Eurooppalainen ulkomuseo

Italian Sardinia. Lämpimiä iltoja, kauniita, uneksivia pikkukaupunkeja, muinaisten sivilisaatioiden kulttuurisaavutusten raunioita ja hyvää ruokaa. Rauhallista elämänmenoa ajoittain puuroutuvasta liikenteestä huolimatta. Kaikkialla vanhoja lippalakkipäisiä miehiä istuskelemassa ryhmissä, nuoria ei juuri näy. Baareissa ja ravintoloissa, jotka hallitsevat kaupungin elinkeinoelämää ääntä pitää ukkojen lisäksi televisio ja Rai UNO, jonka ohjelmavirtaa näyttää vuorokaudenajasta riippumatta hallitsevan harmaapäinen sankarilaulaja, jonka taustalla lanteitaan keikuttavat kuubalaiset tanssitytöt ja jota kuulolaitteella varustettu yhtä harmaapäinen talk show-juontaja haastattelee.

Kauniista ilmoista ja ihastuttavista maisemista huolimatta mielen valtaa kysymys, tältäkö näyttää keskisen Euroopan, ja sitä kautta koko EU-alueen tulevaisuus? Suuret saavutukset on saavutettu, nykyisin keskitytään lähinnä turvaamaan vanhaa ja muistelemaan hyviä suuruuden aikoja. Innovaatiot vähissä leivän tullessa lähes ainoastaan elämyspalveluista, joita tarjotaan talouskasvun teosta uupuneille. Tämä voisi olla totta lähes koko mantereen mittakaavassa. Vanha manner vanhenee ja sen väestö vähenee dynaamisuuden tullessa lähes ainoastaan menestyksennälkäisten maahanmuuttajien taholta. Nämä suostuvat työskentelemään alhaisilla palkoilla ja kurjissa oloissa; luoden samalla kanta-asukkaille illuusion omasta hyvästä tilanteestaan.

Italia itsessään näyttää varoittavaa esimerkkiä. The Economist kertasi Italian vaalien alla maan talouden murheellisia lukemia, alle prosentin taloudellinen kasvu ja murheellisen surkea julkisen talouden tila yhdistettynä alhaiseen työllisyysasteeseen. Samaan aikaan italialaisiin perheisiin syntyy keskimäärin 1,2 lasta, vähiten Euroopassa. Ei vaadi matemaatikkoa toteamaan, ettei yhtälö ole kestävä. Vaikka matkailu pelastaakin paljon ja Italia kieltämättä on harvinaisen siunattu sekä ilmastonsa, luontonsa että kulttuurihistoriansa puolesta tällä saralla, olisi järjestelmässä oltava useampia kantavia jalkoja. Nykyisellään italialainen teollisuus on äärimmäisen herkkää erityisesti Aasiasta tulevalle kilpailulle. Tarvitaan uusia menestyksen aloja ja tehokasta perhepolitiikkaa, joka mahdollistaisi naisten lisääntyvän osallistumisen työmarkkinoille.

Sama tauti, vaikkei yhtä pahana, vaivaa monia eurooppalaisia kansantalouksia. Vaikka maanosasta löytyy paljon myös tulevaisuususkoa luovia esimerkkejä kuten pohjoismaat ja niissä erityisesti Ruotsi ja Tanska, Suomeakaan unohtamatta, ovat nämä kuitenkin koko Euroopan kehityksen kannalta vähempimerkityksisiä Keski-Euroopan suuriin talouksiin verrattuna. Näiden vauhtiin saaminen olisi eurooppalaisten järjestelmien rahoituksen kannalta ensiarvoisen tärkeää. Nämä maat tarvitsevat rakenteellisia muutoksia sekä investointeja ennen kaikkea työvoimansa osaamistasoon, tutkimus- ja kehitystoimintaan, koulutukseen sekä sosiaaliseen liikkuvuuteen. Tätä kautta on mahdollista kehittää tietoon ja osaamiseen perustuvaa yhteiskuntaa ja taloutta, jossa Euroopalla on suhteellinen etunsa. Samaan aikaan olisi erityisesti EU-tasolla pyrittävä sellaisen poliittisen toimintatilan luomiseen, jolla globaalitalouteen voidaan tehokkaasti vaikuttaa ja jonka puitteissa kansallisia hyvinvointivaltioita voidaan rakentaa.

Monet katsovat uusiin EU-maihin dynamiikan toivossa. Näyttäväthän erityisesti Baltian maat huimia kasvulukuja. Näitä on pidetty eräänlaisina malleina vapaan kilpailun ja säätelemättömän markkinatalouden hyvistä puolista. Totuus on kuitenkin toisenlainen. Nämä valtiot ovat maksaneet taloudellisesta menestyksestään kovan hinnan yhteiskuntiensa sosiaalisen hajoamisen ja laajamittaisen maastamuuton muodossa. Samalla ne ovat varsin heikosti valmistautuneita tietopohjaiseen talouteen. EU-8 (entiset Neuvostoliiton osavaltiot ja satelliitit) käyttää tutkimukseen ja kehitykseen vain keskimäärin vain 0,8% BKT:staan kun Länsi-Euroopan keskiarvo on 2%. On myös muistettava, että on helppo osoittaa kaksinumeroista kasvua tilanteessa, jossa lähtötaso on historiallisista vääryyksistä johtuen valitettavan matala. Näistä maista ei ole koko Euroopalle malliksi.

Voidaan tietysti kysyä, miksi pyrkiä ehdoin tahdoin nopeaan taloudelliseen kasvuun? Mitä vikaa on Sardinian mallissa, jossa aika kuluu mukavasti laiturilla istuskellen? "Enemmän aikaa, vähemmän roinaa", kuten eräs suomalainenkin puolue tavoitteensa linjasi. Miksi tavoitella jatkuvasti enemmän maallista hyvää, kun vähemmälläkin pärjäisi, samalla kun vapaa-aika lisääntyisi ja elämänlaatu paranisi? Ja miksi emme voisi eurooppalaisella tasolla pyrkiä "Maailman Floridaksi"? Visio tulevaisuudestahan voisi olla se, jossa nousevan Aasian sadat miljoonat kulutuskykyisiksi muuttuneet kansalaiset viettävät lomiaan idyllisessä Euroopassa.

Ajatusleikkinä tämä voi kuulostaa hetken verran jopa hauskalta, mutta harva kansalainen vaikkapa Suomessa olisi tosipaikan tullen valmis asumaan kylmemmissä huoneissa tai ottamaan velkakaksioonsa asumaan useampia sukupolvia. Italiankin nuorten keskuudessa kyse lähes aina välttämättömyyden pakosta, ei minkäänlaisesta vapaaehtoisesta valinnasta. Eikä kulutuksen kasvun tarvitse aina välttämättä tarkoittaa jotain negatiivista. Tehokkaammat tuotantomenetelmät ja palveluihin perustuva talous mahdollistavat korkeamman elintason pienemmällä ekologisella rasituksella, kaupallinen kysyntä puolestaan luo tämänkaltaiselle kehitykselle kannusteen. Jo nykyisinkin olemme kyenneet yhdistämään tuottavuuden kasvun myötä lyhyemmät työajat ja parantuneen elintason, ei ole syytä olettaa tämän muuttuvan tulevaisuudessa, mikäli tahtoa ja näkemystä riittää.

Jotta taantuminen ulkomuseoksi voitaisiin välttää, tarvitaan Euroopan laajuista kasvustrategiaa, joka rakentaa vahvuuksillemme. Erityisen tärkeää tämä on Suomessa, jossa huoleton mandoliininsoittaja kohtaa kylmän todellisuuden välimereläistä virkaveljeään nopeammin ja konkreettisemmin.

Kuva: Torre della Maddalena Algherossa

Vanhusten oikeuksista

Suomessa lapsiperheiden tukijarjestelma on kansallinen ylpeydenaihe ja syysta. Vaikka etuuksissa ja palveluissa parantamisen varaa luonnollisesti onkin, voidaan jarjestelmaa kokonaisuudessaan pitaa erittain tasokkaana ja lasten oikeudellista asemaa erittainkin hyvana. Suomalainen jarjestelma alkaa toimia jo ennen lapsen syntymaa vanhempainlomien merkeissa. Lapsilisien ym. etuuksien lisaksi lasten oikeudet on taattu subjektiivisin oikeuksin mm. kunnalliseen paivahoitoon. Tata on pidettava erittain merkittavana perhe- ja tasa-arvopoliittisena linjauksena, jonka menestymisen taustalla lienee osaltaan se, etta naisten tyohonosallistumisen lisaamisesta seka elinkeinoelama etta tyontekijat ovat voineet olla yhta lailla kiinnostuneita.

Kautta aikojen lasten hoidossa on ilmennyt poliittista ristivetoa. Vasemmisto on kannattanut julkista paivahoitoa, oikeisto puolestaan naisten kotonaoloon kannustavaa kotihoidon tukea tai kotiapulaisten palkkaamisen helpottamista. Nama nakemykset vaikuttavat edelleen monen keskustelun taustalla. Suomalaisen jarjestelman kehittamista onkin leimannut kompromissihakuisuus naiden kahden vaihtoehdon valilla, jossa painopisteeksi on noussut valinnanvapaus. Taman vuoksi meilla on panostettu seka paivahoitoon etta luotu kotihoidon tuen jarjestelmia. Jalkimmainen tuki on erityisen suomalainen innovaatio ja siina nakyy ennen muuta Keskustan vahva asema yhteiskunnassamme.

Lapsiperheiden ja lasten asema on siis varsin turvattu yhteiskunnassamme. Mielenkiintoista on kuitenkin se, etta vastaavanlaista kehitysta ei ole millaan muotoa samassa mitassa tapahtunut vanhusten huollossa. Verrattuna lapsiin ei ikaihmisilla ole turvanaan subjektiivisia oikeuksia palveluihin. Palveluiden saamisen perusteet ovat saadetyt ehdollisemmin ja epatasmallisemmin kuin lasten kohdalla. Hyvan vertailun naista eroista esittaa tutkija Matti Heikkila Valtioneuvoston kanslian julkaisussa 5/2005 "Julkinen hyvinvointivastuu sosiaali- ja terveydenhuollossa.

Vanhukset asettaa ongelmalliseen tilanteeseen heidan palveluidensa korostunut riippuvaisuus tulkinnoista seka kunnallisista maararahoista. Tama nakyy mm. keskustelussa vanhusten kotipalvelusta. Paljon kiitelty kotitalousvahennys on varmasti tuonut uusia tyopaikkoja ja toiminut monella tapaa tavoitellusti, mutta uskallan silti vaittaa taman palvelun kohdistuvan suurimman tarpeen sijasta maksukykyisimmille. Luonnollisesti tama tarkoittaa vapautuvia resursseja kunnalliselle puolelle, mutta on samaan aikaan tyyppiesimerkki universalismin rapautumisesta julkisten palveluiden kohdentuessa vain niille, jotka eivat muuta saa. Kunnallinen kotipalvelu on liian usein satunnaista, riippuvaista asuinalueesta ja karsii henkilostopulasta.

Suomalainen hyvinvointivaltio ei siis ole valmis. Se tarvitsee lisapanostuksia niin lapsiinsa kuin vanhuksiinsakin. Ikarakenteen muuttuessa on epatodennakoista, etta suomalaisella yhteiskunnalla olisi taloudellisia mahdollisuuksia saataa vanhusvaestonsa palveluoikeudet samaan juridiseen vahvuuteen kuin lapsilla. Parantuvien elakkeiden oloissa tama ei ole valttamatta taydessa mitassa tarpeellistakaan. Tulevaisuudessa tulee kuitenkin vahvistaa myos vanhusvaeston palveluoikeuksia. Peruslahtokohdan, universalismin ja tasa-arvon hengessa, tulee olla hoivan takaaminen julkisen sektorin toimesta, luonnollisesti kuitenkin niin, etta vanhusvaesto osallistuu kustannusten kattamiseen. Ihmisarvoinen vanhuus osana yhteiskuntaa kuuluu kaikille kansalaisille, eika tata voida jattaa vain markkinoiden hoidettavaksi.


p.s. Iloista paasiaista kaikille. Pakkaan laukkuni ja lahden paremman puoliskoni kanssa viikonlopuksi Algheroon Sardiniaan. Tiistaina palaillaan taas Suomeen ja asiaan...

Kuvassa Koukkuniemen vanhainkoti Tampereella

Minne menet Italia?

Eraat lahihistorian tiukimmista ja retoriikaltaan moukkamaisimmista vaaleista ovat ohi. Kun alahuoneen tulos on selva, on Romano Prodin johtama vasemmistokoalitio l'Ulivo saanut 49,8% aanista Silvio Berlusconin oikeistokoalition 49,7%:a vastaan. Uudet vaalisaannot takaavat l'Ulivolle tassa tilanteessa 55 % alahuoneen paikoista. Ylahuoneen eli senaatin tulos saattaa kuitenkin ajaa Italian kaaokseen, mikali vasemmisto ei kykene varmistamaan enemmistoa myos siella. Kamarien ajautuminen poikkeaviin enemmistoihin halvaannuttaisi Italian poliittisen jarjestelman ja johtaisi todennakoisimmin uusiin vaaleihin.

Jo tassa vaiheessa vaalin tuloksesta voidaan kuitenkin paatella kaksi asiaa. Ensimmainen koskee mediassa kaytavia vaaleja ylipaataan, toinen puolestaan italialaisen yhteiskunnan kehittymista tasta eteenpain. Kuten todettua, Italian vaalikamppailu muistutti monin paikoin mutapainia, jossa vastustajan ja hanen kannattajiensa nimittely "juopoiksi" ja "mulkuiksi" lanseerattiin osaksi poliittisen keskustelun arkipaivaa. Suomessa otsikoihin nousseet olmit ovat pienta tahan verrattuna. Yhtymakohtia moniin muihin viimeaikaisiin lokavaaleihin on helppo loytaa. Euroopassa ollaankin siirtymassa amerikkalaistyylisiin vaalikampanjoihin "likaisten temppujen osastoineen".

