Tartu hetkeen - jos osaat

Naomi Klein kirjoittaa uusimmassa kirjassaan tuhokapitalismiksi nimeämästään ilmiöstä sekä nk. shokkidoktriinista. Tällä hän viittaa tilanteeseen, jossa yhteiskunnallinen poikkeustila mahdollistaa radikaalit reformit talouspolitiikassa ja omistussuhteissa. Kyseinen poikkeustila voi olla luonnon tai ihmisen aiheuttama katastrofi, sota tai taloudellinen romahdus. Oleellista on kuitenkin "hetkeen tarttuminen", tilaisuuden käyttäminen.

Keskeinen edellytys poliittisen käänteen onnistumiselle on osaava ja ohjelmallinen asiantuntijajoukko. Kleinin esimerkeissä valmiit ohjelmalliset, "asiantuntijuuteen" verhotut lainsäädäntö- ym. muutokset ovat tarpeellisia silloin, kun tilanne vaatii poliittisesti nopeita ratkaisuja. Mikäli nämä toimet voidaan "ainoina oikeina" sitoa tukipaketteihin, lainoihin tms, jää kansallisille poliittisille järjestelmille käytännössä vain mahdollisuus hyväksyä toimenpiteet, siitä huolimatta että ne saattavat, ja ovat usein johtaneet laajamittaiseen yksityistämiseen, epätasa-arvon kasvuun ja monin paikoin toimineet tavoitteidensa vastaisesti.

Miksi näin? Monet vasemmistolaiset teoreetikot puhuvat hegemoniasta. Mahdollisuudesta määritellä todellisuuden reunaehdot. Taloustiede muuttui poliittisesta yhteiskuntatieteestä luonnontieteeksi, tiettyjen perusoletusten varassa toimivaksi omalakiseksi järjestelmäksi. Pääomaliikkeiden vapauttaminen kavensi demokraattisen päätöksentekojärjestelmän valtaa suhteessa talouteen. Valtion osallistuminen sekä sääntely nähdään lähtökohtaisesti tuomittavaksi ja yleiseksi eliittimielipiteeksi vakiintuu mahdollisimman liberaalin kapitalismin edistämisen yleinen tavoiteltavuus. Oikeistolainen näkemys talouden toiminnasta vakiintuu arkijärjeksi, hegemoniseksi ajattelutavaksi.

Vasemmiston kriisissä on kyse keskeisesti hegemonian haastamisen vaikeudesta, ja oman selkeän ajattelutavan ja todellisuuden hahmottamistavan puutteesta. Ajatellaanpa globaalia rahoitusmarkkinakriisiä. Perustavanlaatuiset ongelmat nykymuotoisessa talousjärjestelmässä antaisivat erinomaista poliittista tilaa radikaaleille vaatimuksille uudelleenjärjestelyistä. Todistusaineisto ja reaalimaailman ilmiöt ovat vasemmiston puolella. Talouskasvu oli nopeampaa aikana, jolloin demokraattisilla järjestelmillä oli enemmän talouspoliittista merkitystä, finanssikriisejä oli harvemmin ja talouskasvun hyödyt jakaantuivat tasaisemmin. Poliittinen momentum poliittiselle etenemiselle ja muutosten tekemiselle on nyt.

Tulos? Ainakin Suomessa talousjärjestelmän tilasta ja oikeutuksesta on keskusteltu vain vähän. Kotimainen talouspoliittinen keskustelu on pyörinyt sen ympärillä ulottuvatko hyvin yleisellä tasolla esitellyt amerikkalaisten asunto- ja arvopaperimarkkinoiden "ongelmat" Suomeen ja suomalaiseen arkitodellisuuteen vaiko ei. Keskustelulle siitä, tulisiko koko järjestelmää tarkastella uudelleen, sen miettimiselle onko sen perusperiaatteissa uudelleenajattelun paikka, ei ainakaan julkisuudessa ole juurikaan tilaa ollut.

