Tyovoimaliikkuvuus tarvitsee asuntopolitiikkaa

Alkuviikosta keskusteltiin laajalti SDP:n puheenjohtaja, valtionvarainministeri Eero Heinaluoman muuttoavustusehdotuksesta tyottomille tyonhakijoille. Heinaluoman mukaan valtion pitaa maksaa osa kuluista, jotka syntyvat tyon hakemisesta ja tyon perässä muuttamisesta.

Ehdotus on hyva, vaikka luonnollisesti Vasemmistoliiton Korhonen jo ehtikin sen tyrmaamaan "pakkomuuttona". Eras suomalaisen tyottomyyden suurimpia syita on avoimien tyopaikkojen ja tyottomien tyonhakijoiden alueellinen kohtaamattomuus. Lansi-Suomi on hyva esimerkki alueesta, jossa metalliala tarjoaisi tyopaikkoja, mutta metallialan tyottomat tyonhakijat asuvat muualla pain Suomea.

Muuttoavustus on hyva alku, muttei yksin riita. Myos Heinaluoma kiinnittaa huomiota asuntojen hintoihin. Keskeinen este on erityisesti perheasuntojen kohtuuton hinta varsinkin paakaupunkiseudulla. Jotta tyon perassa muuttaja voisi saavuttaa edes jossain maarin vastaavan asumistason kuin maakunnassa, tulisi hanen loytaa erittain hyvapalkkainen tyo. Myoskaan omistusasunnon realisointi muuttotappioalueella on harvoin jarkevaa. Myyda itse rakentamansa omakotitalo vaikkapa Tohmajarvelta ja muuttaa Helsinkiin -myyntituloilla et saa edes yksiota.Tyovoiman paremman liikkuvuuden takaamiseksi tulisi siis ryhtya maaratietoisiin asunto- ja kaavoituspoliittisiin toimiin erityisesti kasvukeskuksissa.

Tulevaisuudessa voitaisiin tilannetta pyrkia parantamaan myos vuokra-asuntomarkkinoita kehittamalla. Suomessa ylivoimaisessa asemassa oleva omistusasuminen sitoo ihmisia turpeeseen ja johtaa tilanteeseen, jossa huomattava osa nuorten parien kaytettavissa olevista tuloista hupenee asuntolainan lyhennyksiin. Mikali vuokralla asumisen ehdot olisivat paremmat ja tarjonta laajempaa, voisi yha useampi ihminen asua turvallisesti vuokralla seka laittaa saastyneet euronsa kansantaloutta piristavaan kulutukseen.

Oi maamme Suomi

Matkoilla on mukavaa, mutta muutamaa asiaa Suomessa alkaa lyhyenkin poissaolon jalkeen arvostaa. Useimmiten ne liittyvat kaytannon asioihin ja niiden hoitamiseen. Ohessa muutamia makupaloja taman matkan varrelta.

1. Juomakelpoinen vesijohtovesi: Luxemburg voi olla maailman rikkain maa ja kaupunki kuuleman mukaan suorastaan piehtaroi varoissa, mutta jostain syysta vesijohtovetta ei saada sellaiseksi, etta sita tekisi mieli juoda. Tama johtaa ymparistoa ja selkaa rasittavaan pulloveden kantamiseen harvalukuisista kaupoista kolmenkymmenen asteen helteessa. Vaikkei vesi paljoa maksakaan, tarkoittaa sen lahes jokapaivainen laivaaminen lahikaupasta (jalkamies ei montaa tonkkaa kerralla kanna) myos jonkinasteista rahanmenoa.

2. Ikkunat, joista ei veda: Kesalla tama ei juurikaan ole ongelma, mutta paikkakunnalla myos talvisaikaan vierailleena jaksaa kehno rakentaminen aina allistyttaa. Jos Suomessa talvi yllattaa autoilijat joka vuosi, taalla sateen ja tuulen ilmestyminen vaikuttaa olevan yhta kasittamaton tapahtuma rakentajille tai talojen isannoitsijoille. Tama ei luonnollisesti ole kaikkien asuntojen ongelma, mutta kauniit julkisivut ja tunnelmalliset arkkitehtuuriset ratkaisut eivat aina takaa erityisen mukavia elinoloja seinien sisapuolella.

3. Astiakaapit: Astiakaappi on Nobelin arvoinen innovaatio. Taalla niita ei ole, joka johtaa tiskatessa pohdiskeluun kahden vaihtoehdon valilla. Joko a) kasataan lautaset ja lasit ympari tiskipoytaa kuivumaan, jonka jalkeen koko asunto nayttaa lahinna basaarilta, tai b) "kuivataan" astiat tiskirattiin, joita pitaa joko olla useita tai sitten se ainoa nayttaa joltain, jolla et halua koskettaa esineita joita kaytat muuhunkin kuin jateoljyjen siirtamiseen paikasta toiseen. Voi kuinka kateva keittiovarustuksen osa onkaan kaappi, jonne astiat nostetaan katevasti kuivumaan omia aikojaan, pois silmista.

