Reilumpaan Suomeen

Suomi on varakas maa, mutta silti köyhyys puhuttaa kansalaisia. Mm. tutkija Mikko Kauton toimittama julkaisu Suomalaisten hyvinvointi 2006 on todennut suomalaisessa yhteiskunnassa olevan käynnissä selvästi havaittavissa olevan eriytymiskehityksen. Vaikka Suomessa keskimääräinen hyvinvointi on kasvanut, voimme havaita huomattavan ihmisjoukon aseman heikentymisen. Osa kansasta, ja huomattavan suuri osa lapsista, uhkaa pudota kelkasta.

Päällisin puolin kaikki näyttää hyvältä. Viime vuosina on edetty hyvään suuntaan. Työllisyys paranee, koulutustaso kohoaa kuten myös yhä useamman suomalaisen entistä parempi terveydentila ja taloudellinen asema. Niiden kotitalouksien määrä, jotka katsovat pakollisten menojen kattamisen olevan "hankalaa" tai "erittäin hankalaa" käytettävissä olevilla tuloilla, on puolittunut muutamassa vuodessa.

Vaikeuksissa ovat ne perheet, joissa syrjäytyminen periytyy työttömyyden ja koulupudokkuuden kautta. Suomessa on viime vuosina tehty runsaasti päätöksiä, joilla työn kannustavuutta on lisätty. Tämä on onnistunut erittäin hyvin. Työnteko kannattaa. Vähimmäisetuuksien hidas kehittyminen verrattuna työtuloihin on korostanut eron syntymistä nimenomaan työssä käyvien ja työmarkkinoilta syrjässä olevien välille. Tämä on johtanut myös kasvaneeseen lapsi- ja naisköyhyyteen.

Köyhyyden mittaaminen on monimutkaista. Tulonjakoaineistoihin perustuva tutkimus kertoo köyhyyden voimakkaasta kasvusta, sen sijaan kyselyaineistoihin pohjaava tutkimus kertoo muilla tavoin mitatun köyhyyden vähentyneen. Ensimmäisen mittarin mukaan voisimme katsoa köyhyyden olevan vähäisintä silloin kun kaikilla menee huonosti. Näinhän olikin, mm. laman aikana. Tätä ei voida pitää erityisen tavoiteltavana lähtökohtana keskustellessamme köyhyyden vähentämisestä. Eriarvoistuminen on kuitenkin luonnollisesti mahdollista myös supistuvan köyhyyden oloissa.

Avainasemassa on työmarkkinoille osallistumisen lisääminen ja peruskoulutuksesta eteenpäin siirtyminen. Tässä on kuitenkin keskeistä havaita ns. rangaistuslinjan, ts. kannusteiden lisäämisen sosiaalietuuksien tasoa heikentämällä saapuneen tiensä päähän. Sosiaalietuuksien piirissä olevien ihmisten olon tekeminen vaikeammaksi on väärin eikä sillä saavuteta tuloksia. Työmarkkinoiden piiriin pääsyn helpottamista tuleekin etsiä entistä enemmän pohjoismaisen mallin eli aktiivisten työvoimapoliittisten toimenpiteiden avulla.

Nuorten asema korreloi vanhempien kanssa. Vanhempien tai vanhemman köyhyys, työttömyys tai päihdeongelma altistaa lapset ja nuoret vastaaville ongelmille. Perhetausta vaikuttaa edelleen liiaksi, eikä paljon tällä saralla saavuttanut hyvinvointivaltio ole valmis. Selkeä johtopäätös on, ettei mahdollisuuksien tasa-arvoa voi olla olemassa ilman lähtökohtien tasa-arvoa. Tämä käy hyväksi ajattelulliseksi pohjaksi tulevallekin vaalikaudelle.

Kolumni julkaistu venäjäksi käännettynä Spektr Nedeli -viikkolehdessä.

Raiteille

Espoon valtuusto teki eilen historiallisen päätöksen metron puolesta. Päätös on erittäin tärkeä osa pääkaupunkiseudun kehittämistä metropolialueena ja rohkaiseva avaus alueellisen yhteistyön kentällä. Sitä, että vastaava päätös olisi pitänyt saada aikaan jo kymmeniä vuosia sitten, on turha liikoja muistella. Työ eheämmän yhdyskuntarakenteen ja ympäristöystävällisemmän liikkumisen puolesta pk-seudulla voi nyt toden teolla alkaa.

Länsimetropäätös sysää toivon mukaan liikkeelle intoa raideliikenteen kehittämiseen myös muualla maassa. Lähijunat ovat suotta jääneet vain pääkaupunkiseudun yksinoikeudeksi. Turun seudulla ykkösvaihtoehto olisi ehdottomasti paikallisjuna Turku-Salo. Kun pääkaupunkiseutu saa uudet lähijunat, vanhoja pitäisi riittää tähän liikenteeseen. Jos Turun ja Salon välille rakennettaisiin toinenkin raide, paikallisliikenteen suunnittelu helpottuisi, koska se ei olisi riippuvainen enää kaukojunien kulkuajoista. Radan rakentamisen kustannukset, kuten asemainvestoinnitkin olisivat toki huomattavia, mutta väestökeskittymät ovat radan varrella jo olemassa.

Turussa, kuten Tampereellakin, voitaisiin kehittää pikaraitiotievaihtoehtoa. Kehyskunnista keskuskaupunkiin liikkuminen on tällä hetkellä pääasiassa tehottoman bussiliikenteen, tai sitten oman auton varassa. Kehyskunnat olisi kytkettävä, mahdollisesti kuntarakenteen muutenkin uudistuessa, täysimääräisesti mukaan pikaraitiotiehankkeisiin. Tähän tarvittaisiin myös uudenlaista punavihreää yhteistyötä, kokoomukselta kun ei ole juuri ymmärtämystä raideliikenteelle herunut. Toivon mukaan tilanne on kuitenkin Espoon rohkaisevan päätöksen myötä muuttumassa.

Kuvassa Strasbourgin Eurotram

Ehdolle!

SDP nimesi tänään kaksisataa ehdokasta tuleviin eduskuntavaaleihin. Olen itse heidän joukossaan. Lämmin kiitos kaikille minua jäsenvaaleissa tukeneille, nyt alkaa kova työ. Odotan innolla, ja toki myös jännityksellä tulevaa kampanjointia ja vaalityötä. Vaaliteemojani, ajatuksiani ym. tietoa löytyy osoitteesta www.esasuominen.net.

