Kuntauudistus

Synnytys oli pitkä ja vaikea, mutta tulokas tervetullut. Jo enemmän tai vähemmän mahdottomaan solmuun ajautuneelta vaikuttanut kunta- ja palvelurakenneuudistus sai tänään iltapäivällä alustavan muotonsa puitelaissa. Vaikkei esitys täydellinen olekaan, voidaan sen katsoa pääpiirteiltään vastaavan tarkoitustaan. Oleellisimpia ovat työssäkäyntialueeseen perustuvan peruskuntamallin muodostuminen lähtökohdaksi sekä palveluiden tuottaminen lähtökohtaisesti nykyistä laajemmalla väestöpohjalla ilman pakkoyksityistämisiä tai henkilöstön aseman heikennyksiä.

On enemmän kuin toivottavaa, että tänään saavutettu ratkaisu sysää nopeaan liikkeeseen ympäri maata tällä hetkellä jäissä olleet liitosselvitykset. Taloudellisten kannustimien on syytä olla huomattavat tämän tukemiseksi. Valtiollisen ohjausvallan lisäämistä olisi ollut miellyttävä nähdä enemmänkin, tällaisenaan uudistus antaa lähinnä linjauksia ja tavoitteita toimeenpanovastuun säilyessä edelleen kunnilla. Vaikka kaupunkikeskusten asema uudistuksessa vahvistuukin, olisi erityisesti pk-seudun osalta ollut mukava nähdä vieläkin vahvempia ratkaisuja.

Kuntakentän ongelmana on ja uudistuksen myötäkin edelleen jonkin verran pysyy hallinnollinen epäselvyys. Vaikka väliportaan hallintomalleja ei uudistus mukanaan tuonutkaan, yhteistoiminta-alueita syntyy ja erikoissairaanhoitopiirit pysyvät. Kansalaisen on edelleen vaikea tietää mitä missäkin päätetään ja kuka mistäkin on milloinkin vastuussa.

Politiikka on kompromissien taitoa, näin tälläkin kerralla. Molemmat päähallituspuolueet saivat puitelaissa jotain, mitä kutsua omaksi voitokseen. On myös havaittava, että työ on vasta alussa, ruohonjuuritasolla voi edessä olla monia yllätyksiä, mikäli jo nyt huokaistaan helpotuksesta. Poliittisesti mielenkiintoista on, että puitelain valmistuminen, mikäli pakettia ei jostain syystä lähdetä repimään vaaleissa auki, poisti suurimman yksittäisen esteen ja hankauksen punamullan jatkon tieltä. On kiinnostavaa nähdä, miten tämä vaikuttaa tulevan vuoden vaaliasetelmiin.

Hyvinvointivaltio ja historian taakka

Viro, Latvia ja Liettua ovat maantieteellisesti lähellä Suomea, mutta monissa asioissa hyvin erilaisia. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen kaikki nämä maat valitsivat yhteiskuntapolitiikkansa johtoajatukseksi liberalistisen talouspolitiikan sekä nopeasti kasvavien tuloerojen mallin. Pohjoismaista hyvinvointivaltiota ei nähty tavoittelemisen arvoisena, vaan vannottiin ennen kaikkea yksityisen sektorin ja mahdollisimman vapaan markkinatalouden nimiin.

Syitä on kommunismin krapulan lisäksi varmasti monia, mm. se, että nämä maat itsenäistyivät kovin erilaiseen aikaan kuin vaikkapa sodanjälkeinen Suomi. Keynesiläisen talouspolitiikan tai rahapolitiikan mahdollisuudet köyhissä ja pienissä maissa näinä aikoina ovat huomattavasti pienemmät kuin tuolloin. On kuitenkin olemassa myös syvempiä, kulttuurisia syitä, joita aloin pohtia keskustellessani Suomessa asuvien liettualaisten kanssa. Kaikki kiittelivät Suomen toimivia julkisia palveluita ja olivat vaikuttuneita siitä, että Suomen valtio todella välittää kansalaisista. Silti, kun kysyttiin heidän näkemystään siitä, millaiseksi Liettuan tulevaisuus muotoutuu, oli vastaus nopea. "´Tämä systeemi ei ikinä toimisi Liettuassa."