4. Toimivat lukkojarjestelmat: Kun on yksi avain talon ulko-oveen, ja toinen avain omaan ulko-oveen, ja parhaassa tapauksessa viela kellarivarastoon, ja turvalukkoon, niin arrapaita alkaa irrota konytessa ostosten (ks. kohta 5) kanssa ahdasta portaikkoa pitkin kerroksiin. Kun nama avaimet viela ovat ulkomuodoltaan toistensa kanssa taysin identtisia (tama ongelma voisi toki olla autettavissa omalla askartelulla) ja kun lukkojarjestelmat kaantyilevat kaikkialla eri suuntiin, kuluu tahan yksinkertaiseen toimenpiteeseen, siirtymiseen jalkakaytavalta sisalle asuntoon, kasittamattomia maaria aikaa ja vaivaa.

5. Kunnolliset ostoskassit: Luxemburgilaiset muovikassit ovat naurettavia hedelmapusseja, joihin voi katevasti pakata n. kolme kevytta esinetta. Tama tarkoittaa kaytannossa sita, etta mikali reppu on jaanyt kotiin (paikallisilla ei jostain syysta nae koskaan selkareppuja), niin hiemankin suuremmat ruokaostokset vaativat noin viittatoista pikkupussia, joiden kanssa sitten taiteillaan. Viela ottaen huomioon kohdan 4 edellyttamat sisaanpaasymanooverit, ovat katastrofin ainekset koossa. Paperikasseja ei ainakaan omasta lahikaupastani edes saa.

6. Kaytannolliset peseytymistilat asunnoissa: Ei ole kerta eika kaksi, kun jonkinlaisessa istuma-ammeessa peseytymista yrittaessa irtoaa napakka perkele. Takalaisessa majapaikassani on sentaan suihku, mutta jonka varustukseen kuuluu takapajuinen hanajarjestelma, josta sopivanlampoisen veden loytaminen on tarkkaa kuuman ja kylman hanan vaantamisen yhteispelia. Valtakunta portaattomasta veden lammon saantelysta.

Summa summarum: olkoonkin, etta valilla on kylmaa ja rantaa sataa vaakasuoraan, kaytannon arjen helpottamisessa Suomi kuuluu Euroopan eliittiin.

Kesäsatu pilipaliministeristä

Elelipä aikoinaan eräässa pienessä pohjoisessa maassa kauneudestaan tunnettu nuori nainen Taina Hienonen-Kampela-Saavila. Menestymällä mainiosti kyseisen pohjoisen maan kansallisen itsetunnon kannalta keskeisissa itsensäesittelykisoissa hän oli kohonnut nuorena maan edustavaan eliittiin. Täältä on vain lyhyt hyppäys parhaan tarjouksen esittäneeseen poliittiseen ryhmään ja kansanedustajaksi. Naispulassaan kärvistellyt, vaikutusvaltainen, mutta turpeeseen juuttunut Konservatiivinen Isäntäpuolue näki hänessä mahdollisuutensa saapua vihdoin niille seuduille, joilla liikennevalot kuuluvat vakiovarustukseen ja värväsi nopeasti tarinamme sankarittaren. Ja katso, pian hän oli jo ministeri!

Eipä aikaakaan kuin ministeri Hienonen-Kampela-Saavila valloitti tältä uudelta paikaltaan kansalaisten sydämet. Hän esitteli auliisti vaatekaappiaan ja kertoi henkilökohtaisesta elämästään. Monet kansalaisia vaivaavat kysymykset saivat vastauksensa naistenlehtien tai keltaisen lehdistön palstoilla, joskin edustajatoverien kysymykset kyselytunneilla jäivät useimmiten vastausta vaille. Hienonen-Kampela-Saavilan ollessa ikävä kyllä kovin usein joko sairaana tai virkamatkalla, useimmiten joidenkin uskonnollisten johtajien luona. Toisaalta asioiden hoitoa tämä ei juuri haitannut, paperien lukemista vartenhan kulttuuriministerin raskasta salkkua kantava sankarittaremme oli saanut riviministereistä ensimmäisten joukossa itselleen toisenkin erityisavustajan.

Myöskaan ministerin omikseen väittämät aloitteet eivat hallituksessa juurikaan edenneet. Pahat kielet tiesivät kertoa, ettei ministerin oma ryhmä ottanut hänen aloitteitaan erityisen todesta. Tästä ei sankarittaremme kuitenkaan pahoittanut mieltään, maailmahan oli täynnä hyviä ideoita vaikkapa opiskelijoiden toimeentulon parantamisesta, joita jotkut toiset olivat ajaneet jo vuosien ajan. Näissä asioissa tapahtuneita edistysaskeleitahan voisi aina väittää omaksi ansiokseen ja arvostella muita ryhmiä kyseisten asioiden unohtamisesta. Ja näin hän tottavie tekikin, toimittajasuhteensa hyvinä pitäneellä ministerillähän oli julkisuus puolellaan. Valheista kiinni jääminen ainakaan julkisesti ei kansakunnan prinsessa Dianaa juuri uhannut.

Mutta miten tarina päättyykaan? Ikävä paljastuminen tyhjänpuhujaksi ja putoaminen parlamentista? Ei suinkaan, silla jatko-osa on odotettavissa. Jo hetken lööpeissa vanhentuneet vaikeudet voitetaan! Uusi parisuhde, ihana loma, kaunis rusketus ja säteileva hymy roskalehden kannessa. Huolestunut puheenvuoro kaiken mitä kaikki kannattavat, puolesta. Ja katso, kaikki on hyvin taas, mukavasti vaalien alla! Tulevalla vaalikaudella ohjelmassa ainakin uusi harrastus, masennuksen voittaminen Jeesuksen avulla, dramatiikkaa parisuhteessa seka luonnollisesti poliittisia avauksia suoraan mielipidetiedusteluiden ja poliittisten vastustajien ohjelmien karjesta. Sen pituinen se.