Muita alle kolmekymppisiä, verkosta jo löytyviä eduskuntavaaliehdokkaita ovat mm. Anna Mäenpää ja Heta Välimäki Helsingistä, Antti Lindtman Uudeltamaalta, Piia Elo Varsinais-Suomesta, Pirjo-Riitta Heinonen ja Joonas Lepistö Pirkanmaalta sekä Jenny Lindborg Keski-Suomesta. Tutustukaa myös heihin ja moniin muihin!

Tasokorotuksen jälkeen huomio indeksiin

Opiskelijajärjestöt ovat muutamia harha-askeleita lukuun ottamatta olleet yhtenäisesti liikkeellä opintorahan 15 prosentin tasokorotuksen puolesta. On syytä toivoa, että tavoite saavuttaisi tukea eduskunnan budjettikäsittelyssä. Mikäli tavoite ei tänä vuonna täyty, tulee työtä jatkaa erityisesti tulevan hallitusohjelman suhteen.

Tasokorotus ja toisen asteen opiskelijoiden opintotukeen vaikuttavien vanhempien tulojen arvioinnin poistamisen kanssa ovat ensisijaisia tavoitteita. Tasokorotuksen saavutettua tulee katseet kääntää kohti indeksisidonnaisuutta. Tätä kautta opintotuki tarkistuisi vuosittain automaattisesti vastaamaan kustannuskehitystä. Indeksisidonnaisuudet ovat menoautomaatteja, mutta opiskelijoiden määrä tulee Suomessa laskemaan työmarkkinoiden vedon kasvaessa ja ikäluokkien pienentyessä. Nämä pienentävät taloudellista ongelmaa huomattavasti.

Tulorajojen korotusta on hyvin vaikea pitää tarkoituksenmukaisena yhteiskunnan varojen käyttönä. Kyseiset parannukset eivät auttaisi niitä opiskelijoita, joilla tuen tarve on suurin. Samaan aikaan niillä olisi pikemminkin opintoja hidastava ja pätkätyöongelmaa pahentava vaikutus. Opiskelijat kilpailevat liian usein erityisesti vaikeasti työllistyvien kanssa samoista työpaikoista. Omaa yhteiskuntavastuutamme on se, että pyrimme omassa tavoitteenasettelussamme huomioimaan myös muut yhteiskunnallisesti haastavassa tilanteessa olevat ryhmät.

Kirjoitus julkaistu Turun ylioppilaslehdessä ja Vaasan ylioppilaslehdessä

Päivän veroale

Vaalit lähestyvät ja sitä myötä erilaisten verojen alennusvaatimukset. Paras tarjous palkitaan, joten kaikkien kannattaa yrittää. Perintöveroon on jo tulossa muutoksia, mikä pienituloisten osalta kohtuullista onkin. Seuraavat alennusvaatimukset tulevat todennäköisesti koskemaan ruuan arvonlisäveroa. Kuulostaa äkkiseltään hyvältä, mutta olemmeko ostamassa sikaa säkissä?

Ruuan alv-kanta Suomessa on tällä hetkellä 17%. Tämä on eurooppalaisittain melko korkea lukema, korkeimmillaan vero on Tanskassa (25%). Ruotsissa vastaava luku on 12%. Ruuan alv on erittäin merkittävä tulonlähde valtiolle, viiden prosentin lasku tarkoittaisi 500 miljoonan euron pudotusta valtion verotuloissa. Ruuan alv:n alennuksesta, mikäli se hintoihin menisi, hyötyisivät suhteellisesti eniten pienituloiset.

Voidaan kuitenkin perustellusti kysyä, kannattaako mahdollista veronalennusvaraa käyttää juuri kyseisen veron alentamiseen? Aktiivisia asiassa ovat olleet vähittäiskauppiaat ja heidän edustajansa. Syy tähän on todennäköisesti se, että edelleen puutteellisesti kilpailluilla suomalaisilla vähittäiskauppamarkkinoilla kaupoilla olisi hyvät mahdollisuudet kanavoida veroale omiin katteisiinsa. Tällöin muutos ruuan kuluttajahintaan voisi jäädä marginaaliseksi. Eräs vaihtoehto olisi toki laskea alv:a parilla prosentilla ja seurata meneekö tämä alennus täysimääräisinä kuluttajahintoihin vai ei.

Ruuan alv:n pudottamisesta saatava työllisyysvaikutus jäisi todennäköisesti hyvin pieneksi. Elintarvikkeiden kulutus tuskin alv-kannan alentamisesta juuri kasvaisi, eikä sitä tule sillä tavoitellakaan. Suomalainen ongelma alkaa olla aliravitsemuksen sijasta ylipaino ja siitä seuraavat elintasosairaudet. Suurin osa verohyödystä, jonka olemassaolosta ei juuri todistusaineistoa ole, valuisi niille ryhmille, joilla ostovoimaa jo on. Olisiko sittenkin hyödyllisempää kohdistaa täsmätoimenpiteitä niille, jotka ovat todellisessa tuen tarpeessa?

Alv:n mahdollinen kevennysvara tulisi suunnata ravintolaruokailun tukemiseen. Tällä voisi olla paremmin työllisyyttä edistäviä vaikutuksia. Elintarvikkeiden ja ravintolapalveluiden alv-kantojen eriytyminen entisestään tulisi kyetä välttämään. Alkoholiverouudistukset suosivat kalsarikännejä baari-illan asemasta, tätä virhettä ei tulisi tehdä toistamiseen. Tämä vaatii EU-tason sääntelyä, johon puheenjohtajamaalla tulisi kuitenkin olla melkoisen hyvät eväät.

Maktskifte

Vietin viikonlopun Tukholmassa seuraamassa Ruotsin valtiopäivävaaleja, jotka olivat monella tapaa merkittävät. Oikeiston Allians för Sverige kykeni kokoomuksen historiallisen vaalivoiton avulla suistamaan maata johtaneet sosialidemokraatit vallasta ja SAP:n vaalitulos, 35,2%, on demarien huonoin yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden aikana. Paitsi historiallinen tulos, olivat vaalit merkittävä osoitus myös imagon korostumisesta sisällön edellä sekä vaalien henkilöitymisestä puoluejohtajiin.