Populistinen melskaus hautasi alleen asiakysymykset. Italialla ei suotta ole Euroopan sairaan miehen mainetta. Berlusconin valtakaudella talous on kasvanut surkeaa alle prosentin vauhtia, Italian syntyvyys on Euroopan alhaisimmalla tasolla, tyollisyysaste matala ja julkinen talous on kuralla. Nyt naista asioista ei keskusteltu kaytannollisesti katsoen lainkaan. Kansainvalisten tv-yhtioiden haastattelemat italialaiset vahvistivat: kumpikaan vaihtoehto ei vakuuta minua. Berlusconi kykeni, yhteiskunnan surkeasta tilasta huolimatta, erinomaisella mediaosaamisellaan kaappaamaan show'n ja poliittisen aloitteen. Kasvava aanestysprosentti alkoi hyodyttaa myos hanta.

Paaministeri Berlusconin saavuttama erinomaisen hyva tulos kaikesta edella mainitusta huolimatta kertoo ennen kaikkea median ja karismaattisen julkisuuskuvan voimasta. Berlusconi hallitsee yksinoikeudella Italian mediaa ja asiakysymysten jaadessa sirkushuvien alle kykeni lahes selviytymaan kuiville. Huolimatta siita, etta Berlusconi on kulkenut skandaalista toiseen, kayttanyt sumeilematta valtaansa ajaakseen syytesuojaa itselleen ja ystavilleen, ollut toistuvien korruptioepailyjen kohteena jne, on han Italian sodanjalkeisen historian pitkaaikaisin paaministeri, eika hanen kolmas kautensa ollut kaukana.

Suomalaisilla ja muillakin eurooppalaisilla on ollut syyta toivoa Berlusconin tappiota ja Italian hallituksen vaihtumista. Romano Prodin koalitio, mikali kykenee hallituksen muodostamaan, on huomattavasti edeltajaansa sitoutuneempi mm. eurooppalaisen yhteistyon rakentamiseen. Entisena komission puheenjohtajana Prodilla on vankkaa Eurooppa-osaamista. Onkin oletettavaa, etta Prodi tulee profiloitumaan enemman teoillaan kuin suurilla puheillaan ja oikeusjutuillaan. l'Ulivon 280-sivuinen ohjelmajarkale, johon on saatu sitoutumaan koko italialainen keskustavasemmisto sosiaaliliberaalista Margherita (Paivankakkara)-puolueesta vanhakantaisiin kommunisteihin sisaltaa useita merkittavia ehdotuksia, joista esimerkkina kayvat mm. tyovoiman sivukulujen leikkaaminen joka rahoitetaan paaomaveron korotuksella seka palauttamalla perintovero.

Italian siirtyminen vasemmalle johtaa toivon mukaan samankaltaisiin tuloksiin myos muissa keskeisissa euromaissa seka Ruotsissa. Erityisen tarkeaa olisi nahda sosialistien nousevan hallitusvastuuseen Ranskassa ja Hollannissa. Tata kautta voitaisiin jalleen lahestya tilannetta, jossa erityisesti eurooppalaisessa yhteistyossa voitaisiin pyrkia kohti ihmiskasvoisempaa ja sosiaalisempaa integraatiota. Onnistuakseen tama vaatii laajaa yhteistyota kautta Euroopan. Berlusconin todennakoinen kaatuminen palvelee tata tavoitetta erinomaisesti.

Keppia vai porkkanaa?

Ranskan uudet työlait toivat nuoret kaduille. Kuten usein ennenkin, katua piti myös kuunnella ja hallitus joutui perääntymään. Ensisilmäykseltä Ranskan tapahtumat vaikuttavat jälleen uudelta esimerkiltä suurten euromaiden kyvytttömyydestä uudistua. Tämä kuva on kuitenkin virheellinen. Wolfgang Munchau kirjoittaa Financial Timesissa 26.3. useimpien työmarkkinaekonomistien olevan asiassa pikemminkin opiskelijoiden kuin hallituksen puolella.

Työmarkkinoiden jakaminen kahteen kastiin sekä tarpeettoman uuden lain säätäminen toimii tavoitettaan vastaan. Työnantajille ei synny minkäänlaisia kannusteita vakinaistaa työsuhteita ja tätä kautta hyvinvointijärjestelmän rahoitus järkkyy. Huonoa talouspolitiikkaa ja yhteiskunnallista luottamuspääomaa murentavaa toimintaa.

Eurooppalaiset hyvinvointivaltiot tarvitsevat uudistumista, muttei välttämättä jatkuvien heikennysten kautta. Monesti hyvinvointivaltion alasajoon liittyvät tekijät pikemminkin pahentavat tilannetta. Ranskan tapaisen lain säätäminen tarkoittaisi esimerkiksi nuorten naisten entistäkin pahempaa syrjäytymistä työmarkkinoilta tilanteessa, jossa työllisyyden ja tasa-arvon nimissä heidän asemaansa tulisi pikemminkin vahvistaa.

Mistä sitten vastaus? Esimerkkinä Euroopalle voisivat toimia pohjoismaat. Taloudellinen suorituskyky yhdistyy näissä valtioissa hyvään sosiaaliturvaan sekä julkisen sektorin merkittävään rooliin talous- ja yhteiskuntapolitiikassa. Pohjoismaiset mallit ovat ennen kaikkea joustavia ja panostavat tuottavuuteen. Olennaista ei ole helppo irtisanottavuus vaan työllisyyspolitiikka sekä panostaminen työntekijöiden osaamistasoon.

Yhteiskunnallisia uudistuksia on valmisteltava laaja-alaisesti ja avoimesti, ei piilossa ja ylhäältä päin sanellen kuten Ranskassa. Kolmikanta on tällainen yhteisen sopimisen väline. Tämä luo luottamuspääomaa, joka on elintärkeää kansallisen edun kannalta. Kyse on kokonaisyhteiskunnallisesta ohjauksesta, jossa ihmisiä ei kohdella ongelmina, vaan heihin uskotaan ja heihin halutaan panostaa.

Sosialidemokraattien on pidettävä päänsä kylmänä, kun suomalaisessa keskustelussa aletaan jälleen vaatia työntekijöiden aseman heikentämistä osana kilpailukykytalkoita. Pohjoismainen malli toimii. Tämä olisi saatava näkyviin myös Suomen EU-puheenjohtajakaudella. Aika on käytettävä täysimääräisesti hyväksi markkinoimalla pohjoismaista mallia Lissabonin strategian toteuttamisen välineenä. Vaxholm-tapauksia, joissa avoimia järjestelmiä kohtaan hyökätään, ei tarvita lisää, vaan huomio on kiinnitettävä julkisen sektorin rooliin mahdollisuuksien takaajana.

Kolumni julkaistu Uutispaiva Demarissa 10.4.2006, kuvalahde UNEF

Heja Sverige!

Terveisiä Tukholmasta! SONK jatkoi hyvin toimivaa yhteistyötään Ruotsi sosialidemokraattisten opiskelijoiden SSF:n kanssa vierailun merkeissä. Kymmenkunta SONKn aktiivia vietti mielenkiintoisen päivän tutustuen SSF:n toimintaan sekä Ruotsin poliittiseen tilanteeseen lähestyvien vaalien alla. Ruotsin vaalit tarjoavat erittäin mielenkiintoisen näkymän myös Suomea ajatellen, onhan Sauli Niinistön presidentinvaaleissa, ja ennakkotietojen mukaan kokoomuksen tulevissa eduskuntavaaleissa lanseeraama uusi työväenpuolue- teema matkittu nimenomaan Ruotsin kokoomukselta.

Viimeisestä 75 vuodesta Ruotsissa on 65 vietetty sosialidemokraattisessa hallinnossa. Saavutus hakee vertaistaan demokraattisten maiden historiassa. Nykyinen, sosialidemokraattinen vähemmistöhallitus on istunut pian 12 vuotta. Valtiopäivillä demarit tukeutuvat Miljöpartietin ja Vänsterpartietin tukeen, joista erityisesti MP pyrkii vaikuttamaan aktiivisesti hallituksen toimintaan esittämällä pitkälle meneviä vaatimuksia. Alle 5% kannatusta nauttiva Miljöpartiet onkin päässyt nauttimaan vaa'ankieliasemastaan. Esimerkkinä tästä käy vaikkapa viime vaalien alla käyty keskustelu Tukholman kaupungin ruuhkamaksuista. Aluksi epäsuosittu hanke, jota mm. Tukholman demarit vastustivat, ajettiin läpi MP:n uhattua muutoin vetää tukensa hallitukselta.

Ruotsalaisen oikeiston ongelmana on aina ollut sekä keskinäinen hajanaisuus että heikko johtajuus. Neljä oikeistopuoluetta ovat olleet sotajalalla keskenään ja niiden tavoitteet keskenään ristiriitaisia. Ruotsissa sinipuna ei ole hallitusvaihtoehto, jonka vuoksi vahva kokoomuspuolue Moderaterna ei ole juuri päässyt hallitusvastuun kannosta nauttimaan. Tilanne alkoi kuitenkin muuttua viime valtiopäivävaalien jälkeen porvarileirin hakeutuessa tiiviimpään yhteistyöhön. Tämä pohjautui selkeään analyysiin siitä, että ainoastaan yhdistynyt oikeisto, joka ryhmittyy yhteisten tunnusten taakse, kykenee haastamaan sosialidemokraattisen hegemonian sekä esiintymään uskottavana hallitusvaihtoehtona. Syntyi neljän puolueen; Moderaternan, liberaalin Folkpartietin, Centerpartietin ja Kristdemokraternan muodostama Allians för Sverige.

Porvariallianssin syntymiseen liittyi Ruotsin kokoomuksen selkeä poliittinen suunnanmuutos uuden puheenjohtajan, huomattavaa kansansuosiota nauttivan Fredrik Reinfeldtin johdolla. Tapahtui käänne kohti poliittista keskustaa. Entinen erittäin markkinaliberaali puolue vaihtoi värejään maltillisempaan suuntaan sekä otti kantaa hyvinvointivaltion puolesta. Poissa olivat entiset vaatimukset huomattavista veronalennuksista ja Ruotsin mallin romuttamisesta Amerikan mallin tieltä. Ruotsin kokoomus halusi näyttäytyä työväenpuolueena. Yhtymäkohdat Suomen kokoomukseen ovat ilmiselvät. Suunnanmuutoksen taustalla vaikutti havainto ruotsalaisten äänestäjien halukkuudesta tukea omaa ruotsalaista yhteiskuntamalliaan. Kansalaisten keskuudessa porvarien perinteiselle politiikalle ei ole poliittisen enemmistön muodostamiseen riittävää kysyntää.

On sanomattakin selvää, ettei tällainen kameleonttimainen muutos tapahdu itsestään ja ilman ongelmia. Kyseessä onkin monin paikoin sama vanha oikeisto kuin ennenkin, nyt vain uusissa, vähemmän aggressiivisissa väreissä sekä keskinäiset erimielisyytensä peittäen. Porvarileiri pyrkii luomaan kuvaa siitä, miten he kehittäisivät järjestelmää ja ovat sitoutuneita sen ylläpitoon, mutta samaan aikaan he tavoittelevat valtion budjetin leikkaamista jopa neljänneksellä eivätkä ole juurikaan osoittaneet kiinnostusta Ruotsia ravistelleeseen Vaxholmin tapaukseen, jossa on kyse maan koko työmarkkinajärjestelmän kyseenalaistamisesta. "Moni kakku päältä kaunis, mutta silkkoa sisältä" on viesti, joka ruotsalaisten demarien on vaaleissa menestyäkseen kyettävä saamaan kansalaisille läpi. Sama koskee Suomen SDP:ta tulevissa vaaleissa.

Ruotsin vaaleissa kyse onkin ennen kaikkea siitä, kuka on paras sosialidemokraatti kasvun aikana. Tunkeutumalla retoriikallaan perinteisesti sosialidemokraattien hallitsemalle kentälle Allianssi haluaa sanoa: me olemme parempia demareita kuin demarit itse. Myös Suomessa presidentinvaaleissa havaittavissa ollut muutoksenhalu muutoksen vuoksi ajaa porvariallianssia eteenpäin. Vaikka Ruotsissa menee hyvin, talous ja työllisyys kasvavat vauhdilla, kansalaiset kaipaavat muutosta. He eivät koe tarvetta muuttaa yhteiskunnan poliittista linjaa, sen sijaan kasvojen muutos voisi olla virkistävää.

Tämänkaltainen asetelma palvelee porvariallianssia. Allianssin johtohahmo Reinfeldt on oikeistojohtajaksi poikkeuksellisen suosittu. Osaltaan tämä johtuu pehmeämmästä retoriikasta, osin kansalaisten kyllästymisestä sosialidemokraattien puheenjohtajaan ja pitkäaikaiseen pääministeriin Göran Perssoniin. Persson on maassaan ja puolueessaan harvinaisen keskeinen hahmo, jonka varjo ulottuu kaiken ylle. Varsin onnistuneesta politiikastaan huolimatta Persson muodostaa eräänlaisen ongelman sosialidemokraateille. Keski-iän ylittäneeseen, vallan kahvassa vuosikausia istuneeseen mieheen on vaikea liittää mielikuvia kansalaisten kaipaamasta muutosvoimaisuudesta.

Summa summarum; vaalit tulee ratkaisemaan se, pysähdytäänkö keskustelemaan henkilöistä ja imagoista, vai asioiden sisällöstä. Mitä enemmän porvariallianssin edustajat joutuvat perustelemaan poliittisia valintojaan ja tämän kautta paljastamaan keskinäisen eripuransa, heikkenee heidän hallituspohjansa uskottavuus. Mikäli vaalit taas käydään viimeaikaisten skandaalien sävyttämässä ilmapiirissä, jossa poliittinen keskustelu henkilöityy, ovat sosialidemokraatit vaikeuksissa. Galluplukujen kääntyminen sosialidemokraattien eduksi tietävät vaikeuksia allianssin yhtenäisyydelle. Oma veikkaukseni on se, että tiukan ja varmasti erittäin ankaraksi yltyvän vaalikamppailun tuloksena Ruotsia tulee hallitsemaan sosialidemokraattijohtoinen hallitus myös tulevina neljänä vuotena.

