme katsoa köyhyyden olevan vähäisintä silloin kun kaikilla menee huonosti. Näinhän olikin, mm. laman aikana. Tätä ei voida pitää erityisen tavoiteltavana lähtökohtana keskustellessamme köyhyyden vähentämisestä. Eriarvoistuminen on kuitenkin luonnollisesti mahdollista myös supistuvan köyhyyden oloissa. Siksi nämä kaksi käsitettä tuleekin erottaa toisistaan.

Avainasemassa on työmarkkinoille osallistumisen lisääminen ja peruskoulutuksesta eteenpäin siirtyminen. Tässä on kuitenkin keskeistä havaita ns. rangaistuslinjan, ts. kannusteiden lisäämisen sosiaalietuuksien reaaliarvoa heikentämällä saapuneen tiensä päähän. Tutkimusten valossa voidaan pitää itsestään selvänä, ettei sosiaaliturvan, varsinkaan vähimmäisturvan, varassa eläminen kannata. Siksi näiden etuuksien piirissä olevien ihmisten olon tekeminen entistäkin tukalammaksi on väärin eikä sillä saavuteta haluttuja tuloksia. Työmarkkinoiden piiriin pääsyn helpottamista tuleekin etsiä entistä enemmän pohjoismaisen mallin eli aktiivisten työvoimapoliittisten toimenpiteiden avulla. Tämä puolestaan vaatii julkisia lisäpanostuksia, ei leikkauksia.

Nuorten asema korreloi vanhempien kanssa. Vanhempien tai vanhemman köyhyys, työttömyys tai päihdeongelma altistaa lapset ja nuoret vastaaville ongelmille. Perhetausta vaikuttaa edelleen liiaksi, eikä paljon tällä saralla saavuttanut hyvinvointivaltio ole valmis. Selkeä johtopäätös on, ettei mahdollisuuksien tasa-arvoa voi olla olemassa ilman lähtökohtien tasa-arvoa. Tämä käy hyväksi ajattelulliseksi pohjaksi sosiaali-, työmarkkina-, koulutus- ja talouspolitiikan suuntaviivoja laadittaessa.

Kameleontti (kok.)

Kokoomus on todennut jatkavansa sille hieman huonosti istuvien työmieshaalareiden käyttöä myös eduskuntavaaleissa. "Työväen presidentin" kampanja oli kieltämättä onnistunut veto ja monella tapaa uutta suomalaisessa poliittisessa keskustelussa. Onnistuminen koski kuitenkin lähinnä imagoa ja ilmettä. Politiikan sisällön muuttumisesta merkittävästi parempaan suuntaan ei ollut vastaavaa varmuutta.

Oikeistopuolueiden muodonmuutos on eurooppalainen trendi. Reseptiä on kokeiltu muuallakin. Suomeenhan oikeiston työväki-teema matkittiin Ruotsista, jossa tätä käyttää maltillinen kokoomus eli Moderaterna. Nyt vuorossa on uuden puheenjohtajansa myötä Ison-Britannian konservatiivipuolue. Samaan tapaan nämä puolueet haluavat esiintyä sekä yhteiskunnallisena muutosvoimana ja politiikkaansa ihmisläheisempään suuntaan uusineina. Viesti on: me välitämme.

Moni kakku päältä kaunis. Tosiasiassa niin Ruotsissa kuin muuallakin kyse on epärehellisemmässä retorisessa paketissa tarjoilluista samoista vanhoista oikeistolaisista tavoitteista eli valtion menojen karsimisesta, yksityistämisestä sekä työntekijöiden oikeuksien heikentämisestä. Ruotsissa hyvinvointivaltion nimiin vannovat kokoomuslaiset haluavat keventää verotusta 250 miljardilla kruunulla. Tämä on viidennes valtion budjetista. Samalla vanhempainvapaita halutaan lyhentää, heikentäen tällä tavalla työn ja perheen yhteensovittamista.

Briteissä konservatiivien puheenjohtaja David Cameron, "the compassionate conservative" on puolestaan, Ruotsin tapaan, pyrkinyt muuntamaan toryjen imagoa enemmän kansalaisia miellyttävään suuntaan. "Nasty party" on ilmaisu, jota tuskin kovin moni haluaa omaan joukkueeseensa liitettävän. Tämä kuitenkin oli konservatiivien kuva kansalaisten keskuudessa, kiitos thatcherismin ja sitä seuranneiden heikkojen konservatiivijohtajien.

Cameronin idea on ollut esiintyä yleisönsä mukaan. Hän on profiloitunut paitsi "New Labourin työn jatkajana", myös "liberaalina konservatiivina" ja omilleen hän on luonnollisesti todennut olevansa "conservative to the core." Cameron on ehtinyt paitsi sekä vastustaa että kannattaa mm. lukukausimaksuja, myös minimipalkkoja ja Irakin sotaa. Tästä syystä hän onkin saanut lempinimen kameleontti. Katso Labourin kunnallisvaalikampanjan varsin hauska -ja paljonpuhuva video.

Media-aikana ja poliittisen muistin lyhentyessä päivä päivältä kameleontti voi menestyä. Työväestön puolella, kehitysyhteistyömäärärahojen puolella, julkisten palveluiden puolella. Vallassa ollessaan yksityisiä palveluita, pakkokilpailuttamista ja työllisyysmäärärahojen leikkausvaatimuksia."Me olemme uusi työväenpuolue -emmekä mainitse tässä sitä, että käytännössä vastustamme työntekijöiden edunvalvontajärjestöjen merkittävää yhteiskunnallista asemaa." Kuulostaako tutulta? Ikävä kyllä oikeistolaisista saadaan vain harvoin sosialidemokraatteja -vaikka käytössä olisikin hyvä mainostoimisto.

Puhe piirikokouksessa

Ohessa puheenvuoroni Varsinais-Suomen sosialidemokraattien kevätpiirikokouksessa 22.4.2006

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät toverit!

Nimeni on Esa Suominen ja olen Sosialidemokraattiset Opiskelijat SONK ry:n puheenjohtaja. Haluan lyhyesti mainita muutamia näkökulmia liittyen EU-puheenjohtajuuskauteen, kunta- ja palvelurakenneuudistukseen, eduskunnassa käsittelyssä olevaan hedelmöityshoitolakiin sekä eduskuntavaaleihin.

Toverit!

Suomi toimii loppuvuonna Euroopan Unionin puheenjohtajamaana. Tämä tarkoittaa sosialidemokraateille oivallista tilaisuutta nousta suomalaisen EU-keskustelun eturiviin. Aika on käytettävä suomalaisen EU-politiikan aktivointiin, yleisen tulevaisuusorientoituneemman ja integraatiomyönteisemmän ilmapiirin luomiseen sekä sosiaalisen Euroopan teemojen keskusteluun nostamiseen. Samalla kausi tarjoaa mahdollisuuden markkinoida pohjoismaista hyvinvointivaltiomallia vastauksena Euroopan kasvu- ja kilpailukykyhaasteisiin.

SDP:n on otettava aloitteellinen rooli puheenjohtajuuskauden asialistan määrittelyssä ja käytettävä aika täysimääräisesti tavoitteidemme edistämiseksi sekä julkisuuskuvamme parantamiseksi. Meidän on osoitettava olevamme Suomen eurooppalaisin ja kansainvälisin poliittinen liike, jolla on kykyä ja tahtoa kehittää unionia. Vahva ja toimiva EU on myös Suomen kansallinen etu. Aiemmin keskustelimme kansainvälistymisen haasteista. Suojautuminen ja sulkeutuminen ei ole ratkaisu, vaan politiikan vieminen ylikansallisten markkinavoimien tasolle.

Toverit!

Kunta- ja palvelurakenneuudistus on etenemässä ratkaisevaan vaiheeseensa. Tulevat viikot ovat ratkaisevat. On erittäin tärkeää, että laki tulee sisältämään selkeät kehittämislinjaukset. Tavoitteena tulee olla työssäkäyntialueisiin perustuvat nykyistä selkeästi suurimmat peruskunnat, joille määritellään suuntaa-antava minimikoko. Tulevaisuudessa tulee pyrkiä kohti tilannetta, jossa julkinen sektori koostuu peruskunnista ja valtiosta. Monitasoinen hallinto hämärtää demokratiaa ja aikaansaa läpinäkyvyysongelmia. Vahvemmat kunnat tarkoittavat parantunutta ja vahvistunutta kansanvaltaa sekä parempia julkisia palveluita.

