Darfur

Darfurissa, Sudanissa on tällä hetkellä menossa tämän hetken suurin humanitäärinen katastrofi, johon alettiin kiinnittää huomiota kovin myöhään. Vuonna 2003 alkaneessa konfliktissa on arvioiden mukaan saanut surmansa yli 200 000 ihmistä. Kodeistaan on paennut lähes 2,5 miljoonaa ihmistä. Heistä valtaosa on maan sisäisiä pakolaisia, mutta myös Sudanin rutiköyhiin naapurimaihin Tsadiin ja Keski-Afrikan tasavaltaan paenneiden määrä lasketaan sadoissa tuhansissa.

Darfurin tilanteen tekee erityisen vaikeaksi sen sekoittuminen lukuisiin muihin alueen konflikteihin sekä -kuten aina- köyhyyteen ja luonnonvarojen epätasaiseen jakautumiseen. Konflikti käynnistyi maakunnan kapinallisten aloitettua aseellisen vastarinnan hallitusta vastaan -syynä alueen köyhät olosuhteet. Se on kuitenkin osa huomattavasti suurempaa kehityskulkua ja pitkää vihanpitoa.

Sudanissa on kauan käyty sisällissotaa pohjoisen arabiväestön ja etelän kristittyjen välillä. Darfurin konflikti on osa tätä kokonaisuutta. Lisäksi konfliktilla on merkitystä muiden alueen maiden sisäpolitiikalle. Tämä on ollut nähtävissä erityisesti Tsadissa, jossa kapinallisjoukot ovat ajoittain kyenneet ottamaan haltuunsa kokonaisia kaupunkeja maan itäosissa. Konflikti vaikuttaakin leviävän alueelliseksi sodaksi, jossa useilla pienemmillä sisäisillä sodilla on keskinäisiä yhteyksiä. Kärsijöinä kaikkialla ovat ennen muuta siviilit.

Sudanin hallitus on toistuvasti kieltäytynyt päästämästä YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselman mukaisia kansainvälisiä joukkoja maahan. Maassa toimii tällä hetkellä Afrikan unionin rauhanturvaajia, mutta ne eivät lähinnä resurssipulansa vuoksi ole kyenneet rauhoittamaan tilannetta. Tämän vuoksi operaation siirtämistä YK:n alaisuuteen on pidetty tärkeänä.

EU:n rooli konfliktin ratkaisussa on erittäin keskeinen. Nykyistä rauhanturvaoperaatiota olisi kyettävä vahvistamaan ja painostamaan Sudanin hallitusta hyväksymään YK:n päätöslauselman mukaisten joukkojen pääsy maahan. Tällä hetkellä kuitenkin näyttää, että myös maan sisällä liian moni hyötyy konfiktin jatkumisesta ja ihmisten hädästä.

Kuvassa Sudanin vaakuna

Ryhtiä kehityspolitiikkaan

Suomalainen kehityspolitiikka tarvitsee ryhtiliikettä. Keskustelu koskee edelleen liiaksi yksittäisiä prosenttilukuja samalla, kun sen paremmin Suomessa kuin EU:ssakaan ei ole laajalti kyetty näkemään etelässä tapahtuvaa kehitystä ja uusien koalitioiden muodostamista. Näillä uusilla liittoumilla tulee olemaan huomattavaa merkitystä niin kauppa- kuin kehityspolitiikassakin.

Prosenttitavoite on toki ilman muuta oikeutettu ja on täytettävä jo oikeudenmukaisuuden ja uskottavuuden vuoksi, mutta ei suinkaan yksinään riittävä. Merkittävä se on ennen kaikkea symboliarvonsa vuoksi. Suomi kuuluu maailman rikkaimpiin maihin ja meillä on oltava kykyä ja ennen kaikkea halua täyttää kansainväliset velvoitteemme köyhyyden vähentämiseksi.

Kehitysyhteistyöllä maailmaa ei kuitenkaan lopullisesti pelasteta todellisten ongelmien ollessa monesti muualla kuin avun määrässä, ennen kaikkea kehitysmaita edelleen epäreilusti kohtelevassa kauppajärjestelmässä, velkaongelmassa, maataloustuissa sekä moninaisissa konflikteissa, korruptiossa ja harmaassa taloudessa. Liian usein kehitysyhteistyö korjaa vain kehnojen rakenteiden aiheuttamia seurauksia, ei syitä.

Toinen ongelma syntyy prosenttitavoitteen jäykkyyden myötä. Kun talous kasvaa nopeasti, euromääräiset summat kehitysyhteistyöhön kasvavat myös vauhdilla. Prosentuaalisen tavoitteen saavuttamista tämä saattaa kuitenkin jopa vaikeuttaa. Rahaa ei luonnollisestikaan voida vastikkeetta ja ilman suunnitelmia kaataa kehitysmaiden budjetteihin eikä uusien hankkeiden suunnittelu ja toteutus ole nopeaa puuhaa.

Lisääntyviä kehitysyhteistyövaroja voitaisiin tulevaisuudessa käyttää entistä moninaisemmin tavoin. Myös tulevaisuudessa keskeisenä yhteistyötapana tulee toki edelleen olla kansalaisyhteiskuntaa niin täällä kuin kumppanimaissakin vahvistavat järjestöjen väliset hankkeet. Mutta eikö kehitysyhteistyövaroilla voitaisi tukea myös esimerkiksi kehitysmaista tulevien opiskelijoiden korkeakoulutusta tai sellaisten kansainvälisten järjestöjen toimintaa, jotka pyrkivät vaikkapa oikeudenmukaisemman maailmankauppajärjestelmän rakentamiseen korostuneesti kehitysmaiden näkökulmasta?