Mikäli sosialidemokraattien, vasemmistopuolueen sekä Miljöpartietin muodostama koalitio kykenee saavuttamaan enemmistön valtiopäivillä, jää jäljelle kysymys hallituspohjasta. Ruotsi on viimeisiä maita, joissa sosialidemokraattien asema on niin vahva, että he voivat luoda vähemmistöhallituksia. Norja ja Tanska ovat joutuneet tästä asemasta luopumaan ja taipumaan koalitiopohjaisiin enemmistöhallituksiin. Onko seuraavaksi Ruotsin vuoro? Koalitiohallitus voisi myös toimia vakauttamisen välineenä, on vaikea nähdä, että nykyisenkaltainen veneenkeikutus MP:n puolelta voisi jatkua, mikäli he olisivat mukana päätöksenteossa. Tämä takaisi tulevalle hallitukselle edeltäjiään paremman työrauhan oman porukan pysyessä paremmin yhteisten päätösten takana.

Palkkapolitiikasta

Aika ajoin niin oikeistosta kuin siihen nojautuvista vihreistä kumpuaa kritiikkiä solidaarista palkkapolitiikkaa kohtaan. Sitä pidetään rakenteita jäykistävänä sekä työttömyyttä ylläpitävänä voimana. Solidaariseen palkkapolitiikkaan samaistetaan myös suomalaisen sosialidemokratian ja ammattiyhdistysliikkeen voima, mikä ei kyseisiä tahoja myöskään poliittisista syistä miellytä. On kuitenkin olemassa useita syitä, mitkä osoittavat keskitetyillä sopimuksilla ja solidaarisella palkkapolitiikalla olevan huomattavia etuja nimenomaan Suomen kaltaisessa maassa.

Ensinnäkin Suomi tarvitsee palkkapolitiikkaa. Maamme kaltainen pieni, avoin kansantalous, joka ei juurikaan kykene vaikuttamaan maailmanlaajuisen markkinatalouden reunaehtoihin, tarvitsee välineitä, joiden avulla vaikuttaa omiin makrotaloudellisiin olosuhteisiinsa tehokkaasti. Rahapolitiikan poistuttua euron myötä valikoimasta, palkkapolitiikka on tärkein yksittäinen väline tässä makrotaloudellisen vaikuttamisen työkalupakissa. Tämän lisäksi solidaarinen palkkapolitiikka suosii nimenomaan tuottavuuden parantamista. Tuottavuus on avainkysymys pohtiessamme Suomen taloudellista menestystä tulevaisuudessa.

Elintaso nousee työn tuottavuuden noususta. Suomen BKT on kasvanut sadassa vuodessa 12-kertaiseksi, vaikka työn määrä on vähentynyt arviolta sadalla tunnilla vuodessa. Työtä tehdään siis vähemmän, mutta n. 14 kertaa tuottavammin. Siksi tuottavuuden kasvu on itse työnteon määrää oleellisempi kysymys puhuttaessa elintason noususta. Tuottavuuden kasvaessa kolmella tavalla; uudella tuotantoteknologialla, koulutuksella ja investoinneilla, on järkevää ohjata taloutta siten, että luodaan kannusteita näiden elementtien mukaiselle politiikalle yhteiskunnassa ja yrityksissä.

Solidaarinen palkkapolitiikka nojaa ajatukseen "samasta palkasta samassa työssä" sekä oikeudenmukaisesta tulonjaosta. Solidaarinen palkkapolitiikka edistää rakennemuutosta ja tuottavuuden nopeampaa kasvua siten, että koska palkat eivät jousta alaspäin, on heikommin tuottavilla yrityksillä intressi kehittää toimintaansa ja panostaa työntekijöidensä tuottavuuden parantamiseen. Heikkoa toimintaa ei voida maksattaa työntekijöillä. Tuottamattomat yritykset ajautuvat konkurssiin, joka puolestaan vapauttaa resursseja kasvaville aloille. Rakennemuutoksen nopeuttaminen vaatii sitä, että solidaarista palkkapolitiikkaa tulee aina täydentää aktiivisella työvoimapolitiikalla ja työttömyysturvalla. Solidaarisen palkkapolitiikan mallissa tuottavimpien yritysten ei tarvitse kilpailla työvoimasta vain palkoilla, vaan ne voivat investoida voittonsa edelleen; siis laajentaa tuotantoaan ja työllistää.

Oikeiston esittämä kritiikki kohdistuu usein ns. matalan tuottavuuden työpaikkoihin ja siihen, miten solidaarinen palkkapolitiikka "hinnoittelee ulos" tietyt, erityisesti palvelualojen työpaikat, joita ei voida koneistaa. On kuitenkin kysyttävä, eikö näilläkin aloilla olisi oikeudenmukaista, että palkallaan tulisi toimeen? Erityisen suurta näyttöä siitä, että työttömyys olisi jäänyt korkeaksi nimenomaan liian korkeiden palkkojen vuoksi, on vaikea löytää. Usein oikeistolaisissakin piireissä puhutaan pikemminkin siitä, että sosiaaliturva on viritetty liian korkealle tasolle. Nämä väitteet ovat keskenään ristiriitaisia. Solidaarinen palkkapolitiikka tarkoittaa yhteiskuntamme nopeampaa vaurastumista ja tasa-arvon ylläpitoa, joka puolestaan tarkoittaa lisääntynyttä palveluiden kysyntää. Tästä lisäarvosta kuuluu reilu osa myös palvelualojen työntekijöille -ihmisarvoisen työn ja elintason nimissä.

Paikallisen sopimisen ja lisääntyneen joustovarankin suuntaan voidaan mennä, kunhan pidetään huolta siitä, että työpaikkatasolla luottamushenkilöille on varattu riittävät toimintamahdollisuudet. Työntekijöiden oikeuksista huolehtiminen on täysipäiväistä työtä jo keskisuurissakin yrityksissä. Tällä hetkellä tämä on ongelma erityisesti akavalaisilla aloilla. On myös huolehdittava siitä, että hyviltä ja kauniilta kuulostavat puheet vaikkapa "työn joustavoittamisesta" työpaikkakohtaisilla järjestelyillä "molempien parhaaksi" eivät käytännössä tarkoita työnantajan yksipuolista sanelua tai vaikkapa ylityökorvausten maksamisen välttelyä lisäjoustoja työaikaan lupaamalla.

Kuvalähde: SAK

Uusi uljas SDP

Sosialidemokraattisella puolueella on imago-ongelma. Vaikka Suomessa sosialidemokraattien johdolla harjoitettu yhteiskuntapolitiikka on monella tapaa ollut erittäin menestyksellistä, on SDP saanut otsaansa varsinkin nuorten keskuudessa säilyttäjä- ja konservatiivipuolueen leiman. Tämä on monin paikoin epäoikeudenmukainen tuomio, mutta valitettavaa kyllä politiikassa "niin on, miltä näyttää". Siksi puolueen on kyettävä tarkastelemaan omaa toimintaansa myös kriittisesti. Saadakseen takaisin tulevaisuususkoisen ja dynaamisen ilmeensä SDP tarvitsee ennen kaikkea vahvempaa kansainvälistä profiilia, toimivampia yhteyksiä uusiin yhteiskunnallisiin liikkeisiin sekä omien toimintatapojensa rohkeaa uudelleenarviointia, sanalla sanoen avoimuutta.

Suomi toimii kuluvan vuoden lopulla EU:n puheenjohtajavaltiona. Eurooppalaisen yhteistyön kohdatessa haasteita perustuslaillisen sopimuksen kaatumisen myötä sosialidemokraateilla on ensisijaisen tärkeä rooli puhuttaessa Suomen roolista EU:n kehittämisessä. Keskustalta ei tähän työhön ole odotettavissa mainittavia eväitä heidän aikansa kuluessa mitä todennäköisimmin omista sisäisistä vaikeuksistaan selviytymiseen sekä vaaliasetelmiensa varmistelemiseen. Tämä tuskin tarkoittaa hyvää eteenpäin katsovan Eurooppa-politiikan kannalta, ellei demareilta löydy vaadittavia vetohaluja.

SDP:n tulisi ottaa selkeästi ja näkyvästi kantaa eurooppalaisen integraation syventämisen puolesta. Erityisesti tämä koskee sosiaalisen Euroopan kysymyksiä. Eurooppalaisen kehityksen luonteva seuraava osa olisi ihmisiin panostaminen. Käytännössä tämä voisi tarkoittaa mm. minimitasoja tietyille liikkuville verokannoille, sukupuolten välisen tasa-arvon edistämistä eurooppalaisella lainsäädännöllä, eurooppalaisen kolmikantajärjestelmän vahvistamista sekä lisäpanostuksia tutkimus-, koulutus- ja kehitystoimintaan. Samalla SDP:n tulisi omaksua vahva näkemys suhteessa sellaisiin uusiin välineisiin kuten globaalit verot. Tämänkaltaisten instrumenttien luominen loisi aivan uudenlaista poliittista tilaa ja antaisi sisältöä nykyisin kovin usein tyhjinä kaikuviin fraaseihin "kehitysmaiden parhaaksi" toimimisesta. Rakenteellisten ongelmien ratkominen on huomattavan paljon tärkeämpää kuin yksittäisten numeroiden hokeminen.

Paitsi rohkeaa eurooppalaista linjanvetoa sosiaalisen Euroopan suhteen, sosialidemokratian ja Suomen sosialidemokraattisen puolueen olisi käännettävä katseensa kansalaisyhteiskunnan suuntaan. Yhteydet kansalaisjärjestöihin, elleivät ne satu olemaan työväenliikkeen omia, usein jo institutionalisoituneita ja kansalaisosaltaan valitettavan kuolleita, eivät parhaimmillaankaan ole erityisen vahvoja. Yhteistyöstä myös puuttuu rakenteellisuus ja tavoitteellisuus. Tässä SDP tarvitsee vahvempaa strategista otetta. Suhde ammattiyhdistysliikkeeseen on myös tärkeä. Itse edustan näkökantaa, jonka mukaan nykyisin usein ilmenevä anteeksipyytelevä asenne on täysin turha. Sosialidemokraattinen politiikka palvelee palkansaajan etua, siksi ay-liikkeen tuki on täysin luonnollinen asia.

Ennen kaikkea tarvitsemme uutta uskoa omaan politiikkaamme ja aatteeseemme. Sosialidemokratia on muutosvoima, ei säilyttävä voima. Nykyisellään tämä tuntuu varsinkin julkisuuskuvan osalta olevan kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Kyse on usein omien onnistumisten kommunikoinnin vaikeudesta, mutta myös siitä, että perinteisesti oikeistopuolueiden tavoitteiksi miellettyjä tavoitteita on viety eteenpäin hallituksissa, jotka ovat olleet joko sosialidemokraattien vetämiä tai joissa SDP:lla on ollut merkittävä rooli. Tällaisia ovat vaikkapa tuloerojen kasvu sekä valtionyhtiöiden myynti.

On sanottu, että kaikki hyvä, mitä Suomessa on saavutettu, on saavutettu sosialidemokraattien ja maltillisen oikeiston yhteistyöllä. Tässä näkemyksessä piilee totuus. Kun katsotaan vaikka sopimusjärjestelmän kehittymistä sekä hyvinvointivaltion rakentamista, näkyy tämän akselin vahva merkitys suomalaisen yhteiskunnan nykyarkkitehtuurin luomisessa. Ennen lama-aikaa tämä akseli vei korostuneesti eteenpäin sosialidemokraattien tavoitteita. Sittemmin akselin olemassaolo ei ole kyseenalaistunut, mutta yleinen markkinaorientoitunut kehitys yhdistyneenä sosialidemokraattisen hyvinvointivaltion "täydellistymiseen" ja sitä kohtaan esitetyn kritiikin lisääntymiseen, on aloitteellisuuden painopiste siirtynyt. Ohjelmalliset vaatimukset ovat tulleet korostuneesti oikeistolta, sosialidemokraattien ryhmittyessä "puolustukseen".

Tätä silmällä pitäen jo nyt laadukkaaseen sosialidemokraattiseen ohjelmatyöhön ja tavoitteenasetteluun on saatava lisää virtaa. Aloiteasema on vallattava takaisin. Tätä tilannetta tulisi hakea kehittämällä osallistumisen mahdollisuuksia ja avaamalla ulospäin lähes hermeettisen suljetulta vaikuttavaa puoluetta yhteiskuntaan. Työryhmätyöskentelyä tulisi avata niin osallistujien kuin yleisönkin osalta ja näille ryhmille tulisi määritellä selkeitä asiakokonaisuuksia, joiden pohjalta hahmotella konkreettisia yhteiskuntapoliittisia avauksia. Meidän on turha arvostella Sitraa tai Elinkeinoelämän keskusliittoa niiden puheenvuoroista, voimme luoda itse parempia. Samalla puolueen jäsenyydelle on annettava enemmän merkitystä mm. osallistumismuotoja lisäämällä (avoimia tilaisuuksia jne.) sekä kasvattamalla puoluekokousedustajien määrää.

Sosialidemokratian suunta ja "suuri tarina" tulee keksiä uudelleen. Tätä kautta voidaan motivoida ihmisiä toimimaan politiikassa. Tarvitaan tavoitteita ja unelmia, jotka tällä hetkellä ovat hieman hukassa. Uskon, että tällainen tavoite voisi löytyä eräänlaisesta "great society globalisaation aikakaudella" –pohdinnasta. Pohjoismainen malli on osoittanut menestyvänsä millä tahansa mittarilla myös kovenevan kilpailun maailmassa. Tämä voi olla totta myös kansainvälisellä tasolla. Euroopan Unioni tarjoaa mahdollisuuksia luoda uudenlaisia puitteita, jossa paremman ja demokraattisemman yhteiskunnan rakentaminen mahdollistuu. Globalisaatioon ei tarvitse vain sopeutua, sitä voidaan myös ohjata. Uutta dynamiikkaa ja avauksia tulee etsiä myös ja nimenomaan tältä kentältä samalla kun puhallamme uutta sisältöä perinteisiin tavoitteisiimme täystyöllisyydestä, yhteisvastuusta ja tasa-arvosta kansallisella tasolla.

Maahanmuutosta

Maahanmuutto on tunteita herättävä yhteiskunnallinen kysymys. Huolimatta siitä, että Suomen ulkomaalaisväestö on suhteessa väkilukuumme Euroopan Unionin pienimpiä, olemme omaksuneet varsin varauksellisen suhtautumisen ulkomaalaiseen työvoimaan. Siirtymäsäännösten tervetulleesta historiaan siirtymisestä huolimatta tekemistä suomalaisilla työmarkkinoilla riittää, jotta kykenisimme sekä integroimaan maassamme jo olevat ulkomaalaiset sekä houkuttelemaan keskipitkällä aikavälillä välttämättä tarvitsemaamme työvoimaa.