Hallituskumppani Keskustalle on tehtävä selväksi, että mikäli lakiin ei saada riittävää tahtotilaa, voidaan tätä työtä jatkaa seuraavassa hallituksessa jonkun muun kumppanin kanssa. Hanke on liian tärkeä kaikkien kansalaisten kannalta jäädäkseen poliittisen pelin tai valtapyrkimysten uhriksi. Uskon ja toivon myös Keskustan ymmärtävän tämän ja luotan hallituksen kykyyn saada aikaan tämä kansallisesti elintärkeä linjaus sellaisessa muodossa, joka täyttää keskeisimmät tavoitteet. Viestin on oltava selkeä, peruutuspeiliin ei voida katsoa.

Toverit!

Kunta- ja palvelurakenneuudistusta tehtäessä meidän on katsottava myös peiliin. Kuntarajat eivät kaadu odotetulla tavalla monilla sellaisillakaan paikkakunnilla, joilla sosialidemokraateilla on merkittävä valta-asema. Tästä on viimeaikaisia huonoja esimerkkejä mm. Uudeltamaalta ja Pirkanmaalta. Myös Turun seutu on haasteellisessa tilanteessa. On selvää, ettei valtion taholta voida sallia sellaista kehitystä, jossa kehyskunnat "saartavat" keskuskaupungin. Alueen elinkeinoelämän veturin eristäminen ja sen sitä kautta tapahtuva hiipuminen on varmin tapa saattaa koko seudun talous ja hyvinvointi syöksykierteeseen, josta ei hyödy kukaan. Syyksi kehyskuntien liittymiseen nimenomaan keskuskaupunkiin ei kuitenkaan riitä keskuskaupungin ongelmien ratkaiseminen, vaan yhteistyöstä on koiduttava hyötyä kaikille siihen osallistuville.

Hyvät toverit!

Eduskunnassa on käsittelyssä runsaasti tunteita herättänyt lakiesitys hedelmöityshoidoista. Tämä pieneltä tuntuva asia koskee vain pientä osaa väestöstä, mutta siitä on kasvamassa symbolisesti tärkeä asia, aikamme kuva. Nämä asiat sijoittuvat korostuneesti perinteisen – ja edelleen relevantin- oikeisto-vasemmisto-jaon ulkopuolelle, konservatiivisuus – liberaalisuusakselille. Erityisesti monet nuoret hahmottavat maailmaansa korostuneesti tämänkaltaisten yhteiskunnallisten kysymysten kautta. Tämän vuoksi myös sosialidemokraattien on valittava puolensa tämänkaltaisissa asioissa.

Vaihtoehtoja on kaksi. Erilaisuuden kunnioittaminen vai vanhakantainen moralismi? Uuskonservatismi vai muuttuvien perheiden hyväksyminen ja tukeminen? Oma kantani on selvä. SDP:n ja sen edustajien on seistävä nykyisen hallituksen esityksen takana, joka takaa oikeuden hoitoihin myös itsellisille naisille ja naispareille. Samalla parisuhdelakia on täydennettävä adoptio-oikeudella. Hyvät toverit, miettikää. Miksi me haluaisimme estää toivottuja lapsia syntymästä rakastaviin koteihin? Lapsen etu on lämmin ja turvallinen koti sekä rakastavat ja vastuuta kantavat vanhemmat tai vanhempi. Tämä ei liity sukupuoleen tai seksuaaliseen suuntautumiseen.

Hyvät toverit!

Lähestyvissä eduskuntavaaleissa ratkaisevia tekijöitä tulevat olemaan profiiliamme korottava ja vahva ohjelmatyö, sen onnistunut esilletuonti sekä onnistunut ehdokasasettelu. Vaalikampanjan tulee olla selkeän optimistinen ja tulevaisuususkoinen. Menneistä saavutuksista on syytä olla ylpeä, mutta niiden kertaaminen ei tule riittämään poliittisen muistin ollessa turhan lyhyt. Haluan nähdä sosialidemokraattisen kampanjan, joka korostaa kykyämme hyvinvointivaltion vastuulliseen uudistamiseen erityisesti painottamalla valtion positiivista roolia, sosiaalipolitiikan universalismia, koulutusta ja työhön kannustamista ei ihmisten rankaisemisen, vaan valmiuksien ja mahdollisuuksien antamisen kautta. Myös aloitteellisuus ja eteenpäinmeno suhteessa Euroopan Unionin kehittämiseen olisi tärkeä, dynaamisen ja aikaansa seuraavan SDP:n merkki.

Hyvät toverit!

Haluan tehdä tätä eduskuntavaalityötä yhdessä teidän kanssanne. Vaikka olenkin monille teistä uusi tuttavuus ja työskentelen tällä hetkellä Helsingissä, ovat juureni syvällä Varsinais-Suomessa. Lapsuudenkotini sijaitsee noin kymmenen kilometrin päässä täältä Kaarinassa. Turun sosialidemokraattinen opiskelijayhdistys TOSY ry on asettanut minut ehdolle jäsenvaaliin Varsinais-Suomen vaalipiirissä. On mukava palata takaisin kotiin.

Kiitoksia!

Kuvassa kokouksen pitopaikka Manilla

Kiri kiri -harakiri?

Koulutuspolitiikka puhuttaa aina ja jatkuvasti. Elinkeinoelämän keskusliitto EK julkisti eilen koulutus- ja työvoimapoliittiset linjauksensa. EK on työväenliikkeen näkökulmasta katsottuna kadehdittavan hyvin liikkeellä vaaliohjelmien teon alla ja luultavaa on, että jossain muodossa moni näistä vaatimuksista löytyy ainakin Kokoomuksen vaaliohjelmasta. EK:n linjausten mukaan toinen korkeakoulututkinto pitäisi säätää maksulliseksi.

Samaan aikaan toisaalla, Isossa-Britanniassa pohditaan opintojen nopeuttamista tiivistämällä opiskelutahtia. Lukukausimaksujen Britanniassa yhä useampi opiskelija tulee nääntymään velkataakkansa alle ja hallitus suunnittelee helpottavansa velkataakan kertymistä tiivistämällä opiskelutahtia. Edellispäivän The Times tiesi kertoa aikomuksista luoda ns. fast track degrees -järjestelmä, jossa opinnot suoritettaisiin kahdessa vuodessa loma-aikoja hyväksikäyttämällä. Myös joustavan opiskelun malleja kehitetään, tavoitteena yhä useampi korkeakoulutettu. Korkeakoulutuksen laajentamista pidetään ratkaisevan tärkeänä kansakunnan tulevaisuuden kannalta.

Heikkenevien huoltosuhteiden Euroopassa ja Suomessa tehostamista luonnollisesti tarvitaan eikä koulutus ja koulutuspolitiikka ole mikään poikkeus. Suomen tapauksessa toisten tutkintojen kohdalla on myönnettävä olemassa olevat ongelmat. Harvaa toista tutkintoa saadaan valmiiksi asti. Liian usein opinnot katkeavat, koska opiskelija saa alkuperäistä koulutustaan vastaavaa työtä. Pääsykokeiden kautta sisään mennyt toisen tutkinnon opiskelija kuitenkin vie paikan joltakulta muulta. Sama koskee jatko-opiskelijoita, monen väitöskirjan teko katkeaa työpaikan myötä kuin seinään. On selvää, ettei tätä tilannetta voida pitää toivottavana.