Kehitysmaiden nuorten korkeakouluttaminen voisi olla merkittävä lisäpanostus köyhyyden vastaisessa taistelussa. Moni kehitysmaa kykenee tarjoamaan korkeakoulutusta vain pienelle osalle väestöstään samaan aikaan kun elintärkeä peruskoulutus kärsii resurssipulasta. Kohdemaa voisi keskittää omia resurssejaan nimenomaisesti peruskoulutuksen vahvistamiseen ja esimerkiksi ilmaisen kouluruokailun luomiseen, joka toisi lapset pelloilta kouluihin, luoden sitä pohjaa, mitä ilman ei minkäänlaisia osaajia synny. Laajentuneet korkeakoulutusmahdollisuudet taas toisivat maahan sellaista osaamista, josta on tällä hetkellä yhtä lailla pulaa niin hallinnossa, tutkimuksessa kuin elinkeinoelämänkin piirissä. Molemmat maat, niin Suomi kuin kohdemaa, hyötyisivät tästä.

Kolumni julkaistu Uutispäivä Demarissa 27.11.2006

Puhe SONKin liittokokouksessa

Kaikki päättyy aikanaan, Sosialidemokraattiset Opiskelijat SONK ry:n viime viikonloppuna Helsingissä pitämä liittokokous jäi omalta osaltani viimeiseksi tilaisuudeksi liiton puheenjohtajan ominaisuudessa. Oma kaksivuotiskauteni päättyi ja uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Mikko Koskinen Turusta ja TOSYsta. Ohessa 25.11. illanvietossa pitämäni puheenvuoro.

Hyvät toverit!

Haluan väistyvän puheenjohtajan ominaisuudessa jakaa illan kunniaksi muutaman ajatuksen kanssanne siitä mitä minulle itselleni merkitsee tämä liike, ja tämä työ, mitä olen saanut teidän kanssanne tehdä. Valotan omaa käsitystäni sosialidemokratian tehtävästä, ja siitä miksi minä olen tänne tullut pienen tarinan kautta, joka on mielestäni havainnollinen kuvatessamme niitä kehityskaaria, jonka vuoksi minä itse olen tähän joukkueeseen, meidän joukkueeseemme, päätynyt. Tämä tarina on tarina omasta lapsuuden perheestäni.

Molemmat vanhempani ovat isää vailla kasvaneita. Isäni isä uupui keuhkotautiin isäni ollessa kolmivuotias. Isäni äiti jäi mynämäkeläiseen torppaan kuuden lapsen kanssa. Äitini isä ei ehtinyt jouluksi kotiin rintamalta. Sodan kurimus vei nuoren isän sankarihautaan, eikä hän enää koskaan nähnyt viisivuotiasta pientä tytärtään. Tuloksena ankaraa elämää ja ikuista ikävää.

Vuodet vierivät ja Suomi rakensi. Kouluja ei kummallakaan varallisuuden ja etuoikeutetun taustan puuttuessa ollut mahdollisuutta käydä. Elämä sai jälleen uuden käänteen toivotun lapsen synnyttyä. Kaikki ei kuitenkaan mennyt niin kuin oli suunniteltu. Syntyi "tumma maammon marja, syntymässä säikähtänyt", vammainen lapsi, minun sisareni.

Elämä erilaisuuden kanssa vaati paljon. Virallinen Suomi ei 60-luvulla vammaisten oikeuksia tuntenut. Lääkärit ehdottivat sisareni siirtoa piiloon, kauas Keski-Suomeen, eroon vanhemmistaan. Olette vielä nuoria, hankitte uusia lapsia, unohtakaa. Yhtä lailla kuin senaikaisen koneiston kohtaaminen, vaativa oli myös oma henkinen työ. Tuon ajan Suomessa erilaisuus oli häpeä, taakka, rangaistus, josta ei ollut sopivaa julkisesti puhua.

Kuitenkin maailma muuttui. Noista ajoista on kuljettu kauas. Maailma on nykynuorille mahdollisuuksia täynnä. Minulla itselläni on ollut mahdollisuus maksuttomaan koulutukseen, terveydenhuoltoon, matkustamiseen, sanalla sanoen, vapauteen toteuttaa itseäni sekä yksilönä että osana yhteisöä. Kaikki tämä, josta vanhempani eivät koskaan edes uneksineet, on ollut minulle mahdollista. Ja miksi?

Siksi, koska Suomi valitsi sosialidemokraattisen tien. Suomi valitsi sellaisen tien, jossa kaikille kansalaisille haluttiin antaa oikeus ihmisarvoiseen elämään ja jossa jokainen on arvokas, ei vain ne muutamat onnekkaat, joiden yksilönvapauteen liittyy oikeus käyttää voimattomia hyväkseen. Oma elämäni olisi ollut ankara ja koulut olisivat jääneet käymättä, mikäli Suomessa vallitsisi silkka rahan valta, eikä sisareni olisi voinut elää niin ihmisarvoista elämää kuin nyt on voinut.

