Tunnustuksellinen opetus ja peruskoulu

Jokin aika sitten lehtien palstoilla käytiin kiivastakin keskustelua kristillisistä kouluista. Tällöin opetusministeri Kalliomäki (sd.) vastusti kristillisten koulujen jatkolupia, syynä se, että hän katsoi tunnustuksellisen opetuksen kuuluvan muualle kuin peruskouluun, jonka tehtävä on kasvattaa moniarvoisuuteen. Tästä on helppo olla samaa mieltä. Koulujen tulee kasvattaa kriittisyyteen, ei yhden totuuden kertomiseen, jonka olemassaolosta on perustellusti hyvin erilaisia käsityksiä.

Yksilöt uskovat tai ovat uskomatta. Valtio tai julkinen instituutio, jollainen peruskoulukin on, ei usko eikä sen siksi tule kertoa mihin uskoa. Uskonnoista tulee luonnollisesti lapsille puhua, koska ne ovat ensiarvoisen tärkeitä pyrkiessämme ymmärtämään ihmisluontoa, historiaa ja kulttuureita. Tässä opetuksessa on myös syytä painottaa näiden maailmankatsomusten keskinäisen kunnioituksen tärkeyttä. Tämä ei kuitenkaan vaadi minkäänlaista tunnustuksellisuutta. Lapsille ja nuorille tulee antaa välineitä ja kykyjä sellaiseen filosofiseen pohdintaan, jonka kautta he voivat pohtia teologian alaan kuuluvia kysymyksenasetteluita ja löytää oman hengellisen tiensä, mikäli ovat löytääkseen.

Tulevaisuuden peruskoulussa kristillisen uskon peruspilareita tulee kohdella tasa-arvoisesti suhteessa muihin uskontoihin sekä uskonnottomuuteen. On perusteltua kysyä millä oikeudella tietyn uskonnollisen viitekehyksen hyväksyneet aikuiset haluavat pakottaa lapsensa samaan muottiin? Kehuttu ja kiitelty peruskoulumme on rakentunut korostuneesti luottamukselle ihmisten omiin kykyihin sekä arvostelukykyyn. Tämä periaate on saatava lopultakin osaksi myös uskonnon opetusta.

Kuva: Niklas Sjöblom

Ontuva Eriksson

Valtiosihteeri Raimo Sailas kuvasi Suomea ”ontuvaksi hyvinvointivaltioksi” puhuessaan keskiviikkona SITRAn ja Taloussanomien seminaarissa. Hänen mukaansa maata, jossa 15 prosenttia työvoimasta on vajaakäytössä, ei voida pitää hyvinvointivaltiona. Sailas totesi järjestelmän rakentamisvaiheessa olleen uskomuksena, että kun riskit työttömyyden, työkyvyttömyyden, sairauden ja vanhuuden varalta minimoidaan, niin ihmiset myös omalta osaltaan pyrkivät vastaamaan enemmän itsestään. Nyt on kuitenkin havaittavissa elintapojen kehittymistä väärään suuntaan mm. alkoholinkäytön ja ylipaino-ongelmien suhteen.

En ole saanut käsiini Sailaksen koko puheenvuoroa, mutta näihin pääpointteihin on monin paikoin mahdollista yhtyä. Työttömyys ja vajaatyöllisyys ovat edelleen hyvästä työpaikkakehityksestä huolimatta valtavia ongelmia. Myös se, että järjestelmä onnahtelee eikä kykene vastaamaan kaikkiin tarpeisiin, on totta. Sen sijaan siitä, onko kyse korostuneesti hyvinvointivaltion aiheuttamasta passiivisuudesta, voidaan olla montaa mieltä. Viime vuonna julkaistiin lukuisia tutkimuksia, joiden sanoma oli selvä. Suomalainen hyvinvointivaltio ei ole laisinkaan niin antelias työttömille tai vajaakuntoisille kuin usein on poliittisesti tarkoituksenmukaista väittää. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarjassa viime vuonna ilmestyneen ”Julkinen hyvinvointivastuu sosiaali- ja terveydenhuollossa” -raportin mukaan Suomen sosiaalimenot suhteessa BKT:een ovat alle 15 EU-maan keskiarvon.

Suomen köyhyysasteet ovat olleet viime vuosina kasvussa samalla kun tuloerot ovat kasvaneet erityisesti ylimmän prosentin häikäisevien pääomatulojen vuoksi muutamassa vuodessa 70-luvun alun tasolle. Talous ja yhteiskunta – lehdessä 2/2005 julkaistu artikkeli työtätekevistä köyhistä kertoo köyhien työssäkäyvien kotitalouksien tulojen kasvaneen keskimäärin 3% vuosina 1996-2001 kun kehitys koko työssäkäyvän väestön keskuudessa oli 14%. Mikäli köyhyyttä ei tulonsiirroilla torjuttaisi, olisi se 2,5 kertaa yleisempää kuin nyt. Sosiaalibarometri 2005 taas tietää kertoa, ettei erityisryhmien kuten alkoholistien tilanne ole kohentunut. Sosiaalitoimi kokee heidän auttamisensa vaikeaksi, sillä heidän ongelmiensa ratkaisu vaatisi yksilöllisempää hoito-otetta mihin nykyiset taloudelliset raamit antavat mahdollisuuden. Terveydelliset ongelmat, joista Sailaskin puhuu, kohdistuvat korostuneesti näihin ihmisiin. Voitaisiinko siis näitä ongelmia ja terveydenhuollon kustannuspaineita vähentää panostamalla köyhyyden vastaiseen kamppailuun?

Valtiosihteeri Sailas on aivan oikeassa siinä, ettei hyvinvointivaltio voi taata kenellekään automaattisesti hyvää elämää ja että jokaisella on velvollisuus ottaa itseään niskasta kiinni. Vapaamatkustamista ei voida sallia, ja terveet elämäntavat ovat helpoin tapa niin parantaa yksilön omaa elämänlaatua kuin yhteiskunnallisessa mittakaavassa turvata terveydenhuollon menokehityksen pysyminen hallinnassa. Väylä tähän kehitykseen ei kuitenkaan saa olla rangaistusten ja pelottelun väylä, vaan positiivisten kannusteiden luominen. Järjestelmän ontuminen voitaisiin ehkä saada kuriin muullakin kuin syyttämällä heikompiosaisia heidän omasta saamattomuudestaan. Valitettavasti vain näyttää siltä, että Oiva Paloheimon sanoittama kappale vanhasta juopporatista, ”ontuvasta Erikssonista”, soveltuu kuvaamaan tiettyjen tahojen asenteita niin suomalaista ”ontuvaa hyvinvointivaltiota” kuin suomalaisia köyhiä kohtaan. Laulussahan lauletaan:

”On kuollut ontuva Eriksson, ja moni on hyvillään”

Kuvalähde: Wikipedia

Eripura

Keskustan eduskuntaryhmä kokoontuu Helsingin Sanomien tiedon mukaan tänään kriisikokoukseen hallitusyhteistyön jatkamisen tiimoilta. Syyksi ilmoitetaan päähallituspuolueiden väliset kiistat maatalouden tukirahoista kehysriihessä. Kyseessä on mitä ilmeisimmin osa Keskustan uutta johtajuusilmettä, joka pahimmillaan paitsi maksaa suomalaiselle yhteiskunnalle kymmeniä miljoonia euroja, saattaa uhata myös kansalaisten ja järjestelmämme kestävyyden kannalta elintärkeää kunta- ja palvelurakenneuudistusta.

Kuntaliiton hallituksen äänestys, jossa Keskusta jäi yksin vesittämisaikeineen, antoi suuntaa. Samaten kiukuttelu nimityksistä. Kun Keskusta on saanut rauhassa tehdä omat nimityksensä, alkaa kitinä sosialidemokraattien vastaavista. Pieniä asioita, paljon puhuvaa yhteistyön toiminnan kannalta. Maaseudulle vaadittavasta vakavien vaalivaikeuksien tuesta vikiseminen ei ole mitään muuta kuin harvinaisen heikosti peitelty yritys profiilin korottamiseksi omien peruskannattajien silmissä. Muskeleita on lähestyvien vaalien vuoksi näytettävä, muusta viis. Huomionarvoista kun on, ettei kukaan ole ollut sanomassa, etteikö maataloudelle koituvia menetyksiä voitaisi kompensoida. Kyse on aikataulusta.

Mikäli hallituksen lopputaival muodostuu tämänkaltaiseksi temppuiluksi, on selvää, että punamullan aika päättyy seuraaviin vaaleihin. Se olisi sääli ja toivonkin näistä vaikeuksista selvittävän. Nykyisen hallituksen aikana on kuitenkin saatu paljon hyvää aikaan erityisesti sosiaali- ja terveyspalveluiden puolella. Voimaan saatettiin myös pitkä tulopoliittinen sopimus, jonka suojassa talous kasvaa hyvää vauhtia ja työllisyys kohenee silmissä. Monet sosiaalipoliittiset uudistukset ovat hyödyttäneet myös pienituloisia. Mutta mikäli luottamus- ja yhteistyöpääoma loppuu, ei tämä hallituspohja voi vaalien jälkeen jatkaa. Sinipunahallituskin voisi saada paljon hyvää aikaan, erityisesti elinkeino- ja Eurooppa-politiikassa, kuntauudistuksesta puhumattakaan.

On kansanvallan kannalta valitettavaa, mikäli vaihtoehdot pelkistyvät sinipunaan ja porvarihallitukseen, sen kannustaessa epädemokraattisiin lehmänkauppoihin ja kassakaappisopimuksiin jo ennen vaaleja. On helppo yhtyä toveri Oksan näkemykseen siitä, että tilanne korostaa SDP:n tarvetta pyrkiä selkeästi suurimman puolueen asemaan vaaleissa. Muuten edessä on väistämättä porvarihallitus ja kansaa repivät ajat.

Sosialidemokratia ja yksilön valinta

Yhteiskunnallinen yksilöllistyminen on kehityssuunta, joka on huolettanut monia vasemmistolaisia ajattelijoita. Individualismin myötä kasvaa kritiikki kollektiivisia yhteiskunnallisia ratkaisuja kohtaan. Siitä huolimatta, että mahdollisuus laajempaan yksilöllisyyteen on korostuneesti onnistuneen sosialidemokraattisen yhteiskuntapolitiikan ansiota, kykenee nimenomaan oikeisto esiintymään yksilön valintana. Osasyynä tähän on vasemmiston kyvyttömyys muuttaa retoriikkaansa muuttunutta maailmaa vastaavaksi. Esimerkkejä riittää.

Liian monesti tapaa palvelualan työntekijän tai vastavalmistuneen opettajan, jonka mielestä suurin syy yhteiskunnan ja heidän itsensä kohtaamiin ongelmiin ovat paperimiesten liian kovat palkat sekä kodittomien alkoholistien liiat hyvät oltavat. Ay-liike ja poliittinen vasemmisto nähdään ”eteenpäin pyrkivien” vapautta rajoittavana voimana. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta, mutta ikävän usein politiikassa niin on, miltä näyttää. Tätä piittaamattomuutta ja kateutta sekä ongelmien väärin tunnistamista vastaan meidän on kyettävä nousemaan. Tätä ei kuitenkaan voida tehdä oppimestarimaisesti, vaan osoittamalla yhteisöllisyyden edut kaikkien kannalta.

Retoriikkaamme ns. koulutetun keskiluokan ja yksilöllistyvän nuorison suuntaan on tarkistettava. Hyvinvointivaltio ja sosialidemokraattisten arvojen pohjalta toimiva yhteiskunta on järkevä myös koulutettujen ja eteenpäin pyrkivien ihmisten kannalta. Hyvinvointivaltioon on suhtauduttava suurena vakuutusjärjestelmänä. Samalla kun puhumme solidaarisuudesta, pitää meidän myös kyetä osoittamaan ihmisille valtion ja julkisen sektorin positiivinen rooli heidän omassa elämässään yksilöinä. Julkinen koulutus luo mahdollisuuksia ja sosiaaliturva mahdollistaa riskinoton ja omien kykyjen ja rajojen koettelun.

Vakuutus maksaa, siksi maksamme veroja. Verot eivät kahlitse, vaan oikein käytettyinä niillä saaduilla varoilla kyetään luomaan lisääntynyttä henkilökohtaista toimintatilaa, siis vapautta valita, kokeilla ja yrittää. Julkinen järjestelmän pitää olla siksi, että kuten markkinataloudessa muulloinkin, suuruuden ekonomialla on etuja. Paitsi että saamme paremman tarjouksen, kun hankimme jotain suuremmalla porukalla, toimimme moraalisesti oikein. Kollektiivimme ottaa mukaan myös ne, jotka muuten jäisivät täysin vakuutusta vaille. Samaan aikaan meidän on puhuttava koko elämän kestävästä turvasta. Kaikki maksavat ja kaikki saavat.

Individualistisen eetoksen voi kääntää sosialidemokratian eduksi. Positiivisen yksilöllistymisen ei tarvitse tarkoittaa sosiaalisen eheyden tavoitteesta luopumista, koska vain aidosti tasa-arvoisessa yhteiskunnassa on mahdollisuus olla erilainen. Epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa on aina paine mukautua vallitsevaan malliin, usein voimakkaampien asettamaan. Siksi nykyisin suosiossa oleva identiteettipolitiikka ei ole millään tavalla erossa ”perinteisemmästä” politiikasta koskien vaikkapa yhteiskunnallista tulonjakoa. Tämä on vain kyettävä kommunikoimaan kansalaisten suuntaan.

Edellä mainittuun liittyen on mielenkiintoista seurata Ruotsin vaalikamppailua. Siellä sosialidemokraattien perusviesti kuuluu: ”Alla ska med. Så enkelt är det.” Näin on. Meidän johtamassamme yhteiskunnassa kaikilla on mahdollisuus, kaikilla on vapaus, kaikilla on oikeus onneen, ei vain rikkailla ja onnekkailla. Näitä positiivisia vapauksia meidän on kyettävä myös markkinoimaan.

