Samaa sukua - samaa maata

Pääministeri Vanhasen ilmoitus siirtymisestä sivuun Keskustan puheenjohtajan paikalta ei lopulta yllättänyt liiaksi, suurimmaksi yllätykseksi nousi lähinnä tekosyyn heikkous. Kuten useat pääkirjoituksetkin arvioivat, jalkaleikkauksesta toipuminen on esiin nostettuna syynä melko erikoinen mieheltä joka vielä jokin aika sitten ilmoitti jatkavansa pääministerinä aina vuoteen 2015 asti.

Toistuvien vaalitappioiden, muistinmenetysten ja muiden skandaalien rasittaman Vanhasen poliittinen pääoma on syöty jo pitkän aikaa sitten eikä sinällään hyvistä linjapuheenvuoroista ollut sitä kasvattamaan. Pietarsaaren puoluevaltuustossa pidettyä puhetta kehuttiin ja se oli luontevaa jatkoa aiemmin esitellyille linjauksille, mutta uskottavuutta puheenvuoroille toisi se, että Vanhasen itsensä johtama hallitus toteuttaisi niitä.

Vaikkei välittäisikään tämän päivän sanojen ja tekojen ristiriidasta, putoaa Vanhasen puheilta pohja viimeistään kun hän samaan aikaan liputtaa vähintään puoliavoimesti porvariyhteistyön jatkamisen puolesta. 90-luvun eurooppalaisesta sosialidemokratiasta plagioitu "kolmas tie" vaikuttaakin näin olevan vain vaalivalmisteluihin liittyvä temppu jolla SDP pyritään syrjäyttämään talouspoliittisesta keskustelusta. Näillä eväillä ja kuluneella naamalla Keskusta tuskin kuitenkaan pärjäisi. Hallituspuolueen, erityisesti pääministeripuolueen on vaikea esiintyä opposition edustajana.

Keskustan perintöprinsessa on jo vuosia ollut ympäristöministeri Paula Lehtomäki. Lehtomäki on ilmoittanut tulevissa vaaleissa siirtyvänsä ehdokkaaksi Uudellemaalle. Kansanedustajapaikka on toki varma, mutta saattaa olla että äänivyöry jää haaveeksi. Ympäristöarvojen merkitys korostuu Uudenmaan kaltaisessa vaalipiirissä jossa väestö on nuorehkoa ja koulutettua. Lehtomäkeä on jo pitkään arvosteltu voimakkaasti heikkoudesta ympäristökysymyksissä. Tämän päivän Helsingin Sanomien haastattelussa hän asettaa jälleen ympäristön sekä työn ja toimeentulon toisiaan vastaan. Tämän ajattelutavan soisi jo olevan historiaa.

Ympäristöasiat eivät ole Keskustan leipälaji eivätkä puolueen liepeillä pyörivien rahoittajatahojen mielenkiinnon kohteena. Siksipä nousevan keskustajohtajan huomasivat jo hyvissä ajoin myös vaalirahoittajat. Joukossa on mm. veroparatiisiyhteyksistään tunnettu Helsingin Mekaanikontalo. Lehtomäki oli niiden poliitikkojen joukossa jotka kielsivät tienneensä aiheesta mitään. Pikapuoliin hän kuitenkin joutui ilmoittamaan peräti 40 000 euron tuet. Summa on suurimpia pimitettyjä rahasummia -ja sen on vastaanottanut henkilö joka on ollut itse laatimassa vaalirahoituslakia.

On kovin valitettavaa, että monessa suhteessa Keskustan tulevaisuuden toivo muistuttaa erehdyttävästi edeltäjiään. Kaksi edellistä keskustajohtajaa ovat sotkeutuneet epätotuuksiinsa ja menettäneet nauttimansa luottamuksen -toinen eduskunnassa, toinen nyt julkisen mielipiteen paineessa. Lehtomäestä, jos valituksi tulee, uhkaa tulla uusi lenkki samaan ketjuun.

Syyssatoa

Syksyn(kin) on täyttänyt uusi työ ja lapsenhoito, mutta kirjoille jää sentään joitain harvoja iltoja. Yhteiskunnallisesta tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta kiinnostuneille ja näiden asioiden advokoinnista innostuneille voi Amazonin aarreaitasta suositella Richard Wilkinsonin ja Kate Pickettin kirjaa The Spirit Level - Why More Equal Societies Almost Always Do Better, josta on versonut mm. kampanjaorganisaatio Equality Trust.