Kolumni julkaistu Uutispäivä Demarissa 24.7.2006

Suuriruhtinaan satumaa

Terveisia Luxemburgista. Vietan kesaani parin viikon ajan tassa alle puolen miljoonan asukkaan maailman vauraimmaksi valtioksi kutsutussa suuriruhtinaskunnassa, jossa vaimoni on viela toistaiseksi toissa. Vaikka inhimillinen mittakaava onkin pieni, jopa 77 000 asukkaan paakaupungissa, on Luxemburg monella tapaa merkittava valtio niin poliittisesti kuin ennen kaikkea taloudellisesti.

Luxemburgin itsenaisyys suurvaltojen valissa on pieni ihme. Luxemburg oli merkittava linnoituskaupunki jo keskiajalla, taalta olivat kotoisin monet eurooppalaiset hallitsijaperheet. Nyky-Luxemburgin syntyhistoria voidaan jaljittaa 1800-luvun alkuun ja Wienin kongressiin, jossa katsottiin olevan tarpeellista luoda puskurivyohyke Ranskan ymparille. Tahan tarkoitukseen, ja Preussille tarkean Reininmaan suojelemiseksi muodostettiin itsenainen Luxemburg. Pienena maana Luxemburgissa on aina ymmarretty eurooppalaisen integraation tarkeys. Maa on jarjestelmallisesti, muutamia myohemmin esiteltavia poikkeuksia lukuunottamatta, pyrkinyt syvempaan ja pitemmalle menevaan integraatioon. Pienesta vaestostaan huolimatta perustajajaseniin kuulunut Luxemburg on nauttinut huomattavasta vaikutusvallasta unionissa.

Luxemburgin sisapolitiikkaa leimaa huomattava vakaus ja konsensushakuisuus. Suurin puolue on kaytannollisesti katsoen koko maan modernin historian ajan ollut keskustaoikeistolainen CSV. Se on osallistunut kaikkiin hallituksiin yhta kautta lukuunottamatta vuodesta 1919 lahtien. Kumppaninaan silla on ollut poliittisista suhdanteista riippuen joko oikean laidan Demokraattinen Puolue DP tai sosialidemokraattinen LSAP. LSAP palasi hallitukseen viiden vuoden oppositiokauden jalkeen vuonna 2004 lisaten kannatustaan ensimmaista kertaa kymmeniin vuosiin. Luxemburgin suuriruhtinaalla on moniin muihin eurooppalaisiin kuninkaallisiin verrattavissa oleva seremoniallinen rooli.

Luxemburgin vaestosta lahes 40% on ulkomaalaisia. Joka kolmas heista on alunperin kotoisin Portugalista. Tata on vaikea olla huomaamatta kaduilla, lukuisia autoja ja ikkunoita koristavat MM-kisojen ajalta jaaneet Portugalin liput, viirit ja huivit. Rajan yli Ranskasta ja Saksasta pendeloi myos huomattava maara vakea, joka kolmas Luxemburgissa tyoskenteleva ajaa illaksi kotiin naapurimaan puolelle. Tyottomyys on pysynyt kitkatyottomyyden luvuissa nopeahkosta vaestonkasvusta ja ulkomaalaisvaeston paisumisesta huolimatta tyomarkkinoiden toimiessa tehokkaasti.

Ennen teollista vallankumousta luonnonolosuhteiltaan hammastyttavan kaunis ja monipuolinen Luxemburg oli varsin koyha maatalousmaa. Tuotantomenetelmien paraneminen johti ensi alkuun merkittavan terasteollisuuden syntymiseen, josta on jalkia vielakin mm. terasyhtioiden omistuksen muodossa. Nyky-Luxemburgin vauraus tulee kuitenkin ennen kaikkea rahoitustoiminnasta. Tama on johtanut ennennakemattomaan elintason nousuun; Luxemburgin BKT asukasta kohti, vaikka luonnollisesti kuvaakin todellista elintasoa varsin huonosti, on lahes kaksinkertainen Suomeen verrattuna ja kulkee kaukana mm. USA:n ja Norjan edella.

Luxemburgilainen yhteiskunta on esimerkinomaisesti rakentanut osaamiseen perustuvaa palvelusektoria, jonka lisaarvontuotantokyky on valtava. Luxemburg ei ole vain yksityishenkiloihin keskittyvan pankkitoiminnan keskus, vaan se on talla hetkella Euroopan johtava valtio myos investointirahastojen hoidossa. Taman lisaksi maassa toimii merkittava vakuutussektori. Luxemburgiin on kertynyt valtaisa maara osaamispotentiaalia niin omien kansalaisten kuin muualta tulleiden muodossa, jonka avulla maan voidaan katsoa parjaavan myos tulevaisuudessa kilpailun kiristyessa. Merkittava on myos EU:n instituutioiden panos tyollisyydessa. Luxemburgissa toimii huomattava maara mm. komission henkilokuntaa seka EY-tuomioistuin.

