Hyvinvointivaltio ja globaali aika

Globalisaatio haastaa monella tapaa totutut tavat ajatella hyvinvointivaltiota ja sen rakentamista. Entinen turvallinen kansantalouksien maailma, jossa oli helppoa säädellä taloutta ja jakaa hyvinvointia, on mennyttä, eikä uutta vastaavaa mallia ole tahtonut löytyä. Vaikka vauraus kasvaa, kasvaa myös turvattomuus ja sitä kautta hyvinvointivaltion tarvitsema luottamus yhteiskuntaan rapautuu. Tämä näkyy myös kasvaneena passiivisuutena. Politiikalla ei nähdä olevan merkitystä.

Mitä voidaan tehdä? Eräs vastaus on joustaa, leikata ja alistua. Hyvinvointivaltio ja laaja julkinen vastuu oli tietyn ajan tuote, jonka parasta ennen -päivä meni jo. Tässä ajattelussa hyvinvointivaltio on kilpailukyvyn este. Vaihtoehdoksi jää osallistua niinistöläiseen taloudelliseen maailmansotaan samoilla aseilla kuin tämän alan suurvallat Kiina ja Intia. Pienen mutta sisukkaan Suomen mahdollisuudet pärjätä tämänkaltaisissa kahinoissa lienevät kuitenkin mitättömän pienet.

Toinen vaihtoehto on lähestyä asiaa täysin toisesta näkökulmasta. Epävarmuuden aika vaatii enemmän yhteisiä vakuutuksia, ei vähemmän. Miten muuten pienen maan kansalaiset voisivat ottaa riskejä, yrittää ja tavoitella omaa tähteään taivaalta? Yksityisen vastuun maailmassa muutamat saisivat radalle alleen piikkarit, toiset kumisaappaat. On vaikea nähdä, miten tällä tavalla saavutettaisiin edes parempaa taloudellista menestystä, oikeudenmukaisuudesta ja onnellisuudesta puhumattakaan.

Uuden ajan yhteiskunta ja sen talous kavahtaa ennen kaikkea epävakautta. Epävakaus syntyy kansallisvaltioiden sisään, yhtä lailla kuin globaaliinkiin todellisuuteen, köyhyydestä ja osattomuudesta. Näitä ei torjuta asein. Sortoa emme halua, sekasortoa emme halua emmekä kestä, valitkaamme siis sosiaalipolitiikka. Yhteiskunnan vakaus on elinehto osaamiseen ja kansainväliseen vaihdantaan osallistuvalle valtiolle. Siksi tarvitsemme enemmän, emme vähemmän, tasa-arvoa. Niin Suomessa kuin maailmallakin.

Samalla on havaittava kansainvälisen aktiivisuuden tarve. On annettava voimakas tuki sellaisille ylikansallisille poliittisille ratkaisuille ja instituutioille, jotka pyrkivät ohjaamaan ylikansalliseksi kasvanutta taloutta. Muuten vaarana on demokratian tyhjeneminen sisällöstä, muuttuminen illuusioksi aikana, jolloin demokratia hallitusmuotona valtaa alaa ympäri maailmaa. On pyrittävä kytkemään entistä enemmän maita mukaan globaalitalouteen, joka tuottaa vaurautta ja hyvinvointia, mutta samalla on kyettävä jakamaan hyötyjä entistä tasaisemmin ja minimoimaan uhkia tuloerojen kasvusta ympäristön pilaantumiseen.

Hyvinvointivaltiota voidaan edelleen rakentaa myös kansallisilla päätöksillä, mutta reunaehdot sanelee ylikansallinen talous. Tämän vuoksi suvereniteetin jakaminen ylikansallisen poliittisen elimen kuten EU:n kanssa saattaa itse asiassa lisätä päätöksentekovaltaamme itseämme koskevissa asioissa. Yksin olemme liian pieniä vaikuttamaan mihinkään. Tätä eivät ymmärrä sen paremmin änkyrävasemmistolaiset EU:n vastustajat kuin "unohdetun kansan asialla" olevat perussuomalaisetkaan. Heidän asiansa köyhän aseman parantamisesta ja hyvinvointivaltion pelastamisesta on usein mitä kannatettavin, mutta heistä ei ole ollut ymmärtämään, että peli on muuttunut ja "sinunkin etuasi ajetaan nyt myös Euroopassa".