Miksi näin on? Vaihtoehtoja on kaksi. Joko tilannetta pidetään ohimenevänä tai vähämerkityksisenä, ja uskotaan tulevaisuuden olevan järjestelmän pikkuviilauksen kautta valoisa, tai sitten kyse on siitä, ettei vaihtoehtoista visiota ole kyetty luomaan. Vasemmisto saattaa itse olla liian kiinnittynyt vallitsevassa järjestelmässä toimimiseen, eikä halua tai kapasiteettia tarkastella järjestelmää perustavanlaatuisesti ja vaatia suuria muutoksia liiemmälti ole. Talouden irtautuminen asiantuntijajärjestelmäksi lisää ongelmia. On huomattavasti helpompaa pitää keskustelu kiinni lähikoulussa tai vaatia lisää terveyspalveluita kuin uppoutua käyriin. Tähän pitäisi kuitenkin riittää entistä enemmän panoksia, erityisesti puolueiden johdossa ja taustaryhmissä.

Vasemmiston uusi nousu voi lähteä intellektuaalisena, kriittisenä ja maailmaa muuttavana projektina nimenomaan uudenlaisena ja selkeänä ajatteluna suhteessa talousjärjestelmään. Rahoitusmarkkinat tarvitsevat sääntelyä, demokraattisella päätöksenteolla tulee olla roolia talouden toiminnassa. Kaikki tämä on saatava aikaan globaalilla tasolla. Rahoitusmarkkinakriisi todistaa vasemmiston olevan periaatetasolla oikeassa talouden toiminnan suhteen. Oikeistolaisen ideologian on todellisuus todistanut vääräksi ja vahingolliseksi. Nyt pelitilaa on, aika on nyt, mutta löytyykö todellisuuden muuttajia?

Mitä on tehtävä?

Poliisi on jo kauan ollut sitä mieltä, että suurin turvallisuusuhka Suomessa ovat yksinäiset miehet ja mielenterveydeltään järkkyneet. Viime vaalikaudella erityisesti Ilkka Taipale piti aiheesta eduskunnassa ääntä. Ei täysin turhaan, mutta ikävä kyllä viesti ei mennyt ajoissa tarpeeksi hyvin läpi ilman liian kouriintuntuvia todisteita.

Kauhajoki, kuten Jokelakin, oli tapahtumana traaginen, turha, masentava ja pelottava. Toistakymmentä turhaa kuolemaa. Kymmenien läheisten elämä lopullisesti ja peruuttamattomasti pilalla. Monen lapsen ja vanhemman seurana pelko. Suomalainen koulu on hyvä ja laadukas, ja antaa erinomaiset eväät elämään - mikäli selviät sieltä hengissä. Mitä vastaisit lapselle tai nuorelle joka pelkää mennä kouluun? Ei tällaista enää toista, kolmatta, kuinka monetta kertaa tapahdu.

Itseään jumalana pitäviä sekopäitä on aina ollut ja tulee varmasti aina olemaan. Yhteiskunnallisesti merkittävä kysymys on se, miksi tämänkaltaista omaa pahaaoloa ei enää pureta vain itseen vaan silmittömästi ja massiivisessa mittakaavassa lähes satunnaisiin ihmisiin omassa lähiympäristössä? Tämä ilmiö on Suomessa uusi, mikä sitä ruokkii ja sen mahdollistaa? Hyvä kysymys on myös se, miten yhteiskunta parhaiten suojelee itseään ja jäseniään tältä ilmiöltä?

Keskustelu tulee myös todennäköisesti laajenemaan aselakeihin. Pääministeri Vanhanen nosti eilen ilmaan aseiden yksityisomistuksen rajoittamisen. Aiheesta keskustellaan myös Soininvaaran blogissa. Uskoisin, että Vanhasen eduskuntasähköpostin tukkii tällä hetkellä aggressiivinen vastalobbaus, jossa pistoolit samaistetaan tuhovoimaltaan keittiötarvikkeisiin ja korostetaan vastuullisen yksilön oikeutta hankkia harrastustarpeisiinsa aseita.

