Kuntakeskustelusta II

Kirjoittelen taas hieman kuntarakenteesta, aiheen ollessa ajankohtainen ja tärkeä, paitsi ennen kaikkea suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kannalta, myös ajatellen tulevia eduskuntavaaleja ja sen jälkeisiä hallitusneuvotteluita. Hallitus on ladannut hankkeeseen huomattavan kunnianhimoisia odotuksia ja kuten todettua, niihin on osattu alueilla ja kunnissa myös tarttua. Nyt on tärkeää, että poliittisella johtajuudella tämä hetki osataan hyödyntää.

Keskustan valmistautuessa edelleen pinnan alla kytevässä johtajuuskriisissä puoluekokoukseensa ja vaaleihin, vaatii kenttäväki puoluejohdolta näkyvämpää ja vahvempaa omaa politiikkaa. Keskustaväen keskuudessa edelleen monin paikoin epäsuosittu kuntauudistus tarjoaa otollisen kohteen jo siksi, ettei näkyvä EU:n vastustaminen ole lähestyvän puheenjohtajakauden vuoksi päähallituspuolueelle mahdollista. Toivoa sopii, että ministerit Vanhanen ja Manninen kykenevät estämään tällaiset pyrkimykset, mikäli niitä ilmenee. Myös SDP:n ministerien ja eduskuntaryhmän on oltava yksiselitteisiä. Keskustalle on tehtävä selväksi, ettei kuntauudistuksen suhteen kelloa voida kääntää takaisin ja että neuvottelut jatkuvat seuraavan hallituksen aikana, ellei tulosta nyt saada aikaan.

SDP:n ohella Kokoomus on ilahduttavasti ollut tukemassa peruskuntamallia. Porvaripuoli sai presidentinvaaleista uutta tuulta yhteistyöhönsä, mutta nyt kuntauudistus, varsinkin, mikäli punamulta joutuu kohtaamaan loppusuoravaikeuksia, saattaisi toimia eräänlaisena sillanrakentajayhteistyönä mahdolliselle sinipunahallitukselle. Mikäli tällainen yhteinen sävel löytyy, toisi se vaaliasetelmaan jälleen uuden mielenkiintoisen vaihtoehdon, jolla on olemassa vahvaa tukea molemmissa puolueissa. On toki olemassa myös riski, että porvaripuoli löytää yhteiset lähtökohdat myös tässä kysymyksessä. Kysehän on, vaikka se usein tuppaa unohtumaan, kunta- ja PALVELUrakenneuudistuksesta.

Eräs uhkakuva onkin oikeistopuolueiden kädenlyönti, jossa Keskusta saa pitää nykyisen kuntakartan ja tämän kaupan yhteydessä Kokoomus saa läpi oman aatteellisen tavoitteensa kunnallisten palveluiden mahdollisimman laajassa mittakaavassa tapahtuvasta ulkoistamisesta ja yksityistämisestä usein omien kannattajiensa ja aktiiviensa pyörittämille yrityksille. Tällainen vaihtokauppa voisi entisestään vahvistaa porvarihallitushakuisuutta seuraavien vaalien jälkeen – vaalituloksesta riippumatta. Keskustallekaan, varsinkaan ns. citykepulaisille, palveluiden siirtäminen laajassa mittakaavassa yksityisille tuottajille ei välttämättä ole aatteellisesti lainkaan vastenmielistä.

Tämä pelkälle spekulaatiolle rakennettu uhkakuva – pienet peruskunnat ja yksityiset palvelut - on toivon mukaan kaukaa haettu, sillä tulos olisi suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan ja kansalaisten edun kannalta varmasti huonoin mahdollinen. Pienten kuntien osto-osaaminen ei ole hääviä, joten laajamittaisen ulkoistamiskierteen alkaessa ne joko olisivat yritysten konsulttien ja lakimiesten armoilla, tai vaihtoehtoisesti palveluiden hankkiminen ja kilpailutus hoidettaisiin entistäkin enemmän kansalaisilta piilossa mm. kuntayhtymissä ja muissa läpinäkymättömyysongelmasta kärsivissä yhteistyöelimissä. Valta ja vastuu karkaisivat joka tapauksessa yhä syvemmälle kabinetteihin, joka on paitsi epädemokraattista, myös helpottaa auringonvalolle arkojen vaikuttamismenetelmien käyttöä.

Kuvalähde: Kuntaliitto

Suvi-Anne, MEP, sd?

Suvi-Anne Siimeksen ero Vasemmistoliiton puheenjohtajan paikalta tuli yllättäen, vaikka se ei yllätys ollutkaan. Liian yhteistyöhaluisena ja integraatiomyönteisenä hänen olonsa kävi liian vaikeaksi eduskuntaryhmänsä änkyröiden paineessa. Spekulaatiot Siimeksen tulevista tekemisistä, samoin kuin hänen puolueensa tulevaisuudesta, alkoivat luonnollisesti heti. Siimes on ilmoittanut kansainvälisten tehtävien kiinnostavan häntä. Mielestäni hän voisi pohtia Euroopan parlamenttia.

Viime vuoden viimeisessä (4/05) Ulkopolitiikka-lehdessä Siimes esittelee visiotaan sosiaalisesta Euroopasta. Siimeksen visiossa EU:n tekee taloudellisen mallinsa osalta selkeän eron Yhdysvaltoihin. Euroopan mallin tulee perustua kilpailukyvyn lisäksi sosiaaliseen ja ekologiseen vastuullisuuteen. Siimes kannattaa EU:n budjetin kasvattamista ja sen kautta tapahtuvaa uudelleenjakoa. Samaten korostuu yhteistyön tärkeys; laitavasemmisto ei saa sulkeutua omaksi ryhmäkseen, vaan sen tulee etsiytyä yhteistyöhön sosialidemokraattien ja maltillisten oikeistolaisten kanssa. Tätä kautta voidaan luoda poliittista rintamaa, jolla olisi todellinen mahdollisuus vaikuttaa Euroopan sosiaalisen mallin rakentamiseen.

Siimeksen visio Euroopasta ja sen tulevaisuudesta on monelta osin erittäin kannatettava ja vastaa lähes täydellisesti eurooppalaisten sosialidemokraattien näkemyksiä. Ennenkin eurodemareita kehunut Siimes olisikin oivallinen lisä europarlamentin sosialidemokraattiseen ryhmään. Olisi hienoa nähdä hänet sekä SDP:n jäsenenä että seuraavalla eurovaalilistallamme. Integraatiomyönteisiä, yhteistyöhaluisia ja -hakuisia vasemmistolaisia tarvitaan, niin Suomessa kuin Euroopassakin. SDP voisi myös tarjota pystyvälle ja tehokkaalle Siimekselle todellisia vaikuttamisen mahdollisuuksia. Myös puolue tarvitsee lisää Siimeksen kaltaisia rohkeita ja näkyviä naisia.

Vasemmistoliitolle voi Siimeksen lähdön jälkeen povata todellisia vaikeuksia. Mikäli pahin änkyräsiipi kaappaa vallan esimerkiksi Markus Mustajärven johdolla, tulee Vasemmistoliitolla olemaan vakavia vaikeuksia suurissa kaupungeissa. Toisaalta taas tämänsuuntainen valinta voisi nostaa puolueen kannatusta maakunnissa, korostuneesti EU-kriittisten ja maailman muuttumiseen tympääntyneiden Keskustan kannattajien joukossa. Niin tai näin, kokonaisuutena Vasemmistoliitto tuskin hyötyy millään tavalla Siimeksen lähdöstä. Puolue näyttäytyy yhä korostuneemmin maan alle menevänä menneisyyden liikkeenä. Voittajia tulevat tässä uudelleenjaossa olemaan SDP ja Vihreä Liitto.

Kuntakeskustelusta

Kunta- ja palvelurakenneuudistus on täydessä vauhdissa ja edennyt jossain vaiheessa hankkeen päällä pyörineistä tummista pilvistä huolimatta varsin hyvää vauhtia. Kunnissa hanke on onnistuttu monin paikoin ottamaan vastaan mahdollisuutena eikä uhkana, mitä on pidettävä iloisena yllätyksenä.

Aluekuntamalli, kuten oletettua olikin, on toiminut lähinnä keskustelunherättäjänä. Kunnista on kaikunut selkeä viesti peruskuntamallin puolesta. Tämä on erittäin järkevä linjaus. Yhtään ylimääräistä hallintotasoa ei saa luoda, vaan kuntademokratiaa on sen sijaan vahvistettava. Tämä tapahtuu luontevasti yhdistämällä kuntia siten, että todelliset poliittiset valinnat tulevat niissä mahdollisiksi. Paitsi että huomattava osa nykykunnista on taloudellisesti elinkelvottomia on myös selvää, ettei palveluja ole kyetty nykymallissa organisoimaan järkevästi. Nykyrakenteilla ei myöskään kuntatalouden omarahoitteisuus voi onnistua. Kuntaliitto on linjannut, että elinvoimaisessa peruskunnassa on vähintään 20 000 - 30 000 asukasta.

Demokratian vahvistaminen ja vallan ja vastuun sijaitseminen samassa paikassa läpinäkyvyyden korostamiseksi on keskeinen tavoite. Tässä yhteydessä tarkasteltavaksi tulee myös keskustelua aiheuttanut verotuksen painopisteen siirtäminen kuntatasolle. Oma mielipiteeni on se, ettei tässä tule edetä liian pitkälle. Kunnallinen veromalli ei saa tarkoittaa verokilpailua kuntien välillä. Samalla se saattaa väärin toteutettuna uhata tiettyjen palveluiden tarjoamista ylipäätään. Tavoite lähidemokratian lisäämisestä on hyvä ja oikea, mutta sen yhteydessä voitaisiin tarkastella myös tiettyjen toimintojen, kuten vaikkapa erityissairaanhoidon, siirtämistä valtion vastuulle. Sama koskee myös heilahtelevaa yhteisöveron tuottoa. Valtio on vahvojakin peruskuntia soveliaampi taho kantamaan näihin tuloihin väistämättä liittyvää korkeaa suhdanneriskiä.

Työssäkäyntialueet muodostavat luonnollisen ja dynaamisen pohjan uusille kunnille. Tämä tukisi niin onnistunutta maankäyttöä, elinkeinopolitiikkaa kuin palveluiden tarjoamistakin. Mikään itsestäänselvyys tämä ei kuitenkaan ole. Uhkaavaa kehitystä on havaittavissa mm. Turun seudulla, jossa varakkaat kehyskunnat kääntyvät ns. metsään ja etsivät yhteistyötä ja mahdollisia liitoksia nimenomaan keskenään eivätkä keskuksen kanssa. Tämä vaikeuttaisi maakuntakeskuksen, tässä tapauksessa Turun asemaa entisestään. Tämä vaihtoehto saattaa olla lyhyellä tähtäimellä kehyskuntien kannalta edullinen ratkaisu, mutta työssäkäyntialueen keskuksen vaikeudet alkaisivat hyvin nopeasti heijastua epäedullisuuksina myös ympäristöön. Pahimmillaan tällainen kehitys saattaisi aiheuttaa myös perusteetonta välien heikkenemistä ja uhkailua, jotka eivät ole omiaan lisäämään yhteistyöhalukkuutta seudulla.

Presidentinvaalien lopputulos aikaansaa väistämättä painetta erityisesti Keskustan kentässä monin paikoin epäsuosittuna pidetyn uudistuksen jarruttamiseen. Nyt tarvitaan näkemyksellisyyttä ja vahvaa poliittista johtajuutta, jolle on syytä toivoa menestystä. Uudistuksen epäilijät on kyettävä vakuuttamaan sen välttämättömyydestä. Rakenteisiin ei saa liiaksi rakastua, eikä paikallisidentiteetti ole oman kunnan itsenäisyydestä kiinni. Keskustan osalta kuntauudistusta voidaan verrata vaikkapa keskusteluun Suomen EU-jäsenyydestä.

Kuva: Vahdon kunnan vaakuna

Uusia tuttavuuksia

SONK:n talvipäivät ovat onnistuneesti takana; kahden päivän ajan keskustelimme mm. elinkeinopolitiikasta ja työmarkkinajärjestelmän tulevaisuudesta. Akateemisten nuorten heikohko paikallinen edunvalvontakulttuuri aiheutti perusteltua huolta. Tämä, ei niinkään SAK:n oletettu ylivalta maassamme, on syynä siihen, että korkeakoulutettujen ostovoima laahaa meillä EU-maiden keskiarvon alapuolella.

Paljon keskustelimme myös poliittisesta sisällöntuotannosta ja sen kehittämisestä poliittisissa liikkeissä. Tähän liittyen SONK:n erittäin toimivan ja vahvan Jyväskylän osaston aktivoituminen myös blogimaailmassa on hyvä uutinen. JSDN-aktiivi Jukka Torikka on hiljattain avannut blogin, jossa hän käsittelee mielenkiintoisesti mm. maatalouden tulevaisuutta. Jukka julkaisi myös yhden parhaista presidentinvaaleja käsitteleistä kommentaareista, mitä olen vaalien aikoihin lukenut. Tämä löytyy kulttuuriyhdistys Suunnan foorumilta. Tutustukaa ihmeessä!

P.S. Vaikka olen aika ajoin kritisoinutkin huippu-urheilua, niin pakko oli myöntää, että eilinen ottelu sai sydämen hakkaamaan. Lopputuloksen selvittyä ainoana ilopilkkuna voitaneen pitää esimerkkiä siitä, että maa, jossa sosialidemokraatit ovat pitäneet valtaa lähes keskeytyksettä kymmeniä vuosia ja jonka yhteiskunnalliselle kehitykselle on ollut korostuneen leimallista pyrkimys tasa-arvoon ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, kykenee tuottamaan paitsi loistavia joukkueita lukuisiin urheilulajeihin, myös erinomaisia yksilöurheilijoita. Yksi esimerkki lisää siitä, miksi oikeiston hellimä ajatus vain voittajiin ja huippuihin keskittyneestä yhteiskunnasta ei vain toimi.