Vapaus ei synny tyhjiössä, sitä ei ole ilman yhteistä toimintaa. Juuri tässä on hyvinvointivaltion perustavin merkitys, sen mahdollisuudessa tuottaa vapautta ja valinnan mahdollisuuksia kaikille, ei vain niille, jotka ovat riittävän vahvoja raivatakseen tilan itselleen. Yksilön vapaus on kuollut kirjain, mikäli yhteiskuntaan ei ole luotu rakenteita, jotka suojelevat heikompia vahvimpien mielivallalta ja toteuttavat todellista emansipaatiota. Tämä tarkoittaa positiivisia, kansalaisen subjektiivisia oikeuksia paitsi osallisuuteen päätöksenteossa, myös oikeutta koulutukseen, sosiaaliseen turvallisuuteen ja toimeentuloon. Tässä on sosialidemokraattisen ja porvarillisen vapauskäsityksen perustavanlaatuinen ero.

Miettiessäni kaikkea sitä, mistä olen saanut nauttia, yhteisen työn ja yrittämisen tuloksena, voin vain tuntea kiitollisuutta ja velvollisuudentuntoa, halua tehdä työtä sen eteen, että myös tulevaisuudessa yhä useammalla, niin Suomessa kuin ulkomailla, olisi mahdollisuus aitoihin valintoihin, elää omaa elämäänsä ja tavoitella omaa tähteään taustoistaan riippumatta. Tehdä työtä tasa-arvon ja yhteisöllisyyden puolesta, muistaa myös niitä, jotka ovat liian heikkoja tai hiljaisia itseään puolustamaan. Sanalla sanoen, tulla mukaan sosialidemokraattiseen liikkeeseen.

Seuraava askeleemme on paitsi parantaa omaa, edelleen keskeneräistä ja monien tahojen uhkaamaa järjestelmäämme, on viedä tätä todellista valinnan vapautta ja todellista tasa-arvoa myös sinne, missä nämä oikeudet eivät vielä toteudu. Sinne, missä vanhanaikaiset käsitykset, taloudellinen riisto tai uskonnon kaapuun verhottu suvaitsemattomuus edelleen alistavat ihmisiä. Vasemmisto ei saa pitää pyrkimystään tasa-arvoisen ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan rakentamiseen yksinomaan kansallisena tehtävänä. Kuten Bertolt Brecht sanoo; kenestä riippuu sortovallan jatkuminen, meistä. Kenestä riippuu sortovallan murskaaminen, myös meistä. Sillä tämän päivän sorretut ovat huomispäivän voittajat, ja ei koskaan on – vielä tänään.

Hyvät toverit!

Tämä on omalta osaltani viimeinen tapahtuma liiton puheenjohtajana. Kuluneet kaksi vuotta ovat olleet upeita ja haluan kiittää teitä kaikkia niistä. On ollut hienoa olla mukana niin upeassa porukassa, innokkaiden, älykkäiden ja ennen kaikkea hyvien ja lämpimien ihmisten seurassa. Ihmisten, joilla on halu ja tarmo ajatella muitakin kuin itseään. Ihmisten, joiden kautta tämä maa ja maailma muuttuvat.

On ollut upeaa seurata tämän kahden vuoden aikana tapahtunutta kehitystä niin ihmisten määrässä kuin sisällöllisessä toiminnassa. SONK on kasvanut ulos pienen piirin opiskelijajärjestöstä monella tapaa merkittäväksi poliittiseksi toimijaksi. Se on kokoaan, ja erityisesti budjettiaan suurempi vaikuttaja niin puolueessa, opiskelijaliikkeessä, kuin muuallakin yhteiskunnassa. Se poliittinen ja koulutuksellinen työ mitä SONKissa tänä päivänä tehdään, kuuluu monelta osin suomalaisen sosialidemokratian kärkeen. Kiitos siitä kuuluu kaikille sen piirissä sitoutuneesti toimiville aktiiveille, teille kaikille.

Itselleni nämä kaksi vuotta ovat olleet näköalapaikka suomalaisen politiikan sisään. Tämä on ollut oppimisen ja kasvamisen paikka. Se on myös ollut paikka, jossa on ollut pakko myöntää monien käsitystensä ja ennakkoluulojensa olleen vääriä. Kerta kaikkiaan upea kokemus, josta toivon mukaan mahdollisimman moni pääsee osalliseksi. Haluan toivottaa uudelle valittavalle puheenjohtajalle ennen kaikkea intoa ja voimia. SONKin johtaminen on ihmisten kuuntelua, heidän eteensä toimimista. SONK ei ole mitään ilman ihmisiään, ilman toimivia osastojaan. Siksi niiden hyvinvointi on liiton puheenjohtajan tärkein tehtävä.

Erityiskiitos menee luonnollisesti molemmille pääsihteereille, joiden kanssa olen tehnyt työtä. Kiitos Arto, ja kiitos Paavali. Kiitos että kestitte aamuisia tekstiviestejä päivän töistä, jatkuvaa asioiden unohtelua, kiitos ennen kaikkea hyvästä hengestä toimistolla, työtoveruudesta ja ystävyydestä.

Hyvät toverit!

Eräs seikka, johon toivon tulevan puheenjohtajan, ja muidenkin SONKin aktiivien kiinnittävän huomiota, on liittomme yhtenäisyys. Eräs huolestuttava kehityskulku, joka on kasvanutta sosialidemokraattista nuorta kenttää ajoittain leimannut, on silloin tällöin käytävä keskustelu siitä, onko joku enemmän vai vähemmän demari.