Samaan aikaan on kuitenkin kysyttävä, pahennammeko osaamisongelmaamme asettamalla liian suuria paineita niin korkeakoulujärjestelmälle kuin opiskelijoille? Tehokkuusvaatimusten ylikorostuminen kaiken muun kustannuksella vääristää järjestelmän perimmäistä tarkoitusta, joka on kriittiseen ajatteluun kykenevän, sivistyneen ja toivottavasti myös emansipoituneen kansalaisen tuottaminen. Putkitutkinnoilla ja jo esikoulussa alkavalla erikoistumisella näitä ihmisiä ei synny. Luovan tietotalouden oloissa voidaan perustellusti kysyä, tuottaisiko tällainen järjestelmä edes elinkeinoelämän kaipaamia osaajia? Tuskin. Pikemminkin se tuottaa loppuunpalaneita fakki-idiootteja.

Toisen tutkinnon suorittamista ei ole syytä asettaa maksulliseksi. Nopeutuva rakennemuutos vaatii usean alan osaamista, miksi siis hankaloittaa tämän hankkimista, tai estää se pienituloisilta? Heitä toisesta tutkinnosta kiinnostuneet usein ovat. Totta kuitenkin on, että jonkinlaisia sääntöjä ja velvoitteita tarvitaan. Korkeakoulujen aloituspaikat eivät saisi toimia laskuvarjoina työpaikan saannin viivästyessä syystä tai toisesta. Eräs ratkaisu olisi tämänkaltaisten opiskelijoiden korostunut ohjaaminen maisteriohjelmien piiriin, perustutkinto-opiskelun sijasta. Työmarkkinoiden vetävyys opintojen loppuvaiheessa on myös keskeinen tekijä. Valmistuvilla ei olisi vastaavanlaista tarvetta pelastautua toisen tutkinnon piiriin mikäli he voisivat olla varmempia työpaikastaan.

Kysymys määräajoista Britannian mallin tapaan ei ole Suomessa ajankohtainen. Meillä perustutkinto on maisterin, ei kandidaatin kuten briteissä. Meikäläisen järjestelmän joustavuus tarjoaa ylivertaisia etuja brittiläiseen malliin verrattuna. Työtehtävien vastaanottaminen, perheellistyminen tai kansainvälistyminen vaihto-opiskelujaksolla ovat meillä mahdollisia, taaten suomalaisille opiskelijoille ylivoimaiset ammatilliset valmiudet, elämänkokemuksista puhumattakaan, moniin eurooppalaisiin kollegoihinsa verrattuna. Samalla myös nopea opiskelu on mahdollista, kukaanhan ei estä tenttimästä ahkeraan tahtiin. Järjestelmämme on monella tapaa oivallinen ja tehokas, pitäkäämme vahvuuksistamme, eli tasa-arvosta ja joustavuudesta, kiinni.

Ennen oli kaikki paremmin?

Tuntuuko teistä ajoittain siltä, että eduskunta viettää suurimman osan aikaansa täysin toisarvoisten asioiden parissa? Ei mikään ihme, kun seuraa vaikkapa viime aikojen lööppisatoa poliitikkojen osalta. Tv-ohjelmista kertovien "uutisten" joukkoon on mahtunut pääministerin tekstiviestiskandaalia, katkelmia espoolaisen kansanedustaja Susanna Rahkosen (sd.) nettipäiväkirjasta, jossa hän vertasi Keskustan puoluesihteerikandidaattia olmiin sekä muuta yhteiskuntamme tulevaisuuden kannalta oleellista keskustelua. Tätä ennen puhuttivat ennen kaikkea ravintolatupakointi sekä polkupyöräkypärät.

Mistä tämä johtuu? Samaan aikaan eduskunnassa tehdään kuitenkin vakavaa ja pitkävaikutteista työtä sellaisten suurten asioiden kimpussa kuin kunta- ja palvelurakenneuudistus ja valtiontalouden budjettikehykset tuleville vuosille. Lööpeiksi näistä ei kuitenkaan ole. Kaupallisen median tarkoituksena on ennen kaikkea tuottaa voittoa omistajalleen ja mikäli tämä onnistuu parhaiten jättämällä vakavat asiat huomiotta ja keskittymällä helposti sulatettavaan ja kevyeen roskaan, näin tapahtuu. Miljoona kärpästä ei voi olla väärässä.

Osasyy on kuitenkin myös politiikan muutoksella. Siinä, missä ennen keskityttiin huomattaviin rakenteellisiin kysymyksiin esimerkiksi yhteiskunnallisen tulonjaon kysymyksissä, on politiikka laajentunut tänä päivänä entistä enemmän henkilökohtaiseen sfääriin ja yksityiseen elämään. Tätä on pidettävä merkkinä yhteiskunnan yhä pitemmälle etenevästä individualisoitumiskehityksestä. Haluamme tietää yhä enemmän poliitikkojen yksityiselämästä liiemmin kysymättä miksi. Samalla myös politiikan asialista määrittyy useammin ns. omantunnon kysymysten ympärille, pois rakenteista pieniin symbolista arvoa saaviin yksittäiskysymyksiin.

Summa summarum; suurta tarinaa on politiikasta, erityisesti vasemmiston kohdalla, entistä vaikeampi löytää. Vihreälle ideologialle riittää marginaalin politisoiminen. Tässä he ovat onnistuneet liiankin hyvin, sillä tämän varjossa oikeiston pitkän linjan tavoite, talouden ja talouspolitiikan siirtäminen poliittisen arvokeskustelun piiristä asiantuntija-alaksi, on hyvin pitkälle onnistunut. Tarvitsemme vakavampaa poliittista journalismia sekä selkokielisempää politiikkaa vaikeistakin asioista. Vastuu on myös jokaisella kansalaisella. Valtaa käytetään aina ja on hyvä pysyä tietoisena, mitä valtakirjallasi tehdään.

Kolumni julkaistu Kaarina-lehdessä 19.4.2006

Eurooppalainen ulkomuseo

Italian Sardinia. Lämpimiä iltoja, kauniita, uneksivia pikkukaupunkeja, muinaisten sivilisaatioiden kulttuurisaavutusten raunioita ja hyvää ruokaa. Rauhallista elämänmenoa ajoittain puuroutuvasta liikenteestä huolimatta. Kaikkialla vanhoja lippalakkipäisiä miehiä istuskelemassa ryhmissä, nuoria ei juuri näy. Baareissa ja ravintoloissa, jotka hallitsevat kaupungin elinkeinoelämää ääntä pitää ukkojen lisäksi televisio ja Rai UNO, jonka ohjelmavirtaa näyttää vuorokaudenajasta riippumatta hallitsevan harmaapäinen sankarilaulaja, jonka taustalla lanteitaan keikuttavat kuubalaiset tanssitytöt ja jota kuulolaitteella varustettu yhtä harmaapäinen talk show-juontaja haastattelee.

Kauniista ilmoista ja ihastuttavista maisemista huolimatta mielen valtaa kysymys, tältäkö näyttää keskisen Euroopan, ja sitä kautta koko EU-alueen tulevaisuus? Suuret saavutukset on saavutettu, nykyisin keskitytään lähinnä turvaamaan vanhaa ja muistelemaan hyviä suuruuden aikoja. Innovaatiot vähissä leivän tullessa lähes ainoastaan elämyspalveluista, joita tarjotaan talouskasvun teosta uupuneille. Tämä voisi olla totta lähes koko mantereen mittakaavassa. Vanha manner vanhenee ja sen väestö vähenee dynaamisuuden tullessa lähes ainoastaan menestyksennälkäisten maahanmuuttajien taholta. Nämä suostuvat työskentelemään alhaisilla palkoilla ja kurjissa oloissa; luoden samalla kanta-asukkaille illuusion omasta hyvästä tilanteestaan.

Italia itsessään näyttää varoittavaa esimerkkiä. The Economist kertasi Italian vaalien alla maan talouden murheellisia lukemia, alle prosentin taloudellinen kasvu ja murheellisen surkea julkisen talouden tila yhdistettynä alhaiseen työllisyysasteeseen. Samaan aikaan italialaisiin perheisiin syntyy keskimäärin 1,2 lasta, vähiten Euroopassa. Ei vaadi matemaatikkoa toteamaan, ettei yhtälö ole kestävä. Vaikka matkailu pelastaakin paljon ja Italia kieltämättä on harvinaisen siunattu sekä ilmastonsa, luontonsa että kulttuurihistoriansa puolesta tällä saralla, olisi järjestelmässä oltava useampia kantavia jalkoja. Nykyisellään italialainen teollisuus on äärimmäisen herkkää erityisesti Aasiasta tulevalle kilpailulle. Tarvitaan uusia menestyksen aloja ja tehokasta perhepolitiikkaa, joka mahdollistaisi naisten lisääntyvän osallistumisen työmarkkinoille.