0,7% ja muita ideoita

Kehitysyhteistyömäärärahoista on noussut melkoinen meteli maaliskuussa pidettävien kehysneuvottelujen alla. Kehysneuvottelujen valmistelu on käynnissä ja hallitus päättää vuosien 2007-2011 menokehyksistä ensi kuun lopulla. Eilen nähtiin aiheen tiimoilta myös varsin onnistunut mediaspektaakkeli, kun kansalaisjärjestöt luovuttivat vetoomuksen pahviselle Eero Heinäluomalle. Valtionvarainministeri ei ole ottanut vastaan lähetystöjä kehysneuvottelujen alla miltään ryhmältä. Vaikka menettely saattaa joidenkin mielestä vaikuttaa tylyltä, saattaa kyseessä olla myös välttämättömyyden sanelema pakko.

Prosenttitavoite on ilman muuta oikeutettu ja oikea, joka on täytettävä jo oikeudenmukaisuuden ja uskottavuuden vuoksi, mutta ei suinkaan yksinään riittävä. Merkittävä se on ennen kaikkea symboliarvonsa vuoksi. Suomi kuuluu maailman rikkaimpiin maihin ja meillä on oltava kykyä ja ennen kaikkea halua täyttää kansainväliset velvoitteemme köyhyyden vähentämiseksi. Kehitysyhteistyöllä maailmaa ei kuitenkaan lopullisesti pelasteta todellisten ongelmien ollessa monesti muualla kuin avun määrässä, ennen kaikkea kehitysmaita edelleen epäreilusti kohtelevassa kauppajärjestelmässä, velkaongelmassa, maataloustuissa sekä moninaisissa konflikteissa, korruptiossa ja harmaassa taloudessa. Liian usein kehitysyhteistyö korjaa vain kehnojen rakenteiden aiheuttamia seurauksia, ei syitä.

Toinen ongelma syntyy prosenttitavoitteen jäykkyyden myötä. Kun talous kasvaa nopeasti, euromääräiset summat kehitysyhteistyöhön kasvavat myös vauhdilla. Prosentuaalisen tavoitteen saavuttamista tämä saattaa kuitenkin jopa vaikeuttaa. Rahaa ei luonnollisestikaan voida vastikkeetta ja ilman suunnitelmia kaataa kehitysmaiden budjetteihin eikä uusien hankkeiden suunnittelu ja toteutuskaan ole nopeaa puuhaa. On vaarana, että kehyvarojen nopea kasvu voi valua suurelta osin kotimaisten hankkeita hallinnoivien järjestöjen ja laitosten oman byrokratian kasvattamiseen. Tätä ei tietenkään voida suoraan pitää huonona asiana, hyvä toiminta vaatii tehokasta ja riittävää hallintoa, mutta voitaneen perustellusti kysyä, tähänkö vaikkapa nämä vetoomukseen osallistuneet 114 kansalaisjärjestöä haluavat rahan tulevan käytettäväksi?

Lisääntyviä kehitysyhteistyövaroja voitaisiin tulevaisuudessa käyttää entistä moninaisemmin tavoin. Sanottava ei saa jäädä yksittäisen numeron hokemisen asteelle sen ollessa vähemmän tärkeää kuin itse toiminnan sisältö. Myös tulevaisuudessa keskeisenä yhteistyötapana tulee toki edelleen olla kansalaisyhteiskuntaa niin täällä kuin kumppanimaissakin vahvistavan järjestöjen väliset projektit, hankkeet ja pitkäaikainen yhteistoiminta. Mutta olisiko täysin mahdoton ajatus, että kehitysyhteistyövaroilla voitaisiin myös tukea esimerkiksi kehitysmaista tulevien opiskelijoiden korkeakoulutusta tai sellaisten kansainvälisten järjestöjen toimintaa, jotka pyrkivät vaikkapa oikeudenmukaisemman maailmankauppajärjestelmän rakentamiseen korostuneesti kehitysmaiden näkökulmasta?

Kehitysmaiden nuorten korkeakouluttaminen voisi olla merkittävä lisäpanostus köyhyyden vastaisessa taistelussa. Moni kehitysmaa kykenee tarjoamaan korkeakoulutusta vain pienelle osalle väestöstään samaan aikaan kun myös elintärkeä peruskoulutus kärsii resurssipulasta. Kohdemaa voisi keskittää omia resurssejaan nimenomaisesti peruskoulutuksen vahvistamiseen ja esimerkiksi ilmaisen kouluruokailun luomiseen, joka toisi lapset pelloilta kouluihin, luoden sitä pohjaa, mitä ilman ei minkäänlaisia osaajia synny. Laajentuneet korkeakoulutusmahdollisuudet taas toisivat maahan sellaista osaamista, josta on tällä hetkellä yhtä lailla pulaa niin hallinnossa, tutkimuksessa kuin elinkeinoelämänkin piirissä. Tällä yhteistyön alueella erityisesti Suomella voisi olla huomattavasti annettavaa.

Kuvalähde: Kirkon ulkomaanapu

Kumman kaa

Petteri haastoi minut aikoinaan tähän blogeja kiertäneeseen villitykseen ja melkein sen jo unohdin. Mutta pitänee vastata. Viisi omituisuutta keksin suhteellisen nopeasti, ja enemmänkin, kyse onkin lähinnä siitä, mitä haluaa julkaista. Tässä nyt muutamia. Kuvassa minä nuorena, lainasolmiossa ainejärjestöni Interaktion 40-vuotisjuhlissa.

1. Erikoiset nukkuma-asennot. Siis muiden ihmisten mielestä. Silloin tällöin kun nukun vatsallani, taivutan jalkojani ja nostan jalkateräni ylös kohti kattoa. Erittäin mukavaa. Tämä tapa on kuitenkin aiheuttanut monia hämmentäviä tilanteita niin armeijassa, kimppamajoituksessa kuin parisuhteessakin. "Mitä sä teet?! Miten sä VOIT nukkua noin?!"

2. Suihkussa lukeminen. Älkää kysykö miten. Kylpyhuoneessani lojuu usein lievästi kosteusvaurioisia sanomalehtiä. Pyrin tosin viemään ne paperinkeräykseen saman tien.

3. Kännyköiden näppäinäänet. Olen täysin yliherkkä kännyköiden näppäinäänille. Vanha vaiva muistutti itsestään viimeksi tänä aamuna, kun metrossa Vuosaaresta Kamppiin vastapäätäni istunut naishenkilö pelasi näppäinäänet päällä kännykkäpeliä koko matkan. Ajauduin Itäkeskukseen mennessä silmittömän raivon valtaan, jonka vain vaivoin sain nieltyä. Ruuhka-aikana en voinut paikkaakaan vaihtaa.

4. Lihansyönti. En pidä vihanneksia juuri minään. En ole koskaan pitänyt, aiheutin hankaluuksia vanhemmilleni ja lastentarhan tädeille niiden suhteen jo lapsena. Säännöllisen epäsäännöllisesti (ehkä säännöllisen epäsäännöllisestä elämäntavastani johtuen) harrastan aikuisen miehen iltapaloja; 400 grammaa naudan jauhelihaa, mausteita ja a vot; makunautinto on valmis. Ei heikkohermoisille.

5. Krooninen urheilunvastaisuus. Onkohan tämä omituisuus? Ylikylän ala-asteen liikuntatunnilla harrastettu pesäpalloilu sekä Kaarinan Nappuloiden Kesämäen kyläsarjajoukkueen "oivallinen" jalkapallovalmennus silloisessa Euroopan Japanissa ovat tehneet minusta kaikenlaisen kilpaurheilun vastustajan. Suhtaudun alitajuisen epäluuloisesti ihmisiin, jotka ilmoittavat harrastuksekseen "juniorivalmennuksen". Olen tosin tietoinen valmennusmenetelmissä tapahtuneesta merkittävästä kehityksestä mm. "Kaikki pelaa"-ohjelman hengessä. Ikimuistoiseksi jäänee erään liikunnanopettajani loistava letkautus jäätyäni 100 metrin pikapyrähdyksellä viimeistä edellisestä noin 25 metriä: "Saatana! Suomisen sadan metrin aika otetaan aurinkokellolla!"

Kaikki tutut taitavat olla jo haastetut. Odottelen sopivia uhreja, mikäli heitä ilmaantuu.

Vääryys

Kävin viikonloppuna kotona Kaarinassa tapaamassa vanhempiani ja siskoani. Sisareni on vaikeasti kehitysvammainen ja äitini hoitaa häntä kotona. Iän alkaessa painaa vanhempiani keskusteluun on noussut myös sisareni muuttaminen pois kotoa palveluasumisen piiriin. Muutos on suuri niin siskolle kuin vanhemmillenikin, vaikka Kaarinan kaupungissa vammaispalvelut onkin hoidettu monin paikoin lähes esimerkillisellä tavalla. Toisaalta eräät omaishoidon tukeen liittyvät seikat aiheuttivat jälleen kummastusta liittyen asioiden tärkeysjärjestykseen kunnassa.

Omaishoidon tuki on harkinnanvarainen kunnallinen etuus. Viime vuonna säädettiin uusi laki omaishoidon tuesta, joka pyrki nostamaan pienimpiä palkkioita ja parantamaan omaishoitajien asemaa. Monin paikoin näin on käynytkin, erityisesti suhteessa järjestelmän joustavuuteen ja omaishoitajan lomiin. Rahalliset muutokset voivat kuitenkin paikallisella tasolla, kuten meilläkin, olla karuja. Jotta pienimpiä palkkioita kyettiin nostamaan vaaditulle 300 euron tasolle, leikattiin heiltä, joiden omaishoidon tuki oli korkeampi. Toisin sanoen halua kasvattaa omaishoidon määrärahoja, jotta kaikille olisi niitä vastaavasti riittänyt, ei ollut. Äitini omaishoidon tukeen tuli miltei sadan euron pudotus 539 eurosta 445 euroon kuussa. Tämä tuotiin edunsaajan tietoon ilmoitusmenettelyllä. Tälläkö tavalla raskasta ja pyyteetöntä työtä palkitaan? Prosentuaalinen pudotus on huikea ja edunsaaja on kansaneläkkeellä, ei siis minkäänlainen suurituloinen.

Suomessa on lähes 30 000 omaishoitajaa. Heistä miltei puolet on yli 65-vuotiaita. Omaishoidon tuen kysyntä kasvaa nopeasti väestön vanhenemisen myötä, eikä lohtua tuo se tosiasia, että vuonna 2002 vain 20% kunnista katsoi määrärahojensa riittävän kaikkien kriteerit täyttävien asukkaidensa kotona hoitamiseen. Arvion mukaan ilman omaisten tekemää hoitotyötä 60 000 ihmistä olisi jatkuvan tai osa-aikaisen laitoshoidon tarpeessa. Omaishoidon tukemisen yhteiskunnalle tuomat säästöt ovat yli 235 miljoonaa euroa vuodessa. Varsinkin, kun ikääntyneiden omaishoito, toisin kuin esimerkiksi lasten kotihoito, ei ole syömässä työvoimaa työmarkkinoilta, olisi julkisyhteisöltä varsin järkevää pyrkiä mahdollistamaan omaishoitaminen mahdollisimman monelle.

Olen tasan tarkkaan tietoinen siitä, miten esimerkiksi Kaarinan kaupungissa määrärahamenettelyä suoritetaan. Silti en voi olla ihmettelemättä sitä, miksi omaishoidon määrärahat laahaavat jäljessä tilanteessa, jossa kaupunki nauttii huomattavista verotuloista toimimalla Espoon kaltaisena vapaamatkustajana maakuntakeskuksen kyljessä. Ehkä ongelma onkin nimenomaan siinä, missä päätöksiä tehdään. Omaishoidon tuen kirjavuus on hyvä esimerkki suomalaista hyvinvointivaltiota laajemminkin leimaavasta alueellisesta epätasa-arvosta, jonka pääsyynä on palveluiden sekä tulonsiirtojen järjestämisen liika delegoiminen paikalliselle tasolle. Valtion vähäinen vastuu on johtanut kirjavaan laatuun ja huomattavan erilaisiin ratkaisuihin kunnasta riippuen, kansalaisen oikeusturvan kustannuksella. Tapaus symboloi myös monia minimitasojen asettamiseen liittyviä ongelmia. Liian usein harmonisaatio tapahtuu heikkojen ja vaatimattomien kohdalla alaspäin.

Kuten äitini ja tuhansien muiden sairasta omaistaan kotona hoitavien kohdalla, raha ei ole todellakaan pääasia. Rakasta lähimmäistä hoidettaisiin, vaikka siitä ei kukaan palkitsisi millään tavalla. Kyse onkin lähinnä symboliikasta -ja miksei tavallaan niistä saavutetuista eduistakin. Yhteiskuntamme on edistynyt niin pitkälle, että meillä on mahdollisuus parantaa myös omaishoitajien kaltaisten ryhmien asemaa taloudellisin kannustein ja tuin. Olemmeko me nyt, rikkaampina kuin koskaan, valmiita aloittamaan karsinnan heistä, jotka kantavat raskasta taakkaa ja kaikkein vähiten tältä yhteiskunnalta saavat?

Keskusta ristiaallokossa

Presidentinvaalien jälkeen Keskustassa on herännyt vilkasta keskustelua niin puheenjohtaja, pääministeri Matti Vanhasen kyvystä johtaa puoluetta kuin koko liikkeen tulevaisuuden suunnasta ylipäätään. Monet näkyvät keskustalaiset poliitikot ovat kyseenalaistaneet kolmet vaalit hävinneen Vanhasen kyvyn viedä Keskusta menestykseen tulevissa eduskuntavaaleissa. Samaan aikaan pinnan alla käydään aktiivista keskustelua koko Keskustan politiikan tulevaisuuden suunnasta. Toisaalla ovat modernista kaupunkilaispuolueesta haaveilevat liberaalit citykepulaiset, toisaalla taas Keskustan perinteistä kannattajakuntaa ja profiilia nimenomaan maaseudun puolueena painottavat konservatiivisemmat ja kristillisestä ajattelusta kumpuavat voimat.