Kolumni julkaistu Uutispäivä Demarissa 20.3.2006

Uraani halkeaa

Viidennen ydinvoimalan rakennustyöt ovat käynnissä ja huhu kertoo teollisuuden suunnittelevan jo luvan hakua kuudetta voimalaa varten. Yhtä paljon kuin kovia kannattajia, löytyy hankkeen äänekkäitä vastustajia. Ydinenergiasta onkin jostain käsittämättömästä syystä tullut mitä suurimmilta osin tunnekysymys. Tämä näkyy myös käytettävässä retoriikassa. Monesti kuulee heiteltävän, puolin ja toisin, täysin älyttömiä väitteitä. Milloin kyse on ydinvoimalan "räjähtämisestä", milloin taas tuulivoimaloiden täydellisestä hyödyttömyydestä. Tämänkaltainen pelottelu ja totuuden vastainen mustamaalaaminen häiritsee ainakin allekirjoittanutta.

Kun eduskunta aikanaan äänesti viidennestä ydinvoimalasta, oli jokaikinen edustaja salissa. Toisin oli, kun maa liittyi Euroopan Unioniin. Niin silloin kuin nytkin minun oli vaikea nähdä asiassa niin valtaisaa symboliikkaa, kuin mitä siihen tuolloin liittyi. Käänteentekevästä arvovalinnasta ei mielestäni ollut kyse tilanteessa, jossa maassa oli jo neljä toimivaa ydinvoimalaitosta. Toki oli mahdollista nähdä asetelmassa eräänlaista symbolista kamppailua teknisen modernin ja lokaalisaatiouskoisen postmodernin välillä. On myös totta, että Suomi aloitti uudelleenvirinneen kiinnostuksen ydinvoimaa kohtaan, mutta on oletettavaa, että ilmastotavoitteet olisivat laukaisseet kyseisen kehityksen Euroopassa Suomen päätöksestä riippumattakin.

Itse hyväksyn ydinvoiman lisärakentamisen keskipitkän aikavälin vaihtoehtona. Kestävää kehitystä se ei ydinjätteineen ja uusiutumattomine uraanipolttoaineineen silti ole. On kuitenkin vaikea nähdä mikä muu energiamuoto voisi lyhyellä tähtäimellä ottaa ydinenergian paikan suhteellisen vähäpäästöisenä perusenergiana. Ydinvoimaa tarvitaan myös korvaamaan alas ajettavia kivihiilivoimaloita, yhdessä uusiutuvilla energialähteillä tuotetun sähkön lisäksi. Lopullisena tavoitteena tulee olla käytännöllisesti katsoen saasteettoman fuusiovoiman kehittäminen, joka saattaa olla kaupallisessa käytössä vuosisadan puolenvälin tienoilla.

Uraanin louhinta ydinpolttoaineeksi on ympäristöriski, kuten kaikki kaivannaistoiminta. Suomalaisen energiantuotannon perustuessa myös tulevaisuudessa merkittäviltä osin ydinvoimaan, lienee vain vastuullista hankkia ydinvoimaloiden polttoaineen raaka-aine mahdollisuuksien mukaan Suomesta. Täkäläinen uraanin louhinta voitaisiin toteuttaa huomattavasti monia nykyisiä tuottajamaita tiukemman ympäristölainsäädännön alaisena, puhumattakaan energia-alan omavaraisuuden kasvusta sekä huomattavista työllisyysvaikutuksista työttömyydestä ja väestökadosta kärsivillä alueilla.

Ydinenergian hyväksymisen osana tulevaisuudenkin energiapoolia ei tarvitsisi tarkoittaa kehityksen pysähtymistä tai investointilamaa uusiutuvien energianlähteiden kannalta. Se, että näin on kuitenkin käynyt, kertoo lähinnä poliittisen tahdon puutteesta ja henkisestä laiskuudesta. Tähän olisikin saatava muutos. Bioenergia sisältää huomattavaa potentiaalia, jota pitää pyrkiä julkisin varoin hyödyntämään entistä paremmin ja mahdollisesti se voisi tulevaisuudessa muodostaa yhden merkittävän osan Suomen energiahuollosta. Myös sillä voisi olla huomattavia työllisyysvaikutuksia sekä tulevaisuudessa jopa vientipotentiaalia.

Kuvassa Olkiluodon ydinvoimalaitos, TVO:n sivuilta

Yhteiskuntavastuun petollisuudesta

Viime päivien uutisia ovat korostuneesti hallinneet tiedot jätti-irtisanomisista. Yli 3000 suomalaista menettää työpaikkansa metsäteollisuudessa. UPM Kymmene osoitti kouriintuntuvalla tavalla, että vain riittävä kotimainen omistus, jos sekään, sitoo tuottaviakaan yrityksiä Suomeen, mikäli muualta on nostettavissa parempaa tuottoa. Useat eturivin poliitikot, näkyvimpänä UPM-osakkeensa vastalauseena irtisanomisille myynyt ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.) ovat peräänkuuluttaneet paljon kaivattua yritysten yhteiskuntavastuuta.

Suomalainen yhteiskunta on vaikean tilanteen edessä. Eduskunnalla parlamentaarisena lainsäätäjänä ja periaatteessa maan korkeimpana päätöksiä tekevänä elimenä on vain marginaalisia mahdollisuuksia vaikuttaa globaalin markkinatalouden toimintaan. Kokonaisten paikkakuntien elämä on uhattuna, eikä valtiolla nykymuodossaan ole juuri keinoja auttaa, lukuunottamatta työvoimatoimiston sivukonttorin avaamista Kuusankoskelle. Tämä on ehkä se syy, miksi yhteiskuntavastuusta on puhuttu niin paljon, on katsottu, ettei muita keinoja vaikuttaa ole. Totuus voisi kuitenkin olla toisenlainen.

Kaiken tämän keskellä olisi kyettävä erottamaan kaksi asiaa. Puhuttaessa yritysten yhteiskuntavastuusta on huomattava, ettei yritykseltä, yritysmuotona, voida odottaa minkäänlaista yhteiskunnallista moraalia. Yritys on puhtaasti juridinen olento. Toki voimme pyrkiä keskustelulla vahvistamaan yritysten toimista vastaavien henkilöiden moraalista omaatuntoa, mutta omistuksen ollessa yhä useammin ulkomaista ja institutionaalista, karkaa tämäkin kortti käsistä.Tämän vuoksi yritysten yhteiskuntavastuun hokeminen on tyhjää puhetta eikä hyödytä ketään.

Lopullinen vastuu ei ole yrityksillä, vaan lainsäätäjällä, joka ei voi jäädä odottamaan, että yritykset toimisivat automaattisesti jonkinlaisen yhteisen hyvän eteen. Ne tekevät niin vain silloin, kun siitä on niille joko suoraa taloudellista tai imagollista hyötyä. Kun hyödyt muunlaisesta käyttäytymisestä ylittävät nämä, muuttuu myös käytös. Lakeja tulee säätää siten, että yrityksille ja niiden toiminnalle voidaan asettaa rajoja ja että kansalaisia kyetään suojelemaan markkinatalouden vaaroilta. Tämä ei voi jäädä yritysjohtajien omantunnon varaan. Sama koskee myös omistajuutta. Palkansaajien ja valtion omistusta pörssiyhtiöissä on pyrittävä mahdollisimman nopeasti lisäämään. Vain tätä kautta voimme vakavissamme pyrkiä kohti sellaista markkinataloutta, joka noudattaa muutakin kuin osakkeenomistajan välitöntä etua.

Kolumni julkaistu Kaarina-lehdessä 15.3.2006

Millä Turun seutu houkuttelee uusia yrityksiä?

Kunta- ja palvelurakenneuudistus tarvitsee Varsinais-Suomessa uuden alun. Alueilta ja kunnista on kaikunut useita rohkaisevia viestejä liikkeelle lähteneistä liitosselvityshankkeista. Sen sijaan Suomen pirstaloituneimman kuntarakenteen omaava Turun seutu loistaa näistä uutisista poissaolollaan. Päälinjaksi muotoutunut kuntamalli; työssäkäyntialueeseen perustuva peruskunta on jäämässä haaveeksi Turun kehyskuntien kääntyessä etsimään yhteistyötä mieluummin keskenään kuin Turun kanssa.

On selvää, ettei valtion taholta voida sallia sellaista kehitystä, jossa kehyskunnat "saartavat" keskuskaupungin. Alueen elinkeinoelämän veturin eristäminen ja sen sitä kautta tapahtuva hiipuminen on varmin tapa saattaa koko seudun talous ja hyvinvointi syöksykierteeseen, josta ei hyödy kukaan. Tällaisella toiminnalla myös varmistetaan huonon maankäyttöpolitiikan jatkuminen sekä se, ettei turhaa byrokratiaa aiheuttavia kuntayhtymiä päästä purkamaan. Syyksi kehyskuntien liittymiseen nimenomaan keskuskaupunkiin ei kuitenkaan riitä keskuskaupungin ongelmien ratkaiseminen, vaan yhteistyöstä on koiduttava hyötyä kaikille siihen osallistuville.

Turun olisi kyettävä artikuloimaan se, mitä hyötyä siihen liittymisestä on vauraille kehyskunnille. Siksi tarkastelukulman on koskettava koko seutukuntaa, pääpainon ollessa elinkeinopolitiikassa, maankäytössä sekä palveluiden järjestämisessä. Mallia tämänkaltaisesta lähestymistavasta antaa Salon seutu. Kuntalehdessä 3/2006 esitellään laajasti Salon sekä sen kymmenen ympäryskunnan yhteenliittymissuunnitelmia. Toteutuessaan suur-Salo olisi 63 000 asukkaallaan maan 11. suurin kaupunki. Elinvoimainen keskuskaupunki säteilisi ympärilleen vaurautta ja nostaisi koko alueen vuosikatteen plussan puolelle.

Erityisen porkkanan liitokselle tuo kuitenkin mahdollisuus elinkeinopolitiikan tehostamiseen kaupunkiseutujen välisen kilpailun kiristyessä, ei niinkään kuntien välinen tulontasaus. Jo nyt Salon työpaikkaomavaraisuus on huomattava. Onkin aiheellista kysyä, miksi vaikkapa sellaiset ict-alan yritykset, jotka haluavat hyödyntää nopeita liikenneyhteyksiä Helsinkiin, eivät jäisi tehokkaan elinkeinopolitiikan Saloon? Eripurainen Turun seutu ei kykene vastaavalla tavalla houkuttelemaan kasvavia yrityksiä alueelleen, järkevästä maankäytöstä puhumattakaan.

Naapureilta oppimisessa ei ole mitään hävettävää, päinvastoin. Mikäli jossain muualla asiat osataan hoitaa järkevästi, yhteistyössä uhkailun ja epäluuloisuuden sijasta, kannattaa niistä ottaa mallia. Salon seutu näyttää hyvää esimerkkiä monille Turun ja sen ympäristökunnan päättäjälle.

Mielipidekirjoitus julkaistu Turun Sanomissa 13.3.2006.

Puhe oikeistolle

Suomen ylioppilaskuntien liitto SYL ry vietti lauantaina 85-vuotisjuhliaan. Vanhalla ylioppilastalolla pidetty juhla keräsi yhteen niin ylioppilasliikkeen kuin sidosryhmien toimijoita. Ohjelmassa oli Tasavallan presidentin hienon juhlapuheen, jossa hän painotti mm. ylioppilaiden vastuuta laajemmasta yhteiskunnasta ja maailmasta, sekä kehitysyhteistyösitoumusten täyttämistä, lisäksi puheet oikeistolle ja vasemmistolle, joista edellisestä vastasi allekirjoittanut ja jälkimmäisestä kollega oikealta, Kokoomuksen opiskelijaliitto Tuhatkunnan puheenjohtaja Jussi Salonranta. Neuvoksi puheeseen valmistautuessa oli annettu: "provokatiivinen, mutta huumorilla". Ohessa siis näiden ohjeiden pohjalta lauantai-iltana pidetty puhe.

Puhe oikeistolle

Hyvät kuulijat! Ja erityisesti joukossanne istuvat tulevat neuvokset ja neuvoksettaret, joka olette, ainakin omasta mielestänne tämän valtakunnan sorretuin paaria, jolta yrittämisen into sekä kaikki mahdollinen kannustin pyrkiä kohti suurempaa vaurautta, onnea ja iloa on tasapäistävällä yhteiskunta- ja koulutuspolitiikalla viety, sanalla sanoen, kansamme ja maamme nouseva oikeisto!

Suomalaisen oikeiston historia on aatteellisten tappioiden historiaa. Luokaamme aluksi katsaus viime vuosisadalle. 1900-luvun alussa laajat osat suomalaista oikeistoa erityisesti elinkeinoelämässä vastustivat Suomen itsenäistymistä, koska se uhkasi heidän bisneksiään Pietarin suunnassa. Tämän jälkeen poliittinen oikeisto oli innostunut kuninkaasta, jota riittävän siniveren puuttuessa omasta torppari- ja työmieskansasta haettiin Saksan maalta saakka. Aivan putkeen ei tämäkään sitten lopulta mennyt. Sinänsä on myönnettävä, että lehdistön kannalta tapahtunut valinta oli harmillinen. Moni katselisi päivittäisestä roskalehdestään mieluummin otoksia 20-vuotiaasta bileprinsessa Marjatasta Monacon jahdilla, kuin kamerakännykkäkuvia Matista ja Mervistä Jalasjärven Essolla. Myös tilanne, jossa keltainen lehdistö on kunnollisten kuuluisuuksien puutteessa pakotettu puhumaan Timo T.A. Mikkosesta (kok.) ja hänen nuorikostaan (kok.) "kuninkaallista säihkettä omaavana pariskuntana" on kaikin kuviteltavissa olevin tavoin erittäin valitettava ja murheellinen.

Hyvät kuulijat. Kun maasta siis oli, laajojen oikeistopiirien siihen asti ajamien tavoitteiden vastaisesti tullut itsenäinen tasavalta, omi se kansallisuusaatteen ja kielsi toisinajattelun. Suomalaisen oikeiston valtakaudella, eli kunniakkaalla 30- ja sittemmin 40-luvuilla oltiin tässäkin tilassa tekemässä suurta Suomea, toisten selkänahalla. Kuten arvattavaa, jäi seuramatka Uraliin hieman kesken eivätkä ilmatkaan suosineet. Sotien jälkeen Suomessa elettiin ns. vaaran vuosia ja moni porvariston edustaja siirtyikin odottelemaan aikojen rauhoittumista ulkomaille pääomineen. Takaisin palattiin kovaa verotusta valittelemaan, kunhan sosialidemokraatit olivat ensin estäneet maan ajautumisen kommunistien käsiin. Tässähän ei luonnollisestikaan ollut kyse vapaamatkustajuudesta eikä vastuun pakoilusta, vaan ainoastaan arvokkaan pääoman isänmaallisesta turvaamisesta ja me toisten luontaista etevämmyyttä ja ahkeruutta kadehtivat pahanilmanlinnut saisimme olla vain onnellisia tällaisesta kaukonäköisyydestä.