Keinotekoisten raja-aitojen rakentaminen tovereiden välille on väärin, eikä sille tule olla sijaa SONKin tapaisessa liikkeessä. Me, jos jotkut, tarvitsemme toisiamme. Puheenjohtajan vastuulla on varmistaa se, että kaikilla innokkailla ja yhteistä hyvää edistämään pyrkivillä ihmisillä on tasa-arvoiset mahdollisuudet osallistua toimintaan ja tilaa toimia, olla mukana muuttamassa sosialidemokratiaa, olemaan osa kehitystä, joka ei koskaan pääty.

Rakkaat toverit!

Näillä sanoilla, näihin tunnelmiin, kiitän kuluneista vuosista ja toivotan kaikkea hyvää uudelle liittojohdolle ja kaikille SONKin jäsenille. Olen saanut teiltä paljon. Aikani SONKin puheenjohtajana jää loppuelämäkseni keskelle sydäntäni, rakkaiden muistojen joukkoon. Kiitos teille kaikille siitä, että olette tehneet näistä kahdesta vuodestani liiton johdossa niin upeita.

Kiitos!

Kuvassa Esa ja Mikko SONKin lipun kera.

Aamuärsykkeitä

Joinakin aamuina eräänlaiset sinänsä pienet ja merkityksettömät asiat ärsyttävät. Tänään kaksi ylitse muiden.

Lordi ja Linnan juhlat: Jos minä järjestäisin juhlat, joiden kutsussa on pukukoodi, vaikkapa tumma puku, niin mitä minun pitäisi ajatella vieraista, jotka ilmoittaisivat, etteivät he aio kunnioittaa juhliani läsnäolollaan, mikäli asetan heille moisia rajoituksia? Miksi tästä asiasta jauhetaan? Illan isännällä tai emännällä on varmaankin oikeus määritellä missä muodossa heidän juhliinsa tullaan. Mikäli esitetyt, varsin kohtuulliset säännöt joita toiset noudattavat, eivät miellytä, voi jäädä kotiinsa katsomaan juhlia televisiosta tai antaa koko touhulle piut paut.

Jaskari: Harri Jaskarin kaikin tavoin surullinen tapaus saa yhä erikoisempia piirteitä. Mies on luonnollisesti syytön kunnes toisin todistetaan, mutta Iltalehti on jo aloittanut maineenpuhdistuskampanjan ja "pojat-on-poikia-eikös-unohdeta-koko-juttu" -uutisoinnin.

Otteita viikonlopulta ja alkuviikolta, ensin IL:n viikonvaihdeliitteen Jaskari-special (18.11.):

"Kokoomus ei tiennyt, että sai puoluesihteerikseen virolaiseen naiseen umpirakastuneen miehen." - eli: tämä oli sellainen asia, joka olisi voinut vaikuttaa puoluesihteerivalintaan?
"Harri on lauhkea kuin lammas mutta kyllä hän puolustautua osaa."- vika siis luonnollisesti koko ajan muualla
"Harri oli kuin partiopoika, joka lähti yksinäisenä heiluvan helman perään ja arvostelukyky petti."- eli koko jupakan osapuolina ovat viaton suomalaismies ja parempaa elämää seksillä hankkiva virolainen nainen., joka IL:n lähteiden mukaan vieläpä "kikatteli ja pelehti".
"Mies ei murru, hän on piinkova taistelija."- varsinainen sankari

Tänään viaton uhri esiintyy jälleen IL:n sivuilla, jossa hänestä maalataan sympaattisempaa kuvaa kuin Eero Heinäluomasta SDP:n puoluevaltuustossa. Käsi sydämelle: mitä lehdet kirjoittaisivat, jos joku ay-pomo tai kansanedustajista vaikkapa Matti Ahde esiintyisivät juorulehden kannessa silmät mustina, vieressään vaimonsa yhtä huonoon kuntoon piestynä? Armoa ei annettaisi eikä otettaisi. Tai: mitä Iltalehden viikonloppuliite kirjoittaisi Jaskarin naisystävästä ja hänen ominaisuuksistaan, mikäli hän sattuisi olemaan suomalainen?

Puolueeton media on Suomessa huono vitsi ja Iltalehti uutisoinnissaan suurin piirtein yhtä objektiivinen kuin Nykypäivä. Oman puolueen mies ei ole voinut tehdä mitään pahaa. Jaskarin suhteen kuitenkin kohtuullisinta olisi varmasti odottaa oikeuden päätöstä ilman sen paremmin syyllistämis- kuin kehumiskampanjoitakin.

Kolmantena voisi mainita jokavuotisen keskustelun siitä, miten pitäisi suhtautua siihen, että naiset mainostavat naisten alusvaatteita pukeutumatta anorakkiin, mutta jääköön tuo muiden ruodittavaksi. Heille maksetaan siitä.

SYL

Viikonloppu vierähti Suomen ylioppilaskuntien liiton SYL ry:n liittokokouksessa Korpilammella Espoossa. Suomalaisen opiskelijapolitiikan huipentuma, tai antikliimaksi, riippuen tarkkailijasta ja mielipiteestä, on ehdottomasti SYL:n jokavuotinen liittari, joka käy keskustelun tulevan vuoden toiminnasta ja sitäkin enemmän valitsee liitolle tulevan vuoden toimijat.

