Toisen asteen koulutuksesta

Suomessa puhutaan paljon siitä, miten ammattiopiskelun arvostusta tulisi nostaa. Totta. Hämmentävää tässä keskustelussa on kuitenkin se, että usein monet niistä, jotka ovat sitä mieltä, että yhä useamman nuoren tulisi valita ammatilliset opinnot ovat samoja henkilöitä, jotka paheksuvat ammatillisten osaajien kovia palkkoja. Joku voisi pitää tätä ontuvana logiikkana. Harmillisen usein tämän ryhmän motivaationa ei ole niinkään yhteiskunnallinen hyvä kuin silkka oman viiteryhmän lyhyen tähtäimen edun ajaminen. Akateemisen koulutuksen saaneiden tekeminen harvinaiseksi riistaksi kun palvelee edunvalvontaetuja, vaikkei yhteiskuntaa palvelisikaan. On myös kyseenalaista parannetaanko ammatillisten alojen arvostusta parhaiten tukkimalla akateemisempi väylä. Voidaankin joutua tilanteeseen, jossa lääkkeet ovat tautia pahempia.

Samanlaisesta oman hännän nostamisesta yhteisen hyvän varjolla ja/tai kustannuksella on kyse kun vastustetaan ammatillisen koulutuksen ja lukiokoulutuksen lisääntyvää yhteistyötä. Korostunut vastakkainasettelu ei ole nykymaailmassa erityisen tarkoituksenmukaista kun tarkastellaan sitä, minne nuoret vaikkapa lukiosta menevät. Yliopisto-opintoihin jatkaa vain joka kolmas. 70%:lle jonkinlaiset ammatilliset valmiudet olisivat siis varsin hyödyllisiä. Tätä ei siis tulisi aktiivisesti pyrkiä estämään jonkinlaisen koulutusalaidentiteetin luomisen vuoksi.

Sama tarve koskee myös ammattiin opiskelevia. Tulevaisuuden ammattiosaajalle ei riitä yksin hyvä käden taito. Monissa tehtävissä niin asiakaspalvelussa kuin asennustöissä tarvittaisiin myös kielitaitoa, kulttuurien tuntemusta ja vuorovaikutuskykyä. Yleissivistyksestäkään ei olisi haittaa. Paperikoneenasentajan työmaana on nykyisin koko maailma, ja mikäli haluamme näillä markkinoilla pysyä, tarvitsemme ammattilaisia, jotka kykenevät toimimaan koko maailmassa. Koulutus menee hukkaan vain harvoin ja tilanne, jossa suorittavankin tason työntekijöillä on hyvät pohjatiedot ja kyky kehittää ammattiaan, on kokonaisyhteiskunnallisesti tavoiteltava.

Julkisen menopaineen hallinnan paineessa on rajallisesti järkevää tuoda tätä kaikkea ammatillisen koulutuksen sisään sekä jättää lukiot koskemattomiksi. Kuntarakenteen mahdollisesti uudistuessa tarkoitustaan vastaavaksi voitaisiin myös koulutuksessa siirtyä seinistä toimintaan sekä suorempaan rahoitukseen kuntayhtymiä purkamalla. Tässä yhteydessä voitaisiin tarkastella yhteistyön lisäämistä ammatillisten oppilaitosten ja lukioiden välillä myös yhtenäisten laitosten muodossa. Monia tukitoimia on yhdistetty jo nyt, voitaisiinko tätä yhteistyötä syventää edelleen?

Koulutusalan sosialidemokraattisen yhdistyksen toissapäiväisessä seminaarissa opetusneuvos Ulla Numminen esitti luvun, jonka mukaan nykyisillä jatkokoulutusmäärillä noin kolmannes ikäluokasta tarvitsee valmennusta yliopisto-opintoihin, kolmannes ammattiin ja kolmannes ennen kaikkea tällä hetkellä puuttuvia yhdistelmäopintoja. Koska valinnaisuutta ei ole syytä tuoda kuvioihin liian aikaisin nuorten tasa-arvoisten valinnanmahdollisuuksien vuoksi, tarvitaan siis ennen kaikkea malleja, joissa opetusta voitaisiin järjestää yhdessä ja joustava liikkuminen olisi mahdollista. Kohti nuorisokoulua? Olisiko se niin kamala ajatus?

Erityisen keskeisessä asemassa pudokkuuden estämiseksi ovat nivelvaiheet ja monimuotoinen opetus sekä ohjaus. Tällä hetkellä kestämättömän suuri osa suomalaisista nuorista, erityisesti pojista, jää vaille ammattia tai tutkintoa. Meillä ei ole varaa tähän. Ohjausta on parannettava, eikä järjestelmä voi rakentua periaatteelle, jossa joku voi lähtökohtaisesti valita itsensä ulkopuolelle ja huono-osaisuuteen. Tämän vuoksi oppivelvollisuusikää on tarkastettava ylöspäin. Tätä vaatii muuttunut maailma. Rakennemuutoksen nopeutuessa ja koulutusvaatimusten kasvaessa jatkuvasti ei voida olettaa, että vanhan teollisuusyhteiskunnan 9-vuotinen koulu toimisi tässä päivässä.

Nuorisoliitto

Eilen vietettiin Sosialidemokraattisten Nuorten 100-vuotisjuhlaa ja samalla liittokokousta, jossa valittiin liitolle uusi johto. Parhaat onnittelut uudelle puheenjohtajalle Heta Välimäelle. Heta voitti arviolta kahden kolmasosan enemmistöllä nykyisen nuorisoliiton poliittisen sihteerin Lauri Holapan. Kisassa oli vastakkain paitsi kaksi erilaista ihmistä, myös erilaista poliittista linjaa. Tässä enempää analysoimatta voitaisiin todeta tietynlaisen konsensuslinjan voittaneen radikaalimpaa sisällöllistä ja profiilillista erottautumista nykyisen institutionalisoituneen sosialidemokratian valtavirtaan nähden vaatineen linjan.

Oma osallistumiseni sisarjärjestön liittokokoukseen rajoittui lähinnä tarkkailuun ja lauantai-iltapäivänä esittämääni tervehdykseen, jossa mm. pyrin herättelemään paikalla olevia toimijoita työssäkäyvän nuorison sekä vielä opintojaan aloittamattomien nuorten parempaan huomioimiseen Demarinuorten toiminnassa ja jäsenrekrytoinnissa. Tällä hetkellä myös sosialidemokraattisen puolueen nuori kaaderi täyttyy akateemisessa koulutuksessa olevista ihmisistä eikä ns. duunareita perinteisen työväenpuolueen nuorisojärjestössä ole ruuhkaksi asti. Työtätekevien nuorten väheneminen politiikasta niin demareissa kuin muuallakin on huolestuttava ilmiö. Mikäli heitä ei kyetä tulevaisuudessa puhuttelemaan entistä paremmin, voi Tony Halme -ilmiö toistua muuallakin. Laajan ihmisryhmän syrjäytyminen politiikasta on kyettävä estämään. Tämä on nuorisoliiton tärkeimpiä tehtäviä.

Vietin myös huomattavan tovin liittokokouksessa vierailleen tansanialaisdelegaation seurassa. Puolueiden kansainvälinen demokratiayhteistyö Demo ry isännöi Tanzanian Centre for Democracy TCD:n delegaatiota, joka vierailee Suomessa tutustumassa suomalaisen poliittisen järjestelmän toimintaan ja osana ohjelmaa oli myös osallistuminen Demarinuorten liittokokoukseen. Delegaatiossa on edustajia kaikista tansanialaisista puolueista. Tansaniassa ei ole poliittisia nuorisojärjestöjä siinä mielessä kuin me ne ymmärrämme, jonka vuoksi vieraat olivat hyvin kiinnostuneita nuorisoliittojen toiminnasta ja asemasta suomalaisessa poliittisessa kentässä. Sain tehtäväkseni alustaa vieraille aiheesta nuorisoliiton ja nuorisopolitiikan tarkoitus, mikä osoittautuikin pienen miettimisen jälkeen huomattavasti haastavammaksi tehtäväksi kuin miltä ensi alkuun kuulosti.

Jukka Torikka kirjoittaa blogissaan oivallisesti siitä, mikä nuorisoliiton toiminnan tarkoitus voisi olla. Moniin Jukan näkemyksiin on helppo yhtyä. Tansanialaisille halusin painottaa vaikuttamistyön lisäksi poliittiseen vaikuttamiseen ja keskusteluun kasvattamista, nuorten valtaistamista sekä demokraattisen järjestelmän ja demokratian toimintaperiaatteiden tunnetuksi tekemistä nuorten keskuudessa. Keskustelua voidaan toki luonnollisesti käydä siitä, miten hyvin nämä tavoitteet toteutuvat tällä hetkellä suomalaisissa poliittisissa nuorisojärjestöissä, parantamisen varaa varmasti on. Toiminnalta puuttuu liian usein kunnolla määritelty fokus ja se on hajanaista. Nuorisojärjestöt voivat parhaimmillaan antaa erinomaisia eväitä todellisuuden ja arvovalintojen punnintaan, heikoimmillaan ne opettavat vain sellaisia toimintatapoja, jotka ovat vastuussa politiikan ja poliittisen toiminnan huonosta maineesta.

Poliittinen nuorisotoiminta tarvitsee entistä enemmän koulutuksellista sisältöä niin järjestöllisessä kuin sisällöllisessäkin mielessä. Tämä ei luonnollisesti tarkoita joidenkin valmiiden ajatusten kaatamista nuorten ihmisten päähän, vaan ennen kaikkea välineiden antamista yhteiskunnallisten olosuhteiden ja keskinäisriippuvuuksien hahmottamiseen. Paljon kehuttu koulutusjärjestelmämme ei näitä politiikka-allergiassaan tarjoa eikä sen vuoksi ole tehtäviensä tasalla. Kansainväliset Civic-tutkimukset osoittavat karun totuuden; suomalaisnuoriso on vähiten kiinnostunutta yhteiskunnallisesta vaikuttamista ja arvostaa vähiten aktiivista kansalaisuutta. Yhteiskunnallisen sivistyksen rappioituminen on ollut pitkälti luonnontieteisiin painottuneen koulutusjärjestelmän syytä. Pohdinnalle ja problematisoinnille ei tahdo opetussuunnitelmista aikaa löytyä. Tätä ongelmaa paikkaamaan tarvitaan järjestöjen tekemää työtä.

Demokratia ei ole mikään itsestäänselvyys, vaan se on uudelleenmäärittelyn kohteena joka päivä. Se on myös uhattuna joka päivä, mikäli ihmiset muuttuvat välinpitämättömiksi omien asioidensa hoitoa kohtaan. Se myös mahdollistaa sellaiset yhteiskunnalliset ratkaisut, jotka siirtävät poliittista päätöksentekovaltaa kansalaisten oman vaikutuspiirin ulkopuolelle, esimerkiksi markkinavoimille. Tällaista välinpitämättömyyttä ja vaikutusvallan vähäisyyttä vastaan on kyettävä nousemaan, ja motivoitava myös muita toimimaan. Tällaiselle toiminnalle on olemassa valtava tarve. Toivon mukaan myös sosialidemokraattinen nuorisoliike kykenee tähän jatkossa entistä paremmin ja voimakkaammin. Satavuotisjuhla on oivallinen startti uudelle alulle.

Vielä hedelmöityshoidoista

Paljon puhuttu hedelmöityshoitoja koskeva lakiesitys on näillä näkymin etenemässä kohti päätepistettään. Vaikka kipakka keskustelu edelleen jatkunee ja tulemme näkemään useiden edustajien lipeämään rivistä äänestysten aikanaan tullessa, hallituksen esityksellä vaikuttaa olevan takanaan riittävä enemmistö lain voimaantulemiseksi. Todellinen pitkä marssi siis näyttäisi lähestyvän vihdoinkin loppuaan.

Monet kansalaiset ovat jopa turhautuneita siihen, miten paljon palstatilaa ja vaivaa uhrataan sellaisille lakiesityksille, jotka koskettavat vain muutamaa ihmistä. Naisparien hedelmöityshoitojen myötä Suomeen syntyy vuosittain vain kymmenkunta lasta. Silti aiheen tiimoilta käydyn väännön ylittää ehkä vain kuntauudistus, joka mahdollisesti toteutuessaan mullistaa suomalaisen julkisen hyvinvoinnin järjestämisen järjestelmän. On helppo ymmärtää näitä ihmetteleviä näkemyksiä. Toisaalta kyseessä on kuitenkin symbolisesti merkittävä asia, se kertoo yhteiskuntamme suunnasta. Kohti vahvistuvia yksilön vapauksia ja teknologian käyttöä tasa-arvoistamaan erilaisia ihmisiä, vaiko pyristely kohti tilannetta, jossa elämäntapavalintoja voitaisiin vielä 2000-luvullakin rajoittaa "ison veljen" taholta?