Breaking news

Tulevaisuuden uutisia nyt myös televisiossa!

Takaisin kelkkaan

Viikko on mennyt sutjakkaasti. Vaalikiireet alkoivat oikeastaan kunnolla vasta nyt, mutta tosin nyt mennään senkin edestä. Maanantaina keskusteltiin Turussa ravintola Koulussa hyvinvointivaltiosta. Ilkka Taipale piti erittäin mielenkiintoisen puheenvuoron otsikolla "hyvinvointivaltion pimeä puoli". Ilkka korosti syrjäytymisongelman erityistä merkittävyyttä niin turvallisuuden kuin taloudenkin kannalta, inhimillisestä kärsimyksestä puhumattakaan.

Suomalainen rikollinen on usein moniongelmainen mieshenkilö. Yksinäinen, päihdeongelmainen, kärsinyt usein oppimisvaikeuksista, mielenterveyden häiriöistä, monista haasteista. Usein kierre alkaa jo aikaisin. Nuoret miehet, jotka ajautuvat rikosten tielle jo kouluaikoinaan ja jäävät vaille koulutusta ja ammattia, tulevat myös kalliiksi yhteiskunnalle. Kyseessä on pieni joukko, mutta he kuormittavat huomattavissa määrin niin poliisia, oikeuslaitosta kuin muitakin palveluita. Siksi syrjäytymiskierteeseen tulisi kyetä puuttumaan voimakkaasti jo heti alussa.

Ennalta ehkäisevien toimenpiteiden merkitystä on vaikea yliarvioida. Oppivelvollisuuden laajentaminen on yksi keino pyrkiä kiinnittämään näitä nuoria paremmin yhteiskuntaan, muttei yksin riitä. Tarvitsemme kuntouttavaa työtoimintaa ja kontrolloituja asumisoloja. Samaten tulisi pyrkiä tilanteeseen, jossa ainutkaan vapautuva vanki ei vapaudu tyhjän päälle. Asunnottomuus tai muu vastaavankaltainen vaikeus ajaa nopeasti takaisin vanhoille poluille.

Tämä kaikki luonnollisesti maksaa, mutta niin maksaa vankiloiden laajentaminen, turvallisuuteen panostaminen ja kaikki se työ, jota näiden henkilöiden kanssa tehdään silloin kun heidän ongelmansa ovat alkuvaihetta vaikeammin ratkaistavissa.

Sana viikonvaihteeksi

Oheista uutista on pidettävä pettymyksenä. Vaikka on totta, ettei Eurooppa kykene yksin pysäyttämään ilmastonmuutosta ja että myös muiden teollisuusmaiden ja kehittyvien maiden on kannettava vastuunsa, ei Suomen tulisi lukeutua EUn ympäristöpolitiikan jarruttajiin. Sitovien päästövähennysten avulla kyetään tehokkaasti kannustamaan ympäristöystävällisemmän teknologian kehittämiseen ja käyttöönottoon. Energiatehokkaan teknologian kehittäminen voisi olla Suomelle myös merkittävä vientiala. Toivon mukaan hallituksen nihkeys asiassa selittyy ehdotuksen tämänhetkisellä epäselvyydellä, tämän näyttänee aika.

Toinen huomionarvoinen asia on eilinen VMn selvitys nk. jakovarasta. Huomattavasti vähemmälle huomiolle jäi mm. Palkansaajien tutkimuslaitoksen julkaisema kommentti, joka maalaa tulevaisuudesta hieman toisenlaista kuvaa. VM toimiikin jälleen kuin poliittinen puolue ja tulee omilla tavoitteillaan hallitusohjelmaneuvotteluihin. Ministeriön tavoitteena vaikuttaa olevan ennen muuta valtion menojen vähentäminen ja julkisen sektorin merkityksen pienentäminen. Jälleen tuli mieleen suosikkisaittini Lehden parin vuoden takainen "sitaatti" VMn linjasta. “Halla, nälkä, kuolema”, Sailas pyöritteli Suomen tulevaisuutta.