Oma urani opiskelijapolitiikassa on kestänyt jossain muodossa lähes kuuden vuoden ajan. Tämä oli myös viides SYL:n liittokokous, johon osallistuin, ja jää näillä näkymin myös viimeiseksi. Toiminta ylioppilasliikkeen välittömässä läheisyydessä on ollut monella tapaa opettavaista ja palkitsevaa, mutta samaan aikaan, kuten moni muukin paikalla ollut, olen hieman huolissani y-liikkeen tilasta.

Ylioppilasliike on allekirjoittaneenkin aikana kokenut huomattavaa parannusta edunvalvonnassaan. Opiskelija-asiat ovat enemmän pinnalla kuin pitkään aikaan, opintotuen taso keskusteluttaa pääkirjoituksia myöten ja SYL:n lobbauskoneisto on vuosi vuodelta ammattimaisempi ja tehokkaampi. Samaan aikaan oli kuitenkin nähtävissä muun keskustelun väheneminen. Pitemmällä tähtäimellä voi käydä niin, että muiden kuin lisää-rahaa-meille -tyyppisen keskustelun ja näkemysten puute pikemminkin uhkaa nykyisin hyvällä tasolla olevaa edunvalvontaa kuin selkeyttää linjaa.

Ylioppilasliikkeen sisäisen tilan näyteikkuna on SYL:n liittokokous. Osin keskustelun vähäisyys johtuu tietoisista valinnoista. Erään pitkään toimineen aktiivin mielestä kokous lähentelee virkamiesten märkää unta; logistiikka toimii, aikataulut pitävät, paperit on valmisteltu huolella eikä mitään yllättävää tapahdu. Ongelmaksi kuitenkin nousee se, kuka tällaisesta toiminnasta sitten jaksaisi innostua?

Korpilammelle oli kokoontunut kolmesataa aktiivista nuorta ihmistä arvoineen, aatteineen ja ajatuksineen. Heillä olisi varmasti halua ja kykyä käydä poliittista keskustelua, niin välittömästi omaan liikkeeseensä liittyen, mutta myös yleisestä yhteiskunnallisesta suunnasta. Miksei ylioppilasliike voisi luoda foorumeita myös tällaiselle toiminnalle? Tämän vuoden liittokokouspuhujaksi valittu Osku Pajamäki teki parhaansa ja olikin sisällöllisesti viikonlopun parasta antia. Kuitenkaan hänen esityksensä lisäksi ei laajoista kokonaisuuksista juuri puhuttu.

Ylioppilasliike tarvitsee jotain, mistä innostua. Opintorahakampanja tänä vuonna, ja ehkä vielä enemmän opintoaikojen rajausta vastustaneet mielenilmaukset olivat sellaisia. Muitakin voisi olla. Vaikuttamisen elämyksiä, kokemusta osallisuudesta jonkinlaisten yhteisten näkemyksien luomiseen, vaikkeivat ne suoraan opintotukea koskisikaan. Nämä tavoitteet eivät ole ristiriidassa vastuullisen vaikuttamisen ja ammattimaisen edunvalvonnan kanssa. Ja lopultakin, olemme vaikeassa tilanteessa, mikäli kokouksen puheenjohtaja joutuu pikemminkin huomauttamaan keskustelun vähäisyydestä kuin siitä, että puheenvuoroja olisi syytä tiivistää.

Kuuntelee toisella korvalla

Kokoomus lanseerasi eilen ennakkokampanjansa teemalla "Kokoomus kuuntelee". Frezza-kahvimainosta muistuttavilla kampanjasivuilla kerrotaan kansalaisia kuuntelevasta Kokoomuksesta. Hyvännäköistä ja sympaattista, vanhantava ulkoasu pyrkii antamaan pääministeriehdokas Kataisesta turvallista ja vastuullista kuvaa. Ruotsin läksyt on tehty hyvin, kampanja näyttää olevan alusta asti taattua Reinfeldtiä.

Jyrki Katainen pyrkii fiksusti välttämään entisten porvarijohtajien karikot. Vauhtisokeus ja ylimielisyys on monet kerrat suistanut kokoomuslaiset allikkoon. Nyt puheenjohtajan suulla puhutaan ja hymyillään ehkä liiankin sliipatun kauniisti. Äänestäjien olisi kuitenkin syytä muistaa, että Kataisen takana häärää valtaanpääsyään odottaen melkoinen mörkölauma Jan Vapaavuoren ja Harri Jaskarin kautta Kimmo Sasiin. Näitä henkilöitä ei Kokoomuksen kampanjan kärjessä näy, ja syystä.

Kuuntelukampanja on silti idealtaan ja designiltaan varsin onnistunut ja saa isolla rahalla ostettuna huomattavasti paremman mediahuomion kuin SDP:n taannoinen Anna palautetta -kiertue. Mitään uuttahan kokoomuksen kampanjaideassa ei ole, se vain lanseerataan komeammin, joka saa sen näyttämään, kuten mainoksessa mainitaankin, "uudelta Suomessa". Uutta se kuitenkin lienee vain Kokoomuksen omassa toiminnassa.