Tilanne on Keskustan kannalta vaikea. Perinteinen kannattajakunta vähenee niin elinkeinorakenteen muutoksen kuin muuttoliikkeen vuoksi. Tästä huolimatta tämän joukon poliittinen merkitys on heidän aktiivisuutensa ja vahvan puolueuskollisuutensa vuoksi huomattava myös jatkossa. Tästä saatiin kouriintuntuva muistutus viime vaaleissa. Maaseudun äänestäjät ratkaisivat presidentinvaalit Keskustan kannalta. Perinteisiltä seuduilta ei kertynyt ääniä siten, miten oli odotettu. Osaltaan syy oli varmasti Tarja Halosen merkittävässä kannatuksessa myös maaseudun asukkaiden keskuudessa, mutta mielenkiintoista oli nähdä nimenomaan perussuomalaisten Timo Soinin kannatuksen kasvu perinteisillä kepualueilla. Syynä oli Soinin näkyvä EU-vastaisuus.

EU nähdään monin paikoin maaseudulla kaiken pahan alkuna ja juurena. Suuri syy tähän on poliitikkojen taipumus ulkoistaa vastuu ikävistä asioista Brysselille. "Emmehän me muuten, mutta kun EU käskee..." Tällä tavalla saadaan kätevästi pestyä omat ja puolueen kädet vaikeina hetkinä. Ratkaisu on kuitenkin väliaikainen. Salonkikelpoisena pääministeripuolueena Keskustan on entistä vaikeampi esiintyä talonpoikien kansallismielisenä puolustusvoimana, varsinkin, kun maataloudessa tehdään EU-tasolla samaan aikaan välttämättömiä uudistuksia. Kannatus laskee maaseudun väen turhautuessa omaan puolueeseensa. Samaan suuntaan toimii keskustan liberaalisiiven näkyvä rooli mm. suurpedoista ja seksuaalivähemmistöistä käydyssä keskustelussa. Konservatiivista maaseudun väkeä nämä eivät miellytä.

Keskustan tilannetta ei helpota myöskään se, että eduskuntavaalien alla Suomi toimii EU-puheenjohtajamaana. On väistämätöntä, että Suomi tulee kaudellaan joutumaan tilanteisiin, jossa joustamista ja puheenjohtajamaan esimerkkiä tarvitaan neuvotteluissa etenemiseksi. Moni näistä uudistuksista ei tule miellyttämään Keskustan perinteistä kannattajajoukkoa. Pj-kauden päättymisestä eduskuntavaaleihin on kolme kuukautta, joka on lyhyt aika uskottavaan nahanluontiin. Keskustan eduskuntavaaliehdokkaat maakunnissa tulevat varmasti löytämään edestään kysymyksen: "Miten Keskusta on pitänyt suomalaisen maatalouden ja maaseudun puolta EU:ssa?"

Mikäli perussuomalaisten ehdokasasettelu onnistuu maakunnissa, tulevat he muodostamaan merkittävän uhan Keskustalle tulevissa eduskuntavaaleissa. Turhautuminen ja EU-vastaisuus voi löytää heissä ikävän purkautumiskanavan. Sanomattakin on selvää, että vastuuttoman populistipuolueen äänestäminen protestiksi on hyödytöntä, mutta SMP-ilmiön syntyminen ei ole järkevyydestä kiinni. Toivoa sopii, että näin ei kävisi. Onnea ja voimia sopii toivoa myös Keskustan arvoliberaaleille, jotka kyntävät kyistä peltoa pyrkiessään kääntämään tätä vanhanaikaisen moralismin ja konservatismin lippulaivaa kohti nykymaailmaa. Näiden kahden toiveen yhtäaikainen toteutuminen voi kuitenkin osoittautua vaikeaksi.

Koulutusmääristä

Opiskelijoiden etujärjestöt, kuten myös suuri osa akateemista ay-liikettä sekä poliittista oikeistoa ovat lähes koko historiansa ajan kritisoineet korkeita koulutusmääriä suomalaisissa yliopistoissa. Korkeiden koulutusmäärien on katsottu johtavan koulutuksen inflatoitumiseen ja sen arvostuksen laskuun. Vähemmälle huomiolle on kuitenkin jäänyt tämän näkemyksen valitettava lyhytnäköisyys, sekä ympäröivän maailman muutos. Kansainvälisen työnjaon erikoistumisen myötä Suomi on valinnut ns. korkean osaamisen strategian, jota tukee laaja koulutus.

Koulutusmääräkeskustelussa olisi havaittava, että koulutusmäärien ylimitoittamisesta on keskusteltu vuosisadan alusta lähtien. Koko tämän ajan yhteiskunnan keskimääräisen koulutustason kohoaminen on tarkoittanut parempia palkkoja ja työolosuhteita, nopeutunutta rakennemuutosta sekä korkeatasoisempaa hyvinvointia kaikille kansalaisille. Siis tasan täsmälleen päinvastoin kuin nämä "akateemisen kansalaisen" ja "sivistyksen" puolustajat ovat jo sata vuotta väittäneet.

Entä sitten se paljon puhuttu laadun kärsiminen ja akateemiset työsuhteet? Kansainvälisessä vertailussa huomattavan suuri osa suomalaisista vastavalmistuneista työllistyy laadullisesti hyvin. Koulutus kannattaa myös taloudellisesti, Palkansaajien tutkimuslaitoksen tutkimuksen mukaan koulutusinvestoinnin vuotuinen tuotto on lähes 14%, kun mukaan lasketaan koulutustason nousun mukana tuleva palkanlisä ja työttömyysriskin pieneminen, tulonsiirrot sekä opintojenaikaiset tulot ja tulonmenetykset. Tämäkin luku on huippuluokkaa. Kyseessä on myös kansallinen etu. Pienenä valtiona ja kansakuntana suomalaiset eivät voi nojata eliittiyliopistoihin, vaan meidän on pyrittävä mahdollisimman korkeaan keskimääräiseen koulutustasoon.

Koulutus ei mene milloinkaan hukkaan. Tilanne, jossa myös suorittavan tason työntekijöillä on laaja tietämyksen taso yhteiskunnallisista kysymyksistä, kielitaitoa sekä valmiuksia kehittää työmenetelmiään ja -yhteisöään on kokonaisyhteiskunnallisesta näkökulmasta tavoiteltava. Maisteritulvasta varoittelevasta julkisesta keskustelusta huolimatta huomattavan suuri osa suomalaisista nuorista hakeutuu korkeakouluihin, eivätkä pelkää haasteellista työllisyystilannetta. On myös huomattava, ettei Suomessa ole olemassa pakkohakua yliopistoihin, vaan ihmiset valitsevat opiskelemansa linjan itse.

On toki totta, että myös ammatillisia osaajia tarvitaan ja ammatillisen koulutuksen arvostusta tulee nostaa. Parhaiten tämä kuitenkin onnistuu pitämällä huolta ammatillisten alojen palkkatasosta sekä työolosuhteista, ei pakottamalla ihmiset valitsemaan ammatillinen koulutusura tukkimalla akateeminen väylä, toisin kuin poliittinen oikeisto haluaisi. Heidän näkemyksensä mukaan Suomeen ilmeisesti tarvitaan pienempi, huippupalkkoja nauttiva osaajaluokka sekä suuri, nykyistä matalammilla palkoilla tai heikommissa työoloissa työskentelevä matalasti koulutettu alaluokka. Aloituspaikkojen vähentyminen seuraa luonnollisesti ikäluokkien pienentymisen myötä, rajumpi rajoittaminen todennäköisesti vain pahentaisi jo nyt vakavaa ylioppilassumaa opintojen alussa.

Mielessä pyörinyttä

Viikonloppu vierähti SDP:n Tulevaisuusakatemia -kurssilla Työväen Akatemiassa Kauniaisissa. Kaksi huonosti nukuttua yötä, useita hyviä ja mielenkiintoisia alustuksia sekä ryhmätöitä aiheena sosialidemokratian globaali missio. Hauskaa ja mielenkiintoista oli. Viikon ja viikonlopun aikana mielessä on pyörinyt monia asioita, joista ajattelin lyhyesti kirjoitella.

Pilakuvat: Pilakuvista on kirjoitettu paljon ja hartaasti. Sananvapausargumentin käyttö on mielestäni varsin kyseenalaista ottaen huomioon, ettei Euroopassakaan ole täydellistä sananvapautta. On maita, joissa vankila kutsuu sitä, joka kyseenalaistaa juutalaisvainot. Suomessa lehdet eivät julkaise herjauksia vaikkapa näkyvistä poliitikoista, kuten hyvä onkin. Muutenhan tunnetun henkilön elämä kävisi täysin sietämättömäksi. Myös kansanryhmää vastaan kiihottaminen on laissa kielletty. Kaikkea ei siis saa sanoa -ei täällä "vapaassa" Euroopassakaan.

Toisaalta taas on niin, että voidaan aidosti kysyä, eikö uskonnollisia hahmoja saa satiirin keinoin "riisua naamioistaan", kun kerran poliittisiakin saa -ja pitääkin? Sillä mitä muuta uskonto yhteiskunnan mittakaavassa on kuin politiikkaa? Satiiri on parhaimmillaan loukkaavuudessaankin emansipoivaa. Tällainen keskustelu on kuitenkin varsin akateemista, koska se ei ota huomioon sitä tosiasiaa, että kuvista loukkaantuneet muslimit elävät hyvin erilaisessa mediamaisemassa kuin me. Antton Rönnholm kuvasi tätä problematiikkaa taannoisessa merkinnässään varsin hyvin.

Tanskalaislehdistö puhui muslimeista nimenomaan keskenään, muslimeilta itseltään kysymättä ja heiltä kommentteja toivomatta. Kuvien kohdeyleisö ei ollut muslimiyhteisö, vaan tanskalaiset lukijat. Siksi voidaan perustellusti kysyä, mihin kuvilla oikeastaan pyrittiin? Mielenkiintoista on myös pohtia mielenosoituksia Lähi-idässä. Monet niistä olivat täysin masinoituja, hallitusten ja ääriainesten omaksi edukseen järjestämiä spektaakkeleita, parhaana esimerkkinä Tanskan suurlähetystön tuho Syyriassa, jossa mitään ei tapahdu ilman keskusjohdon siunausta. Yksittäistä "näytelmän konnaa" on siis vaikea löytää.

Kristilliset koulut: Opetusministeri Antti Kalliomäki vastusti loppuun asti kaikkien kristillisten koulujen jatkolupia, mutta joutui taipumaan kompromissiin, jossa kahdelle niistä myönnettiin jatkolupa valtioneuvostossa. Tästä "kiittäminen" on kepulaisia, joille uskonnon ja objektiivisen todellisuuden sotkeminen on 2000-luvun maailmassakin mitä ilmeisimmin tärkeä asia. Kalliomäki perusteli kielteistä kantaansa sillä, että hänen mielestään tunnustuksellista opetusta ei tulisi sotkea muihin aineisiin kuin korkeintaan uskontoon. Koulun tulee kasvattaa kriittisyyteen ja moniarvoisuuteen, ei yhden totuuden toistamiseen, totesi itsekin opettajaksi valmistunut Kalliomäki. On helppo olla hänen kanssaan täysin samaa mieltä.

On hyvin vaikea nähdä, mihin uskonnon opetus kouluissa perustuu. Uskonnoista tulee toki lapsille kertoa, mutta lähinnä esittelynomaisesti ja elämänkatsomustiedon osana, ei minkäänlaisena absoluuttisena totuutena ainakaan julkisen vallan tai peruskoulun toimesta. Lapsille ja nuorille tulee antaa välineitä ja kykyjä sellaiseen filosofiseen pohdintaan, jonka kautta he voivat pohtia teologian alaan kuuluvia kysymyksenasetteluita ja löytää oman hengellisen tiensä, mikäli ovat löytääkseen. Millä oikeudella tietyn, tässä tapauksessa kristillisen (tai islamilaisen), viitekehyksen hyväksyneet aikuiset pakottavat lapsensa samaan muottiin?

Vaxholmin tapaus ja EU:n ongelmat: Suomessa ja Euroopassa paljon keskusteluttanut Vaxholmin tapaus paljastaa merkittävän paradoksin EU:n toiminnassa. EU:n komissio pyrkii joustavoittamaan työmarkkinoita kasvun ja taloudellisen toimeliaisuuden lisäämisen nimissä. Tähtäimeen eivät kuitenkaan ole joutuneet luutuneet keskieurooppalaiset ammattikuntajärjestelmät ja palvelumarkkinat, joille ulkomaalaisten on käytännöllisesti katsoen mahdotonta tulla, vaan avoimet ja kaikissa mittauksissa kilpailukykyisimmiksi arvioidut pohjoismaiset järjestelmät.

Todellinen muutosvastarinta ja joustamattomuus eivät löydy pohjoismaista, tämä on todistettu moneen kertaan. Juuri pohjoismaat, pitkälle kehittyneiden ja joustavien sopimusjärjestelmiensä vuoksi ovat kyenneet parhaiten selviytymään rakennemuutoksesta ja sopeutumaan globalisaatioon, samalla kuin niiden hyvinvointipalvelut on kyetty säilyttämään ja talous pidettyä tasapainossa. Jäykät rakenteet, joissa valtion toimintaan eivät kansalaisjärjestöt, joihin ay-liikekin lukeutuu, pääse puuttumaan ja joilla on jatkuvia ongelmia taloudellisen kasvunsa kanssa, jäävät ravistelematta. Pohjoismainen malli voisi nimenomaisesti olla malli Keski-Euroopan yskiville talouksille. Kuka takoisi tämän a) EU:n komission ja b) keskieurooppalaisen ay-liikkeen päihin ja saisi käännettyä nykyisen asetelman toisin päin?

ps. Petterin haasteeseen vastaaminen on jäänyt roikkumaan, josta viikonlopulla akatemiassa huomauteltiin. Viisi omituisuutta olen jo keksinyt, joista kahta en varmasti julkaise. Huomiseen mennessä löytänen pari korvaavaa.