On totta, ettei ainutkaan Kauhajoen tai Jokelan uhreista palaa sillä, että aseet takavarikoitaisiin niiltä kansalaisilta, jotka eivät ole milloinkaan aikoneet avata tulta kanssaihmisiään kohtaan. Eikä se myöskään takaa sitä, etteikö jotain tällaista voisi tulevaisuudessakin tapahtua. Mutta laskisiko se todennäköisyyttä? Matti Juhani Saaren ase oli laillinen, olisiko hän hankkinut tarkoituksiinsa ja tavoitteensa täyttääkseen luvattoman aseen? Voimme vain spekuloida ja arvailla. Asia ei ole yksinkertainen.

Jotain on kuitenkin tehtävä. Julkisuudessa esitettyjen tietojen mukaan tekoaan vuosia suunnitellut Saari sai aseen, joutui myöhemmin puhutteluun eikä asetta häneltä takavarikoitu. Tämä, kuten hirvittävän konkreettisesti havaittua, oli virhe eikä saa toistua. Aseharrastajat tekisivät suuren palveluksen itselleen, harrastukselleen ja yhteiskunnalle, mikäli he esittäisivät oman näkemyksensä ja vaihtoehtonsa tämänkaltaisten tapahtumien estämiseksi.

Syitä Jokelaan ja Kauhajokeen on varmasti monia. Osa yhteiskunnallisia, osa yksilöllisiä, joillekin voidaan tehdä suoraan jotain kuten vaikkapa mielenterveyspalveluiden ja kouluterveydenhuollon rahoitukselle, osa on niin henkilökohtaisia, ettei siellä voi toimia sen paremmin lainsäätäjä kuin muukaan viranomainen. Yhtä kaikki, jokin on rikki.

Kauhajoki 23.9.2008

esasuominen.fi

Kunnallisvaalit lähestyvät ja allekirjoittanut on ehdokkaana Turun kaupunginvaltuustoon. Vielä teemoiltaan ja sisällöltään keskeneräiset kotisivut on avattu osoitteessa http://www.esasuominen.fi/. Tästä se lähtee!

Ohjelmallinen oikeisto?

Pääministeri Vanhanen ilmoitti jo kauan sitten pyrkivänsä jäämään pois Keskustan puheenjohtajan paikalta vuonna 2015. Tämä tapahtuisi hänen maailmassaan ilmeisesti kolmannen pääministerikauden jälkeen. Koska nykyinen hallitusyhteistyö on ainakin julkisuuteen tulleiden näkemysten mukaan hahmotettavissa mieluisammaksi kuin edellinen, voisi kuvitella, että Vanhasella olisi halua jatkaa oikeistokoalition kärkimiehenä myös seuraavien vaalien jälkeen.

Neljä vuotta kuluu nopeasti ja sen aikana kykenee usein lähinnä aloittamaan erilaisia sinällään merkittäviä hankkeita. Tämän hallituksen aikana on haudattu tulopoliittiset kokonaisratkaisut, joka sinällään toki oli työnantajaleirin päätös mutta josta hallitus varmasti oli hyvissä ajoin tietoinen, aloitettu SATA-komitean työ sekä tehty linjauksia kuntatalouden suhteen pitkälle tulevaisuuteen peruspalveluohjelman muodossa. Mitään erityisen dramaattista tupoa lukuunottamatta ei ole toistaiseksi tapahtunut, mutta merkittäviä siemeniä on kylvetty nimenomaan näihin kokonaisuuksiin.

Kuten Ruotsissa, myös Suomessa oikeisto nousi valtaan lupaamalla periaatteessa kaiken mitä demaritkin, paitsi että tehdä asiat "uudella tavalla". Olla itse asiassa parempia sosialidemokraatteja kuin itse demarit ovatkaan. Kehittää suuren enemmistön kannatusta edelleen nauttivaa hyvinvointiyhteiskuntaa "kannustavaan" ja "valinnanvapautta tukevaan" suuntaan. Mikäs siinä, tuskinpa näitä tavoitteita vastustaa kukaan. Mutta on arvioitava, millaiseen suuntaan todellisessa maailmassa aloitetut reformit mahdollisesti vievät.