Osasyyna vaurauden kasaantumiseen on kuitenkin ollut myos vahemman kunnioitusta ja arvostusta herattava toiminta. Luxemburg on ollut -ja on edelleen- veroparatiisi. Maa ei itsessaan tarjoa joidenkin veroparatiisien tapaan erityisen alhaista verotusta alueellaan toimiville yrityksille, vaan Luxemburgiin rikollista rahaa houkuttelee ennen kaikkea maan erittain vahva pankkisalaisuuslainsaadanto, jonka vuoksi muiden maiden veroviranomaisten on ollut mahdotonta saada tarvitsemiaan tietoja talousrikollisiksi epailtyjen henkiloiden tileista.

Luxemburg kuului maihin, jotka pitkaan jarruttivat EU:n tietojenvaihtoon velvoittavan saastodirektiivin voimaantuloa. Saastodirektiivi koskee tietojenvaihtoa, jolla mahdollistetaan luonnollisten henkiloiden korkotulojen verottaminen asuinjasenvaltiossa. Direktiivin tavoite on, että EU-alueella rajat ylittavat yksityishenkiloiden korot voidaan tietojenvaihdon avulla verottaa asuinjasenvaltiossa. Syyna taman avoimuutta edistavan uudistuksen jarruttamiseen oli ennen kaikkea pelko varojen katoamisesta maasta.

Suomen Attac on kiinnittanyt huomiota myos ns. etavalittajaongelmaan. Nama ulkomailta toimivat, usein Luxemburgiin rekisteroityneet valittajat aiheuttavat ongelmia porssikaupan puolella. Tutkija Matti Ylosen mukaan nama valittajat jattavat saannonmukaisesti heilta vaaditut vuosi-ilmoitukset tekematta jolloin sijoittajien henkilollisyys jaa pimentoon. Sanktioiden puutteessa nain voidaan tehda. Tata kautta mahdollistuu suomalaisten Helsingin porssissa tekema kauppa ilman verottajan valiinpaasya tai epailyksia sisapiiritiedon vaarinkaytosta.

Luxemburg tulee luultavasti myos jatkossa kohtaamaan entista suurempaa painetta veroparatiisinomaisten kaytantojensa johdosta, joiden avulla myos terroristijarjestoiksi luokitellut organisaatiot voivat hoitaa rahaliikennettaan. Muita maata kohtaavia haasteita on erityisesti elakejarjestelman kestavyys. Luxemburg kohtaa samat vaeston ikaantymiseen liittyvat haasteet kuin muutkin Euroopan maat.

Lomanviettajalle Luxemburg tarjoaa ennen kaikkea rauhaa. Pienen kaupungin elamanmeno ei jazzfestivaaleja lukuunottamatta kiihdy erityisen hektiseksi. Kuka tannepain maailmaa eksyykin, voin lampimasti suositella terassihetkea Grundissa tai kavelya kaupungin vanhoilla muureilla. Eksotiikkaa kaipaaville kuitenkin tiedoksi, paikalliset oluet muistuttavat huomattavissa maarin kotimaisia lagereita. Kuumana paivana kuitenkin aivan oivallisia.

Takaisin lahtoruutuun

Lahi-idan jalleen kiristynyt konflikti osoittaa, ettei alueella vuosikymmenia tehdyista virheista naemma opita mitaan. Vakivalta on aina ennenkin synnyttanyt alueella lisaa vakivaltaa ja levottomuutta, on vaikea nahda miten tama kerta muuttaisi asiaintilan toiseksi.

Konfliktin aloittanut israelilaissotilaiden kaappaus oli luonnollisesti tuomittava teko, kuten myos sotilaallisesti vahvistuneen Hizbollahin raketti-iskut. Jonkinasteinen reaktio Israelin puolelta oli odotettu. Voimankayton aste, jossa sadat siviilit ovat saaneet surmansa, tuli kuitenkin yllatyksena eika sita voida pitaa oikeutettuna. On myos vaikea ymmartaa iskujen summittaiselta vaikuttavaa kohdistamista libanonilaisiin siviilikohteisiin ja perusinfrastruktuuriin kuten teihin ja muihin liikennesolmuihin. Selitykseksi on tarjottu, etta talla tavalla kyetaan estamaan siepattujen israelilaissotilaiden kuljettaminen pohjoiseen ja mahdollisesti Syyrian puolelle, mutta tama ei kuulosta erityisen uskottavalta.

Libanonin hallitus ja tavalliset libanonilaiset ovat ahkeroineet useita vuosia rakentaakseen maataan vuonna 1990 paattyneen viisitoistavuotisen sisallissodan jalkeen. Monet allekirjoittaneen ikaiset muistavat Libanonin paakaupungin Beirutin lapsuuden uutisista kappaleiksi pommitettuna aavekaupunkina. Tata ennen, ja jalleen 2000-luvun puolella Beirut oli tunnetumpi Lahi-idan Pariisina, jota luonnehtivat leveat puistokadut seka vilkas seura- ja elinkeinoelama. Vuosien tyon jalkeen turistit ja investoijat olivat viime vuosina jalleen palanneet Beirutiin. Nyt pommitukset tekevat jalleen kaikkea uurastusta tyhjaksi. On syyta kysya, palveleeko tamankaltainen toiminta Israelin pitkan tahtaimen turvallisuutta alueella? Itse en tahan usko.

Kuvassa israelilainen haupitsi, kuvalahde Wikipedia

Tuloeroista ja niiden tasaamisesta

Tuloerot puhuttavat myos kesakuumalla. Suomessa tuloerot ovat olleet laman jalkeen kasvussa, samaan aikaan kun BKT on kasvanut nopeasti ja maa on vauraampi kuin koskaan. Mutta onko tama epaoikeudenmukaista? Milla perusteella tuloeroja voitaisiin perustella ja millainen on oikeudenmukainen tulonjako?