Sekä hedelmöityshoidot että toinen suuri keskustelunaihe, seksin ostokielto, ovat ennen kaikkea olleet äärimmäisen konkreettisia esimerkkejä eettis-moraalisten kysymysten vyörymisestä politiikan asialistalle. Henkilökohtaisen poliittisuus on ilmennyt täällä ehkä selvemmin kuin koskaan parisuhdelain hyväksymisen jälkeen. Joku voisi kysyä, mitä valtio säädöksineen ylipäätään tällä alueella tekee, miksi konservatismi ja valvonta palaa ihmisten henkilökohtaiseen elämään? Kyynikko voisi olla sitä mieltä, että kun suuret kysymykset ovat siirtyneet eduskunnasta asiantuntijoiden arvovalinnoista tyhjentyneeksi insinööritaidoksi tai sitten ylikansallisten markkinoiden piiriin, ei muutakaan puhuttavaa enää ole. Vaikkei näin dramaattiseksi mentäisikään, havainto on otettava vakavasti.

On oletettavaa, että sekä hedelmöityshoidot että seksinostolaki tulevat menemään läpi nyt ehdotetuissa muodoissa. Vaikeassa tilanteessa tätä voidaan pitää tyydyttävänä ratkaisuna. Silti lisääntymisikäistä miestä jäi kaivertamaan eräs seikka, johon ei mielestäni kiinnitetty riittävää huomiota. Tämä koskee suurta isyyskeskustelua, jota on käyty hedelmöityshoitojen yhteydessä. En edelleenkään ymmärrä isyyden rinnastamista pelkkään hedelmöitystapahtumaan, johon ei tässä yhteydessä edes liity minkäänlaista fyysistä kohtaamista.

Jos ja kun hedelmöityshoidon avulla syntyneelle lapselle luodaan keinotekoinen isäsuhde lain toimesta ja tätä perustellaan lapsen oikeudella isään, ollaan pahasti metsässä. Ensinnäkin; kuka mies enää anonymiteetin menettämisen pelossa luovuttaa siittiösoluja? Lapsille ei synny sidettä isään, koska luovutusten loppuessa nämä lapset eivät koskaan synny. Hyvää hyvyyttään soluja luovuttanut mies tapaa 20 vuoden jälkeen ovensa takaa tuntemattoman henkilön, joka esittäytyy hänen tyttärekseen tai pojakseen, tällaisenko tilanteen me haluamme luoda? Toiseksi; isyys ei ole pelkkää hedelmöittämistä, isyys on vastuunkantoa, lapsen elämään osallistumista, tukemista jne. Se, että pelkälle solujen luovutukselle annetaan tämä kunnianimi, on isyyden halventamista. Lapsi tarvitsee todelliset vanhemmat ja näitä voivat olla myös samaa sukupuolta edustavat pariskunnat, keinotekoista "isää" ei tarvita, ainakaan lainsäädännön toimesta.

On luonnollisesti mahdollista, että koko isyyskeskustelun tarkoitus on tarjota pieni porkkana sellaisille kansanedustajille, jotka ovat olleet kahden vaiheilla. Politiikassa paras on usein hyvän pahin vihollinen ja laiha sopu parempi kuin lihava riita. Ei ole ensimmäinen kerta, kun aidalla istuvia houkutellaan puolelta toiselle tarjoamalla yksityiskohta, jonka lakiin sisällyttämisen perusteella he voivat vakuutella peruskannattajilleen saaneensa tämän tärkeän lisäyksen sisään, joka teki esityksestä hyväksyttävän kompromissin. Niin tai näin, valmista tästä ei varmastikaan kuitenkaan tule, uudet ongelmat odottavat muutaman vuoden päässä.

Kuvalähde suomenkielinen Wikipedia

Tiedote 24.5.

TIEDOTE, julkaisuvapaa heti, 24.5. 2006

SONK:n Suominen: Maataloustuet julkisiksi

Sosialidemokraattiset Opiskelijat SONK ry:n puheenjohtaja Esa Suominen vaatii suomalaisia maataloustukia julkisiksi. Viimeksi eilen EU:n avoimuusasioista vastaava komissaari Siim Kallas vaati Suomea julkistamaan tukiensa saajat. "Suomi on nostanut avoimuuden keskeiseksi periaatteekseen EU-puheenjohtajuuskaudella. Nyt on aika toimia itse asettamiemme sääntöjen mukaan." Suominen toteaa.

"Voidaan perustellusti kysyä, mitä salattavaa maataloustukien saajien nimissä on? Paljastuisiko niiden julkistamisen jälkeen, että alueellisen tasa-arvon takaamiseksi ja maanviljelijöiden toimeentulon varmistamiseksi maksettavat tuet valuvat käytännössä Englannin tapaan Suomen rikkaimpien kukkaroon? Miksi maatalousministeri Korkeaoja pimittää tätä tietoa?" kyselee Suominen. "Yksikään rehellinen maatalousyrittäjä ei tukien julkistamisessa häviäisi, vaan kyseessä olisi kansalaisten luottamusta vahvistava toimi." hän päättää.

Lisätietoja:
Esa Suominen
puheenjohtaja
Sosialidemokraattiset Opiskelijat SONK ry
050 53 27 366
esa.suominen@sonk.fi

Keskustan valtakunta

Viime viikko kului Kiinassa, jossa vierailin pääkaupunki Beijingissä sekä Tianjinin vapaakauppa-alueella osana SDP:n delegaatiota. Matkan tarkoituksena oli ennen kaikkea pyrkiä luomaan parempaa käsitystä kiinalaisesta yhteiskunnasta, tutustua Kiinan yhteiskunnallisiin oloihin keskustelemalla paikallisten poliittisten vaikuttajien ja viranomaisten kanssa, sekä luoda yhteyksiä. Matka oli monella tapaa mielenkiintoinen ja opetti paljon maailman suurimman maan yhteiskunnallisesta tilanteesta.

Kiinan taloudellinen nousu toimii monella tapaa kaikkien eduksi. Vaikka Kiina-ilmiö koetteleekin monia paikkakuntia niin meillä kuin muualla teollistuneissa länsimaissa, luo kasvava kysyntä ja talouden modernisaatio aivan uudenlaisia mahdollisuuksia myös suomalaisten tuotteiden viennille sekä tuotantorakenteen muutokselle. Suomen ja Kiinan poliittiset suhteet ovat perinteisesti olleet hyvät, jotka hyödyttävät myös taloudellista yhteistyötä Kiinan hallintokoneistolla ollessa edelleen moniin muihin maihin verrattuna suurempi merkitys liiketoiminnassa. Kasvavat markkinat tarkoittavat uutta kysyntää ja vaikka myös Kiina tähtää korkean osaamisen tuotannon osuuden lisäämiseen, on erikoistumiselle tilaa.

Ympäristöongelmat ovat jopa päällisin puolin ja paljain silmin havainnoidessa huomattavia ja paikalliset viranomaiset ovat ne myös tiedostaneet. Suomalaiselle osaamiselle ennen kaikkea energiatehokkaiden tuotanto- ja rakennusmenetelmien puolella voisi Kiinassa löytyä huikea määrä kysyntää. Kiina on eräs maailman suurimmista saastuttajista, jonka energian tuotannosta edelleen lähes 70% tulee hiilestä. Talousihmettä rakennetaan tällä hetkellä luonnon hyvinvoinnin kustannuksella, jonka jokainen Beijingissä kävelevä voi hengitysilmastaan havaita. Hotellin parvekkeelta ei näe järin kauaksi savusumun vuoksi. On arvioitu, että Kiina menettää 7-8% vuotuisesta BKT:n kasvustaan ilman ja vesistöjen saasteiden vuoksi, kelvollisten elinympäristöjen ja luonnon monimuotoisuuden tuhoutumisesta puhumattakaan.

Poliittisia keskusteluita hallitsee raha. Hallitsevan kommunistisen puolueen ainoa tavoite on vallassa pysyminen ja kotimaassa aika ajoin keskusteluissa ilmenevä aatteellinen tyhjiö alkaa tuntua hallittavissa olevalta ongelmalta. Kommunismin rakentamisesta ei Kiinassa enää puhuta, vaan tavoitteena on selkeästi aineellisen elintason sekä taloudellisen mahdin ja täta kautta maailmanpoliittisen voiman rakentaminen. Kiinassa keskustellaan nyt ennen kaikkea "harmonisen sosialistisen yhteiskunnan" rakentamisesta. Valtaapitävät ymmärtävät, että markkinoiden vapauttaminen on ollut ovi, josta kulkemisen jälkeen paluuta ei ole. Samalla he tietävät, että lähes 10%:n vuotuisen talouskasvun jatkuminen on edellytys puolueen jatkuvalle keskitetylle vallankäytölle.

Kasvava keskiluokka on päässyt maistamaan vaurautta. Mikäli tämä odotushorisontti heiltä riistetään, voi yhteiskunnallinen tilanne kiristyä ja kommunistisen puolueen johtoasema olla uhattuna. Maaseudun köyhien lukuisatkin mielenilmaukset kyetään eristämään, eikä niistä ole paikallisten levottomuuksien lisäksi merkittävää uhkaa nykyiselle järjestykselle. Sen sijaan mikäli kaupunkien keskiluokka alkaa protestoida tyytymättömyyttään ja yhtyy edelleen satojen miljoonien vähäväkisten ja köyhien mielenosoituksiin, voivat tulokset olla nopeita ja käänteentekeviä. Vanha viisaus; vallankumoukset eivät synny kurjuudesta, vaan pettymyksestä reformien hitauteen, saattaa hyvinkin pitää paikkansa Kiinassa. Romahdusta ei kuitenkaan ole näköpiirissä niin kauan kuin elintason nopea kohoaminen jatkuu.

Todellinen poliittinen, institutionalisoitunut oppositio Kiinasta puuttuu edelleen, vaikka parlamentissa istuukin kaikkiaan yhdeksän puolueen jäseniä. Minkäänlaisia varteenotettavia poliittisia vastustajia ne eivät kuitenkaan ole. Sama koskee kiinalaista ammattiyhdistysliikettä. Workers voice at WTO tuotti hiljattain mielenkiintoisen raportin "Whose Miracle China?", joka kuvaa Kiinan ihmeen kääntöpuolta, valtaisaa epätasa-arvoa ja työntekijöihin kohdistuvaa riistoa, joka tapahtuu kommunistisen puolueen ja kiinalaisen virallisen ammattiyhdistysliikkeen siunauksella ja tuella. Vapaan ja riippumattoman ammattiyhdistystoiminnan käynnistäminen on varmimpia tapoja joutua ankarien rangaistusten kohteeksi kommunistisessa Kiinassa. Erikoistalousalueiden kiiltävillä pilvenpiirtäjillä on kääntöpuolensa, moni maksaa niistä terveydellään.

Ihmisarvoisen palkkatason toteutuminen suorittavan tason työntekijöiden kohdalla on vielä kaukana, tästä pitää huolen maaseudun valtaisa työvoimareservi, joka valuu kaupunkeihin parempien elinolojen toivossa. Muuttoliike ja työpaikkojen luominen on Kiinan valtiolle valtaisa haaste, jonka ratkaiseminen yhdessä ympäristöongelmien kanssa tulee vaatimaan valtavia voimavaroja. Suomalaisen lämmityslaitteita valmistavan yrityksen tiloissa vieraillessa kävi selväksi, että kiinalaisen työntekijän palkkataso on suomalaiseen verrattuna alle kymmenesosa. Tätä kuitenkin kompensoi heikko tuottavuus. Pienehkössä hallissa töitä paiski lähes neljäkymmentä nuorta miestä. Suomessa vastaava luku ei ylittäisi viittä. Pullonkaulana kiinalaisilla on heikko koulutustaso, Kiina investoi koulutukseen huomattavasti vähemmän kuin monet muut maat eikä ammattitaitoista työvoimaa tahdo kaikkiin tarkoituksiin löytyä.