Vastausta tähän varsin yllättävään näkemykseen sopii etsiä ihmisten kokemuksista lähihistorian ajalta. Suomessa ja muissa pohjoismaissa valtiokoneistoon suhtaudutaan lähtökohtaisesti positiivisena asiana. Valtiota kutsutaan hyvinvointivaltioksi, joka on myönteisesti latautunut termi. Poliisiin suhtaudutaan ystävänä ja julkisten palveluiden yksityistämiseen suhtaudutaan varauksella. Kaikki nämä määreet enemmän tai vähemmän puuttuvat jopa vasemmistolaisittain suuntautuneiden ihmisten mielistä ja retoriikasta Baltian maissa. Kokemus on puhunut kauan toista.

Baltian maissa neuvostomiehityksen aikainen valtio jakoi lähinnä niukkuutta ja se oli myös synonyymi poliittiselle sorrolle ja korruptiolle, josta aikaa myöten kasvoi maan tapa. Pahimmillaan valtio riisti kansalaisiltaan vapauden vankileireillä ja ajoi nuoria asevelvollisia kuolemaan Afganistanissa. Luottamus ja lojaliteetti syntyivätkin tästä syystä ennen kaikkea perheen, suvun ja lähiyhteisön keskuuteen. Kun Suomessa luotetaan esivaltaan ja valtioon, entisissä neuvostomaissa luottamus kohdistui omaan viiteryhmään. Kun tämä kaikki otetaan huomioon, ei ole ihme, että vahvan julkisen vastuun omaavien yhteiskunnallisten järjestelmien lähtökohdat eivät näissä maissa ole parhaat mahdolliset.

Venäläinen ystäväni kuvasi elämäänsä Suomessa kerran seuraavasti: "Venäjällä mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy. Suomessa kaikki toimii, mutta mikään ei järjesty." Samalla tavalla hän totesi maksavansa ilomielin tuloistaan veroa Suomessa, jossa hän kokee saavansa rahalleen vastinetta. Venäjällä taas hän pyrkisi välttämään verojen maksua, koska uskoo niiden valuvan paikallisten oligarkkien taskuihin. Kun korruptiosta on tällä tavalla tullut arkipäivää, luottamus koneistoon rapistuu, eikä sitä kohtaan enää tunneta lojaaliutta. Sääntöjä ei koeta tarkoituksenmukaisiksi, vaan niitä pyritään lähtökohtaisesti kiertämään. Säännöt edustavat ennen kaikkea vahvimman valtaa, ei heikoimman turvaa. Tätä kautta molemminpuolisen pettämisen kierre on valmis.

Edellä mainitun valossa on luonnollisesti kuitenkin havaittava, ettei kyse ole moraalin rappeutumisesta, moraalinen toiminta vain kohdistuu eri tavoin. Monet baltit ja venäläiset kummastelevat ja kunnioittavat suomalaisten veronmaksumoraalia tai liikennesääntöjen kunnioittamista, mutta samalla kauhistelevat sitä, miten suomalaisia vanhuksia kuolee koteihinsa kenenkään heistä välittämättä. Samaten he katsovat lähtökohtaiseksi velvollisuudekseen osallistua yhteisen hyvän rahoittamiseen. Tavat, millä sitä kyetään tekemään, kuitenkin vaihtelevat.

Mitä meidän tulisi oppia tästä? Ainakin sen, että valtion tulee ansaita oikeutuksensa joka päivä. Sen tulee tuottaa hyvinvoinnin ja turvallisuuden kautta lisäarvoa kansalaisilleen sekä toimia oikeudenmukaisesti ja tehokkaasti. Valtion ei tule luoda tarpeetonta byrokratiaa tai sääntelyä, sitä kautta se kykenee helposti tuhoamaan sitä kohtaan osoitetun luottamuksen ja myötätunnon. Avainasemassa ovat toimivat palvelut, korruption vähäisyys sekä tarkoituksenmukainen sääntely. Asioiden vastuullinen hoito on ainoa tapa säilyttää ja kehittää luottamusta ihmisten mielissä.

