Sorvin ääreen

Takaisin kotona. Matkailu avartaa aina. Vaaleihin valmistautuvassa Espanjassa eivät kampanjat suuria ulkomainoksia lukuunottamatta katukuvassa näkyneet. Sen sijaan uutislähetykset täyttyivät valtavilta näyttävistä vaalijuhlista, joista ei puuttunut lippuja, serpentiinejä ja väkeä. Tv-asemien gallupien mukaan hallitsevat sosialistit vaikuttavat pysyvän edellä, jää nähtäväksi.

Kauniit espanjalaiset kaupungit tarjoavat ajateltavaa myös kaupunkisuunnittelusta kiinnostuneille. Ei niin pientä kylää, etteikö sen keskusta olisi ollut kävelyaluetta. Sevillassa ja Cordobassa pystyi kävelemään korttelikaupalla ilman, että piti kuunnella moottoreita tai väistellä näitä länsimaisia pyhiä lehmiä. Ja olivatko keskustat kuolleita? Eivät todellakaan, vaan täynnä liikkeitä, kahviloita ja klubeja, sekä ihmisiä. Miten Suomessa voi vastaavankaltaisen saavuttaminen olla niin mahdotonta, edes rajatummalla alueella? Sinällään joissain liikkeissä oli myös ihmeteltävää. Jos olisin yksityisyrittäjä, saattaisin epäröidä paperikauppani nimeämistä "Jumalan rakkaudeksi".

Kotimaan uutisista onnistuin pysymään kiitettävän kaukana. Erkki Tuomioja sai näemmä aikaan myrskyn vesilasissa esittämällä ajatusleikin bensiinin säännöstelystä. En ole kuullut tarkkaa esitystä, mutta jonkinlainen kontrolli bensiinin kulutuksen suhteen tulee todennäköisesti olemaan todellisuutta jossain vaiheessa joka tapauksessa, halusimme tai emme. Ja olisi useita syitä myös haluta sitä. Kehottaisin niin Marja Tiuraa kuin muutamia muitakin keskittymään pikemminkin omien avaustensa esittelyyn ja kehittelyyn kuin muiden kyttäilyyn ja pikkunäppärään vinoiluun. Erityisesti demareille tämän pitäisi olla viime vaaleja silmällä pitäen itsestäänselvää.

Kyseisille päivänpolitiikan pikkusieluille, ja muillekin, suosittelen kampanjoiden kuumentuessa kehittävää lukemista, joka auttaa muistamaan miksi tätä poliittista toimintaa ylipäänsä harjoitetaan. Ehdin lomalla kokea kaksi hienoa lukuelämystä, toisen kaunokirjallisen ja toisen faktakirjallisuuteen liittyvän. Frederic Manningin teos "Harva hyvin kuolee" kertoo brittisotilaista ensimmäisessä maailmansodassa. Kaunis ja koruton kertomus turhista kuolemista ja tavallisten rivimiesten tunnoista sellaisten tapahtumien keskellä, johon he eivät itse voi vaikuttaa.

Toinen pysähdyttävimpien lukuelämysten listaan kohoava teos on Naomi Kleinin uutuus "The Shock Doctrine", joka vyöryttää lukijan eteen kielellisesti taidokkaan ja lähdeaineistoltaan vakuuttavan esityksen nykyaikaisesta globaalikapitalismista ja sen kehityksestä sekä sen asettamasta haasteesta demokratialle sekä kansalaisten väliselle tasa-arvolle. Suosittelen lämpimästi jokaiselle yhteiskuntapolitiikasta ja maailman tilasta kiinnostuneelle.

Kuvassa kirjat sekä Espanjan sosialistien logo, joka muistuttaa suuresti Suomen SDP:n tulevaa logoa.

Eviva Espanja

Blogikirjoitteluun tulee viikon mittainen tauko, sillä ennen väliaikaisesti uusiin töihin siirtymistä vietämme vaimon kanssa viikon verran yhteistä lomaa. Tällä aikaa puhelimeen vastataan vain erityisen painavista syistä ja sähköpostista ynnä muista kotimaan uutisista pyritään pysymään irti. Palaillaan maaliskuun alussa!

Aamuajatuksia kielistä

Aamun radiouutiset tiesivät kertoa ruotsin kielen kirjoittamisen vähentyneen rajusti viime vuosien aikana. Erityisesti pojat sekä Itä- ja Pohjois-Suomessa asuvat nuoret jättävät ruotsin kirjoittamisen sikseen. Uutisen mukaan syynä on paitsi pakkoruotsin leima, myös käytännöllisyys. Ruotsin kieltä ei lähiympäristössä käytetä eivätkä nuoret näe sen oppimisesta olevan hyötyä. He katsovat pärjäävänsä maailmassa englannin kielellä.

Ruotsin kielen pakollista opiskelua perustellaan historialla, kulttuurisiteillä, pohjoismaisella yhteistyöllä, vähemmistöjen oikeuksilla ja kansallisena erityispiirteenä. Kaikki nämä ovat aivan valideja perusteluita. Ongelmallista on myös, mikäli suomalaisnuorten kielitaito rajoittuu yhteen kieleen, englantiin, siten, että yhteytemme lähimpiin kulttuuriympäristöihin uhkaa katketa.

Mutta mutta. Kulttuuriyhteyksillä ja historialla voitaisiin perustella muitakin valintoja. Esimerkiksi venäjän kielen. Niin kauan kuin allekirjoittanut on osallistunut jonkinlaiseen opetukseen on venäjän osaajien määrän vähyyttä surtu. Meillä on varsinkin itäisissä osissa maata varsin tiheitä yhteyksiä, kasvavaa kulttuurivaihtoa ja tarvetta venäjän arkiosaamiselle. Historiallisesti ja kulttuurisesti Venäjällä on Suomessa ollut, ei toki Ruotsiin verrattavaa, mutta kuitenkin huomattavaa merkitystä. Hyvä kysymys on, olisiko valtiollista itsenäisyyttä koskaan tullut osana Ruotsia.

Voitaisiinko Suomessa tulevaisuudessa harkita mallia, jossa voi valita nykyiseen tapaan ensimmäisen kielen verrattain vapaasti (käytännössä useimmiten englannin) ja toisena kielenä joko ruotsin tai venäjän? Jompi kumpi olisi valittava, perusteluina juuri usein esitetyt historiallis-kulttuuriset syyt. Muita kieliä voisi kurssitarjottimeensa myöhemmässä vaiheessa lisätä omien halujensa mukaan. Sekä ruotsin että venäjän opetuksen riittävät resurssit tulisi turvata koko maassa.

Tässä mallissa ongelmaksi toki nousee, että vain toinen kyseisistä kielistä on Suomessa kansallinen kieli, jonka asema on määritelty perustuslaissa. Kukaan ei esittäne venäjän lisäämistä kansalliseksi kieleksi. Uhkaisiko tällainen valintamahdollisuus ruotsinkielisen väestön oikeuksia, vai ovatko ne jo nyt kuollut kirjain suuren osan valtaväestöä ollessa käytännössä vailla ruotsin kielen taitoa?

Työelämän vaatimukset ja ammatillinen koulutus

Suomalaisen peruskoulun nauttiessa Pisa-menestyksestä jälleen tänä vuonna on koulutuspoliittisen keskustelun painopiste siirtynyt toiselle ja korkea-asteelle. Jo usean vuoden olemme voineet lukea useasta raportista ja strategiasta linjauksen ammatillisen koulutuksen profiilin korottamisesta ja Suomea uhkaavasta ammatillisten osaajien pulasta. Tällä on perusteltu koulutuksen painopisteiden muutosta, ennen muuta pieneneviä aloituspaikkamääriä korkeakouluissa.