SATA-komitean työ on varmasti tärkeä ja tarpeellinen. Mutta mikäli reunaehdoiksi asetetaan perusturvan parantaminen ilman lisärahaa, voidaan lopulta varoja hakea vain leikkaamalla ansioturvaa. Tähän suuntaan on linjannut mm. työttömyysturvan osalta ministeri Hyssälä. Ansioturvan ollessa keskeisin korkeaa ammatillista järjestäytymisastetta ylläpitävä tekijä voi tavoite olla kylmän valtapoliittinen - heikentää työntekijäjärjestöjä. Ansioturvan heikentäminen osuu korostuneesti demarien ja kokoomuksen kannattajiin, mutta joista jälkimmäiset harvoin kuvittelevat moisia etuja milloinkaan tarvitsevansa. Siksi he tuskin lähtevät barrikadeille.

Ammattijärjestöjen yhteiskunnallista roolia saattaa heikentää myös tupo-järjestelmän romutus, jota porvaripuolueet eivät ole jääneet liiemmälti suremaan. Liittokierrokset tuonevat järjestelmään epävakautta, kalliita kierroksia ja yleistä turbulenssia, mutta kokonaisuutena saattavat divida et impera -hengessä korostaa yksituumaisemman työnantajaleirin vaikutusvaltaa. Ainakin kansallisen politiikan tekemisen mahdollisuus heikkenee ja eräs keskeinen talouspolitiikkaan vaikuttamisen väline heitettiin ikkunasta ulos. Toki liittotaso sisältää myös mahdollisuuksia, mutta se vaatisi sitoutumista toisen osapuolen kunnioittamiseen. Paperin työsulusta lähtien tämä piirre on suomalaisista työnantajajärjestöistä kaikonnut.

Kuntarahoituspuolella valtion absoluuttinen kunnille tarjoama rahamäärä kyllä lisääntyy, mutta ensi vuodesta lähtien sen %-osuus menoista alkaa pudota. Ergo: kunnat jäävät entistä enemmän oman onnensa nojaan ikääntyvän väestön palvelutason ylläpitämisessä. Tämä siis tilanteessa, jossa valtio on selkeästi ylijäämäinen. Mikä tässä taustalla? Optimisti näkisi kepin tuottavuuden parantamiseen ja kuntaliitoksiin. Pessimisti, joka tässä tapauksessa uskoisi politiikan olevan arvolähtöistä, näkisi tarkoituksellisen halun työntää julkisen sektorin palveluita residuaalipalveluiksi.

Valtionvarainministeri Katainen vastusti päivähoitomaksujen poistoa katsomalla, että keskiryhmien tulee maksaa omista palveluistaan. Jos luottamus kunnallisiin palveluihin horjuu tulevaisuudessa entisestään, on aivan selvää, että maksukykyiset keskiryhmät alkavat entistä enemmän myös muun kuin terveydenhuollon osalta valita itsensä ja perheensä pois yhteisistä palvelujärjestelmistä, pohjoismaisen mallin ytimestä, ja kysellä perustellusti sen perään miksi he maksavat veroja kun eivät kuitenkaan niistä hyödy. Suunta siis vaikuttaisi selvältä, kutistetaan julkista sektoria kohti viime vuosisadan alun köyhäinhoitovaltiota ja varakkaammat hankkivat omat palvelunsa kilpailullisilta markkinoilta ja yksityisiltä tuottajilta. Tätähän valtio voi sitten tukea veroeduin jne.