Sama tauti, vaikkei yhtä pahana, vaivaa monia eurooppalaisia kansantalouksia. Vaikka maanosasta löytyy paljon myös tulevaisuususkoa luovia esimerkkejä kuten pohjoismaat ja niissä erityisesti Ruotsi ja Tanska, Suomeakaan unohtamatta, ovat nämä kuitenkin koko Euroopan kehityksen kannalta vähempimerkityksisiä Keski-Euroopan suuriin talouksiin verrattuna. Näiden vauhtiin saaminen olisi eurooppalaisten järjestelmien rahoituksen kannalta ensiarvoisen tärkeää. Nämä maat tarvitsevat rakenteellisia muutoksia sekä investointeja ennen kaikkea työvoimansa osaamistasoon, tutkimus- ja kehitystoimintaan, koulutukseen sekä sosiaaliseen liikkuvuuteen. Tätä kautta on mahdollista kehittää tietoon ja osaamiseen perustuvaa yhteiskuntaa ja taloutta, jossa Euroopalla on suhteellinen etunsa. Samaan aikaan olisi erityisesti EU-tasolla pyrittävä sellaisen poliittisen toimintatilan luomiseen, jolla globaalitalouteen voidaan tehokkaasti vaikuttaa ja jonka puitteissa kansallisia hyvinvointivaltioita voidaan rakentaa.

Monet katsovat uusiin EU-maihin dynamiikan toivossa. Näyttäväthän erityisesti Baltian maat huimia kasvulukuja. Näitä on pidetty eräänlaisina malleina vapaan kilpailun ja säätelemättömän markkinatalouden hyvistä puolista. Totuus on kuitenkin toisenlainen. Nämä valtiot ovat maksaneet taloudellisesta menestyksestään kovan hinnan yhteiskuntiensa sosiaalisen hajoamisen ja laajamittaisen maastamuuton muodossa. Samalla ne ovat varsin heikosti valmistautuneita tietopohjaiseen talouteen. EU-8 (entiset Neuvostoliiton osavaltiot ja satelliitit) käyttää tutkimukseen ja kehitykseen vain keskimäärin vain 0,8% BKT:staan kun Länsi-Euroopan keskiarvo on 2%. On myös muistettava, että on helppo osoittaa kaksinumeroista kasvua tilanteessa, jossa lähtötaso on historiallisista vääryyksistä johtuen valitettavan matala. Näistä maista ei ole koko Euroopalle malliksi.

Voidaan tietysti kysyä, miksi pyrkiä ehdoin tahdoin nopeaan taloudelliseen kasvuun? Mitä vikaa on Sardinian mallissa, jossa aika kuluu mukavasti laiturilla istuskellen? "Enemmän aikaa, vähemmän roinaa", kuten eräs suomalainenkin puolue tavoitteensa linjasi. Miksi tavoitella jatkuvasti enemmän maallista hyvää, kun vähemmälläkin pärjäisi, samalla kun vapaa-aika lisääntyisi ja elämänlaatu paranisi? Ja miksi emme voisi eurooppalaisella tasolla pyrkiä "Maailman Floridaksi"? Visio tulevaisuudestahan voisi olla se, jossa nousevan Aasian sadat miljoonat kulutuskykyisiksi muuttuneet kansalaiset viettävät lomiaan idyllisessä Euroopassa.

Ajatusleikkinä tämä voi kuulostaa hetken verran jopa hauskalta, mutta harva kansalainen vaikkapa Suomessa olisi tosipaikan tullen valmis asumaan kylmemmissä huoneissa tai ottamaan velkakaksioonsa asumaan useampia sukupolvia. Italiankin nuorten keskuudessa kyse lähes aina välttämättömyyden pakosta, ei minkäänlaisesta vapaaehtoisesta valinnasta. Eikä kulutuksen kasvun tarvitse aina välttämättä tarkoittaa jotain negatiivista. Tehokkaammat tuotantomenetelmät ja palveluihin perustuva talous mahdollistavat korkeamman elintason pienemmällä ekologisella rasituksella, kaupallinen kysyntä puolestaan luo tämänkaltaiselle kehitykselle kannusteen. Jo nykyisinkin olemme kyenneet yhdistämään tuottavuuden kasvun myötä lyhyemmät työajat ja parantuneen elintason, ei ole syytä olettaa tämän muuttuvan tulevaisuudessa, mikäli tahtoa ja näkemystä riittää.

Jotta taantuminen ulkomuseoksi voitaisiin välttää, tarvitaan Euroopan laajuista kasvustrategiaa, joka rakentaa vahvuuksillemme. Erityisen tärkeää tämä on Suomessa, jossa huoleton mandoliininsoittaja kohtaa kylmän todellisuuden välimereläistä virkaveljeään nopeammin ja konkreettisemmin.

Kuva: Torre della Maddalena Algherossa

Vanhusten oikeuksista

Suomessa lapsiperheiden tukijarjestelma on kansallinen ylpeydenaihe ja syysta. Vaikka etuuksissa ja palveluissa parantamisen varaa luonnollisesti onkin, voidaan jarjestelmaa kokonaisuudessaan pitaa erittain tasokkaana ja lasten oikeudellista asemaa erittainkin hyvana. Suomalainen jarjestelma alkaa toimia jo ennen lapsen syntymaa vanhempainlomien merkeissa. Lapsilisien ym. etuuksien lisaksi lasten oikeudet on taattu subjektiivisin oikeuksin mm. kunnalliseen paivahoitoon. Tata on pidettava erittain merkittavana perhe- ja tasa-arvopoliittisena linjauksena, jonka menestymisen taustalla lienee osaltaan se, etta naisten tyohonosallistumisen lisaamisesta seka elinkeinoelama etta tyontekijat ovat voineet olla yhta lailla kiinnostuneita.

Kautta aikojen lasten hoidossa on ilmennyt poliittista ristivetoa. Vasemmisto on kannattanut julkista paivahoitoa, oikeisto puolestaan naisten kotonaoloon kannustavaa kotihoidon tukea tai kotiapulaisten palkkaamisen helpottamista. Nama nakemykset vaikuttavat edelleen monen keskustelun taustalla. Suomalaisen jarjestelman kehittamista onkin leimannut kompromissihakuisuus naiden kahden vaihtoehdon valilla, jossa painopisteeksi on noussut valinnanvapaus. Taman vuoksi meilla on panostettu seka paivahoitoon etta luotu kotihoidon tuen jarjestelmia. Jalkimmainen tuki on erityisen suomalainen innovaatio ja siina nakyy ennen muuta Keskustan vahva asema yhteiskunnassamme.

Lapsiperheiden ja lasten asema on siis varsin turvattu yhteiskunnassamme. Mielenkiintoista on kuitenkin se, etta vastaavanlaista kehitysta ei ole millaan muotoa samassa mitassa tapahtunut vanhusten huollossa. Verrattuna lapsiin ei ikaihmisilla ole turvanaan subjektiivisia oikeuksia palveluihin. Palveluiden saamisen perusteet ovat saadetyt ehdollisemmin ja epatasmallisemmin kuin lasten kohdalla. Hyvan vertailun naista eroista esittaa tutkija Matti Heikkila Valtioneuvoston kanslian julkaisussa 5/2005 "Julkinen hyvinvointivastuu sosiaali- ja terveydenhuollossa.