Suomeen muuttaa työn perässä vain joka kymmenes maahantulija. 2/3 muuttaa tänne perhesuhteiden vuoksi. Maamme ei selvästikään ole houkutteleva kohde muuttaa tekemään työtä. Mikäli tätä tilannetta ei kyetä muuttamaan, ei tulevaisuus ole ruusuinen. Vaikka kotimaista työvoimareserviä onkin olemassa, ei meillä ole varaa jäädä odottamaan rakenteellisen työttömyyden ytimen sulamista, vaan toimittava aktiivisesti maamme houkuttelevuuden parantamiseksi. Eniten tekemistä on asennepuolella, monet vastustavat niin ulkomaisen työvoiman kuin turvapaikanhakijoidenkin maahantuloa. Erikoista sinänsä, sillä monet näistä samoista, usein iäkkäämmistä ihmisistä, muistavat kyllä ajat, jolloin Suomesta siirryttiin ensin sotaa ja sittemmin työttömyyttä pakoon varakkaaseen Ruotsiin.

Ammattiliitot ovat työperustaisesta maahanmuutosta puhuttaessa olleet huolissaan ulkomaisen työvoiman lisääntyessä ilmenevästä veronkierrosta ja harmaasta taloudesta. Näitä lieveilmiöitä pyritään torjumaan sekä tilaajavastuulla että ulkomaalaisen työvoiman paremmalla valvonnalla (KRP:n yhteydessä toimiva valvontayksikkö). Nämä uudet valvontavälineet ovat tervetulleita ja tärkeitä. Kuitenkin pimeän työn ongelman sälyttäminen julkisessa keskustelussa lähes täysin ulkomaalaisten työntekijöiden harteille on täysin kohtuutonta tilanteessa, jossa sekä pimeän työn teettäjien että tekijöiden suunnaton enemmistö on suomalaisia. Hiljaisuus vallitsee siellä, missä ongelma on suurin, eli niillä omakoti- ja remonttityömailla, joilla et venäjän tai viron kielen sanaa kuule.

Talouselämä 10/2006 valottaa ilmiötä mielenkiintoisesti. Erityisesti rakennusalalla ilmenee samaan aikaan korkeaa työttömyyttä ja ankaraa työvoimapulaa. Osasyynä ovat työn ja työvoiman alueellisen kohdentumisen ongelmat, mutta on selvää, että pimeä työ, jossa rakennusmies kuittaa samaan aikaan verottoman palkan sekä työttömyyskorvauksen, on laajalle levinnyttä ja syö paitsi julkisen sektorin rahoitusta, myös yhteiskuntamoraalia. VM:n arvioiden mukaan pelkästään pienrakentamisessa menetetään joka vuosi kymmenien miljoonien verotulot. Valvonta on syytä saada toimimaan myös tällä sektorilla pelkän ulkomaalaisilla pelottelun sijasta.

Kaiken kaikkiaan suomalainen yhteiskunta tarvitsee lisääntyvää maahanmuuttoa. Tärkeää on paitsi kyetä houkuttelemaan osaavaa työvoimaa ulkomailta, myös onnistua kotouttamaan ja integroimaan jo maassa olevat henkilöt. Samaan aikaan on nähtävä, että halutessamme ja hankkiessamme maahan ulkomaista työvoimaa, saamme ihmisiä. Maahanmuuttajilla on perheitä, he tarvitsevat tukea ja samat oikeudet kuin suomalaisetkin voidakseen elää täysipainoista elämää ja integroitua yhteiskuntaamme. Kaksia työmarkkinoita ei saa syntyä, vaan samojen sääntöjen tulee kohdistua kaikkiin työntekijöihin, niin suomalaisiin kuin ulkomaalaisiinkin. Kysymys on myös asenteista, niin työnantaja- kuin työntekijäpuolella. Samalla on pidettävä huolta siitä, että tänne muuttavat kunnioittavat paikallisia lakeja ja oloja. Mikäli tässä epäonnistutaan, on turha ihmetellä asenteiden kovenemista.

Julkisen sektorin tulee taata kielen oppimisen mahdollisuudet kaikille Suomessa asuville maahanmuuttajille. Tällä hetkellä pääsy kursseille on käytännöllisesti katsoen vain turvapaikanhakijoilla ja paluumuuttajilla. Myös työn, perheen ja opiskelun vuoksi maassa elävien ihmisten on päästävä kieliopetuksen piiriin, jotta heidän Suomeen jäämisensä muodostuu mahdollisimman helpoksi. Toinen ongelmakohta ovat erityisesti Somaliasta perheenyhdistämisten myötä Suomeen muuttaneet naiset. Kulttuurisista eroista ja puutteellisista palveluista johtuen monet suurperheiden äidit eivät osallistu koulutukseen ja tämän vuoksi eivät opi kieltä ja kotoudu. Sukupuolisen tasa-arvon nimissä heidät tulee ottaa erityisen huomion kohteeksi.

Kuvalähde: Wikipedia

Talouspolitiikan kykloopit

Suomalaista talouspoliittista keskustelua vaivaa yksisilmäisyys ja yhä useammin tuntuu, ettei todellista poliittista keskustelua talouden reunaehdoista edes käydä. Taloudesta ja talouspolitiikasta on lamavuosien jälkeen muodostunut entistä selkeämmin lähes luonnontieteisiin verrattava ala. On olemassa ainoastaan yksi oikea, usein ns. uusliberalistisen tai uusklassisen taloustieteen läpitunkema tapa jäsentää taloudellista järjestelmää, jonka puitteissa voidaan tehdä poliittisia valintoja. Kaikki muut lähestymistavat leimataan hyvin helposti "epärealistiseksi utopiaksi" ja "haihatteluksi". Tämä on luonnollisesti hyvin kaukana totuudesta, jollaisena tilanne kuitenkin esitetään.

Poliittisessa keskustelussa tulisi tästä syystä kyetä tarttumaan myös vallitsevan paradigman kyseenalaistamiseen, ei vain nykyisen ajattelullisen kehyksen sisällä tapahtuviin hienosäätöihin. Tämän ei luonnollisestikaan tarvitse tarkoittaa minkäänlaista sen paremmin sosialistista kuin anarkokapitalistista vallankumousta, vaan reaalisten poliittisten vaihtoehtojen punnitsemista ja taloustieteen palauttamista "matematiikan laitokselta" oikeaan paikkaansa, poliittiseksi taloustieteeksi osaksi yhteiskuntapolitiikan kenttää ja arvovalintojen piiriä.

Osasyy talouspolitiikan muuttumiselle varsin "arvokeskustelusta vapaaksi alueeksi" on yliopistojen taloustieteen opetuksen keskittyminen käytännöllisesti katsoen täysin vallitsevan näkemyksen kannalle. Vaihtoehtoisten tulkintojen etsiminen riippuu enemmän tai vähemmän opiskelijoiden omasta aktiivisuudesta, yliopisto ei moniarvoisuuteen kannusta. Toinen syy erityisesti Suomessa on talouspoliittisen päätöksenteon ja suunnittelun sekä hallinnollisen ohjauksen erittäin vahva keskittyminen valtionvarainministeriöön. Tällä puolestaan on ollut merkittävä osuus eräänlaisen talouspoliittisen vaihtoehdottomuuden syntymisessä suomalaisten päättäjien keskuuteen.

Sunnuntain 26.3. Helsingin Sanomissa esitteli Åbo Akademin kansantaloustieteen laitoksella työskentelevä professori Markus Jäntti näkemyksiään VM:n pilkkomisesta Saksan ja Tanskan mallin mukaisesti kahteen ministeriöön; budjettivalmistelusta vastaavaan budjettiministeriöön sekä talouden rakenteellisia kysymyksiä käsittelevään talousministeriöön. Tavoitteena tällä reformilla olisi poliittisen ohjauksen vahvistaminen sekä politiikan reunaehtojen määrittelymonopolin estäminen. Ensimmäinen, vuonna 1997 Suomessa tästä asiasta puhunut henkilö oli nykyinen VM:n kansantalousosaston ylijohtaja, silloinen PT:n johtaja Jukka Pekkarinen.

Vaikka Jäntin ajatus ehdittiinkin tämän aamun lehdissä tyrmätä niin valtionvarainministeri Eero Heinäluoman kuin valtionvarainvaliokunnan jäsen Jari Koskisen taholta, on se ajattelemisen ja pohtimisen arvoinen. Valmisteluvallan korostuminen politiikan kustannuksella johtaa ongelmiin demokraattisen järjestelmän kannalta, vaikka "pienen maan etu olisikin vahva valtionvarainministeriö", kuten Heinäluoma tämän päivän HS:ssa toteaa. Ajatuksen taustalla lienee käsitys tehokkuudesta ja Suomen kaltaisen kansakunnan menestymisen taustalla olevasta tärkeästä yksituumaisuudesta, mutta mikäli niiden toteuttaminen syö poliitikkojen kykyä vaikuttaa yhteiskunnan toimintaan ja vallan siirtymistä vuosikymmenten mittaisissa työsuhteissa istuville teknokraateille, ei tilannetta voida pitää hyvänä, tekivätpä he kuinka hyvää ja tuloksellista työtä tahansa.

Vaikkei VM:n pilkkominen päättäjiä jatkossakaan innostaisi, voitaisiin järjestelmää ravistella myös muulla tavoin poliittista ohjausta lisäämällä. Itse harkitsisin vakavasti ministeriöiden poliittisen vastuullisuuden kasvattamista joko nimittämällä hallituskauden mittaisia poliittisia valtiosihteereitä kaikkiin ministeriöihin tai sitten tekemällä ylimmistä viroista poliittisesti määräaikaisia siten, että valtion johdon muuttuessa vaihtuu myös ylin virkamiesjohto. Tämä estäisi nykyisenkaltaisen tilanteen, jossa väriään vaihtava hallitus on lähtökohtaisesti sidoksissa edellisten tekemiin päätöksiin ja kohtaa muutosvastarintaa esitellessään omia, kansan toiveita vastanneita tavoitteitaan. Tämänkaltainen menettely myös poistaisi ikuista valitusta poliittisista virkanimityksistä. Järjestelmä olisi nykyistä avoimempi ja läpinäkyvämpi sekä helpottaisi poliittisten vaihtoehtojen eteenpäin viemistä.

Tunnustuksellinen opetus ja peruskoulu

Jokin aika sitten lehtien palstoilla käytiin kiivastakin keskustelua kristillisistä kouluista. Tällöin opetusministeri Kalliomäki (sd.) vastusti kristillisten koulujen jatkolupia, syynä se, että hän katsoi tunnustuksellisen opetuksen kuuluvan muualle kuin peruskouluun, jonka tehtävä on kasvattaa moniarvoisuuteen. Tästä on helppo olla samaa mieltä. Koulujen tulee kasvattaa kriittisyyteen, ei yhden totuuden kertomiseen, jonka olemassaolosta on perustellusti hyvin erilaisia käsityksiä.

Yksilöt uskovat tai ovat uskomatta. Valtio tai julkinen instituutio, jollainen peruskoulukin on, ei usko eikä sen siksi tule kertoa mihin uskoa. Uskonnoista tulee luonnollisesti lapsille puhua, koska ne ovat ensiarvoisen tärkeitä pyrkiessämme ymmärtämään ihmisluontoa, historiaa ja kulttuureita. Tässä opetuksessa on myös syytä painottaa näiden maailmankatsomusten keskinäisen kunnioituksen tärkeyttä. Tämä ei kuitenkaan vaadi minkäänlaista tunnustuksellisuutta. Lapsille ja nuorille tulee antaa välineitä ja kykyjä sellaiseen filosofiseen pohdintaan, jonka kautta he voivat pohtia teologian alaan kuuluvia kysymyksenasetteluita ja löytää oman hengellisen tiensä, mikäli ovat löytääkseen.

Tulevaisuuden peruskoulussa kristillisen uskon peruspilareita tulee kohdella tasa-arvoisesti suhteessa muihin uskontoihin sekä uskonnottomuuteen. On perusteltua kysyä millä oikeudella tietyn uskonnollisen viitekehyksen hyväksyneet aikuiset haluavat pakottaa lapsensa samaan muottiin? Kehuttu ja kiitelty peruskoulumme on rakentunut korostuneesti luottamukselle ihmisten omiin kykyihin sekä arvostelukykyyn. Tämä periaate on saatava lopultakin osaksi myös uskonnon opetusta.

Kuva: Niklas Sjöblom

Ontuva Eriksson

Valtiosihteeri Raimo Sailas kuvasi Suomea ”ontuvaksi hyvinvointivaltioksi” puhuessaan keskiviikkona SITRAn ja Taloussanomien seminaarissa. Hänen mukaansa maata, jossa 15 prosenttia työvoimasta on vajaakäytössä, ei voida pitää hyvinvointivaltiona. Sailas totesi järjestelmän rakentamisvaiheessa olleen uskomuksena, että kun riskit työttömyyden, työkyvyttömyyden, sairauden ja vanhuuden varalta minimoidaan, niin ihmiset myös omalta osaltaan pyrkivät vastaamaan enemmän itsestään. Nyt on kuitenkin havaittavissa elintapojen kehittymistä väärään suuntaan mm. alkoholinkäytön ja ylipaino-ongelmien suhteen.

En ole saanut käsiini Sailaksen koko puheenvuoroa, mutta näihin pääpointteihin on monin paikoin mahdollista yhtyä. Työttömyys ja vajaatyöllisyys ovat edelleen hyvästä työpaikkakehityksestä huolimatta valtavia ongelmia. Myös se, että järjestelmä onnahtelee eikä kykene vastaamaan kaikkiin tarpeisiin, on totta. Sen sijaan siitä, onko kyse korostuneesti hyvinvointivaltion aiheuttamasta passiivisuudesta, voidaan olla montaa mieltä. Viime vuonna julkaistiin lukuisia tutkimuksia, joiden sanoma oli selvä. Suomalainen hyvinvointivaltio ei ole laisinkaan niin antelias työttömille tai vajaakuntoisille kuin usein on poliittisesti tarkoituksenmukaista väittää. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarjassa viime vuonna ilmestyneen ”Julkinen hyvinvointivastuu sosiaali- ja terveydenhuollossa” -raportin mukaan Suomen sosiaalimenot suhteessa BKT:een ovat alle 15 EU-maan keskiarvon.