Myös Baltian maissa on toivoa paremmasta. Taloudellinen kasvu on antanut mahdollisuuksia paikata julkisen sektorin palkkakuoppia ja ihmisten vaatimustaso julkisia palveluita kohtaan on alkanut kasvaa. EU:lla on puolestaan erittäin merkittävä rooli korruption vastaisessa taistelussa. On oletettavaa, että erityisesti tätä kautta tulevaisuudessa tulemme näkemään valtion roolin kasvua uusissa EU:n jäsenmaissa, emme suinkaan sen lopullista alasajoa.

Kuvassa Katedros Aikste, eli Katedraaliaukio Vilnassa, Liettuassa

Iloista juhannusta

Iloista ja rentouttavaa juhannusta kaikille! Itse vietän suosikkijuhlaani Yläneen maisemissa kotiseuduilla hyvässä seurassa. Toivottavasti ilmat suosivat! Makkaranpaisto, sauna ja laiturilla seisoskelu odottavat.

Pohjoismaiseen malliin

Yhteiskuntapolitiikka-lehden viime numeroissa on käyty mielenkiintoista keskustelua suomalaisesta hyvinvointipolitiikasta ja julkisen sektorin roolista. Aihetta ovat käsitelleet mm. päätoimittaja Matti Virtanen sekä kansanedustaja Susanna Rahkonen. Viimeisessä numerossa aihetta käsittelee Raija Julkunen, joka kuvaa Suomea Neil Gilbertin termin mukaan "kätketyksi hyvinvointivaltioksi". Tällä termillä tarkoitetaan suuntausta, jossa valtio siirtyy suorista menoista ja omista toiminnoista kohti epäsuoria menetelmiä kuten ostopalveluita, palkkatukia sekä subventioita.

Suomen julkinen sektori on muihin pohjoismaihin verrattuna pieni. Julkisen sektorin työllisyys on meillä selkeästi läheisimpiä verrokkimaitamme vähäisempi. Samalla meillä on lähes puolet suurempi avoin työttömyys kuin lähinaapureillamme sekä vaatimattomammat taloudelliset kasvulukemat. Vaikkei suomalaisissakaan lukemissa ole häpeämistä, kykenee mm. Ruotsi ennakkotietojen mukaan yli 4% talouskasvuun tänä vuonna. Viime vuosina suomalainen talouspoliittinen linja on myös selkeästi perustunut yksityisen sektorin työn edistämiseen, vaikka henkilöstölisäyksiä on tapahtunut myös julkisissa palveluissa. Markkinaehtoisten palveluiden edistäminen -myös peruspalveluissa, on ollut osa julkisen talouden tervehdyttämiskuuria.

Mikäli yksityisessä yrityksessä johtaja toimisi parhaansa mukaan ajamaan yrityksen omaa toimintaa alas tehdäkseen tilaa vihamieliselle yritysvaltaukselle, antaisivat firman omistajat moiselle johtajalle varmasti potkut. Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut, kun kyseessä on ollut kuntien palvelutuotannon ulkoistaminen. Pitämällä veroastetta keinotekoisen alhaalla ja lisäämällä markkinaehtoiselementtejä (mm. markkinavuokrat omilta toiminnoilta), on luotu tilanne, jossa kuntien varat valuvat palveluiden sijasta seiniin. Kun palveluiden taso tällä tarkoituksenmukaisella politiikalla heikkenee, on helppo argumentoida niiden yksityistämisen puolesta. Kuntien talousahdinko toimii myös henkisesti ulkoistamisen puolesta. Lyhytaikaisten säästöjen toivossa on helppo uskoa konsultteihin eikä jäädä miettimään oman tuotannon lisäämistä.