Hyvät kuulijat. Suomalaisen oikeiston kamppailu mm. valtion omistusta vastaan on historiallisesta näkökulmasta varsin mielenkiintoinen. On aiheellista kysyä, olisiko Suomessa nykyisen kaltaista yrityselämää tänä päivänä laisinkaan, ellei valtio olisi ottanut niin vahvaa roolia taloudessa? Koko suomalainen innovaatiojärjestelmä ja hyvinvointi on syntynyt varsin valtiovetoisesti. Historiallisesti ajatellen tämä oikeistovoimien kauhistelema ja parjaama valtio on luonut suuren osan metsäteollisuutta, metalliteollisuutta, kemian teollisuutta ja niin edelleen.

Kaikesta sosialismilla pelottelusta huolimatta ainoa asia, joka on Suomessa sosialisoitu, on suuryrittäjäriski. Valtio on maksanut kymmeniä miljardeja pankinjohtajien munauksista, vaikka niitäkin yritysmaailma on yrittänyt väittää poliitikkojen syyksi. Valtio on investoinut sellaisia määriä yhteistä rahaa elektroniikan tutkimukseen ja tuotekehittelyyn, että ne, jotka ovat tarpeeksi rikkaita osakkeita omistaakseen, ovat vuolleet Nokian osakkeilla kultaa. Ja kun valtion voimin rakennetut nesteet ja kemirat menestyvät riittävän hyvin, vaatii oikeisto niitä yksityistettäviksi ja pitää valtion yritystoimintaa sopimattomana katsoen kykenevänsä itse paljon parempaan. Joku kateellinen ja ahdasmielinen, jota toisten pärjääminen häiritsee, voisi pitää tällaista näkemystä joko suuruudenhulluutena tai toivottoman itsetuhoisena käyttäytymisenä. Totuus on, että ilman valtion yritystoimintaa me eläisimme edelleenkin metsästyksellä ja kalastuksella. Toisaalta tätähän hirviä metsästävät ja Tenon lohta nostavat neuvokset ja muut oikeistopamput oikeastaan tälläkin hetkellä tekevät.

Arvoisat kuulijat! Kuten olemme voineet kuulla, ei historiallinen track record poliittisen oikeiston kohdalla ole ollut häävi. Aikana, jolloin kansainvälinen vasemmistolainen liike kasvatti Nelson Mandelan, Olof Palmen sekä Suomen ensimmäisen naispresidentin Tarja Halosen, ovat poliittisen oikeiston kärkihahmoina häärineet sellaiset sydämemme valloittaneet veitikat kuin Augusto Pinochet, George W. Bush sekä Ilkka Kanerva. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö oikeistovoimien tulevaisuus voisi olla valoisampi. Näinä joustavuuden merkitystä korostavina aikoina tietynlainen takinkääntökyky voidaan nähdä tavoiteltavana hyveenä. Suomalainen oikeisto onnistunut käytännöllisesti koko maan historian ajan olemaan joka kerta hävinneen idean puolella sekä vastustamansa uudistuksen tultua suosittuna ja toimivana voimaan ottamaan kunnian koko hankkeesta. Kokoomus, joka on koulutuspolitiikassaan perinteisesti aina vastustanut koulutuksen laajentamista ja joka vastusti sittemmin kunniaa niittänyttä peruskoulu-uudistusta henkeen ja vereen, esiintyy nykyisin mielellään koulutus- ja sivistyspuolueena. Moiselle kameleonttiasenteelle luulisi pätkätyömaailmassa löytyvän paljonkin kysyntää.

Arvoisat kuulijat. Myös rohkaisevaa kehitystä poliittisen oikeiston suunnasta on havaittavissa. Ainakin viime presidentinvaalien teemojen mukaan kokoomus on löytämässä työväen asian. Työväen presidentin äänisaaliita tarkastellessa oli myös mukava pistää merkille eräs sosialidemokraattisen hyvinvointivaltion aikaansaama yhteiskunnallinen edistysaskel. Nykyisellään huomattavan moni työväen edustaja näyttää kykenevän asumaan palkoillaan Westendissä tai Munkkiniemessä. Aidosti iloisena ja vakavasti puhuen on kuitenkin ollut hienoa havaita työmarkkinakysymysten ja ammatillisen edunvalvonnan, arvoliberalismista ja ulkomaalaismyönteisyydestä puhumattakaan, saaneen huomattavan vahvan sijan erityisesti opiskelevien kokoomuslaisten sydämessä. Hyvinä esimerkkeinä toimivat molemmat ylioppilasliikkeen näkyvät kokoomusvaikuttajat, SYL:n puheenjohtaja Ilkka Wennberg, sekä arvoisa kollega, Tuhatkunnan puheenjohtaja Jussi Salonranta. Molempien kanssa tulee välillä oltua niin paljon samaa mieltä monista asioista, että tekee mieli huutaa, tulkaa pois sieltä oikealta, teistähän saadaan hyvää vahvistusta työväenliikkeen oikeaan siipeen.

Hyvät kuulijat. Suomea pidetään konsensusyhteiskuntana. Jonkun mielestä se on haukkumasana, mutta kun vakavasti puhutaan, moista nimitystä voidaan oikeastaan pitää kunnianosoituksena. Meikäläisessä poliittisessa keskustelussa ollaan vuosien saatossa usein pyritty, ja myös kyetty, luomaan näkemyksiä, jotka ovat saavuttaneet koko poliittisen kentän tuen. Se on ehkä eräs syy siihen, miksi maamme on, vielä tänäkin päivänä, harvinaislaatuisen tasa-arvoinen. Tällaisiin ratkaisuihin tulee jatkossakin mahdollisuuksien mukaan pyrkiä.

Poliittisia eroja tulee aina olemaan, ja niitä pitää olla, mutta on tärkeää, etteivät ne muodostu yhteistyötä ja dialogia estäviksi tekijöiksi. Suomessa on niin työläisen ja talonpojan, kuin työn ja pääomankin hallitusyhteistyössä kyetty suuriin saavutuksiin. Talonpojan ja pääoman lyödessä kättä viimeksi 90-luvun alussa työttömyys räjähti käsiin, maa syöksyi hallitsemattomaan velkakierteeseen ja kansa kutsui sosialidemokraatit takaisin valtaan neljän vuoden oppositiokauden jälkeen maanvyörymävoitolla, mutta eipä tuosta nyt sen enempää. Demokratiassa kaikki valinnat ovat mahdollisia, mutta kehottaisin äänestyspäätöksiä tehtäessä ja hallituspohjia suunnitellessa tässäkin kysymyksessä ottamaan mallia historiasta. Kiitos!

Puhe puoluevaltuustossa

Ohessa puheenvuoroni SDP:n kevätpuoluevaltuustossa 8.3. Työväen Akatemiassa Kauniaisissa.

Hyvät toverit! Sosialidemokraattisten opiskelijoiden puolesta haluan puhua teille tänään kunta- ja palvelurakenneuudistuksesta, EU-puheenjohtajuuskauden haasteista sekä tulevista eduskuntavaaleista ja niihin valmistautumisesta.

Kunta- ja palvelurakenneuudistus etenee hyvässä vauhdissa. Kunnat ja alueet ovat lähteneet mukaan uudistustyöhön ilahduttavalla vauhdilla ja tarmokkuudella ja tulokset ovat alusta alkaen peruskuntamalliin sitoutuneiden sosialidemokraattien näkökulmasta miellyttäviä. Yhtään ylimääräistä hallinnon tasoa ei tarvita, vaan suuntana tulee olla voimakkaampien kuntien palvelutuotannon tehostaminen ja laadun sekä saatavuuden parantaminen. Työssäkäyntialueet muodostavat luonnollisen ja dynaamisen pohjan uusille kunnille. Tämä tukisi niin onnistunutta maankäyttöä, elinkeinopolitiikkaa kuin palveluiden tarjoamistakin. Uhkaava kehitys, josta parhaan esimerkin tarjoaa Turun seutu, jossa maakuntakeskusta uhkaa eristäminen kehyskuntien kääntyessä etsimään yhteistyötä keskuskaupungin sijasta vain keskenään, on saatava pysähtymään. Alueellisen veturin hyytyminen ei palvele kenenkään etuja.

Hankkeen alusta asti olemassa olleen muutosvastarinnan murtamisessa tärkeä merkitys on ollut hallituksen näkyvällä sitoutumisella hankkeeseen. Tässä tilanteessa uudistuksen jarruttaminen olisikin suorastaan epäisänmaallista. Nyt onkin ensiarvoisen tärkeää, etteivät sosialidemokraatit missään vaiheessa anna ymmärtää, että uudistuksen hidastuminen tai siinä perääntyminen olisi mahdollista. Tämän vuoksi liikaa varovaisuutta on kartettava. Nyt on poliittisen johtajuuden osoittamisen aika. Meillä on tähän sekä kykyä että näkemystä.

Hyvät toverit! Lähestyvä EU-puheenjohtajuuskausi tarjoaa erityisesti SDP:lle oivallisen tilaisuuden nousta suomalaisen EU-keskustelun eturiviin. Aika on käytettävä suomalaisen EU-politiikan aktivointiin, yleisen tulevaisuusorientoituneemman ja integraatiomyönteisemmän ilmapiirin luomiseen sekä sosiaalisen Euroopan teemojen keskusteluun nostamiseen. Samalla kausi tarjoaa mahdollisuuden markkinoida pohjoismaista hyvinvointivaltiomallia vastauksena Euroopan kasvu- ja kilpailukykyhaasteisiin.

Keskustelu palveludirektiivistä ja Vaxholmin tapauksesta osoittaa mielenkiintoisen paradoksin Euroopan komission tavassa käsitellä asioita. Jäykät keskieurooppalaiset rakenteet eivät niinkään ole toimenpiteiden kohteina kuin joustavat ja avoimemmat, kolmikantaiseen sopimiseen ja kolmannen sektorin osallisuuteen perustuvat pohjoismaiset järjestelmät, siitä huolimatta, että juuri näissä maissa on kyetty parhaiten vastaamaan Lissabonin strategian vaatimuksiin. Tämä lähestymistapa uhkaa ajaa avoimet pohjoismaiset järjestelmät tarkoituksettomaan siilipuolustukseen, jättää rakenteelliset uudistukset tekemättä siellä, missä niitä eniten tarvitaan sekä vähentää kansalaisten luottamusta unioniin.

Pohjoismaat ovat omalta osaltaan osoittaneet, että laaja julkinen sektori, kattavat hyvinvointijärjestelmät sekä kohtuulliset työehdot eivät ole kilpailukyvyn esteitä vaan sen edellytyksiä. Sopimuspohjaisilla järjestelmillä on kyetty luomaan merkittävää joustavuutta ja laajapohjaisen hyväksynnän saavuttaneita uudistuksia. Tämä näkemys olisi saatava erityisesti komission hyväksymäksi. Suomen EU-puheenjohtajuuskautta on kyettävä hyödyntämään tämän tavoitteen edistämiseksi. Tämä on korostuneesti sosialidemokraattien vastuulla ja olisi kyettävä kytkemään täysimääräisesti omaan julkisuuskuvaamme.

Hyvät toverit! Vaikka presidentinvaalit päättyivät kannaltamme voitokkaasti, ei suuriin juhliin ole aihetta. Selvisimme näistä vaaleista voittajina vain ja ainoastaan siksi, että ehdokkaamme pohjakannatus oli niin laajaa ja vahvaa. Kampanja, varsinkin jos sitä vertaa Kokoomuksen vastaavaan, ei ansaitse korkeita tyylipisteitä. Yleisilme oli mitäänsanomaton ja seisahtunut, sanalla sanoen juuri sitä, millaiseksi oikeisto meidät haluaa, perusteetta, leimata. Tästä on otettava oppia seuraaviin eduskuntavaaleihin lähdettäessä.

Tulevissa vaaleissa ratkaisevia tekijöitä tulevat olemaan profiiliamme korottava ja vahva ohjelmatyö, sen onnistunut esilletuonti sekä onnistunut ehdokasasettelu. Vaalikampanjan tulee olla selkeän optimistinen ja tulevaisuususkoinen. Menneistä saavutuksista on syytä olla ylpeä, mutta niiden kertaaminen ei tule riittämään poliittisen muistin ollessa turhan lyhyt. Haluan nähdä sosialidemokraattisen kampanjan, joka korostaa kykyämme hyvinvointivaltion vastuulliseen uudistamiseen erityisesti painottamalla valtion positiivista roolia, sosiaalipolitiikan universalismia, koulutusta ja työhön kannustamista ei ihmisten rankaisemisen, vaan valmiuksien jamahdollisuuksien antamisen kautta. Myös aloitteellisuus ja eteenpäinmeno suhteessa Euroopan Unionin kehittämiseen olisi tärkeä, dynaamisen ja aikaansa seuraavan SDP:n merkki.

Ehdokasasettelussa haluan korostaa monipuolisia listoja. Niissä vaalipiireissä, joissa on huomattavaa äänestäjäpotentiaalia suurten korkeakoulujen muodossa, tulee panostaa nuorten ja koulutettujen ehdokkaiden listalle saantiin. Muuten nämä laajat äänestäjäryhmät valuvat korostuneesti vihreiden ja kokoomuksen kannattajiksi. Ennakoivan huomion kohteena tulee olla myös tulevien sosialidemokraattisten eduskuntaryhmien muoto. Mikäli seuraavissa eduskuntavaaleissa ei sosialidemokraattisilta listoilta valita ainuttakaan nykyistä ryhmäpuheenjohtajaa nuorempaa miestä, olemme seuraavan vaalikauden lopulla tilanteessa, jossa ryhmässä ei ole ainuttakaan alle 50-vuotiasta miestä.Tämä alkaa uhata puolueen kykyä osallistua hallitusvastuun kantamiseenvuoden 2011 jälkeen.