Vanhukset asettaa ongelmalliseen tilanteeseen heidan palveluidensa korostunut riippuvaisuus tulkinnoista seka kunnallisista maararahoista. Tama nakyy mm. keskustelussa vanhusten kotipalvelusta. Paljon kiitelty kotitalousvahennys on varmasti tuonut uusia tyopaikkoja ja toiminut monella tapaa tavoitellusti, mutta uskallan silti vaittaa taman palvelun kohdistuvan suurimman tarpeen sijasta maksukykyisimmille. Luonnollisesti tama tarkoittaa vapautuvia resursseja kunnalliselle puolelle, mutta on samaan aikaan tyyppiesimerkki universalismin rapautumisesta julkisten palveluiden kohdentuessa vain niille, jotka eivat muuta saa. Kunnallinen kotipalvelu on liian usein satunnaista, riippuvaista asuinalueesta ja karsii henkilostopulasta.

Suomalainen hyvinvointivaltio ei siis ole valmis. Se tarvitsee lisapanostuksia niin lapsiinsa kuin vanhuksiinsakin. Ikarakenteen muuttuessa on epatodennakoista, etta suomalaisella yhteiskunnalla olisi taloudellisia mahdollisuuksia saataa vanhusvaestonsa palveluoikeudet samaan juridiseen vahvuuteen kuin lapsilla. Parantuvien elakkeiden oloissa tama ei ole valttamatta taydessa mitassa tarpeellistakaan. Tulevaisuudessa tulee kuitenkin vahvistaa myos vanhusvaeston palveluoikeuksia. Peruslahtokohdan, universalismin ja tasa-arvon hengessa, tulee olla hoivan takaaminen julkisen sektorin toimesta, luonnollisesti kuitenkin niin, etta vanhusvaesto osallistuu kustannusten kattamiseen. Ihmisarvoinen vanhuus osana yhteiskuntaa kuuluu kaikille kansalaisille, eika tata voida jattaa vain markkinoiden hoidettavaksi.


p.s. Iloista paasiaista kaikille. Pakkaan laukkuni ja lahden paremman puoliskoni kanssa viikonlopuksi Algheroon Sardiniaan. Tiistaina palaillaan taas Suomeen ja asiaan...

Kuvassa Koukkuniemen vanhainkoti Tampereella

Minne menet Italia?

Eraat lahihistorian tiukimmista ja retoriikaltaan moukkamaisimmista vaaleista ovat ohi. Kun alahuoneen tulos on selva, on Romano Prodin johtama vasemmistokoalitio l'Ulivo saanut 49,8% aanista Silvio Berlusconin oikeistokoalition 49,7%:a vastaan. Uudet vaalisaannot takaavat l'Ulivolle tassa tilanteessa 55 % alahuoneen paikoista. Ylahuoneen eli senaatin tulos saattaa kuitenkin ajaa Italian kaaokseen, mikali vasemmisto ei kykene varmistamaan enemmistoa myos siella. Kamarien ajautuminen poikkeaviin enemmistoihin halvaannuttaisi Italian poliittisen jarjestelman ja johtaisi todennakoisimmin uusiin vaaleihin.

Jo tassa vaiheessa vaalin tuloksesta voidaan kuitenkin paatella kaksi asiaa. Ensimmainen koskee mediassa kaytavia vaaleja ylipaataan, toinen puolestaan italialaisen yhteiskunnan kehittymista tasta eteenpain. Kuten todettua, Italian vaalikamppailu muistutti monin paikoin mutapainia, jossa vastustajan ja hanen kannattajiensa nimittely "juopoiksi" ja "mulkuiksi" lanseerattiin osaksi poliittisen keskustelun arkipaivaa. Suomessa otsikoihin nousseet olmit ovat pienta tahan verrattuna. Yhtymakohtia moniin muihin viimeaikaisiin lokavaaleihin on helppo loytaa. Euroopassa ollaankin siirtymassa amerikkalaistyylisiin vaalikampanjoihin "likaisten temppujen osastoineen".

Populistinen melskaus hautasi alleen asiakysymykset. Italialla ei suotta ole Euroopan sairaan miehen mainetta. Berlusconin valtakaudella talous on kasvanut surkeaa alle prosentin vauhtia, Italian syntyvyys on Euroopan alhaisimmalla tasolla, tyollisyysaste matala ja julkinen talous on kuralla. Nyt naista asioista ei keskusteltu kaytannollisesti katsoen lainkaan. Kansainvalisten tv-yhtioiden haastattelemat italialaiset vahvistivat: kumpikaan vaihtoehto ei vakuuta minua. Berlusconi kykeni, yhteiskunnan surkeasta tilasta huolimatta, erinomaisella mediaosaamisellaan kaappaamaan show'n ja poliittisen aloitteen. Kasvava aanestysprosentti alkoi hyodyttaa myos hanta.

Paaministeri Berlusconin saavuttama erinomaisen hyva tulos kaikesta edella mainitusta huolimatta kertoo ennen kaikkea median ja karismaattisen julkisuuskuvan voimasta. Berlusconi hallitsee yksinoikeudella Italian mediaa ja asiakysymysten jaadessa sirkushuvien alle kykeni lahes selviytymaan kuiville. Huolimatta siita, etta Berlusconi on kulkenut skandaalista toiseen, kayttanyt sumeilematta valtaansa ajaakseen syytesuojaa itselleen ja ystavilleen, ollut toistuvien korruptioepailyjen kohteena jne, on han Italian sodanjalkeisen historian pitkaaikaisin paaministeri, eika hanen kolmas kautensa ollut kaukana.

Suomalaisilla ja muillakin eurooppalaisilla on ollut syyta toivoa Berlusconin tappiota ja Italian hallituksen vaihtumista. Romano Prodin koalitio, mikali kykenee hallituksen muodostamaan, on huomattavasti edeltajaansa sitoutuneempi mm. eurooppalaisen yhteistyon rakentamiseen. Entisena komission puheenjohtajana Prodilla on vankkaa Eurooppa-osaamista. Onkin oletettavaa, etta Prodi tulee profiloitumaan enemman teoillaan kuin suurilla puheillaan ja oikeusjutuillaan. l'Ulivon 280-sivuinen ohjelmajarkale, johon on saatu sitoutumaan koko italialainen keskustavasemmisto sosiaaliliberaalista Margherita (Paivankakkara)-puolueesta vanhakantaisiin kommunisteihin sisaltaa useita merkittavia ehdotuksia, joista esimerkkina kayvat mm. tyovoiman sivukulujen leikkaaminen joka rahoitetaan paaomaveron korotuksella seka palauttamalla perintovero.

Italian siirtyminen vasemmalle johtaa toivon mukaan samankaltaisiin tuloksiin myos muissa keskeisissa euromaissa seka Ruotsissa. Erityisen tarkeaa olisi nahda sosialistien nousevan hallitusvastuuseen Ranskassa ja Hollannissa. Tata kautta voitaisiin jalleen lahestya tilannetta, jossa erityisesti eurooppalaisessa yhteistyossa voitaisiin pyrkia kohti ihmiskasvoisempaa ja sosiaalisempaa integraatiota. Onnistuakseen tama vaatii laajaa yhteistyota kautta Euroopan. Berlusconin todennakoinen kaatuminen palvelee tata tavoitetta erinomaisesti.

Keppia vai porkkanaa?

Ranskan uudet työlait toivat nuoret kaduille. Kuten usein ennenkin, katua piti myös kuunnella ja hallitus joutui perääntymään. Ensisilmäykseltä Ranskan tapahtumat vaikuttavat jälleen uudelta esimerkiltä suurten euromaiden kyvytttömyydestä uudistua. Tämä kuva on kuitenkin virheellinen. Wolfgang Munchau kirjoittaa Financial Timesissa 26.3. useimpien työmarkkinaekonomistien olevan asiassa pikemminkin opiskelijoiden kuin hallituksen puolella.

Työmarkkinoiden jakaminen kahteen kastiin sekä tarpeettoman uuden lain säätäminen toimii tavoitettaan vastaan. Työnantajille ei synny minkäänlaisia kannusteita vakinaistaa työsuhteita ja tätä kautta hyvinvointijärjestelmän rahoitus järkkyy. Huonoa talouspolitiikkaa ja yhteiskunnallista luottamuspääomaa murentavaa toimintaa.