Kataisen julkituomassa verolinjassa joka korostaa pääomatuloista ja ansiotuloista maksettavien verojen epäsuhtaa voisi olla häivähdys sinipunaa. Riippuu lopullisesta tavoitteesta. Onko tavoitteena yksittäinen progressiivinen vero vaiko tasavero? Nyt tehty veroratkaisu, "tasaiset" veronkevennykset kaikille palkansaajille ei välttämättä ole järkevin mahdollinen ottaen huomioon suhdannetilanteen. Jos taantuma tulee, niin ei silloin veroja koroteta. Vaihtoehdoksi jäävät velanotto tai karsiminen. Karsimisvaihtoehto korostaisi edellämainittua luottamusongelmaa, velkaelvytys taas tuskin tämän hallituksen politiikkavaihtoehtoihin kuuluu jo ideologisista syistä. Veronalennusvaran olisikin voinut kohdentaa paremmin, tai sitten säästää siihen ajankohtaan, jossa talous aidosti sakkaa.

Kaiken kaikkiaan aloitetut kehityskulut voisivat osua hyvin keskeisesti pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin peruspilareihin. Muutos suuntautuisi selkeästi kohti anglosaksista mallia, joka ei ole tunnettu sosiaalisista saavutuksistaan, vaan jossa luokkayhteiskunta elää ja hengittää vielä 2000-luvullakin. Onko taustalla tällaista selkeää ohjelmaa vai onko kyse vain sattumista, erillisistä reformeista ilman kokoavaa ajatusta vai onko murhe kokonaan turha?

Jos kyseessä on mietitty ohjelma, niin siitä ei puhuta. Demokratian nimissä pitäisi, vaikka luonnollisesti tämä vaarantaisi sen toteutuksen. Sinällään tämä mahdollinen ohjelmallisuus olisi kunnioitettavaa kuten kaikki laaja-alaiset visiot. Jos tällainen kokonaisuus toteutuu, sen mahdollistavat poliittiset enemmistöt säilyvät ja koko kattaus perustellaan hyvinvointivaltion säilyttämisellä niin vuonna 2015 Vanhasen 12-vuotiskauden päättäjäisissä voidaan todeta vanhaan neuvostotyyliin: "Leikkaus onnistui hyvin, joskin potilas kuoli."

Kuntavaalit - erä 1

Tekisi mieli blogata tapahtuvasta rahoitusmarkkinoilla leviävästä paniikista ja nykymuotoisen kapitalismin perustavanlaatuisesta kriisistä, mutten oikein pysty henkisesti irrottautumaan työtodellisuudesta. Kunnallisvaalien ehdokaslistat kun sulkeutuivat tänään. Kuten kirjoitettua, on ehdokasasettelulla vaali vaalilta korostuneempi merkitys lopputuloksen kannalta. Tämä koskee niin eduskunta- kuin erityisesti kunnallisvaaleja. Paikallisissa vaaleissa äänestetään paikallisia ehdokkaita, ja puolue kykenee kansallisella toiminnallaan ja yleisellä näkyvyydellään korkeintaan kääntämään ehdokastaan etsivien ihmisten päitä kohti omia julisteitaan.

Perinteiseen tapaan Keskusta asettaa eniten ehdokkaita. Ennakkotietojen mukaan Keskustan ehdokasmäärä kuitenkin putoaa rajusti. Kun vielä viime vaaleissa maalaisliittolaisia keikkui listoilla pitkälti yli 11 000, tavoittelee valtuustopaikkaa nyt arviolta 9800 keskustalaista. Luvussa näkyvät paitsi kuntaliitokset, myös Keskustaan jollain muotoa iskenyt laajempi väsymys. Puolueen puheenjohtaja vierailee aika ajoin julkisuudessa tekemässä itseään naurettavaksi ja muita ei juuri näy. Ei ihme, ettei kone tahdo käynnistyä. Kun vielä huomataan, että vähentynyt keskustalaisjoukko joka tapauksessa keskittyy pieniin kuntiin joissa hyväkään menestys valtuustopaikoissa ei juuri valtakunnallisissa kannatuspalkeissa näy, on vaalien suurin häviäjä helppo ennustaa.