Hyvät toverit! Ammattiyhdistysliikkeen tuki tulee olemaan erittäin arvokas myös näissä tulevissa vaaleissa. Sen on kuitenkin rakennuttava eri tavalla kuin tähän asti, tiedostaen tällä hetkellä erityisesti nuorten äänestäjien poliittisen lukutaidon puute sekä erityisesti SAK-laisen ay-liikkeen imago-ongelma nuorten keskuudessa. Osasyynä tähän oli myös omien ihmistemme heikko valmius selittää tuen muotoa ja syitä.

Tästä oppineena meidän on tulevissa vaaleissa kyettävä entistä paremmin artikuloimaan se, miksi poliittinen ja ammatillinen työväenliike ovat läheisessä yhteistyössä. Meidän ei tarvitse kuunnella syytöksiä läheisestä suhteestamme, vaan voimme aidosti todeta ay-liikkeen on edunvalvontajärjestö ja valvovan työntekijöiden etuja tukemalla vasemmistopuolueita. Siksi lienee yhtä luonnollista, että SAK antaa vaaliapua SDP:lle kuin että teollisuus ja työnantajat tukevat kaikin käytettävissä olevin voimin Kokoomusta. Tämänjälkeen tavallinen palkansaaja voi sitten miettiä kumman leirin kanssa hänellä on enemmän yhteisiä etuja. Oma yhteiskunnallinen julkaisutuotantomme olisi saatava tätä tavoitetta tukien mahdollisimman nopeasti käyntiin, hyvistä ideoista huolimatta vastapaino EVA:lle on jäänyt ainakin toistaiseksi realisoitumatta. Kiitos!

Tunneliin

Tämänaamuinen Hesari kertoo kaupunkiosastollaan Helsingin keskustatunnelin suunnitelmien ennakoitua nopeammasta etenemisestä. Tätä on pidettävä tervetulleena esimerkkinä halusta kehittää kaupunkia. Tulevina suuren rakentamisen vuosina, jonka aikana aloitetaan paitsi Keski-Pasila, Jätkäsaari ja Töölönlahti, tulevaisuuden liikennejärjestelyjen on töiden käynnistämiseksi pakko olla hyvissä ajoin selvillä.

Keskustatunneli on pitkään olemassa ollut ajatus tunnelista, joka kulkisi Helsingin keskustan alitse Ruoholahdesta Sörnäisiin. Sillä toivottaisiin paitsi ratkaistavan Helsingin ruuhkia jotka johtuvat keskustan käyttämisestä läpikulkuliikenteeseen, myös vapauttavan kaupunkitilaa ihmisten käyttöön. Tunnelissa liikenne sujuisi nopeasti ja olisi poissa kuormittamasta Helsingin katuja. Sen avulla voitaisiin myös mahdollisesti lähestyä sellaista kävelykatuihin perustuvaa kaupunkikeskustaa, joka sivistyneissä maissa on jo kauan ollut poikkeuksen asemasta sääntö.

Hanketta on toki myös pitkään ja hartaasti vastustettu, lähinnä korkeiden kustannusten vuoksi. Edelleenkin on selvää, että kaupunki tarvitsee hankkeeseen itsensä lisäksi myös muita rahoittajia. Tämän lisäksi erityisesti vihreät ovat pitäneet sitä myös yksityisautoiluun kannustavana. Vaikka tämä näkemys onkin ymmärrettävä, voidaan sitä silti pitää varsin heikkona perusteena vastustaa tunnelia. Keskustan tekeminen yksityisautoilijoille saavuttamattomaksi mm. ruuhkamaksuin sekä panttaamalla parkkipaikka- ja liikenneväylärakentamista uhkaa kääntää asiakasvirrat entistäkin korostuneemmin Kehä kolmoselle, paikkoihin, jonne ei edes halutessaan pääse muuten kuin yksityisautoilla. Hyvä tarkoitus muuttuu itsensä vastaiseksi. Joukkoliikenneinvestoinnit ovat luonnollisesti erittäin tärkeitä, mutta niillä tuskin yksin kyetään keskustan elinvoimaa ylläpitämään.

Miksemme siis yhdistäisi hyviä näkemyksiä? Autot maan alle ja maanpäällinen maailma ihmisille? Tunneli on hanke, joka pitää nähdä vuosikymmenien, jollei sadan vuoden perspektiivillä. Esimerkkejäkin on maailma täynnä, vaikkapa Boston, jossa kaupungin keskustaa halkonut moottoritie purettiin ja liikenne siirrettiin tunneliin. Siellä(kin) tavoitteena oli nimenomaisesti paitsi liikenteen sujuvoittaminen, myös maantieteeltään huomattavasti Helsinkiä muistuttavan keskustan elävöittäminen. Tässä myös onnistuttiin.

Jos tunneli joskus tulevaisuudessa Helsinkiin kaivetaan, myös täällä voidaan pohtia, mitä maan päällä tapahtuu. Helsinkiin voitaisiin saada kävelykeskusta, uusia puistoalueita ja vaikkapa merenrantabulevardi Sörnäisten rantaan. Hankkeesta hyötyisivät kaikki, niin asukkaat, autoilijat kuin liike-elämäkin. Tunneli ei myöskään sulje pois joukkoliikenteen kehittämistä, joka erityisesti länsimetron osalta pitäisi saada mahdollisimman nopeasti käyntiin. Myös metron pohjois-etelä-suunnan valmistelua olisi syytä nopeuttaa. Tämä voitaisiin tehdä kohtuullisen lainanoton turvin. Helsinki on joutunut tinkimään investoinneistaan liikaa viime vuosina. Myös Helsingin sosialidemokraattisen valtuustoryhmän puheenjohtaja Maija Anttila on ehdottanut liikenneinvestointien rahoittamiseksi velanottoa sekä lisääntyneitä tuloutuksia Helsingin Energiasta ja satamasta. Tätä voidaan pitää tämänkaltaisten investointien ollessa kyseessä varsin perusteltuna näkemyksenä.

Kuntakeskustelusta II

Kirjoittelen taas hieman kuntarakenteesta, aiheen ollessa ajankohtainen ja tärkeä, paitsi ennen kaikkea suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kannalta, myös ajatellen tulevia eduskuntavaaleja ja sen jälkeisiä hallitusneuvotteluita. Hallitus on ladannut hankkeeseen huomattavan kunnianhimoisia odotuksia ja kuten todettua, niihin on osattu alueilla ja kunnissa myös tarttua. Nyt on tärkeää, että poliittisella johtajuudella tämä hetki osataan hyödyntää.

Keskustan valmistautuessa edelleen pinnan alla kytevässä johtajuuskriisissä puoluekokoukseensa ja vaaleihin, vaatii kenttäväki puoluejohdolta näkyvämpää ja vahvempaa omaa politiikkaa. Keskustaväen keskuudessa edelleen monin paikoin epäsuosittu kuntauudistus tarjoaa otollisen kohteen jo siksi, ettei näkyvä EU:n vastustaminen ole lähestyvän puheenjohtajakauden vuoksi päähallituspuolueelle mahdollista. Toivoa sopii, että ministerit Vanhanen ja Manninen kykenevät estämään tällaiset pyrkimykset, mikäli niitä ilmenee. Myös SDP:n ministerien ja eduskuntaryhmän on oltava yksiselitteisiä. Keskustalle on tehtävä selväksi, ettei kuntauudistuksen suhteen kelloa voida kääntää takaisin ja että neuvottelut jatkuvat seuraavan hallituksen aikana, ellei tulosta nyt saada aikaan.

SDP:n ohella Kokoomus on ilahduttavasti ollut tukemassa peruskuntamallia. Porvaripuoli sai presidentinvaaleista uutta tuulta yhteistyöhönsä, mutta nyt kuntauudistus, varsinkin, mikäli punamulta joutuu kohtaamaan loppusuoravaikeuksia, saattaisi toimia eräänlaisena sillanrakentajayhteistyönä mahdolliselle sinipunahallitukselle. Mikäli tällainen yhteinen sävel löytyy, toisi se vaaliasetelmaan jälleen uuden mielenkiintoisen vaihtoehdon, jolla on olemassa vahvaa tukea molemmissa puolueissa. On toki olemassa myös riski, että porvaripuoli löytää yhteiset lähtökohdat myös tässä kysymyksessä. Kysehän on, vaikka se usein tuppaa unohtumaan, kunta- ja PALVELUrakenneuudistuksesta.

Eräs uhkakuva onkin oikeistopuolueiden kädenlyönti, jossa Keskusta saa pitää nykyisen kuntakartan ja tämän kaupan yhteydessä Kokoomus saa läpi oman aatteellisen tavoitteensa kunnallisten palveluiden mahdollisimman laajassa mittakaavassa tapahtuvasta ulkoistamisesta ja yksityistämisestä usein omien kannattajiensa ja aktiiviensa pyörittämille yrityksille. Tällainen vaihtokauppa voisi entisestään vahvistaa porvarihallitushakuisuutta seuraavien vaalien jälkeen – vaalituloksesta riippumatta. Keskustallekaan, varsinkaan ns. citykepulaisille, palveluiden siirtäminen laajassa mittakaavassa yksityisille tuottajille ei välttämättä ole aatteellisesti lainkaan vastenmielistä.

Tämä pelkälle spekulaatiolle rakennettu uhkakuva – pienet peruskunnat ja yksityiset palvelut - on toivon mukaan kaukaa haettu, sillä tulos olisi suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan ja kansalaisten edun kannalta varmasti huonoin mahdollinen. Pienten kuntien osto-osaaminen ei ole hääviä, joten laajamittaisen ulkoistamiskierteen alkaessa ne joko olisivat yritysten konsulttien ja lakimiesten armoilla, tai vaihtoehtoisesti palveluiden hankkiminen ja kilpailutus hoidettaisiin entistäkin enemmän kansalaisilta piilossa mm. kuntayhtymissä ja muissa läpinäkymättömyysongelmasta kärsivissä yhteistyöelimissä. Valta ja vastuu karkaisivat joka tapauksessa yhä syvemmälle kabinetteihin, joka on paitsi epädemokraattista, myös helpottaa auringonvalolle arkojen vaikuttamismenetelmien käyttöä.

Kuvalähde: Kuntaliitto

Suvi-Anne, MEP, sd?

Suvi-Anne Siimeksen ero Vasemmistoliiton puheenjohtajan paikalta tuli yllättäen, vaikka se ei yllätys ollutkaan. Liian yhteistyöhaluisena ja integraatiomyönteisenä hänen olonsa kävi liian vaikeaksi eduskuntaryhmänsä änkyröiden paineessa. Spekulaatiot Siimeksen tulevista tekemisistä, samoin kuin hänen puolueensa tulevaisuudesta, alkoivat luonnollisesti heti. Siimes on ilmoittanut kansainvälisten tehtävien kiinnostavan häntä. Mielestäni hän voisi pohtia Euroopan parlamenttia.

Viime vuoden viimeisessä (4/05) Ulkopolitiikka-lehdessä Siimes esittelee visiotaan sosiaalisesta Euroopasta. Siimeksen visiossa EU:n tekee taloudellisen mallinsa osalta selkeän eron Yhdysvaltoihin. Euroopan mallin tulee perustua kilpailukyvyn lisäksi sosiaaliseen ja ekologiseen vastuullisuuteen. Siimes kannattaa EU:n budjetin kasvattamista ja sen kautta tapahtuvaa uudelleenjakoa. Samaten korostuu yhteistyön tärkeys; laitavasemmisto ei saa sulkeutua omaksi ryhmäkseen, vaan sen tulee etsiytyä yhteistyöhön sosialidemokraattien ja maltillisten oikeistolaisten kanssa. Tätä kautta voidaan luoda poliittista rintamaa, jolla olisi todellinen mahdollisuus vaikuttaa Euroopan sosiaalisen mallin rakentamiseen.

Siimeksen visio Euroopasta ja sen tulevaisuudesta on monelta osin erittäin kannatettava ja vastaa lähes täydellisesti eurooppalaisten sosialidemokraattien näkemyksiä. Ennenkin eurodemareita kehunut Siimes olisikin oivallinen lisä europarlamentin sosialidemokraattiseen ryhmään. Olisi hienoa nähdä hänet sekä SDP:n jäsenenä että seuraavalla eurovaalilistallamme. Integraatiomyönteisiä, yhteistyöhaluisia ja -hakuisia vasemmistolaisia tarvitaan, niin Suomessa kuin Euroopassakin. SDP voisi myös tarjota pystyvälle ja tehokkaalle Siimekselle todellisia vaikuttamisen mahdollisuuksia. Myös puolue tarvitsee lisää Siimeksen kaltaisia rohkeita ja näkyviä naisia.

Vasemmistoliitolle voi Siimeksen lähdön jälkeen povata todellisia vaikeuksia. Mikäli pahin änkyräsiipi kaappaa vallan esimerkiksi Markus Mustajärven johdolla, tulee Vasemmistoliitolla olemaan vakavia vaikeuksia suurissa kaupungeissa. Toisaalta taas tämänsuuntainen valinta voisi nostaa puolueen kannatusta maakunnissa, korostuneesti EU-kriittisten ja maailman muuttumiseen tympääntyneiden Keskustan kannattajien joukossa. Niin tai näin, kokonaisuutena Vasemmistoliitto tuskin hyötyy millään tavalla Siimeksen lähdöstä. Puolue näyttäytyy yhä korostuneemmin maan alle menevänä menneisyyden liikkeenä. Voittajia tulevat tässä uudelleenjaossa olemaan SDP ja Vihreä Liitto.

Kuntakeskustelusta

Kunta- ja palvelurakenneuudistus on täydessä vauhdissa ja edennyt jossain vaiheessa hankkeen päällä pyörineistä tummista pilvistä huolimatta varsin hyvää vauhtia. Kunnissa hanke on onnistuttu monin paikoin ottamaan vastaan mahdollisuutena eikä uhkana, mitä on pidettävä iloisena yllätyksenä.

Aluekuntamalli, kuten oletettua olikin, on toiminut lähinnä keskustelunherättäjänä. Kunnista on kaikunut selkeä viesti peruskuntamallin puolesta. Tämä on erittäin järkevä linjaus. Yhtään ylimääräistä hallintotasoa ei saa luoda, vaan kuntademokratiaa on sen sijaan vahvistettava. Tämä tapahtuu luontevasti yhdistämällä kuntia siten, että todelliset poliittiset valinnat tulevat niissä mahdollisiksi. Paitsi että huomattava osa nykykunnista on taloudellisesti elinkelvottomia on myös selvää, ettei palveluja ole kyetty nykymallissa organisoimaan järkevästi. Nykyrakenteilla ei myöskään kuntatalouden omarahoitteisuus voi onnistua. Kuntaliitto on linjannut, että elinvoimaisessa peruskunnassa on vähintään 20 000 - 30 000 asukasta.