Demarinäkökulmasta voidaan perustellusti kysyä mikä meni pieleen? Sosialidemokraattisen Ruotsin talous on erittäin vahvassa vedossa, työllisyys paranee nopeasti ja erityisen suuria ongelmia ei ollut. Puolueen ohjelma oli tulevaisuusorientoitunut ja tarjosi sekä konkretiaa että visioita. Ruotsin maine kansainvälisenä toimijana erityisesti YK-viitekehyksessä on hyvä eikä oikeistolla erityisesti ulkopolitiikassa ollut mitään tarjottavaa. Tästä kaikesta huolimatta vaalitulos oli historiallisen huono ja mediailmasto käsittämättömän vihamielinen.

Porvariallianssin voiton selitti oivallinen vaalitaktiikka ja muutamat karkeat virheet demarien kampanjassa. Fredrik Reinfeldtin johdolla porvarit kykenivät vakuuttamaan ruotsalaiset äänestäjät siitä, ettei allianssin politiikka uhkaa ruotsalaisen hyvinvointivaltion perusteita. Tähän mäntyyn Moderaterna oli juossut päänsä kymmenien vuosien ajan, vasta nyt viesti meni läpi niin omalle väelle kuin äänestäjille. Ruotsin porvarit onnistuivat vakuuttamaan kansalaiset siitä, että kyseessä oli tosiaan "vain" maktskifte, vallanvaihto, ei systemskifte kuten sosialidemokraatit äänestäjille esittivät.

Toinen keskeinen havainto on se, ettei vaaleja hävinnyt sen paremmin SAP kuin ruotsalainen kansankoti-ideologia, vaan ennen kaikkea Göran Persson. Kun sosialidemokraatit eivät, paljolti omien skandaaliensa johdosta, kyenneet puhkaisemaan oikeiston median valtaisalla tuella itsestään luomaa hyvinvointivaltioystävällistä kuvaa, huomio kiinnittyi henkilöihin ja imagoihin asioiden sijasta. Tässä kamppailussa nuorekkaalta ja energiseltä vaikuttanut Fredrik Reinfeldt oli vahvoilla. Perssonin imago oli -syystä tai ei, tällä ei media-ajan politiikassa ole mainittavaa merkitystä- ylimielisen, vanhentuvan ja itsetyytyväisen miehen imago. Kun koko demaripuolue, osin kyseisen henkilön oman poliittisen toiminnan ansiosta, henkilöityi vahvasti Perssoniin, liukuivat muutoshaluiset ohjelmallisista tavoitteista huolimatta porvarien taakse. Opetus tuli demareille tarpeeseen ja syystä; politiikka vaatii myös vaihtuvia kasvoja.

Sisällöllisestä näkökulmasta porvariallianssin suoritus oli kuin oppikirjasta. Samaa taktiikkaa on hyödynnetty menestyksellä mm. USAssa ja Isossa-Britanniassa. Tässä mallissa tärkeintä on ottaa omaksi kärkiteemakseen vastustajan vahva alue. Ruotsin tapauksessa kyse oli työstä ja työllisyyspolitiikasta. Tähän demarit antoivat oivallisen tilaisuuden, kun Persson ei alunperin listannut työllisyyttä erityisen keskeiseksi ongelmaksi. Hänen johdollaan demarit katsoivat hyvän talouskehityksen "hoitavan asian" itsestään. Tämä oli osin kohtalokas virhe. Kun aloite oli mennyt, sitä ei enää saatu takaisin.

Mallin toinen keskeinen piirre on liikkua kohti poliittista keskustaa ja tehdä ero vastustajaan selväksi muutamalla keskeisellä linjavalinnalla. Myös nämä tapahtuivat. Porvarit eivät enää vaatineet vallankumousta, vaan maltillisempia muutoksia. Vaikka viidenneksen valtion tuloista syövä veroalevaatimus saattaa kuulostaa kovalta, ei se aikaisempiin vaatimuksiin verrattuna ole edes erityisen radikaali. Veronalennuslinjan kohtuullistuessa porvariblokki kykeni paitsi pitämään veronalennuksista innostuneet peruskannattajansa, myös houkuttelemaan sellaisia äänestäjiä, jotka eivät lähtökohtaisesti pidä alennuksia erityisen tarpeellisina, mutta jotka eivät niitä vastustakaan.

Kampanjassa keskeistä oli myös omien heikkouksien, porvariallianssin tapauksessa oman sisällöllisen osaamisen heikkouden ja puutteen, pitäminen poissa keskusteluista. Tämän vuoksi keskityttiin ennen kaikkea varsinaisten asioiden ulkopuoliseen toimintaan, Ruotsin lehdet esittelivät laajalti porvarijohtajien yhteisiä illanviettoja ja mukavaa yhdessäoloa. Kun porvarihallituksen "pelkokerroin" tätä myötä väheni eivätkä asiat nousseet pöydälle, "vaihtelu vaihtelun vuoksi" taivutti ihmisiä oikeiston taakse. Aika näyttää tuleeko tämä näkemys ruotsalaisille vähäosaisille kalliiksi. Oma veikkaukseni on, että tulee. On vaikea nähdä, miten heikoimmassa asemassa olevien ihmisten tukien leikkaus auttaa luomaan työpaikkoja.

Eräs keskeinen ilmiö, joka demarien tappion myötä vaikuttaa tekevän läpimurron ruotsalaiseen politiikkaan on siirtyminen enemmistö- ja koalitiohallituksiin. Ruotsin vaaleissa ovat perinteisesti menestyneet sellaiset puolueet, joilla on ollut uskottava koalitiovaihtoehto. Tähän asti vihreät ja vasemmistopuolue ovat tukeneet demareita siitä huolimatta, että niillä ei ole ollut ministereitä. Tähän ne tuskin suostuvat ikuisesti.