Viimeinen eilisen huomio koski tv-mainontaa. Näin eilen ensimmäistä kertaa uuden margariinin, Flora Idean mainoksen. Kyseinen ravintorasva sisältää kuuleman mukaan rasvahappoja, jotka ovat erityisen tärkeitä aivoille. Vihdoinkin! Fiksuksi margariinia lusikoimalla. Kaikella kunnioituksella elintarvikealan tuotekehittelyä ja nokkelaa markkinointia kohtaan, mutta ainakin minulle kyseinen mainonta oli aivan liian paksua. Jyrki Lehtolaa lainaten "Välillä me olemme täällä Orimattilan Peter von Bagh-piirissä suorastaan raivoissamme siitä miten meitä aliarvioidaan."

Iloista viikonloppua! Kuva Niklas Sjöblom

Hei älä koskaan ikinä muutu

Törmäsin tässä eräänä päivänä aatehistoriaa lueskellessani erääseen pieneen pätkään:

"Pelkän toimeentulominimin maksaminen onnistuu kapitalisteilta entistäkin paremmin, kun he panevat liikkeelle epämääräisiä ideologioita kuten ajatuksen markkinoiden objektiivista laeista. Ideologiasta oli kyse silloin, kun kapitalistit myivät omia luokkaetujaan koko yhteiskunnan luokkaetuina."

Miksei mikään muutu sadassa vuodessa?

Tosin onneksi jotkut eivät teeskentele.

Päivähoitomaksut

Eräs hyvinvointivaltion keskeisimpiä palveluita on päivähoito. Juuri tämä kyseinen palvelu on mahdollistanut parhaiten työn ja perhe-elämän yhteensovittamisen ja luonut huomattavan määrän työpaikkoja, jotka ovat työllistäneet nimenomaan naisia. Toivon mukaan tulevaisuudessa alalle hankkiutuisi myös entistä enemmän miehiä.

Päivähoitojärjestelmän kehittäminen ja subjektiivinen päivähoito-oikeus ovat ennen kaikkea lasten oikeuksia, mutta tasa-arvotekona erityisen merkittäviä. Niiden avulla moni nainen on voinut osallistua työelämään tasa-arvoisemmalta pohjalta, luoden omaa uraa ja asemaa yhteiskunnassa myös työn kautta. Siksi näitä palveluita pitää arvioida myös sukupuolinäkökulmasta. Onkin ollut yllättävää, miten nopeasti tämän päivän keskustelussa on unohtunut se, miten naiset yli puoluerajojen taistelivat päivähoito-oikeuden puolesta. Nyt keskusteluissa on esiintynyt lähinnä kyseisen oikeuden rajoittaminen.

Päivähoitoa rahoitetaan osin päivähoitomaksuilla. Tämänkaltaisessa rahoituksessa on omat ongelmansa. Ensinnäkin julkisen palvelun ajoittain korkeahko käyttömaksu on ongelmallinen. Meillä on jo nyt olemassa progressiivinen verotus, joista palveluita rahoitetaan. Siksi voidaan perustellusti kysyä, miksi palveluista peritään vielä erikseen progressiivista maksua? Syy on luonnollisesti taloudellinen, mutta voidaan käsittää myös eräänlaisena lisäverona. Toinen päivähoitomaksujen ongelma on niiden joissain tapauksissa luoma kannustinloukku. Myös päivähoitomaksun periminen saattaa johtaa tilanteeseen, jossa työstä saatu taloudellinen hyöty kutistuu pieneksi.