Eurooppalaiset hyvinvointivaltiot tarvitsevat uudistumista, muttei välttämättä jatkuvien heikennysten kautta. Monesti hyvinvointivaltion alasajoon liittyvät tekijät pikemminkin pahentavat tilannetta. Ranskan tapaisen lain säätäminen tarkoittaisi esimerkiksi nuorten naisten entistäkin pahempaa syrjäytymistä työmarkkinoilta tilanteessa, jossa työllisyyden ja tasa-arvon nimissä heidän asemaansa tulisi pikemminkin vahvistaa.

Mistä sitten vastaus? Esimerkkinä Euroopalle voisivat toimia pohjoismaat. Taloudellinen suorituskyky yhdistyy näissä valtioissa hyvään sosiaaliturvaan sekä julkisen sektorin merkittävään rooliin talous- ja yhteiskuntapolitiikassa. Pohjoismaiset mallit ovat ennen kaikkea joustavia ja panostavat tuottavuuteen. Olennaista ei ole helppo irtisanottavuus vaan työllisyyspolitiikka sekä panostaminen työntekijöiden osaamistasoon.

Yhteiskunnallisia uudistuksia on valmisteltava laaja-alaisesti ja avoimesti, ei piilossa ja ylhäältä päin sanellen kuten Ranskassa. Kolmikanta on tällainen yhteisen sopimisen väline. Tämä luo luottamuspääomaa, joka on elintärkeää kansallisen edun kannalta. Kyse on kokonaisyhteiskunnallisesta ohjauksesta, jossa ihmisiä ei kohdella ongelmina, vaan heihin uskotaan ja heihin halutaan panostaa.

Sosialidemokraattien on pidettävä päänsä kylmänä, kun suomalaisessa keskustelussa aletaan jälleen vaatia työntekijöiden aseman heikentämistä osana kilpailukykytalkoita. Pohjoismainen malli toimii. Tämä olisi saatava näkyviin myös Suomen EU-puheenjohtajakaudella. Aika on käytettävä täysimääräisesti hyväksi markkinoimalla pohjoismaista mallia Lissabonin strategian toteuttamisen välineenä. Vaxholm-tapauksia, joissa avoimia järjestelmiä kohtaan hyökätään, ei tarvita lisää, vaan huomio on kiinnitettävä julkisen sektorin rooliin mahdollisuuksien takaajana.

Kolumni julkaistu Uutispaiva Demarissa 10.4.2006, kuvalahde UNEF

Heja Sverige!

Terveisiä Tukholmasta! SONK jatkoi hyvin toimivaa yhteistyötään Ruotsi sosialidemokraattisten opiskelijoiden SSF:n kanssa vierailun merkeissä. Kymmenkunta SONKn aktiivia vietti mielenkiintoisen päivän tutustuen SSF:n toimintaan sekä Ruotsin poliittiseen tilanteeseen lähestyvien vaalien alla. Ruotsin vaalit tarjoavat erittäin mielenkiintoisen näkymän myös Suomea ajatellen, onhan Sauli Niinistön presidentinvaaleissa, ja ennakkotietojen mukaan kokoomuksen tulevissa eduskuntavaaleissa lanseeraama uusi työväenpuolue- teema matkittu nimenomaan Ruotsin kokoomukselta.

Viimeisestä 75 vuodesta Ruotsissa on 65 vietetty sosialidemokraattisessa hallinnossa. Saavutus hakee vertaistaan demokraattisten maiden historiassa. Nykyinen, sosialidemokraattinen vähemmistöhallitus on istunut pian 12 vuotta. Valtiopäivillä demarit tukeutuvat Miljöpartietin ja Vänsterpartietin tukeen, joista erityisesti MP pyrkii vaikuttamaan aktiivisesti hallituksen toimintaan esittämällä pitkälle meneviä vaatimuksia. Alle 5% kannatusta nauttiva Miljöpartiet onkin päässyt nauttimaan vaa'ankieliasemastaan. Esimerkkinä tästä käy vaikkapa viime vaalien alla käyty keskustelu Tukholman kaupungin ruuhkamaksuista. Aluksi epäsuosittu hanke, jota mm. Tukholman demarit vastustivat, ajettiin läpi MP:n uhattua muutoin vetää tukensa hallitukselta.

Ruotsalaisen oikeiston ongelmana on aina ollut sekä keskinäinen hajanaisuus että heikko johtajuus. Neljä oikeistopuoluetta ovat olleet sotajalalla keskenään ja niiden tavoitteet keskenään ristiriitaisia. Ruotsissa sinipuna ei ole hallitusvaihtoehto, jonka vuoksi vahva kokoomuspuolue Moderaterna ei ole juuri päässyt hallitusvastuun kannosta nauttimaan. Tilanne alkoi kuitenkin muuttua viime valtiopäivävaalien jälkeen porvarileirin hakeutuessa tiiviimpään yhteistyöhön. Tämä pohjautui selkeään analyysiin siitä, että ainoastaan yhdistynyt oikeisto, joka ryhmittyy yhteisten tunnusten taakse, kykenee haastamaan sosialidemokraattisen hegemonian sekä esiintymään uskottavana hallitusvaihtoehtona. Syntyi neljän puolueen; Moderaternan, liberaalin Folkpartietin, Centerpartietin ja Kristdemokraternan muodostama Allians för Sverige.

Porvariallianssin syntymiseen liittyi Ruotsin kokoomuksen selkeä poliittinen suunnanmuutos uuden puheenjohtajan, huomattavaa kansansuosiota nauttivan Fredrik Reinfeldtin johdolla. Tapahtui käänne kohti poliittista keskustaa. Entinen erittäin markkinaliberaali puolue vaihtoi värejään maltillisempaan suuntaan sekä otti kantaa hyvinvointivaltion puolesta. Poissa olivat entiset vaatimukset huomattavista veronalennuksista ja Ruotsin mallin romuttamisesta Amerikan mallin tieltä. Ruotsin kokoomus halusi näyttäytyä työväenpuolueena. Yhtymäkohdat Suomen kokoomukseen ovat ilmiselvät. Suunnanmuutoksen taustalla vaikutti havainto ruotsalaisten äänestäjien halukkuudesta tukea omaa ruotsalaista yhteiskuntamalliaan. Kansalaisten keskuudessa porvarien perinteiselle politiikalle ei ole poliittisen enemmistön muodostamiseen riittävää kysyntää.

On sanomattakin selvää, ettei tällainen kameleonttimainen muutos tapahdu itsestään ja ilman ongelmia. Kyseessä onkin monin paikoin sama vanha oikeisto kuin ennenkin, nyt vain uusissa, vähemmän aggressiivisissa väreissä sekä keskinäiset erimielisyytensä peittäen. Porvarileiri pyrkii luomaan kuvaa siitä, miten he kehittäisivät järjestelmää ja ovat sitoutuneita sen ylläpitoon, mutta samaan aikaan he tavoittelevat valtion budjetin leikkaamista jopa neljänneksellä eivätkä ole juurikaan osoittaneet kiinnostusta Ruotsia ravistelleeseen Vaxholmin tapaukseen, jossa on kyse maan koko työmarkkinajärjestelmän kyseenalaistamisesta. "Moni kakku päältä kaunis, mutta silkkoa sisältä" on viesti, joka ruotsalaisten demarien on vaaleissa menestyäkseen kyettävä saamaan kansalaisille läpi. Sama koskee Suomen SDP:ta tulevissa vaaleissa.

Ruotsin vaaleissa kyse onkin ennen kaikkea siitä, kuka on paras sosialidemokraatti kasvun aikana. Tunkeutumalla retoriikallaan perinteisesti sosialidemokraattien hallitsemalle kentälle Allianssi haluaa sanoa: me olemme parempia demareita kuin demarit itse. Myös Suomessa presidentinvaaleissa havaittavissa ollut muutoksenhalu muutoksen vuoksi ajaa porvariallianssia eteenpäin. Vaikka Ruotsissa menee hyvin, talous ja työllisyys kasvavat vauhdilla, kansalaiset kaipaavat muutosta. He eivät koe tarvetta muuttaa yhteiskunnan poliittista linjaa, sen sijaan kasvojen muutos voisi olla virkistävää.