Profiilin nostoa tarvitaan, kyllä. Kysymys kuuluu, miten? Ammattiosaajia tarvitaan, tämäkin on totta. Kysymys kuuluu, millaisia? Elinkeinoelämä on keskittynyt vaatimuksissaan "työelämän tarpeita" vastaavien ammattilaisten kouluttamiseen. Työvoimakapeikkoja tulisi täyttää entistä nopeammin, ja ratkaisuksi on esitetty mm. osatutkintojärjestelmää, jossa yhä korostuneempi osa opinnoista suoritettaisiin työssä oppimalla. Perusteluna on paitsi työvoiman saatavuus, myös abstraktiksi jäävä "todellisten tarvittavien taitojen oppiminen". Varmoja työpaikkoja luvataan, ja yhteiskuntakin pääsisi halvemmalla.

Kuulostaa hyvältä, mutta onko sitä? Ei ole.

Miksi ei ole?

Ennustaminen on vaikeaa, erityisesti tulevaisuuden ennustaminen. Kuitenkin muutamia selkeitä kehitystrendejä voidaan havaita. Työelämän ja koulutuksen kannalta oleellisia ovat työtehtävien moninaistuminen, rakennemuutoksen nopeutuminen ja uuteen vaiheeseen etenevä globalisaatio.

Työelämätarpeista käytävä keskustelu liikkuu Suomessa kvartaalitalouden ehdoilla, huomioimatta pitkän aikavälin tarpeita. Nuorten kohdalla toisen asteen koulutusvalinta määrittää käytännössä elämän ja työuran suunnan neljäksi kymmeneksi vuodeksi. Tilanne, jossa elinkeinoelämä puhuu neljännesvuosista, on ristiriita huomattava.

Koulutusjärjestelmän tulisi, ainakin yhteiskunnan rahoittaman ja järjestämän sellaisen, keskittyä ennen muuta kansalaisten vakuuttamiseen ja heidän elämänmahdollisuuksiensa turvaamiseen. Kuka takaa, että tiettyyn sorviin täsmäkoulutettu nuori kykenee menestymään kyseisellä opilla eläkeikäänsä asti? Ei kukaan. Yrityksiä kiinnostaa voiton tuottaminen. Mikäli tehdas on kannattavaa siirtää muualle, se siirtyy. On myös oletettavaa, että ne osat tuotantoprosesseista, jotka tulevat pysymään ja kehittymään nimenomaan Suomessa, vaativat tulevaisuudessa yhä suurempaa teknologian hallintaa. Välineet kehittyvät nopeasti. Mitä tapahtuu, jos työvoiman osaaminen on kapea-alaista, eikä taivu helpolla uusiin osaamisvaatimuksiin?

Liiallinen täsmäkoulutus vain tiettyyn teolliseen työtehtävään paitsi vähentää nuorten valinnanmahdollisuuksia jatkokoulutuksensa tai uralla etenemisensä suhteen, myös tekee heistä liiallisen riippuvaisia yhdestä työnantajasta. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä kukaan heistä ei jää eläkkeelle samasta yrityksestä tai työtehtävästä. Tämän vuoksi he jäävät ensimmäisinä rakennemuutoksen jalkoihin. Täsmäosaaminen erityisesti teollisuudessa on monin paikoin vaikeasti siirrettävää.

Tilanteessa, jossa toisen asteen koulutus ei ole antanut nuorille riittäviä yleisiä oppimisvalmiuksia, tai väheksynyt liiaksi kielten, kulttuurien, tai muiden yleissivistävien aineiden merkitystä, jäävät nämä ihmiset vaikeaan tilanteeseen sorvin siirtyessä tai tuotantoprosessin monimutkaistuessa. Heidän on vaikeampi oppia uutta, tai ajatus uuden ammatin opiskelusta ja kouluun paluusta ovat henkisesti raskaita.

Osatutkintojärjestelmää myydään kauniilla sanakäänteillä ammattitaidon arvostamisesta, mutta tosiasiallisena tarkoituksena on saada koulutusjärjestelmä palvelemaan yritysten lyhyen tähtäimen etuja, jotka ovat toisenlaiset kuin työvoiman pitkän tähtäimen edut. Työnantajastaan riippuvainen työvoima pysyy helposti nöyränä eikä vaadi oikeuksiaan yhtä terhakkaasti kuin sellaiset työntekijät, joiden osaamisella on käyttöä myös yhden yrityksen ulkopuolella.

Koulutus on paitsi sivistyksellinen itseisarvo, myös väylä kiinnittyä työn ja osallistumisen kautta yhteiskuntaan. Ammatillista koulutusta tulee kehittää yhteiskunnan toimesta suuntaan, jossa se takaa paitsi hyvät ammatilliset valmiudet, myös mahdollisuuden jatkuvasti parantaa omaa osaamistaan sekä monipuolistaa sitä. Tämä vakuuttaa työntekijät muutosten varalta, ja toimii pitkällä tähtäimellä myös elinkeinoelämän eduksi, koko yhteiskunnasta puhumattakaan.

Tulevaisuuden koulutuspolitiikan tulee rakentua ennen muuta pitkäjänteiseen analyysiin yhteiskunnallisesta kehityksestä. Käytännössä tämä voisi tarkoittaa oppivelvollisuuden laajentamista kattamaan toisen asteen koulutus, nuorisoasteen koulun toteuttamista, jolla lisättäisiin opiskelijoiden mahdollisuuksia yhdistellä teoreettisia ja käytännöllisiä opintoja, sekä aikuiskoulutusmahdollisuuksien parempaa takaamista kaikille kansalaisille. Ajatus "koulun päättymisestä" on hylättävä. Oppiminen ei pääty koskaan.

Artikkeli on julkaistu Sosialidemokraattiset Opiskelijat SONK ry:n julkaisemassa mielipidelehti Debatissa 1/08

Tiedustelupalvelua

SDP:n puheenjohtajakisa on vasta alussa ja lisää ehdokkaitakin saattaa ilmestyä radalle. Mielipidetiedusteluita aiheesta on kuitenkin jo alkanut ilmestyä. Tulokset vaihtelevat jonkin verran tekijän mukaan, mutta myös sen mukaan keneltä kysytään, puolueen luottamushenkilöiltä vai kaikilta kansalaisilta.

Vaihtelu näkyy kaikkien, mutta erityisesti Erkki Tuomiojan kannatuksessa. Tuomioja saa säännönmukaisesti paremmat kannatuslukemat silloin, kun asiaa kysytään tavallisilta ihmisiltä. Piirihallitusten jäsenistä Tuomiojaa kannatti MTV3n gallupin mukaan 19%. Sunnuntain Aamulehden mukaan SDP:n kannattajista Tuomiojaa kannatti peräti 28%. Viime viikolla Iltalehti mittasi Tuomiojalle puolueen kannattajien keskuudessa 33%:n kannatuksen.

Sekä Aamulehdessä että Iltalehdessä nostetaan esiin vielä eräs SDP:n kannalta keskeinen kysymys. Tuomiojaa kannattavat erityisesti nuorimmat vastaajat. Toki osa tästä kannatuksesta selittyy hänen laajalla tunnettuudellaan verrattuna lähes keneen tahansa muuhun poliitikkoon. Mutta, väittäisin, suuri osa myös tunnistettavalla ja kannatusta nauttivalla poliittisella linjalla.

Mielipidetiedusteluilla ei tätä kisaa voiteta tai hävitä. Mutta ajattelemisen aihetta ne antavat. Nuoret ja sellaiset puolueen kannattajat, jotka eivät tällä hetkellä miehitä komiteoita näkevät Tuomiojassa parhaan johtajan sosialidemokraateille. Teemmekö me tätä heille vai jo valmiiksi asemissa oleville? Kenellä onkaan aiheesta paras tieto, miten ja kenen vetämänä puolue kapuaa jälleen Suomen suurimmaksi?