Suomen köyhyysasteet ovat olleet viime vuosina kasvussa samalla kun tuloerot ovat kasvaneet erityisesti ylimmän prosentin häikäisevien pääomatulojen vuoksi muutamassa vuodessa 70-luvun alun tasolle. Talous ja yhteiskunta – lehdessä 2/2005 julkaistu artikkeli työtätekevistä köyhistä kertoo köyhien työssäkäyvien kotitalouksien tulojen kasvaneen keskimäärin 3% vuosina 1996-2001 kun kehitys koko työssäkäyvän väestön keskuudessa oli 14%. Mikäli köyhyyttä ei tulonsiirroilla torjuttaisi, olisi se 2,5 kertaa yleisempää kuin nyt. Sosiaalibarometri 2005 taas tietää kertoa, ettei erityisryhmien kuten alkoholistien tilanne ole kohentunut. Sosiaalitoimi kokee heidän auttamisensa vaikeaksi, sillä heidän ongelmiensa ratkaisu vaatisi yksilöllisempää hoito-otetta mihin nykyiset taloudelliset raamit antavat mahdollisuuden. Terveydelliset ongelmat, joista Sailaskin puhuu, kohdistuvat korostuneesti näihin ihmisiin. Voitaisiinko siis näitä ongelmia ja terveydenhuollon kustannuspaineita vähentää panostamalla köyhyyden vastaiseen kamppailuun?

Valtiosihteeri Sailas on aivan oikeassa siinä, ettei hyvinvointivaltio voi taata kenellekään automaattisesti hyvää elämää ja että jokaisella on velvollisuus ottaa itseään niskasta kiinni. Vapaamatkustamista ei voida sallia, ja terveet elämäntavat ovat helpoin tapa niin parantaa yksilön omaa elämänlaatua kuin yhteiskunnallisessa mittakaavassa turvata terveydenhuollon menokehityksen pysyminen hallinnassa. Väylä tähän kehitykseen ei kuitenkaan saa olla rangaistusten ja pelottelun väylä, vaan positiivisten kannusteiden luominen. Järjestelmän ontuminen voitaisiin ehkä saada kuriin muullakin kuin syyttämällä heikompiosaisia heidän omasta saamattomuudestaan. Valitettavasti vain näyttää siltä, että Oiva Paloheimon sanoittama kappale vanhasta juopporatista, ”ontuvasta Erikssonista”, soveltuu kuvaamaan tiettyjen tahojen asenteita niin suomalaista ”ontuvaa hyvinvointivaltiota” kuin suomalaisia köyhiä kohtaan. Laulussahan lauletaan:

”On kuollut ontuva Eriksson, ja moni on hyvillään”

Kuvalähde: Wikipedia

Eripura

Keskustan eduskuntaryhmä kokoontuu Helsingin Sanomien tiedon mukaan tänään kriisikokoukseen hallitusyhteistyön jatkamisen tiimoilta. Syyksi ilmoitetaan päähallituspuolueiden väliset kiistat maatalouden tukirahoista kehysriihessä. Kyseessä on mitä ilmeisimmin osa Keskustan uutta johtajuusilmettä, joka pahimmillaan paitsi maksaa suomalaiselle yhteiskunnalle kymmeniä miljoonia euroja, saattaa uhata myös kansalaisten ja järjestelmämme kestävyyden kannalta elintärkeää kunta- ja palvelurakenneuudistusta.

Kuntaliiton hallituksen äänestys, jossa Keskusta jäi yksin vesittämisaikeineen, antoi suuntaa. Samaten kiukuttelu nimityksistä. Kun Keskusta on saanut rauhassa tehdä omat nimityksensä, alkaa kitinä sosialidemokraattien vastaavista. Pieniä asioita, paljon puhuvaa yhteistyön toiminnan kannalta. Maaseudulle vaadittavasta vakavien vaalivaikeuksien tuesta vikiseminen ei ole mitään muuta kuin harvinaisen heikosti peitelty yritys profiilin korottamiseksi omien peruskannattajien silmissä. Muskeleita on lähestyvien vaalien vuoksi näytettävä, muusta viis. Huomionarvoista kun on, ettei kukaan ole ollut sanomassa, etteikö maataloudelle koituvia menetyksiä voitaisi kompensoida. Kyse on aikataulusta.

Mikäli hallituksen lopputaival muodostuu tämänkaltaiseksi temppuiluksi, on selvää, että punamullan aika päättyy seuraaviin vaaleihin. Se olisi sääli ja toivonkin näistä vaikeuksista selvittävän. Nykyisen hallituksen aikana on kuitenkin saatu paljon hyvää aikaan erityisesti sosiaali- ja terveyspalveluiden puolella. Voimaan saatettiin myös pitkä tulopoliittinen sopimus, jonka suojassa talous kasvaa hyvää vauhtia ja työllisyys kohenee silmissä. Monet sosiaalipoliittiset uudistukset ovat hyödyttäneet myös pienituloisia. Mutta mikäli luottamus- ja yhteistyöpääoma loppuu, ei tämä hallituspohja voi vaalien jälkeen jatkaa. Sinipunahallituskin voisi saada paljon hyvää aikaan, erityisesti elinkeino- ja Eurooppa-politiikassa, kuntauudistuksesta puhumattakaan.

On kansanvallan kannalta valitettavaa, mikäli vaihtoehdot pelkistyvät sinipunaan ja porvarihallitukseen, sen kannustaessa epädemokraattisiin lehmänkauppoihin ja kassakaappisopimuksiin jo ennen vaaleja. On helppo yhtyä toveri Oksan näkemykseen siitä, että tilanne korostaa SDP:n tarvetta pyrkiä selkeästi suurimman puolueen asemaan vaaleissa. Muuten edessä on väistämättä porvarihallitus ja kansaa repivät ajat.

Sosialidemokratia ja yksilön valinta

Yhteiskunnallinen yksilöllistyminen on kehityssuunta, joka on huolettanut monia vasemmistolaisia ajattelijoita. Individualismin myötä kasvaa kritiikki kollektiivisia yhteiskunnallisia ratkaisuja kohtaan. Siitä huolimatta, että mahdollisuus laajempaan yksilöllisyyteen on korostuneesti onnistuneen sosialidemokraattisen yhteiskuntapolitiikan ansiota, kykenee nimenomaan oikeisto esiintymään yksilön valintana. Osasyynä tähän on vasemmiston kyvyttömyys muuttaa retoriikkaansa muuttunutta maailmaa vastaavaksi. Esimerkkejä riittää.

Liian monesti tapaa palvelualan työntekijän tai vastavalmistuneen opettajan, jonka mielestä suurin syy yhteiskunnan ja heidän itsensä kohtaamiin ongelmiin ovat paperimiesten liian kovat palkat sekä kodittomien alkoholistien liiat hyvät oltavat. Ay-liike ja poliittinen vasemmisto nähdään ”eteenpäin pyrkivien” vapautta rajoittavana voimana. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta, mutta ikävän usein politiikassa niin on, miltä näyttää. Tätä piittaamattomuutta ja kateutta sekä ongelmien väärin tunnistamista vastaan meidän on kyettävä nousemaan. Tätä ei kuitenkaan voida tehdä oppimestarimaisesti, vaan osoittamalla yhteisöllisyyden edut kaikkien kannalta.

Retoriikkaamme ns. koulutetun keskiluokan ja yksilöllistyvän nuorison suuntaan on tarkistettava. Hyvinvointivaltio ja sosialidemokraattisten arvojen pohjalta toimiva yhteiskunta on järkevä myös koulutettujen ja eteenpäin pyrkivien ihmisten kannalta. Hyvinvointivaltioon on suhtauduttava suurena vakuutusjärjestelmänä. Samalla kun puhumme solidaarisuudesta, pitää meidän myös kyetä osoittamaan ihmisille valtion ja julkisen sektorin positiivinen rooli heidän omassa elämässään yksilöinä. Julkinen koulutus luo mahdollisuuksia ja sosiaaliturva mahdollistaa riskinoton ja omien kykyjen ja rajojen koettelun.

Vakuutus maksaa, siksi maksamme veroja. Verot eivät kahlitse, vaan oikein käytettyinä niillä saaduilla varoilla kyetään luomaan lisääntynyttä henkilökohtaista toimintatilaa, siis vapautta valita, kokeilla ja yrittää. Julkinen järjestelmän pitää olla siksi, että kuten markkinataloudessa muulloinkin, suuruuden ekonomialla on etuja. Paitsi että saamme paremman tarjouksen, kun hankimme jotain suuremmalla porukalla, toimimme moraalisesti oikein. Kollektiivimme ottaa mukaan myös ne, jotka muuten jäisivät täysin vakuutusta vaille. Samaan aikaan meidän on puhuttava koko elämän kestävästä turvasta. Kaikki maksavat ja kaikki saavat.

Individualistisen eetoksen voi kääntää sosialidemokratian eduksi. Positiivisen yksilöllistymisen ei tarvitse tarkoittaa sosiaalisen eheyden tavoitteesta luopumista, koska vain aidosti tasa-arvoisessa yhteiskunnassa on mahdollisuus olla erilainen. Epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa on aina paine mukautua vallitsevaan malliin, usein voimakkaampien asettamaan. Siksi nykyisin suosiossa oleva identiteettipolitiikka ei ole millään tavalla erossa ”perinteisemmästä” politiikasta koskien vaikkapa yhteiskunnallista tulonjakoa. Tämä on vain kyettävä kommunikoimaan kansalaisten suuntaan.

Edellä mainittuun liittyen on mielenkiintoista seurata Ruotsin vaalikamppailua. Siellä sosialidemokraattien perusviesti kuuluu: ”Alla ska med. Så enkelt är det.” Näin on. Meidän johtamassamme yhteiskunnassa kaikilla on mahdollisuus, kaikilla on vapaus, kaikilla on oikeus onneen, ei vain rikkailla ja onnekkailla. Näitä positiivisia vapauksia meidän on kyettävä myös markkinoimaan.

Kolumni julkaistu Uutispäivä Demarissa 20.3.2006

Uraani halkeaa

Viidennen ydinvoimalan rakennustyöt ovat käynnissä ja huhu kertoo teollisuuden suunnittelevan jo luvan hakua kuudetta voimalaa varten. Yhtä paljon kuin kovia kannattajia, löytyy hankkeen äänekkäitä vastustajia. Ydinenergiasta onkin jostain käsittämättömästä syystä tullut mitä suurimmilta osin tunnekysymys. Tämä näkyy myös käytettävässä retoriikassa. Monesti kuulee heiteltävän, puolin ja toisin, täysin älyttömiä väitteitä. Milloin kyse on ydinvoimalan "räjähtämisestä", milloin taas tuulivoimaloiden täydellisestä hyödyttömyydestä. Tämänkaltainen pelottelu ja totuuden vastainen mustamaalaaminen häiritsee ainakin allekirjoittanutta.

Kun eduskunta aikanaan äänesti viidennestä ydinvoimalasta, oli jokaikinen edustaja salissa. Toisin oli, kun maa liittyi Euroopan Unioniin. Niin silloin kuin nytkin minun oli vaikea nähdä asiassa niin valtaisaa symboliikkaa, kuin mitä siihen tuolloin liittyi. Käänteentekevästä arvovalinnasta ei mielestäni ollut kyse tilanteessa, jossa maassa oli jo neljä toimivaa ydinvoimalaitosta. Toki oli mahdollista nähdä asetelmassa eräänlaista symbolista kamppailua teknisen modernin ja lokaalisaatiouskoisen postmodernin välillä. On myös totta, että Suomi aloitti uudelleenvirinneen kiinnostuksen ydinvoimaa kohtaan, mutta on oletettavaa, että ilmastotavoitteet olisivat laukaisseet kyseisen kehityksen Euroopassa Suomen päätöksestä riippumattakin.

Itse hyväksyn ydinvoiman lisärakentamisen keskipitkän aikavälin vaihtoehtona. Kestävää kehitystä se ei ydinjätteineen ja uusiutumattomine uraanipolttoaineineen silti ole. On kuitenkin vaikea nähdä mikä muu energiamuoto voisi lyhyellä tähtäimellä ottaa ydinenergian paikan suhteellisen vähäpäästöisenä perusenergiana. Ydinvoimaa tarvitaan myös korvaamaan alas ajettavia kivihiilivoimaloita, yhdessä uusiutuvilla energialähteillä tuotetun sähkön lisäksi. Lopullisena tavoitteena tulee olla käytännöllisesti katsoen saasteettoman fuusiovoiman kehittäminen, joka saattaa olla kaupallisessa käytössä vuosisadan puolenvälin tienoilla.

Uraanin louhinta ydinpolttoaineeksi on ympäristöriski, kuten kaikki kaivannaistoiminta. Suomalaisen energiantuotannon perustuessa myös tulevaisuudessa merkittäviltä osin ydinvoimaan, lienee vain vastuullista hankkia ydinvoimaloiden polttoaineen raaka-aine mahdollisuuksien mukaan Suomesta. Täkäläinen uraanin louhinta voitaisiin toteuttaa huomattavasti monia nykyisiä tuottajamaita tiukemman ympäristölainsäädännön alaisena, puhumattakaan energia-alan omavaraisuuden kasvusta sekä huomattavista työllisyysvaikutuksista työttömyydestä ja väestökadosta kärsivillä alueilla.

Ydinenergian hyväksymisen osana tulevaisuudenkin energiapoolia ei tarvitsisi tarkoittaa kehityksen pysähtymistä tai investointilamaa uusiutuvien energianlähteiden kannalta. Se, että näin on kuitenkin käynyt, kertoo lähinnä poliittisen tahdon puutteesta ja henkisestä laiskuudesta. Tähän olisikin saatava muutos. Bioenergia sisältää huomattavaa potentiaalia, jota pitää pyrkiä julkisin varoin hyödyntämään entistä paremmin ja mahdollisesti se voisi tulevaisuudessa muodostaa yhden merkittävän osan Suomen energiahuollosta. Myös sillä voisi olla huomattavia työllisyysvaikutuksia sekä tulevaisuudessa jopa vientipotentiaalia.