Tämänkaltainen asetelma palvelee porvariallianssia. Allianssin johtohahmo Reinfeldt on oikeistojohtajaksi poikkeuksellisen suosittu. Osaltaan tämä johtuu pehmeämmästä retoriikasta, osin kansalaisten kyllästymisestä sosialidemokraattien puheenjohtajaan ja pitkäaikaiseen pääministeriin Göran Perssoniin. Persson on maassaan ja puolueessaan harvinaisen keskeinen hahmo, jonka varjo ulottuu kaiken ylle. Varsin onnistuneesta politiikastaan huolimatta Persson muodostaa eräänlaisen ongelman sosialidemokraateille. Keski-iän ylittäneeseen, vallan kahvassa vuosikausia istuneeseen mieheen on vaikea liittää mielikuvia kansalaisten kaipaamasta muutosvoimaisuudesta.

Summa summarum; vaalit tulee ratkaisemaan se, pysähdytäänkö keskustelemaan henkilöistä ja imagoista, vai asioiden sisällöstä. Mitä enemmän porvariallianssin edustajat joutuvat perustelemaan poliittisia valintojaan ja tämän kautta paljastamaan keskinäisen eripuransa, heikkenee heidän hallituspohjansa uskottavuus. Mikäli vaalit taas käydään viimeaikaisten skandaalien sävyttämässä ilmapiirissä, jossa poliittinen keskustelu henkilöityy, ovat sosialidemokraatit vaikeuksissa. Galluplukujen kääntyminen sosialidemokraattien eduksi tietävät vaikeuksia allianssin yhtenäisyydelle. Oma veikkaukseni on se, että tiukan ja varmasti erittäin ankaraksi yltyvän vaalikamppailun tuloksena Ruotsia tulee hallitsemaan sosialidemokraattijohtoinen hallitus myös tulevina neljänä vuotena.

Mikäli sosialidemokraattien, vasemmistopuolueen sekä Miljöpartietin muodostama koalitio kykenee saavuttamaan enemmistön valtiopäivillä, jää jäljelle kysymys hallituspohjasta. Ruotsi on viimeisiä maita, joissa sosialidemokraattien asema on niin vahva, että he voivat luoda vähemmistöhallituksia. Norja ja Tanska ovat joutuneet tästä asemasta luopumaan ja taipumaan koalitiopohjaisiin enemmistöhallituksiin. Onko seuraavaksi Ruotsin vuoro? Koalitiohallitus voisi myös toimia vakauttamisen välineenä, on vaikea nähdä, että nykyisenkaltainen veneenkeikutus MP:n puolelta voisi jatkua, mikäli he olisivat mukana päätöksenteossa. Tämä takaisi tulevalle hallitukselle edeltäjiään paremman työrauhan oman porukan pysyessä paremmin yhteisten päätösten takana.

Palkkapolitiikasta

Aika ajoin niin oikeistosta kuin siihen nojautuvista vihreistä kumpuaa kritiikkiä solidaarista palkkapolitiikkaa kohtaan. Sitä pidetään rakenteita jäykistävänä sekä työttömyyttä ylläpitävänä voimana. Solidaariseen palkkapolitiikkaan samaistetaan myös suomalaisen sosialidemokratian ja ammattiyhdistysliikkeen voima, mikä ei kyseisiä tahoja myöskään poliittisista syistä miellytä. On kuitenkin olemassa useita syitä, mitkä osoittavat keskitetyillä sopimuksilla ja solidaarisella palkkapolitiikalla olevan huomattavia etuja nimenomaan Suomen kaltaisessa maassa.

Ensinnäkin Suomi tarvitsee palkkapolitiikkaa. Maamme kaltainen pieni, avoin kansantalous, joka ei juurikaan kykene vaikuttamaan maailmanlaajuisen markkinatalouden reunaehtoihin, tarvitsee välineitä, joiden avulla vaikuttaa omiin makrotaloudellisiin olosuhteisiinsa tehokkaasti. Rahapolitiikan poistuttua euron myötä valikoimasta, palkkapolitiikka on tärkein yksittäinen väline tässä makrotaloudellisen vaikuttamisen työkalupakissa. Tämän lisäksi solidaarinen palkkapolitiikka suosii nimenomaan tuottavuuden parantamista. Tuottavuus on avainkysymys pohtiessamme Suomen taloudellista menestystä tulevaisuudessa.

Elintaso nousee työn tuottavuuden noususta. Suomen BKT on kasvanut sadassa vuodessa 12-kertaiseksi, vaikka työn määrä on vähentynyt arviolta sadalla tunnilla vuodessa. Työtä tehdään siis vähemmän, mutta n. 14 kertaa tuottavammin. Siksi tuottavuuden kasvu on itse työnteon määrää oleellisempi kysymys puhuttaessa elintason noususta. Tuottavuuden kasvaessa kolmella tavalla; uudella tuotantoteknologialla, koulutuksella ja investoinneilla, on järkevää ohjata taloutta siten, että luodaan kannusteita näiden elementtien mukaiselle politiikalle yhteiskunnassa ja yrityksissä.

Solidaarinen palkkapolitiikka nojaa ajatukseen "samasta palkasta samassa työssä" sekä oikeudenmukaisesta tulonjaosta. Solidaarinen palkkapolitiikka edistää rakennemuutosta ja tuottavuuden nopeampaa kasvua siten, että koska palkat eivät jousta alaspäin, on heikommin tuottavilla yrityksillä intressi kehittää toimintaansa ja panostaa työntekijöidensä tuottavuuden parantamiseen. Heikkoa toimintaa ei voida maksattaa työntekijöillä. Tuottamattomat yritykset ajautuvat konkurssiin, joka puolestaan vapauttaa resursseja kasvaville aloille. Rakennemuutoksen nopeuttaminen vaatii sitä, että solidaarista palkkapolitiikkaa tulee aina täydentää aktiivisella työvoimapolitiikalla ja työttömyysturvalla. Solidaarisen palkkapolitiikan mallissa tuottavimpien yritysten ei tarvitse kilpailla työvoimasta vain palkoilla, vaan ne voivat investoida voittonsa edelleen; siis laajentaa tuotantoaan ja työllistää.

Oikeiston esittämä kritiikki kohdistuu usein ns. matalan tuottavuuden työpaikkoihin ja siihen, miten solidaarinen palkkapolitiikka "hinnoittelee ulos" tietyt, erityisesti palvelualojen työpaikat, joita ei voida koneistaa. On kuitenkin kysyttävä, eikö näilläkin aloilla olisi oikeudenmukaista, että palkallaan tulisi toimeen? Erityisen suurta näyttöä siitä, että työttömyys olisi jäänyt korkeaksi nimenomaan liian korkeiden palkkojen vuoksi, on vaikea löytää. Usein oikeistolaisissakin piireissä puhutaan pikemminkin siitä, että sosiaaliturva on viritetty liian korkealle tasolle. Nämä väitteet ovat keskenään ristiriitaisia. Solidaarinen palkkapolitiikka tarkoittaa yhteiskuntamme nopeampaa vaurastumista ja tasa-arvon ylläpitoa, joka puolestaan tarkoittaa lisääntynyttä palveluiden kysyntää. Tästä lisäarvosta kuuluu reilu osa myös palvelualojen työntekijöille -ihmisarvoisen työn ja elintason nimissä.

Paikallisen sopimisen ja lisääntyneen joustovarankin suuntaan voidaan mennä, kunhan pidetään huolta siitä, että työpaikkatasolla luottamushenkilöille on varattu riittävät toimintamahdollisuudet. Työntekijöiden oikeuksista huolehtiminen on täysipäiväistä työtä jo keskisuurissakin yrityksissä. Tällä hetkellä tämä on ongelma erityisesti akavalaisilla aloilla. On myös huolehdittava siitä, että hyviltä ja kauniilta kuulostavat puheet vaikkapa "työn joustavoittamisesta" työpaikkakohtaisilla järjestelyillä "molempien parhaaksi" eivät käytännössä tarkoita työnantajan yksipuolista sanelua tai vaikkapa ylityökorvausten maksamisen välttelyä lisäjoustoja työaikaan lupaamalla.