Toiselle kaudelle ja punamullan tulevaisuus

Ohessa Kaarina-lehdessä pienellä viiveellä julkaistu kolumni.

Toiselle kaudelle ja punamullan tulevaisuus

Kansa puhui ja valitsi Tarja Halosen toiselle kaudelle tasavallan presidentiksi. Yllättävänkin tiukaksi mennyt vaali keskusteluttanee kuitenkin politiikan kulisseissa vielä pitkään. SDP:n riveissä voidaan luonnollisesti iloita vaalivoitosta, mutta samaan aikaan on syytä melkoiseen itsetutkiskeluun aiheesta miten virassaan ylivoimaisen suosittu presidentti joutui näin tiukoille ja mitä johtopäätöksiä tuloksesta on syytä vetää. Eräs niistä on varmasti se, että Halosen kampanjaa luonnehtinut varovaisuus ja "kieli keskellä suuta" -linja ei tule käymään päinsä seuraavissa eduskuntavaaleissa. Niinistön nousu vahvaksi haastajaksi hyvän kampanjan avulla on varmasti huomattu muissakin puolueissa.

Mielenkiintoista on nähdä, kuinka syvät naarmut vaalikampanja sekä Keskustan ja Kokoomuksen näkyvimpien hahmojen vaalienaikainen halailu on punamultaan jättänyt. SDP:n puheenjohtaja Eero Heinäluoma ehti jo varoitella laajasta porvariyhteistyöstä, kun taas ulkoministeri Tuomioja vakuutteli nettisivuillaan hallitusyhteistyön jatkuvan samoilla varmoilla raiteilla kuin tähänkin asti. Jonkinlaista keskustelua kuitenkin syntynee, eikä luottamusilmapiiri hallituksen sisällä varmasti tästä parane. Hallitusohjelman toteutumisen kannalta tilanne on kaksijakoinen, toisaalta suurin osa ohjelmasta on jo toteutunut, toisaalta ehkä koko vaalikauden tärkein hanke; kunta- ja palvelurakenneuudistus, on vielä pahasti kesken. Eripura uudistuksen suunnasta saattaa pahimmillaan uhata koko elintärkeää hanketta.

Tulevia hallituspohjia on turha rakennella tilanteessa, jossa vaaleihin on toista vuotta aikaa. Tietynlaista asemiin ajoa voidaan kuitenkin jo havaita. SDP ja Kokoomus olivat ne puolueet, jotka kiistatta hyötyivät presidentinvaalien aiheuttamasta tilanteesta Keskustan jäädessä sivuun. Oppositiopuolueena ja hyvän vaalimenestyksen siivittämänä Kokoomus tulee muodostamaan poliittisen jännitteen toisen navan eduskuntavaalien alla. Kumpi nykyisistä hallituspuolueista lähtee vahvemmin tähän haasteeseen vastaamaan, vahvistaa omia asemiaan. Vuonna 2007 ei kukaan halua neljän vuoden takaisen Ville Itälän osaa.

Kolumni julkaistu Kaarina-lehdessä 8.2. 2006

Opintorahakorotukset tulorajojen edelle

Asumislisän vuokrakaton korottamisen jälkeen opiskelijakentässä on vallinnut epäselvyyttä siitä, minkä tulisi olla seuraava suuri tavoite opintososiaalisten etuuksien kehittämisen kentässä. Näkemykset ovat vaihdelleet opintotuen vapaan vuositulorajan korottamisen ja opintorahakorotuksen välillä, onpa joku ehdottanut ratkaisuksi ongelmiin jopa perustuloa. Nyt koko opiskelijaliikkeen olisi tärkeää kyetä löytämään yhteinen sävel.

Tulevaisuudessa opiskelijaliikkeen yhtenäisyys on erityisen tärkeää. Tämä koskee niin poliittisia opiskelijajärjestöjä kuin laajaa yhteisrintamaa toisen asteen opiskelijoista ja ammattikorkeakouluopiskelijoista yliopisto-opiskelijoihin. Yhteistyön merkitys korostuu erityisesti ikärakenteen muuttumisen vuoksi. Eläkeväestön ja ikääntyvien määrä tulee kasvamaan huomattavasti ja ilmiö jää pysyväksi. Tämä tarkoittaa määrärahapaineita sosiaali- ja terveyspalveluissa, puhumattakaan muutoksen poliittisesta merkityksestä. Tämän vuoksi tavoitteidemme saavuttaminen saattaa muuttua entistä vaikeammaksi, ellemme kykene yhteistyöhön. Käytännössä tämä tarkoittaa yhden tavoitteen priorisoimista 252:n tapaan. Tämän ensisijaisen tavoitteen tulee olla opintorahan korotus.

Syitä nimenomaan tähän linjaukseen on useita. Opintorahakorotukset auttavat eniten niitä opiskelijoita, joiden tulot ovat pienimmät. Tulorajojen korotuksesta hyötyisivät jo nyt suhteellisen hyvätuloiset opiskelijat. Ne, joilla ei töitä ole ja jotka sen vuoksi elävät hyvin pienillä tuloilla, eivät hyötyisi näistä korotuksista millään tavalla. Valtiovallan taholta katsottuna tulorajojen korotus tarkoittaisi lisääntyvää työssäkäyntiä, joka puolestaan hidastaisi valmistumista. Opiskelulle pitää löytyä sen tarvitsema aika. Tämän lisäksi opiskelijat kilpailevat jo nyt työpaikoista sellaisten ihmisten kanssa, joiden mahdollisuus työllistyä ylipäätään muualle kuin tyypillisiin opiskelijatyöpaikkoihin palvelualoille on pieni. Myös heidän tilannettaan tulee muistaa, olemmehan osa koko yhteiskuntaa.

Oheinen kirjoitus julkaistu lyhennettynä Turun ylioppilaslehdessä 2/06

Terveisiä Norjasta

Takanapäin on mukava viikonloppu Oslossa, jonka aikana kävimme tutustumassa SONK:n ja Demarinuorten delegaation kanssa Arbeidernes Ungdomsfylkingin AUF:n eli Norjan demarinuorten toimintaan sekä Norjan poliittiseen tilanteeseen. Norja on maa, jonka kanssa meillä suomalaisilla tuntuu olevan ihmeen vähän tekemistä. Tuntematon naapuri nousee otsikoihin lähinnä öljyn hinnan vaihteluiden tai mäkihyppytuomarien tekemisten muodossa. Samalla kun ennen niin hyödyllinen ja monipuolinen pohjoismainen yhteistyö on EU:n myötä menettänyt merkitystään, ovat yhteytemme Unionin ulkopuolella pysytelleisiin norjalaisiin vähentyneet entisestään. Sääli, sillä Norja on monella tapaa mielenkiintoinen maa.

Norjan poliittinen kenttä on monipuolisempi kuin esimerkiksi Ruotsin. Suurin puolue sielläkin on tosin sosialidemokraattinen työväenpuolue Arbeiderpartiet. Lähes koko itsenäisen Norjan historian ajan AP on ollut johtava puolue, kuten myös tänä päivänä. Viime vaaleissa AP keräsi ylivoimaisesti suurimman kannatuksen (32,7%) ja 61 edustajaa 169-jäseniseen Stortingetiin eli Norjan parlamenttiin. Historiallisesti katsoen tämä oli heikko tulos, mutta vuoden 2001 vaalikatastrofin jälkeen paluu selkeästi suurimmaksi puolueeksi ja hallitukseen oli komea. Poliittisen vasemmiston AP:n lisäksi muodostavat Sosialistinen vasemmistopuolue SV sekä vasemmistoon laskettava Keskusta eli Senterpartiet. Oikeistoblokkiin puolestaan kuuluvat liberaali Venstre, Suomen kokoomusta vastaava Höyre, Kristillisdemokraatit sekä Norjan politiikan omituisuus, avoimen populistinen ja muukalaisvastainen, lähes 25% kannatusta nauttiva Edistyspuolue FRP.

Norjaa on perinteisesti, varsinkin demarien ollessa vallassa hallittu vähemmistöhallituksin, mutta kuten Tanskassa ja mitä todennäköisimmin tulevaisuudessa myös Ruotsissa suunta on kohti enemmistö- ja koalitiohallituksia. 2001-2o05 hallituksen muodostivat AP:n vaalikatastrofin jälkeen Venstre, Höyre sekä Kristillisdemokraatit. Vuoden 2001 jälkeen myös AP oli valmis enemmistöhallitukseen ja etsi aktiivisesti yhteistyötä SV:n ja Keskustan kanssa. Tälle pohjalle syntyi jo hyvissä ajoin ennen vaaleja vasemmiston hallituspohjavaihtoehto, jota markkinoitiin nimellä "Nytt flertall" eli "Uusi enemmistö". Suomesta poiketen äänestäjille tarjottiin siis kokonaista hallitusta yksittäisten puolueiden lisäksi. Vasemmisto saavutti enemmistön, 86 paikkaa opposition 83 paikkaa vastaan. Uuden hallituksen pääministeriksi tuli suurta suosiota nauttinut 48-vuotias AP:n puheenjohtaja Jens Stoltenberg.

Norjan politiikan outo lintu on populistinen FRP eli Edistyspuolue. Edistyspuolue on saavuttanut huomattavaa kannatusta ja on tällä hetkellä oikeisto-opposition suurin puolue. Se nauttii erityistä suosiota matalasti koulutettujen ja nuorten miesten keskuudessa. Hiljattain myös naiset ovat löytäneet puolueen. Edistyspuolueen kuviteltiin pitkään elävän vain karismaattisen puheenjohtajansa varassa ja sen nousua pidettiin ohimenevänä oireena. Toisin on kuitenkin käynyt. Puheenjohtaja Carl I. Hagen on jättäytymässä syrjään, mutta puolueen kannatus ei ole laskenut. FRP ei ole koskaan kantanut hallitusvastuuta myös oikeistopuolueiden kieltäytyessä yhteistyöstä sen kanssa, eikä puolueen rasistiseksikin moitittua retoriikkaa ole vaalikamppailuissa kunnolla haastettu. Virtahepo olohuoneessa on kuitenkin viimeistään viime vaalien jälkeen kasvanut liian suureksi, jotta se voitaisiin jättää huomiotta.

Norjalaista politiikkaa, kuten yhteiskuntaa yleensäkin leimaa öljy ja öljystä kertyvän varallisuuden käyttö. Puhtaan jakopolitiikan noudattaminen on, käytännöllisesti kaikista muista maista poiketen Norjassa ainakin retorisesti mahdollista. Edistyspuolue on käyttänyt taitavasti hyväkseen tätä tosiasiaa kyseenalaistamalla valtiontalouden tasapainohakuisuuden. Tämä asettaa vaikean haasteen menokurin ja inflaatiouhan torjumisen sisäistäneille perinteisille puolueille. Kansalaisille on vaikea perustella kouluruokailun maksullisuutta tai Norjan teiden huonoa kuntoa, kun rahastoissa makaa miljardeja kruunuja, Norjan valtio on velaton ja sen sijoitusvarallisuus valtaisa. Tämä on, ulkomaalaisvastaisuuden ohella, nostanut FRP:n erittäin merkittäväksi poliittiseksi voimaksi.

Öljyvarallisuus vaikuttaa politiikkaan myös toista kautta. Uudistus- ja markkinapaineet ovat vaikkapa Suomeen verrattuna huomattavasti pienempiä. Norjalla on varaa jättäytyä EU:n ulkopuolelle tai rajoittaa merkittävissä määrin ulkomaisten sijoittajien pääsyä norjalaisille markkinoille. Toisaalta tämä korostaa kansallista itsenäisyyttä ja valinnan vapautta, toisaalta se myös mahdollistaa eräänlaisen "kirsikoiden poimimisen" yhteisestä kakusta. Vauraus leimaa myös muunlaisia yhteiskunnallisia ratkaisuja. Norja voi pyrkiä ratkaisemaan monia yhteiskunnallisia ongelmia vain yksinkertaisesti pumppaamalla lisää rahaa järjestelmään eikä niinkään pohtimalla sitä, voitaisiinko asiat tehdä järkevämmin tai tehokkaammin. Samalla mm. elinkeinorakenteen moninaisuudesta ja kehittämisestä ei vastaavalla tavalla kanneta huolta kuin muissa pohjoismaissa. Norjan keskeisimpiä vientituotteita ovat edelleen raaka-aineet ja suhteellisen alhaisen jalostusarvon teollisuustuotteet. Huomattava osa maahan kertyvästä varallisuudesta tuleekin öljyvaroilla hankittujen ulkomaisten sijoitusten tuotoista.

Poliittisilla vaihtoehdoilla on kuitenkin luonnollisesti ja jopa korostuneesti merkitystä myös Norjan kaltaisessa erittäin hyvät lähtökohdat omaavassa maassa. Vasemmistohallituksen agendalla ovat veronalennusten sijasta olleet palveluiden kehittäminen mm. lisäpanostuksilla terveydenhuoltoon, ammattitaitoisen työvoiman rekrytoinnilla ulkomailta sekä Norjan kehitysyhteistyömäärärahojen nosto. Tuloerojen kasvuun on haluttu puuttua tehokkaammin ja myös norjalaista yhteiskuntaa uhanneeseen kahtiajakoon on pyritty vaikuttamaan mm. nuorisotakuulla. Oikeistohallituksen aikana Norja siirtyi ulkopolitiikassaan Yhdysvaltoja myötäilevälle linjalle. Hallituksen vaihduttua tämä suunta on muuttunut mm. norjalaissotilaiden Irakin operaatioon osallistumisen osalta. Norjan EU-linjaan ei ole tulossa muutoksia, sillä vaikka AP onkin liittymisen puolella, sen kumppanit vastustavat jyrkästi Norjan EU-jäsenyyttä. Hallitusohjelmaan onkin kirjattu, ettei hallitus aio järjestää kaudellaan uutta kansanäänestystä. Suomalaisittain tämä on harmillista, sillä Norja olisi hyvä ja vaikutusvaltainen lisä ns. pohjoismaiseen blokkiin, mikäli sellaisen voidaan katsoa EU:ssa olevan olemassa.