Kuvassa Olkiluodon ydinvoimalaitos, TVO:n sivuilta

Yhteiskuntavastuun petollisuudesta

Viime päivien uutisia ovat korostuneesti hallinneet tiedot jätti-irtisanomisista. Yli 3000 suomalaista menettää työpaikkansa metsäteollisuudessa. UPM Kymmene osoitti kouriintuntuvalla tavalla, että vain riittävä kotimainen omistus, jos sekään, sitoo tuottaviakaan yrityksiä Suomeen, mikäli muualta on nostettavissa parempaa tuottoa. Useat eturivin poliitikot, näkyvimpänä UPM-osakkeensa vastalauseena irtisanomisille myynyt ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.) ovat peräänkuuluttaneet paljon kaivattua yritysten yhteiskuntavastuuta.

Suomalainen yhteiskunta on vaikean tilanteen edessä. Eduskunnalla parlamentaarisena lainsäätäjänä ja periaatteessa maan korkeimpana päätöksiä tekevänä elimenä on vain marginaalisia mahdollisuuksia vaikuttaa globaalin markkinatalouden toimintaan. Kokonaisten paikkakuntien elämä on uhattuna, eikä valtiolla nykymuodossaan ole juuri keinoja auttaa, lukuunottamatta työvoimatoimiston sivukonttorin avaamista Kuusankoskelle. Tämä on ehkä se syy, miksi yhteiskuntavastuusta on puhuttu niin paljon, on katsottu, ettei muita keinoja vaikuttaa ole. Totuus voisi kuitenkin olla toisenlainen.

Kaiken tämän keskellä olisi kyettävä erottamaan kaksi asiaa. Puhuttaessa yritysten yhteiskuntavastuusta on huomattava, ettei yritykseltä, yritysmuotona, voida odottaa minkäänlaista yhteiskunnallista moraalia. Yritys on puhtaasti juridinen olento. Toki voimme pyrkiä keskustelulla vahvistamaan yritysten toimista vastaavien henkilöiden moraalista omaatuntoa, mutta omistuksen ollessa yhä useammin ulkomaista ja institutionaalista, karkaa tämäkin kortti käsistä.Tämän vuoksi yritysten yhteiskuntavastuun hokeminen on tyhjää puhetta eikä hyödytä ketään.

Lopullinen vastuu ei ole yrityksillä, vaan lainsäätäjällä, joka ei voi jäädä odottamaan, että yritykset toimisivat automaattisesti jonkinlaisen yhteisen hyvän eteen. Ne tekevät niin vain silloin, kun siitä on niille joko suoraa taloudellista tai imagollista hyötyä. Kun hyödyt muunlaisesta käyttäytymisestä ylittävät nämä, muuttuu myös käytös. Lakeja tulee säätää siten, että yrityksille ja niiden toiminnalle voidaan asettaa rajoja ja että kansalaisia kyetään suojelemaan markkinatalouden vaaroilta. Tämä ei voi jäädä yritysjohtajien omantunnon varaan. Sama koskee myös omistajuutta. Palkansaajien ja valtion omistusta pörssiyhtiöissä on pyrittävä mahdollisimman nopeasti lisäämään. Vain tätä kautta voimme vakavissamme pyrkiä kohti sellaista markkinataloutta, joka noudattaa muutakin kuin osakkeenomistajan välitöntä etua.

Kolumni julkaistu Kaarina-lehdessä 15.3.2006

Millä Turun seutu houkuttelee uusia yrityksiä?

Kunta- ja palvelurakenneuudistus tarvitsee Varsinais-Suomessa uuden alun. Alueilta ja kunnista on kaikunut useita rohkaisevia viestejä liikkeelle lähteneistä liitosselvityshankkeista. Sen sijaan Suomen pirstaloituneimman kuntarakenteen omaava Turun seutu loistaa näistä uutisista poissaolollaan. Päälinjaksi muotoutunut kuntamalli; työssäkäyntialueeseen perustuva peruskunta on jäämässä haaveeksi Turun kehyskuntien kääntyessä etsimään yhteistyötä mieluummin keskenään kuin Turun kanssa.

On selvää, ettei valtion taholta voida sallia sellaista kehitystä, jossa kehyskunnat "saartavat" keskuskaupungin. Alueen elinkeinoelämän veturin eristäminen ja sen sitä kautta tapahtuva hiipuminen on varmin tapa saattaa koko seudun talous ja hyvinvointi syöksykierteeseen, josta ei hyödy kukaan. Tällaisella toiminnalla myös varmistetaan huonon maankäyttöpolitiikan jatkuminen sekä se, ettei turhaa byrokratiaa aiheuttavia kuntayhtymiä päästä purkamaan. Syyksi kehyskuntien liittymiseen nimenomaan keskuskaupunkiin ei kuitenkaan riitä keskuskaupungin ongelmien ratkaiseminen, vaan yhteistyöstä on koiduttava hyötyä kaikille siihen osallistuville.

Turun olisi kyettävä artikuloimaan se, mitä hyötyä siihen liittymisestä on vauraille kehyskunnille. Siksi tarkastelukulman on koskettava koko seutukuntaa, pääpainon ollessa elinkeinopolitiikassa, maankäytössä sekä palveluiden järjestämisessä. Mallia tämänkaltaisesta lähestymistavasta antaa Salon seutu. Kuntalehdessä 3/2006 esitellään laajasti Salon sekä sen kymmenen ympäryskunnan yhteenliittymissuunnitelmia. Toteutuessaan suur-Salo olisi 63 000 asukkaallaan maan 11. suurin kaupunki. Elinvoimainen keskuskaupunki säteilisi ympärilleen vaurautta ja nostaisi koko alueen vuosikatteen plussan puolelle.

Erityisen porkkanan liitokselle tuo kuitenkin mahdollisuus elinkeinopolitiikan tehostamiseen kaupunkiseutujen välisen kilpailun kiristyessä, ei niinkään kuntien välinen tulontasaus. Jo nyt Salon työpaikkaomavaraisuus on huomattava. Onkin aiheellista kysyä, miksi vaikkapa sellaiset ict-alan yritykset, jotka haluavat hyödyntää nopeita liikenneyhteyksiä Helsinkiin, eivät jäisi tehokkaan elinkeinopolitiikan Saloon? Eripurainen Turun seutu ei kykene vastaavalla tavalla houkuttelemaan kasvavia yrityksiä alueelleen, järkevästä maankäytöstä puhumattakaan.

Naapureilta oppimisessa ei ole mitään hävettävää, päinvastoin. Mikäli jossain muualla asiat osataan hoitaa järkevästi, yhteistyössä uhkailun ja epäluuloisuuden sijasta, kannattaa niistä ottaa mallia. Salon seutu näyttää hyvää esimerkkiä monille Turun ja sen ympäristökunnan päättäjälle.

Mielipidekirjoitus julkaistu Turun Sanomissa 13.3.2006.

Puhe oikeistolle

Suomen ylioppilaskuntien liitto SYL ry vietti lauantaina 85-vuotisjuhliaan. Vanhalla ylioppilastalolla pidetty juhla keräsi yhteen niin ylioppilasliikkeen kuin sidosryhmien toimijoita. Ohjelmassa oli Tasavallan presidentin hienon juhlapuheen, jossa hän painotti mm. ylioppilaiden vastuuta laajemmasta yhteiskunnasta ja maailmasta, sekä kehitysyhteistyösitoumusten täyttämistä, lisäksi puheet oikeistolle ja vasemmistolle, joista edellisestä vastasi allekirjoittanut ja jälkimmäisestä kollega oikealta, Kokoomuksen opiskelijaliitto Tuhatkunnan puheenjohtaja Jussi Salonranta. Neuvoksi puheeseen valmistautuessa oli annettu: "provokatiivinen, mutta huumorilla". Ohessa siis näiden ohjeiden pohjalta lauantai-iltana pidetty puhe.

Puhe oikeistolle

Hyvät kuulijat! Ja erityisesti joukossanne istuvat tulevat neuvokset ja neuvoksettaret, joka olette, ainakin omasta mielestänne tämän valtakunnan sorretuin paaria, jolta yrittämisen into sekä kaikki mahdollinen kannustin pyrkiä kohti suurempaa vaurautta, onnea ja iloa on tasapäistävällä yhteiskunta- ja koulutuspolitiikalla viety, sanalla sanoen, kansamme ja maamme nouseva oikeisto!

Suomalaisen oikeiston historia on aatteellisten tappioiden historiaa. Luokaamme aluksi katsaus viime vuosisadalle. 1900-luvun alussa laajat osat suomalaista oikeistoa erityisesti elinkeinoelämässä vastustivat Suomen itsenäistymistä, koska se uhkasi heidän bisneksiään Pietarin suunnassa. Tämän jälkeen poliittinen oikeisto oli innostunut kuninkaasta, jota riittävän siniveren puuttuessa omasta torppari- ja työmieskansasta haettiin Saksan maalta saakka. Aivan putkeen ei tämäkään sitten lopulta mennyt. Sinänsä on myönnettävä, että lehdistön kannalta tapahtunut valinta oli harmillinen. Moni katselisi päivittäisestä roskalehdestään mieluummin otoksia 20-vuotiaasta bileprinsessa Marjatasta Monacon jahdilla, kuin kamerakännykkäkuvia Matista ja Mervistä Jalasjärven Essolla. Myös tilanne, jossa keltainen lehdistö on kunnollisten kuuluisuuksien puutteessa pakotettu puhumaan Timo T.A. Mikkosesta (kok.) ja hänen nuorikostaan (kok.) "kuninkaallista säihkettä omaavana pariskuntana" on kaikin kuviteltavissa olevin tavoin erittäin valitettava ja murheellinen.

Hyvät kuulijat. Kun maasta siis oli, laajojen oikeistopiirien siihen asti ajamien tavoitteiden vastaisesti tullut itsenäinen tasavalta, omi se kansallisuusaatteen ja kielsi toisinajattelun. Suomalaisen oikeiston valtakaudella, eli kunniakkaalla 30- ja sittemmin 40-luvuilla oltiin tässäkin tilassa tekemässä suurta Suomea, toisten selkänahalla. Kuten arvattavaa, jäi seuramatka Uraliin hieman kesken eivätkä ilmatkaan suosineet. Sotien jälkeen Suomessa elettiin ns. vaaran vuosia ja moni porvariston edustaja siirtyikin odottelemaan aikojen rauhoittumista ulkomaille pääomineen. Takaisin palattiin kovaa verotusta valittelemaan, kunhan sosialidemokraatit olivat ensin estäneet maan ajautumisen kommunistien käsiin. Tässähän ei luonnollisestikaan ollut kyse vapaamatkustajuudesta eikä vastuun pakoilusta, vaan ainoastaan arvokkaan pääoman isänmaallisesta turvaamisesta ja me toisten luontaista etevämmyyttä ja ahkeruutta kadehtivat pahanilmanlinnut saisimme olla vain onnellisia tällaisesta kaukonäköisyydestä.

Hyvät kuulijat. Suomalaisen oikeiston kamppailu mm. valtion omistusta vastaan on historiallisesta näkökulmasta varsin mielenkiintoinen. On aiheellista kysyä, olisiko Suomessa nykyisen kaltaista yrityselämää tänä päivänä laisinkaan, ellei valtio olisi ottanut niin vahvaa roolia taloudessa? Koko suomalainen innovaatiojärjestelmä ja hyvinvointi on syntynyt varsin valtiovetoisesti. Historiallisesti ajatellen tämä oikeistovoimien kauhistelema ja parjaama valtio on luonut suuren osan metsäteollisuutta, metalliteollisuutta, kemian teollisuutta ja niin edelleen.

Kaikesta sosialismilla pelottelusta huolimatta ainoa asia, joka on Suomessa sosialisoitu, on suuryrittäjäriski. Valtio on maksanut kymmeniä miljardeja pankinjohtajien munauksista, vaikka niitäkin yritysmaailma on yrittänyt väittää poliitikkojen syyksi. Valtio on investoinut sellaisia määriä yhteistä rahaa elektroniikan tutkimukseen ja tuotekehittelyyn, että ne, jotka ovat tarpeeksi rikkaita osakkeita omistaakseen, ovat vuolleet Nokian osakkeilla kultaa. Ja kun valtion voimin rakennetut nesteet ja kemirat menestyvät riittävän hyvin, vaatii oikeisto niitä yksityistettäviksi ja pitää valtion yritystoimintaa sopimattomana katsoen kykenevänsä itse paljon parempaan. Joku kateellinen ja ahdasmielinen, jota toisten pärjääminen häiritsee, voisi pitää tällaista näkemystä joko suuruudenhulluutena tai toivottoman itsetuhoisena käyttäytymisenä. Totuus on, että ilman valtion yritystoimintaa me eläisimme edelleenkin metsästyksellä ja kalastuksella. Toisaalta tätähän hirviä metsästävät ja Tenon lohta nostavat neuvokset ja muut oikeistopamput oikeastaan tälläkin hetkellä tekevät.

Arvoisat kuulijat! Kuten olemme voineet kuulla, ei historiallinen track record poliittisen oikeiston kohdalla ole ollut häävi. Aikana, jolloin kansainvälinen vasemmistolainen liike kasvatti Nelson Mandelan, Olof Palmen sekä Suomen ensimmäisen naispresidentin Tarja Halosen, ovat poliittisen oikeiston kärkihahmoina häärineet sellaiset sydämemme valloittaneet veitikat kuin Augusto Pinochet, George W. Bush sekä Ilkka Kanerva. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö oikeistovoimien tulevaisuus voisi olla valoisampi. Näinä joustavuuden merkitystä korostavina aikoina tietynlainen takinkääntökyky voidaan nähdä tavoiteltavana hyveenä. Suomalainen oikeisto onnistunut käytännöllisesti koko maan historian ajan olemaan joka kerta hävinneen idean puolella sekä vastustamansa uudistuksen tultua suosittuna ja toimivana voimaan ottamaan kunnian koko hankkeesta. Kokoomus, joka on koulutuspolitiikassaan perinteisesti aina vastustanut koulutuksen laajentamista ja joka vastusti sittemmin kunniaa niittänyttä peruskoulu-uudistusta henkeen ja vereen, esiintyy nykyisin mielellään koulutus- ja sivistyspuolueena. Moiselle kameleonttiasenteelle luulisi pätkätyömaailmassa löytyvän paljonkin kysyntää.