Toivoa paremmasta kuitenkin on. Keskusteluissa paikallisten viranomaisten kanssa voitiin huomata heidän tietoisuutensa Kiinaa kohtaavista ongelmista. Näitä ovat ympäristökysymysten ohella alueellinen ja sosiaalinen epätasa-arvo sekä ihmisoikeuspuutteet. Näitä pyrittiin myös systemaattisesti nostamaan keskusteluun. Näitä aiheita on tärkeää pitää jatkuvasti esillä. Viestin on syytä olla selkeä: olemme valmiita keskusteluun ja yhteistyöhön, mutta se vaatii teiltä myönnytyksiä ennen kaikkea suhteessa omiin kansalaisiinne ja heidän oikeuksiinsa. Demokratia on vaikeasti vietävä artikkeli, kuten olemme maailmanpolitiikassa voineet havaita, mutta hyviä käytänteitä, hallintotapoja ja ennen kaikkea uskoa omiin kansalaisiin heidän epäilemisensä sijaan on pyrittävä juurruttamaan kiinalaisiin viranomaisiin ja vaikuttajiin kaikilla tasoilla.

Kaiken kaikkiaan on mielestäni näinkin lyhyen tutustumisen perusteella selvää, ettei nykyisenkaltainen yhteiskunnallinen tilanne voi jatkua Kiinassa loputtomiin. Ristiriita virallisen ideologian sekä käytännön raa'an kapitalismin sekä edelleen jatkuvan poliittisen sorron välillä on yksinkertaisesti liiallinen. Muutoksen ituja voi kuitenkin tavata siellä täällä, myös retoriikan tasolla. Järjestelmän kestävyydestä on vaikea sanoa mitään varmaa, se voi kestää kymmeniä vuosia suhteellisen eheänä, kehittyä kohti suurempia vapauksia ja poliittista liikkumatilaa, tai se voi murtua seuraavaan maailmantalouden laajamittaiseen kriisiin. Kiinan talous on edelleen monella tapaa suhteellisen säädelty, mutta WTO-jäsenyys kytkee sen yhä enemmän osaksi maailmantaloutta, heikentäen samalla valtion mahdollisuutta välttää ulkopuolisia shokkeja.

Kaikkien etu olisi, että järjestelmä kykenisi suoriutumaan väistämättömästä muutoksestaan rauhanomaisesti ja hallitusti. Sodista ja konflikteista ei hyötyisi kukaan, eivät länsimaat, eivät kiinalaiset, eivät investoijat eivätkä paikalliset ihmiset. Kiinan voimakas heikkeneminen puolestaan hidastaisi monenkeskisemmän maailmanjärjestyksen syntymistä ja aikaansaisi pahan taantuman maailmantalouteen, mitä ei näitäkään voida pitää toivottavina kehityskulkuina. Parasta, mitä voinemme toivoa, on rauhallinen siirtymä kohti suurempia kansalaisvapauksia. "Shokkiterapian" ja romahduksen jälkiä voimme nähdä entisessä Neuvostoliitossa, jonka varoittava esimerkki lienee yksi syy siihen, että kiinalaiset poliittiset uudistukset ovat melko maltillisia. Tärkeintä on pitää huolta oikeasta suunnasta, toivoen mahdollisimman nopeaa kehitystä.

Kiinan omankielinen nimi "Zhongguo" tarkoittaa Keskustan valtakuntaa. Katsellessani valtavia rakennustyömaita erityisesti Tianjinin alueella, kuunnellessani kiinalaisten esittämiä näkemyksiä investoinneistaan koulutus- ja kehitysjärjestelmiinsä, tai tutustuessani lounaalla saksalaiseen edellä mainitun suomalaisyrityksen edustajaan, jonka syy kymmenen vuoden viettämiseen Kiinassa oli yksinkertaisesti se, että "Euroopassa on tähän verrattuna tylsää", minun ei ole vaikea uskoa Kiinan kohoavan jälleen paikalle, jossa se on vuosituhantisessa historiassaan lähes keskeytyksettä ollut. Moninapaisen maailmanpolitiikan näkökulmasta tätä ei voida pitää huonona asiana. Toivon mukaan kehitys tuo mukanaan kansanvaltaisen poliittisen järjestelmän, täydet kansalaisoikeudet kaikille kiinalaisille sekä maan täysimääräisen kytkeytymisen kansainvälisiin yhteisöihin niin kaupallisesti kuin ympäristönsuojelullisesti sekä ulko- ja turvallisuuspoliittisesti. Kiinan merkitys myös globalisaatiokehityksen politisoinnin kannalta olisi huomattava.

Puoluetuen puolesta

Viikon työmatka ulkomailla on takana ja paluu Suomeen tosiasia. Koneessa tuli havaittua, että kotimaassa on jälleen aloitettu keskustelu puoluetuista. Tämä on loistava puheenaihe jokaiselle populistille. Siinä ei voi hävitä. Kansalaisilta on helppo kerätä pisteitä kritisoimalla puoluetukien suuruutta ja kauhistelemalla sitä, miten puolueet muka väärinkäyttävät näitä varoja.

Politiikkaa tehdään aina ja se vaatii aina jonkinlaisen rahoituksen. Mikäli julkista ja avointa puoluetukea ei olisi, varat hankittaisiin jostain muualta. Käytännössä tämä tarkoittaisi varakkaita yksityislahjoittajia tai taustajärjestöjä. Nämä tuskin antaisivat poliittisille järjestöille varoja vain hyvää hyvyyttään. Sellaiset puolueet, joiden ajamat linjat eivät miellyttäisi yksityisiä rahoittajia tai sellaiset poliitikot, jotka eivät lupaisi palveluksia lahjoittajille, katoaisivat kartalta. Tätäkö todella halutaan?

Puoluetuki paitsi vähentää korruptiota, myös mahdollistaa pitkäjänteisen poliittisen toiminnan. Politiikka vaatii toimiakseen kunnollisesti myös jonkinlaisen pysyvän organisaation. Mikäli rahoitus viedään, katoaa kansanliikkeeltä huomattava resurssi mm. työntekijöiden muodossa. Tätä kansanvalta, ainakin niin kauan kuin sen hoitamisen katsotaan hoituvan parhaiten poliittisten puolueiden kautta, tuskin nykypäivänä kestäisi. Arja Alho tekisi puolueen työntekijöistä ja aktiiveista ilmeisesti mainosmyyjiä ja kirpputorikauppiaita. Itse haluaisin kuitenkin kuvitella, että puoluetoimintaa voitaisiin aktivoida sisältökeskeisimmillä toimintatavoilla.

Puoluetuen ohella nykyisin on tullut tavaksi arvostella myös poliittisia avustajia. Tämä on toinen oivallinen maali, kukapa tuntisi minkäänlaista myötätuntoa moisia pyrkyreitä ja oman edun tavoittelijoita kohtaan, joiden aika ainakin lehtien perusteella kuluu kanssaihmisten varoja väärinkäyttäessä sekä lihapatojen ääressä kaiken kustantavan kansan yksinkertaisuudelle naureskellessa. Pisteet ovat jälleen taatut ja populistin äänisaalis kasvussa. Minkäänlaisen reaalimaailman kanssa tälläkään väitteellä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä.

Joka kerta, kun puoluetukia tai avustajajärjestelmiä arvostellaan, minun tekee mieli kysyä miksi ihmiset haluavat, että heitä ja heidän näkemyksiään edustetaan huonosti tai huolimattomasti? Käsiteltävät asiat lisääntyvät ja monimutkaistuvat. Edustajan on yksinkertaisesti inhimillisesti mahdotonta hallita ja jäsentää kaikkea tarvittavaa tietoa. Siksi avustajajärjestelmä luotiin ja sitä sen piirissä myös tehdään. Yksittäiset väärinkäytökset ovat luonnollisesti ikäviä ja niitä pitää pyrkiä välttämään. Näiden perusteella koko järjestelmän runttaaminen pelkäksi puoluekouluksi ja suojatyöpaikoiksi on kuitenkin joko älyllistä epärehellisyyttä tai sitten silkkaa ilkeyttä. Iltapäivälehtien kohdalla kyse lienee molemmista.

"Paskaduuneista" ja inhimillisestä työstä

Vapun jälkeisessä yhteiskuntapoliittisessa keskustelussa lanseerattiin termi "paskaduunit". Näillä vihreää liikettä lähellä olevat prekariaattiaktivistit pyrkivät kuvaamaan sellaisia töitä, joiden tekijät toimivat alhaisen arvostuksen ammateissa usein pätkätyösuhteissa. Tällaisia töitä he itse kieltäytyivät tekemästä, pitäen niitä ihmisarvoa alentavina. Vaikka onkin helppo yhtyä näkemykseen siitä, että pätkätyöntekijöiden työolosuhteissa on paljon parantamisen varaa, ei moista ylimielistä ja tärkeää työtä halveksuvaa asennetta voi hyväksyä.

Suomalaisen pätkätyöaktivismin kuva on akateemisen, paremmista perheistä kotoisin olevan nuorison kuva. Todellisilla pätkätyöläisillä ei ole aikaa eikä mahdollisuuksia makasiineilla tiedostamiseen, vaan heidän päivänsä kuluvat juuri niissä halveksutuissa palvelualojen töissä, perhe-elämän, lastenhoidon ja parissa. Nämä ihmiset pitävät suomalaisen yhteiskunnan pyörät pyörimässä - veronsa maksaen. Heidän työnsä halveksiminen ei kerro muusta kuin heikosta yleissivistyksestä tai vajavaisesta todellisuudentajusta. Samaa kielii taloudellisen kasvun vastustaminen. Tosiasia on kuitenkin se, että mikäli tehtaan piipusta ei enää savua nouse, kärsijöinä ovat jälleen ensimmäisinä pienituloiset.

Yhtä kaukana työntekijöiden arjesta kuin eetuvirenit on kuitenkin myös se usein poliittisesta oikeistosta löytyvä joukko, joka puhuu kyllä työstä itseisarvona. He kuitenkin unohtavat kertoa ettei tämä suinkaan tarkoita kunnollista palkkaa tai jonkinlaisia inhimillisiä työolosuhteita. Työ ei ole väline toimeentuloon, vaan sitä pitää tehdä, vaikka sitten ilman korvausta. Miten muuten voisi olla ymmärrettävissä samasta porukasta kaikuvat jatkuvat vaatimukset suuremmista palkkaeroista ja -joustoista sekä valitus matalan tuottavuuden työpaikkojen kohtuuttomista kustannuksista? Palvelua porvaristolle - ehdoitta. Töiden jakaminen niihin, joita arvostetaan taloudellisesti ja niihin, joista riittää kaunis kiitos.

Suorittavan tason työt on tehtävä, muttei ilman minkäänlaisia ehtoja. Reilusta työstä on maksettava reilu palkka, jonka pitää riittää elämiseen ilman sosiaaliturvan apua. Muuta voisi kutsua jopa riistoksi tai vähintään vastuun ja riskin ulkoistamiseksi pelkästään työntekijöille. Parhaiten oikeudenmukaisuus onnistutaan takaamaan solmimalla ja noudattamalla työehtosopimuksia sekä liittymällä ammattiliittoihin neuvotteluaseman parantamiseksi ja parempien sopimusten aikaansaamiseksi. Ammatillinen järjestäytyminen voisi auttaa myös akateemisia pätkätyöläisiä, pois liiasta teoretisoinnista konkreettiseen toimintaan.

Siivous-, ruuanlaitto-, myynti ym. työt ovat tärkeitä ja arvokkaita. Tämän tulee näkyä myös palkkauksessa sekä sosiaalietuuksissa. Tätä ei "työtä arvostava" kokoomus kuitenkaan ole valmis myöntämään. Työväenaatteeseen on vielä paljon matkaa. Tämä bluffi on vaaleissa kyettävä paljastamaan. Eväitä ja näyttöä riittää.

Kolumni julkaistu Uutispäivä Demarissa 15.5.2006, kuvassa Vera Muhinan teos "Työläinen ja kolhoosinainen" Moskovassa.

Valtion haltuun

Kello käy eikä Hakulista näy. Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen kannalta ensiarvoisen tärkeä puitelakiesitys ei ole vielä edistynyt sellaiseen kuntoon, että siitä olisi saatavilla lopullista versiota. Erimielisyydet koskevat sekä tulevien kuntien kokoa, verotusta että palvelutuotantoa. Keskusta vastustaa vähimmäiskokojen määrittelyä, perusteenaan se, ettei 20-30 000 asukkaan kunta kykene vastaamaan kaikkiin palvelutarpeisiinsa. Ihmeen vähälle keskustelulle, ja mitä ilmeisimmin syrjään on jäänyt valtion ja kuntien välisen työnjaon tarkistaminen, joka voisi toimia omalta osaltaan ratkaisuna tähän ongelmaan.