Demokratian vahvistaminen ja vallan ja vastuun sijaitseminen samassa paikassa läpinäkyvyyden korostamiseksi on keskeinen tavoite. Tässä yhteydessä tarkasteltavaksi tulee myös keskustelua aiheuttanut verotuksen painopisteen siirtäminen kuntatasolle. Oma mielipiteeni on se, ettei tässä tule edetä liian pitkälle. Kunnallinen veromalli ei saa tarkoittaa verokilpailua kuntien välillä. Samalla se saattaa väärin toteutettuna uhata tiettyjen palveluiden tarjoamista ylipäätään. Tavoite lähidemokratian lisäämisestä on hyvä ja oikea, mutta sen yhteydessä voitaisiin tarkastella myös tiettyjen toimintojen, kuten vaikkapa erityissairaanhoidon, siirtämistä valtion vastuulle. Sama koskee myös heilahtelevaa yhteisöveron tuottoa. Valtio on vahvojakin peruskuntia soveliaampi taho kantamaan näihin tuloihin väistämättä liittyvää korkeaa suhdanneriskiä.

Työssäkäyntialueet muodostavat luonnollisen ja dynaamisen pohjan uusille kunnille. Tämä tukisi niin onnistunutta maankäyttöä, elinkeinopolitiikkaa kuin palveluiden tarjoamistakin. Mikään itsestäänselvyys tämä ei kuitenkaan ole. Uhkaavaa kehitystä on havaittavissa mm. Turun seudulla, jossa varakkaat kehyskunnat kääntyvät ns. metsään ja etsivät yhteistyötä ja mahdollisia liitoksia nimenomaan keskenään eivätkä keskuksen kanssa. Tämä vaikeuttaisi maakuntakeskuksen, tässä tapauksessa Turun asemaa entisestään. Tämä vaihtoehto saattaa olla lyhyellä tähtäimellä kehyskuntien kannalta edullinen ratkaisu, mutta työssäkäyntialueen keskuksen vaikeudet alkaisivat hyvin nopeasti heijastua epäedullisuuksina myös ympäristöön. Pahimmillaan tällainen kehitys saattaisi aiheuttaa myös perusteetonta välien heikkenemistä ja uhkailua, jotka eivät ole omiaan lisäämään yhteistyöhalukkuutta seudulla.

Presidentinvaalien lopputulos aikaansaa väistämättä painetta erityisesti Keskustan kentässä monin paikoin epäsuosittuna pidetyn uudistuksen jarruttamiseen. Nyt tarvitaan näkemyksellisyyttä ja vahvaa poliittista johtajuutta, jolle on syytä toivoa menestystä. Uudistuksen epäilijät on kyettävä vakuuttamaan sen välttämättömyydestä. Rakenteisiin ei saa liiaksi rakastua, eikä paikallisidentiteetti ole oman kunnan itsenäisyydestä kiinni. Keskustan osalta kuntauudistusta voidaan verrata vaikkapa keskusteluun Suomen EU-jäsenyydestä.

Kuva: Vahdon kunnan vaakuna

Uusia tuttavuuksia

SONK:n talvipäivät ovat onnistuneesti takana; kahden päivän ajan keskustelimme mm. elinkeinopolitiikasta ja työmarkkinajärjestelmän tulevaisuudesta. Akateemisten nuorten heikohko paikallinen edunvalvontakulttuuri aiheutti perusteltua huolta. Tämä, ei niinkään SAK:n oletettu ylivalta maassamme, on syynä siihen, että korkeakoulutettujen ostovoima laahaa meillä EU-maiden keskiarvon alapuolella.

Paljon keskustelimme myös poliittisesta sisällöntuotannosta ja sen kehittämisestä poliittisissa liikkeissä. Tähän liittyen SONK:n erittäin toimivan ja vahvan Jyväskylän osaston aktivoituminen myös blogimaailmassa on hyvä uutinen. JSDN-aktiivi Jukka Torikka on hiljattain avannut blogin, jossa hän käsittelee mielenkiintoisesti mm. maatalouden tulevaisuutta. Jukka julkaisi myös yhden parhaista presidentinvaaleja käsitteleistä kommentaareista, mitä olen vaalien aikoihin lukenut. Tämä löytyy kulttuuriyhdistys Suunnan foorumilta. Tutustukaa ihmeessä!

P.S. Vaikka olen aika ajoin kritisoinutkin huippu-urheilua, niin pakko oli myöntää, että eilinen ottelu sai sydämen hakkaamaan. Lopputuloksen selvittyä ainoana ilopilkkuna voitaneen pitää esimerkkiä siitä, että maa, jossa sosialidemokraatit ovat pitäneet valtaa lähes keskeytyksettä kymmeniä vuosia ja jonka yhteiskunnalliselle kehitykselle on ollut korostuneen leimallista pyrkimys tasa-arvoon ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, kykenee tuottamaan paitsi loistavia joukkueita lukuisiin urheilulajeihin, myös erinomaisia yksilöurheilijoita. Yksi esimerkki lisää siitä, miksi oikeiston hellimä ajatus vain voittajiin ja huippuihin keskittyneestä yhteiskunnasta ei vain toimi.

0,7% ja muita ideoita

Kehitysyhteistyömäärärahoista on noussut melkoinen meteli maaliskuussa pidettävien kehysneuvottelujen alla. Kehysneuvottelujen valmistelu on käynnissä ja hallitus päättää vuosien 2007-2011 menokehyksistä ensi kuun lopulla. Eilen nähtiin aiheen tiimoilta myös varsin onnistunut mediaspektaakkeli, kun kansalaisjärjestöt luovuttivat vetoomuksen pahviselle Eero Heinäluomalle. Valtionvarainministeri ei ole ottanut vastaan lähetystöjä kehysneuvottelujen alla miltään ryhmältä. Vaikka menettely saattaa joidenkin mielestä vaikuttaa tylyltä, saattaa kyseessä olla myös välttämättömyyden sanelema pakko.

Prosenttitavoite on ilman muuta oikeutettu ja oikea, joka on täytettävä jo oikeudenmukaisuuden ja uskottavuuden vuoksi, mutta ei suinkaan yksinään riittävä. Merkittävä se on ennen kaikkea symboliarvonsa vuoksi. Suomi kuuluu maailman rikkaimpiin maihin ja meillä on oltava kykyä ja ennen kaikkea halua täyttää kansainväliset velvoitteemme köyhyyden vähentämiseksi. Kehitysyhteistyöllä maailmaa ei kuitenkaan lopullisesti pelasteta todellisten ongelmien ollessa monesti muualla kuin avun määrässä, ennen kaikkea kehitysmaita edelleen epäreilusti kohtelevassa kauppajärjestelmässä, velkaongelmassa, maataloustuissa sekä moninaisissa konflikteissa, korruptiossa ja harmaassa taloudessa. Liian usein kehitysyhteistyö korjaa vain kehnojen rakenteiden aiheuttamia seurauksia, ei syitä.

Toinen ongelma syntyy prosenttitavoitteen jäykkyyden myötä. Kun talous kasvaa nopeasti, euromääräiset summat kehitysyhteistyöhön kasvavat myös vauhdilla. Prosentuaalisen tavoitteen saavuttamista tämä saattaa kuitenkin jopa vaikeuttaa. Rahaa ei luonnollisestikaan voida vastikkeetta ja ilman suunnitelmia kaataa kehitysmaiden budjetteihin eikä uusien hankkeiden suunnittelu ja toteutuskaan ole nopeaa puuhaa. On vaarana, että kehyvarojen nopea kasvu voi valua suurelta osin kotimaisten hankkeita hallinnoivien järjestöjen ja laitosten oman byrokratian kasvattamiseen. Tätä ei tietenkään voida suoraan pitää huonona asiana, hyvä toiminta vaatii tehokasta ja riittävää hallintoa, mutta voitaneen perustellusti kysyä, tähänkö vaikkapa nämä vetoomukseen osallistuneet 114 kansalaisjärjestöä haluavat rahan tulevan käytettäväksi?

Lisääntyviä kehitysyhteistyövaroja voitaisiin tulevaisuudessa käyttää entistä moninaisemmin tavoin. Sanottava ei saa jäädä yksittäisen numeron hokemisen asteelle sen ollessa vähemmän tärkeää kuin itse toiminnan sisältö. Myös tulevaisuudessa keskeisenä yhteistyötapana tulee toki edelleen olla kansalaisyhteiskuntaa niin täällä kuin kumppanimaissakin vahvistavan järjestöjen väliset projektit, hankkeet ja pitkäaikainen yhteistoiminta. Mutta olisiko täysin mahdoton ajatus, että kehitysyhteistyövaroilla voitaisiin myös tukea esimerkiksi kehitysmaista tulevien opiskelijoiden korkeakoulutusta tai sellaisten kansainvälisten järjestöjen toimintaa, jotka pyrkivät vaikkapa oikeudenmukaisemman maailmankauppajärjestelmän rakentamiseen korostuneesti kehitysmaiden näkökulmasta?

Kehitysmaiden nuorten korkeakouluttaminen voisi olla merkittävä lisäpanostus köyhyyden vastaisessa taistelussa. Moni kehitysmaa kykenee tarjoamaan korkeakoulutusta vain pienelle osalle väestöstään samaan aikaan kun myös elintärkeä peruskoulutus kärsii resurssipulasta. Kohdemaa voisi keskittää omia resurssejaan nimenomaisesti peruskoulutuksen vahvistamiseen ja esimerkiksi ilmaisen kouluruokailun luomiseen, joka toisi lapset pelloilta kouluihin, luoden sitä pohjaa, mitä ilman ei minkäänlaisia osaajia synny. Laajentuneet korkeakoulutusmahdollisuudet taas toisivat maahan sellaista osaamista, josta on tällä hetkellä yhtä lailla pulaa niin hallinnossa, tutkimuksessa kuin elinkeinoelämänkin piirissä. Tällä yhteistyön alueella erityisesti Suomella voisi olla huomattavasti annettavaa.

Kuvalähde: Kirkon ulkomaanapu

Kumman kaa

Petteri haastoi minut aikoinaan tähän blogeja kiertäneeseen villitykseen ja melkein sen jo unohdin. Mutta pitänee vastata. Viisi omituisuutta keksin suhteellisen nopeasti, ja enemmänkin, kyse onkin lähinnä siitä, mitä haluaa julkaista. Tässä nyt muutamia. Kuvassa minä nuorena, lainasolmiossa ainejärjestöni Interaktion 40-vuotisjuhlissa.

1. Erikoiset nukkuma-asennot. Siis muiden ihmisten mielestä. Silloin tällöin kun nukun vatsallani, taivutan jalkojani ja nostan jalkateräni ylös kohti kattoa. Erittäin mukavaa. Tämä tapa on kuitenkin aiheuttanut monia hämmentäviä tilanteita niin armeijassa, kimppamajoituksessa kuin parisuhteessakin. "Mitä sä teet?! Miten sä VOIT nukkua noin?!"

2. Suihkussa lukeminen. Älkää kysykö miten. Kylpyhuoneessani lojuu usein lievästi kosteusvaurioisia sanomalehtiä. Pyrin tosin viemään ne paperinkeräykseen saman tien.

3. Kännyköiden näppäinäänet. Olen täysin yliherkkä kännyköiden näppäinäänille. Vanha vaiva muistutti itsestään viimeksi tänä aamuna, kun metrossa Vuosaaresta Kamppiin vastapäätäni istunut naishenkilö pelasi näppäinäänet päällä kännykkäpeliä koko matkan. Ajauduin Itäkeskukseen mennessä silmittömän raivon valtaan, jonka vain vaivoin sain nieltyä. Ruuhka-aikana en voinut paikkaakaan vaihtaa.

4. Lihansyönti. En pidä vihanneksia juuri minään. En ole koskaan pitänyt, aiheutin hankaluuksia vanhemmilleni ja lastentarhan tädeille niiden suhteen jo lapsena. Säännöllisen epäsäännöllisesti (ehkä säännöllisen epäsäännöllisestä elämäntavastani johtuen) harrastan aikuisen miehen iltapaloja; 400 grammaa naudan jauhelihaa, mausteita ja a vot; makunautinto on valmis. Ei heikkohermoisille.

5. Krooninen urheilunvastaisuus. Onkohan tämä omituisuus? Ylikylän ala-asteen liikuntatunnilla harrastettu pesäpalloilu sekä Kaarinan Nappuloiden Kesämäen kyläsarjajoukkueen "oivallinen" jalkapallovalmennus silloisessa Euroopan Japanissa ovat tehneet minusta kaikenlaisen kilpaurheilun vastustajan. Suhtaudun alitajuisen epäluuloisesti ihmisiin, jotka ilmoittavat harrastuksekseen "juniorivalmennuksen". Olen tosin tietoinen valmennusmenetelmissä tapahtuneesta merkittävästä kehityksestä mm. "Kaikki pelaa"-ohjelman hengessä. Ikimuistoiseksi jäänee erään liikunnanopettajani loistava letkautus jäätyäni 100 metrin pikapyrähdyksellä viimeistä edellisestä noin 25 metriä: "Saatana! Suomisen sadan metrin aika otetaan aurinkokellolla!"

Kaikki tutut taitavat olla jo haastetut. Odottelen sopivia uhreja, mikäli heitä ilmaantuu.

Vääryys

Kävin viikonloppuna kotona Kaarinassa tapaamassa vanhempiani ja siskoani. Sisareni on vaikeasti kehitysvammainen ja äitini hoitaa häntä kotona. Iän alkaessa painaa vanhempiani keskusteluun on noussut myös sisareni muuttaminen pois kotoa palveluasumisen piiriin. Muutos on suuri niin siskolle kuin vanhemmillenikin, vaikka Kaarinan kaupungissa vammaispalvelut onkin hoidettu monin paikoin lähes esimerkillisellä tavalla. Toisaalta eräät omaishoidon tukeen liittyvät seikat aiheuttivat jälleen kummastusta liittyen asioiden tärkeysjärjestykseen kunnassa.