Päivähoitomaksujen poistaminen tai merkittävä alentaminen tulisi kalliiksi ja vaatisi valtiolta huomattavia valtionosuuksia vajeen paikkaamiseksi. Tätä ei aivan heti ole näköpiirissä. Silti sitä tulisi mielestäni mahdollisuuksien puitteissa harkita ja edetä kevennysten suuntaan. Tämän voisi nähdä myös vaihtoehtona muille veronkevennyksille. Se olisi suora, taloudellisesti merkittävä kädenojennus lapsiperheille ja kannuste perheen vanhemmille osallistua työelämään.
Sinällään on totta, että euromääräisesti päivähoitomaksujen poistamisesta tai alentamisesta hyötyisivät eniten suurituloiset. Suhteellisesti etu voisi kuitenkin nousta suurimmaksi pienituloisten kohdalla. Tämä myös selkeyttäisi ajatusta julkisesta palvelusta, jotka maksetaan ennen kaikkea veroilla, ei käyttömaksuilla.

Eroja ja erontekoja

Suomalaisen politiikan ainainen valituksen aihe on puolueiden liian pienet erot. Kaikki ovat muka samanlaisia ja samojen ihmisten asialla. Tämä pitää mielestäni vain rajallisesti paikkansa. Eroja löytyy niin ehdokkaista kuin puolueista.

Katsellaanpa vaikka vaalivaihtoehtoja. Sosialidemokraatit haluavat panostaa tulevan vaalikauden arvioidun jakovaran korostuneesti palveluiden parantamiseen, Kokoomus taas käytännössä kokonaisuudessaan veronalennuksiin, joiden ilmeisesti toivotaan tuovan valtaisat dynaamiset vaikutukset. Ilman niitä satuohjelman kauniisiin juttuihin ei riittäisi raha edes Mikä-mikä-maassa. Haluaako luottaa tähän, on luonnollisesti äänestäjän päätettävissä.

Demarien veronalennusvara riippuu tuposta ja siitä, mitä jää jäljelle kun oikeutetut palvelutarpeet katetaan, porvari taas haluaa alentaa veroja ympärilleen katsomatta ja toivoo hurskaasti, että rikkaiden pidoista tippuisi muruja muillekin. Keskusta puolestaan istuu tapansa mukaan aidalla. Valtava määrä tavoitteita (jollainen kuulemma oli Hyssälän 300n euron kansaneläkkeen korotuskin), ei ainuttakaan lupausta. Eroja siis on.

Toisaalta ymmärrän ihmistä, joka ei vaalimainonnasta ja pj-paneeleista huolimatta näe eroja. Tämä on osin ehdokkaiden vastuulla. Puolueiden vaaliohjelmia, siis aidosti merkityksellisiä papereita, ei joko lueta kentällä, tai sitten niistä ei välitetä. Tämän huomasin kun osallistuin jokin aika sitten paneeliin Mynämäen lukiossa. Ikäiseni ihan mukavanoloinen kokoomuslainen ehdokas kertoi valinneensa puolueensa osin myös siksi, että Kokoomus ymmärtää taloudenpidon merkityksen. Tämän jälkeen hän kuitenkin luetteli koko hyvinvointipalvelulitanian läpi, joihin kaikkiin pitäisi saada huomattavia lisäpanostuksia eikä mistään muusta voida säästää kuin ilmeisesti verojen maksusta. O tempora o mores.

Sinänsä konsensuspolitiikassa ja pienissä eroissa on paljon hyvääkin. Voimme tehdä toimivaa yhteistyötä eikä suurista linjoista tarvitse riidellä. Toivon mukaan näin ei tarvitsisi tehdä vaalien jälkeenkään. Välillä kun vaikuttaa siltä, että vastakkainasettelut halutaan lopettaa nimenomaan poistamalla toinen osapuoli neuvottelupöydästä. Kenen etu tämä on? En väitä mitään, vain kysyn.

Kenelle ääni, jos demareita ei olisi?

Julkista politiikan tekoa seuratessa voi tulla aika ajoin sellainen olo, ettei puolueissa osattaisi laisinkaan arvostaa toisissa puolueissa tehtävää työtä tai siellä toimivia ihmisiä. Näin ei kuitenkaan onneksi oikeasti ole. Ilmiö tulee erityisen selväksi, kun tarkkailee eduskunnan toimintaa graniittikalterien takana. Valiokuntatyö on kompromisseja, joissa koalitioita voi ja pitääkin syntyä niin yli puolue- kuin hallitus-oppositiorajojenkin. Tämän vuoksi on aika ajoin ehkä terveellistäkin miettiä kenelle muille kuin oman puolueen ihmisille voisi ainoan äänensä antaa?