Suomalaisen hyvinvointipalvelujärjestelmän ongelma on liika paikallinen vastuu. Kunnat hoitavat sellaisiakin tehtäviä, jotka ovat niille yksinkertaisesti liian suuria ja vaativia. Tämä on johtanut alueelliseen eriarvoistumiskehitykseen, läpinäkyvyyden ja demokratian heikkenemiseen sekä kansalaisten yhdenvertaisuuden ja oikeusturvan vaarantumiseen. Hyviä esimerkkejä tällaisesta eriarvoisuudesta löytyy vaikkapa vammaisten palveluista tai omaishoidon tuesta, jossa hyvää tarkoittava lakiesitys tarkoitti liian usein leikkauksia pienituloisten avustuksiin.

Jotta rahan siirtely taskusta toiseen vähentyisi, olisi uudistuksen yhteydessä ollut syytä pohtia esimerkiksi raskaan erikoissairaanhoidon siirtämistä pois kunnilta ja kuntayhtymiltä. Tätä kautta voitaisiin lähestyä kahden tason hallintoa; entistä vahvemmat työssäkäyntialueeseen pohjautuvat peruskunnat, jotka rahoitetaan nykyistä selkeämmin kunnasta kannettavilla veroilla sekä niiden tehtävien valtiollistaminen, joihin ei suurkuntienkaan veronkanto yksin riitä. Järjestelmä olisi entistä ymmärrettävämpi ja todennäköisesti myös tasa-arvoisempi.

Valtiollistamispohdinta voisi koskea menokohteiden lisäksi myös tuloja. Yhteisövero on vero, jonka tuotolle luonteenomaista on suuri kausittainen vaihtelu. Muutama vuosi sitten mm. Espoossa rahaa satoi laariin yli odotusten, paria vuotta myöhemmin taas tuotto oli suorastaan mitätön. Jatkuvuutta ja suunnitelmallisuutta tarvitsevat palvelut tarvitsisivat vakaan rahoituksen ja valtio olisi kokonsa puolesta järkevämpi taho kantamaan huomattavaa suhdanneriskiä. Luonnollisesti kunnille tulisi jättää myös taloudellinen kannuste aktiiviseen elinkeinopolitiikkaan. Onkin mielenkiintoista nähdä, mitä tarkentuva kuntaveromalli tarkoittaa yhteisöverotuottojen kannalta.

Ay-liikkeen imago-ongelmasta

Poliittisen lukutaidon tila maassamme on huolestuttavan heikko. Esimerkkeinä tästä toimivat sekä ”Työväen presidentin” kampanjan hyvä onnistuminen, keskustelu ay-liikkeen oikeudesta osallistua vaalikampanjoihin (sen sijaan siitä, että yksityiset yritykset rahoittavat vaalikampanjointia ei kukaan tunnu kantavan huolta) sekä Paperin työtaistelutoimien saama vastaanotto kansalaisten keskuudessa. Oli käsittämätöntä, miten ulkoistamisia vastaan käyty työtaistelu onnistuttiin kääntämään osoitukseksi paperityöntekijöiden ahneudesta ja epäsolidaarisuudesta sairaanhoitajia kohtaan.

Paperin työtaistelu kertoi ay-liikkeen perustavanlaatuisesta imago-ongelmasta Suomessa. Ainakin kun kaduilla käytävää keskustelua seuraa, ainoa näkyvä keskusjärjestö tuntuu olevan SAK ja ainoat sen edustama taho teollisuuden työmiehet. Näitä henkilöitä vastaan puolestaan suuntautuu muiden kansalaisten jopa vihaksi asti yltyvä vastustus. ”Miksi koneiden hoitamisesta saa parempaa palkkaa kuin ihmisten hoitamisesta?”

Kyseessä on väärinymmärrysten summa, joka sotkeutuu kateuteen. On toki totta, että sairaanhoitajien palkat ovat huonot, ja verrattuna paperityömiehiin surkeat. Mutta vaikka paperimiesten palkat puolitettaisiin, sillä ei palkattaisi ainoatakaan uutta sairaanhoitajaa tai nostettaisi heidän palkkojaan. Päinvastoin; progressiivisen tuloveron piirissä olevien paperimiesten palkkojen lasku vähentäisi verotuloja, joista riippuvaisia julkisen sektorin palkat ovat. Teollisuuden tuottaman lisäarvon siirtyminen enenevissä määrin omistajille tarkoittaisi lisääntynyttä pääomapakoa ja näiden varojen siirtymistä kevyemmän pääomaverotuksen piiriin.

Oikeisto on käyttänyt taidokkaasti hyväkseen yhteiskunnassa vallitsevaa individualismia ja luonut itselleen suotuisaa tilannetta ruokkimalla matalapalkka-alojen työntekijöiden katkeruutta parempipalkkaisia kohtaan. Sen sijaan, että vaatisivat oman asemansa ja palkkatasonsa parantamista, moni palvelualan työntekijä haluaa nähdä hyvin palkattujen teollisuustyöntekijöiden sortuvan samaan palkkakuoppaan ja epävarmuuteen, missä he itse ovat. Samaan aikaan elinkeinoelämä painostaa heikentämään sosiaalisia turvaverkkoja ja lisäämään työelämän epävarmuuksia. Yhteisen rintaman puuttuminen nakertaa ensimmäisenä heikompien etuja.

Muutosta vaaditaan myös ay-liikkeeltä itseltään. Erityisesti SAK:n ja sen liittojen on profiloiduttava myös julkisen sektorin työntekijöiden sekä naisalojen asioiden ajajana. Tämän tulee näkyä julkisuuskuvassa. Tupo-pöytä kaipaa naisia sekä solidaarisuutta julkisen sektorin aloja kohtaan. Sama koskee ay-liikkeen jo tänä päivänä tekemän kansainvälisen esiin nostoa. Miksi emme näe kampanjointia ja keskustelua tasa-arvoisten oikeuksien puolesta silloin, kun kyseessä ovat muunmaalaiset työläiset? Tätä työtä tehdään jo nyt, se on myös tuotava näkyviin.

Mikäli ay-liike epäonnistuu julkisuuskuvansa parantamisessa ja kirjainlyhenne SAK tuo vielä muutamankin vuoden kuluttua ensimmäisenä mieleen turpean ydinvoimalobbarin, tulee järjestäytymisasteessa ja poliittisessa vaikuttavuudessa tapahtumaan ikäviä muutoksia.

Kolumni julkaistu SONK:n Debatti- lehdessä 1/06

Valtiosihteerit

HS uutisoi tänään näkyvästi presidentti Halosen kielteisen näkemyksen koskien poliittisten valtiosihteerien nimittämistä korkeisiin valtion virkoihin. HS:n mukaan Halosen kanta on merkittävä linjaus tilanteessa, jossa valtiosihteerien asemasta on käyty ajoittain kiivastakin keskustelua eikä selkeään lopputulokseen ole vieläkään päästy.

Selkeys olisi tarpeen. Nykyisin työnjako on epäselvä. Usean ministeriön kansliapäälliköt arvioivat taannoin, että poliittisten valtiosihteereiden järjestelmä on sotkenut poliittisen linjanvedon ja virkamiesvalmistelun suhteen. Osa kansliapäälliköistä suhtautui valtiosihteerijärjestelmään jyrkän kielteisesti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö valtiosihteerit olisi erittäin tarpeellisia, vaan pikemminkin kyse lienee sekä valtiosihteerien toimenkuvan liiallisesta epämääräisyydestä ja virkamiesten turhautumisesta oman valtansa vähenemiseen.

Poliittiset valtiosihteerit ovat kansanvallan kannalta lähes välttämättömyys aikana, jolloin käsiteltävien asioiden määrä on moninkertaistunut ja poliitikoilla on entistä vähemmän aikaa keskittyä sen paremmin käsiteltäviin asioihin laajojen kokonaisuuksien hahmottamisesta puhumattakaan. Tämä tilanne korostaa virkamiesten asemaa liiaksi eikä sitä voida pitää demokraattisena. Poliittisen linjanvedon ja valvonnan lisääminen ministeriöissä voi auttaa tähän ongelmaan.

Suomessa toimiva vahva virkamiesvalta on lisännyt puolueiden tarvetta poliittisiin virkanimityksiin korkeita virkamiehiä valittaessa. Ministerit tulevat ja menevät, kansliapäälliköt pysyvät. Onnistuneella kansliapäällikkövalinnalla puolueen tavoitteet ja näkemykset voivat tihkua lakiesityksiin oppositioasemasta huolimatta virkamiesten ollessa asiantuntijuutensa vuoksi merkittäviä taustavaikuttajia. Vaikka luotto suomalaiseen virkamiesmoraaliin on korkealla, voi tämä tilanne pahimmillaan vaarantaa valmistelun luotettavuuden ja vaikeuttaa kansan tahdon mukaisen poliittisen linjan toteuttamista.

Jotta järjestelmä pysyisi kansanvaltaisena, on löydettävä tapoja estää liiallinen byrokratian valta. Tämän vuoksi olisi edettävä kohti järjestelmää, jossa jokaiseen ministeriöön nimitettäisiin poliittinen valtiosihteeri. Nämä paikat olisivat avoimen poliittisia ja niissä toimivien henkilöiden tarkoituksena olisi sekä avustaa ministeriä että varmistaa poliittisen tahdon välittyminen lakiesityksiin. Alun perin valtiosihteereistä kaavailtiin myös eräänlaisia varaministereitä käytettäväksi mm. EU-asioiden hoidossa. Tämä järkevä ajatus ei sittemmin täydellisesti toteutunut, nyt se olisi aika elvyttää ja saattaa voimaan.

Tulevaisuudessa ministeriöiden korkein johto voisikin siis koostua ministeristä, valtiosihteeristä ja virkamiesjohtajasta (kansliapäälliköstä), joista ministeri valtiosihteereineen edustaa poliittista päätöksenteko- ja linjauspuolta ja kansliapäällikkö riippumatonta ja puolueetonta virkakoneistoa. Tämänkaltainen järjestelmä olisi paitsi nykyistä avoimempi ja kansanvaltaa korostavampi, myös vähentäisi tarvetta poliittisiin virkanimityksiin korkeimpia valtion virkoja täytettäessä. Toki on huomattava, ettei puoluekirjaa voida esteenäkään pitää edes tässä tulevassa järjestelmässä, mutta siinä sitä ei voida enää pitää edellytyksenä.

Kuvassa valtioneuvoston linna, Niklas Sjöblom

Köyhille asuntoja -Vantaalle

Asukastoiminta on tärkeä ja keskeinen osa kansalaistoimintaa kaupungista riippumatta. Parhaimmillaan tämä tarkoittaa osallistumista ja osallisuutta lähiympäristön ja oman alueen suojeluun ja kehittämiseen. Olisikin näin. Ongelma on, että suurin osa näistä "seuroista" ja Pro Asuntoni Arvonnousu -liikkeistä ovat pelkkiä vastustus- ja valitusautomaatteja. Toiminta ei ole minkään yhteisön tai yhdyskunnan kehittämistä, vaan ennen kaikkea jonkin usein yleishyödyllisen hankkeen vastustamista. Omaa lintukotoa ei suostuta näkemään osana laajempaa kaupunkikokonaisuutta.

Esimerkkejä ei sen paremmin Helsingissä kuin muualtakaan tarvitse kaukaa hakea. Töölöön suunnitellusta asunnottomien asuntolasta on noussut käsittämätön meteli. Itse itsensä "kaikkien asukkaiden edustajiksi" nimenneet kellokkaat ovat alkaneet vastustaa suorastaan raivokkaasti sitä, että Helsingin kaupunki kunnostaisi omistamansa kiinteistön asuntolakäyttöön. Mikseivät asunnottomat voisi mennä jonnekin muualle? Miksi meidän hyväosaisten pitäisi katsella moisia epäsikiöitä kotikulmillamme? Ja ajatelkaa lapsia!! Nehän traumatisoituisivat ja saattaisivat esittää kotona vaikeita kysymyksiä sekakäyttäjiä kaduilla nähdessään.