Free Kosovo

Sanat viikonvaihteeksi

SDP:n pj-kierros käynnistyi eilen televisiossa. Eilinen A-Talk jätti vielä hieman kylmäksi, kunnon asiaan ei päästy. Sinällään ehdokasnelikko on varmasti lämmettyään pätevä ja monipuolinen ja he näyttivät myös tulevan kohtuullisen hyvin toimeen keskenään. Onnistujia olivat Tuomioja ja Kumpula-Natri, Urpilainen jäi vielä hieman varjoon. Filatov onnistui näyttämään siltä, mikä hänen vahvuutensa onkin, kompromissilta.

Vihreänä valituksi tullut kansanedustaja Merikukka Forsius loikkasi Kokoomukseen. On helppo yhtyä monessa paikassa esitettyihin arvioihin, keskimääräinen taso kohosi sekä vihreässä että sinisessä eduskuntaryhmässä. Huomionarvoista on kuitenkin tasainen virta vihreistä poispäin ja nimenomaan kohti oikeistoa. Luukkainen ja Kouros lähtivät jo, Forsius nyt. Kertooko tämä laajemmasta ilmiöstä?

Juha Peltonen jatkaa rehvakkaan raisulla linjalla myös tämän päivän Demarissa. En viitsi puuttua siihen, keitä Peltonen haluaa potkia päähän buutseillaan, mutta hänen journalismikäsityksensä on sanalla sanoen erikoinen. Hänen mukaansa puolueen "päälinjaa tukevia näkemyksiä tulee esitellä enemmän kuin muita". Ensinnäkin minusta puolueen päälinjaa on aika ajoin melkoisen vaikea hahmottaa ja uskoisin, että se on jatkuvasti jonkinlaisen keskustelun kohteena. Toiseksi kuvittelisin, että erityisesti mielipidepalstalla kriteerinä ei olisi tuo jonkin (minkä?) tahon määrittelemä "päälinja", vaan juttujen journalistinen taso sekä palstatilan määrittyminen suhteessa siihen miten paljon tietyn näkemyksen omaavia mielipiteitä lehteen tulee. Mutta minä en toki ole journalisti.

Ja vielä oikein asiasta. Sosiaaliturvan valitusjonoille on tehtävä jotain. Helsingin Sanomat poimi asian näyttävään uutiseen jokin aika sitten. Tämä huoli erityisesti sosialidemokraattien on kuultava. Porvarihallitus ei ole lisännyt, pikemminkin päinvastoin, valitusten käsittelyn resursseja. Vuosien jonoihin nääntyvät ovat enimmäkseen matalasti koulutettuja, rankassa ruumiillisessa työssä terveytensä menettäneitä reilu viisikymppisiä. Heitä uhkaa pitempiaikainen toimeentulo-ongelma yhdessä luottamuksen menettämisen kanssa. He ovat suuri ja kasvava joukko maan hiljaisia, joille hyvinvointivaltio on kääntänyt selkänsä.

Tasa-arvosta ja kuntalisistä

Mikä tahansa poliittista kannatusta etsivä liike kohdistaa usein huomionsa nimenomaan lapsiperheisiin. Ja miksei kohdistaisi? Ongelmia ja arjen haasteita on, ja monessa suhteessa lapsiperheet kohtaavat aitoja taloudellisia ja elämänlaatuun liittyviä haasteita. Lisäksi teemat ovat poliittisen viestinnän kannalta hyviä. Lapsiperheiden asialla oleva kykenee helposti profiloitumaan tulevaisuusorientoituneena.

Mutta, mutta. Asiat ovat kaikkea muuta kuin yksinkertaisia. Otetaanpa esimerkkinä lasten hoito.

Kotihoidon kuntalisät tuovat monen kotona lapsiaan hoitavan perheen arkeen tervetullutta taloudellista tukea. Kotihoidontukea perustellaan jokaisen oikeudella hoitaa lapsiaan halutessaan kotona, muutenhan tämä valinta olisi vain rikkaiden hyvä, lisiä taas usein myös kuntatalouden näkökulmasta. Päivähoitopaikat ja niiden järjestäminen maksaa, lisät voivat tulla kunnalle lyhyellä tähtäimellä halvemmaksi. Lisäksi hyvänä selkänojana toimii uudelleen suosituksi noussut vanha ajatus kotona hoitamisen ylivoimaisuudesta niin lasten kuin vanhempien kannalta.

Mutta kolikolla on kääntöpuoli. Kotona lapsiaan hoitaa miltei aina äiti. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että työmarkkinoiden tasa-arvo heikkenee. Naisten työurista tulee katkonaisia ja he jäävät jälkeen ura- ja ansiokehityksessä. Tämä säteilee kautta linjan mm. myöhemmin saatavan eläkkeen määrään. Avioerotilanteissa näiden ihmisten, useimmiten siis naisten, leipä jää kapeaksi. Yhteiskunta on myös usein investoinut aktiivi-ikäisiin aikuisiinsa mm. koulutuksen kautta. Vastineeksi odotettuja verotuloja jää kilahtamatta kassaan, kun väki on työvoiman ulkopuolella. Tätä seikkaa ei kuntataloudessa juurikaan katsella.

Erityisesti kuntapuolella ongelmaksi koituu myös työvoiman saatavuus. Samat kunnat, jotka valittavat työvoiman puutetta palvelusektorillaan, ostavat naiset kotiin hoitamaan lapsiaan kuntalisien turvin. Ongelmallisena voidaan pitää myös sitä, että kuntalisät asettavat perheet täysin eriarvoiseen asemaan riippuen siitä, millä puolella rajaa satutaan asumaan.

Poliittisesti asia on todella vaikea. Menepä vastustamaan makrotaloudellisiin näkökulmiin nojautuen kuntalisiä, ja saat kimppuusi kaikki. Syytöksiä lasten sosialisoinnista ja perheiden unohtamisesta alkaa sadella. Helppoa olisi vaatia vain päivähoitomaksujen laskemista, mutta jostain pitäisi säästääkin, jotta rahaa löytyisi moiseen. Terveydenhuolto, vanhusten hoivasta puhumattakaan, tarvitsisi sekin lisäresurssinsa. Sitäpaitsi erityisesti vanhuspuolella kysyntä kasvaa ja laatu laahaa jo nyt muiden pohjoismaiden perässä.

Ei helppoa ole. Ongelmia voidaan toki erityisesti tasa-arvopuolella ratkaista perhevapaiden tasaisemmalla jakamisella, samaten kehittämällä mahdollisuuksia työskennellä osa-aikaisesti siten, ettei työmarkkinakytkentä katkeaisi kokonaan vuosiksi. On myös hyvä kysymys, voisiko työllisyys- ja tasa-arvonäkökulmaa edistää porkkanalla eikä kepillä. Jos porkkanoita riittää kaikkeen, miksei. Mutta pitänee miettiä myös tilannetta, jossa käy kato.

Suuri mies

Turussa räjähti uutispommi, jollaista ei ole vähään aikaan nähty. Eero Heinäluoma ilmoitti ettei jatka SDP:n puheenjohtajana tulevan kesäkuun puoluekokouksen jälkeen.

Heinäluoma teki teon, jota hänen kriitikkonsa eivät odottaneet. Ja osoitti samalla olevansa todella suuri mies. Hän oli valmis uhraamaan oman elämänikäisen unelmansa yhteisen edun nimissä.

Eleellään Heinäluoma todistaa monta pahaa puhetta turhiksi. Kauan häntä syytettiin peluriksi ja vallantavoittelijaksi. Tämänpäiväinen ratkaisu antaa kovalla faktalla todistettavan kuvan kovin toisenlaisesta miehestä.

Eero toivoi ratkaisunsa kertovan ihmisille SDP:n uudistumishalusta ja poliitikkojen vastuunkannosta myös muualla kuin puheissa. Sen se teki. Puheenjohtaja ansaitsee varmasti kipeästä ratkaisustaan kaikkien arvonannon ja kunnioituksen. Nyt on kriitikoiden aika kantaa vastuuta ja puolueväen lopettaa keskinäinen nahistelu.