Kiertuekalenteria selaillessa vaikuttaa myös siltä, että Kokoomuksen korvissa tuntuu olevan vaikkua mitä tulee niiden ihmisten kuuntelemiseen joiden ongelmat ovat akuutimpia kuin perintöveron poistaminen tai työntekijäjärjestöjen vaikutusvalta omiin asioihinsa. Espoon Tapiolassa maailma näyttää kovin erilaiselta kuin vaikkapa Pansiosta, Hervannasta tai Kontulasta katsottuna. Noissa paikoissa höyrynnee tulevinakin aikoina vain demarien soppatykki, korvalattea hämmennellään muualla.

Rahapeleistä

Rahapelimonopolista ja sen purkamisesta on keskusteltu ahkerasti erityisesti sen jälkeen, kun Ruotsin porvarihallituksen aikeet purkaa Ruotsin vastaava järjestelmä tulivat ilmi. EU on huomauttanut Suomea aiheesta ja myös kotimaasta löytyy järjestelmän vastustajia.

On useita syitä sille, miksi rahapelitoimintaa kannattaa edelleen pyrkiä hoitamaan valtiollisen monopolin kautta. Ensinnäkin kyse on suurista rahoista. Suomalainen taide, liikunta, nuorisotyö ja jopa tiede ovat merkittäviä edunsaajia, joita tuetaan veikkausvoittovaroista. RAY:n avustukset, tulevana vuonna 306 miljoonaa euroa, rahoittavat laajalti palvelu- ja järjestötoimintaa. Kansanedustaja Matti Ahde (sd.) on arvioinut, että mikäli rahapelituottoja ei olisi, tulisi tuloveroa nostaa peräti 7%, mikäli samat varat haluttaisiin saada kasaan.

Toinen asia on pelaamisen hallitseminen. Mikäli alalle tulisi voimakasta kilpailua, olisi mainontaa moninkertaisesti, joka puolestaan johtaisi pelaajien aggressiiviseen houkuttelemiseen. Pelaamiseen liittyy sosiaalisia riskejä, joita on järkevää pyrkiä hallitsemaan. Nettipelaaminen on ilmiö, jonka aiheuttamiin ongelmiin tulee etsiä vastauksia ylikansallisella yhteistyöllä ja miettimällä miten varoja voitaisiin ohjata yhteiskunnallisesti järkeviin kohteisiin, ei nostamalla käsiä pystyyn.

On täysin totta, että erityisesti Veikkauksen harjoittama varsin näkyvä markkinointi sopii huonosti siihen kuvioon, jonka puitteissa puhutaan pelaamisen rajoittamisesta ja sen haitoista. Tähän myös EU on kiinnittänyt kritiikissään huomiota. Mikäli rahapelimonopolin säilyttämisen hintana on Veikkauksen ja RAYn mainonnan rajoittaminen, kannattaa tuo hinta maksaa.

Jokin aika sitten Teivon radan toimitusjohtaja Matti Mahlamäki kysyi Aamulehdessä osuvasti: "Saa nähdä, mikä meikäläinen puolue ottaa uusliberalismin hengessä maalisvaalien teemoissa esille pelimarkkinoiden vapauttamisen." Minä vastaan. Usual suspects.

Uudet sivut

Sosialidemokraattiset Opiskelijat SONK ry on saanut uudet verkkosivut. Komeaa uutta jälkeä voi ihastella osoitteessa www.sonk.fi. Entiset sivut olivat lähes koko sd. kentän häpeätahra, onneksi nyt olemme matkalla uusiin ja parempiin aikoihin. Soihtu siirtyi nyt Kemin demareille. Äänet päälle!

Puhe puoluevaltuustossa

Ohessa puheeni SDP:n puoluevaltuustossa Oulussa 10.11.2006

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät toverit!

Sosialidemokraattisen politiikan keskeinen tavoite ja tarkoitus on luoda ihmisille toivoa. Toivoa paremmasta huomisesta ja elämästä niin ihmiselle itselleen, hänen lähimmäisilleen kuin yhteiskunnallekin. Politiikan on oltava visioita.

Visioiden lisäksi tarvitsemme konkreettisia linjauksia. Niiden ei tarvitse, eikä pidäkään, aina olla euromääräisiä. Niiden on kuitenkin oltava riittävän yksityiskohtaisia, jotta kenttäväki, me kaikki täällä, voimme kertoa kansalaisille miten SDP haluaa yhteiskuntaamme kehitettävän muullakin kuin otsikkotasolla. Tähän tarpeeseen on vaaliohjelmamme omalta osaltaan vastattava.

Nykyisessä muodossaan ohjelma sisältää monia tervetulleita avauksia erityisesti ympäristöpolitiikan saralla. Konkreettisia linjauksia kuitenkin tarvittaisiin lisää muutamissa kohdin.

Hyvät toverit!

SONK toivoo vaaliohjelmaa työstettäessä ja vaalien alla tehtävässä viestinnässä esiin nostettavan vielä nykyistäkin vahvemmin neljä teemakokonaisuutta. Nämä ovat oppivelvollisuusiän nostaminen, köyhyyden torjuminen, opintososiaaliset kysymykset sekä työelämän muutokseen vastaaminen.

Oppivelvollisuusikää on nostettava. Tätä nykyä miltei joka kymmenes nuori, korostuneesti nuori mies, jää vaille toisen asteen koulutusta. Ilman tutkintoa nämä nuoret jäävät tulevaisuuden työelämässä tyhjän päälle.