Ehdokasmäärissä alas tulevat myös sosialidemokraatit. Demarien ehdokaslistoilla on hieman vajaa 8000 ihmistä. Varsinais-Suomen piiri, jonka työntekijänä olen toiminut, asettaa yhteensä 794 ehdokasta, eli melko tarkkaan kymmenen prosenttia kokonaismäärästä. Näin on ollut useissa vaaleissa. SDP:n ehdokaslistoja leimaa voimakas muutos. Kuten todennäköisesti myös Keskustalla, demareilla moni pitkään istunut vaikuttaja jättää leikin näissä vaaleissa. Pienempien liitospaikkakuntien napamiehet ja -naiset eivät halua päättää pitkää uraansa valtuutettuna putoamiseen suurkunnan vaaleissa. Sosialidemokraattien mahdollisuuksia menestyä kilvassa suurimman puolueen asemasta erityisesti Keskustan suhteen kuitenkin parantaa ratkaisun siirtyminen suurempiin kaupunkeihin.

Ehdokasasettelun perusteella Kokoomuksella on hyvä mahdollisuus kaapata ykköspuolueen asema. Kun ehdokasmääräerot ovat tasoittuneet ja Kokoomuksen korkea kannatus keskittyy kaupunkeihin, on heillä mahdollisuus hyvään äänipottiin -ja ohitukseen kolmospaikalta kohti kirkkaampia mitaleita. Myöskään kuntaliitokset eivät ole kohdelleet Kokoomuksen listoja yhtä kaltoin kuin kahden muun suuren puolueen. Timo Soini ennusti aikanaan blogissaan "juppikokoomuksen voittavan vielä kunnallisvaalit, mutta sen jälkeen tulee vaikeaa." Näin voi olla, ainakin tämänpäiväisen suorituksen jälkeen siihen on olemassa hyvät mahdollisuudet.

Pienemmistä puolueista mielenkiintoisia ovat vihreät ja perussuomalaiset. Vasemmistoliiton tasainen alamäki tulee ehdokasasettelun perusteella mitä todennäköisimmin saamaan edelleen jatkoa. Vihreät ovat onnistuneet saamaan jalansijaa maakuntakeskuksissa ja kehyskunnissa, joista voi irrota toistaiseksi vähäinen vaikutusvalta, mutta kuitenkin tärkeää yleistä kannatusta. Pk-seudulla he voivat kilpailla ainakin Helsingissä ja Espoossa myös asemista. Perussuomalaiset taas etenivät harppauksella. Se, onnistuiko heidän ehdokasasettelunsa paremmin maalla vai kaupungissa voi ratkaista kolmen suurimman puolueen järjestyksen.

Kaiken kaikkiaan, tulossa mielenkiintoiset vaalit. Jos veikata pitäisi, veikkaisin tasaista kisaa suurimman puolueen asemasta jossa Keskusta tulee lopulta jäämään kolmanneksi, perussuomalaisten läpimurtoa tällä kertaa Halmetta kestävämmillä valtuutetuilla useisiin valtuustoihin sekä vihreiden nousua Vasemmistoliiton ohi neljänneksi suurimmaksi puolueeksi. Se, kertooko tämä tulos kuitenkaan mitään siitä, kuka tosiasiassa kunnissa valtaa käyttää, onkin sitten aivan toinen tarina.

Hajakeskittäjä hakoteillä

Pääministeri Vanhanen esitteli viikonvaihteen Hesarissa näkemyksiään pääkaupunkiseudun kehittämisestä. Vanhanen jatkoi "hajakeskityksen" nimellä kulkevan mallinsa markkinointia. Tässä suunnittelussa raideliikennettä ei juurikaan lisättäisi ja ihmiset keskittyisivät pienempiin kyliin. Liikenne hoidettaisiin puhtaammilla polttoaineilla kulkevilla busseilla ja yksityisautoilla.

Ensin kehut. On hyvä, että pääministerillä on ajatus ja näkemys yhdyskuntarakenteen kehittämisestä. Suomessa yhdyskuntarakenteen merkitys päästöjen vähentämistavoitteissa on hyvin merkittävä. Ongelma syntyy kuitenkin siitä, että Vanhasen ehdotus toteutuessaan todennäköisesti toimisi erityisesti ympäristötavoitteita vastaan.