Sama laulu toistuu kaikkialla. Mitä hienompana itseään ja asuinaluettaan ihmiset pitävät, sen kielteisemmin he suhtautuvat vähäosaisten tukemiseen yleensä ja asunnottomien auttamiseen erityisesti. Hyvä omatunto ostetaan korkeintaan hyväntekeväisyyskeräyksiin osallistumalla. Jos Suomessa järjestettäisiin gaaloja Amerikan malliin, tämä minkkimuuri paistattelisi omassa itsetyytyväisyydessään niissä -purnaamassa veroistaan. Vastuuta muista ihmisistä ei kanneta, eikä demokraattisia menettelytapoja kunnioiteta. Minä, minä, minä ja sitten muut, ehkä.

Not in my backyard! Töölö ei ole ainoa. Edellispäivänä mieleni pahoitti Siltasaari -lehti. Tämä ilmaisjakelu tarttui mukaani Hakaniemen ympyrätalon S-marketista. Ennen kyseisen "lehden" avaamista tuumin pääkirjoituksen todennäköisesti vastustavan kaikenlaista pääkaupunkiseudun kehittämistä. Eikä minun tarvinnut taaskaan pettyä. Tällä kertaa vastustettiin Eläintarhanlahdelle mahdollisesti nousevaa ravintolapaviljonkia ja asuntolaivoja. Eivätkö ne voisi mennä jonnekin muualle? Miksi Minun näköalani pitää pilata? Vuosaari-lehdessä paheksuttiin puolestaan Pro Whatever -liikkeen nimissä asuntorakentamista ilmiönä ylipäätään. Lista on loputon, makasiineista ei tarvitse edes puhua.

Alueiden asukkailla tulee luonnollisesti olla mahdollisuus tulla kuulluksi suunnitelmia laadittaessa, oikeus osoittaa tyytymättömyyttään sekä pyrkiä vaikuttamaan päätöksiin laissa sallituin keinoin. Ilmiselvää on myös se, että ajoittain valitukset ovat aiheellisia, Suomessa on tehty paljon huonoja kaupunkisuunnittelullisia päätöksiä. On kuitenkin keskeistä huomata, että tällaiset kansalaisjärjestöt ja -verkostot ovat aivan liian usein muutaman äänekkään aktiivin muodostamia keskustelukerhoja, jotka eivät ole sen paremmin edustuksellisia, läpinäkyviä kuin demokraattisiakaan. Vaikka toisaalta näiden "seurojen" toimintaa seuraillessa on helppo ymmärtää, ettei niissä ainutkaan tervejärkinen kauaa vanhene. Asukastoiminta tarvitsisi ryhtiliikkeen.

Kuva Siltasaaresta by Niklas Sjöblom

Eesti

Vietin vapunalusaikaa ystäväni Randelin kanssa Virossa tavaten sikäläisiä sosialidemokraattisia toimijoita ja viettämässä vapaa-aikaa. Randel Länts on Viron sosialidemokraattien puoluesihteeri, erittäin lahjakas nuori mies, joka on aiemmin työskennellyt mm. Euroopan parlamentin sosialidemokraattisessa ryhmässä Willy Brandt-ohjelman palveluksessa sekä avustanut virolaista europarlamentaarikkoa Toomas Hendrik Ilvestä. Matka oli monella tapaa hieno ja mielenkiintoinen, mutta myös puhutteleva.

Viro on vastakohtaisuuksien maa. Tallinnan keskusta on yhtä suurta rakennustyömaata pilvenpiirtäjineen, kun taas pienissä kylissä, joiden läpi ajoimme, aika vaikuttaa pysähtyneen. Kehityksen merkkejä näkyy kuitenkin kaikkialla maassa, myös maakuntakaupungeissa. Itsenäistyminen on tarkoittanut vaurastumista ja vapautta, joskin molemmat ovat jakautuneet perin epätasaisesti. Useimpien nuorten ihmisten mahdollisuudet ja vaihtoehdot ovat ennen näkemättömän hyvät, joskin pienen vähemmistön asiat ovat ehkä huonommin kuin koskaan. Tämä ajaa heitä etsimään identiteettiään ja hyväksyntää myös erittäin arveluttavien ja ikävien ilmiöiden ja aatesuuntien parista. Vanhan eurooppalaisen yliopisto- ja kulttuurikaupunki Tarton keskustassa näki nuoria skinheadeja pilottitakeissaan, joiden hihoissa liehui sini-musta-valkea White Pride- ja SS-tunnusten joukossa.

Itsenäisessä Virossa sosialidemokraattien asema on kauan ollut heikohko, vaikkakin kasvava. Historiallisten syiden sekä lukuisten puoluefuusioiden kautta puolueen kannattajakunta on jakautunut suomalaisittain mielenkiintoisesti. Sosialidemokraatteja Virossa äänestävät ennen kaikkea kulttuuripersoonat, älymystö, vasemmistoliberaalit ja vihreästi ajattelevat nuoret -sekä maanviljelijät. Osasyynä tässä on, ettei, monista muista entisistä Neuvostoliiton osavaltioista ja satelliiteista poiketen Viron sosialidemokraateissa ole käytännöllisesti katsoen lainkaan entisiä kommunisteja. Neuvosto-Viron poliittinen eliitti löysi uuden kotinsa ennen kaikkea keskustapuolue Keskerakondista sekä kansanpuolue Rahvaliitista.

Markkinaliberaalia talousmallia soveltavassa Virossa sosialidemokraattien tavoiteasettelu on ollut maltillinen. Demarit ovat myös olleet kannattamassa Viron nopeaa integroitumista läntisiin kansainvälisiin yhteistyörakenteisiin kuten EU:iin ja NATO:on. Eurooppalainen ulottuvuus on vahvasti korostunut erityisesti Toomas Hendrik Ilveksen myötä. Ilves valittiin valtaisalla äänivyöryllä europarlamenttiin ja hänen henkilökohtainen suosionsa siivitti demarit historialliseen vaalivoittoon. Puolueella on hallussaan tällä hetkellä kolme Viron kuudesta europarlamenttipaikasta. Muihin keskeisiin sosialidemokraattisiin yhteiskuntapoliittisiin vaatimuksiin kuuluu muun muassa progressiiviseen verojärjestelmään siirtyminen. Tämä ei kuitenkaan ole kovinkaan monen muun puolueen tavoitteissa, mm. oikeistolainen Reformierakond vaatii tasaveron laskemista tulevalla vaalikaudella 17%:iin.

Kulkiessa Viron kaupungeissa ei voi välttyä pohtimasta Euroopan historiaa sekä Suomen ja Viron erilaisia kohtaloita. Ystäväni vei minut katsomaan isoäitinsä vanhoja, kerran pakko-otettuja maita. Vanhasta kodista on jäljellä enää kivijalka. Millaista terrorismia onkaan ollut sellainen järjestelmä, joka on ajanut ihmiset kotoaan tuhansien kilometrien päähän ja jossa miljoonat menettivät henkensä pakkotyössä tai teloituksissa, mielenvikaisen poliittisen järjestelmän -ja sitä väärinkäyttäneiden rikollisten- uhreina? Ja kuinka lähellä oli, ettei meillä Suomessa, menetettyjen alueiden evakkoja lukuunottamatta, käynyt samalla tavalla. Poliittinen kahtiajako ja terrori esti niin Baltian maita kuin monia muitakin yhteiskuntia kehittymästä osana eurooppalaista viitekehystä viidenkymmenen vuoden ajan. On uusien sukupolvien tehtävä huolehtia, ettei tällaista enää milloinkaan tapahtuisi.

Vastakohtien Viro itsenäistyi yhtenäisenä, mutta suurten länsi-integraatiotavoitteidenkin toteuduttua kansallinen suunta on hakusessa. Laululavoille tuskin on paluuta. Tulevaisuus löytyy toivottavasti osana vahvaa eurooppalaista yhteisöä. Rohkaisevia esimerkkejä paremmasta huomisesta löytyy. Sen koin niin osallistuessani puiden istuttamiseen yhdessä Tartumaan demareiden kanssa etelävirolaisella hakkuuaukealla, kuin ystäväni kertomuksessa isoisästään EU-jäsenyydestä äänestettäessä. Erilaisiin unioneihin terveen epäluuloisesti suhtautunut, elämää nähnyt mies oli todennut lopulta myönteistä äänestyspäätöstä tehdessään äänestäneensä lastenlastensa puolesta. "Se oli sinulle. Ehkä tämä liitto on parempi." Ei koskaan enää sotaa.

Kuvissa Pikk Hermannin torni Tallinnassa sekä Pärnun kaupungin vaakuna.

Nälkä aina vieraanamme

Viime viikkoina köyhyys on puhuttanut runsaasti. Mm. tutkija Mikko Kauton toimittama julkaisu Suomalaisten hyvinvointi 2006 on todennut suomalaisessa yhteiskunnassa olevan käynnissä selvästi havaittavissa olevan eriytymiskehityksen. Vaikka maassamme keskimääräinen hyvinvointi on kasvanut, voimme havaita huomattavan ihmisjoukon aseman heikentymisen. Osa kansasta, ja huomattavan suuri osa lapsista, uhkaa pudota kelkasta.

Päällisin puolin kaikki näyttää hyvältä. Suomalaisten hyvinvointi ja palvelut (HYPA)- kyselyn mukaan viime vuosina on edetty hyvään suuntaan. Aineistosta selviää mm. työllisyyden paraneminen, koulutustason kohoaminen sekä yhä useamman suomalaisen entistä parempi terveydentila ja taloudellinen asema. Niiden kotitalouksien määrä, jotka katsovat pakollisten menojen kattamisen olevan "hankalaa" tai "erittäin hankalaa" käytettävissä olevilla tuloilla, on puolittunut muutamassa vuodessa.

Käärme luikerteleekin paratiisiin ennen kaikkea työttömyyden ja periytyvän syrjäytymisen johon usein liittyy koulupudokkuus, kautta. Suomessa on viime vuosina tehty runsaasti sellaisia yhteiskuntapoliittisia ratkaisuja, joilla työn kannustavuutta on lisätty. Tämä on onnistunut erittäin hyvin. Selkeänä johtopäätöksenä on, ettei kannustinloukuista enää tiettyjä yksittäistapauksia lukuunottamatta juurikaan voida puhua. Vähimmäisetuuksien reaaliarvon hidas kehittyminen verrattuna työtuloihin on korostanut eron syntymistä nimenomaan työssä käyvien ja työmarkkinoilta syrjässä olevien välille. Tämä on johtanut myös kasvaneeseen lapsi- ja naisköyhyyteen.

Köyhyyden mittaaminen on monimutkaista. Tulonjakoaineistoihin perustuva tutkimus kertoo köyhyyden voimakkaasta kasvusta, sen sijaan kyselyaineistoihin pohjaava tutkimus kertoo muilla tavoin mitatun köyhyyden vähentyneen. Ensimmäisen mittarin mukaan voisimme katsoa köyhyyden olevan vähäisintä silloin kun kaikilla menee huonosti. Näinhän olikin, mm. laman aikana. Tätä ei voida pitää erityisen tavoiteltavana lähtökohtana keskustellessamme köyhyyden vähentämisestä. Eriarvoistuminen on kuitenkin luonnollisesti mahdollista myös supistuvan köyhyyden oloissa. Siksi nämä kaksi käsitettä tuleekin erottaa toisistaan.

Avainasemassa on työmarkkinoille osallistumisen lisääminen ja peruskoulutuksesta eteenpäin siirtyminen. Tässä on kuitenkin keskeistä havaita ns. rangaistuslinjan, ts. kannusteiden lisäämisen sosiaalietuuksien reaaliarvoa heikentämällä saapuneen tiensä päähän. Tutkimusten valossa voidaan pitää itsestään selvänä, ettei sosiaaliturvan, varsinkaan vähimmäisturvan, varassa eläminen kannata. Siksi näiden etuuksien piirissä olevien ihmisten olon tekeminen entistäkin tukalammaksi on väärin eikä sillä saavuteta haluttuja tuloksia. Työmarkkinoiden piiriin pääsyn helpottamista tuleekin etsiä entistä enemmän pohjoismaisen mallin eli aktiivisten työvoimapoliittisten toimenpiteiden avulla. Tämä puolestaan vaatii julkisia lisäpanostuksia, ei leikkauksia.