Historiallisesti käytännöllisesti katsoen aina olemassa ollut porvarien keskinäinen riita ja eripura on taannut demareille hyvän lähtökohdan väittää, etteivät he kykene maata hallitsemaan. Nyt yhtenäisenä pysynyt porvariallianssi haastaa tämän näkemyksen. Blokkien väliset siirtymät ovat kuitenkin mahdollisia, nyt osana oikeistoa toimiva Ruotsin keskustapuolue on aikanaan tukenut sosialidemokraattista vähemmistöhallitusta. Tämä on mielenkiintoista siitä syystä, että demarit ovat jatkuvasti kasvattaneet suosiotaan maaseudulla.

Voidaan olettaa, että muutamien vaalien perästä Ruotsissa saatetaan lähestyä Saksan tyyppistä tilannetta, jossa blokkipolitiikka uhkaa jumiuttaa tilanteen elleivät vaalien keskeisimmät puolueet kykene yhteistyöhön. Tämä voisi tarkoittaa Ruotsin politiikassa ennenkuulumatonta vaihtoehtoa, sinipunahallitusta. Oma veikkaukseni on, että tällainen tullaan vielä näkemään ennen kuin kellot kääntyvät vuoteen 2020.

Vaalivalvojaiset päättyivät Perssonin lyhyeen puheenvuoroon, joka oli tunteikas. Siinä hän ilmoitti paitsi jättävänsä hallituksensa eronpyynnön, myös ylimääräisestä puoluekokouksesta tulevan vuoden maaliskuussa, jossa hän luopuu puolueen puheenjohtajuudesta. On toivottavaa, että Ruotsin demarit käyttävät etsikkoaikansa paitsi rakentavaan oppositiopolitiikkaan ja itsetutkiskeluun, myös viimeiseen keskeiseen havaintoon, joka koskee puoluejohtajia. Kokoomusta lukuunottamatta vain ne puolueet, joiden näkyvin hahmo ja puheenjohtaja oli nainen, etenivät näissä vaaleissa.

Kuvassa Sveriges Riksdag, kuvalähde Wikipedia

Nuoret ovat tyhmiä

Onneksi nuoruus on elämänvaihe, joka menee ohi ja jolle voidaan myöhemmin "vastuullisina aikuisina" vain naureskella. Tämän päivän Ilta-Sanomissa paheksutaan nuorison esikuvien nuorille antamaa huonoa esimerkkiä. Oletus lienee se, että nähdessään jonkun käyttäytyvän televisiossa typerästi alkavat nuoret tahdottomina ja arvostelukyvyttöminä muovailuvahoina itsekin käyttäytyä kuin idiootit. Koska nuoret ovat tyhmiä, niitä pitää tämän ajatuskulun mukaan suojella ja tarjota tervehenkisiä harrastuksia ja kirkasotsaisia ihailun kohteita.

Kaikella kunnioituksella kovapalkkaisia tutkijoita kohtaan, ei se ihan noinkaan mene. Nuoriso on tänä päivänä monilta osin terävämpää ja monitaitoisempaa väkeä kuin iäkkäämmät sukupolvet. Heitä myös odottavat piakkoin alkavilla työurillaan suuret tehtävät, muun muassa kasvavan iäkkään väestönosan eläkkeiden maksaminen. Tässä tehtävässään he tarvitsevat luottamusta, ei niinkään ylenpalttista holhoamista. Medialukutaitoa ja kriittisyyttä tulee luonnollisesti kehittää, mutta ehkä juuri siksi mielestäni "Pieni talo preerialla" -tyyppisen ohjelmavirran luominen ei ole oikea tapa lähestyä asiaa. Entisessä Suomessa oli kaksi kanavaa, Kekkonen, idänkauppa ja Markus-setä. Tarkoittiko se sitä, että kaikista kasvoi täydellisiä ihmisiä?

Turha dramatisointi tulisi muutoinkin nykynuorten kohdalta lopettaa. Monet sellaiset ihmiset, jotka nyt päivystävät dosentteina, kansanedustajina tai bisnesmaailman huipulla, ovat myös kiljuneet konserteissa, ripustaneet vanhempiensa mielestä arveluttavien idolien julisteita seinilleen tai ottaneet joskus muutaman liikaa. Se, että nykynuoret tekevät vastaavaa, ei tarkoita Sodoman ja Gomorran paluuta maan pinnalle. Tosin tuskinpa mikään lyö niin hyvin lehdissä läpi kuin ylemmyydentuntoinen konservatismi, joka puetaan yleisestä hyvästä huolehtimisen kaapuun. "Me tiedämme paremmin, mikä teille on parasta."

Mitä tulee lapsiin, niin olen itsekin sitä mieltä, että suoraan heihin kohdistuva mainonta on usein arveluttavaa, mutta toisaalta vanhemmilla tulisi olla selkärankaa asettaa rajoja lastensa kuluttamiselle eikä vain syyttää mediaa pienokaistensa ajatusmaailman pilaamisesta. Tv:ssä on myös nappi, josta olohuonejumalan voi tarvittaessa sammuttaa ja viettää laatuaikaa lapsen kanssa vaikkapa lukemalla. Ei tekisi pahaa aikuisillekaan.

Futishuumaa

Silloin tällöin lähiössä kävely voi yllättää positiivisesti. Eilen kävi näin. Kävelin kauniin illan viettona hieman pitempää kautta kotiin ja törmäsin nappulaliigan futismatsiin kämppäni läheisellä kentällä. Arviolta 8-9 -vuotiaat punaiset ja keltaiset iskivät yhteen nuoruuden innolla. Mitä joukkueita värit edustivat, minulla ei ollut käsitystä. Koska mitään kiirettä mihinkään ei ollut, päätin kuitenkin jäädä hetkeksi katselemaan.

Omat nappulajalkapallomuistoni eivät ole niitä parhaimpia. 80-luvun lopun juniorivalmennus nautti vielä "management by perkele" -opeista. Omalla kohdallani vaikutti siltä, että liian moni valmentaja kosti oman urheilu-uransa kesken jäämistä vaahtosammuttimien kokoisille nassikoille, joita valmennettiin kuin Spetsnaz-joukkoja. Jako uuhiin ja lampaisiin oli myös osa arkipäivää. Ne, joilla pallo pysyi jotenkuten hallussa, virittivät harjoituspelin, reppanat kiersivät toisella puolella kenttää juosten ympyrää "hankkien peruskuntoa". Sanomattakin lienee selvää, ketkä sitten odotetun matsin koittaessa imeskelivät heiniä kentän laidalla ja jotka tuupittiin kauemmaksi urheilujuomapullosta.