Eurooppalaista kasvua

Eurooppalaiset yhteiskunnat kohtaavat tulevina vuosina huomattavia haasteita. Vaikka monissa maissa erityisesti Pohjois-Euroopassa taloudellinen kasvu ja julkisen talouden tila ovat jopa kiitettävällä tasolla, iskevät ikääntyminen ja taloudellisen globalisaation mukanaan tuoma kilpailupaine kaikkiin eurooppalaisiin valtioihin. Tähän pyrkii vastaamaan Lissabonin strategia, joka on kuitenkin jo useaan otteeseen ehditty leimaamaan epäonnistuneeksi. Talous ei ole kasvanut vauhdilla, joka olisi riittävä takaamaan hyvinvointivaltioiden rahoituspohjan säilymisen ja vahvistumisen. Suurin syy tähän löytyy strategian tavoitteiden heikosta toteuttamisesta sekä poliittisen tahdon puutteesta. Tämän lisäksi Lissabonin strategian toteutus ei ole kiinnittänyt riittävästi huomiota sosiaalisen ulottuvuuden tärkeyteen myös kasvua luovana tekijänä.

Sosialidemokraattien on Euroopan suurimpana ja yhtenäisimpänä poliittisena liikkeenä kyettävä ottamaan johtajuus sekä hahmottelemaan omaa uskottavaa uudistusohjelmaansa kasvun ja työllisyyden parantamiseksi. Tämänkaltaisen ohjelman tulisi paitsi tähdätä nopeutuneeseen taloudelliseen kasvuun, myös pyrkiä luomaan sosiaalisen yhteenkuuluvuuden Eurooppaa, joka kykenisi paremmin hyödyntämään globaaleiksi laajentuneiden markkinoiden aikaansaamaa taloudellista kasvua kansalaisten hyväksi ja sitä kautta myös palauttamaan politiikan vaikutusmahdollisuudet. Myös kansallisilla toimenpiteillä voisi olla merkittävää lisäarvoa. Näitä voitaisiin edistää sekä paremmalla poliittisella koordinaatiolla EU:n piirissä, mutta ennen kaikkea kansallisella tasolla eurooppalaisten sosialidemokraattisten puolueiden yhteistyönä. Tätä varten tarvitaan eurooppalaisten demarien yhteistä näkemystä keskeisistä haasteista ja keinoista niistä selviytymiseksi.

Lissabonin strategian tavoitteisiin tähtäävä sosialidemokraattinen eurooppalainen uudistusohjelma voisi lähteä jostain pohjoismaisen ja brittiläisen sosialidemokratian välimaastosta. Näistä siksi, että niissä on kyetty parhaiten hahmottamaan ympäröivän maailman muutos, mm. taloudellisen globalisaation osalta sekä siirtymään avoimen maailmantalouden aikaan, tosin erilaisin tuloksin ja painotuksin. Brittimalli on osoittautunut hyväksi luomaan taloudellista kasvua ja uusia työpaikkoja. Ison-Britannian työttömyysaste onkin maanosamme pienimpiä, vaikka maa on samaan aikaan vastaanottanut jopa kymmeniä tuhansia "puolalaisia putkimiehiä". Se on hyvä esimerkki siitä, mitä avoimuudella voidaan parhaimmillaan saada aikaan. Brittimallin heikkoutena on kuitenkin pidettävä sen kyvyttömyyttä vastata kasvavaan sosiaaliseen epätasa-arvoon. Markkinavoimiin on luotettu liiaksi. Tämä on näkynyt mm. edelleen piinaavan yleisenä lapsiköyhyytenä, tuloerojen kasvuna sekä hyvinvointivaltion kannattajakunnan harventumisena tulonsiirtojen ja palveluiden kohdistuessa entistä selvemmin todella vähäosaisille. "Mahdollisuuksien tasa-arvo" on jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi, sillä tasa-arvoisia lähtökohtia ei ole kyetty riittävällä tavalla takaamaan kaikille.

Myös pohjoismaisen mallin onnistumisiin kuuluu korkea työllisyysaste sekä nopeat taloudelliset kasvuluvut. Samaan aikaan se on onnistunut tuottamaan maailman tasa-arvoisimmiksi katsottavat yhteiskunnat, niin tulonjaon, sukupuolten välisen tasa-arvon kuin kaikille taattavien mahdollisuuksienkin suhteen. Keskeisimpinä saavutuksina on pidettävä naisten korkeaa työhönosallistumisosuutta ja väestön korkeaa koulutustasoa, joka on kyetty saavuttamaan julkisen ja opiskelijalle maksuttoman koulutusjärjestelmän kautta. Pohjoismainen hyvinvointimalli on kuitenkin varsin kulttuuri- ja instituutiosidonnainen siirrettäväksi sellaisenaan eurooppalaiseksi standardiksi. Sen lisäksi korkea rakennetyöttömyys on pohjoismainen, korostuneesti suomalainen ongelma. Tämän lisäksi on havaittava, että vaikka pohjoismaat ovat avoimia talouksia, ne ovat pitäneet työmarkkinansa varsin suljettuina. Tämä on johtanut hyvinvointitappioihin tehtävän työn siirryttyä harmaan talouden puolelle, tai jäätyä tekemättä. Kotimaisen rakennetyöttömyyden pienenemiseen mm. siirtymäsäännöksillä ei ole ollut vaikutusta.

Eurooppalaisen sosialidemokraattisen uudistusohjelman peruspilareiksi voitaisiin ottaa pohjoismaista tutut sukupuolten välisen tasa-arvon, tasa-arvoisen koulutuspolitiikan, aktiivisen työvoimapolitiikan sekä koulutus- ja tutkimustoiminnan korostaminen sekä Ison-Britannian työmarkkinoiden avoimuus. Lisäksi palvelumarkkinoita on kyettävä avaamaan sosiaalisesti oikeudenmukaisella tavalla. Brittimallin tuottamia työmarkkinoiden epäoikeudenmukaisuuksia voitaisiin kompensoida erityisesti Tanskan mallin tapaisilla järjestelyillä, joissa aktiiviseen työvoimapolitiikkaan panostetaan huomattavissa määrin sekä pyritään tätä kautta järjestämään työntekijälle ”vakuutus” työpaikan menettämisen varalle. Myös Suomen muutosturva toimii omalta osaltaan tämänsuuntaisesti. Naisten työhönosallistumisen lisäämiseksi huomiota tulee kiinnittää erityisesti päivähoitojärjestelmien kehittämiseen, mutta myös naisystävällisten työpaikkojen luomiseen. Tämä koskee erityisesti niitä maita, joissa naisen paikka on edelleen korostuneesti kotona. Vanheneva Eurooppa tarvitsee koulutetut ja osaavat naisensa työmarkkinoille. EU:n toimivalta ei julkispalveluihin tai sosiaaliturvan muotoihin tehokkaasti yllä, joten näitä ratkaisuja tulee tavoitella sosialidemokraattisten puolueiden Euroopan-laajuisen yhteistyön kautta.

Myös EU:lla voi olla merkittävä rooli tämänkaltaisten ratkaisujen levittämisessä mm. paremman talouspoliittisen koordinaation kautta. Lissabonin strategian mukaisesti tutkimus- ja kehitysvaroja ollaan lisäämässä monin paikoin ja myös yhteistä EU-rahaa investoidaan huomattavissa määrin näihin hankkeisiin. Kehityssuunta on oikea. EU:n tulisi ottaa vahvempi rooli myös työllisyyspolitiikan rahoituksessa. Euroopan tasolla tapahtuvan sosiaalisen dialogin vahvistaminen voisi omalta osaltaan merkittävästi lisätä yhteistä tavoitteenasettelua ja vähentää vastakkainasetteluita. Verokilpailua ehkäisevät yhteiset verokannat mahdollistaisivat entistä paremmin myös kysyntäpainotteisten talouspoliittisten ratkaisujen käytön taloudellista kasvua nopeuttavina ja suhdannevaihteluita tasoittavina instrumentteina. Työpaikkojen synnyttämisen kannalta avainasemassa oleva palvelumarkkinoiden avaaminen täytyy kyetä toteuttamaan työntekijöiden oikeuksia sekä hyvinvointipalveluiden liiketoimintapalveluista poikkeavaa luonnetta kunnioittavalla tavalla. Tämä on keskeistä erityisesti kansalaisten luottamuksen säilyttämisen vuoksi. Sosiaalisen turvallisuuden järkkyminen vie pohjan myös yhteismarkkinoilta. Mikäli kansalaiset kokevat EU-yhteistyön uhkaavan arvostamiaan peruspalveluita tai kaventavan demokratiaa, vetävät he kannatuksensa koko projektilta. Oli pelko perusteltu tai ei, lopputulos nähtiin Ranskassa perustuslaillisesta sopimuksesta käydyn kansanäänestyksen yhteydessä.

Peruslähtökohdaksi on siis otettava rakenteiden varjelemisen ja työpaikkojen suojelemisen sijasta ihmisiin investointi ja tasa-arvoisten lähtökohtien takaaminen kaikille kansalaisille syrjäytymiskehityksen mahdollisimman aikaiseksi ja tehokkaaksi estämiseksi. Nämä kansalliset toimenpiteet on toteutettava joka puolella Eurooppaa. Osaaminen, koulutus, sosiaalinen turvallisuus ja kaikkien yhteiskunnan jäsenten lahjakkuuspotentiaalin mahdollisimman tehokas hyödyntäminen tuovat mukanaan nopeutunutta taloudellista kasvua, jota voidaan pyrkiä muuttamaan työpaikoiksi mm. palvelumarkkinoiden avaamisen kautta. Markkinoiden avaaminen vaatii vahvaa sosiaalista turvaa sekä vakuutusta markkinaepäonnistumisten varalta. Tässä eurooppalaisella yhteistyöllä voi olla vahva rooli. Tätä kautta Eurooppa ja EU kykenee hankkimaan myös hyväksyntää kansalaisten silmissä. Tuloksena olisi lisääntynyt hyvinvointi sekä vahvistunut tunne kansainvälisestä yhteydestä ja yhteisestä Euroopasta.

Maakunnan mies

Sosialidemokraattiseen blogimaailmaan on ilmestynyt myös ensimmäinen ministerin erityisavustaja. Sosiaali- ja terveysministeri Tuula Haataisen erityisavustaja, SDP:n puoluehallituksen nuorin jäsen ja joensuulainen kaupunginvaltuutettu Ismo Kainulainen on avannut jo maakunnallista huomiota herättäneen blogin.

Ismon blogissa harjoitetaan otsikon mukaan "arjen ja järjen pohdintaa politiikasta ja elämästä". Jään mielenkiinnolla odottamaan Ismon analyyseja ja näkemyksiä ajankohtaisista poliittisista kysymyksistä. On myös hyvä, että poliittisten blogien alueellinen kattavuus lisääntyy. Uskon, että myös oma toistaiseksi liian vähäinen Pohjois-Karjala -tietämykseni lisääntyy merkittävästi Ismon kirjoituksia seuraamalla.

Työvoitto

Vaalit on käyty ja voittaja selvinnyt. Kansa valitsi 51,8% ääniosuudella Tarja Halosen toiselle presidenttikaudelle. Täpärälle kuitenkin meni. Yllättävänkin täpärälle, ottaen huomioon sen, että lähes koko Halosen ensimmäisen kauden ajan 75-80% kansalaisista katsoi hänen hoitaneen tehtäväänsä vähintäänkin hyvin. Oli toki itsestäänselvyys, että kannatus tuosta lähtee liukuun, kun uusia ehdokkaita ja vaihtoehtoja tulee mukaan, mutta se, että marginaali kutistui näinkin pieneksi, kertoo paljon.

Suomalaisista suurin osa kannattaa nimenomaan Tarja Halosen edustamia arvoja. Tiukaksi kamppailun vetikin ennen kaikkea Kokoomuksen erittäin onnistunut presidentinvaalikampanja. "Työväen presidentti" oli jatkuvasti julkisuudessa ja mainonnan laadussa Tarja Halosta edellä. Tässä edesauttoi toki myös suosiollinen media, Iltalehti etunenässä. Vaalimainonta oli innovatiivista ja monipuolista ja teemat onnistuneita. Aivan viime metreillä alkoivat kuitenkin maitohapot vaivata niin gallupeissa kuin kaduillakin. Tarja-kampanja puolestaan pääsi vasta viimeisinä päivinä kunnolla vauhtiin samalla, kun ehdokkaan kyvyt, osaaminen ja kokemus pääsivät tv-keskustelujen syvetessä paremmin esiin. Tämä saattoi tuoda viimeiset riittävät äänet varsinaiselta vaalipäivältä istuvalle presidentille.

Toinen keskeinen syy tiukkaan vaaliin oli mielestäni Halosen kampanjaa aika ajoin leimannut vaisuus. Tarja ei mielestäni täysin sopinut siihen sinivalkoisen maan äidin rooliin, joka mainontaa korostuneesti leimasi. Monet korostuneesti nuorille tärkeät asiat, kuten kansainvälistyminen, globalisaatio ja suvaitsevaisuuskysymykset eivät kampanjassa juurikaan näkyneet, mikä oli mm. allekirjoittaneelle pettymys. Monia tärkeitä asioita jäi sanomatta, ehkä liiallisenkin varovaisuuden nimissä. Liika varman päälle pelaaminen ärsyttää monia taatusti enemmän kuin kantaaottavuus.