Wilkinson ja Pickett vyöryttävät teoksessaan valtaisan määrän esimerkkejä siitä miten epätasa-arvo näkyy yhteiskunnallisena pahoinvointina niin mielen ja ruumiin terveydessä, koulutuksessa kuin sosiaalisen nousun vaikeutumisena. He osoittavat myös miten tasa-arvo hyödyttää jopa varakkaita ihmisiä. Erityisen mielenkiintoinen on kirjan väkivaltaa koskeva osuus. Wilkinson ja Pickett esittelevät tutkimuksia joiden mukaan väkivallan yleisyyttä perustelee nimenomaan toivottomuuden kokemus sekä siihen liittyvän häpeän välttäminen. Ainoa tapa hankkia kunnioitusta ja asemaa tilanteessa jossa yhteiskunta ei tarjoa muita etenemisen mahdollisuutta on rikollisuus.

Kaksi keskeistä huomiota nousee esiin. Ensinnäkin oleellista ei niinkään ole se miten tasa-arvoon päästään, vaan ennen muuta lopputulema. Ruotsi ja Japani ovat monessa suhteessa hyvin erilaisia yhteiskuntia. Toista luonnehtii pitkälle edennyt sukupuolten välinen tasa-arvo mm. työelämässä, toista taas ei. Myös maiden verojärjestelmät ovat hyvin erilaisia. Yhteistä on kuitenkin hyvin tasa-arvoinen lopputulema - sekä hyvä menestys vertailuissa. Toinen keskeinen havainto koskee luottamusta ja vertaisuutta. Epätasa-arvo koskee muutakin kuin materiaalista eriarvoisuutta. Syvät kuilut ihmisten välillä heikentävät keskinäistä luottamusta joka puolestaan ruokkii turvattomuutta ja lisää sopimuskustannuksia.

Artemi Troitskin viimeisin suomennettu teos Venäjän viimeinen diversantti kattaa tämän venäläisen toimittajan ja kulttuuripersoonan verkkokirjoituksia edesmenneeltä Diversant Daily -sivustolta vuosilta 2000-2005. Blogikirjoituksista koostuva kokoelma on paikoin hauska, aina provokatiivinen, mutta ennen kaikkea synkän kriittinen Venäjän nykyhallintoa ja yhteiskuntaa kohtaan. Erityisen katkeriksi tekstit muuttuvat kuvattaessa Nord-Ostin teatteri-iskua tai kirjoittajan kritisoidessa venäläistä mentaliteettia joka saa kansalaiset palvomaan voimakkaina valtiomiehinä pahantekijöitä ja rikollisia.

Mielenkiintoisimpia kirjoituksia kokoelmassa on artikkeli liittyen oligarkki, liikemies Mihail Hodorkovskin pidättämiseen. Troitskin mukaan case Hodorkovskissa oli ennen kaikkea kysymys valtion kaikkivoipaisuuden osoittamisesta. Hodorkovski oli toki rikollinen, mutta miksi juuri hänet valittiin rivistä liittyi valtapolitiikkaan ja oligarkeille sekä kansalaisille annettuun viestiin kovuudesta ja vastarinnan mahdottomuudesta. Troitskin mukaan: "Se, että kyse on pelkästä stalinismista ei vaivaa juuri ketään, rutiköyhät eläkeläiset nauttivat jok'ikisestä vanhojen aikojen tuulahduksesta kun taas neukkuelämää elämätön nuoriso ei erota gulagia pr:stä".

Slovenialainen filosofi ja jonkin-sortin-kommunisti Slavoj Zizek vieraili Suomessa viime kuussa keräten Helsingin yliopiston suurimman luentosalin äärimmilleen uteliaita kuulijoita, allekirjoittaneen muiden muassa. Tilaisuudesta tarttui mukaan Kimmo Jylhämön ja Hanna Kuuselan toimittama Politiikkaa, idiootti! Vastakkainasetteluja Zizekin kanssa, joka sisältää otteita Zizekin teksteistä sekä kirjan toimittajien tekemän haastattelun.