Eilisen perusteella näyttää kuitenkin siltä, että noista Euroopan Japanin ajoista on tultu harppauksin eteenpäin. Vaihtoja tehtiin siten, että kaikki pääsivät pelaamaan. Nuoruudestani tuttuja ärräpäitä ei kuulunut. Peli aaltoili puolelta toiselle. Tietoisesta kuvion luomisesta juuri ollut tietoa, pallon perään kirmasivat kaikki, mutta juoksua ja hauskaa näytti riittävän. Kaikille hyville suorituksille taputettiin, joukkueesta riippumatta.

Kun varpusparven lentoa muistuttanut peli päättyi 0-0, kerättiin molemmat kasaan. Punaisten joukkueen maahanmuuttajataustainen kapteeni johdatti joukkueensa huutoon ennen kättelyä. "Hävittiin tai voitettiin, reilu peli pelattiin". Lähdin kentän laidalta kotiin päin hyvin mielin, kuten varmasti moni vanhempi ja lapsi. Ennen ei todellakaan kaikki ollut paremmin.

Varsinais-Suomi ja kuntakeskustelu

Turun Sanomissa julkaistiin muutama päivä sitten merkittävä puheenvuoro Turun seudun kuntien yhteenliittymisen puolesta. Merkittävän siitä tekee paitsi se, että kyseessä olevan kirjoituksen takaa löytyvät kolmen eri puolueen edustajat, myös se, että se on yksi näkyvimmistä avauksista suur-Turun puolesta, joka tulee kehyskunnan päättäjiltä.

Turku on Varsinais-Suomen ehdoton keskus. Yhtä selvää kuin tämä on se, että kaupungilla on edessään valtaisia haasteita. Ikääntyvä väestö, hyvätuloisten veronmaksajien valuminen ympäryskuntiin ja kasaantuvat ongelmat luovat aikapommin, joka uhkaa sysätä Turun ja sitä kautta pienellä viiveellä koko Turun seudun lopullisesti sivuraiteelle. Tämän vuoksi kaarinalaispäättäjien näkemyksiin on helppo yhtyä.

On toki luonnollista, että kuntaliitoksista tulisi olla hyötyä myös liittyville ympäryskunnille. On ymmärrettävää, että erinomaisten tunnuslukujen Raisio suhtautuu epäillen tilanteeseen, jossa sen hyvä työ palkitaan liitoksella ongelmissa painivaan keskuskaupunkiin. On kuitenkin niin, että väite siitä, että suotuisa kehitys olisi tapahtunut tyhjiössä, ei pidä paikkaansa. Mikäli Turun vetovoima hyytyy, kärsii siitä koko seutu- ja maakunta. Ongelmien keskittyminen Turkuun muiden kuoriessa kermat päältä uhkaa pitemmällä aikavälillä myös nykyisiä voittajia. Siksi uusia ratkaisuja tarvitaan. Lyhyellä tähtäimellä on jokaisen luovuttava jostain, jotta saamme pitkällä aikavälillä yhdessä enemmän.

Tulevaisuuden Varsinais-Suomi voisi koostua viidestä suurkunnasta. Alueella on neljä luonnollista keskusta; Turku, Salo, Loimaa ja Uusikaupunki, joiden ympärille voidaan tulevat kunnat koota. Tämän lisäksi Turunmaan saaristo muodostaa yhden omaleimaisen kokonaisuuden. Tällaiseen tilanteeseen on toki paljon matkaa, eikä siihen varmasti kertaheitolla päästä tai ole järkevää pyrkiäkään. Sitä voidaan kuitenkin pitää eräänlaisena päämääränä, jota kohti edetään pienin askelin.

Vaakunoiden katoamisen tienvarsista ei tarvitse tarkoittaa paikallisidentiteetin hapertumista. Aikoinaan meitä peloteltiin kansallisen identiteetin katoamisella, mikäli markasta luovutaan. Nyt meillä on euro ja kuinka moni on sen vuoksi vähemmän suomalainen? Suurissa kaupungeissa on kaupunginosaidentiteettejä, eikä vaikkapa mynämäkeläisyyden tai noustelaisuuden tarvitse suur-Turussa kadota. Rakenteisiin ei tule liiaksi rakastua, työnsä tehtyään ja kehityksen jarruksi muodostuttuaan on niiden aika kadota uusien ja parempien tieltä.

Akselin natinaa

Vanhassa opiskelukaupungissani Tampereella kuohuu. Valtuuston pormestarivaali meni ennakko-odotusten vastaisesti ja päättyi Timo P. Niemisen (kok.) voittoon demarien Hanna Tainiosta. Polttopisteeseen joutuivat vihreät, joiden ryhmä yhtä poikkeusta lukuunottamatta äänesti kaikkia keskeisiä vihreitä tavoitteita vastustavaa Niemistä. Verirahoina vihreät saivat lupauksia keskeisistä luottamustoimista, joita sosialidemokraatit eivät heille ymmärtäneet tarjota, koska huutokauppaan ei pitänyt lähteä.

Kokoomusta voidaan syyttää sopimusten pettämisestä ja politiikassa niin usein tutuksi tulevasta diilauksesta, vihreitä taas periaatteidensa myymisestä, mutta tällainen keskustelu on suhteellisen hedelmätöntä. Pikemminkin voidaan pohtia miksi näin kävi. Syytä voi etsiä demarien ja vihreiden yhteistyön vaikeudesta. Tämä asetelma on pedannut paikkaa vain ja ainoastaan Kokoomukselle, joka hallitsee tällä hetkellä neljää Suomen viidestä suurimmasta kaupungista.

Monessa kaupungissa demarit toimivat joko läheisessä yhteistyössä kokoomuksen kanssa ns. aseveliakselin hengessä, tai sitten ovat vaikeuksissa, koska vihreät ja kokoomus ovat löytäneet toisensa. Tämä siitä huolimatta, että monesti demarien ja vihreiden aatteelliset erot eivät ole erityisen suuria. Syynä ovat lukkiutuneet asenteet molemmilla puolilla. Uutta ja ennakkoluulottomampaa ajattelua tarvitaan. Aseveliakseli on tuottanut monessa paikassa vastuullista ja hyvää politiikkaa, mutta ainoaksi ja muuttumattomaksi totuudeksi siitä ei ole. Tämän pitäisi olla selvää jopa ko. yhteistyön kannattajille, jotka joutuivat nytkin Tampereella läheltä katsomaan miten porvari piti sovittuja menettelytapoja pilkkanaan.