Omaishoidon tuki on harkinnanvarainen kunnallinen etuus. Viime vuonna säädettiin uusi laki omaishoidon tuesta, joka pyrki nostamaan pienimpiä palkkioita ja parantamaan omaishoitajien asemaa. Monin paikoin näin on käynytkin, erityisesti suhteessa järjestelmän joustavuuteen ja omaishoitajan lomiin. Rahalliset muutokset voivat kuitenkin paikallisella tasolla, kuten meilläkin, olla karuja. Jotta pienimpiä palkkioita kyettiin nostamaan vaaditulle 300 euron tasolle, leikattiin heiltä, joiden omaishoidon tuki oli korkeampi. Toisin sanoen halua kasvattaa omaishoidon määrärahoja, jotta kaikille olisi niitä vastaavasti riittänyt, ei ollut. Äitini omaishoidon tukeen tuli miltei sadan euron pudotus 539 eurosta 445 euroon kuussa. Tämä tuotiin edunsaajan tietoon ilmoitusmenettelyllä. Tälläkö tavalla raskasta ja pyyteetöntä työtä palkitaan? Prosentuaalinen pudotus on huikea ja edunsaaja on kansaneläkkeellä, ei siis minkäänlainen suurituloinen.

Suomessa on lähes 30 000 omaishoitajaa. Heistä miltei puolet on yli 65-vuotiaita. Omaishoidon tuen kysyntä kasvaa nopeasti väestön vanhenemisen myötä, eikä lohtua tuo se tosiasia, että vuonna 2002 vain 20% kunnista katsoi määrärahojensa riittävän kaikkien kriteerit täyttävien asukkaidensa kotona hoitamiseen. Arvion mukaan ilman omaisten tekemää hoitotyötä 60 000 ihmistä olisi jatkuvan tai osa-aikaisen laitoshoidon tarpeessa. Omaishoidon tukemisen yhteiskunnalle tuomat säästöt ovat yli 235 miljoonaa euroa vuodessa. Varsinkin, kun ikääntyneiden omaishoito, toisin kuin esimerkiksi lasten kotihoito, ei ole syömässä työvoimaa työmarkkinoilta, olisi julkisyhteisöltä varsin järkevää pyrkiä mahdollistamaan omaishoitaminen mahdollisimman monelle.

Olen tasan tarkkaan tietoinen siitä, miten esimerkiksi Kaarinan kaupungissa määrärahamenettelyä suoritetaan. Silti en voi olla ihmettelemättä sitä, miksi omaishoidon määrärahat laahaavat jäljessä tilanteessa, jossa kaupunki nauttii huomattavista verotuloista toimimalla Espoon kaltaisena vapaamatkustajana maakuntakeskuksen kyljessä. Ehkä ongelma onkin nimenomaan siinä, missä päätöksiä tehdään. Omaishoidon tuen kirjavuus on hyvä esimerkki suomalaista hyvinvointivaltiota laajemminkin leimaavasta alueellisesta epätasa-arvosta, jonka pääsyynä on palveluiden sekä tulonsiirtojen järjestämisen liika delegoiminen paikalliselle tasolle. Valtion vähäinen vastuu on johtanut kirjavaan laatuun ja huomattavan erilaisiin ratkaisuihin kunnasta riippuen, kansalaisen oikeusturvan kustannuksella. Tapaus symboloi myös monia minimitasojen asettamiseen liittyviä ongelmia. Liian usein harmonisaatio tapahtuu heikkojen ja vaatimattomien kohdalla alaspäin.

Kuten äitini ja tuhansien muiden sairasta omaistaan kotona hoitavien kohdalla, raha ei ole todellakaan pääasia. Rakasta lähimmäistä hoidettaisiin, vaikka siitä ei kukaan palkitsisi millään tavalla. Kyse onkin lähinnä symboliikasta -ja miksei tavallaan niistä saavutetuista eduistakin. Yhteiskuntamme on edistynyt niin pitkälle, että meillä on mahdollisuus parantaa myös omaishoitajien kaltaisten ryhmien asemaa taloudellisin kannustein ja tuin. Olemmeko me nyt, rikkaampina kuin koskaan, valmiita aloittamaan karsinnan heistä, jotka kantavat raskasta taakkaa ja kaikkein vähiten tältä yhteiskunnalta saavat?

Keskusta ristiaallokossa

Presidentinvaalien jälkeen Keskustassa on herännyt vilkasta keskustelua niin puheenjohtaja, pääministeri Matti Vanhasen kyvystä johtaa puoluetta kuin koko liikkeen tulevaisuuden suunnasta ylipäätään. Monet näkyvät keskustalaiset poliitikot ovat kyseenalaistaneet kolmet vaalit hävinneen Vanhasen kyvyn viedä Keskusta menestykseen tulevissa eduskuntavaaleissa. Samaan aikaan pinnan alla käydään aktiivista keskustelua koko Keskustan politiikan tulevaisuuden suunnasta. Toisaalla ovat modernista kaupunkilaispuolueesta haaveilevat liberaalit citykepulaiset, toisaalla taas Keskustan perinteistä kannattajakuntaa ja profiilia nimenomaan maaseudun puolueena painottavat konservatiivisemmat ja kristillisestä ajattelusta kumpuavat voimat.

Tilanne on Keskustan kannalta vaikea. Perinteinen kannattajakunta vähenee niin elinkeinorakenteen muutoksen kuin muuttoliikkeen vuoksi. Tästä huolimatta tämän joukon poliittinen merkitys on heidän aktiivisuutensa ja vahvan puolueuskollisuutensa vuoksi huomattava myös jatkossa. Tästä saatiin kouriintuntuva muistutus viime vaaleissa. Maaseudun äänestäjät ratkaisivat presidentinvaalit Keskustan kannalta. Perinteisiltä seuduilta ei kertynyt ääniä siten, miten oli odotettu. Osaltaan syy oli varmasti Tarja Halosen merkittävässä kannatuksessa myös maaseudun asukkaiden keskuudessa, mutta mielenkiintoista oli nähdä nimenomaan perussuomalaisten Timo Soinin kannatuksen kasvu perinteisillä kepualueilla. Syynä oli Soinin näkyvä EU-vastaisuus.

EU nähdään monin paikoin maaseudulla kaiken pahan alkuna ja juurena. Suuri syy tähän on poliitikkojen taipumus ulkoistaa vastuu ikävistä asioista Brysselille. "Emmehän me muuten, mutta kun EU käskee..." Tällä tavalla saadaan kätevästi pestyä omat ja puolueen kädet vaikeina hetkinä. Ratkaisu on kuitenkin väliaikainen. Salonkikelpoisena pääministeripuolueena Keskustan on entistä vaikeampi esiintyä talonpoikien kansallismielisenä puolustusvoimana, varsinkin, kun maataloudessa tehdään EU-tasolla samaan aikaan välttämättömiä uudistuksia. Kannatus laskee maaseudun väen turhautuessa omaan puolueeseensa. Samaan suuntaan toimii keskustan liberaalisiiven näkyvä rooli mm. suurpedoista ja seksuaalivähemmistöistä käydyssä keskustelussa. Konservatiivista maaseudun väkeä nämä eivät miellytä.

Keskustan tilannetta ei helpota myöskään se, että eduskuntavaalien alla Suomi toimii EU-puheenjohtajamaana. On väistämätöntä, että Suomi tulee kaudellaan joutumaan tilanteisiin, jossa joustamista ja puheenjohtajamaan esimerkkiä tarvitaan neuvotteluissa etenemiseksi. Moni näistä uudistuksista ei tule miellyttämään Keskustan perinteistä kannattajajoukkoa. Pj-kauden päättymisestä eduskuntavaaleihin on kolme kuukautta, joka on lyhyt aika uskottavaan nahanluontiin. Keskustan eduskuntavaaliehdokkaat maakunnissa tulevat varmasti löytämään edestään kysymyksen: "Miten Keskusta on pitänyt suomalaisen maatalouden ja maaseudun puolta EU:ssa?"

Mikäli perussuomalaisten ehdokasasettelu onnistuu maakunnissa, tulevat he muodostamaan merkittävän uhan Keskustalle tulevissa eduskuntavaaleissa. Turhautuminen ja EU-vastaisuus voi löytää heissä ikävän purkautumiskanavan. Sanomattakin on selvää, että vastuuttoman populistipuolueen äänestäminen protestiksi on hyödytöntä, mutta SMP-ilmiön syntyminen ei ole järkevyydestä kiinni. Toivoa sopii, että näin ei kävisi. Onnea ja voimia sopii toivoa myös Keskustan arvoliberaaleille, jotka kyntävät kyistä peltoa pyrkiessään kääntämään tätä vanhanaikaisen moralismin ja konservatismin lippulaivaa kohti nykymaailmaa. Näiden kahden toiveen yhtäaikainen toteutuminen voi kuitenkin osoittautua vaikeaksi.

Koulutusmääristä

Opiskelijoiden etujärjestöt, kuten myös suuri osa akateemista ay-liikettä sekä poliittista oikeistoa ovat lähes koko historiansa ajan kritisoineet korkeita koulutusmääriä suomalaisissa yliopistoissa. Korkeiden koulutusmäärien on katsottu johtavan koulutuksen inflatoitumiseen ja sen arvostuksen laskuun. Vähemmälle huomiolle on kuitenkin jäänyt tämän näkemyksen valitettava lyhytnäköisyys, sekä ympäröivän maailman muutos. Kansainvälisen työnjaon erikoistumisen myötä Suomi on valinnut ns. korkean osaamisen strategian, jota tukee laaja koulutus.

Koulutusmääräkeskustelussa olisi havaittava, että koulutusmäärien ylimitoittamisesta on keskusteltu vuosisadan alusta lähtien. Koko tämän ajan yhteiskunnan keskimääräisen koulutustason kohoaminen on tarkoittanut parempia palkkoja ja työolosuhteita, nopeutunutta rakennemuutosta sekä korkeatasoisempaa hyvinvointia kaikille kansalaisille. Siis tasan täsmälleen päinvastoin kuin nämä "akateemisen kansalaisen" ja "sivistyksen" puolustajat ovat jo sata vuotta väittäneet.

Entä sitten se paljon puhuttu laadun kärsiminen ja akateemiset työsuhteet? Kansainvälisessä vertailussa huomattavan suuri osa suomalaisista vastavalmistuneista työllistyy laadullisesti hyvin. Koulutus kannattaa myös taloudellisesti, Palkansaajien tutkimuslaitoksen tutkimuksen mukaan koulutusinvestoinnin vuotuinen tuotto on lähes 14%, kun mukaan lasketaan koulutustason nousun mukana tuleva palkanlisä ja työttömyysriskin pieneminen, tulonsiirrot sekä opintojenaikaiset tulot ja tulonmenetykset. Tämäkin luku on huippuluokkaa. Kyseessä on myös kansallinen etu. Pienenä valtiona ja kansakuntana suomalaiset eivät voi nojata eliittiyliopistoihin, vaan meidän on pyrittävä mahdollisimman korkeaan keskimääräiseen koulutustasoon.

Koulutus ei mene milloinkaan hukkaan. Tilanne, jossa myös suorittavan tason työntekijöillä on laaja tietämyksen taso yhteiskunnallisista kysymyksistä, kielitaitoa sekä valmiuksia kehittää työmenetelmiään ja -yhteisöään on kokonaisyhteiskunnallisesta näkökulmasta tavoiteltava. Maisteritulvasta varoittelevasta julkisesta keskustelusta huolimatta huomattavan suuri osa suomalaisista nuorista hakeutuu korkeakouluihin, eivätkä pelkää haasteellista työllisyystilannetta. On myös huomattava, ettei Suomessa ole olemassa pakkohakua yliopistoihin, vaan ihmiset valitsevat opiskelemansa linjan itse.

On toki totta, että myös ammatillisia osaajia tarvitaan ja ammatillisen koulutuksen arvostusta tulee nostaa. Parhaiten tämä kuitenkin onnistuu pitämällä huolta ammatillisten alojen palkkatasosta sekä työolosuhteista, ei pakottamalla ihmiset valitsemaan ammatillinen koulutusura tukkimalla akateeminen väylä, toisin kuin poliittinen oikeisto haluaisi. Heidän näkemyksensä mukaan Suomeen ilmeisesti tarvitaan pienempi, huippupalkkoja nauttiva osaajaluokka sekä suuri, nykyistä matalammilla palkoilla tai heikommissa työoloissa työskentelevä matalasti koulutettu alaluokka. Aloituspaikkojen vähentyminen seuraa luonnollisesti ikäluokkien pienentymisen myötä, rajumpi rajoittaminen todennäköisesti vain pahentaisi jo nyt vakavaa ylioppilassumaa opintojen alussa.

Mielessä pyörinyttä

Viikonloppu vierähti SDP:n Tulevaisuusakatemia -kurssilla Työväen Akatemiassa Kauniaisissa. Kaksi huonosti nukuttua yötä, useita hyviä ja mielenkiintoisia alustuksia sekä ryhmätöitä aiheena sosialidemokratian globaali missio. Hauskaa ja mielenkiintoista oli. Viikon ja viikonlopun aikana mielessä on pyörinyt monia asioita, joista ajattelin lyhyesti kirjoitella.

Pilakuvat: Pilakuvista on kirjoitettu paljon ja hartaasti. Sananvapausargumentin käyttö on mielestäni varsin kyseenalaista ottaen huomioon, ettei Euroopassakaan ole täydellistä sananvapautta. On maita, joissa vankila kutsuu sitä, joka kyseenalaistaa juutalaisvainot. Suomessa lehdet eivät julkaise herjauksia vaikkapa näkyvistä poliitikoista, kuten hyvä onkin. Muutenhan tunnetun henkilön elämä kävisi täysin sietämättömäksi. Myös kansanryhmää vastaan kiihottaminen on laissa kielletty. Kaikkea ei siis saa sanoa -ei täällä "vapaassa" Euroopassakaan.

Toisaalta taas on niin, että voidaan aidosti kysyä, eikö uskonnollisia hahmoja saa satiirin keinoin "riisua naamioistaan", kun kerran poliittisiakin saa -ja pitääkin? Sillä mitä muuta uskonto yhteiskunnan mittakaavassa on kuin politiikkaa? Satiiri on parhaimmillaan loukkaavuudessaankin emansipoivaa. Tällainen keskustelu on kuitenkin varsin akateemista, koska se ei ota huomioon sitä tosiasiaa, että kuvista loukkaantuneet muslimit elävät hyvin erilaisessa mediamaisemassa kuin me. Antton Rönnholm kuvasi tätä problematiikkaa taannoisessa merkinnässään varsin hyvin.