Puheenjohtaja-asetelmat menevät nyt täysin uusiksi. Radalla on vasta yksi. Haastajia varmasti tulee.


ps. päivän lammas IS:n toimittaja Sanna Ukkolalle, joka kirjoittaa Heinäluoman saaneen "vaisut aplodit". Olin paikalla. Väki oli hämmentynyttä ja hämillään, minkä Ukkola hyvin tietää. Puhe päättyi melkoiseen aplodimyrskyyn. On kovin ikävää -ja paljonpuhuvaa- että merkityksellisestä ja herkästä hetkestä halutaan väkisin kirjoittaa jotain ilkeää.

Integraation tärkeydestä

Jorma Sipilä käytti viime viikolla Kansan Uutisissa mielenkiintoisen puheenvuoron liittyen hyvinvointivaltion tulevaisuuteen sekä köyhimpien kansalaisten asemaan. Hän varoittaa Suomessa syystä tai toisesta aivan liian vähän keskustellusta asiasta, maahanmuuttajien ja suomalaisten heikosti toimeentulevien välille kehkeytyvästä jännitteestä.

Maahanmuuttajaväestö, erityisesti turvapaikan kautta maahan tulleet, kasautuu alueittain. Helsingissä ja Turussa ilmiö on jo selkeästi havaittavissa. Kansainväliset tutkimustulokset osoittavat, että kantaväestön muutto alueilta pois käynnistyy yleensä nopeutuvasti silloin, kun maahanmuuttajien määrä ylittää 20%. Muuttajat ovat paremmin toimeentulevaa kantaväestöä, tilalle tulijat useimmiten uusia maahanmuuttajia. Lopputuloksena voi olla Rinkeby.

Keskittyminen johtaa useisiin ongelmiin. Ensinnäkin integraatio ei voi onnistua. Mikäli maahanmuuttajat ovat tekemisissä arkipäivässään vain toistensa kanssa, kieleen ja kulttuuriin integroituminen tulee erittäin hankalaksi. Tämä koskee tuolloin myös yleisiä suomalaisessa yhteiskunnassa toimimisen tapoja ja sääntöjä. Uhkana voi olla tiettyjen alueiden irtoaminen paikoiksi, jotka toimivat toisella logiikalla kuin muu yhteiskunta. Tästä ei hyödy kukaan.

Ilmiö on toki inhimillinen. Vieraassa ympäristössä on helppo hakea tukea ja turvaa toisista oman kulttuurin edustajista, ja mikäpä kätevämpää kuin muuttaa heidän lähelleen, varsinkin kun asuntojen hinnat tai vuokrat ovat ko. alueilla usein edullisia, yhteiskunta ei osallista eikä monen erityisesti afrikkalaisen maahanmuuttajan työtilanne ole häävi. Yhteiskunnan läpäisevänä ilmiönä tästä kuitenkin tulee ongelma, josta vastuun kantavat kaikki.

Alueilla, joille maahanmuuttajaväestö keskittyy, asuu -ja jää asumaan- useimmiten myös heikohkossa sosioekonomisessa asemassa olevia kantaväestön edustajia. Heistä moni kokee olonsa uhatuksi työttömyyden tai vähätuloisuuden vuoksi muutenkin, nyt myös ympäristö alkaa muuttua vieraaksi. Kulttuuristen kohtaamisten resurssit eivät ole parhaita mahdollisia. Sosiaalipalveluiden käyttäjien välille syntyy jännitteitä. Syntyy hyvä pohja muukalaisvastaisille poliittisille voimille. Tämä taas saattaa näkyä maahanmuuttajien radikalisoitumisena.

Vaikka maahanmuutto ei merkittävästi kasvaisikaan, tulee lähitulevaisuudessa muunlaista kuin suomalaista kulttuuritaustaa omaavien ihmisten osuus Suomen väkiluvusta kasvamaan nopeasti. Tämä selittyy pääosin maahanmuuttajaväestön nuoruudella ja korkeammalla lapsiluvulla. On tehtävä paljon työtä, jotta sujuva integroituminen suomalaiseen yhteiskuntaan onnistuisi. Selvää on luonnollisesti se, että mainitut haasteet kohtaavat eri ryhmiä eri tavoin, ja että yksilöissä on eroja.

Suomen on kyettävä tarjoamaan reilut ja asialliset mahdollisuudet jokaiselle täällä asuvalle edetä omassa elämässään. Omasta kulttuuritaustasta pitää voida olla positiivisella tavalla ylpeä. Mutta myös liika suvaitsevaisuus on ongelma. En halua nähdä ainuttakaan parvekkeelta heittoa suomalaisissa lähiöissä ja kuunnella sen jälkeen roskapuhetta "ymmärtämisestä" ja "vaikeuksista sopeutua kulttuuriin". Pidän myös varsin erikoisena, että dialogia joidenkin yhteisöjen kanssa joudutaan käymään uskonnollisten johtajien kautta. Kulttuuria, uskontoa, mitä hyvänsä, lakeja on kaikkien yksilöinä noudatettava, eikä poikkeusryhmiä saa syntyä millään perusteella.

Pelinappuloita

Ei ole kauaa aikaa, kun useampi sosialidemokraattinen taustavaikuttaja, nuoremmista vanhempiin, nosti Jutta Urpilaista vahvasti puolueen kärkipaikalle. Jutassa nähtiin puolueen tulevaisuus, kansainvälinen sivistyspoliitikko ja vaikka mitä. Ajatus oli monessa suhteessa hyvä ja arviot paikkansapitäviä.

Urpilainen teki kuitenkin toisen ratkaisun. Hän päätti pyrkiä tässä vaiheessa ja tällä kertaa SDP:n varapuheenjohtajaksi. Mikäli häntä sopivana ja pätevänä pidetään, tukeakin varmasti löytyisi. Ja miksei löytyisi, olihan noste voimakasta.

Mutta times they are a-changin´.

Urpilaisen päätöksen jälkeen yhtäkkiä kuvioihin on noussut toinen saman vaalipiirin kansanedustaja, Miapetra Kumpula-Natri. Nyt samoja adjektiiveja viljellään hänen ympärillään, osin samojen ihmisten toimesta.

Kumpula-Natri olisi kisaan lähtiessään hyvä ehdokas puolueen puheenjohtajaksi, pätevyys ja osaaminen riittää takuuvarmasti. Samoin moni hänen tukijoistaan on varmasti liikkeellä sikäli puhtain paperein ja kestävin motiivein, että he katsovat Miapetran ehdokkuuden olevan puolueen parhaaksi. Se voi olla sitäkin.

Sen sijaan sitä pohjalaistaan vaihtava väki ei ilmeisesti ymmärrä, kuinka ikävältä tämä näyttää ajatellessa asiaa "entisen heilan" näkökulmasta.

Pohjanmaan piiristä ei valita kahta ihmistä puoluejohtoon. Kumpulan nostaminen kisaan tarkoittaa väistämättä Urpilaisen sysäämistä sivuun koko kilpailusta. Molempia ei voi kannattaa. Voi vain kuvitella miltä tämä tuntuu ihmisestä, jota sama porukka on ollut vaatimassa hänen omaan ainutlaatuisuuteensa vedoten kovaan kisaan. Kyse ei ollutkaan hänestä ihmisenä ja yksilönä, vaan siitä, että puolue tarvitsee "jonkun muun" jolla pitää olla "tietty profiili".

Politiikka on peliä. Sen tietää moni, minäkin. Sen ei kuitenkaan tarvitsisi olla sellaista. Sosialidemokratian uusi sukupolvi ei tarvitse kulunutta jakoa oikeisto- ja vasemmistodemareihin. Mutta se ei myöskään tarvitse uutta sukupolvea pelureita, jotka ovat valmiita hylkäämään jalustalle nostamansa ihmisen sillä sekunnilla kun hän ei hyppääkään heidän pillinsä mukaisesti.