Sosialidemokraattien ja vihreiden välisen yhteistyön suurissa kaupungeissa pitäisi olla todellinen vaihtoehto. Vaikka kyseinen kuvio ei aina realisoituisikaan, pakottaisi sen olemassaolo kokoomuksen tarkistamaan nykyistä linjaansa, jossa se katsoo voivansa tehdä mitä lystää lähestulkoon muista välittämättä. Hyvää sd-vihr -yhteistyötä tulisi tehdä erityisesti asuntopolitiikassa ja liikenneratkaisuissa. Tamperelainen maito on maassa, eikä sen perään kannata enää huudella. Nyt on aika alkaa oppia liian usein toistetuista virheistä ja etsiä uusia näköaloja.

No Sex Please, We´re Social Democrats

Varma vaihtoehto. Huolenpitoa huomisesta. Nämä ovat sosialidemokraattien viimeisimpiä kampanjasloganeita. Turvallisuutta, ennustettavuutta ja varmuutta. Me teemme mitä lupaamme. Hyviä asioita, joilla on laaja-alaista kaikupohjaa suomalaisten keskuudessa. Mutta riittääkö tämä?

SDP:lla on ongelma. Kansalaiset luottavat sosialidemokraatteihin monissa arkensa kannalta keskeisissä kysymyksissä kuten palveluiden turvaamisessa ja arkipäivän realiteettien ymmärtämisessä. Sen sijaan puolueen uudistusvoiman ja tulevaisuususkon luomiskyvyn suhteen ihmisillä on epäilyjä. Tulevaisuushorisontin luomisen keskeisyys korostuu nuorten ihmisten kohdalla. Tehosekoitin lauloi aikanaan: "kaikki nuoret tyypit tahtoo olla jotakin". Siksi politiikassa pitää olla myös ripaus tai reilumpi tujaus jotain uutta ja tuoretta, johon uskoa ja josta innostua.

Sosialidemokraattien imago on valtionhoitajan imago. Siinä on luonnollisesti paljon hyvää. Suomalainen hyvinvointivaltio nauttii laajaa kannatusta ja sen legitimiteetti kansalaisten keskuudessa on korkea. Aikana, joka muutoinkin jossain määrin halveksii suuria visioita ja korostaa politiikan hallinnollista roolia markkinoiden määrätessä, tällaiseen julkisuuskuvaan voidaan jopa pyrkiä. Tällä voidaan herättää arvokasta luottamusta, jonka merkitystä ei tule väheksyä, mutta sillä voidaan menettää aitoa innostusta muuttaa asioita parempaan.

Nuoremmat äänestäjät ovat usein kiinnostuneita maailmanlaajuisista kysymyksistä, kuten ilmastonsuojelusta tai maailmanlaajuisen köyhyyden lievittämisestä. Mahdolliset ratkaisut tämänkaltaisiin ongelmiin ovat väistämättä laaja-alaisen kansainvälisen yhteistyön tulosta. Siksi onkin hämmentävää miten huonosti SDP kykenee puhuttelemaan näistä teemoista kiinnostuneita ihmisiä, vaikka se on Suomen ainoa puolue, jolla on toimintakykyinen ja -haluinen sekä aidosti maailmanlaajuinen verkosto, jonka puitteissa voitaisiin aidosti luoda globaalia politiikkaa? Vihreitä puolueita löytyy muutamasta maailman rikkaimmasta maasta, demareita sen sijaan kaikkialta. Kokoomuksen "mustan internationaalin" halukkuuteen muuttaa maailmaa ainakaan reilumpaan suuntaan en menisi luottamaan.

Eväitä demareilla olisi, kun katsoo sekä rakenteita että niissä toimivia ihmisiä. Paljon on saatu aikaankin, mm. Helsinki-prosessin myötä, mutta yleiseen tietoisuuteen tämä toiminta ei ole onnistunut murtautumaan. Ehkä osasyy on siinä, millaisia teemoja keskusteluun halutaan nostaa. Vaikeasti käsitettävät, äärimmäisen monimutkaiset, abstraktit ja laaja-alaiset globaalipolitiikan kysymykset eivät ole vaalivoittajia, eivätkä tule sellaisia vähään aikaan olemaankaan. Silti niistä tulisi puhua. Näitäkin teemoja voidaan pukea ymmärrettävään muotoon. Kansainvälisessä sosialidemokratiassa oleellista on se, että tavoitteena tulee olla pohjoismaisen tason työolot Kiinassa, ei kiinalaiset pohjoismaissa. Ihmisarvoisten työskentelyolosuhteiden turvaamisesta kautta maailman olisi hyvä aloittaa. Uudet avaukset mm. öljyvapaasta yhteiskunnasta ovat yhtä lailla keskeisiä ja tärkeitä.

SDP:n poliittisen vaikuttamisen kentän laajentamisen ei tarvitse tarkoittaa vahvuuksien ja arjen osaamisen hylkäämistä, päinvastoin. Globalisaation hallinta, "pallon ottaminen haltuun", on välttämätöntä palveluiden kehittämiselle, julkisten investointien lisäämiselle jne. Sillä luodaan uutta toimintatilaa, valtaistetaan paikallisyhteisöjä, alueita ja valtioita. Suomalainen järjestelmä ei vaadi räjäyttämistä ja uudelleen rakentamista, pientä korjausta ja kehittämistä kylläkin. Suuret avaukset löytyvät kansainväliseltä tasolta.

esasuominen.net

Jäsenvaalisivut ovat avautuneet osoitteessa www.esasuominen.net. Sivuilta löytyy hieman subjektiivista elämäntarinaa ja vaaliteemojani. Tutustukaa!

Jäsenvaali

Jäsenäänestys käynnistyy tänään. Olen Turun opiskelijoiden sosialidemokraattisen yhdistyksen TOSY:n asettamana ehdokkaana SDP:n Varsinais-Suomen piirin vaalissa.