Tanskalaislehdistö puhui muslimeista nimenomaan keskenään, muslimeilta itseltään kysymättä ja heiltä kommentteja toivomatta. Kuvien kohdeyleisö ei ollut muslimiyhteisö, vaan tanskalaiset lukijat. Siksi voidaan perustellusti kysyä, mihin kuvilla oikeastaan pyrittiin? Mielenkiintoista on myös pohtia mielenosoituksia Lähi-idässä. Monet niistä olivat täysin masinoituja, hallitusten ja ääriainesten omaksi edukseen järjestämiä spektaakkeleita, parhaana esimerkkinä Tanskan suurlähetystön tuho Syyriassa, jossa mitään ei tapahdu ilman keskusjohdon siunausta. Yksittäistä "näytelmän konnaa" on siis vaikea löytää.

Kristilliset koulut: Opetusministeri Antti Kalliomäki vastusti loppuun asti kaikkien kristillisten koulujen jatkolupia, mutta joutui taipumaan kompromissiin, jossa kahdelle niistä myönnettiin jatkolupa valtioneuvostossa. Tästä "kiittäminen" on kepulaisia, joille uskonnon ja objektiivisen todellisuuden sotkeminen on 2000-luvun maailmassakin mitä ilmeisimmin tärkeä asia. Kalliomäki perusteli kielteistä kantaansa sillä, että hänen mielestään tunnustuksellista opetusta ei tulisi sotkea muihin aineisiin kuin korkeintaan uskontoon. Koulun tulee kasvattaa kriittisyyteen ja moniarvoisuuteen, ei yhden totuuden toistamiseen, totesi itsekin opettajaksi valmistunut Kalliomäki. On helppo olla hänen kanssaan täysin samaa mieltä.

On hyvin vaikea nähdä, mihin uskonnon opetus kouluissa perustuu. Uskonnoista tulee toki lapsille kertoa, mutta lähinnä esittelynomaisesti ja elämänkatsomustiedon osana, ei minkäänlaisena absoluuttisena totuutena ainakaan julkisen vallan tai peruskoulun toimesta. Lapsille ja nuorille tulee antaa välineitä ja kykyjä sellaiseen filosofiseen pohdintaan, jonka kautta he voivat pohtia teologian alaan kuuluvia kysymyksenasetteluita ja löytää oman hengellisen tiensä, mikäli ovat löytääkseen. Millä oikeudella tietyn, tässä tapauksessa kristillisen (tai islamilaisen), viitekehyksen hyväksyneet aikuiset pakottavat lapsensa samaan muottiin?

Vaxholmin tapaus ja EU:n ongelmat: Suomessa ja Euroopassa paljon keskusteluttanut Vaxholmin tapaus paljastaa merkittävän paradoksin EU:n toiminnassa. EU:n komissio pyrkii joustavoittamaan työmarkkinoita kasvun ja taloudellisen toimeliaisuuden lisäämisen nimissä. Tähtäimeen eivät kuitenkaan ole joutuneet luutuneet keskieurooppalaiset ammattikuntajärjestelmät ja palvelumarkkinat, joille ulkomaalaisten on käytännöllisesti katsoen mahdotonta tulla, vaan avoimet ja kaikissa mittauksissa kilpailukykyisimmiksi arvioidut pohjoismaiset järjestelmät.

Todellinen muutosvastarinta ja joustamattomuus eivät löydy pohjoismaista, tämä on todistettu moneen kertaan. Juuri pohjoismaat, pitkälle kehittyneiden ja joustavien sopimusjärjestelmiensä vuoksi ovat kyenneet parhaiten selviytymään rakennemuutoksesta ja sopeutumaan globalisaatioon, samalla kuin niiden hyvinvointipalvelut on kyetty säilyttämään ja talous pidettyä tasapainossa. Jäykät rakenteet, joissa valtion toimintaan eivät kansalaisjärjestöt, joihin ay-liikekin lukeutuu, pääse puuttumaan ja joilla on jatkuvia ongelmia taloudellisen kasvunsa kanssa, jäävät ravistelematta. Pohjoismainen malli voisi nimenomaisesti olla malli Keski-Euroopan yskiville talouksille. Kuka takoisi tämän a) EU:n komission ja b) keskieurooppalaisen ay-liikkeen päihin ja saisi käännettyä nykyisen asetelman toisin päin?

ps. Petterin haasteeseen vastaaminen on jäänyt roikkumaan, josta viikonlopulla akatemiassa huomauteltiin. Viisi omituisuutta olen jo keksinyt, joista kahta en varmasti julkaise. Huomiseen mennessä löytänen pari korvaavaa.

Toiselle kaudelle ja punamullan tulevaisuus

Ohessa Kaarina-lehdessä pienellä viiveellä julkaistu kolumni.

Toiselle kaudelle ja punamullan tulevaisuus

Kansa puhui ja valitsi Tarja Halosen toiselle kaudelle tasavallan presidentiksi. Yllättävänkin tiukaksi mennyt vaali keskusteluttanee kuitenkin politiikan kulisseissa vielä pitkään. SDP:n riveissä voidaan luonnollisesti iloita vaalivoitosta, mutta samaan aikaan on syytä melkoiseen itsetutkiskeluun aiheesta miten virassaan ylivoimaisen suosittu presidentti joutui näin tiukoille ja mitä johtopäätöksiä tuloksesta on syytä vetää. Eräs niistä on varmasti se, että Halosen kampanjaa luonnehtinut varovaisuus ja "kieli keskellä suuta" -linja ei tule käymään päinsä seuraavissa eduskuntavaaleissa. Niinistön nousu vahvaksi haastajaksi hyvän kampanjan avulla on varmasti huomattu muissakin puolueissa.

Mielenkiintoista on nähdä, kuinka syvät naarmut vaalikampanja sekä Keskustan ja Kokoomuksen näkyvimpien hahmojen vaalienaikainen halailu on punamultaan jättänyt. SDP:n puheenjohtaja Eero Heinäluoma ehti jo varoitella laajasta porvariyhteistyöstä, kun taas ulkoministeri Tuomioja vakuutteli nettisivuillaan hallitusyhteistyön jatkuvan samoilla varmoilla raiteilla kuin tähänkin asti. Jonkinlaista keskustelua kuitenkin syntynee, eikä luottamusilmapiiri hallituksen sisällä varmasti tästä parane. Hallitusohjelman toteutumisen kannalta tilanne on kaksijakoinen, toisaalta suurin osa ohjelmasta on jo toteutunut, toisaalta ehkä koko vaalikauden tärkein hanke; kunta- ja palvelurakenneuudistus, on vielä pahasti kesken. Eripura uudistuksen suunnasta saattaa pahimmillaan uhata koko elintärkeää hanketta.

Tulevia hallituspohjia on turha rakennella tilanteessa, jossa vaaleihin on toista vuotta aikaa. Tietynlaista asemiin ajoa voidaan kuitenkin jo havaita. SDP ja Kokoomus olivat ne puolueet, jotka kiistatta hyötyivät presidentinvaalien aiheuttamasta tilanteesta Keskustan jäädessä sivuun. Oppositiopuolueena ja hyvän vaalimenestyksen siivittämänä Kokoomus tulee muodostamaan poliittisen jännitteen toisen navan eduskuntavaalien alla. Kumpi nykyisistä hallituspuolueista lähtee vahvemmin tähän haasteeseen vastaamaan, vahvistaa omia asemiaan. Vuonna 2007 ei kukaan halua neljän vuoden takaisen Ville Itälän osaa.

Kolumni julkaistu Kaarina-lehdessä 8.2. 2006

Opintorahakorotukset tulorajojen edelle

Asumislisän vuokrakaton korottamisen jälkeen opiskelijakentässä on vallinnut epäselvyyttä siitä, minkä tulisi olla seuraava suuri tavoite opintososiaalisten etuuksien kehittämisen kentässä. Näkemykset ovat vaihdelleet opintotuen vapaan vuositulorajan korottamisen ja opintorahakorotuksen välillä, onpa joku ehdottanut ratkaisuksi ongelmiin jopa perustuloa. Nyt koko opiskelijaliikkeen olisi tärkeää kyetä löytämään yhteinen sävel.

Tulevaisuudessa opiskelijaliikkeen yhtenäisyys on erityisen tärkeää. Tämä koskee niin poliittisia opiskelijajärjestöjä kuin laajaa yhteisrintamaa toisen asteen opiskelijoista ja ammattikorkeakouluopiskelijoista yliopisto-opiskelijoihin. Yhteistyön merkitys korostuu erityisesti ikärakenteen muuttumisen vuoksi. Eläkeväestön ja ikääntyvien määrä tulee kasvamaan huomattavasti ja ilmiö jää pysyväksi. Tämä tarkoittaa määrärahapaineita sosiaali- ja terveyspalveluissa, puhumattakaan muutoksen poliittisesta merkityksestä. Tämän vuoksi tavoitteidemme saavuttaminen saattaa muuttua entistä vaikeammaksi, ellemme kykene yhteistyöhön. Käytännössä tämä tarkoittaa yhden tavoitteen priorisoimista 252:n tapaan. Tämän ensisijaisen tavoitteen tulee olla opintorahan korotus.

Syitä nimenomaan tähän linjaukseen on useita. Opintorahakorotukset auttavat eniten niitä opiskelijoita, joiden tulot ovat pienimmät. Tulorajojen korotuksesta hyötyisivät jo nyt suhteellisen hyvätuloiset opiskelijat. Ne, joilla ei töitä ole ja jotka sen vuoksi elävät hyvin pienillä tuloilla, eivät hyötyisi näistä korotuksista millään tavalla. Valtiovallan taholta katsottuna tulorajojen korotus tarkoittaisi lisääntyvää työssäkäyntiä, joka puolestaan hidastaisi valmistumista. Opiskelulle pitää löytyä sen tarvitsema aika. Tämän lisäksi opiskelijat kilpailevat jo nyt työpaikoista sellaisten ihmisten kanssa, joiden mahdollisuus työllistyä ylipäätään muualle kuin tyypillisiin opiskelijatyöpaikkoihin palvelualoille on pieni. Myös heidän tilannettaan tulee muistaa, olemmehan osa koko yhteiskuntaa.

Oheinen kirjoitus julkaistu lyhennettynä Turun ylioppilaslehdessä 2/06

Terveisiä Norjasta

Takanapäin on mukava viikonloppu Oslossa, jonka aikana kävimme tutustumassa SONK:n ja Demarinuorten delegaation kanssa Arbeidernes Ungdomsfylkingin AUF:n eli Norjan demarinuorten toimintaan sekä Norjan poliittiseen tilanteeseen. Norja on maa, jonka kanssa meillä suomalaisilla tuntuu olevan ihmeen vähän tekemistä. Tuntematon naapuri nousee otsikoihin lähinnä öljyn hinnan vaihteluiden tai mäkihyppytuomarien tekemisten muodossa. Samalla kun ennen niin hyödyllinen ja monipuolinen pohjoismainen yhteistyö on EU:n myötä menettänyt merkitystään, ovat yhteytemme Unionin ulkopuolella pysytelleisiin norjalaisiin vähentyneet entisestään. Sääli, sillä Norja on monella tapaa mielenkiintoinen maa.

Norjan poliittinen kenttä on monipuolisempi kuin esimerkiksi Ruotsin. Suurin puolue sielläkin on tosin sosialidemokraattinen työväenpuolue Arbeiderpartiet. Lähes koko itsenäisen Norjan historian ajan AP on ollut johtava puolue, kuten myös tänä päivänä. Viime vaaleissa AP keräsi ylivoimaisesti suurimman kannatuksen (32,7%) ja 61 edustajaa 169-jäseniseen Stortingetiin eli Norjan parlamenttiin. Historiallisesti katsoen tämä oli heikko tulos, mutta vuoden 2001 vaalikatastrofin jälkeen paluu selkeästi suurimmaksi puolueeksi ja hallitukseen oli komea. Poliittisen vasemmiston AP:n lisäksi muodostavat Sosialistinen vasemmistopuolue SV sekä vasemmistoon laskettava Keskusta eli Senterpartiet. Oikeistoblokkiin puolestaan kuuluvat liberaali Venstre, Suomen kokoomusta vastaava Höyre, Kristillisdemokraatit sekä Norjan politiikan omituisuus, avoimen populistinen ja muukalaisvastainen, lähes 25% kannatusta nauttiva Edistyspuolue FRP.

Norjaa on perinteisesti, varsinkin demarien ollessa vallassa hallittu vähemmistöhallituksin, mutta kuten Tanskassa ja mitä todennäköisimmin tulevaisuudessa myös Ruotsissa suunta on kohti enemmistö- ja koalitiohallituksia. 2001-2o05 hallituksen muodostivat AP:n vaalikatastrofin jälkeen Venstre, Höyre sekä Kristillisdemokraatit. Vuoden 2001 jälkeen myös AP oli valmis enemmistöhallitukseen ja etsi aktiivisesti yhteistyötä SV:n ja Keskustan kanssa. Tälle pohjalle syntyi jo hyvissä ajoin ennen vaaleja vasemmiston hallituspohjavaihtoehto, jota markkinoitiin nimellä "Nytt flertall" eli "Uusi enemmistö". Suomesta poiketen äänestäjille tarjottiin siis kokonaista hallitusta yksittäisten puolueiden lisäksi. Vasemmisto saavutti enemmistön, 86 paikkaa opposition 83 paikkaa vastaan. Uuden hallituksen pääministeriksi tuli suurta suosiota nauttinut 48-vuotias AP:n puheenjohtaja Jens Stoltenberg.

Norjan politiikan outo lintu on populistinen FRP eli Edistyspuolue. Edistyspuolue on saavuttanut huomattavaa kannatusta ja on tällä hetkellä oikeisto-opposition suurin puolue. Se nauttii erityistä suosiota matalasti koulutettujen ja nuorten miesten keskuudessa. Hiljattain myös naiset ovat löytäneet puolueen. Edistyspuolueen kuviteltiin pitkään elävän vain karismaattisen puheenjohtajansa varassa ja sen nousua pidettiin ohimenevänä oireena. Toisin on kuitenkin käynyt. Puheenjohtaja Carl I. Hagen on jättäytymässä syrjään, mutta puolueen kannatus ei ole laskenut. FRP ei ole koskaan kantanut hallitusvastuuta myös oikeistopuolueiden kieltäytyessä yhteistyöstä sen kanssa, eikä puolueen rasistiseksikin moitittua retoriikkaa ole vaalikamppailuissa kunnolla haastettu. Virtahepo olohuoneessa on kuitenkin viimeistään viime vaalien jälkeen kasvanut liian suureksi, jotta se voitaisiin jättää huomiotta.