Oppivelvollisuusiän tarkistaminen ylöspäin ja eteneminen kohti tilannetta, jossa kukaan ei jää roikkumaan tyhjän päälle, on välttämätöntä periytyvän syrjäytymisen ehkäisemiseksi ja ammattitaitoisen työvoiman saatavuuden parantamiseksi. Samalla monimuotoisempiatutkinnonsuorittamistapoja on lisättävä, jotta kaikki saadaan mukaan.

Vaaliohjelma linjaa nykymuodossaan aivan oikein opintotuen kehittämisen puolesta. Esitys kaipaa kuitenkin konkretisointia. Koulutuksen maksuttomuuden lisäksi SDP:n on tulevalla vaalikaudella nostettava kaksi kärkeä opintososiaalisten etuuksien osalta. Toinen on opintoraha, joka on samalla tasolla kuin 14 vuotta sitten kustannuskehityksestä huolimatta, toinen puolestaan toisen asteen opiskelijoiden opintotukeen vaikuttavien vanhempien tulorajojen poisto itsenäisesti asuvien osalta.

Monesti kuulee vanhempien ihmisten kysyvän: minäkin opiskelin lainalla, miksei nykynuoriso? Minä vastaan: maailma ei ole sama, ja eikö alunperinkin tavoitteena ole ollut yhteiskunnallinen eteenpäinmeno? Taantumista takaisin vanhoihin aikoihin, varsinkin kun vastaavankaltaista turvallisten työsuhteiden ja idänkaupan maailmaa ei enää ole, ei voida pitää sosialidemokratian tavoitteiden mukaisena. Se, että teidän lapsienne mahdollisuudet ovat paremmat kuin aiemmilla sukupolvilla, eikö siinä ole poliittista tavoitetta, jonka eteen tehdä työtä?

Hyvät toverit!

Lopuksi haluan kiittää kaikkia ohjelman jo tähänastiseen valmisteluun osallistuneita sekä hyvästä työstä että mahdollisuudesta osallistua prosessiin. Toivon mukaan tulevaisuudessa entistäkin lukuisampi joukko tovereita kykenee osallistumaan tämänkaltaiseen hyvään ja sitouttavaan toimintaan. Tätä me olemme täällä tekemässä, niin nuoret kuin varttuneemmatkin. Näiltä pohjilta on hyvä lähteä tekemään onnistuneita vaaleja. Kiitos!

Tutustukaa myös SDP:n pääministeriehdokas Eero Heinäluoman puheeseen.

Talk the talk, but...

Tämän päivän politiikassa imago on tärkeämpi kuin koskaan. Tästä on esimerkkejä niin Ruotsista kuin Britanniastakin. Suomessa imagokikkailun mestareita eivät kuitenkaan ole Kataisen kameleottikokoomus, eikä edes katastrofiministeri Saarela. Parhaiten kunnostautuvat vihreät.

Prekariaattikeskustelu on hyvä esimerkki vihreän politiikan imagokeskeisyydestä toiminnan kustannuksella. Monet alan aktivistit viettävät aikaansa samanmielisten seminaareissa tuomitsemassa vasemmiston saamattomuuden tai sitten viettävät aikaansa erilaisissa katuaktioissa. Voidaan kuitenkin kysyä, mitä hyötyä tästä on ainoallekaan pätkätyöläiselle ollut, ellei muutamaa lisätyötuntia sotkun siivoajille lasketa? Todellista työtä pätkätyöläisten aseman parantamiseksi tehdään muualla, paikoissa, jonne vihreillä radikaaleilla ei ole edes halua mennä.

Mikäli vihreät olisivat aidosti huolissaan pätkätyöläisistä, voisi heidän kuvitella hakeutuvan yhteistyöhön ay-liikkeen kanssa. Näin ei ole. Vihreillä ei vaikuta olevan minkäänlaista vakavaa yritystä pyrkiä integroimaan vaikkapa SAK-laisia liittoja yhteistyöhön kanssaan työelämäkysymyksien suhteen. Tämä paljastaa prekariaattikeskustelun taustalla olevan pikemminkin imagotempun kuin todellisen vaikuttamisen halun. Edellä mainittu korostuu, kun muistetaan että, toisin kuin niin mieluusti väitetään, pätkätyöläisten asemaa on parannettu juuri parjattujen SDP:n ja SAK:n johdolla mm. neljän tunnin vähimmäistyöajan säätämisellä sekä ansiosidonnaisen turvan piiriin pääsyä helpottamalla.

Vihreät profiloituvat ympäristön ja työelämäkysymysten lisäksi mielellään myös globalisaatiokysymyksissä. On kuitenkin niin, että mikäli maailmanparantaminen todella kiinnostaa, on kysyttävä, missä on se kansainvälinen verkosto, jossa vihreitä tavoitteita edistetään? Kansalaisjärjestöyhteyksiä on, mutta valtiolliseen valtaan ja sitä kautta tehokkaaseen vaikuttamiseen tähtäävää verkostoa ei, eikä sitä ole syntymässäkään. Vahvoja vihreitä on Suomen lisäksi muutamassa länsieurooppalaisessa maassa, kun erilaisia sosialidemokraattisia puolueita löytyy miltei kaikista maailman maista. Siellä, missä keskustellaan leivästä ja maasta, ei vihreitä näy.