Lähipäivinä aukeavat uudet verkkosivuni osoitteessa www.esasuominen.net, jossa kerron yksityiskohtaisemmin vaaliteemoistani. Mielestäni keskeisimmät asiat kietoutuvat neljän laajan kokonaisuuden ympärille.

1. Koulutus. Suomalaisen yhteiskunnan menestys, hyvinvointi, kilpailukyky ja tasa-arvoisuus lähtee tasa-arvoisesta peruskoulutuksesta. Ainuttakaan nuorta ei ole varaa menettää. Tällä hetkellä liian moni nuori, korostuneesti nuori mies, jää vaille koulutusta ja uhkaa syrjäytyä.

Oppivelvollisuusikää on nostettava ja tulevaisuudessa pyrittävä kohti tilannetta, jossa oppivelvollisuus päättyy toisen asteen tutkinnon suorittamiseen. Erityisesti ammatillisen koulutuksen muotoja on kyettävä monipuolistamaan, jotta kaikille löytyy oma tapansa hankkia ammattitaito.

Koulutusjärjestelmään on luotava aito elinikäisen oppimisen mahdollistava järjestelmä, jonka tulee olla kaikille avoin. Korkeakoulutuksen on säilyttävä opiskelijalle maksuttomana ja julkisena. Yliopistojen perusrahoitusta on lisättävä ja pyrittävä vahvempien korkeakoulukokonaisuuksien luomiseen.

2. Työelämä. Julkisen sektorin on elettävä kuten opettaa. Tällä hetkellä matalapalkka- ja pätkätyöongelma ovat erityisesti julkisen sektorin ongelmia. Vuokratyövoiman oikeuksia on parannettava etenemällä kohti mallia, jossa työntekijällä on pysyvä työsuhde häntä eteenpäin vuokraavaan yritykseen. Tällä kyetään poistamaan epävarmuutta.

Vanhemmuuden kustannukset on jaettava ja otettava käyttöön Islannissa käytössä olevan mallin tapaiset järjestelyt vanhempainvapaan suhteen. Vapaa on jaettu kolmeen osaan, joka jakaantuu siten, että kolmanneksen käyttää äiti, kolmanneksen isä ja kolmannes jaetaan. Tällä olisi aktiivisen isyyden tukemisen ja työelämän tasa-arvon kannalta merkittävä ohjaava vaikutus.

Avainasemassa työllisyyden kehittämisen kannalta ovat toimivat palvelut, joilla voidaan yhdistää perhe-elämä ja työ. Päivähoitojärjestelmää on edelleen kehitettävä. Ikääntyvä Suomi tarvitsee osaavat naisensa työelämään.

3. Huolenpito. Julkisten palveluiden järjestelmää on kyettävä selkeyttämään ja vahvistamaan. Avainasemassa ovat vahvemmat kuntaorganisaatiot. Hoiva- ja sivistysalojen työntekijöiden palkkatasoa on kyettävä parantamaan. Erityinen huomio tulee kiinnittää omaishoitajien asemaan. Uusi laki tarkoitti monessa perheessä tulotason heikkenemistä. Näin ei voi olla. Omaishoitajien jaksamiseen on panostettava myös vapaapäiväjärjestelmän kehittämisen kautta.

4. Kansainvälisyys. Monet uudet haasteet ja poliittiset realiteetit tulevat rajojemme ulkopuolelta. Globalisaatio vaikuttaa meihin jokaiseen. Ylikansallisiksi kasvaneet markkinavoimat tarvitsevat rinnalleen ylikansallisia poliittisen hallinnan ja sääntelyn mekanismeja. Tätä kautta voimme minimoida globalisaation haittavaikutuksia ja maksimoida sen kiistattomat hyödyt.

Suomen tulee toimia aktiivisesti toimintakykyisemmän EU:n puolesta. Sosiaalista Eurooppaa on kehitettävä ja oltava mukana mm. kansainvälisen verojärjestelmän luomisessa. Maailmankauppaan on luotava sellaiset säännöt, jotka eivät estä köyhiä maita kehittämästä omia hyvinvointijärjestelmiään. Ongelmien ratkaiseminen vaatii ennen kaikkea rakenteellisia uudistuksia, kehitysyhteistyömäärärahojen kasvattaminen ei riitä.

Opiskelijoista ja opintojen tuesta

Opintotuen tehtävänä on mahdollistaa täysipäiväinen opiskelu. Tähän ei tuki kuitenkaan nykytasollaan kykene, minkä opiskelijajärjestöt toivat näkyvästi julki budjettiehdotuksen valmistumisen aikoihin. Huoli on aiheellinen ja on syytä toivoa eduskunnan kuuntelevan opiskelijoiden viestiä toimeentulonsa parantamisen osalta. Keskustelu on kuitenkin ajautunut monin paikoin varsin erikoisille raiteille ja ansaitsee hieman kattavampaa arviota.

Opiskelijajärjestöt ja -toimijat kummastelevat usein sitä, miksi opiskelijoita tuetaan rahallisesti vähemmän kuin vaikkapa työttömiä, ovathan he tuottavassa toiminnassa. Itse vierastan suuresti tämänkaltaista vertailua. Vaikka suuri osa opiskelijoista kiistämättä onkin köyhyysrajan alapuolella, on heidän vertaamisensa vaikkapa pitkäaikaistyöttömiin vastuutonta ja älyllisesti epärehellistä. Odotusarvo niin urakehityksen, tulotason kuin terveydenkin osalta on aivan toisella tasolla. Lisäksi on muistettava, että suomalaisopiskelijat nauttivat sellaisesta maailman mittakaavassa harvinaisesta edusta kuin maksuton korkeakoulutus. Ongelmallisia yksittäistapauksia, joita voidaan auttaa ennen kaikkea palveluilla eikä etuuksilla, varmasti löytyy, mutta lähtökohtaisesti opiskelijoita ei voida pitää minkäänlaisena ”unohdettuna kansana”.