Kun erilaisten hyvinvointivaltiollisten palveluiden merkitys ja tarve väistämättä kasvaa ikääntymisen myötä, on tätä kysyntää pyritty tyydyttämään nimenomaan tukemalla julkisista varoista yksityisiä yrityksiä. On hyvä kysyä: miksi? Kotitalousvähennys on hyvä esimerkki. Sinänsä hyvä uudistus on tullut kalliiksi. Julkusen mukaan veromenetys on ollut sen kokoinen, että samalla rahalla olisi voitu palkata myös tarpeen eikä maksukyvyn mukaan määräytyvä kunnallinen kodinhoitaja. Palveluseteleitä tai muita vastaavia käyttävät lähinnä vain hyväosaisemmat vanhukset, sairaimmista tai yksinäisistä on harvoin kilpailuttamaan palveluitaan.

Toinen merkittävä uudistus on matalapalkkatuki. Voidaan perustellusti kysyä, olisiko näitä henkilöitä voitu paremmin -ja edullisemmin- työllistää julkisesti? Hallituksen esitys arvioi, että tuen piirissä olisi vuodessa hieman alle 100 000 henkeä, kustannus 120 miljoonaa euroa. Yksi tuettu matalan tuottavuuden työpaikka maksaa vuodessa tukena puolentoista sairaanhoitajan verran. Lisäksi matalapalkkatuessa on periaatteellisia ongelmia. Tukea saa, kun maksaa tarpeeksi huonoa palkkaa. Toki on huomattava, että tuki on rajattu varsin haasteelliseen kohderyhmään, yli 54-vuotiaiden työnantajille.

Suomessa tulisi jälleen -tai ehkä ensimmäistä kertaa- ottaa tavoitteeksi pohjoismainen malli. Ruotsin esimerkki on kannustava. Huomattavasti suuremman julkisen sektorin maa menestyy taloudellisessa kilvoittelussa ja työllisyyden hoidossa huomattavasti Suomea paremmin. Julkisilla investoinneilla voitaisiin luoda parempaa hyvinvointia ja lisätä työllisyyttä sekä taloudellista kasvua. Raija Julkunen kysyy artikkelissaan, voisiko olla niin, että mikäli meillä julkisen sektorin mahdollisuuksiin uskottaisiin ja jos kaikkea ei haluttaisi väkisin markkinoistaa, ei työttömyysongelma olisi vieläkin niin polttava ja ettei aina niukkoja resursseja tarvitsisi kuluttaa transaktiokustannuksiin, asioiden selvittelyyn markkinaoikeudessa sekä jatkuvaan uudelleenjärjestelyyn? Tämä on hyvä kysymys.

Seksiä, komisario Palmu

Eduskunta keskustelee tänään täysistunnossaan seksin oston kriminalisointia koskevasta lakiesityksestä. Lakivaliokunta päätyi ehdottamaan alkuperäistä hallituksen esitystä rajoitetetumpaa mallia, jossa seksin osto ei ole yleisesti rangaistavaa, vaan vain silloin kun kyseessä on parituksen kohde tai ihmiskaupan uhri. Tätä esitystä kutsutaan ns. kompromissimalliksi, jolla katsotaan olevan varsin hyvät mahdollisuudet menestyä eduskunnassa. Myös oston yritys olisi rangaistava. Uusi muotoilu pohjautuu perustuslakivaliokunnan näkemykseen siitä, että rajaus toteuttaa perustuslain mukaisen lain tarkkarajaisuuden ja oikeasuhteisuuden vaatimusket alkuperäistä esitystä paremmin.

Uutta muotoilua, jota monet eivät kuitenkaan varmasti tule purematta nielemään, perustellaan edellä mainittujen seikkojen lisäksi myös sillä, että se täyttää myös hallitusohjelman tavoitteet paritukseen ja ihmiskauppaan puuttumisesta. Luonnollisesti se kuitenkin sisältää ajatuksen siitä, että seksipalveluiden ostaminen ei lähtökohtaisesti ole ongelma. Vaikka prostituutioon liittyvät ongelmat niin tasa-arvon kuin terveydenkin kannalta ovat huomattavia, olen itse vastustanut seksin oston kriminalisointia. Rajattu versio on alkuperäistä versiota parempi, muttei vastaa kaikkiin ongelmiin erityisesti mitä tulee uhrien aseman parantamiseen.