Superviikonloppu

SDP on viihtynyt otsikoissa tiiviisti koko viikonlopun. Jäsenäänestysadressin täyttyminen hyvää vauhtia, Demarin kiemurtelu aiheessa, MTV3n gallupit piirihallitusten jäsenille, tuoreet puoluekannatusmittaukset, puoluesihteeri Feldt-Rannan luopuminen ja siihen liittyvä puoluesihteerikisan käynnistyminen sekä Jutta Urpilaisen jääminen puheenjohtajakisan ulkopuolelle. Asiakysymyksissäkin näkymistä tuli mm. NRF-kannan myötä.

Muutamia huomioita viikonlopun uutisvirtaan:

Eero Heinäluoman kannatus piirihallitusten jäsenten joukossa on uutisoinnin mukaan vahvaa. Heinäluoma sai 53%:n kannatuksen piiritoimijoilta. Gallupiin vastanneiden lukumäärä on runsaat toistasataa henkeä. Joista siis 47% oli sitä mieltä, että puheenjohtaja olisi hyvä vaihtaa, tai sitten epätietoisia ja odottavat keskustelua. Puoluekokouksesta voi tulla jännittävä.

Jäsenvaali sai 41% kannatuksen. Tämä jättänee viimeistään omaan arvoonsa ne näkemykset, joiden mukaan jäsenäänestys on pelkkä Tuomiojan vaalitemppu. Faktana voitaneen todeta, että SDP siirtyy jäsenvaaliin puheenjohtajastaan ennemmin tai myöhemmin. Se voisi tehdä sen jo ennemmin. Esa Suominen pääsee äänestämään puheenjohtajasta vielä lukuisia kertoja. Olisi mukavaa, että varttuneemmatkin puoluetoimijat voisivat oman äänensä antaa.

Maarit Feldt-Rannan luopuminen ei ollut valtava yllätys. Kansanedustajuus ja puoluesihteeriys on vaikea yhdistää tilanteessa, jossa puolue tarvitsee täysipäiväisen toimitusjohtajan. Ratkaisu on rohkea, varmasti kipeä, mutta puoluehallituksen jäsenenä ja edustajana hän kykenee varmasti olemaan täysillä mukana puolueen kehittämisessä myös ps-kautensa jälkeen. Maaritin tuntien voi odottaa ärhäkkää esiintymistä edustajana, minusta hän on erittäin hyvää kansanedustaja-ainesta.

Puoluesihteerikisaan on tarjottu useita ehdokkaita. Ari Korhonen vaikuttaa olevan hyvässä nosteessa. Kansanedustaja Ari ei ole, eikä sellaiseksi pyrkimässä, jonka vuoksi kasvot eivät ole juuri politiikkaa televisiosta ja lehdistä seuraaville tutuiksi tulleet. Sen sijaan monelle puolueaktiiville Ari on hyvin tuttu. Valtiotieteilijöiden ja duunarien joukossa harvinainen luonnontieteilijä, tilastoanalyytikko ja taustavaikuttaja, joka on laittanut pj-kaudellaan oman piirinsä hyvään ja ajanmukaiseen kuntoon on hyvä ehdokas, mikäli sellaiseksi alkaa.

Susanna Rahkonen ja Säde Tahvanainen nousivat esiin päivän Hesarissa. Eivät laisinkaan huonoja vaihtoehtoja hekään. Pohjois-Karjalalla on haasteensa puoluehallituksen suhteen. Ismo Kainulainen luopuu paikastaan eikä itsestään selviä uusia korkean profiilin tulijoita ole. Tämä saattaa parantaa Säteen mahdollisuuksia, mikäli hän kisaan lähtee. Susannalla on pitkän linjan kokemusta edustaja- ja puoluehallitustyöskentelystä. Espoosta on tosin liikkeellä jo varapuheenjohtajaehdokas, joka saattaa vaikuttaa tilanteeseen.

Vpj-kisasta tulee tiukka ja mielenkiintoinen. Voisin kuvitella Jutta Urpilaisen olevan erittäin vahvoilla. Pia Viitasella tulee olemaan vaikea säilyttää oma varapuheenjohtajan paikkansa, sillä Uudenmaan ehdokkaista erityisesti Guzenina-Richardsonilla on hyvää nostetta. Kimmo Kiljunen on mukana kisassa, mutta jäänee asiantuntemuksestaan ja aktiivisuudestaan huolimatta valovoimaisten naisten varjoon.

Kaiken kaikkiaan puoluekokousasetelmat alkavat muodostua henkilöiden kohdalta. On mielenkiintoista nähdä, aiheuttaako pj-kisan muodostuminen kahden herran kaupaksi mielenkiinnon osittaisen siirtymisen tuosta valinnasta muualle. Jos, niin mihin? Ja miten se vaikuttaa puheenjohtajakysymykseen, ja ketä hyödyttäen? Vai suuntaisiko se mielenkiinnon ja huomion lukuisiin asiakysymyksiin? Toivoa sopii.


ps. aiheeseen liittymättä. Olen törmännyt tänään siivoukseen liittyvään työnjaolliseen ongelmaan/riitaan. Kuuluuko listojen pyyhkiminen a) lattioiden pesijän vai b) pölyjen pyyhkijän toimenkuvaan? Vastaukset kommenttikenttään. Kiitos.

Eri mieltä olemisesta

Puhutaan sitten parisuhteesta tai politiikasta, kovin usein kiistatilanteissa oletetaan toisen tekevän jotain silkkaa ilkeyttään. Tämä johtaa ikäviin tilanteisiin ja täysin turhiin kärjistymisiin. Keskustelua ei oikein päästä edes käymään, kun sen kävijät jumittuvat bunkkereihinsa. Reaktio on inhimillinen ja ymmärrettävä. Mutta johtaa pienten ongelmien ja nyanssierojen ylikorostumiseen.

Ihmissuhdekuvioissa olen joskus yrittänyt avata solmua toteamalla, että mikäli sanon jotain, joka kuulostaa typerältä, tai ilkeältä, se ei varmasti ole tarkoitus. Tarkoitus on selvittää asiaa, ja tavoite on kaikilla (tai tuossa tapauksessa molemmilla) sama. Selvittää ongelmallinen asia ja päästä eteenpäin, toivottavasti molempien (kaikkien) kannalta parempaan ja mukavampaan tilanteeseen.

Yritys hyvä kymmenen, ei tuolloinkaan tuossakaan tilanteessa tietenkään täysin onnistunut. Mutta voisiko tällaista edes yrittää soveltaa? Tämä tulee mieleen kun seuraa demarien sisäistä keskustelua jäsendemokratiasta. Molemmilla osapuolilla on hyviä ja kestäviä argumentteja, ja moni, puolin ja toisin, pohtii ja arvottaa omaa näkemystään nimenomaan suhteessa yhteiseen hyvään. Siispä suureen riitaan ei olisi aihetta.

Väitän, että jäsenäänestystä vaativien enemmistöllä on puhtaat jauhot pussissaan sen suhteen, että sillä halutaan puolueen parasta. Tuoda lisää syitä liittyä puolueeseen, innostaa ja aktivoida jäseniä, antaa sitä paljon puhuttua tilaa vaikuttaa. Jos joku ajaa muilla(kin) hevosilla, mene ja tiedä, vaikea sitä on estääkään. Mutta väitän, että lukuisa puoluetoimijoiden joukko kannattaa äänestystä vain yllämainitusta syystä.

Mutta mitä tapahtuu? Paljon syytöksiä "oman pesän likaamisesta" ja "puheenjohtajapelistä". Sekä tämän päivän suoritus. "Historiansa avoiminta keskustelua" käyvän puolueen pää-äänenkannattaja jätti uutisoimatta sosialidemokraattisten opiskelija- ja nuorisojärjestöjen jäsenvaalia vaativan adressin. Omien järjestöjen melkoisen näkyvä tempaus painettiin villaisella, koska ilmeisesti lehdessä ollaan eri mieltä. Ja pahat puheet todistetaan omalla toiminnalla todeksi. Sanomattakin lienee selvää, että adressi oli merkittävä uutinen monessa muussa lehdessä, mm. täällä.