Kuvalähde: SAK

Uusi uljas SDP

Sosialidemokraattisella puolueella on imago-ongelma. Vaikka Suomessa sosialidemokraattien johdolla harjoitettu yhteiskuntapolitiikka on monella tapaa ollut erittäin menestyksellistä, on SDP saanut otsaansa varsinkin nuorten keskuudessa säilyttäjä- ja konservatiivipuolueen leiman. Tämä on monin paikoin epäoikeudenmukainen tuomio, mutta valitettavaa kyllä politiikassa "niin on, miltä näyttää". Siksi puolueen on kyettävä tarkastelemaan omaa toimintaansa myös kriittisesti. Saadakseen takaisin tulevaisuususkoisen ja dynaamisen ilmeensä SDP tarvitsee ennen kaikkea vahvempaa kansainvälistä profiilia, toimivampia yhteyksiä uusiin yhteiskunnallisiin liikkeisiin sekä omien toimintatapojensa rohkeaa uudelleenarviointia, sanalla sanoen avoimuutta.

Suomi toimii kuluvan vuoden lopulla EU:n puheenjohtajavaltiona. Eurooppalaisen yhteistyön kohdatessa haasteita perustuslaillisen sopimuksen kaatumisen myötä sosialidemokraateilla on ensisijaisen tärkeä rooli puhuttaessa Suomen roolista EU:n kehittämisessä. Keskustalta ei tähän työhön ole odotettavissa mainittavia eväitä heidän aikansa kuluessa mitä todennäköisimmin omista sisäisistä vaikeuksistaan selviytymiseen sekä vaaliasetelmiensa varmistelemiseen. Tämä tuskin tarkoittaa hyvää eteenpäin katsovan Eurooppa-politiikan kannalta, ellei demareilta löydy vaadittavia vetohaluja.

SDP:n tulisi ottaa selkeästi ja näkyvästi kantaa eurooppalaisen integraation syventämisen puolesta. Erityisesti tämä koskee sosiaalisen Euroopan kysymyksiä. Eurooppalaisen kehityksen luonteva seuraava osa olisi ihmisiin panostaminen. Käytännössä tämä voisi tarkoittaa mm. minimitasoja tietyille liikkuville verokannoille, sukupuolten välisen tasa-arvon edistämistä eurooppalaisella lainsäädännöllä, eurooppalaisen kolmikantajärjestelmän vahvistamista sekä lisäpanostuksia tutkimus-, koulutus- ja kehitystoimintaan. Samalla SDP:n tulisi omaksua vahva näkemys suhteessa sellaisiin uusiin välineisiin kuten globaalit verot. Tämänkaltaisten instrumenttien luominen loisi aivan uudenlaista poliittista tilaa ja antaisi sisältöä nykyisin kovin usein tyhjinä kaikuviin fraaseihin "kehitysmaiden parhaaksi" toimimisesta. Rakenteellisten ongelmien ratkominen on huomattavan paljon tärkeämpää kuin yksittäisten numeroiden hokeminen.

Paitsi rohkeaa eurooppalaista linjanvetoa sosiaalisen Euroopan suhteen, sosialidemokratian ja Suomen sosialidemokraattisen puolueen olisi käännettävä katseensa kansalaisyhteiskunnan suuntaan. Yhteydet kansalaisjärjestöihin, elleivät ne satu olemaan työväenliikkeen omia, usein jo institutionalisoituneita ja kansalaisosaltaan valitettavan kuolleita, eivät parhaimmillaankaan ole erityisen vahvoja. Yhteistyöstä myös puuttuu rakenteellisuus ja tavoitteellisuus. Tässä SDP tarvitsee vahvempaa strategista otetta. Suhde ammattiyhdistysliikkeeseen on myös tärkeä. Itse edustan näkökantaa, jonka mukaan nykyisin usein ilmenevä anteeksipyytelevä asenne on täysin turha. Sosialidemokraattinen politiikka palvelee palkansaajan etua, siksi ay-liikkeen tuki on täysin luonnollinen asia.

Ennen kaikkea tarvitsemme uutta uskoa omaan politiikkaamme ja aatteeseemme. Sosialidemokratia on muutosvoima, ei säilyttävä voima. Nykyisellään tämä tuntuu varsinkin julkisuuskuvan osalta olevan kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Kyse on usein omien onnistumisten kommunikoinnin vaikeudesta, mutta myös siitä, että perinteisesti oikeistopuolueiden tavoitteiksi miellettyjä tavoitteita on viety eteenpäin hallituksissa, jotka ovat olleet joko sosialidemokraattien vetämiä tai joissa SDP:lla on ollut merkittävä rooli. Tällaisia ovat vaikkapa tuloerojen kasvu sekä valtionyhtiöiden myynti.

On sanottu, että kaikki hyvä, mitä Suomessa on saavutettu, on saavutettu sosialidemokraattien ja maltillisen oikeiston yhteistyöllä. Tässä näkemyksessä piilee totuus. Kun katsotaan vaikka sopimusjärjestelmän kehittymistä sekä hyvinvointivaltion rakentamista, näkyy tämän akselin vahva merkitys suomalaisen yhteiskunnan nykyarkkitehtuurin luomisessa. Ennen lama-aikaa tämä akseli vei korostuneesti eteenpäin sosialidemokraattien tavoitteita. Sittemmin akselin olemassaolo ei ole kyseenalaistunut, mutta yleinen markkinaorientoitunut kehitys yhdistyneenä sosialidemokraattisen hyvinvointivaltion "täydellistymiseen" ja sitä kohtaan esitetyn kritiikin lisääntymiseen, on aloitteellisuuden painopiste siirtynyt. Ohjelmalliset vaatimukset ovat tulleet korostuneesti oikeistolta, sosialidemokraattien ryhmittyessä "puolustukseen".

Tätä silmällä pitäen jo nyt laadukkaaseen sosialidemokraattiseen ohjelmatyöhön ja tavoitteenasetteluun on saatava lisää virtaa. Aloiteasema on vallattava takaisin. Tätä tilannetta tulisi hakea kehittämällä osallistumisen mahdollisuuksia ja avaamalla ulospäin lähes hermeettisen suljetulta vaikuttavaa puoluetta yhteiskuntaan. Työryhmätyöskentelyä tulisi avata niin osallistujien kuin yleisönkin osalta ja näille ryhmille tulisi määritellä selkeitä asiakokonaisuuksia, joiden pohjalta hahmotella konkreettisia yhteiskuntapoliittisia avauksia. Meidän on turha arvostella Sitraa tai Elinkeinoelämän keskusliittoa niiden puheenvuoroista, voimme luoda itse parempia. Samalla puolueen jäsenyydelle on annettava enemmän merkitystä mm. osallistumismuotoja lisäämällä (avoimia tilaisuuksia jne.) sekä kasvattamalla puoluekokousedustajien määrää.

Sosialidemokratian suunta ja "suuri tarina" tulee keksiä uudelleen. Tätä kautta voidaan motivoida ihmisiä toimimaan politiikassa. Tarvitaan tavoitteita ja unelmia, jotka tällä hetkellä ovat hieman hukassa. Uskon, että tällainen tavoite voisi löytyä eräänlaisesta "great society globalisaation aikakaudella" –pohdinnasta. Pohjoismainen malli on osoittanut menestyvänsä millä tahansa mittarilla myös kovenevan kilpailun maailmassa. Tämä voi olla totta myös kansainvälisellä tasolla. Euroopan Unioni tarjoaa mahdollisuuksia luoda uudenlaisia puitteita, jossa paremman ja demokraattisemman yhteiskunnan rakentaminen mahdollistuu. Globalisaatioon ei tarvitse vain sopeutua, sitä voidaan myös ohjata. Uutta dynamiikkaa ja avauksia tulee etsiä myös ja nimenomaan tältä kentältä samalla kun puhallamme uutta sisältöä perinteisiin tavoitteisiimme täystyöllisyydestä, yhteisvastuusta ja tasa-arvosta kansallisella tasolla.