Opintotuesta keskustellessa on syytä siirtyä pois epäuskottavasta kurjuusretoriikasta sellaiseen keskusteluun, jossa opintotukiparannuksia voidaan pitää paitsi oikeudenmukaisina, myös kannattavina investointeina. Parempi tuen taso vähentää pelkän toimeentulon vuoksi tehtyä työtä, joka vapauttaa työpaikkoja vaikeammin työllistyville ja nopeuttaa opintoja. Vahvan talouskehityksen aikana työpaikkoja syntyy, eikä moni opiskelija jätä valmistumistaan venymään, mikäli työmarkkinat vetävät. Yhä useampi voisi valmistua entistä nopeammin – ja siirtyä kartuttamaan yhteistä verokertymäämme. Tämä puhuu opintotuen tason korotuksen puolesta vakuuttavammin kuin yleinen surkuttelu.

Opintotuen osalta tulisi päästä pois joka vuosi toistuvasta näytelmästä, joka tarjoaa houkuttelevia pisteidenkeruumahdollisuuksia milloin millekin populistille. Opintorahaan tulisi tehdä tasokorotus, jonka jälkeen se olisi sidottava yleistä kustannuskehitystä seurailevaan indeksiin. Tämä lopettaisi jokavuotisen keskustelun tuen ostovoiman laahaamisesta kustannusten perässä. Huomattavat korotukset tuen tasoon voidaan toteuttaa parhaiten opintolainan kautta, jota tulee kehittää osana koko tukea. Täsmennetyt toimet kuten opintotuen lapsikorotus, voivat täydentää järjestelmää. Asumisen osalta asumislisän vuokrakaton korottaminen oli tervetullut toimenpide, mutta voi valua nopeasti vuokriin. Opiskelijoiden kohtaamia asuinkustannuksia hillitäänkin tehokkaammin panostamalla riittävään vuokra-asuntotarjontaan, joka tuo hintoja alaspäin.

Samalla kun pohdimme opintotuen kehittämistä euromääräisenä etuutena, on muistettava keskeisin rakenteellinen epäoikeudenmukaisuus, joka koskee toisen asteen opiskelijoita. Itsenäisesti asuvan, alle 20-vuotiaan ammattiin opiskelevan tai lukiolaisen opintotukeen vaikuttavat vanhempien tulot, toisin kuin korkeakouluopiskelijalla. Tehdäksemme erityisesti ammatillisesta koulutuksesta entistä houkuttelevampaa ja kohdellaksemme nuoria ihmisiä tasa-arvoisesti yksilöinä, on vanhempien tulojen vaikutuksen arviointi itsenäisesti asuvien osalta turhaa ja siitä tulee luopua viimeistään tulevalla vaalikaudella.

Kolumni julkaistu Uutispäivä Demarissa 4.9.2006

Ihmisarvoinen vanhuus

Turun väestö on ikärakenteeltaan yksi Suomen vanhimmista. Niin kaupungin kuin koko maamme ikärakenne muuttuu tulevina vuosikymmeninä huomattavasti. Tämä muutos, ikääntyneen väestön osuuden huomattava kasvu, jää pysyväksi ja siten vaikuttaa keskeisesti tulevan yhteiskuntapolitiikan luonteeseen ja suuntaan.

Vanhusten asemasta keskustellessa huomio kiinnittyy usein toimeentulokysymyksiin sekä palveluiden saatavuuteen ja laatuun. Eläkkeistä puhuttaessa tulee muistaa se, että eläkkeensaajan toimeentulo ei määräydy yksinomaan eläkkeen määrästä. Käteen jäävä eläke on vain yksi merkitsevä tekijä. Pieniä eläkkeitä voidaan kompensoida palveluin ja tukirakentein. Populistiset lupaukset valtavista korotuksista, joista varsinaissuomalaisillakin äänestäjillä on ikävää kokemusta, ovat harvoin mahdollisia, siksi oleellista on kiinnittää huomio laajempaan kokonaisuuteen.

Keskeisintä vanhusten tilanteen parantamiselle ovat toimivat palvelut, joiden taso on viime vuosina kuitenkin kirjavoitunut liiaksi. Syynä on ollut liiallisuuksiin mennyt ulkoistaminen ja ahtaiden liiketaloudellisten toimintamallien kritiikitön soveltaminen ihmisten hoitamiseen ja hoivaan. Hoitajia on liian vähän ja palvelun laatu vaihtelee erinomaisen ja luokattoman välillä jopa viikottaisella tasolla. Tämä on kansalaisen oikeusturvan kannalta kestämätön tilanne. Liian usein tuttu hoitaja jää haaveeksi ja palvelu tarkoittaa alati vaihtuvia kasvoja kynnyksellä. Jutteluun, kohtaamisiin ja tutustumiseen on aikaa vain harvoin.

Julkisen sektorin, joilla tarkoitan valtion ja kuntien muodostamaa kokonaisuutta, rahoitustilanne on nopean talouskasvun oloissa vahvistunut. Osa tästä uudesta jakovarasta on suunnattava vanhusten palveluiden parantamiseen. Oleellista on vahvistaa kuntien omia organisaatioita, korjata raskasta hoitotyötä tekevien hoitajien palkkausta, lisätä henkilöstön määrää ja vakinaistaa työsuhteita. Moni kunta ei tähän nykykunnossaan kykene, jonka vuoksi tämä vaatii niin valtion vastaantuloa kuin nykyistä tehokkaampia ja vahvempia kuntia palveluiden tuottajiksi. Vanhusten ostovoimaa voidaan puolestaan parantaa erityisesti pyrkimällä laskemaan palveluiden käytön omavastuuosuuksia, jotka ovat jääneet laman jäljiltä jopa eurooppalaisessa mittakaavassa korkealle tasolle. Tätä säästöruuvia voitaisiin hellittää.

Huoltaja-säätiön hallituksen puheenjohtaja Aulikki Kananoja (sd.) kirjoittaa Sosiaaliturva-lehdessä 11/06 vanhuuden olevan luonnollinen osa ihmisen elämää, koettua elämänhistoriaa yhteen nivova vaihe, joka parhaimmillaan voi muodostua eheytymisen kokemukseksi. Tällaista kehitystä yhteiskunnan tulee tukea. Keskeistä on luoda sellaista vanhustyötä, joka antaa ihmisille mahdollisuuden elää omannäköistään elämää myös iässä, jossa askel lyhenee. Tähän tulee löytyä tahtoa niin nuorilta kuin vanhemmiltakin.

Kirjoitus julkaistu verkkokolumnina Turun sosialidemokraattisen kunnallisjärjestön sivuilla 1.9.2006