Itse olen siinä mielessä poliittinen konservatiivi, että näinä politiikan henkilöitymisenkin aikoina minulle on erityisen tärkeää puolueen äänestäminen. Tämä siksi, että politiikka näyttäytyy minulle ennen kaikkea ryhmätoimintana ja mielestäni sen on perusteltua pohjautua jonkinlaiseen kokonaisnäkemykseen yhteiskunnasta. Tämä voi toki löytyä yksittäiseltä henkilöltäkin, mutta eduskunnan työ on luonteeltaan senkaltaista, ettei joka paikan höylä ehdi joka paikkaan kulmia pyöristämään. Siksi äänestäisin demarien listaa siinäkin tilanteessa, ettei siltä aivan omanlaistani ehdokasta löytyisikään.

Mikäli SDPtä ja sen ehdokkaita ei olisi, menisi allekirjoittaneen ääni puolueista todennäköisimmin Vasemmistoliitolle. Tämä sen vuoksi, että se on vastuun pakoilustaan huolimatta demarien lisäksi ainoa jollain tavalla merkityksellinen vasemmistopuolue tässä maassa. Ehdokkaan löytäminen voisi kuitenkin jo olla vaikeampaa. Vihreän puolueen äänestäminen ei tulisi koskaan mieleenikään, mutta sen riveistä löytyy lukuisia hyviä yksilöitä. Turussa Esa Suomisen vihreä ääni vilahtaisi todennäköisesti Elina Rantaselle, Helsingissä saattaisin kannattaa Mari Puoskaria, Uudellamaalla Matti Kurosta. Eli jos joku lukijani haluaa ehdottomasti äänestää vihreitä, ainakin näitä ehdokkaita uskallan suositella.

Porvaripuolueiden ongelma on usein se, että parhaat porvarit harvemmin jäävät politiikkaan. Heillä on vihreät laitumet tallattavanaan muualla, tai sitten he räntäsateen pelossa jäävät politiikan taustakoneistoon. Tämä on sääli, sillä Jyrki Kataisen avustajaa Juho Romakkaniemeä voisin hätätilanteessa jopa äänestää, kuten myös erityisen kovan työn tekijää, Keskustan Markus Ojakoskea. Kyseiset herrat ovat kuitenkin ainakin toistaiseksi valinneet taustatyön, eivät kuitenkaan toivon mukaan lopullisesti. Oikeistopuolueiden olemassaolo myös tulevaisuudessa vaikuttaa todennäköiseltä ja siksi olisi erityisen hienoa, että myös heidän riveistään eteenpäin pyrkisivät yhteistyökykyiset ja -haluiset henkilöt, ei se sakki, joka tällä hetkellä kansoittaa erityisesti Kokoomuksen ehdokaslistojen nuorinta päätä.

Kuvassa Etelä-Korean demokraattisen työväenpuolueen logo

Tulevaisuuden uutisia

Demarinuoret ja SONK julkaisivat eduskuntavaalisivustonsa osoitteessa www.tulevaisuudenuutiset.fi. Tutustu! Sivustolla esitellään maailmaa, joka on mahdollinen, kunhan teemme sen mahdollistavia poliittisia valintoja. Odotan innolla myös Tulevaisuuden tv-uutisia, olen kuullut puhetta erään toverin näyttävästä esiinmarssista televisiokameroiden eteen.

Kaiken kaikkiaan kampanja on ilmeeltään mielestäni hyvää työtä. Keskittyy omiin ajatuksiin ja avauksiin muita mollaamatta. Hieman toisenlaista kuin Kokoomusnuorten sisällöstä vapaa Punikkila-kampanja muutaman vuoden takaa, joka keskittyi lähinnä yksinkertaistuksiin ja erilaisia ajatuksia omaavien pilkkaamiseen. Asioita voi tehdä myös iloisesti ja tyylillä.