Miksi näin? Miksei Demarissa tai muualla ymmärretä, että tämänkaltainen toiminta vain lisää kritiikkiä, ja antaa sille pontta? Ja suoraan sanoen loukkaa. Vaikka olisikin eri mieltä vaatimuksista, voi sen tehdä tyylikkäästi ja toisia kunnioittaen. Vaikka julkaisemalla adressin tiedotteen ja lisäämällä toimittajan kriittisen näkökulman asiaan jos omakin näkemys halutaan tuoda esiin. Tai sitten luottamalla siihen, että lehden lukijat ovat sen verran valistunutta väkeä puoluekuvioiden suhteen, etteivät he tarvitse ennakkosensuuria. Ei vain painamalla "ignore" -nappia ja jumittumalla entistäkin tiiviimmin bunkkeriin, josta ilma alkaa loppua jo nykyiselläänkin.

Menon on muututtava. Näin ei voida jatkaa. Toivoisin kovasti, että se olisi mahdollista, on puoluejohdon tuleva kokoonpano sitten mikä tahansa. Onko näin, jää nähtäväksi.

Sosiaalipolitiikan suunta

Porvarihallituksen sosiaaliturvakomitea ilmoitti jokin aika sitten, ettei työstä kannata odottaa suuria tuloksia tämän vaalikauden aikana. Ei ihme. Kyseessä on suuri urakka, ja vaikka kaikki ovatkin yksimielisiä järjestelmän kehittämisestä ja yksinkertaistamisesta, törmätään usein haasteisiin, jotka eivät menekään pois vain vaatimalla kaikkea vastikkeettomaksi.

Sosiaalipolitiikkaa suunnattiin suomalaisen hyvinvointivaltion kultakaudella Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikka -teoksen hengessä. Sosiaalipolitiikalle syntyi tehtävä, agenda ja kehys. Sen katsottiin tukevan kasvua, vallalla oli usko suunnittelun mahdollisuuksiin samalla kun Suomi näyttäytyi eurooppalaisiin naapureihin verrattuna takapajuisena maana.

Hyvinvointivaltioprojekti oli pitkään, lamaan asti, suomalaisen yhteiskuntapolitiikan ydin. Tämän jälkeen maamme voidaan katsoa siirtyneen kilpailuvaltion aikaan. Tämä on tarkoittanut ristiriitaisia asioita. Toisaalta tervetullutta avautumista ja yhdentymistä Eurooppaan, joka toki ei olisi vaatinut paradigman muutosta. Toisaalta muutos on tarkoittanut myös huomion suuntaamista korostuneesti muualle yhteiskunnallisen tasa-arvon tavoitteesta. Tavoitetta ei ole unohdettu, mutta se on jäänyt vähemmälle huomiolle. Hintana kasvaneet erot - ja sietokyvyn kasvu.

60-luvun sosiaalipolitiikan konsensus on mennyttä. Kaikki sanovat olevansa pohjoismaisen mallin takana, mutta siinä tapauksessa malli näyttää tarkoittavan eri ihmisille kovin erilaista yhteiskuntaa. Yhteiskunnallisesta eriarvoistumisesta huolestuneet löytävät itsensä tilanteesta, jossa perinteinen kieli ja perinteiset menetelmät eivät aina toimi tai enää nauti tarvittavaa tukea. Sosiaalipolitiikan tulee uudelleen olla politiikkaa, ei vain hallintoa. Tulee voida asettaa kunnianhimoisia tavoitteita, joista innostua ja joille mobilisoida poliittista kannatusta.

2010-luvun sosiaalipolitiikan keskeisiksi kysymyksiksi nousevat uudenlaiset osattomuuden muodot perinteisten tuloerojen ja vajaakuntoisuuden lisäksi. Taustalla vaikuttaa yhteiskunnallinen fragmentoituminen, epävarmuuden lisääntyminen sekä ikärakenteen muutos. Osattomuus on yhä useammin sidoksissa verkostojen ja vuorovaikutustaitojen puutteeseen. Keskeiseksi eroja kasvattavaksi tekijäksi nousee entistä korostuneemmin koulutus.

Suomi tarvitsee sellaisen sosiaalipoliittisen vision, joka pyrkii ennaltaehkäisyyn ja elämänmahdollisuuksien turvaamiseen kaikille. Keskeistä on vähentää ihmisten turvattomuuden tunnetta. Työpaikat tulevat mitä suurimmalla todennäköisyydellä vaihtumaan tulevaisuudessa entistäkin useammin ja nopeammin. Työpaikkoja ei ole tarpeen suojata, vaan ihmisiä. Samalla on kuitenkin vältettävä perustulon sudenkuoppa, jossa työnantajat kykenevät luistamaan täydellisesti vastuusta. Solidaarisuutta luodaan vain yhteiskunnassa, jonka ylläpitoon osallistuvat kaikki. Tuolloin myös vapaamatkustamisen riski vähenee.

Muutosta ei voida -tai edes haluta- pysäyttää. Monessa suhteessa rakennemuutos on pitemmällä aikavälillä taannut ihmisten enemmistölle sekä lisääntynyttä vaurautta että parempia työskentelyolosuhteita. Suuntaa tulee kuitenkin muuttaa, "lastusta laineilla"-mallista kohti demokraattisempaa ja yhteisillä päätöksillä muokattavissa olevaa maailmaa. Keskeistä on turvallisuus ja luottamus muutoksessa, kokemus kunnioituksesta ja arvostuksesta. Ihmisten on voitava ottaa oma elämänsä omiin käsiinsä, autonomisina toimijoina. Tässä yhteiskunta voi heitä tukea, myös asettamalla rajoja ja sääntöjä markkinoille. Sosiaalipolitiikkaa ei voida tehdä ilman vahvaa otetta taloudesta.

Hyvinvointivaltion tulevaisuuden legitimiteetin kannalta keskeistä on luottamus yhteisiin rakenteisiin. Ylivelkaantuneet, hoito- tai valitusjonoihin uupuneet, byrokratiaan turhautuneet ovat usein niitä ihmisiä, joita varten järjestelmä on rakennettu. On absurdia, että usein he jäävät sen hampaisiin vahvempien ja varakkaampien kyetessä hankkimaan oikeutensa muualta.

Amis se vaan on tyhmempi?

Eilen julkaistiin Kalevi Sorsa -säätiön tuore raportti, joka aiheutti myös aktiivista keskustelua niin julkaisutilaisuudessa kuin myöhemmin mediassakin. Sivistysyhteiskunta 2.0 -osallisuutta ja osaamista kaikille -raportissa esitetään pitkä lista toimenpiteitä, joilla suomalaista koulutusjärjestelmää voitaisiin kirjoittajien mielestä ohjata tasa-arvoisempaan, sivistävämpään ja tehokkaaseen suuntaan.

Raporttiin tutustuneet ovat löytäneet paperista paljon hyvääkin, sen sijaan epäilyksen osoitukset suuntautuvat tuttuihin suuntiin - ja tuttuja ovat niiden esittäjätkin. Lukiolaisten liitto on perinteisesti vastustanut läheisempää kanssakäymistä ammattiin opiskelevien kanssa ja torjuu automaattisesti kaikki esitykset, joissa raja-aitoja haluttaisiin madaltaa. Sama koskee kokoomuspuoluetta. Mutta hyvä kysymys kuuluu, miksi?

Perustelu etenee aina samaa latua, koska mitään uutta ei ole keksitty. Molempia osaamisen lajeja tarvitaan, jonka jälkeen seuraa jonkinlaista epämääräistä mutinaa "tasapäistämisestä". Kannattaisi kuitenkin ensin lukea mitä esitetään, hengittää pari kertaa ja lausua tasapainoinen ja harkittu kriittinen mielipide, ei vain sutaista mediahuomion toivossa refleksinomaista ennakkoluuloa.