Syitä on monia. Kysymys prostituutiosta ja seksipalveluiden ostosta on useimmiten ensisilmäystä monimutkaisempi. On selvää, että kyse on tällä hetkellä erittäin valitettavasta ilmiöstä, jonka taustalla suurimmat syyt löytyvät köyhyydestä ja naisten epätasa-arvoisesta asemasta. Näitä ongelmia ei kuitenkaan ostokiellolla kyettäisi ratkaisemaan. Huomionarvoista on, että täydellisen kiellon valvominen olisi erittäin vaikeaa. Myöskään tilanne, jossa rikokseen yllyttäminen (=seksipalveluiden tarjoaminen) ei olisi rikos, mutta ostaminen on, on ristiriitainen rikoslain periaatteiden kanssa, jossa ylipäätään rikokseen yllyttämistä pidetään yhtä lailla rangaistavana.

Seksipalveluiden oston täydellinen kieltäminen olisi uusi kieltolaki. Kuten sitä, myös tätä lakia pyrittäisiin kiertämään kaikin mahdollisin keinoin. Ilmiön siirtyessä yhä enemmän maan alle, uhrien auttaminen tulee entistä vaikeammaksi. Alalla toimivat itsenäiset ja riippumattomat prostituoidut, joita heitäkin esiintyy, ajautuisivat vaikeuksiin, tosin rajattu versio vastaa heidän ongelmiinsa. On kuitenkin esitetty huomioita, joiden mukaan tämä luo epätasa-arvoistavan elementin heidän ja niiden prostituoitujen välille, jotka eivät kykene vaikuttamaan olosuhteisiinsa.

Arviot itsenäisesti toimivien prostituoitujen määrästä vaihtelevat rajusti, aihetta tutkineen tutkija Anna Kontulan mukaan Suomessa toimivista prostituoiduista parituksen piirissä on vain noin kolmasosa, hallituksen alkuperäinen esitys puolestaan lähtee näkemyksestä, jonka mukaan valtaosa prostituutiosta on erittäin järjestäytynyttä. Tilastojen luotettavuutta suuntaan tai toiseen on vaikea arvioida. Joka tapauksessa tätäkin asiaa on pohdittava, sillä ihmisoikeuksiin kuuluu päätösvalta suhteessa omaan kehoon. Liian usein naisten suojelemisen puolesta käytetyt puheenvuorot ovatkin käytännössä omien moraalikäsitysten puolesta puhumista. Tällöin ollaan eksytty kauas alkuperäisestä tavoitteesta, uhrien auttamisesta.

Nk. kompromissimalli ei ole ongelmaton sekään, sillä myös siihen liittyy vaikeasti toteennäytettäviä olosuhteita ja on aina tulkintakysymys milloin ostaja voi tietää ostavansa seksiä parituksen kohteelta tai ihmiskaupan uhrilta. Usein olosuhteet kuitenkin ovat sellaisia, että näin voidaan helposti katsoa tapahtuvan. Rajatapauksiakin varmasti kuitenkin tulee vastaan. Esitys sisältää näkemyksen siitä, että paritukseen viittaavat mm. se, että kohteeseen saadaan yhteys välikäden kautta tai että korvaus suoritetaan jollekulle muulle kuin itse teon kohteelle. Myös tilanteet, joissa on selvää, että henkilön liikkumavapautta on rajoitettu, ovat rangaistavien piirissä. Nämä olosuhteet paljastunevat rikosta tutkittaessa.

Seksibisnekseen liittyy luonnollisesti laajamittaista riistoa ja tasa-arvo-ongelmia. Paritukseen liittyvät rikokset ovat hirvittäviä, joten niihin olisi puututtava kovalla kädellä. Prostituutio ei kuitenkaan lainsäädännöllä katoa, tarvitaan monipuolisempia yhteiskuntapoliittisia keinoja. Rikollisuuskytköstä saattaisi ehkäistä paremmin toiminnan tuominen osaksi järjestäytynyttä yhteiskuntaa kuin sen ajaminen pois valtavirtayhteiskunnan silmistä. Huomionarvoista on ollut myös se, että koko keskustelun ajan prostituution kanssa jokapäiväisesti työskentelevien mielipiteet kriminalisointia kohtaan ovat olleet huomattavasti kriittisempiä kuin niiden, jotka eivät ole ilmiöön törmänneet. Tätäkin on syytä muistaa asiasta keskustellessa.