Soita poliisi, puhemies puhuu politiikkaa

Viikko on kulunut vilkkaasti. Varsin napakasti käynnistyneissä vaalikeskusteluissa on puhuttu ennen kaikkea tulevan vaalikauden nk. jakovaran käytöstä. Demarit esittävät varan korostunutta käyttöä palveluiden parantamiseen, porvaripuolueet puolestaan veronalennuksiin. Silmiinpistävää on Jyrki Kataisen jääminen jalkoihin tässä keskustelussa. Vaalikeskusteluissa SDP ja Keskusta keskustelevat taloudellisista panostuksista, mitä haluaa Kokoomus? Tasa-arvotupon, mikä ettei, mutta mistä varoista, mikäli julkisia lisäpanostuksia ei haluta toteuttaa?

Toinen viikon keskustelunaihe oli vihreiden julkisuustemppu liittyen puhemies Lipposen ydinvoimalausuntoihin. Kauppalehden Arno pitää syynä vihreiden hermostumista SDP:n profiloitumisesta ympäristöpolitiikan saralla. Mene ja tiedä, onko tästä kyse, mutta minuakin on aika ajoin ihmetyttänyt se into, jolla vihreät ryntäävät tyrmäämään muiden puolueiden ympäristöavaukset. Varsinkin, kun kyseinen ryhmä pyrkii esiintymään jollain tapaa muita parempina ihmisinä, heidän luulisi olevan pikemminkin tyytyväisiä siitä, että ilmastonmuutos ymmärretään ottaa vakavasti myös vakavasti otettavissa poliittisissa voimissa.

Mitä tulee itse Lippos-Hautala-nokitteluun, niin aina voidaan arvostella eduskunnan puhemiehen mielipiteitä ja osoittaa se, että hänen näkemyksensä ovat yhteneväisiä ydinvoimateollisuuden kanssa. Tämä on normaalia poliittista keskustelua. Sen sijaan näkemys siitä, ettei puhemies saisi poliittisena toimijana ottaa kantaa asioihin, on kestämätön. Heidi Hautala on profiloitunut sananvapaustaistelijana, mutta ilmeisesti tämä pätee vain silloin, kun puhutaan asioista, joista hän on itse samaa mieltä. Muut voisivat vaieta ja heiltä tulee kannanotto kieltää. Neuvostoliitossakin oli sanomisen vapaus, kunhan oli Puolueen kanssa samaa mieltä, tällaiseen malliinko Hautala & co haluavat meidät viedä?

Mauttomin oli viittaus puolueiden vaalirahoitukseen. Mitä tekemistä Lipposen sanomisilla on puolueiden vaalirahoituksen kanssa? Lipponen on ollut korkean profiilin ydinvoiman kannattaja vuosikaudet. Heitto oli erityisen mauton, koska sitä ei perusteltu eikä se liity itse asiaan, varsinkin kun saman tien todettiin, ettei ole mitään syytä epäillä mitään. Miksi sitten kyseinen heitto tehtiin? Itse asiasta on helppo olla samaa mieltä, mitä avoimempi vaalirahoitus, sen parempi. Monella kommunistitaustaisella vihreällä on varmasti omakohtaista käsitystä ruskeista kirjekuorista, toivon mukaan hekin ovat tästä asiasta nykyään samaa mieltä.

Sanoista viimein tekoihin

Ilmastopolitiikka on noussut politiikan keskiöön niin Suomessa kuin muuallakin. Tammikuun lopulla ilmastonmuutoksen todellisuuteen heräsi jopa USA, jonka presidentti nosti aiheen esiin kansakunnan tilaa koskevassa puheessaan. YKn hallitustenvälisen ilmastopaneelin raportti yhdessä Sternin raportin kanssa toivon mukaan sysäävät keskustelun lopullisesti pois ilmastonmuutoksen todellisuudesta siihen, mitä itse asiassa tulisi tehdä. Tätä on odotettu jo liian kauan.