Nuorten asema korreloi vanhempien kanssa. Vanhempien tai vanhemman köyhyys, työttömyys tai päihdeongelma altistaa lapset ja nuoret vastaaville ongelmille. Perhetausta vaikuttaa edelleen liiaksi, eikä paljon tällä saralla saavuttanut hyvinvointivaltio ole valmis. Selkeä johtopäätös on, ettei mahdollisuuksien tasa-arvoa voi olla olemassa ilman lähtökohtien tasa-arvoa. Tämä käy hyväksi ajattelulliseksi pohjaksi sosiaali-, työmarkkina-, koulutus- ja talouspolitiikan suuntaviivoja laadittaessa.

Kameleontti (kok.)

Kokoomus on todennut jatkavansa sille hieman huonosti istuvien työmieshaalareiden käyttöä myös eduskuntavaaleissa. "Työväen presidentin" kampanja oli kieltämättä onnistunut veto ja monella tapaa uutta suomalaisessa poliittisessa keskustelussa. Onnistuminen koski kuitenkin lähinnä imagoa ja ilmettä. Politiikan sisällön muuttumisesta merkittävästi parempaan suuntaan ei ollut vastaavaa varmuutta.

Oikeistopuolueiden muodonmuutos on eurooppalainen trendi. Reseptiä on kokeiltu muuallakin. Suomeenhan oikeiston työväki-teema matkittiin Ruotsista, jossa tätä käyttää maltillinen kokoomus eli Moderaterna. Nyt vuorossa on uuden puheenjohtajansa myötä Ison-Britannian konservatiivipuolue. Samaan tapaan nämä puolueet haluavat esiintyä sekä yhteiskunnallisena muutosvoimana ja politiikkaansa ihmisläheisempään suuntaan uusineina. Viesti on: me välitämme.

Moni kakku päältä kaunis. Tosiasiassa niin Ruotsissa kuin muuallakin kyse on epärehellisemmässä retorisessa paketissa tarjoilluista samoista vanhoista oikeistolaisista tavoitteista eli valtion menojen karsimisesta, yksityistämisestä sekä työntekijöiden oikeuksien heikentämisestä. Ruotsissa hyvinvointivaltion nimiin vannovat kokoomuslaiset haluavat keventää verotusta 250 miljardilla kruunulla. Tämä on viidennes valtion budjetista. Samalla vanhempainvapaita halutaan lyhentää, heikentäen tällä tavalla työn ja perheen yhteensovittamista.

Briteissä konservatiivien puheenjohtaja David Cameron, "the compassionate conservative" on puolestaan, Ruotsin tapaan, pyrkinyt muuntamaan toryjen imagoa enemmän kansalaisia miellyttävään suuntaan. "Nasty party" on ilmaisu, jota tuskin kovin moni haluaa omaan joukkueeseensa liitettävän. Tämä kuitenkin oli konservatiivien kuva kansalaisten keskuudessa, kiitos thatcherismin ja sitä seuranneiden heikkojen konservatiivijohtajien.

Cameronin idea on ollut esiintyä yleisönsä mukaan. Hän on profiloitunut paitsi "New Labourin työn jatkajana", myös "liberaalina konservatiivina" ja omilleen hän on luonnollisesti todennut olevansa "conservative to the core." Cameron on ehtinyt paitsi sekä vastustaa että kannattaa mm. lukukausimaksuja, myös minimipalkkoja ja Irakin sotaa. Tästä syystä hän onkin saanut lempinimen kameleontti. Katso Labourin kunnallisvaalikampanjan varsin hauska -ja paljonpuhuva video.

Media-aikana ja poliittisen muistin lyhentyessä päivä päivältä kameleontti voi menestyä. Työväestön puolella, kehitysyhteistyömäärärahojen puolella, julkisten palveluiden puolella. Vallassa ollessaan yksityisiä palveluita, pakkokilpailuttamista ja työllisyysmäärärahojen leikkausvaatimuksia."Me olemme uusi työväenpuolue -emmekä mainitse tässä sitä, että käytännössä vastustamme työntekijöiden edunvalvontajärjestöjen merkittävää yhteiskunnallista asemaa." Kuulostaako tutulta? Ikävä kyllä oikeistolaisista saadaan vain harvoin sosialidemokraatteja -vaikka käytössä olisikin hyvä mainostoimisto.

Puhe piirikokouksessa

Ohessa puheenvuoroni Varsinais-Suomen sosialidemokraattien kevätpiirikokouksessa 22.4.2006

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät toverit!

Nimeni on Esa Suominen ja olen Sosialidemokraattiset Opiskelijat SONK ry:n puheenjohtaja. Haluan lyhyesti mainita muutamia näkökulmia liittyen EU-puheenjohtajuuskauteen, kunta- ja palvelurakenneuudistukseen, eduskunnassa käsittelyssä olevaan hedelmöityshoitolakiin sekä eduskuntavaaleihin.

Toverit!

Suomi toimii loppuvuonna Euroopan Unionin puheenjohtajamaana. Tämä tarkoittaa sosialidemokraateille oivallista tilaisuutta nousta suomalaisen EU-keskustelun eturiviin. Aika on käytettävä suomalaisen EU-politiikan aktivointiin, yleisen tulevaisuusorientoituneemman ja integraatiomyönteisemmän ilmapiirin luomiseen sekä sosiaalisen Euroopan teemojen keskusteluun nostamiseen. Samalla kausi tarjoaa mahdollisuuden markkinoida pohjoismaista hyvinvointivaltiomallia vastauksena Euroopan kasvu- ja kilpailukykyhaasteisiin.

SDP:n on otettava aloitteellinen rooli puheenjohtajuuskauden asialistan määrittelyssä ja käytettävä aika täysimääräisesti tavoitteidemme edistämiseksi sekä julkisuuskuvamme parantamiseksi. Meidän on osoitettava olevamme Suomen eurooppalaisin ja kansainvälisin poliittinen liike, jolla on kykyä ja tahtoa kehittää unionia. Vahva ja toimiva EU on myös Suomen kansallinen etu. Aiemmin keskustelimme kansainvälistymisen haasteista. Suojautuminen ja sulkeutuminen ei ole ratkaisu, vaan politiikan vieminen ylikansallisten markkinavoimien tasolle.

Toverit!

Kunta- ja palvelurakenneuudistus on etenemässä ratkaisevaan vaiheeseensa. Tulevat viikot ovat ratkaisevat. On erittäin tärkeää, että laki tulee sisältämään selkeät kehittämislinjaukset. Tavoitteena tulee olla työssäkäyntialueisiin perustuvat nykyistä selkeästi suurimmat peruskunnat, joille määritellään suuntaa-antava minimikoko. Tulevaisuudessa tulee pyrkiä kohti tilannetta, jossa julkinen sektori koostuu peruskunnista ja valtiosta. Monitasoinen hallinto hämärtää demokratiaa ja aikaansaa läpinäkyvyysongelmia. Vahvemmat kunnat tarkoittavat parantunutta ja vahvistunutta kansanvaltaa sekä parempia julkisia palveluita.

Hallituskumppani Keskustalle on tehtävä selväksi, että mikäli lakiin ei saada riittävää tahtotilaa, voidaan tätä työtä jatkaa seuraavassa hallituksessa jonkun muun kumppanin kanssa. Hanke on liian tärkeä kaikkien kansalaisten kannalta jäädäkseen poliittisen pelin tai valtapyrkimysten uhriksi. Uskon ja toivon myös Keskustan ymmärtävän tämän ja luotan hallituksen kykyyn saada aikaan tämä kansallisesti elintärkeä linjaus sellaisessa muodossa, joka täyttää keskeisimmät tavoitteet. Viestin on oltava selkeä, peruutuspeiliin ei voida katsoa.

Toverit!

Kunta- ja palvelurakenneuudistusta tehtäessä meidän on katsottava myös peiliin. Kuntarajat eivät kaadu odotetulla tavalla monilla sellaisillakaan paikkakunnilla, joilla sosialidemokraateilla on merkittävä valta-asema. Tästä on viimeaikaisia huonoja esimerkkejä mm. Uudeltamaalta ja Pirkanmaalta. Myös Turun seutu on haasteellisessa tilanteessa. On selvää, ettei valtion taholta voida sallia sellaista kehitystä, jossa kehyskunnat "saartavat" keskuskaupungin. Alueen elinkeinoelämän veturin eristäminen ja sen sitä kautta tapahtuva hiipuminen on varmin tapa saattaa koko seudun talous ja hyvinvointi syöksykierteeseen, josta ei hyödy kukaan. Syyksi kehyskuntien liittymiseen nimenomaan keskuskaupunkiin ei kuitenkaan riitä keskuskaupungin ongelmien ratkaiseminen, vaan yhteistyöstä on koiduttava hyötyä kaikille siihen osallistuville.

Hyvät toverit!

Eduskunnassa on käsittelyssä runsaasti tunteita herättänyt lakiesitys hedelmöityshoidoista. Tämä pieneltä tuntuva asia koskee vain pientä osaa väestöstä, mutta siitä on kasvamassa symbolisesti tärkeä asia, aikamme kuva. Nämä asiat sijoittuvat korostuneesti perinteisen – ja edelleen relevantin- oikeisto-vasemmisto-jaon ulkopuolelle, konservatiivisuus – liberaalisuusakselille. Erityisesti monet nuoret hahmottavat maailmaansa korostuneesti tämänkaltaisten yhteiskunnallisten kysymysten kautta. Tämän vuoksi myös sosialidemokraattien on valittava puolensa tämänkaltaisissa asioissa.

Vaihtoehtoja on kaksi. Erilaisuuden kunnioittaminen vai vanhakantainen moralismi? Uuskonservatismi vai muuttuvien perheiden hyväksyminen ja tukeminen? Oma kantani on selvä. SDP:n ja sen edustajien on seistävä nykyisen hallituksen esityksen takana, joka takaa oikeuden hoitoihin myös itsellisille naisille ja naispareille. Samalla parisuhdelakia on täydennettävä adoptio-oikeudella. Hyvät toverit, miettikää. Miksi me haluaisimme estää toivottuja lapsia syntymästä rakastaviin koteihin? Lapsen etu on lämmin ja turvallinen koti sekä rakastavat ja vastuuta kantavat vanhemmat tai vanhempi. Tämä ei liity sukupuoleen tai seksuaaliseen suuntautumiseen.

Hyvät toverit!

Lähestyvissä eduskuntavaaleissa ratkaisevia tekijöitä tulevat olemaan profiiliamme korottava ja vahva ohjelmatyö, sen onnistunut esilletuonti sekä onnistunut ehdokasasettelu. Vaalikampanjan tulee olla selkeän optimistinen ja tulevaisuususkoinen. Menneistä saavutuksista on syytä olla ylpeä, mutta niiden kertaaminen ei tule riittämään poliittisen muistin ollessa turhan lyhyt. Haluan nähdä sosialidemokraattisen kampanjan, joka korostaa kykyämme hyvinvointivaltion vastuulliseen uudistamiseen erityisesti painottamalla valtion positiivista roolia, sosiaalipolitiikan universalismia, koulutusta ja työhön kannustamista ei ihmisten rankaisemisen, vaan valmiuksien ja mahdollisuuksien antamisen kautta. Myös aloitteellisuus ja eteenpäinmeno suhteessa Euroopan Unionin kehittämiseen olisi tärkeä, dynaamisen ja aikaansa seuraavan SDP:n merkki.

Hyvät toverit!

Haluan tehdä tätä eduskuntavaalityötä yhdessä teidän kanssanne. Vaikka olenkin monille teistä uusi tuttavuus ja työskentelen tällä hetkellä Helsingissä, ovat juureni syvällä Varsinais-Suomessa. Lapsuudenkotini sijaitsee noin kymmenen kilometrin päässä täältä Kaarinassa. Turun sosialidemokraattinen opiskelijayhdistys TOSY ry on asettanut minut ehdolle jäsenvaaliin Varsinais-Suomen vaalipiirissä. On mukava palata takaisin kotiin.

Kiitoksia!

Kuvassa kokouksen pitopaikka Manilla

Kiri kiri -harakiri?

Koulutuspolitiikka puhuttaa aina ja jatkuvasti. Elinkeinoelämän keskusliitto EK julkisti eilen koulutus- ja työvoimapoliittiset linjauksensa. EK on työväenliikkeen näkökulmasta katsottuna kadehdittavan hyvin liikkeellä vaaliohjelmien teon alla ja luultavaa on, että jossain muodossa moni näistä vaatimuksista löytyy ainakin Kokoomuksen vaaliohjelmasta. EK:n linjausten mukaan toinen korkeakoulututkinto pitäisi säätää maksulliseksi.