Oikeudenmukaisuusteoriastaan tunnettu John Rawls argumentoi yhteiskunnallisten erojen olevan hyvaksyttavia vain tilanteissa, joissa nama erot koituvat myos huono-osaisimpien eduksi. Taydelliseen tasajakoon perustuvassa jarjestelmassa on luonnollisesti tunnettuja kannustinongelmia, joten oleellista on rakentaa jarjestelma, joka kannustaa yhteiskunnallisen hyvan kartuttamiseen, mutta joka samalla tukee heikompiosaisia.

Keskeista tassa ajattelussa oli paitsi heikko-osaisten auttaminen, myos yhteiskunnallinen avoimuus. Sellaisten yhteiskunnallisten instituutioiden, jotka tuottavat hyvinvointieroja, esimerkiksi koulutuksen, tulee olla kaikille saavutettavissa. Mikali koulutukseen paasy on kaikille mahdollista, voidaan sen perusteella syntyvia tuloeroja pitaa oikeutettuina. Lisaksi Rawls painotti koyhyyden ja osattomuuden perusteella tapahtuvan yhteiskunnallisen stigman poistamista. Se, miten tama stigma kasitetaan, onko se vain taloudellisia mahdollisuuksia vai myos ns. kulttuurista ja sosiaalista paaomaa, on tarkea maarittelykysymys.

Tamankaltaisella argumentaatiolla voidaan paitsi oikeuttaa hyvinkin pitkalle meneva tulonjako, mutta myos huomattavien erojen syntyminen. Tama on voitu nahda vaikkapa jalleen piakkoin alkavana keskusteluna yritysjohtajien optioista. Kohtuuttomina pidetyt optiot voitiin nahda myos kannusteena saada yritys toimimaan tehokkaammin, joka on luonnollisesti kaikkien etu ja etta niista maksetaan tukevat verot, joilla voidaan auttaa koyhia. Sen sijaan siita, perustuiko valtava arvonlisays juuri naiden kyseisten henkiloiden korvaamattomaan panokseen vai silkkaan onneen, ei tassa yhteydessa juuri puhuttu. Valmista vastausta siihen, millaiset erot ovat oikeudenmukaisia, ei tassa kohtaa saada.

Rawlsilaisen yhteiskunnallisen avoimuuden vaatimuksella voidaan perustella huomattava maara taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisia, ns. positiivisia oikeuksia. Samalla yhteiskunnan edistyessa ja moninaistuessa ihmisten tosiasiallisesti tarvitsemat kyvyt lisaantyvat. Tama voidaan nahda vaikkapa siina, miten enaa harvoin yhdella ammatilla tai yhden koulutusputken lapikaynnilla voi kuvitella parjaavansa lapi koko elaman. Siksi yhteiskunnallisen monimutkaisuuden kasvun tulee kaytannossa tarkoittaa sita, etta yhteiskunnan takaamien kykyjen ja mahdollisuuksien tulee myos laajeta. Muuten ei voida puhua tasa-arvoisen osallistumisen ja mahdollisuuksien edellytysten tayttymisesta. Se, kaytetaanko naita mahdollisuuksia hyvaksi, on hyvaksyttava eroja luova tekija. Stigmatisoinnin valttamisen vaatimus puolestaan perustelee universaalia sosiaalipolitiikkaa, jonka asiakkaita ovat kaikki kansalaiset.

Ns. tihkumisteorialle, eli nakemys siita, etta kasvavat erot johtavat parempaan taloudelliseen kasvuun ja sita kautta aikanaan myos heikoimpien hyvaksi, on vaikea loytaa kestavia perusteita. Toki nain voi ollakin, mutta ongelmalliseksi muodostuu aikaperiaate. Mikali vaikkapa erittain koyhassa maassa saadaan aikaan taloudellista kasvua, joka hyodyttaa vain pienta vahemmistoa, mutta joka sysaa liikkeelle taloudellisen kehityksen ylipaataan, voidaan alkaa kysella sita, kuinka kauan on oikeudenmukaista antaa heikko-osaisten odottaa? Kuuluisan sitaatin mukaan olemme "pitkalla aikavalilla kaikki kuolleet". Naihin filosofit antavat harvoin vastauksia, ne hahmottuvat poliittisessa prosessissa.

Mutta kannattavatko erot? Mikali koyhien tulotaso maarittyy korkeammaksi suurten erojen maassa, ei tasaisella tulonjaolla ole valttamatta niin merkittavaa osuutta heidan hyvinvointinsa kannalta. Olli Kangas (2002) on tutkinut tuloerojen ja koyhyyden valista suhdetta. Aineistossa maat asetettiin jarjestykseen koyhien tulotason seka eriarvoisuuden mukaan. Tulos oli selkea, tasaisella tulonjaolla ja koyhien suhteellisen hyvalla tulotasolla oli yhteys. Tihkumisteoria ei saa tukea. Samalla huomionarvoista oli se, etta ne maat, joissa koyhien tulotaso oli suhteellisestikin hyva, olivat nopean taloudellisen kasvun pohjoismaita, toisin sanoen erojen tasaaminen ei vertailumaiden kohdalla heikenna taloudellista kasvua. Taman vuoksi voidaan oikeuttaa tuloerojen tasoittamisen vaatimus, silla se ei myoskaan nayta vahingoittavan yhteiskunnan menestyjia.