Voitosta on helppo olla iloinen, mutta selvää on, etteivät sosialidemokraatit voi luottaa tämän vaalivoiton kantavan yhtään mihinkään ajatellen seuraavia eduskuntavaaleja. Nämä olivat korostuneesti henkilövaalit, vaikkakin asetelma kiristyi loppua kohden yhä enemmän perinteistä oikeisto-vasemmisto-jaottelua seuraavaksi. On helppo olla toveri Virtasen kanssa samaa mieltä siitä, että SDP tarvitsee seuraaviin eduskuntavaaleihin selkeän sanoman ja ohjelman, sillä presidentti ei ole silloin auttamassa. Puolueen näkökulmasta presidentinvaalien selkein opetus oli se, että viestiä on terävöitettävä ja teemoja syvennettävä, mikäli haluamme saada kansalaisilta vahvan mandaatin maan asioiden hoitoon. Ei riitä, että toteamme olevamme parhaita ja luottamuksen arvoisia. Se on myös perusteltava.

Varsinaiseen lopputulokseen olen kuitenkin luonnollisesti erittäin tyytyväinen. Tarja Halosen uudelleenvalinnalla varmistetaan se, että Suomi kulkee myös jatkossa kansainvälisen kehityksen eturintamassa niissä kysymyksissä, jotka ovat koko ihmiskunnan kohtalonkysymyksiä. Samaten olen iloinen ja ylpeä siitä, että suomalaisten enemmistö antaa tukensa sellaiselle politiikan suurelle linjalle, jonka ilmentymiä ovat mm. pohjoismainen hyvinvointivaltio, kaikkien kansalaisten tasa-arvon korostaminen sekä vastuunkanto laajemmasta maailmasta. Olemme omalla esimerkillämme osoittaneet, että suomalaisen hyvinvointivaltiomallin varaan on mahdollista rakentaa myös vahva taloudellinen suorituskyky sekä turvata uusien työpaikkojen syntyminen. Suomalaisilla on luottamusta omaan malliinsa ja halua tukea myös muita maita sen saavuttamisessa. Tällaisina päivinä on hienoa olla suomalainen.

(jutun yhteydessä oleva kuva: Niklas Sjöblom)

Pysähtyneisyydestä

Vaalikeskusteluissa on puhuttu paljon "eteenpäin menemisestä" ja "pysähtyneisyyden ajan" päättämisestä. Hyviä ja tärkeitä asioita, olen samaa mieltä. Pysähtyneisyyden symboleista on kuitenkin erimielisyyttä. Näkemyksen esittäjä toki pyrkii esiintymään pysähtyneisyyden vastustajana, asemoiden vastapuolen "jarruttajaksi" ja väistämättömän muutoksen vastustajaksi. Mutta mitä pysähtyneisyys oikeastaan on?

Minulle pysähtyneisyys merkitsee lähinnä sitä, että hyväksytään välttämättömyyden pakko eikä uskota omiin mahdollisuuksiin muuttaa asioita ja olosuhteita. Mennään niinkuin aina ennenkin, tai sitten kuolleen kalan tavoin virran mukana. Näitä ominaisuuksia minun on hyvin vaikea liittää vaikkapa Tarja Haloseen, johon on kuitenkin pyritty "pysähtyneisyyden" leimaa lyömään. Mielestäni hän on erityisesti kansainvälisellä toiminnallaan pyrkinyt löytämään korostuneesti uusia ja tehokkaampia ratkaisuja yhteisten haasteidemme ratkaisemiseksi. Hän on myös toiminut tienavaajana monille ns. uuden politiikan alueille yhteiskunnassamme. Näistä hyviä esimerkkejä ovat ihmisoikeustyö sekä työ seksuaalivähemmistöjen ja etnisten vähemmistöjen aseman parantamiseksi. Tarja Halonen teki tätä työtä jo silloin, kun se ei ollut osa mainstreamia ja tv-kanavien ohjelmavirtaa. Ei kovin pysähtynyttä minun mielestäni.

Eikö pysähtyneisyys olekin pikemminkin niiden ongelma, jotka eivät uusiin ja innovatiivisiin ratkaisuihin kykene tai halua lähteä? Heidän, jotka kieltäytyvät hahmottamasta maailman muutosta ja kuvittelevat meidän voivan pelkästään omaan napaamme katsomalla kykenevän määräämään kohtalostamme? Heidän, jotka pitävät uudenlaista politiikan tekotapaa "puuhasteluna" tai "turhana edustamisena", jonka sijasta meidän pitäisi ottaa ympäröivä maailma ainoana mahdollisena ja pyrkiä sen muuttamisen sijasta sopeutumaan siihen mahdollisimman nöyrästi? Kyyninen lähestymistapa, sanoisin. Kannustava se ei ole, eikä hedelmällinen. On hyvin vaikea motivoitua tämänkaltaisen politiikan ja poliittisen näkemyksen taakse. Siksi sitä voisi mielestäni perustellummin kutsua pysähtyneisyydeksi.

Gallupit virhemarginaalissa

Mark Latham kirjoittaa Anthony Giddensin toimittamassa teoksessa "The Global Third Way Debate" (Polity 2001) uuden poliittisen kulttuurin luomisen tarpeesta. Kirjan julkaisun aikaan, kuten edelleen tänäkin päivänä useita länsimaisia valtioita vaivaa politiikan alhainen arvostus ja kehno maine. Kansalaiset ovat apaattisia, jopa kyynisiä vaikuttamismahdollisuuksiensa suhteen ja epäilevät edustajiensa motiiveja ja moraalia. Luottamuksen puute on keskeinen ongelma sen aiheuttaessa passiivisuutta ja halveksivaa asennetta koko kansanvaltaa ja yhteiskunnallista osallistumista kohtaan. Tämä antaa osaltaan kaikupohjaa myös ns. äärioikeistolaisten ja kansallismielisten puolueiden nousulle niiden tarjotessa yksinkertaisia ja tunteisiin vetoavia ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin.

Latham kiinnittää artikkelissaan huomiota mielenkiintoiseen seikkaan. Luottamuksen väheneminen on tapahtunut samaan aikaan, kun politiikan asialista muotoutuu ehkä enemmän kuin koskaan asioiden monimutkaisuutta yksinkertaistavien galluptutkimusten ja mielipidemittausten perusteella. Gallupeista onkin muodostunut eräänlainen suoran demokratian muoto. Tämä on johtanut niiden poliittisen merkityksen räjähdysmäiseen kasvuun kaikkialla länsimaissa. Poliittiset päättäjät kierrättävät mittauksissa suosituiksi havaittuja teemoja, tulkitsevat niitä ja muokkaavat viestiään mittauksissa pärjätäkseen. Lopputuloksena on kuitenkin ollut mielenkiintoinen paradoksi; mitä enemmän kansalaiset kuulevat omia mielipidemittauksissa esiin tuotuja näkemyksiään poliitikkojen suusta, sitä vähemmän he luottavat poliittiseen johtoonsa.

Syynä tähän voi olla ennen kaikkea uskottavuuskriisi. Poliittinen johtajuus ei voi pelkistyä pelkkään yleisen mielipiteen myötäilyyn, keskiarvoahan ei ole oikeassa maailmassa olemassa. Vaihtoehdot ja arvoasetelmat vesittyvät keskilinjan seurailussa. Voisiko siis ollakin niin, että vahvaa näkemystä kuitenkin arvostettaisiin, vaikkei siitä aina pidettäisikään? Olisi lohdullista ajatella, että "totuudenpuhujaa" sananlaskusta poiketen rakastettaisiin ja kansalaiset kykenisivät säilyttämään kriittisyytensä median paineessa. Toisaalta "varman voittajan" kelkkaan hyppäämisestä gallupien mukana on olemassa selviä merkkejä siitäkin, eikä yhden totuuden Kekkosen aikaankaan ole halua palata. Yhtä kaikki, syystä tai ei, poliittinen julkisuus kuten koko poliittinen toimintakin pyörii aivan liiaksi suosituimmuuspisteiden keräämisen ympärillä. Tämä rapauttaa politiikan uskottavuutta ja hävittää poliittisten vaihtoehtojen väliset erot. Syytä sopii etsiä niin mediasta kuin poliittisista toimijoista itsestäänkin.

Kontekstistaan irrotettu galluptutkimusten yksinkertaistava maailma tukee omalta osaltaan kapeisiin sektori-intresseihin perustuvaa poliittista toimintaa, joka ei ole nykyaikaa. Poliittisten liikkeiden, niiden mukana myös ja erityisesti sosialidemokratian olisi kyettävä entistä enemmän uudistumaan maailmankatsomukselliseen suuntaan. Niiden on kyettävä kiteyttämään sekä itselleen että kansalaisille selkeät universaalit, artikuloitavissa olevat arvot, joiden perusteella luodaan kokonaisvaltaista yhteiskunnallista uudistusohjelmaa – ja jota myös edistettäisiin yhtenäisesti. Politiikka ei saisi olla vain tilkkutäkin parsimista muistuttavaa avainryhmien kosiskelua. Tätä kautta myös poliittiset vaihtoehdot tulisivat kansalaisille selvemmiksi. Tähän liittyen on ihmeellistä, ettei esimerkiksi presidentinvaalikeskusteluissa voitu ehdokkaille antaa kymmentä minuuttia aikaa esitellä omaa kokonaisvaltaista ohjelmaansa Suomen tulevaisuuden suuntaviivoiksi, vaan keskityttiin yhteen asiaan kerrallaan, juurikaan vaivautumatta keskustelemaan niiden yhteydestä toisiinsa.

Poliittisten liikkeiden metamorfoosi on luonnollisesti pitkä prosessi, mutta poliittisen keskustelun tason nostamista voitaisiin ajaa nopeinkin muutoksin. Eräs konkreettinen tapa huomion keskittämiseksi aidosti tärkeisiin aiheisiin vaikkapa vaalien alla olisi galluptutkimusten rajoittaminen. Olisin hyvin valmis kieltämään mielipidetiedusteluiden tulosten julkaisemisen esimerkiksi viimeisellä viikolla ennen vaaleja siitä lehdistölle ja muulle medialle koituvasta taloudellisesta tappiosta huolimatta. Nykyisellään kampanjoiden huomio kiinnittyy omien teemojen tarkentamisen sijasta liiaksi siihen, miten kyetä näyttäytymään varmalta voittajalta ja nauttimaan sen suomasta sädekehästä, sekä huomata, mitä keskustelunaiheita pitää varoa. Tämän lisäksi gallupjuttuaiheen poistuttua viimeisen viikon ohjelmasta joutuisivat lehdet ehkä kirjoittamaan siitä, mistä puhuttiin ja miten, eikä palstoja täyttäisi tyylikonsultin analyysi ehdokkaiden pukeutumisen vaikutuksesta heidän gallupkannatukseensa. Virhemarginaali kravattivalinnan tai mekkokankaan värin suhteen kolme prosenttia suuntaan tai toiseen.

Minun valintani - My choice

Presidentinvaalit ovat arvovaalit. Kyse on paljosta muustakin kuin ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtamisesta, joka toki on presidentin tärkein tehtävä. Näissä vaaleissa keskustellaan ennen kaikkea siitä suunnasta, johon Suomea tulee viedä ja miten maata johtaa. Vastakkain ovat olleet kansainvälisen yhteistyön ja hallinnan korostaminen ja toisaalta tämän suuntauksen kritisoiminen kotimaan edut unohtavana. Keskusteluita seuratessa onkin hyvä pysähtyä miettimään kansallista etua ja myös sitä, mitä me suomalaisina haluamme maamme edustavan maailmassa.

Hyvinvointivaltioon uskovina suomalaisina meidän on tärkeää lähettää viesti maailmalle siitä, että haluamme puolustaa ja rakentaa sellaista yhteiskuntaa, jossa ihmisarvo ylittää välittömät taloudelliset intressit. Missään tämä viesti ei tule selkeämmin esille kuin siinä, uskallammeko valita presidentin, Tarja Halosen, joka puolustaa tätä asiaa niin kotimaassa kuin maailmalla. Sauli Niinistön ulkopolitiikka tuntuu hänen viestinsä mukaan keskittyvän suomalaisten yritysten viennin edistämiseen. Tämäkö riittää suomalaisille? Tämäkö tulisi olemaan meidän antimme kansainväliselle yhteisölle ja maailmanlaajuisten ongelmien ratkaisulle? Paeta vastuuta eikä etsiä ratkaisuja kaikkia ihmisiä, myös suomalaisia, koskettaviin ongelmiin.

Tarja Halonen on presidentti, josta jokainen suomalainen on voinut olla ylpeä. Hänen työnsä tunnetaan maailmalla, eikä vain siitä syystä, että hän on yksi maailman harvoista naispresidenteistä. Hänet tunnetaan mm. ahkerasta työstään YK:ssa, Kansainvälisessä työjärjestössä ja Helsinki-prosessissa. Tarja Halonen puhuu koko maailman ja sen kansalaisten, ei vain oman maansa liiketoimintaintressien puolesta. Voimme vain kuvitella, mikä on tämän viestin arvo maailmassa, jossa edelleen miljoonat ja taas miljoonat ihmiset elävät kädestä suuhun. Se on maallemme arvokkaampaa ja parantaa kansainvälistä asemaamme enemmän kuin muutama lisätilaus Patrialle kumartamisesta oikeaan aikaan oikeaan suuntaan.

Vielä kaiken päätteeksi; valitsen ihmisen. Minulle Tarja Halonen on aina näyttäytynyt välittävänä ja välittömänä ihmisenä, joka on aidosti huolissaan niistä ihmisistä, joiden ääni yhteiskunnassa jää marginaaliin. Kaiken maailman -ja Suomenkin kurjuuden ja syrjinnän poistamiseen ei presidentti yksin pysty, oli hän kuka hyvänsä. Hän voi kuitenkin olla merkittävä osa muutosta kohti oikeudenmukaisempaa Suomea ja maailmaa, jonka tarvitsemme. Jota tarvitsemme joka päivä, huomennakin. Minusta tämä muutosvoima ja tärkeinä pitämäni arvot henkilöityvät parhaiten Tarja Halosessa.