Valko-Venäjä

Viikonloppu vierähti Liettuan pääkaupungissa Vilnassa, jossa osallistuin alustajan ominaisuudessa valkovenäläisille ammattiyhdistysaktiiveille tarkoitettuun seminaariin. Aiheenani oli Suomen ja Valko-Venäjän väliset suhteet sekä EU-puheenjohtajuuskauden näkymät. Paikalla oli parisenkymmentä henkilöä eri puolilta maata, joukossaan mm. riippumattoman ammattiyhdistysliikkeen toimijoita sekä toimittajia. Seminaarin järjestelyitä tuki Työväen Sivistysliitto.

Valko-Venäjää on kutsuttu Euroopan viimeiseksi diktatuuriksi eikä suotta. Presidentti Aleksander Lukashenkan hallinnon ihmisoikeushistoria on täynnä väkivaltaa, oppositiohahmojen pahoinpitelyitä ja vangitsemisia sekä vallan keskittämistä presidentin itsensä käsiin vaalivilppiä välttämättä. Maaliskuussa 2006 pidetyt presidentinvaalit, joihin Lukashenka osallistui poikkeuslailla, eivät riippumattomien vaalitarkkailijoiden mukaan olleet rehelliset. Kyseisissä vaaleissa Lukashenka sai 82,6% äänistä. Vaalituloksen väärentämisestä ja todellisen demokratian puutteesta vihastuneiden kansalaisten mielenosoitukset eivät tuottaneet Ukrainan tai Serbian kaltaista tulosta vallanvaihtoineen, vaan maassa on palattu "normaaliin" järjestykseen, kovaan keskusvaltaan sekä järjestöjen ja lehdistön toiminnan tiukkaan valvontaan.

Valko-Venäjän oppositiota vaivaa ahdistelun ja toimintavalmiuksien viemisen lisäksi sisäinen hajanaisuus. Yhtenäistä linjaa ei ole tahtonut löytyä, eikä EU:n ja muiden maiden antamalla tuella ole ollut toivottua vaikutusta. Suomen perusperiaatteet Valko-Venäjän kysymyksessä ovat selkeät. Suomi tukee EU:n ns. kahden raiteen politiikkaa, jossa yhteyksiä maan johtoon rajoitetaan ja jonka vastapainona tukea kanavoidaan kansalaisyhteiskunnan vahvistamiseen ja uusien, ruohonjuuritason kontaktien luomiseen. Valko-Venäjä on EU:n naapuri, eikä Lukashenkan pyrkimyksiä eristää maansa lännestä tule hyväksyä. Tavoitteet ovat hyviä, mutta tulokset toistaiseksi vielä rajallisia.

Mutta miten sitten tukea riippumattoman kansalaisyhteiskunnan toimintaa ja edesauttaa demokratiakehitystä? Tämä ei ole erityisen helppo kysymys. Monet seminaarin osallistujista huomauttivat, ettei EU:n suosima kansalaisjärjestöjen toiminnan tukeminen ole ongelmatonta sekään. Monet riippumattomina toimijoina esiintyvät henkilöt ovat heidän mukaansa tosiasiallisesti Lukashenkan hallinnon tukijoita. Tiedeyhteistyössä saattaa olla mukana yliopistoja, joiden rehtorit ovat olleet vastuussa opiskelijoiden erottamisista vaalien jälkeisten mielenosoitusten aikana jne. Valko-Venäjällä voi usein olla vaikeaa tietää kuka kukakin on.