Vihreällä puolueella on ansionsa ympäristökysymysten nostamisessa politiikan keskiöön. Tätä tuskin olisi tapahtunut tällä vaudilla, mikäli vihreät eivät olisi organisoituneet poliittiseksi voimaksi. Heillä on myös riveissään useita erittäin loistavia yksilöitä, joille on helppo toivoa pelkkää hyvää kaikissa pyrinnöissään. Kuitenkin paino tässä yhteydessä on sanalla yksilö. Poliittista linjaa on vaikea ydinvoiman uskonnollissävytteistä vastustamista ja perustuloa, jonka määritelmä vaihtuu sen mukaan keneltä asiaa kysyy, lukuun ottamatta vaikea löytää.

Summa summarum; on syytä toivoa vihreiden löytävän paikkansa osana rakentavaa yhteiskunnallista keskustelua. Eväitä varmasti on, nykyistä järjestelmää arvostellaan monesti syystä. Vastuullinen vaikuttaminen ei toistaiseksi ole puolueelta oikein sujunut, silmänkääntötemput ja tuomiopäivän visiot sitäkin paremmin.

Kolumni julkaistu Sosialidemokraattiset Opiskelijat SONK ry:n jäsenlehti Debatissa 3/2006

Aplodit hyvästä tempusta

Tempputyöllistämiskeskustelussa tikun nokkaan on nostettu aktiivinen työvoimapolitiikka ja sen toiminta. Osa tätä politiikkaa on työeläkelaitosten ja Kelan järjestämä kuntoutustoiminta, jolla pyritään ennaltaehkäisemään työkyvyn menetystä sekä kuntouttamaan ihmisiä takaisin työelämään. Kuntoutus voi olla koulutusta kokonaan uuteen ammattiin, mutta myös niitä paljon parjattuja kursseja ja lyhyitä kuntoutumisjaksoja, jotka porvarien mielestä ovat "ajan ja rahan haaskuuta".

Kokoomus puhuu, Ruotsin vaalimenestykseen johtanutta reseptiä suoraan matkien, aktiivisen työvoimapolitiikan tehottomuudesta. Faktoista ainakaan kuntoutustoimintaan suuntautuva kritiikki ei kuitenkaan juurikaan tukea saa. Eläketurvakeskuksen tilastojen mukaan kuntoutus kannattaa. Työeläkekuntoutusjaksolta työhön palaavien osuus on ollut jatkuvassa kasvussa. Erityisesti eläkkeeltä tulevien kuntoutus johtaa entistä useammin uudelleentyöllistymiseen, jopa puolet palaa eläkkeeltä töihin.

Keskimääräinen työeläkekuntoutuskustannus on onnistuneen ohjelman (työllistyminen) osalta 17 124 euroa (kaikkien ohjelmien kustannukset laskettuna yhteen ja jaettuna onnistuneiden ohjelmien määrällä). Kun samaan aikaan keskimääräinen työkyvyttömyyseläkekustannus on vuodessa 11 900 euroa, maksaa kuntoutus itsensä takaisin puolessatoista vuodessa.

Tämä taloudellisesta puolesta. Kuten suurimman osan toivoisi ymmärtävän, tämä on kuitenkin vain yksi puoli koko ilmiötä. Työttömyys ei ole vain lukuja, vaan se on sosiaalinen ongelma. Samaten myös aktiivisen työvoimapolitiikan tulokset eivät näy vain lukuina. Ne ovat yhtä lailla ihmisten valmiuksien kasvattamista, valtaistamista, ihmisille syntyvää käsitystä siitä, että heistä välitetään. Kuntoutuksen tavoitteena on paitsi yhteiskunnallinen säästö, myös ja ennen kaikkea yksilön elämänhallinnan parantaminen sekä vaikuttaminen niihin olosuhteisiin ja asenteisiin, joiden piirissä työtä tehdään.

Uunituore Kelan tutkimus, Pirjo Nikkasen "Oon vahvempi kuin ennen" tuo mukaan laadullisen otteen keskusteluun kuntoutuksesta ja sen tarkoituksenmukaisuudesta. Nikkanen tutkii kuntoutujien omia kokemuksia työstään ja kuntoutumisestaan. Keskeiseksi havainnoksi tuli näkemys siitä, miten kriisistä, joka koski jopa ihmisen identiteetin muodostamista, kyettiin siirtymään kohti toiveikkaampaa elämää ja kokemusmaailmaa. Kuntoutuksen merkitys ei ollut vain siinä, että heidän valmiuksiaan parannettiin, vaan siinä, että he kokivat merkityksellisyyttä, heitä kuunneltiin ja heitä haluttiin tukea. Tämä vaikutti positiivisesti paitsi työmarkkinavalmiuksiin, myös omanarvontuntoon ja elämänasenteeseen. Tällä voidaan katsoa olevan jopa positiivisia terveydellisiä vaikutuksia.

Kaiken kaikkiaan oheisen kaltainen "temppuilu" voidaan nähdä hyödylliseksi niin yhteiskunnan kuin yksilöiden kannalta. Hyödyt ovat sekä suoria että epäsuoria, niin taloudellisia kuin hyvinvointia lisääviä. Voidaan perustellusti kysyä, miksi Kokoomus näitä vastustaa? Allekirjoittanut haluaisi veronmaksajana ja kanssaihmistensä kohtaloista välittävänä pikemminkin nähdä lisää moisia "temppuja".