--------------------------------------------------

My choice

Presidential elections are value elections. Deciding about foreign and security policy is, naturally, the most important job of the president, but that's not the only thing these elections are about. They are also about where Finland is going as a country and a nation. The main differences between the candidates can be seen in one candidate's interest in issues of controlling and managing globalisation and embracing international cooperation and the other's critique towards this as mismanagement of domestic interest. While following the discussions it is good to stop to think about the concept of national interest and also about that what we Finns would like our country to represent on the international arena.

For Finns who believe in a strong welfare state, it is a matter of utmost importance to send a message to the world that we want to build a society where human rights overcome the economic interests. The strongest message we can send is by electing a president who will defend these values both in home and abroad. Tarja Halonen is that president. Mr. Niinistö’s foreign policy, at least when it comes to the themes presented in his campaign, would mainly concentrate on improving Finnish industry’s chances to export its products. Is this enough for us Finns? Would this be our contribution to the international community and to address global problems? To run away from responsibilities and not to look for solutions to the problems and challenges facing each one of us in Finland and abroad?

Tarja Halonen is a president, of which every Finn can be proud of. Her work is known throughout the world and not only because she is one of the still too few female presidents around. She is known for her hard work in the UN, International Labour Organisation ILO and the Helsinki process. Tarja Halonen speaks of and works for the whole world and its citizens, not only for the commercial interest of her own country. We can only imagine what is the value of this message in a world where millions and millions of people live from hand to mouth. This is much more valuable to our country and improves our international position much more than a few extra orders for Patria Industries because of pleasing the right people at the right time.

To the end of it all, I also choose a person. For me Tarja Halonen has always been a person who cares and worries about people whose voice is marginalized. To end all the misery in the world –or even in Finland- is a task a president, whoever he or she is, can’t do alone. But his or her role is important in the process of building a better, safer and more just world, namely the progress towards a better future which we need. My opinion is that this force of change and the values I appreciate in life meet their best match in Tarja Halonen.

Musta valkoiseksi

Mielenkiintoinen presidentinvaalikampanja on kääntymässä viimeiselle viikolle. Huomioarvoltaan toistaiseksi paras kampanja on ollut "työväen presidenttinä" esiintyvällä ehdokas Sauli Niinistöllä. Tosiasia on kuitenkin se, että vaalikampanjassa esiintyy kovin erilainen Niinistö, joka on tuttu eduskunnan käytäviltä. Nykyinen Niinistö puhuu lämpimästi ihmisistä ja heidän tarpeistaan ja kannattaa kaikkia niitä hyviä asioita, jotka eivät ole milloinkaan olleet missään asemassa hänen näkyvässä poliittisessa toiminnassaan. Muodonmuutos on ollut äkillinen ja täydellinen – eikä siitä syystä kovinkaan uskottava, vaikka toki Eurooppa on voinut tehdä Saulille hyvää. Totesihan hän mm. Imagen (7/05) haastattelussa päivänpolitiikan tuoksinassa liian vähälle jäävän ajattelun harrastamisen karsivan oikeistolaisia mielipiteitä. Tai ehkä retoriikka ja vaaliteemat kuuluivat mainostoimistolta ostettuun kampanjailmepakettiin, mene ja tiedä.

Presidenttiehdokas Niinistö puhuu myös vastakkainasettelun lopettamisesta yhteisen etumme nimissä. Se olisi hyvä tavoite, ellei se hänen mallissaan tarkoittaisi oikeiston joustamisohjelman kritiikitöntä hyväksymistä "kansallisen edun" nimissä. Hän hahmottaa kansakunnan menestyksen ainoastaan sen yritysten hyvinvoinnin kautta. Tämä on varsinkin Niinistön taustat huomioon ottaen ymmärrettävä ja hyvä lähtökohta, mutta yhteiskunnallisena ohjelmana se on valitettavan riittämätön. Elinkeinoelämän hyvinvointi on koko kansan etu vain, jos kasvun ja menestyksen hedelmiä jaetaan yhdessä. Tämä ulottuvuus kuitenkin puuttuu "työväen presidentin" politiikasta. Tietoisesti, sillä presidenttiehdokas Niinistön agenda perustuu porvarilliselle, pääoman etuja ihmisten kustannuksella suosivalle maailmankatsomukselle ja kampanjailme edellä mainitun kätkemiselle.

Sauli Niinistön valtionvarainministeriuran aikana harvoin harrastettiin yhtä ihmisläheistä politiikkaa kuin mistä hän nyt omina ajatuksinaan puhuu. Hänen ja hänen puolueensa näkemyksen mukaan ei lasten harrastusmahdollisuuksille tai kirjastoille juurikaan rahaa olisi herunut. Nyt hän kuitenkin saarnaa lähipalveluista ja tasa-arvoisten lähtökohtien takaamisesta kaikille. Siitä, että nämä hyvät asiat ovat yhteisestä potista osansa tässä maassa saaneet, ei Saulia voida kiitellä, se kunnia kuuluu muille, korostuneesti muiden senaikaisten hallituspuolueiden kansanedustajille ja ministereille. Toki hän oli roolinsa vanki, hallitus tekee päätöksiä kollektiivina eikä valtion kassasta riitä rahaa kaikille hyville hankkeille, mutta liian usein oli hänen näkemyksensä korostuneen ideologinen ja asenteellinen. Rakenteelliset veronalennukset ja yksityistäminen, nuo poliittisen oikeiston ihmelääkkeet mihin tahansa ongelmaan ovat aina olleet hänen politiikkansa kulmakiviä, seurauksista välittämättä. Sekö on työväen, tai kenen tahansa muunkaan, etu? Omistavien etu se voisi olla, mikäli he ovat valmiita maksamaan sosiaalisen eheyden menettämisen mukanaan tuoman kovan hinnan.

"Työväen presidentin" kampanjan lopullinen menestyminen sekä presidentinvaalien lopputulos tulee osoittamaan, eletäänkö Suomessa vuonna 2006 täytenä totena George Orwellin vuotta 1984, jossa musta maalattiin valkoiseksi, sodasta vastasi Rauhanministeriö ja virallisesta valehtelusta ja propagandasta Totuusministeriö. Myös kampanjaan jo nyt oleellisena osana kuulunut loanheitto, joista parhaina esimerkkeinä toimivat lukuisat tyhjästä tempaistut massatekstiviestikampanjat (joista virallinen kampanja on toki luonnollisesti sanoutunut irti) sekä kilpailevan ehdokkaan systemaattinen häirintä johon mm. MTV3:n ensimmäisen kierroksen vaalitentin suureksi osaksi kokoomusnuorista koostunut yleisö syyllistyi kertovat paljon siitä, mihin ollaan "vastakkainasettelun lopettamisen" nimissä valmiita. Nähtäväksi jää hyväksytäänkö tämä, pääseekö "susi lampaan vaatteissa" median ja julkisen keskustelun hampaista kuin koira veräjästä? Kansa ratkaisee, eikä tuloksesta voi valittaa.

Voinko palvella?

Palvelualoista on odotettu Suomen työllisyyden ja hyvinvoinnin pelastajaa. Näiden alojen ongelma on kuitenkin ollut niiden heikko tuottavuuskehitys. Tulevaisuudessa Suomen kansantaloudessa pienten palveluyritysten määrä tulee kasvamaan. Samalla kasvaa luonnollisesti niiden merkitys työllistämisessä. Tuotantorakenteen painottuessa palveluiden suuntaan, tulee työmarkkina-, koulutus- ja elinkeinopolitiikalla kyetä entistä paremmin tukemaan tuottavuuskehitystä erityisesti pk-yrityssektorilla. Ns. heikomman tuottavuuskehityksen alat tulevat kasvamaan myös suhteellisesti muita aloja nopeammin. Tämä korostaa tuottavuuden parantamisen tärkeyttä. Tämä on tärkeää jo palkkahajonnan hallitsemattoman kasvamisen estämiseksi.

Samalla, kun meidän on pyrittävä tuottavuuden parantamiseen näillä suhteellisesti heikomman tuottavuuskehityksen työvoimavaltaisilla aloilla, tulee meidän kyetä myös entistä enemmän korkean osaamis- ja jalostusarvon palvelusektorin kehittämiseen. Kasvupotentiaalia Suomessa on huomattavissa määrin. Palvelualojen työvoimasta peräti 35% on korkeasti koulutettuja, tämä on neljänneksi eniten OECD-maista. Teollisuudessa vastaava luku on 25%. Potentiaali on kuitenkin hyödynnetty harmillisen heikosti. Tutkimus- ja kehittämisvaroista vain 12% kuluu palveluiden kehittämiseen, tätä osuutta on kyettävä lisäämään. Suomeen on luotava erityisesti sisällöntuotantoon, liiketoimintapalveluihin sekä hyvinvointipalveluosaamiseen liittyviä vientiyrityksiä.

Suomen tulee olla aktiivinen myös EU:ssa edesauttaakseen palvelukaupan avaamista niiltä osin kun se ei uhkaa minkään valtion julkisten palveluiden järjestämistä niille itselleen parhaiten soveltuvalla tavalla eikä vaaranna työntekijöiden perusoikeuksia. Näiden palveluiden kilpailulle avaamisen ja yksityistämisen tulee edelleen säilyä kansallisessa päätösvallassa, jotta niiden saatavuus voidaan määritellä myös muista lähtökohdista kuin taloudellisista. Rajat ylittävän tavarakaupan lisääntyminen on luonut runsaasti työpaikkoja, on oletettavaa, että palvelukaupan lisäämisellä olisi myös huomattavia positiivisia vaikutuksia niin taloudellisen kasvun kuin työllisyyden kannalta.

Tulevaisuuden työvoima tulee olemaan entistä liikkuvampaa. Rakenteellisen muutoksen nopeus sekä vaatimustason nousu ei osoita jatkossakaan pysähtymisen merkkejä, joten elinikäinen oppiminen ja aikuiskoulutus ovat avainasemassa torjuttaessa työttömyyttä. Suomella on kaikki mahdollisuudet työllisyysasteensa nostamiseen hyvinvointivaltion kestävän rahoituksen varmistavalle tasolle, mikäli kykenemme pitämään huolta työntekijöidemme osaamistasosta ja työssä jaksamisesta. Tähän pitäisi myös olla entistä paremmat mahdollisuudet, kun työmarkkinatilanne väistämättä eläköitymisen myötä kääntyy työntekijöiden eduksi.

Kolumni julkaistu Uutispaiva Demarissa 19.1.2006

Mallia kokoomuksesta

Tämän päivän Helsingin Sanomien kaupunkiosastolta löytyy uutinen Helsingin opetuslautakunnan puheenjohtajan vaihtumisesta. Kaupunginvaltuutettu Annukka Mickelsson (kok.) eroaa tämän tärkeän lautakunnan puheenjohtajan paikalta ulkomaille muuton vuoksi. Tilalle nousee 25-vuotias Kokoomusnuorten puheenjohtaja Tuomas Nurmela.

Nimitys on jälleen uusi esimerkki Kokoomuksen kyvystä nostaa nuoria eteenpäin pyrkiviä aktiivejaan vastuullisille ja merkittäville paikoille. SDP voisi -ja sen pitäisi- ottaa mallia. Liian usein myös Helsingissä vastuulliset asemat kasaantuvat jo kymmeniä vuosia mukana olleille ihmisille, nuorten kyvykkyydestä tai innokkuudesta huolimatta. Kokemuksen tuomaa osaamista ei luonnollisesti tule vähätellä, mutta nuorten toistuva sysääminen lautakuntien varapaikoille vaikeuttaa uuden poliitikko- ja luottamushenkilösukupolven kasvamista ja uhkaa puolueen kykyä asettaa myös tulevaisuudessa päteviä ihmisiä vastuullisille paikoille. Ongelma koskee nuoria laajemminkin heidän ollessaan väestöosuuteensa verrattuna reippaasti aliedustettuina kuntien päättävissä elimissä. Puolueilla on näitä paikkoja täyttävinä eliminä tästä suuri vastuu.

Itse olen oppinut tuntemaan Tuomas Nurmelan lähinnä hänen erittäin oikeistoliberaaleista mielipiteistään sekä politiikantekotavasta, joka tähtää lähinnä julkisuuden maksimointiin. Niin eri linjoilla kuin monesti olemme olleetkin, on minun silti helppo olla iloinen hänen puolestaan komeasta nimityksestä. Opetuslautakunnan puheenjohtajana Nurmela kykenee näyttämään onko hän muutakin kuin suuria puheita. Kasvun, oppimisen ja vaikuttamisen paikka, jossa kansalaisten kuuntelemisella on suuri rooli ja vastuuta joutuu kantamaan. Seuraan kollegaa mielenkiinnolla ja toivon menestystä. Onnittelut!

Metrolla Espooseen

Paljon, kauan ja hartaasti puhuttanut länsimetrohanke on jälleen saanut uusia vivahteita. Hiljattain valmistunut ympäristövaikutusten arviointiselostus (YVA) toteaa metron olevan tehokkain ja nopein kulkuväline. Tunnelissa kulkevan metron kustannukset olisivat YVA-arvion mukaan 452 miljoonaa euroa, josta valtion toivotaan maksavan kolmanneksen. Säästöiksi nykyiseen bussiliikenteeseen verrattuna arvioidaan koituvan yli 10 miljoonaa vuodessa.

Toisena vaihtoehtona joukkoliikenteen järjestämiseksi on kaavailtu pikaraitiotietä. Raitiotie on edullisempi, mutta selkeästi tehottomampi ja monimutkaisempi vaihtoehto. Vuosittaiset kustannussäästöt olisivat huomattavasti metroa pienempiä, puhumattakaan siitä, että ylimääräinen vaihto pikaratikasta metroon vaikeuttaa matkaa ja aikaansaa pullonkauloja. Ratikkaideaa kannattaakin kehitellä toisesta näkökulmasta, aikanaanhan voisi olla mahdollista yhdistää Pohjois-Espoon asuinalueet länsimetroon bussien sijasta pikaratikoilla. Tähän on kuitenkin vielä matkaa.