Säätiön raportti esittää toisen asteen oppilaitoksiin yhtenäisiä kurssitarjottimia. Toisin sanoen sellaista mallia, jonka puitteissa voisi helposti hankkia omaan tutkintoon täydennystä jommalta kummalta puolelta, joko yleissivistävältä tai ammatilliselta. Lukiolaisista n. puolet jatkaa joko toisen asteen ammatilliseen koulutukseen tai ammattikorkeakouluun. Voisi olla hyödyllistä vähentää toisen asteen päällekkäistä koulutusta ja antaa mahdollisuus tutustua ammattialoihin jo aikaisemmassa vaiheessa. Ammattiin oppivat hyötyisivät mahdollisuudesta, huom, ei pakosta, yhdistää tutkintoonsa yleissivistäviä opintoja juuri se määrä, jonka itse tarvitsevat.

Järjestelmä ei saisi tietää nuoria paremmin ja tehdä erittäin urauttavaa valintaa heidän puolestaan 15 vuoden iässä. Uudessakin mallissa nykyisenkaltainen yo-tutkinto on mahdollista suorittaa, kuten myös ammatillinen tutkinto. Voisi suorittaa molemmat nykyisen yhdistelmätutkinnon muodossa. Tai sitten voisi tehdä jonkin kokonaisuuden omaksi ilokseen ja hyödykseen jomman kumman tutkinnon päälle -jos haluaa. Kyse on siis valinnanvapauden lisäämisestä ja mahdollisuudesta kurkistaa toiselle puolelle aitaa.

Ymmärrän kyllä, että Berliinin muuria on vaikea puolustaa, kun todellista syytä omaan ylimieliseen vastarintaan ei voida julkisesti sanoa. Kritiikin oikea syyhän on se, etteivät "lukiolaisten asialla olevat" halua ammattiin opiskelevia tuomaan konerasvaa koulujensa lattioille. Kulttuurinen kuilu, eriyttäminen ja rajoittaminen ovat hyväksi, jos itse sattuu olemaan rotkon "paremmalla" puolella. Argumentit, joiden mukaan "yhteistyö ei saa lisääntyä tai taso kärsii" kertovat kaiken. Minusta se on sama kuin sanoa, etteivät toiset ihmiset voisivat istua samoilla kursseilla, koska he ovat tyhmempiä, ja jonka osoittaa se, että he ovat valinneet ammatillisen koulutuksen.

Arvoista

Puoluetoiminta on niin Suomessa kuin muuallakin saanut voimansa erityisesti kahta kautta. Toisaalta puolueet ovat olleet tiettyjen yhteiskuntaryhmien etujärjestöjä. Suomessa maalaisliiton tausta oli talonpojissa, sosialidemokraattien työläisissä jne. Eturyhmien lisäksi oleellista ovat arvot, joita ihmiset voivat kannattaa sosioekonomisesta tai muista taustoistaan huolimatta.

Arvojen merkitys suomalaisessa politiikassa korostuu yhteiskuntaryhmien jakautuessa pienempiin ryhmiin. Edelleen on hahmotettavissa jopa entisenkin kaltaisia luokkia, mutta niiden merkitys ihmisten omassa itsemäärittelyssä vähenee. Samalla vähenee niihin yhdistettävä poliittinen suuntautuminen.

Jokainen suomalainen puolue sanoo olevansa tasa-arvon tai vapauden kannalla. Oleellista on kuitenkin tasa-arvon määritelmä. Kokoomuslainen tasa-arvo on kovin erilaista kuin vaikkapa sosialidemokraattinen. Joillekin tasa-arvoksi riittävät muodolliset oikeudet osallisuuteen. Toisille taas tämä ei riitä, vaan tarvitaan sosiaalisia oikeuksia ja lähtökohtien tasa-arvoa. Muuten vapaus jää monille kuolleeksi kirjaimeksi.

Sosialidemokraattisessa ajattelussa vapaus ja tasa-arvo kulkevat käsi kädessä. Toista ei voi olla ilman toista. Vapautta on oikeus omaan elämään ja omien tavoitteiden asettamiseen. Jokaisella on oltava mahdollisuus pyrkiä tekemään unelmistaan totta, eikä tämä onnistu ilman yhteisöä. Yhteisössä puolestaan jokaisella tulee olla mahdollisuudet osallistua yhteisten tavoitteiden määrittelyyn. Vapautta ei voi käyttää ilman varmuutta sosiaalisesta turvallisuudesta, eikä oma vapaus saa uhata muiden vapautta.

Tasa-arvolla viitataan ennen kaikkea tasa-arvoisia mahdollisuuksia ja oikeutta työhön, koulutukseen, osallistumiseen, kulttuuriin ja turvallisuuteen. Kaikkien sellaisten yhteiskunnallisten mekanismien jotka tuottavat ihmisten välisiä eroja, kuten vaikkapa koulutuksen, tulee olla kaikkien ulottuvilla. Tämän vuoksi niitä ei saa alistaa markkinoille.

Eroja on ja tulee aina olla. Mutta erilaisuus ja eriarvoisuus ovat eri asioita. Sosialidemokratian ei tule tähdätä erilaisuuden hävittämiseen, sen sijaan eriarvoisuus ja epätasa-arvo on poistettava. Yhteiskunnassa, jossa vain vahvat menestyvät, erilaisuus katoaa. On pakko alistua vahvempien asettamaan malliin. Tasa-arvoiset mahdollisuudet eivät toteudu, mikäli tuloerot, varallisuuserot tai erot valtaresursseissa kasvavat liian suuriksi.

Syntyperä ei saisi antaa sen paremmin kohtuuttomia etuoikeuksia kuin sulkea ovia. Sen sijaan erot, jotka syntyvät kyvykkyydestä tai ahkeruudesta, ovat hyväksyttäviä. Samalla on kuitenkin havaittava, etteivät vauraus ja valta synny tyhjiössä, vaan yhteistyössä muiden ihmisten kanssa. Tuolloin on oikeudenmukaista, että ne, jotka hyötyvät yhteiskunnasta suhteellisesti eniten, myös osallistuvat sen taloudelliseen ylläpitoon suhteellisesti enemmän. Vapaamatkustusta ei tule hyväksyä, ei kenenkään kohdalla.

Sosialidemokraattisessa yhteiskunnassa voi syntyä hyvä kehä. Tasa-arvo luo vapautta ja hyvin toimiva ja voiva yhteisö synnyttää solidaarisuutta koko yhteiskuntaa kohtaan. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.

Jälleen kouluista

Koulujen eriarvoistumista käsittelevä mielipidekirjoitukseni ilmestyi tänään Turun Sanomien mielipideosastolla. Lukaise.

Aihetta sivuaa myös Kalevi Sorsa -säätiön vuoden ensimmäinen raportti, Sivistysyhteiskunta 2.0 -osallisuutta ja osaamista kaikille, jonka julkistamistilaisuus pidetään ensi viikon torstaina 24.1. alkaen klo 12 eduskunnan kansalaisinfossa.

Raportin kirjoittamisesta ovat olleet vastuussa YTT Tiina Tikka sekä allekirjoittanut. Puheenvuorot käyttävät myös SDP:n varapuheenjohtaja Pia Viitanen ja kasvatustieteen tohtori, rehtori Peter Johnson. Tervetuloa!

Nähdä Naantali ja kuolla

Tämän päivän Uutispäivä Demarissa oli pikku-uutinen Varsinais-Suomen sosialidemokraateista, jossa todettiin allekirjoittaneen tulleen valituksi kunnallisvaaliprojektisihteerin työhön. Toimi on määräaikainen ja kestää 1.3.2008-31.10.2008 välisen ajan. Lokakuun lopulla palaan jälleen kansanedustaja, mahdollisesti SDP:n puheenjohtaja Tuomiojan avustajaksi.