Mitä siis on tehtävä? Heti ensi alkuun on todettava ongelman ja haasteen globaalius. Helppoja ratkaisuja ei ole, jonka lisäksi oleellista edistystä olisi kyettävä saavuttamaan pian. Sitovia päästövähennysvelvoitteita on kyettävä jatkamaan myös Kioton jälkeen, tämän lisäksi on panostettava energiatehokkuuteen ja puhtaisiin energianlähteisiin sekä niiden tutkimiseen ja kehittämiseen. Tällä tavalla voitaisiin myös edistää kehittyvien maiden nopeampaa siirtymistä hiilettömään talouteen. Kansainvälisiä ympäristöveroja on pyrittävä kehittämään.

Nämäkään eivät kuitenkaan yksin riitä. Vaikutusvaltaisen norjalaisen ympäristöjärjestö Bellonan puheenjohtaja Frederic Hauge on puhunut puhdashiiliteknologian merkityksestä. Hänen mukaansa fossiilisten polttoaineiden kokonaiskulutus tulee edelleen kasvamaan erityisesti Aasian talouksien kasvun myötä, vaikka länsimaat kykenisivätkin öljyriippuvuuttaan vähentämään. Tämän vuoksi on investoitava teknologiaan, jolla hiilidioksidi erotetaan energiantuotannon päästöistä ja säilötään maaperään. Nk. carbon capture on jo nyt käytössä Pohjanmerellä ja se on herättänyt huomattavaa kiinnostusta ympäri maailman.

Huomio tulee suunnata myös Atlantin toiselle puolelle, josta saattaa olla tulossa kauan kaivattua vetoapua. Bush jr. edustaa monille ilmastopoliittista Ilmestyskirjan petoa. Tämä kuitenkin peittää näkyvistä USAssa osavaltiotasolla tapahtuvan erittäin merkittävän kehityksen. Kalifornia on vain yksi esimerkki, myös monissa muissa valtioissa ilmastokysymykset otetaan vakavasti ja alueet vaativat myös liittovaltiolta toimenpiteitä. Taustalla ovat myös, kuten Amerikassa usein, yritysten intressit, ne ovat alkaneet nähdä erityisesti fossiilisten polttoaineiden päästöjen puhdistamisessa merkittäviä liiketoimintaintressejä.

Eräs huomionarvoinen seikka on myös USAssa kasvamassa oleva mielenkiintoinen ja vaikutusvaltainen liitto ilmastopolitiikan aktivoinnin puolesta. Tähän kuuluvat turvallisuuspolitiikkakeskeisesti ajattelevat "haukat", jotka haluavat vähentää USAn riippuvuutta Lähi-idän öljystä, maanviljelijät, jotka näkevät mahdollisuuden tuetun etanolituotannon lisäämiseen sekä uskonnolliset konservatiivit. Kaikki nämä tekijät yhdessä tulevat todennäköisesti aiheuttamaan sen, että USAn ilmastopolitiikka tulee lähiaikoina tavalla tai toisella aktivoitumaan nopeasti.

Entä Suomi? Paitsi kansallisia toimia erityisesti yhdyskuntasuunnittelun ja energiaratkaisujen puolella, Suomen tulisi hyödyntää vahvuuksiaan teknologian kentällä. Tämä olisi järkevää paitsi ympäristön, myös työllisyyden ja taloudellisen kasvun kannalta. Ympäristöteknologialla on valtaisat kasvunäkymät niin Aasiassa kuin USAssa. Ikävää on se, ettei tämä ole juuri näkynyt Fortumin kaltaisten yritysten tutkimus- ja kehitystoiminnassa. Pääomistaja voisikin ryhdistäytyä ja laittaa huulien sijasta hihat heilumaan myös tällä puolella. Eikä pieni luudalla lakaisukaan tekisi Fortumissa lainkaan pahaa.