Zizek kirjoittaa tarttuvasti post-politiikan ajasta ja politiikan tekemisen tavasta, joka on ajanut vasemmiston ongelmiin kaikkialla Euroopassa. Post-politiikka puhuu vastakkainasettelujen ajan loppumisesta sekä ideologioiden ja arvojen merkityksettömyydestä "asiantuntijuuden" rinnalla. Tällä se pyrkii hänen mukaansa naamioimaan omat ideologiset valtapyrkimyksensä. Zizekin teoksen artikkeleissa esittämät pohdinnat erityisesti autoritäärisestä kiinalaisesta kapitalismista kilpailukykyisenä vaihtoehtona länsimaiselle kapitalismille ovat mielenkiintoisia, samaten analyysi Ranskan maahanmuuttajalähiöiden mellakoista, joiden erityinen tuntomerkki oli se, ettei mitään tunnuksia tai vaatimuksia edes ollut. Hyvä kysymys kuuluu mitä tämä kertoo näiden nuorten suhtautumisesta yhteiskuntaan?

Vastaavankaltaisesta politiikan kriisistä ja syvästä luottamuspulasta on kyse myös eliittien ja kansalaisten vieraantumisessa toisistaan. Zizek pitää Ranskan ja Hollannin ei-ääntä taannoisissa Euroopan perustuslaista käydyissä kansanäänestyksissä merkittävänä ilmiönä, koska se osoitti politiikan ja vaihtoehtojen olevan edelleen olemassa. Hänen mukaansa populismi on nousemassa luokkataistelun korvaavaksi mobilisaatiota tuottavaksi voimaksi. Populismi politisoi asioita -ja siten laventaa demokratiaa, muttei kuitenkaan tarjoa mitään aitoa vaihtoehtoa -tämä olisikin vasemmiston tehtävä. Kriittisyys ilman todellista yhteiskunnallista analyysia tai toivoa ei johda minkäänlaiseen muutokseen. Tässä yhteydessä on syytä palauttaa mieleen myös eräs aiempi analyysi, joka sitoo tämän keskustelun Suomen olosuhteisiin.

Vasemmiston tulevaisuuden suuntaviivojen osalta Zizek peräänkuuluttaa tarvetta uskaltaa jälleen tehdä laajoja, kollektiivisia päätöksiä. Politiikka on hänen mukaansa ei mahdollisuuksien vaan mahdottoman taidetta, tarvetta kuvitella uusia todellisuuksia ja sitä kautta luoda niitä. Teksteissään Zizek etsii kommunismin uutta lähtökohtaa yhteisomaisuuden, commonsien kautta. Tätä uutta, tällä hetkellä yksityistettävää omaisuutta ovat intellektuaalinen omaisuus, tieto, kieli sekä kommunikaation välineet, luonto sekä ihmiskunnan biogeneettinen perintö. Erityinen jännite syntyy ilmiöön jota Zizek kutsuu sosiaaliseksi apartheidiksi, eriarvoisuuden kasvuksi joka erittelee yhteiskuntien sisä- ja ulkopuoliset.

Vähemmälle jääneen romaanitaiteen edustajiin lukeutuu syntymäpäivälahjaksi saatu ja lentomatkan aikana ahmittu Kari Hotakaisen hieno uutuus Ihmisen osa. Kirja on kaunis, traaginen ja haikea kokonaisuus, joka tarjoaa lukuisia tarttumapintoja ajankohtaisesta yhteiskunta-ja työelämäanalyysista perheiden kipupisteisiin ja menetyksen kohtaamiseen.

Ihmisen osassa vanha maailma, jossa asiat olivat konkreettisia korvautuu "kaupallisella maailmalla", jossa suurin sankari, keskivertoa ja tavallisuutta halveksiva menestyjä on aatteettomuuden suuri vauva, jolla on paras kakka. Toiset syrjäytyvät ja menettävät ne ulkoiset tunnukset jota menestyminen edellyttää tuottaen häpeää läheisilleen. Heidän selviytymistään kuvataan tarkasti ja henkilökohtaisesti, heidän omasta näkökulmastaan.

Lopulta Ihmisen osa pohtii nimenomaan selviytymistä. Ja sitä miten ihminen hauraimmillaan, pahimman iskiessä on lopulta täysin riippuvainen muista ihmisistä. Johon hänellä on lupa ja oikeus.