Avustajatyö on monella tapaa kabinettityötä ja suhaamista erilaisissa työryhmissä. Jotta ote, ja usko, niihin tärkeisiin aitoihin asioihin ja oikeisiin ihmisiin säilyisi ja kehittyisi, päätin paikkaa hakea ja tulin ilokseni valituksi. Tehtävä on laaja ja haasteellinen, hyvä kampanja ja hyvä ehdokasasettelu tulisi saada kasaan aina Iniöstä Mynämäen kautta Somerolle ja Pyhärantaan. Itse asetun ehdolle Turussa.

Muutoin päivän lehti tarjosi taas hyvää aineistoa jäsenvaalikeskusteluun. Päätoimittaja Peltonen otti aiheeseen kantaa ja pelkäsi jäsenvaalien tarjoavan mahdollisuuden iltapäivälehtivetoiseen kampanjatyöhön SDP:n puheenjohtajasta. Halpa retorinen temppu oli liioitella koko vaatimusta, aivan kuin joku olisi esittämässä Ahtisaari-vaalin toisintoa. Muutoinkin tekstistä kumpusi melkoinen halveksunta tavallista puolueaktiivia kohtaan. Harvainvaltaa on helppo kannattaa, kun kuuluu sen käyttäjiin.

Jäsenäänestys

Kun SDP:n puheenjohtajasta käytävä keskustelu alkoi, on henkilöiden nimien lisäksi otsikoihin noussut puolueen sisäinen demokratia. Erkki Tuomioja ja Jutta Urpilainen ilmoittivat kannattavansa neuvoa-antavaa jäsenäänestystä puolueen puheenjohtajuudesta, Eero Heinäluoma on ollut hiljaa ja puoluesihteeri Feldt-Ranta vastustaa ehdoitta maalla, merellä ja ilmassa.

Jäsenäänestyksen vastustajilla on kaksi perusargumenttia. Toinen liittyy tulevaan puoluekokoukseen. Esitetään näkemys, jonka mukaan toimintatavoista on jo sovittu eikä tulevan kokouksen suhteen voida tehdä mitään vaikka haluttaisiinkin. Toinen puolestaan liittyy toimivaltuuksiin. Olisiko suoraan jäseniltä valtansa saava puheenjohtaja irrallisempi puoluehallituksesta ja mitä siitä seuraisi? Voisiko puheenjohtaja jyrätä viittaamalla vahvempaan mandaattiinsa?

Jäsenäänestystä vastaan on myös esitetty huomattavasti erikoisempia näkemyksiä. Eräät niistä liittyvät monien varttuneempien demarien kokemuksiin menneiltä ajoilta. Pelotellaan puolueen valtauksella, oikeistomedialla ja vaikka millä. Joissain puheenvuoroissa jopa pidetään nykyistä mallia demokraattisempana kuin jokaiselta jäseneltä asiasta kysymistä.

Jonkinasteisen demokratian mallin nykysysteemi voisi periaatteessa ehkä täyttääkin, mikäli vaalit joka piirissä järjestettäisiin ja blokit jakautuisivat arvojen ja mielipiteiden pohjalta. Eivätkä siksi, että joku junttasi jotakuta vastaan muinaisina SNK-aikoina, lupasi jollekulle jotakin, vokotteli samaa naista ja onnistui tai että nurmeslaisuus vaan on kaikkia muita tekijöitä merkittävämpää.

Aika-argumenttikaan ei ole kovin vakuuttava. Mikään sääntö ei kiellä tai tee mahdottomaksi neuvoa-antavan vaalin järjestämistä maaliskuisen puoluevaltuuston päätöksellä esimerkiksi toukokuussa. Ei tarvita kuin yksi kirje jokaiselle äänioikeutetulle jäsenelle. Maksaakin todennäköisesti vähemmän kuin vaikkapa kansimainos Hesarissa. Väittäisin, että maksaisi itsensä jäsenten aktivoinnissa nopeasti takaisin.

Hyväksyn tietyin osin näkemyksen ongelmasta toimivaltasuhteiden määrittelyssä ja epäselvistä hallinnollisista käytännöistä. Siltikin haastetta mielestäni paisutellaan, kun katsotaan käytäntöä. Puolueen puheenjohtajalla olisi joka tapauksessa vain yksi ääni ja päätökset tehdään puoluehallituksessa tarvittaessa äänestämällä. Nykyinenkään malli ei ole tarkoittanut sitä, että kaikki päätökset tehtäisiin kerta toisensa jälkeen kiltisti konsensuksessa.

Vaakakuppiin tuleekin asettaa mahdollisten uhkien lisäksi mahdolliset hyödyt. Puoluejäsenyys saisi aivan uutta painoa, kun puolueen keskeisin henkilövalinta ja käytännössä pääministeriehdokas tulisi suorien vaikutusmahdollisuuksien piiriin. Todennäköisesti sillä olisi myös puoluetoimintaa huomattavasti stimuloiva vaikutus, kun ehdokkaat keräisivät ympärilleen tukiryhmiä. Keskustelutilaisuudet vetäisivät takuulla väkeä, kun päätöksen voisi tehdä suoraan itse ilman välistävetäjiä.

Jäsenvaaleista demaripiireissä löytyy myös kokemusta. Tanskan sosialidemokraatit valitsivat puheenjohtajan jäsenvaalilla, uusia jäseniä liittyi suuri määrä, eikä heille henkilönkään kanssa aivan huonosti käynyt. Detaljina todettakoon, että siellä jäsenvaalin järjestäminen onnistui kahdessa kuukaudessa. Meillä puoluevaltuuston ja puoluekokouksen välinen aikaero on kolme kuukautta.

Jäsenäänestyksen kannattaminen tai kannattamattomuus näyttää olevan sukupolvikysymys. Varttuneempi, puoluesodat ja valtausyritykset nähnyt sukupolvi vastustaa tämänkaltaisia uudistuksia muistiinsa pohjautuen. Nuorempi, puoluetoiminnan tulevaisuudesta huolestunut sukupolvi taas katsoo tämänkaltaisten uudistusten olevan välttämättömiä. Avoimuus ja vaikuttamismahdollisuuksien lisääminen ei voi tarkoittaa vain sitä, että paikalle tulee entistä enemmän ihmisiä kuuntelemaan kun samat naamat pitävät samoja puheenvuoroja ja pyörittävät samaa vanhaa peliään.

Sipoo ja suunnitelmat

Sipoo-seikkailu sai toivotun päätöksen. Vaikka Helsingin kaupungin menettely ei täysiä tyylipisteitä ansaitsekaan ja kaikin puolin mukavampaa olisi ollut, että metropolialueen kehittäminen olisi voinut sujua jouhevammin kuin pakkokeinoin, voi lopputulokseen olla tyytyväinen. Vapaamatkustamista ja kermankuorintaa ei voida kunnallisen itsehallinnon varjolla loputtomiin sallia, ei varsinkaan, mikäli se heikentää seudun kokonaishyvinvointia.

Kaavoitussuunnitelmien mukaan Helsingin Sipoosta saamalle maa-alueelle nousee tiivis, metroon varaan rakentuva kaupunginosa. Kaikki tämä kuulostaa varsin järkeenkäyvältä. Toivoa sopii, että alueella noudatetaan energiatehokkaita rakennusratkaisuja, sekä muistetaan sosiaalisen sekoittumisen toivottavuus. Samoille alueille on kaavoitettava niin omistus- kuin vuokra-asumistakin.

Länsimetropäätöstä saatiin odotella vuosikymmeniä ennen kuin se vihdoin saatiin aikaan. Itään päin laajeneminen näyttää käyvän helpommin. Hintalappu on kuitenkin kysymysmerkki, vaikka toki huomattavasti Espoon suuntaa halvemmaksi tuleekin. Metron laajentuminen mahdollisimman nopeasti itä-länsi-suunnassa, sekä uuden pohjois-etelä-linjauksen toteutuminen ovat keskeisiä pk-seudun kehittämishankkeita. Olisi aika makeata jonain päivänä vaihtaa Kampissa ja ajaa lentokentälle tai Santahaminan uudelle asuin/virkistysalueelle oranssissa kyydissä.