Pääkaupunkiseudulla on kauan harrastettu mantraa, jonka mukaan pahin sen kehitystä haittaava tekijä on alueellistava ja epäreilua verotasausta harrastava valtio. Tosiasia kuitenkin on se, että suurin este järkevälle ja dynaamiselle metropolipolitiikalle on pääkaupunkiseudun kuntarajat ja kunnallispolitiikka. Parhaina esimerkkeinä tästä ovat toimineet kunnista Espoo ja Sipoo, jotka tekevät parhaansa, ettei yhtenäistä pääkaupunkiseutua syntyisi sekä länsimetrohankkeen takkuaminen Kokoomuksen ja Vihreiden vuoksi. YVA on jälleen uusi selvitys aiheesta, toivon mukaan pikku hiljaa ratkaiseva, jotta myös jarrumiehet saadaan mukaan pk-seutua kehittämään.

Metron vetäminen länteen tiivistäisi yhdyskuntarakennetta, puhumattakaan siitä, että se on erittäin ympäristöystävällinen liikennevaihtoehto tehokkuutensa ja vähäpäästöisyytensä vuoksi. Eräitä aktiivisimpia hankkeen vastustajia ja hidastajia ovat kuitenkin olleet espoolaiset vihreät. Vihreän liiton merkityksestä puolueena ja ylipäätään toimimisesta jonkinlaisena yhtenäisenä poliittisena voimana kertonee se, että Helsingin vihreät kannattavat vahvasti metron laajentamista Espooseen. Johdonmukaisuus ja yhtenäisyys eivät tosin ole vihreisiin hyveisiin ydinvoiman vastustamista lukuunottamatta koskaan kuuluneetkaan.

Toivon mukaan terve järki, käytännöllisyys, vastuullisuus ja ympäristöystävällisyys voittavat ja tämän vuoden aikana saadaan aikaan konkreettisia päätöksiä metrohankkeen aloittamisesta. Joka tapauksessa koko vuosikausien jupakka on parhaiten konkreettisesti osoittanut sen, ettei pääkaupunkiseudun kuntarakenne ole tätä päivää. Kuntarajat ylittävä yhteistyö vaatii pääkaupunkiseudun käsittelemistä kokonaisuutena, käytännössä rajojen poistoa ja suur-Helsinkiä.

Kansallista etua kansainvälisesti

Presidentinvaalien yhteydessä erityisesti Kokoomuksen ehdokkaan Sauli Niinistön sekä hänen kannattajiensa parista on kuulunut kritiikkiä siitä, että Suomen ulkopolitiikka ja presidentti Halosen toiminta on keskittynyt liiaksi globalisaation hallintaan ja oikeudenmukaisempaan maailmankauppaan Suomen kansallisten etujen kustannuksella. Presidentin, kuten ilmeisesti ulkopolitiikan laajemminkin, tulisi heidän mukaansa keskittyä erityisesti vienninedistämiseen sekä uusien työpaikkojen luomiseen. Globalisaation hallintapyrkimyksillä ja hyvinvointivaltion puolustamiselta markkinavoimien paineessa ei tähän kuulemma kyetä.

Tämä kritiikki on toki sallittua, mutta täysin perusteetonta ja älyllisesti epärehellistä. Jokainen, joka ymmärtää kansainvälisestä taloudesta tai työelämästä yhtään mitään, tietää, että kansainvälinen taso on erityisen merkittävä 2000-luvun taloudessa ja politiikassa. Globaali talous toimii monilta osin nykyisin demokraattisen järjestelmän ulkopuolella, siitä riippumattomassa tilassa, vaikuttaen kuitenkin erittäin merkittävästi meidän jokaisen elämään. Tämän vuoksi pyrkimykset vahvistaa monenkeskistä kansainvälistä poliittista järjestelmää markkinavoimien ohjailemiseksi ovat tulevaisuudessa keskeisin osa suomalaisen hyvinvointivaltion ja talouden kehittämistä ja puolustamista. Tämä on nimenomaan sitä paljon puhuttua "yhteistä etua", etua, joka koskee niin suomalaisia, virolaisia kuin kenialaisiakin.

Kansallisella päätöksenteolla pystytään toki jatkossakin vaikuttamaan merkittävästi maamme ja kansamme menestykseen ja olosuhteisiin. Reunaehdot asetetaan kuitenkin muualla ja onkin meistä itsestämme kiinni, otammeko kohtalomme omiin käsiimme vai emme. Mieltämällä globalisaatio nollasummapeliksi, jossa kilpailemme kansallisin päätöksin vähenevistä työpaikoista mm. veroalennuksin ja työntekijöiden oikeuksia heikentämällä, hyväksymme uusliberaalin globalisaatiomallin sellaisenaan. Tämä lienee myös Niinistön ja Kokoomuksen tarkoitus. Poliittinen oikeisto uskoo kansalaisten olevan riittävän sokeita tai asioihin perehtymättömiä, jotta "yhteisen etumme" nimissä voitaisiin tehdä hyväosaisia hyödyttäviä ja vähäosaisia rankaisevia yhteiskunnallisia uudistuksia. Vaalit kertovat paljon siitä, meneekö sumutus täydestä. Gallupien valossa asia ei tältä näytä, mutta äänet ratkaisevat.

Globalisaatio on ihmisen luoma ilmiö ja siksi ihmisen on sitä myös mahdollista hallita. Se pitää sisällään suunnattomia mahdollisuuksia, josta Suomi on kyennyt hyvinvointivaltionsa ja koulutetun väestönsä avulla myös hyötymään. Nyt tehtävänämme on hyödyntää olemassa olevat mahdollisuudet entistäkin paremmin sekä hallita muutoksen tuomia ongelmia. Ensisijaista on kyetä kansainvälisellä tasolla turvaamaan entistä paremmin työvoiman oikeuksia kaikkialla maailmassa. Tavoitteena tulee olla eurooppalaiset työehdot myös Aasiassa ja Afrikassa, eivät afrikkalaiset työehdot Suomessa. Paremmalla ja vahvemmalla kansainvälisellä säätelyllä ehkäisemme verokilpailua ja sosiaaliturvan polkemista kotimaassa samalla kun kykenemme auttamaan köyhiä maita ja niiden kansalaisia hyötymään globalisaation aikaansaamasta taloudellisesta kasvusta parempien työolosuhteiden ja palkkojen avulla. Tätä kautta kykenemme luomaan huomattavan kasvun näiden ihmisten ostovoimassa, joka piristäisi koko maailmantaloutta. Keskittymällä ahtaasti tuijottamaan omaan napaamme emme voisi olla osana edesauttamassa tätä valtavaa muutosta parempaan.

Paluuta säädeltyihin markkinoihin ja suljettuihin talouksiin ei ole, eikä sitä kukaan haluakaan. Lisääntyvä rajat ylittävä kaupankäynti on jo nyt osoittanut, että sen avulla miljoonien ihmisten on mahdollista nousta ylös köyhyydestä ja kurjuudesta. Kaupan tulee kuitenkin olla luonteeltaan reilua ja perustua selkeisiin sääntöihin. Kaupalliset intressit ja kauppaneuvotteluissa sovitut asiat eivät saa kävellä esim. vähimmäistyöehtojen tai kansainvälisten ihmisoikeuksien yli. Tämän varmistamiseksi Maailman kauppajärjestö WTO:n tulisi jatkossa ottaa tavoitteisiinsa myös työvoiman oikeuksien parantaminen. Tällä hetkellä WTO ei toimi yhteistyössä esimerkiksi Kansainvälisen työjärjestön kanssa riittävällä tavalla tämän varmistamiseksi. Näiden asioiden edistämiseksi tarvitsemme globaalia hallintaa. Se on 2000-luvun sosialidemokratiaa ja yhteisen edun puolustamista.

Tie sosiaalisesti oikeudenmukaisempaan globalisaatioon on pitkä ja vaikea, mutta se on käytävä. Tarja Halonen on halunnut ottaa näissä aikamme tärkeimmissä ja suurimmissa kysymyksissä vastuuta -ja myös kyennyt siihen. Hyvä ja tärkeä työ ansaitsee ja tarvitsee jatkoa. Sauli Niinistöstä ja hänen Suomestaan ei tähän työhön ole. Näistä syistä minä kävin lukuisten muiden helsinkiläisten ohella Vuosaaren Kallahden koululla kirjoittamassa lippuun numeron 9.

Suositteluita

Vihdoinkin kotona! Kiersin viikon verran jättitv-screenin kanssa ympäri maata yhdessä vantaalaisen kaupunginvaltuutetun Nesrin Can-Kurtakon kanssa tekemässä Tarja Halosen vaalikampanjaa. Mielenkiintoinen ja antoisa kokemus, hauskaakin oli. Oltuani poissa koneen ääreltä piti välittömästi tehdä kierros seuraamieni blogien ja muiden medioiden maailmaan. Presidentinvaalien osalta suosittelen lämpimästi tutustumaan Arto J. Virtasen merkintään vaalien olemattomasta EU-keskustelusta, joka on pistänyt myös allekirjoittaneen silmään, sekä Antton Rönnholmin jälleen kerran erinomaiseen ja analyyttiseen pohdintaan omasta valinnastaan. Tommi Laitio on puolestaan kirjoittanut ajatuksia herättävän kolumnin Soneran Elleihin.Tutustukaa ihmeessä!

Hyväntekeväisyys vs verotus

Nykyisin on muotia toimia lahjoittajana. Tukea joka viikko pankkitililtään jotain hyvää tarkoittavaa järjestöä tai toimintaa. Hyväntekeväisyyttä ovat perinteisesti harjoittaneet erityisesti hienostorouvat ja muu porvaristo ja siihen on liittynyt vahva holhouksellinen aspekti. Tässä on luonnollisesti tapahtunut muutosta, kansalaisjärjestöjen työ ja kohteet poikkeavat usein entisistä malleista, mutta silti aika ajoin kuulee näkemyksiä siitä, miten kotimaista sosiaalipolitiikkaa pitäisi suunnata nimenomaan vapaaehtoisten lahjoitusten suuntaan ja pois verorahoituksen piiristä. Samalla keskustellaan siitä, tulisiko lahjoittamista kannustaa mm. veroeduin.

Vaikka tarkoitus on varmasti suurella osalla ihmisistä aidosti hyvä ja jalo ja tuloksiakin saavutetaan, en ole koskaan innostunut hyväntekeväisyydestä edes ilmiönä, puhumattakaan siitä, että sen varaan voitaisiin rakentaa minkäänlaista sosiaalisen turvan järjestelmää. Tämä johtuu lähinnä varojen yhteiskunnallisesta kohdentumisesta. Tämän lisäksi hyväntekeväisyydellä tehdään raakaa bisnestä. Hyvä esimerkki tästä ovat esimerkiksi hyväntekeväisyysmarkkinoille kärkkäästi ilmaantuvat esiintyvät artistit. Huolestuneen näköinen poppari ilmestyy mielellään konsertoimaan "hyvän asian puolesta" mukavasti uuden levynsä ilmestymisen alla.

Ok, jos ihminen kantaa huolta maailman köyhistä tai sairaista lapsista ja siinä sivussa tulee myyneeksi pari levyä, niin mitä vikaa siinä nyt sitten on? Saadaanhan sen yhteydessä ostettua keskoskaappi tai pari tarvitseville. Ongelma ilmestyy, kun hyväntekeväisyyden kohteet aletaan valikoida pr-arvonsa mukaan. Lastenklinikan kummit ja Ronald McDonald keräävät kyllä rahaa söpöille lapsille, mutta kuka muistaisi kodittomia mielenterveyspotilaita tai vapautuvia vankeja? Nämä yhteiskunnalliset ongelmaryhmät eivät saa aikaan positiivisia mielleyhtymiä mahdollisessa asiakaskunnassa, siksi he jäisivät -ja ovat jääneet, varsin vähälle huomiolle kun hyväntekeväisyyskonsertteja ja keräyksiä järjestetään.

Eniten minua kuitenkin ärsyttävät julkisuuden valokeilassa suurina hyväntekijöinä paistattelevat huippu-urheilijat. Formulakuskeja tai NHL-pelaajia pidetään suurinakin sankareina, kun he lahjoittavat hyväntekeväisyysgaalan yhteydessä "huomattavan summan" helsinkiläiseen lastensairaalaan uuden laitteen hankintaan. Samaan aikaan moni heistä kuitenkin muuttaa verotussyistä vaikkapa Monacoon. Jos he kerran ovat vakavasti huolissaan Suomen lasten terveydestä, voisivat he maksaa veronsa temppuilematta. Niillä rahoilla palkattaisiin kummasti uusia hoitajia ja ostettaisiin laitteita. Vaikka Suomen tulovero näille henkilöille korkea toki onkin, jäisi heille tästä huolimatta melko mukavasti sukanvarteen. He ovat kuitenkin keksineet paremman reseptin: "Tuplasti mainetta puoleen hintaan!"

Katastrofiapu on eri asia, on erittäin järkevää tehdä keräyksiä, kun yllättävä tapaturma iskee jossain päin maailmaa. Sitä kautta voidaan myös lisätä kokemusta yhteisestä maailmasta. Sen sijaan mm. sairaaloihin, neuvoloihin ja veteraaneille pitäisi riittää rahaa yhteisestä kassasta. Juuri näiden asioiden turvaamiseksi me maksamme veroja. Perusoikeuksien toteutuminen ei saa jäädä kenenkään osalta hyväntekeväisyyden varaan, sillä liian usein siihen liittyy holhous ja kontrolli, jonka lisäksi se on jatkuvasti katkolla. Sen varaan ei ketään voida ongelmissaan jättää.


ps. Kävin aamulla keskustelemassa Aamu-TV:ssa mm. nuorten toistaiseksi heikosta osallistumisesta presidentinvaaleissa. Eilisen STT:n uutisen mukaan reippaasti alle 10% nuorista on äänestänyt ennakkoon. Hyvä keskustelu, kiitos siitä. Harmi vaan, että kohderyhmä taisi vetää tuohon aikaan vielä hirsiä.