Arvoisat kuulijat. Myös rohkaisevaa kehitystä poliittisen oikeiston suunnasta on havaittavissa. Ainakin viime presidentinvaalien teemojen mukaan kokoomus on löytämässä työväen asian. Työväen presidentin äänisaaliita tarkastellessa oli myös mukava pistää merkille eräs sosialidemokraattisen hyvinvointivaltion aikaansaama yhteiskunnallinen edistysaskel. Nykyisellään huomattavan moni työväen edustaja näyttää kykenevän asumaan palkoillaan Westendissä tai Munkkiniemessä. Aidosti iloisena ja vakavasti puhuen on kuitenkin ollut hienoa havaita työmarkkinakysymysten ja ammatillisen edunvalvonnan, arvoliberalismista ja ulkomaalaismyönteisyydestä puhumattakaan, saaneen huomattavan vahvan sijan erityisesti opiskelevien kokoomuslaisten sydämessä. Hyvinä esimerkkeinä toimivat molemmat ylioppilasliikkeen näkyvät kokoomusvaikuttajat, SYL:n puheenjohtaja Ilkka Wennberg, sekä arvoisa kollega, Tuhatkunnan puheenjohtaja Jussi Salonranta. Molempien kanssa tulee välillä oltua niin paljon samaa mieltä monista asioista, että tekee mieli huutaa, tulkaa pois sieltä oikealta, teistähän saadaan hyvää vahvistusta työväenliikkeen oikeaan siipeen.

Hyvät kuulijat. Suomea pidetään konsensusyhteiskuntana. Jonkun mielestä se on haukkumasana, mutta kun vakavasti puhutaan, moista nimitystä voidaan oikeastaan pitää kunnianosoituksena. Meikäläisessä poliittisessa keskustelussa ollaan vuosien saatossa usein pyritty, ja myös kyetty, luomaan näkemyksiä, jotka ovat saavuttaneet koko poliittisen kentän tuen. Se on ehkä eräs syy siihen, miksi maamme on, vielä tänäkin päivänä, harvinaislaatuisen tasa-arvoinen. Tällaisiin ratkaisuihin tulee jatkossakin mahdollisuuksien mukaan pyrkiä.

Poliittisia eroja tulee aina olemaan, ja niitä pitää olla, mutta on tärkeää, etteivät ne muodostu yhteistyötä ja dialogia estäviksi tekijöiksi. Suomessa on niin työläisen ja talonpojan, kuin työn ja pääomankin hallitusyhteistyössä kyetty suuriin saavutuksiin. Talonpojan ja pääoman lyödessä kättä viimeksi 90-luvun alussa työttömyys räjähti käsiin, maa syöksyi hallitsemattomaan velkakierteeseen ja kansa kutsui sosialidemokraatit takaisin valtaan neljän vuoden oppositiokauden jälkeen maanvyörymävoitolla, mutta eipä tuosta nyt sen enempää. Demokratiassa kaikki valinnat ovat mahdollisia, mutta kehottaisin äänestyspäätöksiä tehtäessä ja hallituspohjia suunnitellessa tässäkin kysymyksessä ottamaan mallia historiasta. Kiitos!

Puhe puoluevaltuustossa

Ohessa puheenvuoroni SDP:n kevätpuoluevaltuustossa 8.3. Työväen Akatemiassa Kauniaisissa.

Hyvät toverit! Sosialidemokraattisten opiskelijoiden puolesta haluan puhua teille tänään kunta- ja palvelurakenneuudistuksesta, EU-puheenjohtajuuskauden haasteista sekä tulevista eduskuntavaaleista ja niihin valmistautumisesta.

Kunta- ja palvelurakenneuudistus etenee hyvässä vauhdissa. Kunnat ja alueet ovat lähteneet mukaan uudistustyöhön ilahduttavalla vauhdilla ja tarmokkuudella ja tulokset ovat alusta alkaen peruskuntamalliin sitoutuneiden sosialidemokraattien näkökulmasta miellyttäviä. Yhtään ylimääräistä hallinnon tasoa ei tarvita, vaan suuntana tulee olla voimakkaampien kuntien palvelutuotannon tehostaminen ja laadun sekä saatavuuden parantaminen. Työssäkäyntialueet muodostavat luonnollisen ja dynaamisen pohjan uusille kunnille. Tämä tukisi niin onnistunutta maankäyttöä, elinkeinopolitiikkaa kuin palveluiden tarjoamistakin. Uhkaava kehitys, josta parhaan esimerkin tarjoaa Turun seutu, jossa maakuntakeskusta uhkaa eristäminen kehyskuntien kääntyessä etsimään yhteistyötä keskuskaupungin sijasta vain keskenään, on saatava pysähtymään. Alueellisen veturin hyytyminen ei palvele kenenkään etuja.

Hankkeen alusta asti olemassa olleen muutosvastarinnan murtamisessa tärkeä merkitys on ollut hallituksen näkyvällä sitoutumisella hankkeeseen. Tässä tilanteessa uudistuksen jarruttaminen olisikin suorastaan epäisänmaallista. Nyt onkin ensiarvoisen tärkeää, etteivät sosialidemokraatit missään vaiheessa anna ymmärtää, että uudistuksen hidastuminen tai siinä perääntyminen olisi mahdollista. Tämän vuoksi liikaa varovaisuutta on kartettava. Nyt on poliittisen johtajuuden osoittamisen aika. Meillä on tähän sekä kykyä että näkemystä.

Hyvät toverit! Lähestyvä EU-puheenjohtajuuskausi tarjoaa erityisesti SDP:lle oivallisen tilaisuuden nousta suomalaisen EU-keskustelun eturiviin. Aika on käytettävä suomalaisen EU-politiikan aktivointiin, yleisen tulevaisuusorientoituneemman ja integraatiomyönteisemmän ilmapiirin luomiseen sekä sosiaalisen Euroopan teemojen keskusteluun nostamiseen. Samalla kausi tarjoaa mahdollisuuden markkinoida pohjoismaista hyvinvointivaltiomallia vastauksena Euroopan kasvu- ja kilpailukykyhaasteisiin.

Keskustelu palveludirektiivistä ja Vaxholmin tapauksesta osoittaa mielenkiintoisen paradoksin Euroopan komission tavassa käsitellä asioita. Jäykät keskieurooppalaiset rakenteet eivät niinkään ole toimenpiteiden kohteina kuin joustavat ja avoimemmat, kolmikantaiseen sopimiseen ja kolmannen sektorin osallisuuteen perustuvat pohjoismaiset järjestelmät, siitä huolimatta, että juuri näissä maissa on kyetty parhaiten vastaamaan Lissabonin strategian vaatimuksiin. Tämä lähestymistapa uhkaa ajaa avoimet pohjoismaiset järjestelmät tarkoituksettomaan siilipuolustukseen, jättää rakenteelliset uudistukset tekemättä siellä, missä niitä eniten tarvitaan sekä vähentää kansalaisten luottamusta unioniin.

Pohjoismaat ovat omalta osaltaan osoittaneet, että laaja julkinen sektori, kattavat hyvinvointijärjestelmät sekä kohtuulliset työehdot eivät ole kilpailukyvyn esteitä vaan sen edellytyksiä. Sopimuspohjaisilla järjestelmillä on kyetty luomaan merkittävää joustavuutta ja laajapohjaisen hyväksynnän saavuttaneita uudistuksia. Tämä näkemys olisi saatava erityisesti komission hyväksymäksi. Suomen EU-puheenjohtajuuskautta on kyettävä hyödyntämään tämän tavoitteen edistämiseksi. Tämä on korostuneesti sosialidemokraattien vastuulla ja olisi kyettävä kytkemään täysimääräisesti omaan julkisuuskuvaamme.

Hyvät toverit! Vaikka presidentinvaalit päättyivät kannaltamme voitokkaasti, ei suuriin juhliin ole aihetta. Selvisimme näistä vaaleista voittajina vain ja ainoastaan siksi, että ehdokkaamme pohjakannatus oli niin laajaa ja vahvaa. Kampanja, varsinkin jos sitä vertaa Kokoomuksen vastaavaan, ei ansaitse korkeita tyylipisteitä. Yleisilme oli mitäänsanomaton ja seisahtunut, sanalla sanoen juuri sitä, millaiseksi oikeisto meidät haluaa, perusteetta, leimata. Tästä on otettava oppia seuraaviin eduskuntavaaleihin lähdettäessä.

Tulevissa vaaleissa ratkaisevia tekijöitä tulevat olemaan profiiliamme korottava ja vahva ohjelmatyö, sen onnistunut esilletuonti sekä onnistunut ehdokasasettelu. Vaalikampanjan tulee olla selkeän optimistinen ja tulevaisuususkoinen. Menneistä saavutuksista on syytä olla ylpeä, mutta niiden kertaaminen ei tule riittämään poliittisen muistin ollessa turhan lyhyt. Haluan nähdä sosialidemokraattisen kampanjan, joka korostaa kykyämme hyvinvointivaltion vastuulliseen uudistamiseen erityisesti painottamalla valtion positiivista roolia, sosiaalipolitiikan universalismia, koulutusta ja työhön kannustamista ei ihmisten rankaisemisen, vaan valmiuksien jamahdollisuuksien antamisen kautta. Myös aloitteellisuus ja eteenpäinmeno suhteessa Euroopan Unionin kehittämiseen olisi tärkeä, dynaamisen ja aikaansa seuraavan SDP:n merkki.

Ehdokasasettelussa haluan korostaa monipuolisia listoja. Niissä vaalipiireissä, joissa on huomattavaa äänestäjäpotentiaalia suurten korkeakoulujen muodossa, tulee panostaa nuorten ja koulutettujen ehdokkaiden listalle saantiin. Muuten nämä laajat äänestäjäryhmät valuvat korostuneesti vihreiden ja kokoomuksen kannattajiksi. Ennakoivan huomion kohteena tulee olla myös tulevien sosialidemokraattisten eduskuntaryhmien muoto. Mikäli seuraavissa eduskuntavaaleissa ei sosialidemokraattisilta listoilta valita ainuttakaan nykyistä ryhmäpuheenjohtajaa nuorempaa miestä, olemme seuraavan vaalikauden lopulla tilanteessa, jossa ryhmässä ei ole ainuttakaan alle 50-vuotiasta miestä.Tämä alkaa uhata puolueen kykyä osallistua hallitusvastuun kantamiseenvuoden 2011 jälkeen.

Hyvät toverit! Ammattiyhdistysliikkeen tuki tulee olemaan erittäin arvokas myös näissä tulevissa vaaleissa. Sen on kuitenkin rakennuttava eri tavalla kuin tähän asti, tiedostaen tällä hetkellä erityisesti nuorten äänestäjien poliittisen lukutaidon puute sekä erityisesti SAK-laisen ay-liikkeen imago-ongelma nuorten keskuudessa. Osasyynä tähän oli myös omien ihmistemme heikko valmius selittää tuen muotoa ja syitä.

Tästä oppineena meidän on tulevissa vaaleissa kyettävä entistä paremmin artikuloimaan se, miksi poliittinen ja ammatillinen työväenliike ovat läheisessä yhteistyössä. Meidän ei tarvitse kuunnella syytöksiä läheisestä suhteestamme, vaan voimme aidosti todeta ay-liikkeen on edunvalvontajärjestö ja valvovan työntekijöiden etuja tukemalla vasemmistopuolueita. Siksi lienee yhtä luonnollista, että SAK antaa vaaliapua SDP:lle kuin että teollisuus ja työnantajat tukevat kaikin käytettävissä olevin voimin Kokoomusta. Tämänjälkeen tavallinen palkansaaja voi sitten miettiä kumman leirin kanssa hänellä on enemmän yhteisiä etuja. Oma yhteiskunnallinen julkaisutuotantomme olisi saatava tätä tavoitetta tukien mahdollisimman nopeasti käyntiin, hyvistä ideoista huolimatta vastapaino EVA:lle on jäänyt ainakin toistaiseksi realisoitumatta. Kiitos!

Tunneliin

Tämänaamuinen Hesari kertoo kaupunkiosastollaan Helsingin keskustatunnelin suunnitelmien ennakoitua nopeammasta etenemisestä. Tätä on pidettävä tervetulleena esimerkkinä halusta kehittää kaupunkia. Tulevina suuren rakentamisen vuosina, jonka aikana aloitetaan paitsi Keski-Pasila, Jätkäsaari ja Töölönlahti, tulevaisuuden liikennejärjestelyjen on töiden käynnistämiseksi pakko olla hyvissä ajoin selvillä.

Keskustatunneli on pitkään olemassa ollut ajatus tunnelista, joka kulkisi Helsingin keskustan alitse Ruoholahdesta Sörnäisiin. Sillä toivottaisiin paitsi ratkaistavan Helsingin ruuhkia jotka johtuvat keskustan käyttämisestä läpikulkuliikenteeseen, myös vapauttavan kaupunkitilaa ihmisten käyttöön. Tunnelissa liikenne sujuisi nopeasti ja olisi poissa kuormittamasta Helsingin katuja. Sen avulla voitaisiin myös mahdollisesti lähestyä sellaista kävelykatuihin perustuvaa kaupunkikeskustaa, joka sivistyneissä maissa on jo kauan ollut poikkeuksen asemasta sääntö.

Hanketta on toki myös pitkään ja hartaasti vastustettu, lähinnä korkeiden kustannusten vuoksi. Edelleenkin on selvää, että kaupunki tarvitsee hankkeeseen itsensä lisäksi myös muita rahoittajia. Tämän lisäksi erityisesti vihreät ovat pitäneet sitä myös yksityisautoiluun kannustavana. Vaikka tämä näkemys onkin ymmärrettävä, voidaan sitä silti pitää varsin heikkona perusteena vastustaa tunnelia. Keskustan tekeminen yksityisautoilijoille saavuttamattomaksi mm. ruuhkamaksuin sekä panttaamalla parkkipaikka- ja liikenneväylärakentamista uhkaa kääntää asiakasvirrat entistäkin korostuneemmin Kehä kolmoselle, paikkoihin, jonne ei edes halutessaan pääse muuten kuin yksityisautoilla. Hyvä tarkoitus muuttuu itsensä vastaiseksi. Joukkoliikenneinvestoinnit ovat luonnollisesti erittäin tärkeitä, mutta niillä tuskin yksin kyetään keskustan elinvoimaa ylläpitämään.