Norjalaista politiikkaa, kuten yhteiskuntaa yleensäkin leimaa öljy ja öljystä kertyvän varallisuuden käyttö. Puhtaan jakopolitiikan noudattaminen on, käytännöllisesti kaikista muista maista poiketen Norjassa ainakin retorisesti mahdollista. Edistyspuolue on käyttänyt taitavasti hyväkseen tätä tosiasiaa kyseenalaistamalla valtiontalouden tasapainohakuisuuden. Tämä asettaa vaikean haasteen menokurin ja inflaatiouhan torjumisen sisäistäneille perinteisille puolueille. Kansalaisille on vaikea perustella kouluruokailun maksullisuutta tai Norjan teiden huonoa kuntoa, kun rahastoissa makaa miljardeja kruunuja, Norjan valtio on velaton ja sen sijoitusvarallisuus valtaisa. Tämä on, ulkomaalaisvastaisuuden ohella, nostanut FRP:n erittäin merkittäväksi poliittiseksi voimaksi.

Öljyvarallisuus vaikuttaa politiikkaan myös toista kautta. Uudistus- ja markkinapaineet ovat vaikkapa Suomeen verrattuna huomattavasti pienempiä. Norjalla on varaa jättäytyä EU:n ulkopuolelle tai rajoittaa merkittävissä määrin ulkomaisten sijoittajien pääsyä norjalaisille markkinoille. Toisaalta tämä korostaa kansallista itsenäisyyttä ja valinnan vapautta, toisaalta se myös mahdollistaa eräänlaisen "kirsikoiden poimimisen" yhteisestä kakusta. Vauraus leimaa myös muunlaisia yhteiskunnallisia ratkaisuja. Norja voi pyrkiä ratkaisemaan monia yhteiskunnallisia ongelmia vain yksinkertaisesti pumppaamalla lisää rahaa järjestelmään eikä niinkään pohtimalla sitä, voitaisiinko asiat tehdä järkevämmin tai tehokkaammin. Samalla mm. elinkeinorakenteen moninaisuudesta ja kehittämisestä ei vastaavalla tavalla kanneta huolta kuin muissa pohjoismaissa. Norjan keskeisimpiä vientituotteita ovat edelleen raaka-aineet ja suhteellisen alhaisen jalostusarvon teollisuustuotteet. Huomattava osa maahan kertyvästä varallisuudesta tuleekin öljyvaroilla hankittujen ulkomaisten sijoitusten tuotoista.

Poliittisilla vaihtoehdoilla on kuitenkin luonnollisesti ja jopa korostuneesti merkitystä myös Norjan kaltaisessa erittäin hyvät lähtökohdat omaavassa maassa. Vasemmistohallituksen agendalla ovat veronalennusten sijasta olleet palveluiden kehittäminen mm. lisäpanostuksilla terveydenhuoltoon, ammattitaitoisen työvoiman rekrytoinnilla ulkomailta sekä Norjan kehitysyhteistyömäärärahojen nosto. Tuloerojen kasvuun on haluttu puuttua tehokkaammin ja myös norjalaista yhteiskuntaa uhanneeseen kahtiajakoon on pyritty vaikuttamaan mm. nuorisotakuulla. Oikeistohallituksen aikana Norja siirtyi ulkopolitiikassaan Yhdysvaltoja myötäilevälle linjalle. Hallituksen vaihduttua tämä suunta on muuttunut mm. norjalaissotilaiden Irakin operaatioon osallistumisen osalta. Norjan EU-linjaan ei ole tulossa muutoksia, sillä vaikka AP onkin liittymisen puolella, sen kumppanit vastustavat jyrkästi Norjan EU-jäsenyyttä. Hallitusohjelmaan onkin kirjattu, ettei hallitus aio järjestää kaudellaan uutta kansanäänestystä. Suomalaisittain tämä on harmillista, sillä Norja olisi hyvä ja vaikutusvaltainen lisä ns. pohjoismaiseen blokkiin, mikäli sellaisen voidaan katsoa EU:ssa olevan olemassa.

Eurooppalaista kasvua

Eurooppalaiset yhteiskunnat kohtaavat tulevina vuosina huomattavia haasteita. Vaikka monissa maissa erityisesti Pohjois-Euroopassa taloudellinen kasvu ja julkisen talouden tila ovat jopa kiitettävällä tasolla, iskevät ikääntyminen ja taloudellisen globalisaation mukanaan tuoma kilpailupaine kaikkiin eurooppalaisiin valtioihin. Tähän pyrkii vastaamaan Lissabonin strategia, joka on kuitenkin jo useaan otteeseen ehditty leimaamaan epäonnistuneeksi. Talous ei ole kasvanut vauhdilla, joka olisi riittävä takaamaan hyvinvointivaltioiden rahoituspohjan säilymisen ja vahvistumisen. Suurin syy tähän löytyy strategian tavoitteiden heikosta toteuttamisesta sekä poliittisen tahdon puutteesta. Tämän lisäksi Lissabonin strategian toteutus ei ole kiinnittänyt riittävästi huomiota sosiaalisen ulottuvuuden tärkeyteen myös kasvua luovana tekijänä.

Sosialidemokraattien on Euroopan suurimpana ja yhtenäisimpänä poliittisena liikkeenä kyettävä ottamaan johtajuus sekä hahmottelemaan omaa uskottavaa uudistusohjelmaansa kasvun ja työllisyyden parantamiseksi. Tämänkaltaisen ohjelman tulisi paitsi tähdätä nopeutuneeseen taloudelliseen kasvuun, myös pyrkiä luomaan sosiaalisen yhteenkuuluvuuden Eurooppaa, joka kykenisi paremmin hyödyntämään globaaleiksi laajentuneiden markkinoiden aikaansaamaa taloudellista kasvua kansalaisten hyväksi ja sitä kautta myös palauttamaan politiikan vaikutusmahdollisuudet. Myös kansallisilla toimenpiteillä voisi olla merkittävää lisäarvoa. Näitä voitaisiin edistää sekä paremmalla poliittisella koordinaatiolla EU:n piirissä, mutta ennen kaikkea kansallisella tasolla eurooppalaisten sosialidemokraattisten puolueiden yhteistyönä. Tätä varten tarvitaan eurooppalaisten demarien yhteistä näkemystä keskeisistä haasteista ja keinoista niistä selviytymiseksi.

Lissabonin strategian tavoitteisiin tähtäävä sosialidemokraattinen eurooppalainen uudistusohjelma voisi lähteä jostain pohjoismaisen ja brittiläisen sosialidemokratian välimaastosta. Näistä siksi, että niissä on kyetty parhaiten hahmottamaan ympäröivän maailman muutos, mm. taloudellisen globalisaation osalta sekä siirtymään avoimen maailmantalouden aikaan, tosin erilaisin tuloksin ja painotuksin. Brittimalli on osoittautunut hyväksi luomaan taloudellista kasvua ja uusia työpaikkoja. Ison-Britannian työttömyysaste onkin maanosamme pienimpiä, vaikka maa on samaan aikaan vastaanottanut jopa kymmeniä tuhansia "puolalaisia putkimiehiä". Se on hyvä esimerkki siitä, mitä avoimuudella voidaan parhaimmillaan saada aikaan. Brittimallin heikkoutena on kuitenkin pidettävä sen kyvyttömyyttä vastata kasvavaan sosiaaliseen epätasa-arvoon. Markkinavoimiin on luotettu liiaksi. Tämä on näkynyt mm. edelleen piinaavan yleisenä lapsiköyhyytenä, tuloerojen kasvuna sekä hyvinvointivaltion kannattajakunnan harventumisena tulonsiirtojen ja palveluiden kohdistuessa entistä selvemmin todella vähäosaisille. "Mahdollisuuksien tasa-arvo" on jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi, sillä tasa-arvoisia lähtökohtia ei ole kyetty riittävällä tavalla takaamaan kaikille.

Myös pohjoismaisen mallin onnistumisiin kuuluu korkea työllisyysaste sekä nopeat taloudelliset kasvuluvut. Samaan aikaan se on onnistunut tuottamaan maailman tasa-arvoisimmiksi katsottavat yhteiskunnat, niin tulonjaon, sukupuolten välisen tasa-arvon kuin kaikille taattavien mahdollisuuksienkin suhteen. Keskeisimpinä saavutuksina on pidettävä naisten korkeaa työhönosallistumisosuutta ja väestön korkeaa koulutustasoa, joka on kyetty saavuttamaan julkisen ja opiskelijalle maksuttoman koulutusjärjestelmän kautta. Pohjoismainen hyvinvointimalli on kuitenkin varsin kulttuuri- ja instituutiosidonnainen siirrettäväksi sellaisenaan eurooppalaiseksi standardiksi. Sen lisäksi korkea rakennetyöttömyys on pohjoismainen, korostuneesti suomalainen ongelma. Tämän lisäksi on havaittava, että vaikka pohjoismaat ovat avoimia talouksia, ne ovat pitäneet työmarkkinansa varsin suljettuina. Tämä on johtanut hyvinvointitappioihin tehtävän työn siirryttyä harmaan talouden puolelle, tai jäätyä tekemättä. Kotimaisen rakennetyöttömyyden pienenemiseen mm. siirtymäsäännöksillä ei ole ollut vaikutusta.

Eurooppalaisen sosialidemokraattisen uudistusohjelman peruspilareiksi voitaisiin ottaa pohjoismaista tutut sukupuolten välisen tasa-arvon, tasa-arvoisen koulutuspolitiikan, aktiivisen työvoimapolitiikan sekä koulutus- ja tutkimustoiminnan korostaminen sekä Ison-Britannian työmarkkinoiden avoimuus. Lisäksi palvelumarkkinoita on kyettävä avaamaan sosiaalisesti oikeudenmukaisella tavalla. Brittimallin tuottamia työmarkkinoiden epäoikeudenmukaisuuksia voitaisiin kompensoida erityisesti Tanskan mallin tapaisilla järjestelyillä, joissa aktiiviseen työvoimapolitiikkaan panostetaan huomattavissa määrin sekä pyritään tätä kautta järjestämään työntekijälle ”vakuutus” työpaikan menettämisen varalle. Myös Suomen muutosturva toimii omalta osaltaan tämänsuuntaisesti. Naisten työhönosallistumisen lisäämiseksi huomiota tulee kiinnittää erityisesti päivähoitojärjestelmien kehittämiseen, mutta myös naisystävällisten työpaikkojen luomiseen. Tämä koskee erityisesti niitä maita, joissa naisen paikka on edelleen korostuneesti kotona. Vanheneva Eurooppa tarvitsee koulutetut ja osaavat naisensa työmarkkinoille. EU:n toimivalta ei julkispalveluihin tai sosiaaliturvan muotoihin tehokkaasti yllä, joten näitä ratkaisuja tulee tavoitella sosialidemokraattisten puolueiden Euroopan-laajuisen yhteistyön kautta.

Myös EU:lla voi olla merkittävä rooli tämänkaltaisten ratkaisujen levittämisessä mm. paremman talouspoliittisen koordinaation kautta. Lissabonin strategian mukaisesti tutkimus- ja kehitysvaroja ollaan lisäämässä monin paikoin ja myös yhteistä EU-rahaa investoidaan huomattavissa määrin näihin hankkeisiin. Kehityssuunta on oikea. EU:n tulisi ottaa vahvempi rooli myös työllisyyspolitiikan rahoituksessa. Euroopan tasolla tapahtuvan sosiaalisen dialogin vahvistaminen voisi omalta osaltaan merkittävästi lisätä yhteistä tavoitteenasettelua ja vähentää vastakkainasetteluita. Verokilpailua ehkäisevät yhteiset verokannat mahdollistaisivat entistä paremmin myös kysyntäpainotteisten talouspoliittisten ratkaisujen käytön taloudellista kasvua nopeuttavina ja suhdannevaihteluita tasoittavina instrumentteina. Työpaikkojen synnyttämisen kannalta avainasemassa oleva palvelumarkkinoiden avaaminen täytyy kyetä toteuttamaan työntekijöiden oikeuksia sekä hyvinvointipalveluiden liiketoimintapalveluista poikkeavaa luonnetta kunnioittavalla tavalla. Tämä on keskeistä erityisesti kansalaisten luottamuksen säilyttämisen vuoksi. Sosiaalisen turvallisuuden järkkyminen vie pohjan myös yhteismarkkinoilta. Mikäli kansalaiset kokevat EU-yhteistyön uhkaavan arvostamiaan peruspalveluita tai kaventavan demokratiaa, vetävät he kannatuksensa koko projektilta. Oli pelko perusteltu tai ei, lopputulos nähtiin Ranskassa perustuslaillisesta sopimuksesta käydyn kansanäänestyksen yhteydessä.

Peruslähtökohdaksi on siis otettava rakenteiden varjelemisen ja työpaikkojen suojelemisen sijasta ihmisiin investointi ja tasa-arvoisten lähtökohtien takaaminen kaikille kansalaisille syrjäytymiskehityksen mahdollisimman aikaiseksi ja tehokkaaksi estämiseksi. Nämä kansalliset toimenpiteet on toteutettava joka puolella Eurooppaa. Osaaminen, koulutus, sosiaalinen turvallisuus ja kaikkien yhteiskunnan jäsenten lahjakkuuspotentiaalin mahdollisimman tehokas hyödyntäminen tuovat mukanaan nopeutunutta taloudellista kasvua, jota voidaan pyrkiä muuttamaan työpaikoiksi mm. palvelumarkkinoiden avaamisen kautta. Markkinoiden avaaminen vaatii vahvaa sosiaalista turvaa sekä vakuutusta markkinaepäonnistumisten varalta. Tässä eurooppalaisella yhteistyöllä voi olla vahva rooli. Tätä kautta Eurooppa ja EU kykenee hankkimaan myös hyväksyntää kansalaisten silmissä. Tuloksena olisi lisääntynyt hyvinvointi sekä vahvistunut tunne kansainvälisestä yhteydestä ja yhteisestä Euroopasta.