Kolumni julkaistu Uutispäivä Demarissa 5.2.2007

Serbia

"Euroopan sairain mies" heti Valko-Venäjän jälkeen, Serbia, on jälleen otsikoissa. Presidentti Ahtisaaren ehdotus Kosovon uudeksi asemaksi on herättänyt voimakkaita reaktioita Serbiassa. Serbian presidentti Boris Tadic ilmoitti pian, ettei Belgrad tule hyväksymään kyseisen suunnitelman täytäntöönpanoa. Kosovon asema näkyi myös hiljattaisissa parlamenttivaaleissa, joissa äärikansallismielinen Radikaalipuolue sai kaikkiaan 28,5% äänistä ja on selkeästi suurin puolue. Radikaalien puheenjohtaja Vojislav Seselj on paraikaa Haagin sotarikostuomioistuimessa.

Serbian historia on monella tapaa kärsimysten historiaa. Sotia, vallankumouksia, diktatuureja ja epävakautta. Sama on jatkunut myös kommunismin kaatumisen jälkeen. Edesmenneen presidentti Slobodan Milosevicin sotapolitiikka ajoi maan kansainväliseen paitsioon ja laajalle levinneeseen köyhyyteen aikana, jolloin alun perin köyhemmät naapurimaat kuten Romania ja Bulgaria alkoivat suuntautua länteen. Synkkä nationalismi kantoi rumaa satoa eri puolilla entistä Jugoslaviaa ja niitti niin Bosnian muslimeja, albaaneja kuin serbejä ja kroaattejakin.

Samo sloga Srbina spasava. vain yhtenäisyys pelastaa serbit. Nämä neljä s-kirjainta kyrillisessä muodossaan esiintyvät Serbian vaakunassa. Serbian vaikeuden päästää irti albaanien asuttamasta Kosovosta selittyy historialla. Serbialainen nationalismi ja kansallisuusaate pohjaa Kosovo Poljen kentällä käytyyn taisteluun, jossa serbit kärsivät tappion turkkilaisille vuonna 1389. Ottomaani-imperiumi valtasi myöhemmin suurimman osan Balkania ja hallitsi Serbiaa lähes 400 vuotta. Taistelu on edelleen symboli monille serbialaisille heidän uhristaan kristikunnan eteen, Kosovo Poljen kentältä Milosevic piti kuuluisan puheensa, joka oli osaltaan käynnistämässä Jugoslavian perintösotia. Kosovon sota on ohi, Milosevic on kuollut, mutta itse asia elää edelleen.

Kaikista edellä mainituista vaikeuksista huolimatta näyttäisi siltä, että Serbia on kivuliaalla ja hitaalla matkalla kohti länttä. Siitä huolimatta, että radikaalit voittivat vaalit, jää hallituksen kokoaminen kahden länsisuuntautuneemman puolueen tehtäväksi. The Economist katsoi Radikaalipuolueen kovassa kannatuksessa olevan enemmän kyse hallitsevien puolueiden näpäyttämisestä, ei niinkään siitä, että kansalaiset haluaisivat pitää kynsin hampain kiinni jo nyt käytännössä omaa elämäänsä elävästä Kosovosta. Montenegron itsenäistyminen valtioliitosta osattiin jo ottaa rauhallisesti vastaan. Veikkaukseni on, että Kosovon suhteen tulos tulee pitkän prosessin myötä olemaan sama. Liikkeelle lähtenyttä junaa ei voida enää pysäyttää, viivyttää tosin kyllä.

Syyt ovat selviä. Serbian talous on raunioina, nuoret muuttaneet ulkomaille, sodat päättyneet toinen toisensa jälkeen tappioihin. Vaikka unelma suur-Serbiasta saattaa silti joidenkuiden sydämessä elää, suurin osa kansasta ymmärtää, ettei siihen ole enää paluuta. Eurooppalainen horisontti, kun naapurimaa Kroatiakin on neuvotteluvaiheessa, on ainoa mielekäs yhteistyösuunta. Sen asettamat vaatimukset ovat serbien tiedossa. Kosovon asema on ratkaistava, ja ainoa pitkällä tähtäimellä mielekäs vaihtoehto on sen siirtymäkauden jälkeinen itsenäisyys ja tätä seuraava länsi-integraatio niin Serbian kuin uuden Kosovonkin osalta.