Merkittävin ongelma Vanhasen utopiassa on liikenne. Ajatus siitä, että pienissä paikallisyhteisöissä käytäisiin lähellä töissä on varmasti jonkun mielestä mukava, mutta kaukana todellisuudesta. Varsinkin perheessä, jossa on kaksi ansaitsijaa, molempien työpaikat tuskin löytyisivät pikkukylästä -ja tällöin alkaa liikennöinti suuriin keskuksiin joihin työpaikat tuntuvat syystä tai toisesta keskittyvän myös etätyön mahdollistavana aikana. Toki visioon voi liittyä ajatus siitä, että töissä käy vain toinen toisen keskittyessä kotona tapahtuvaan hoivaan. Ottaen huomioon visionäärin puoluekannan tämä ei välttämättä ole sattumaa.

On vaikea ymmärtää Vanhasen vihamielisyyttä raideliikennettä kohtaan. Raideliikenne lienee kuitenkin lähes millä tahansa mittarilla ympäristöystävällisempää kuin bussiliikenne. Kerrostaloasuminen, jonka ei tarvitse tarkoittaa betonimuuria mallia Merihaka, on energiatehokkuudeltaan ylivoimaista omakotiasumiseen verrattuna. Myös tehokkaasti radanvarteen rakennetut pienkerrostaloalueet voivat olla viihtyisiä ja vihreitä.

Kaupunkiseutujen asuntojen kohoavat hinnat kertovat siitä, missä kauppa kävisi. Tilanne, jossa kehyskuntiin muuttaminen muuttuu enemmän tai vähemmän pakolliseksi, on kestämätön. Vanhasen malliin saatetaankin joutua ei tavoitteellisesti vaan väkisin, muiden vaihtoehtojen de facto puuttuessa. Toimia tarvitaan, mutta täsmälleen päinvastaiseen suuntaan kuin mihin pääministeri esittää.

08/08/08 - muuttuiko maailma?

Georgian kriisin seurauksena suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun "haukat" ovat saaneet lisää vettä myllyynsä. Venäjän roolin ja ulkopolitiikan luonteen on nähty muuttuneen perusteellisesti ja lopullisesti. Tämän merkkinä on puhuttu 080808-maailmaan siirtymisestä. Tätä maailmaa luonnehtii voimapolitiikan ja etupiiriajattelun paluu, jonka nyt nähdään mullistavan turvallisuuspoliittisen ajattelun myös Suomessa. Arviointiin ja mietintään on varmasti tarvetta, mutta näissä puheenvuoroissa arvioinnin lopputulos tuntuu kovin oletetulta - NATOon niin kuin olisi jo.

On aivan totta, että Venäjä käytti kohtuutonta voimaa etelänaapuriaan vastaan. Sinällään on kuitenkin huomattava, että jäätyneen konfliktin sulattamisen ensiaskeleet otti Georgia. Saakasvilin motiiveista aloittaa sotatoimet Etelä-Ossetian separatisteja vastaan voidaan esittää monenlaisia arvailuja. Sisäpoliittinen motiivi ei välttämättä ole huono arvaus. Venäjän nopea vastaus kuitenkin osoitti, että se oli varautunut sodankäyntiin alueella.

Saakasvilin asema on ollut vaikea jo kauan, häntä vastaan järjestettiin laajoja mielenosoituksia vuonna 2007 ja hänen vaalivoittoaan pidettiin kyseenalaisena. Nyt kansalaiset vaikuttavat seisovan yhtenäisenä sotasankaripresidenttinsä takana, vaikkei alkuperäisenä tarkoituksena varmasti ollutkaan täysimittaisen sodan sytyttäminen. Vaikutusvaltaista tukea tulee myös ulkomailta, mm. USA:n republikaanien presidenttiehdokkaalta.