Enta suomalaisten erojen kasvu? Markus Jantin (2003) laskelmien mukaan vuosien 1990-2000 valilla alimman desiilin tulot pysyivat kaytannossa paikoillaan kun rikkain desiili kasvatti tulojaan 60 prosentilla ja kymmenkertaisti omaisuustulonsa. Kun kuviota taydennetaan aikaperspektiivilla (Kangas 2004) nahdaan, etteivat suuret tuloerot myoskaan auta koyhyyteen jaaneita ihmisia pois koyhyydesta, toisin sanoen oletus siita, etta erojen kasvattaminen lisaa yritteliaisyytta ja sita kautta nostaa ihmisia koyhyydesta, ei pida paikkaansa. Tosiasiallinen tasa-arvo ei toteudu ja siksi nykyista tulonjakoa ei voida pitaa taysin oikeudenmukaisena. Luonnollisesti kyse ei ole vain tulonsiirroista, vaan sitakin enemman palveluista ja tyollisyydesta.

Liian usein pelkaksi jakopolitiikaksi syytta leimattu sosiaalipoliittinen vaikuttaminen tulojen jakaantumiseen ei ole vain kakun jakamista, vaan myos sen kasvattamista. Tuloerojen tasaamisesta hyotyvat myos uudelleenjaon rahoittajat. Suomalaisista tutkijoista mm. Jaakko Kianderin ja Henrik Lonnqvistin "Hyvinvointivaltio ja taloudellinen kasvu" -tutkimus osoittaa oivallisesti sen, miten hyvinvointivaltiolla on merkittava merkitys ns. pitkan aikavalin kasvutekijoiden luomisessa, joille voidaan rakentaa onnistunutta talouspolitiikkaa ja menestyvaa elinkeinoelamaa. Tulonsiirroilla luodaan uutta kysyntaa ja autetaan ihmisia selviytymaan riskeista -ja tata kautta yllapidetaan heidan potentiaaliaan tyollistya uudelleen. Pieni ja avoin talous kuten Suomi on ulkoisille shokeilla ja riskeille altis. Siksi meidan on menestyaksemme ja yhteiskuntaamme rakentaaksemme investoitava riskien hallintajarjestelmiin niin palveluilla kuin tulonsiirroilla.

Kuvassa STAKESin julkaisu Suomalaisten hyvinvointi 2006

Onko Mikkeliin mänijöitä?

Suomen kaupunkien välillä kulkevat junat ovat pahimpia ruuhkahuippuja lukuunottamatta puolityhjiä. Eikä mikään ihme. Edestakainen lippu, ilman minkäänlaisia alennuksia vaikkapa Tampereelle tai Turkuun ylittää parhaimmillaan 50 euron kustannusrajan. Vastaavaan matkaan, ovelta ovelle, kuluu omalla autolla näinä huippukalliin bensiininkin aikoina korkeintaan kolmekymppiä. Miksi siis ajaa junilla?

Suuri osa rautatieliikenteen kustannuksista syntyy kapasiteetin ylläpidosta. Ylläpito maksaa, vaikka ainuttakaan ihmistä ei kuljetettaisi. Kiinteiden kustannusten ollessa korkeita ja muuttuvien matalia, on helppo nähdä, miten junaliikenteen tapainen palvelu soveltuu nimenomaan julkiseksi palveluksi.

Luonnollisesti automatka maksaa kaikkine kustannuksineen (vakuutukset, hankinta ym.) junamatkaa enemmän. Jokaisesta autolla ajetusta kilometristä syntyy todellisia kustannuksia, junalla liikutusta taas ei (mikäli yhteys on jo olemassa). Mutta kun auto on kerran hankittu, kannattaa sillä ajaa. Tämän vuoksi junaliikennettä tulisi subventoida nykyistä enemmän, jotta saisimme siirrettyä matkustajia henkilöautoista juniin.

Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, ettei kiinteiden kustannuksien osuutta laskutettaisi käyttäjiltä, vaan asiakashinta kattaisi lähinnä vain lisääntyneestä liikennöinnistä aiheutuneet kustannukset. Subventio on jo nyt käytössä mm. pääkaupunkiseudun lähiliikenteessä, jossa kulkee lähes 80% kaikista asiakkaista. Kun yhteys on olemassa, kannattaa sitä hyödyntää täysimääräisesti. Junaliikenteen ei julkisena palveluna tarvitse tuottaa voittoa.

Luonnollisesti tämä, kuten kaikki muukin kiva, maksaa. Säästöjäkin kuitenkin syntyisi, kun autot jäisivät koteihin. Kansalaisille jäisi enemmän rahaa käyttöönsä, ympäristövaikutukset olisivat positiivisia, tiestö kuluisi vähemmän jne. Nopeissa junayhteyksissä olisi muutenkin tulevaisuus. Ehkä jonain päivänä kaukana tulevaisuudessa päärata kulkee Helsinki-Vantaan kautta, jossa olisi asema myös Turun ja idän suunnasta tulevalle liikenteelle. Tämä olisi huomattavasti nykyisiä vaihtolentoja tehokkaampi tapa siirtää ihmisiä kansainvälisille lennoille.

Polttaa kesäkatu kuuma...