Samaan aikaan toisaalla, Isossa-Britanniassa pohditaan opintojen nopeuttamista tiivistämällä opiskelutahtia. Lukukausimaksujen Britanniassa yhä useampi opiskelija tulee nääntymään velkataakkansa alle ja hallitus suunnittelee helpottavansa velkataakan kertymistä tiivistämällä opiskelutahtia. Edellispäivän The Times tiesi kertoa aikomuksista luoda ns. fast track degrees -järjestelmä, jossa opinnot suoritettaisiin kahdessa vuodessa loma-aikoja hyväksikäyttämällä. Myös joustavan opiskelun malleja kehitetään, tavoitteena yhä useampi korkeakoulutettu. Korkeakoulutuksen laajentamista pidetään ratkaisevan tärkeänä kansakunnan tulevaisuuden kannalta.

Heikkenevien huoltosuhteiden Euroopassa ja Suomessa tehostamista luonnollisesti tarvitaan eikä koulutus ja koulutuspolitiikka ole mikään poikkeus. Suomen tapauksessa toisten tutkintojen kohdalla on myönnettävä olemassa olevat ongelmat. Harvaa toista tutkintoa saadaan valmiiksi asti. Liian usein opinnot katkeavat, koska opiskelija saa alkuperäistä koulutustaan vastaavaa työtä. Pääsykokeiden kautta sisään mennyt toisen tutkinnon opiskelija kuitenkin vie paikan joltakulta muulta. Sama koskee jatko-opiskelijoita, monen väitöskirjan teko katkeaa työpaikan myötä kuin seinään. On selvää, ettei tätä tilannetta voida pitää toivottavana.

Samaan aikaan on kuitenkin kysyttävä, pahennammeko osaamisongelmaamme asettamalla liian suuria paineita niin korkeakoulujärjestelmälle kuin opiskelijoille? Tehokkuusvaatimusten ylikorostuminen kaiken muun kustannuksella vääristää järjestelmän perimmäistä tarkoitusta, joka on kriittiseen ajatteluun kykenevän, sivistyneen ja toivottavasti myös emansipoituneen kansalaisen tuottaminen. Putkitutkinnoilla ja jo esikoulussa alkavalla erikoistumisella näitä ihmisiä ei synny. Luovan tietotalouden oloissa voidaan perustellusti kysyä, tuottaisiko tällainen järjestelmä edes elinkeinoelämän kaipaamia osaajia? Tuskin. Pikemminkin se tuottaa loppuunpalaneita fakki-idiootteja.

Toisen tutkinnon suorittamista ei ole syytä asettaa maksulliseksi. Nopeutuva rakennemuutos vaatii usean alan osaamista, miksi siis hankaloittaa tämän hankkimista, tai estää se pienituloisilta? Heitä toisesta tutkinnosta kiinnostuneet usein ovat. Totta kuitenkin on, että jonkinlaisia sääntöjä ja velvoitteita tarvitaan. Korkeakoulujen aloituspaikat eivät saisi toimia laskuvarjoina työpaikan saannin viivästyessä syystä tai toisesta. Eräs ratkaisu olisi tämänkaltaisten opiskelijoiden korostunut ohjaaminen maisteriohjelmien piiriin, perustutkinto-opiskelun sijasta. Työmarkkinoiden vetävyys opintojen loppuvaiheessa on myös keskeinen tekijä. Valmistuvilla ei olisi vastaavanlaista tarvetta pelastautua toisen tutkinnon piiriin mikäli he voisivat olla varmempia työpaikastaan.

Kysymys määräajoista Britannian mallin tapaan ei ole Suomessa ajankohtainen. Meillä perustutkinto on maisterin, ei kandidaatin kuten briteissä. Meikäläisen järjestelmän joustavuus tarjoaa ylivertaisia etuja brittiläiseen malliin verrattuna. Työtehtävien vastaanottaminen, perheellistyminen tai kansainvälistyminen vaihto-opiskelujaksolla ovat meillä mahdollisia, taaten suomalaisille opiskelijoille ylivoimaiset ammatilliset valmiudet, elämänkokemuksista puhumattakaan, moniin eurooppalaisiin kollegoihinsa verrattuna. Samalla myös nopea opiskelu on mahdollista, kukaanhan ei estä tenttimästä ahkeraan tahtiin. Järjestelmämme on monella tapaa oivallinen ja tehokas, pitäkäämme vahvuuksistamme, eli tasa-arvosta ja joustavuudesta, kiinni.

Ennen oli kaikki paremmin?

Tuntuuko teistä ajoittain siltä, että eduskunta viettää suurimman osan aikaansa täysin toisarvoisten asioiden parissa? Ei mikään ihme, kun seuraa vaikkapa viime aikojen lööppisatoa poliitikkojen osalta. Tv-ohjelmista kertovien "uutisten" joukkoon on mahtunut pääministerin tekstiviestiskandaalia, katkelmia espoolaisen kansanedustaja Susanna Rahkosen (sd.) nettipäiväkirjasta, jossa hän vertasi Keskustan puoluesihteerikandidaattia olmiin sekä muuta yhteiskuntamme tulevaisuuden kannalta oleellista keskustelua. Tätä ennen puhuttivat ennen kaikkea ravintolatupakointi sekä polkupyöräkypärät.

Mistä tämä johtuu? Samaan aikaan eduskunnassa tehdään kuitenkin vakavaa ja pitkävaikutteista työtä sellaisten suurten asioiden kimpussa kuin kunta- ja palvelurakenneuudistus ja valtiontalouden budjettikehykset tuleville vuosille. Lööpeiksi näistä ei kuitenkaan ole. Kaupallisen median tarkoituksena on ennen kaikkea tuottaa voittoa omistajalleen ja mikäli tämä onnistuu parhaiten jättämällä vakavat asiat huomiotta ja keskittymällä helposti sulatettavaan ja kevyeen roskaan, näin tapahtuu. Miljoona kärpästä ei voi olla väärässä.

Osasyy on kuitenkin myös politiikan muutoksella. Siinä, missä ennen keskityttiin huomattaviin rakenteellisiin kysymyksiin esimerkiksi yhteiskunnallisen tulonjaon kysymyksissä, on politiikka laajentunut tänä päivänä entistä enemmän henkilökohtaiseen sfääriin ja yksityiseen elämään. Tätä on pidettävä merkkinä yhteiskunnan yhä pitemmälle etenevästä individualisoitumiskehityksestä. Haluamme tietää yhä enemmän poliitikkojen yksityiselämästä liiemmin kysymättä miksi. Samalla myös politiikan asialista määrittyy useammin ns. omantunnon kysymysten ympärille, pois rakenteista pieniin symbolista arvoa saaviin yksittäiskysymyksiin.

Summa summarum; suurta tarinaa on politiikasta, erityisesti vasemmiston kohdalla, entistä vaikeampi löytää. Vihreälle ideologialle riittää marginaalin politisoiminen. Tässä he ovat onnistuneet liiankin hyvin, sillä tämän varjossa oikeiston pitkän linjan tavoite, talouden ja talouspolitiikan siirtäminen poliittisen arvokeskustelun piiristä asiantuntija-alaksi, on hyvin pitkälle onnistunut. Tarvitsemme vakavampaa poliittista journalismia sekä selkokielisempää politiikkaa vaikeistakin asioista. Vastuu on myös jokaisella kansalaisella. Valtaa käytetään aina ja on hyvä pysyä tietoisena, mitä valtakirjallasi tehdään.

Kolumni julkaistu Kaarina-lehdessä 19.4.2006

Eurooppalainen ulkomuseo

Italian Sardinia. Lämpimiä iltoja, kauniita, uneksivia pikkukaupunkeja, muinaisten sivilisaatioiden kulttuurisaavutusten raunioita ja hyvää ruokaa. Rauhallista elämänmenoa ajoittain puuroutuvasta liikenteestä huolimatta. Kaikkialla vanhoja lippalakkipäisiä miehiä istuskelemassa ryhmissä, nuoria ei juuri näy. Baareissa ja ravintoloissa, jotka hallitsevat kaupungin elinkeinoelämää ääntä pitää ukkojen lisäksi televisio ja Rai UNO, jonka ohjelmavirtaa näyttää vuorokaudenajasta riippumatta hallitsevan harmaapäinen sankarilaulaja, jonka taustalla lanteitaan keikuttavat kuubalaiset tanssitytöt ja jota kuulolaitteella varustettu yhtä harmaapäinen talk show-juontaja haastattelee.

Kauniista ilmoista ja ihastuttavista maisemista huolimatta mielen valtaa kysymys, tältäkö näyttää keskisen Euroopan, ja sitä kautta koko EU-alueen tulevaisuus? Suuret saavutukset on saavutettu, nykyisin keskitytään lähinnä turvaamaan vanhaa ja muistelemaan hyviä suuruuden aikoja. Innovaatiot vähissä leivän tullessa lähes ainoastaan elämyspalveluista, joita tarjotaan talouskasvun teosta uupuneille. Tämä voisi olla totta lähes koko mantereen mittakaavassa. Vanha manner vanhenee ja sen väestö vähenee dynaamisuuden tullessa lähes ainoastaan menestyksennälkäisten maahanmuuttajien taholta. Nämä suostuvat työskentelemään alhaisilla palkoilla ja kurjissa oloissa; luoden samalla kanta-asukkaille illuusion omasta hyvästä tilanteestaan.

Italia itsessään näyttää varoittavaa esimerkkiä. The Economist kertasi Italian vaalien alla maan talouden murheellisia lukemia, alle prosentin taloudellinen kasvu ja murheellisen surkea julkisen talouden tila yhdistettynä alhaiseen työllisyysasteeseen. Samaan aikaan italialaisiin perheisiin syntyy keskimäärin 1,2 lasta, vähiten Euroopassa. Ei vaadi matemaatikkoa toteamaan, ettei yhtälö ole kestävä. Vaikka matkailu pelastaakin paljon ja Italia kieltämättä on harvinaisen siunattu sekä ilmastonsa, luontonsa että kulttuurihistoriansa puolesta tällä saralla, olisi järjestelmässä oltava useampia kantavia jalkoja. Nykyisellään italialainen teollisuus on äärimmäisen herkkää erityisesti Aasiasta tulevalle kilpailulle. Tarvitaan uusia menestyksen aloja ja tehokasta perhepolitiikkaa, joka mahdollistaisi naisten lisääntyvän osallistumisen työmarkkinoille.

Sama tauti, vaikkei yhtä pahana, vaivaa monia eurooppalaisia kansantalouksia. Vaikka maanosasta löytyy paljon myös tulevaisuususkoa luovia esimerkkejä kuten pohjoismaat ja niissä erityisesti Ruotsi ja Tanska, Suomeakaan unohtamatta, ovat nämä kuitenkin koko Euroopan kehityksen kannalta vähempimerkityksisiä Keski-Euroopan suuriin talouksiin verrattuna. Näiden vauhtiin saaminen olisi eurooppalaisten järjestelmien rahoituksen kannalta ensiarvoisen tärkeää. Nämä maat tarvitsevat rakenteellisia muutoksia sekä investointeja ennen kaikkea työvoimansa osaamistasoon, tutkimus- ja kehitystoimintaan, koulutukseen sekä sosiaaliseen liikkuvuuteen. Tätä kautta on mahdollista kehittää tietoon ja osaamiseen perustuvaa yhteiskuntaa ja taloutta, jossa Euroopalla on suhteellinen etunsa. Samaan aikaan olisi erityisesti EU-tasolla pyrittävä sellaisen poliittisen toimintatilan luomiseen, jolla globaalitalouteen voidaan tehokkaasti vaikuttaa ja jonka puitteissa kansallisia hyvinvointivaltioita voidaan rakentaa.

Monet katsovat uusiin EU-maihin dynamiikan toivossa. Näyttäväthän erityisesti Baltian maat huimia kasvulukuja. Näitä on pidetty eräänlaisina malleina vapaan kilpailun ja säätelemättömän markkinatalouden hyvistä puolista. Totuus on kuitenkin toisenlainen. Nämä valtiot ovat maksaneet taloudellisesta menestyksestään kovan hinnan yhteiskuntiensa sosiaalisen hajoamisen ja laajamittaisen maastamuuton muodossa. Samalla ne ovat varsin heikosti valmistautuneita tietopohjaiseen talouteen. EU-8 (entiset Neuvostoliiton osavaltiot ja satelliitit) käyttää tutkimukseen ja kehitykseen vain keskimäärin vain 0,8% BKT:staan kun Länsi-Euroopan keskiarvo on 2%. On myös muistettava, että on helppo osoittaa kaksinumeroista kasvua tilanteessa, jossa lähtötaso on historiallisista vääryyksistä johtuen valitettavan matala. Näistä maista ei ole koko Euroopalle malliksi.