Kun nyt katsotaan Venäjän olevan "nälkäisen suurvallan", joka uhkaa naapureitaan, herää kysymys kuinka paljon erityisesti Suomen osalta keskustelussa näkyy tarkoituksenmukainen liioittelu. Venäjän vahvuuden taustalla on toistaiseksi vain ja ainoastaan raaka-aineiden, erityisesti öljyn, hinnan nopea nousu. Mikään Venäjää sitä Jeltsinin aikana piinanneista rakenteellisemmista ongelmista ei ole poistunut. Väki vähenee, infrastruktuuri on vanhanaikaista, suurimpia kaupunkeja ja öljytuotannon keskuspaikkoja lukuunottamatta köyhyys on laajallelevinnyttä.

Eurooppa on riippuvainen Venäjän energiasta, mutta Venäjä on vähintään yhtä riippuvainen Euroopasta tulevista tuloista -markkinoista. Nyt perinteisemmät uhkakuvat ja etupiiriajattelu ovat hetkeksi palanneet julkiseen keskusteluun ja niitä lietsomalla voidaan edistää omia poliittisia päämääriä, mutta onko muutos todellakin pysyvä? Voinee lyödä melkoisesti vetoa sen puolesta, että ensi vuonna tähän aikaan agendaa hallitsevat jälleen taloudelliset kysymykset. Venäjällä on kerta kaikkiaan liikaa pelissä, jotta sen kannattaisi pyrkiä avoimeen konfliktiin läntisen Euroopan, johon Suomi kiistatta kuuluu, kanssa.

Epävarmuudet liittyvät ennen muuta niihin entisiin neuvostotasavaltoihin, joiden oma valtiollinen identiteetti on edelleen epäselvä. Merkittävin näistä on Ukraina. EU:n olisi kyettävä luomaan yhtenäinen toimintalinja, jossa voitaisiin niin Venäjälle kuin sen naapureille tarjota houkuttelevaa yhteistyöhorisonttia Euroopan suuntaan ja suhteen. Venäjän näkeminen vastustajana ja pyrkimys muurin rakentamiseen ja etupiirien jakamiseen on mennyttä maailmaa, ja vaikka Venäjällä tällaista pyrkimystä olisikin, ei siihen tule alistua.

Gorbatshov puhui aikoinaan "yhteisestä eurooppalaisesta kodista". Sittemmin Venäjä vaikuttaa hylänneen tämän tien, mutta olisiko sille paluuta? Eurooppalainen perspektiivi, positiivinen mahdollisuus, jota mm. Erkki Tuomioja on pitänyt keskeisimpänä Balkanin pikku hiljaa tapahtuvan vakautumisen ajajana, tulisi olla nähtävissä oleva tulevaisuudenkuva myös itäisimmässä Euroopassa ja Kaukasuksella. Avoimuus ja integraatio näkymänä, nationalistisen uhon sijaan voisi luoda toimivia yhteisöjä -ja tehdä sotatoimista kaikissa olosuhteissa kannattamattomia.

Kun pohditaan Suomen asemaa, niin lienee aiheellista pohtia olisiko Venäjällä intressiä uhata Suomea sotilaallisesti? On vaikea keksiä mitään syytä miksi olisi, edes Georgian konfliktin jälkeisessä maailmassa. Omaa turvallisuuspoliittista asemaamme NATO-jäsenyys tuskin erityisesti parantaisi. Eräs motiivi voisi toki olla jäsenyyden hakeminen, koska katsottaisiin tarpeelliseksi näpäyttää Venäjää vaikkapa sen käyttäytymisestä Georgiassa. Tämä peruste ei kuitenkaan olisi erityisen turvallisuuspoliittinen -eikä välttämättä edistäisi Suomen toimimista aktiivisena sillanrakentajana Venäjän itsensä integroimisessa laajempiin rakenteisiin.


p.s.: Kansainväliseen teemaan sopien: Demarinuoret kummastelevat, aiheellisesti, Kokoomuksen kansainvälisiä viiteryhmiä.