Hellesäilläkään allekirjoittaneeseen iskee vain harvoin kaipuu siihen "oikeaan aitoon kesään" maaseudun rauhaan. Mökkireissu tai pari kesässä riittää aivan mainiosti ja ajoittain, mikäli mahdollista, on mukava ajella maaseudulla ilman erityistä päämäärää poiketen sinne tänne jäätelön ostoon. Muuten kuulun niihin ihmisiin, jotka nauttivat kesästä nimenomaan kaupungissa.

Nykyisessä asuinpaikassani on kuitenkin Suomen parhaaseen kesäkaupunkiin ja henkiseen kotiini Turkuun verrattuna yksi huomattava heikkous ja se on mukavien rantaterassien puute. Turussa asia on ratkaistu upeasti ottamalla Aurajoen ranta yhteiseen käyttöön ravintolalaivojen muodossa. Terasseja löytyy, hienolla jokimaisemalla varustettuna kaikki, jokaiseen makuun. Viihdyt kaupunkikesässä sitten lippalakissa ja verryttelyhousuissa tai vaihtoehtoisesti bodypaidassa, löydät itsellesi mukavan paikan. Lämpiminä kesäiltoina eivät Auran rannat jää kakkoseksi eurooppalaisille kävelykeskustoille.

Helsingissä on kaupunkialueella upeaa rantaviivaa vaikka muille jakaa, miksi sitä ei siis hyödynnetä? Eiran rannoilla risteilee vanhaa rautatietä ja autot makaavat kauniin maiseman edessä. Kaisaniemen puiston ranta on vesakkoa, vaikka toisella puolella piirtyvät Siltasaaren kauniit rakennukset. Töölönlahden katastrofaalisesta tilasta ei tarvitse edes puhua. Missä ovat viihtyisät ravintolat, terassit ja klubit? Terasseja kyllä riittää, mutta ne sijaitsevat siellä täällä katujen varsilla, parhailla paikoilla nautitaan lähinnä pussioluista. Aikanaan kun keskustatunneli toivon mukaan rakennetaan, voidaan ehkä mm. Kruunuhaan itäranta muuttaa ravintola-alueeksi. Upeita maisemia merelle ja Katajanokalle, lähellä Helsingin vanhaa keskustaa. Sitä odotellessa naatitaan Uutelan kallioilla.

Kuva Aurajoen rannasta Turun keskustasta

Hyväntekeväisyyden hyvää tekevyys

Kesäisen Suomen kaupunkien kaduilla on usein vaikea välttyä hymyileviltä ja auringonpolttamilta nuorilta kansioineen. "Hei, tiesitkö, että pienelläkin lahjoituksella voit tukea tärkeää luonnonsuojelutyötä?" "Kiinnostaisiko toimia lahjoittajana lasten hyväksi?". Tärkeitä asioita ja lahjoitusten kerääjät ovat varmasti kestävin motiivein liikkeellä hyvässä tarkoituksessa. Silti kasvaneessa hyväntekeväisyysbuumissa on mielestäni jotain häiritsevää.

Hyväntekeväisyyttä ovat perinteisesti harjoittaneet erityisesti hienostorouvat ja muu porvaristo ja siihen on liittynyt vahva holhouksellinen aspekti. Tässä on luonnollisesti tapahtunut muutosta, kansalaisjärjestöjen työ ja kohteet poikkeavat usein entisistä malleista, mutta silti aika ajoin kuulee näkemyksiä siitä, miten myös kotimaista sosiaalipolitiikkaa pitäisi suunnata nimenomaan vapaaehtoisten lahjoitusten suuntaan ja pois verorahoituksen piiristä. Samalla keskustellaan siitä, tulisiko lahjoittamista kannustaa mm. veroeduin.

Hyväntekeväisyysvaroilla saavutetaan paikoin hienoja tuloksia, tämä on totta. Silti en ole koskaan innostunut siitä edes ilmiönä, puhumattakaan siitä, että sen varaan voitaisiin rakentaa minkäänlaista sosiaalisen turvan järjestelmää. Tämä johtuu lähinnä varojen yhteiskunnallisesta kohdentumisesta. Tämän lisäksi hyväntekeväisyydellä tehdään raakaa bisnestä. Poptähti ilmestyy mielellään konsertoimaan "hyvän asian puolesta" mukavasti uuden levynsä ilmestymisen alla.

Seuraavaksi joku toteaa, että mikäli ihmiset saadaan kiinnostumaan eriarvoisuudesta sillä, että puhuja on Bono eikä Kofi Annan, niin missä ongelma? Tai jos joku saa myydyksi sen varjolla pari levyä, saadaanhan sen yhteydessä ostettua keskoskaappi tai rokotteita tarvitseville. Ongelma ei olekaan suoraan tässä, vaan se ilmestyy, kun hyväntekeväisyyden kohteet aletaan valikoida pr-arvonsa mukaan. Nappisilmäisille koalakarhuille ja söpöille vauvoille kyllä riittää ymmärtämystä, mutta kuka järjestäisi tukikonsertin vapautuville huumeriippuvaisille vangeille? Tämä yhteiskunnallinen ongelmaryhmä ei saa aikaan positiivisia mielleyhtymiä mahdollisessa asiakaskunnassa.