Miksemme siis yhdistäisi hyviä näkemyksiä? Autot maan alle ja maanpäällinen maailma ihmisille? Tunneli on hanke, joka pitää nähdä vuosikymmenien, jollei sadan vuoden perspektiivillä. Esimerkkejäkin on maailma täynnä, vaikkapa Boston, jossa kaupungin keskustaa halkonut moottoritie purettiin ja liikenne siirrettiin tunneliin. Siellä(kin) tavoitteena oli nimenomaisesti paitsi liikenteen sujuvoittaminen, myös maantieteeltään huomattavasti Helsinkiä muistuttavan keskustan elävöittäminen. Tässä myös onnistuttiin.

Jos tunneli joskus tulevaisuudessa Helsinkiin kaivetaan, myös täällä voidaan pohtia, mitä maan päällä tapahtuu. Helsinkiin voitaisiin saada kävelykeskusta, uusia puistoalueita ja vaikkapa merenrantabulevardi Sörnäisten rantaan. Hankkeesta hyötyisivät kaikki, niin asukkaat, autoilijat kuin liike-elämäkin. Tunneli ei myöskään sulje pois joukkoliikenteen kehittämistä, joka erityisesti länsimetron osalta pitäisi saada mahdollisimman nopeasti käyntiin. Myös metron pohjois-etelä-suunnan valmistelua olisi syytä nopeuttaa. Tämä voitaisiin tehdä kohtuullisen lainanoton turvin. Helsinki on joutunut tinkimään investoinneistaan liikaa viime vuosina. Myös Helsingin sosialidemokraattisen valtuustoryhmän puheenjohtaja Maija Anttila on ehdottanut liikenneinvestointien rahoittamiseksi velanottoa sekä lisääntyneitä tuloutuksia Helsingin Energiasta ja satamasta. Tätä voidaan pitää tämänkaltaisten investointien ollessa kyseessä varsin perusteltuna näkemyksenä.

Kuntakeskustelusta II

Kirjoittelen taas hieman kuntarakenteesta, aiheen ollessa ajankohtainen ja tärkeä, paitsi ennen kaikkea suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kannalta, myös ajatellen tulevia eduskuntavaaleja ja sen jälkeisiä hallitusneuvotteluita. Hallitus on ladannut hankkeeseen huomattavan kunnianhimoisia odotuksia ja kuten todettua, niihin on osattu alueilla ja kunnissa myös tarttua. Nyt on tärkeää, että poliittisella johtajuudella tämä hetki osataan hyödyntää.

Keskustan valmistautuessa edelleen pinnan alla kytevässä johtajuuskriisissä puoluekokoukseensa ja vaaleihin, vaatii kenttäväki puoluejohdolta näkyvämpää ja vahvempaa omaa politiikkaa. Keskustaväen keskuudessa edelleen monin paikoin epäsuosittu kuntauudistus tarjoaa otollisen kohteen jo siksi, ettei näkyvä EU:n vastustaminen ole lähestyvän puheenjohtajakauden vuoksi päähallituspuolueelle mahdollista. Toivoa sopii, että ministerit Vanhanen ja Manninen kykenevät estämään tällaiset pyrkimykset, mikäli niitä ilmenee. Myös SDP:n ministerien ja eduskuntaryhmän on oltava yksiselitteisiä. Keskustalle on tehtävä selväksi, ettei kuntauudistuksen suhteen kelloa voida kääntää takaisin ja että neuvottelut jatkuvat seuraavan hallituksen aikana, ellei tulosta nyt saada aikaan.

SDP:n ohella Kokoomus on ilahduttavasti ollut tukemassa peruskuntamallia. Porvaripuoli sai presidentinvaaleista uutta tuulta yhteistyöhönsä, mutta nyt kuntauudistus, varsinkin, mikäli punamulta joutuu kohtaamaan loppusuoravaikeuksia, saattaisi toimia eräänlaisena sillanrakentajayhteistyönä mahdolliselle sinipunahallitukselle. Mikäli tällainen yhteinen sävel löytyy, toisi se vaaliasetelmaan jälleen uuden mielenkiintoisen vaihtoehdon, jolla on olemassa vahvaa tukea molemmissa puolueissa. On toki olemassa myös riski, että porvaripuoli löytää yhteiset lähtökohdat myös tässä kysymyksessä. Kysehän on, vaikka se usein tuppaa unohtumaan, kunta- ja PALVELUrakenneuudistuksesta.

Eräs uhkakuva onkin oikeistopuolueiden kädenlyönti, jossa Keskusta saa pitää nykyisen kuntakartan ja tämän kaupan yhteydessä Kokoomus saa läpi oman aatteellisen tavoitteensa kunnallisten palveluiden mahdollisimman laajassa mittakaavassa tapahtuvasta ulkoistamisesta ja yksityistämisestä usein omien kannattajiensa ja aktiiviensa pyörittämille yrityksille. Tällainen vaihtokauppa voisi entisestään vahvistaa porvarihallitushakuisuutta seuraavien vaalien jälkeen – vaalituloksesta riippumatta. Keskustallekaan, varsinkaan ns. citykepulaisille, palveluiden siirtäminen laajassa mittakaavassa yksityisille tuottajille ei välttämättä ole aatteellisesti lainkaan vastenmielistä.

Tämä pelkälle spekulaatiolle rakennettu uhkakuva – pienet peruskunnat ja yksityiset palvelut - on toivon mukaan kaukaa haettu, sillä tulos olisi suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan ja kansalaisten edun kannalta varmasti huonoin mahdollinen. Pienten kuntien osto-osaaminen ei ole hääviä, joten laajamittaisen ulkoistamiskierteen alkaessa ne joko olisivat yritysten konsulttien ja lakimiesten armoilla, tai vaihtoehtoisesti palveluiden hankkiminen ja kilpailutus hoidettaisiin entistäkin enemmän kansalaisilta piilossa mm. kuntayhtymissä ja muissa läpinäkymättömyysongelmasta kärsivissä yhteistyöelimissä. Valta ja vastuu karkaisivat joka tapauksessa yhä syvemmälle kabinetteihin, joka on paitsi epädemokraattista, myös helpottaa auringonvalolle arkojen vaikuttamismenetelmien käyttöä.

Kuvalähde: Kuntaliitto

Suvi-Anne, MEP, sd?

Suvi-Anne Siimeksen ero Vasemmistoliiton puheenjohtajan paikalta tuli yllättäen, vaikka se ei yllätys ollutkaan. Liian yhteistyöhaluisena ja integraatiomyönteisenä hänen olonsa kävi liian vaikeaksi eduskuntaryhmänsä änkyröiden paineessa. Spekulaatiot Siimeksen tulevista tekemisistä, samoin kuin hänen puolueensa tulevaisuudesta, alkoivat luonnollisesti heti. Siimes on ilmoittanut kansainvälisten tehtävien kiinnostavan häntä. Mielestäni hän voisi pohtia Euroopan parlamenttia.

Viime vuoden viimeisessä (4/05) Ulkopolitiikka-lehdessä Siimes esittelee visiotaan sosiaalisesta Euroopasta. Siimeksen visiossa EU:n tekee taloudellisen mallinsa osalta selkeän eron Yhdysvaltoihin. Euroopan mallin tulee perustua kilpailukyvyn lisäksi sosiaaliseen ja ekologiseen vastuullisuuteen. Siimes kannattaa EU:n budjetin kasvattamista ja sen kautta tapahtuvaa uudelleenjakoa. Samaten korostuu yhteistyön tärkeys; laitavasemmisto ei saa sulkeutua omaksi ryhmäkseen, vaan sen tulee etsiytyä yhteistyöhön sosialidemokraattien ja maltillisten oikeistolaisten kanssa. Tätä kautta voidaan luoda poliittista rintamaa, jolla olisi todellinen mahdollisuus vaikuttaa Euroopan sosiaalisen mallin rakentamiseen.

Siimeksen visio Euroopasta ja sen tulevaisuudesta on monelta osin erittäin kannatettava ja vastaa lähes täydellisesti eurooppalaisten sosialidemokraattien näkemyksiä. Ennenkin eurodemareita kehunut Siimes olisikin oivallinen lisä europarlamentin sosialidemokraattiseen ryhmään. Olisi hienoa nähdä hänet sekä SDP:n jäsenenä että seuraavalla eurovaalilistallamme. Integraatiomyönteisiä, yhteistyöhaluisia ja -hakuisia vasemmistolaisia tarvitaan, niin Suomessa kuin Euroopassakin. SDP voisi myös tarjota pystyvälle ja tehokkaalle Siimekselle todellisia vaikuttamisen mahdollisuuksia. Myös puolue tarvitsee lisää Siimeksen kaltaisia rohkeita ja näkyviä naisia.

Vasemmistoliitolle voi Siimeksen lähdön jälkeen povata todellisia vaikeuksia. Mikäli pahin änkyräsiipi kaappaa vallan esimerkiksi Markus Mustajärven johdolla, tulee Vasemmistoliitolla olemaan vakavia vaikeuksia suurissa kaupungeissa. Toisaalta taas tämänsuuntainen valinta voisi nostaa puolueen kannatusta maakunnissa, korostuneesti EU-kriittisten ja maailman muuttumiseen tympääntyneiden Keskustan kannattajien joukossa. Niin tai näin, kokonaisuutena Vasemmistoliitto tuskin hyötyy millään tavalla Siimeksen lähdöstä. Puolue näyttäytyy yhä korostuneemmin maan alle menevänä menneisyyden liikkeenä. Voittajia tulevat tässä uudelleenjaossa olemaan SDP ja Vihreä Liitto.

Kuntakeskustelusta

Kunta- ja palvelurakenneuudistus on täydessä vauhdissa ja edennyt jossain vaiheessa hankkeen päällä pyörineistä tummista pilvistä huolimatta varsin hyvää vauhtia. Kunnissa hanke on onnistuttu monin paikoin ottamaan vastaan mahdollisuutena eikä uhkana, mitä on pidettävä iloisena yllätyksenä.

Aluekuntamalli, kuten oletettua olikin, on toiminut lähinnä keskustelunherättäjänä. Kunnista on kaikunut selkeä viesti peruskuntamallin puolesta. Tämä on erittäin järkevä linjaus. Yhtään ylimääräistä hallintotasoa ei saa luoda, vaan kuntademokratiaa on sen sijaan vahvistettava. Tämä tapahtuu luontevasti yhdistämällä kuntia siten, että todelliset poliittiset valinnat tulevat niissä mahdollisiksi. Paitsi että huomattava osa nykykunnista on taloudellisesti elinkelvottomia on myös selvää, ettei palveluja ole kyetty nykymallissa organisoimaan järkevästi. Nykyrakenteilla ei myöskään kuntatalouden omarahoitteisuus voi onnistua. Kuntaliitto on linjannut, että elinvoimaisessa peruskunnassa on vähintään 20 000 - 30 000 asukasta.

Demokratian vahvistaminen ja vallan ja vastuun sijaitseminen samassa paikassa läpinäkyvyyden korostamiseksi on keskeinen tavoite. Tässä yhteydessä tarkasteltavaksi tulee myös keskustelua aiheuttanut verotuksen painopisteen siirtäminen kuntatasolle. Oma mielipiteeni on se, ettei tässä tule edetä liian pitkälle. Kunnallinen veromalli ei saa tarkoittaa verokilpailua kuntien välillä. Samalla se saattaa väärin toteutettuna uhata tiettyjen palveluiden tarjoamista ylipäätään. Tavoite lähidemokratian lisäämisestä on hyvä ja oikea, mutta sen yhteydessä voitaisiin tarkastella myös tiettyjen toimintojen, kuten vaikkapa erityissairaanhoidon, siirtämistä valtion vastuulle. Sama koskee myös heilahtelevaa yhteisöveron tuottoa. Valtio on vahvojakin peruskuntia soveliaampi taho kantamaan näihin tuloihin väistämättä liittyvää korkeaa suhdanneriskiä.

Työssäkäyntialueet muodostavat luonnollisen ja dynaamisen pohjan uusille kunnille. Tämä tukisi niin onnistunutta maankäyttöä, elinkeinopolitiikkaa kuin palveluiden tarjoamistakin. Mikään itsestäänselvyys tämä ei kuitenkaan ole. Uhkaavaa kehitystä on havaittavissa mm. Turun seudulla, jossa varakkaat kehyskunnat kääntyvät ns. metsään ja etsivät yhteistyötä ja mahdollisia liitoksia nimenomaan keskenään eivätkä keskuksen kanssa. Tämä vaikeuttaisi maakuntakeskuksen, tässä tapauksessa Turun asemaa entisestään. Tämä vaihtoehto saattaa olla lyhyellä tähtäimellä kehyskuntien kannalta edullinen ratkaisu, mutta työssäkäyntialueen keskuksen vaikeudet alkaisivat hyvin nopeasti heijastua epäedullisuuksina myös ympäristöön. Pahimmillaan tällainen kehitys saattaisi aiheuttaa myös perusteetonta välien heikkenemistä ja uhkailua, jotka eivät ole omiaan lisäämään yhteistyöhalukkuutta seudulla.

Presidentinvaalien lopputulos aikaansaa väistämättä painetta erityisesti Keskustan kentässä monin paikoin epäsuosittuna pidetyn uudistuksen jarruttamiseen. Nyt tarvitaan näkemyksellisyyttä ja vahvaa poliittista johtajuutta, jolle on syytä toivoa menestystä. Uudistuksen epäilijät on kyettävä vakuuttamaan sen välttämättömyydestä. Rakenteisiin ei saa liiaksi rakastua, eikä paikallisidentiteetti ole oman kunnan itsenäisyydestä kiinni. Keskustan osalta kuntauudistusta voidaan verrata vaikkapa keskusteluun Suomen EU-jäsenyydestä.

Kuva: Vahdon kunnan vaakuna