Voidaan tietysti kysyä, miksi pyrkiä ehdoin tahdoin nopeaan taloudelliseen kasvuun? Mitä vikaa on Sardinian mallissa, jossa aika kuluu mukavasti laiturilla istuskellen? "Enemmän aikaa, vähemmän roinaa", kuten eräs suomalainenkin puolue tavoitteensa linjasi. Miksi tavoitella jatkuvasti enemmän maallista hyvää, kun vähemmälläkin pärjäisi, samalla kun vapaa-aika lisääntyisi ja elämänlaatu paranisi? Ja miksi emme voisi eurooppalaisella tasolla pyrkiä "Maailman Floridaksi"? Visio tulevaisuudestahan voisi olla se, jossa nousevan Aasian sadat miljoonat kulutuskykyisiksi muuttuneet kansalaiset viettävät lomiaan idyllisessä Euroopassa.

Ajatusleikkinä tämä voi kuulostaa hetken verran jopa hauskalta, mutta harva kansalainen vaikkapa Suomessa olisi tosipaikan tullen valmis asumaan kylmemmissä huoneissa tai ottamaan velkakaksioonsa asumaan useampia sukupolvia. Italiankin nuorten keskuudessa kyse lähes aina välttämättömyyden pakosta, ei minkäänlaisesta vapaaehtoisesta valinnasta. Eikä kulutuksen kasvun tarvitse aina välttämättä tarkoittaa jotain negatiivista. Tehokkaammat tuotantomenetelmät ja palveluihin perustuva talous mahdollistavat korkeamman elintason pienemmällä ekologisella rasituksella, kaupallinen kysyntä puolestaan luo tämänkaltaiselle kehitykselle kannusteen. Jo nykyisinkin olemme kyenneet yhdistämään tuottavuuden kasvun myötä lyhyemmät työajat ja parantuneen elintason, ei ole syytä olettaa tämän muuttuvan tulevaisuudessa, mikäli tahtoa ja näkemystä riittää.

Jotta taantuminen ulkomuseoksi voitaisiin välttää, tarvitaan Euroopan laajuista kasvustrategiaa, joka rakentaa vahvuuksillemme. Erityisen tärkeää tämä on Suomessa, jossa huoleton mandoliininsoittaja kohtaa kylmän todellisuuden välimereläistä virkaveljeään nopeammin ja konkreettisemmin.

Kuva: Torre della Maddalena Algherossa

Vanhusten oikeuksista

Suomessa lapsiperheiden tukijarjestelma on kansallinen ylpeydenaihe ja syysta. Vaikka etuuksissa ja palveluissa parantamisen varaa luonnollisesti onkin, voidaan jarjestelmaa kokonaisuudessaan pitaa erittain tasokkaana ja lasten oikeudellista asemaa erittainkin hyvana. Suomalainen jarjestelma alkaa toimia jo ennen lapsen syntymaa vanhempainlomien merkeissa. Lapsilisien ym. etuuksien lisaksi lasten oikeudet on taattu subjektiivisin oikeuksin mm. kunnalliseen paivahoitoon. Tata on pidettava erittain merkittavana perhe- ja tasa-arvopoliittisena linjauksena, jonka menestymisen taustalla lienee osaltaan se, etta naisten tyohonosallistumisen lisaamisesta seka elinkeinoelama etta tyontekijat ovat voineet olla yhta lailla kiinnostuneita.

Kautta aikojen lasten hoidossa on ilmennyt poliittista ristivetoa. Vasemmisto on kannattanut julkista paivahoitoa, oikeisto puolestaan naisten kotonaoloon kannustavaa kotihoidon tukea tai kotiapulaisten palkkaamisen helpottamista. Nama nakemykset vaikuttavat edelleen monen keskustelun taustalla. Suomalaisen jarjestelman kehittamista onkin leimannut kompromissihakuisuus naiden kahden vaihtoehdon valilla, jossa painopisteeksi on noussut valinnanvapaus. Taman vuoksi meilla on panostettu seka paivahoitoon etta luotu kotihoidon tuen jarjestelmia. Jalkimmainen tuki on erityisen suomalainen innovaatio ja siina nakyy ennen muuta Keskustan vahva asema yhteiskunnassamme.

Lapsiperheiden ja lasten asema on siis varsin turvattu yhteiskunnassamme. Mielenkiintoista on kuitenkin se, etta vastaavanlaista kehitysta ei ole millaan muotoa samassa mitassa tapahtunut vanhusten huollossa. Verrattuna lapsiin ei ikaihmisilla ole turvanaan subjektiivisia oikeuksia palveluihin. Palveluiden saamisen perusteet ovat saadetyt ehdollisemmin ja epatasmallisemmin kuin lasten kohdalla. Hyvan vertailun naista eroista esittaa tutkija Matti Heikkila Valtioneuvoston kanslian julkaisussa 5/2005 "Julkinen hyvinvointivastuu sosiaali- ja terveydenhuollossa.

Vanhukset asettaa ongelmalliseen tilanteeseen heidan palveluidensa korostunut riippuvaisuus tulkinnoista seka kunnallisista maararahoista. Tama nakyy mm. keskustelussa vanhusten kotipalvelusta. Paljon kiitelty kotitalousvahennys on varmasti tuonut uusia tyopaikkoja ja toiminut monella tapaa tavoitellusti, mutta uskallan silti vaittaa taman palvelun kohdistuvan suurimman tarpeen sijasta maksukykyisimmille. Luonnollisesti tama tarkoittaa vapautuvia resursseja kunnalliselle puolelle, mutta on samaan aikaan tyyppiesimerkki universalismin rapautumisesta julkisten palveluiden kohdentuessa vain niille, jotka eivat muuta saa. Kunnallinen kotipalvelu on liian usein satunnaista, riippuvaista asuinalueesta ja karsii henkilostopulasta.

Suomalainen hyvinvointivaltio ei siis ole valmis. Se tarvitsee lisapanostuksia niin lapsiinsa kuin vanhuksiinsakin. Ikarakenteen muuttuessa on epatodennakoista, etta suomalaisella yhteiskunnalla olisi taloudellisia mahdollisuuksia saataa vanhusvaestonsa palveluoikeudet samaan juridiseen vahvuuteen kuin lapsilla. Parantuvien elakkeiden oloissa tama ei ole valttamatta taydessa mitassa tarpeellistakaan. Tulevaisuudessa tulee kuitenkin vahvistaa myos vanhusvaeston palveluoikeuksia. Peruslahtokohdan, universalismin ja tasa-arvon hengessa, tulee olla hoivan takaaminen julkisen sektorin toimesta, luonnollisesti kuitenkin niin, etta vanhusvaesto osallistuu kustannusten kattamiseen. Ihmisarvoinen vanhuus osana yhteiskuntaa kuuluu kaikille kansalaisille, eika tata voida jattaa vain markkinoiden hoidettavaksi.


p.s. Iloista paasiaista kaikille. Pakkaan laukkuni ja lahden paremman puoliskoni kanssa viikonlopuksi Algheroon Sardiniaan. Tiistaina palaillaan taas Suomeen ja asiaan...

Kuvassa Koukkuniemen vanhainkoti Tampereella

Minne menet Italia?

Eraat lahihistorian tiukimmista ja retoriikaltaan moukkamaisimmista vaaleista ovat ohi. Kun alahuoneen tulos on selva, on Romano Prodin johtama vasemmistokoalitio l'Ulivo saanut 49,8% aanista Silvio Berlusconin oikeistokoalition 49,7%:a vastaan. Uudet vaalisaannot takaavat l'Ulivolle tassa tilanteessa 55 % alahuoneen paikoista. Ylahuoneen eli senaatin tulos saattaa kuitenkin ajaa Italian kaaokseen, mikali vasemmisto ei kykene varmistamaan enemmistoa myos siella. Kamarien ajautuminen poikkeaviin enemmistoihin halvaannuttaisi Italian poliittisen jarjestelman ja johtaisi todennakoisimmin uusiin vaaleihin.

Jo tassa vaiheessa vaalin tuloksesta voidaan kuitenkin paatella kaksi asiaa. Ensimmainen koskee mediassa kaytavia vaaleja ylipaataan, toinen puolestaan italialaisen yhteiskunnan kehittymista tasta eteenpain. Kuten todettua, Italian vaalikamppailu muistutti monin paikoin mutapainia, jossa vastustajan ja hanen kannattajiensa nimittely "juopoiksi" ja "mulkuiksi" lanseerattiin osaksi poliittisen keskustelun arkipaivaa. Suomessa otsikoihin nousseet olmit ovat pienta tahan verrattuna. Yhtymakohtia moniin muihin viimeaikaisiin lokavaaleihin on helppo loytaa. Euroopassa ollaankin siirtymassa amerikkalaistyylisiin vaalikampanjoihin "likaisten temppujen osastoineen".

Populistinen melskaus hautasi alleen asiakysymykset. Italialla ei suotta ole Euroopan sairaan miehen mainetta. Berlusconin valtakaudella talous on kasvanut surkeaa alle prosentin vauhtia, Italian syntyvyys on Euroopan alhaisimmalla tasolla, tyollisyysaste matala ja julkinen talous on kuralla. Nyt naista asioista ei keskusteltu kaytannollisesti katsoen lainkaan. Kansainvalisten tv-yhtioiden haastattelemat italialaiset vahvistivat: kumpikaan vaihtoehto ei vakuuta minua. Berlusconi kykeni, yhteiskunnan surkeasta tilasta huolimatta, erinomaisella mediaosaamisellaan kaappaamaan show'n ja poliittisen aloitteen. Kasvava aanestysprosentti alkoi hyodyttaa myos hanta.

Paaministeri Berlusconin saavuttama erinomaisen hyva tulos kaikesta edella mainitusta huolimatta kertoo ennen kaikkea median ja karismaattisen julkisuuskuvan voimasta. Berlusconi hallitsee yksinoikeudella Italian mediaa ja asiakysymysten jaadessa sirkushuvien alle kykeni lahes selviytymaan kuiville. Huolimatta siita, etta Berlusconi on kulkenut skandaalista toiseen, kayttanyt sumeilematta valtaansa ajaakseen syytesuojaa itselleen ja ystavilleen, ollut toistuvien korruptioepailyjen kohteena jne, on han Italian sodanjalkeisen historian pitkaaikaisin paaministeri, eika hanen kolmas kautensa ollut kaukana.

Suomalaisilla ja muillakin eurooppalaisilla on ollut syyta toivoa Berlusconin tappiota ja Italian hallituksen vaihtumista. Romano Prodin koalitio, mikali kykenee hallituksen muodostamaan, on huomattavasti edeltajaansa sitoutuneempi mm. eurooppalaisen yhteistyon rakentamiseen. Entisena komission puheenjohtajana Prodilla on vankkaa Eurooppa-osaamista. Onkin oletettavaa, etta Prodi tulee profiloitumaan enemman teoillaan kuin suurilla puheillaan ja oikeusjutuillaan. l'Ulivon 280-sivuinen ohjelmajarkale, johon on saatu sitoutumaan koko italialainen keskustavasemmisto sosiaaliliberaalista Margherita (Paivankakkara)-puolueesta vanhakantaisiin kommunisteihin sisaltaa useita merkittavia ehdotuksia, joista esimerkkina kayvat mm. tyovoiman sivukulujen leikkaaminen joka rahoitetaan paaomaveron korotuksella seka palauttamalla perintovero.

Italian siirtyminen vasemmalle johtaa toivon mukaan samankaltaisiin tuloksiin myos muissa keskeisissa euromaissa seka Ruotsissa. Erityisen tarkeaa olisi nahda sosialistien nousevan hallitusvastuuseen Ranskassa ja Hollannissa. Tata kautta voitaisiin jalleen lahestya tilannetta, jossa erityisesti eurooppalaisessa yhteistyossa voitaisiin pyrkia kohti ihmiskasvoisempaa ja sosiaalisempaa integraatiota. Onnistuakseen tama vaatii laajaa yhteistyota kautta Euroopan. Berlusconin todennakoinen kaatuminen palvelee tata tavoitetta erinomaisesti.