Allekirjoittanutta häiritsevät erityisesti julkisuudessa suurina hyväntekijöinä paistattelevat huippu-urheilijat. Ympyränajajia pidetään sankareina, kun he lahjoittavat gaalan yhteydessä "huomattavan summan" lastensairaalaan uuden laitteen hankintaan. Samaan aikaan moni heistä kuitenkin muuttaa verotussyistä Monacon tapaisiin veroparatiiseihin. Jos he kerran ovat vakavasti huolissaan Suomen lasten terveydestä, voisivat he maksaa veronsa temppuilematta kotimaahan. Niillä rahoilla palkattaisiin kummasti uusia hoitajia ja ostettaisiin laitteita. On toki totta, että kukaan tai mikään ei pakota näitä henkilöitä tukemaan yhtään mitään ja on eräänlaista solidaarisuutta osallistua tätä kautta. Erityistä sankaruutta en vapaaehtoisessa veronmaksussa kuitenkaan onnistu näkemään, me muut suoritamme tätä sarkaamme joka päivä, emme vain kun kameran linssi kääntyy suuntaamme.

Sairaaloihin, neuvoloihin ja veteraaneille pitäisi riittää rahaa yhteisestä kassasta. Juuri näiden asioiden turvaamiseksi me maksamme veroja. Perusoikeuksien toteutuminen ei saa jäädä kenenkään osalta hyväntekeväisyyden varaan, sillä liian usein siihen liittyy holhous ja kontrolli, jonka lisäksi se on jatkuvasti katkolla. Sen varaan ei ketään voida ongelmissaan jättää.

Kolumni julkaistu Uutispäivä Demarissa 3.7. 2006

Turun kauppakorkeakoulu ja yliopisto yhdistettävä

Turun seutu tarvitsee entistä enemmän elinvoimaisia yrityksiä erityisesti korkean osaamisen alueille. Tällä hetkellä kaupunki ei ole kyennyt luomaan vastaavaa taloudellista menestystarinaa kuin Oulu tai Tampere, joissa tietoteknologinen klusteri on huomattavan voimakas. Näin on käynyt siitä huolimatta, että Turussa toimii kolme yliopistoa ja Suomen suurimpiin kuuluva ammattikorkeakoulu. Turun seudulla ei korkeakouluja olekaan toistaiseksi kyetty hyödyntämään täysimääräisesti aluekehityksen vetureina.

Ongelmia on myös koko suomalaisella korkeakoulukentällä. Oppilaitosverkko on pirstaleinen ja kärsii tehottomuudesta. Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen lukumäärä on liian suuri, jotta laadukas tutkimus viiden miljoonan ihmisen maassa olisi mahdollista kaikkialla. Aluekehityksen kannalta on luonnollisesti järkevää, että meillä on vahvasti profiloituneita korkeakouluja eri puolilla maata. Liiallinen hajautuneisuus kuitenkin tarkoittaa voimavarojen valumista seinien ylläpitoon eikä opetukseen ja tutkimukseen. Keskittämistä ja resurssien kokoamista tarvitaan.

Kun seinistä siirrytään toimintaan, on luontevinta aloittaa pienten yksialayliopistojen liittämisestä osaksi samalla paikkakunnalla toimivia suurempia monialayliopistoja, joko tiedekuntina tai muunlaisina yksiköinä. Turun kauppakorkeakoulu tarjoaa tästä hyvän esimerkin. Opetusministeriö julkaisi 8.3.2006 muistion, jossa pohdittiin Turun yliopiston ja Turun kauppakorkeakoulun yhdistämistä. Ammatti-identiteetistään huolestuneet toki torjuivat esitykset yksikäteen kovan kohun saattelemana, ikävä kyllä liikoja miettimättä.

Kauppakorkeakoulun olemassaolo erillisenä yksikkönä yliopistosta on monella tapaa perusteetonta. Kampukset ovat yhteisiä ja TuKKK:n opiskelijamäärä on verrattain pieni. Yhdistäminen vahvistaisi alueen johtavaa korkeakoulua turvaten laadukkaan ja monipuolisen yliopisto-opetuksen ja tutkimuksen tulevaisuudessakin. Vahvempi yliopisto olisi houkuttelevampi kumppani kansainvälisessä yhteistyössä, jonka painoarvo ja merkitys kasvaa jatkuvasti. Tätä kautta voidaan kehittää innovaatioympäristöä ja lisätä elinkeinotoiminnan mahdollisuuksia. Myös kauppakorkeakoulun kannalta yhdistymisellä olisi etuja. Pienenä korkeakouluna TuKKK ei ole kyennyt luomaan erityisen vahvaa profiilia, sen sijaan vahvan ja kookkaan yliopiston tiedekuntana tai erillislaitoksena sen painoarvo pikemminkin nousisi kuin vähenisi. Erityisen merkittävä tämä vaikutus olisi kansainvälisessä toiminnassa.

Yksialayliopistojen yhdistämiset yhdessä filiaalien aseman uudelleentarkastelun kanssa ovat keskeisiä yliopistojen rakenteellisen kehittämisen kannalta. Huoltosuhteen heikentyessä on elintärkeää kyetä ottamaan koneestamme enemmän kierroksia irti, muuten hyvinvointijärjestelmämme ei kestä. Parhaiten tämä onnistuu siirtämällä resursseja entistä tehokkaammasta ja linjakkaammasta hallinnosta etulinjan palveluihin. Tästä on kyse niin kuntarakenneuudistuksessa kuin korkeakoululaitoksessa.

Mielipidekirjoitus julkaistu Turun Sanomissa 3.7.2006