Toinen syy, mikä vaikeuttaa opposition mahdollisuuksia haastaa vallitseva valta on Lukashenkan hallinnon aito ja laajalle levinnyt kannatus. Erityisesti ikääntyneet ja maalla asuvat kansalaiset kannattavat presidenttiä. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että vahvasti valtiojohtoisessa taloudessa Lukashenka on onnistunut pitämään näkyvän köyhyyden kurissa sekä takaamaan kansalaisille vaatimattoman, mutta vakaan ja hitaasti paranevan elintason. Valko-Venäjän eläkkeet ovat IVY-alueen korkeimpia ja ne maksetaan ajallaan. Tämän lisäksi valtio pitää hintoja alhaalla ja tukee työttömyyttä torjuakseen kannattamattomia yrityksiä. Yhdessä nämä ratkaisut ovat taanneet sellaista sosiaalista turvallisuutta, jota pieneen kulutustasoon ja autoritäärisiin järjestelmiin tottuneet ikäihmiset arvostavat. Laskun maksamisen mahdollistavat edullisen energian takaava suhde Venäjään sekä itänaapurista löytyvät markkinat valkovenäläisille tuotteille. Saavutusten esittelyä sekä poikkeavien näkemysten esittämisen vaikeuttamista helpottaa kontrolloitu lehdistö, radio ja tv. Internetiin valkovenäläisistä pääsee vain harva.

EU:n harkitsemat kauppapakotteet eivät ole täysin vailla ristiriitoja nekään. Kansainvälinen ay-liike on jo vuodesta 2003 alkaen protestoinut Valko-Venäjällä tapahtuvasta jatkuvasta järjestäytymisoikeuden rikkomisesta, jotka saattavat johtaa ns. GSP-etuuksien peruuttamiseen Valko-Venäjän osalta. Toistaiseksi ainoastaan Myanmarilta on peruutettu ko. etuudet. Neuvosto päättää asiasta piakkoin, mutta jo nyt on selvää, että ainakin vientitulojensa vähenemisestä huolestunut Liettua aikoo vastustaa etuuksien poistoa. Etuuksien poisto olisi erittäin vahva poliittinen ele ja saattaisi vaikeuttaa Lukashenkan asemaa. Ongelmana on kuitenkin se, että kontrolloimansa median kautta presidentillä voisi olla mahdollisuus levittää länsimaiden vastaista propagandaa nyt myös konkreettisella esimerkillä varustettuna, puhumattakaan siitä, että etuuksien poisto näkyisi myös tavallisten valkovenäläisten elämässä.

EU-Vilnasta on matkaa Valko-Venäjän rajalle vain muutamia kymmeniä kilometrejä, mutta rajan takana odottaa toinen maailma. Minskistä Helsinkiin on lyhyempi matka kuin Helsingistä Rovaniemelle. Valko-Venäjää ei saa unohtaa. Avain Valko-Venäjän kysymykseen löytynee vain yhteistyössä Venäjän kanssa, joka käyttää huomattavaa valtaa suhteessa naapuriinsa. EU:n on löydettävä keinoja vaikuttaa Venäjän asenteeseen koskien Valko-Venäjän tilannetta ja Lukashenkan hallintoa. G8 on seuraava keskeinen etappi, jossa asiaa on kyettävä nostamaan esille. Järjestelmä, joka riistää nuoriltaan tulevaisuuden horisontin ja valitsee heidän puolestaan sulkeutumisen, sensuurin sekä elämän pelon ilmapiirissä ei voi eikä saa jatkua ikuisesti.

Parempi elämä purkista?

Lääkekustannukset Suomessa ovat karkaamassa käsistä. On vaikea tietää kuinka paljon Suomessa tälläkin hetkellä syödään tarkoituksettomia lääkkeitä, joista sekä kuluttaja että valtio maksavat valtavia summia. Kustannusten kasvu on huikeaa. Sairausvakuutuksen lääkekorvaukset nousivat vuonna 2004 10% edelliseen vuoteen verrattuna, lääkkeiden kokonaismyynti puolestaan 2,3 miljardiin euroon, kasvua 7% vuodessa. Kasvu on ollut jo usean vuoden ajan kymmenen prosentin hujakoilla. Terveydenhuollon sisällä lääkekustannukset ovat ainoa selkeästi kasvava menokohde.

Uusia ja parempia hoitoja sekä parantuvaa terveyttä, josta kannattaakin maksaa? Osin varmasti sitäkin, mutta liian usein lääkkeiden kasvavan kulutuksen taustalla on liiketaloudellinen motiivi. Tuttu on tilanne, jossa yhä useampi terveyskeskuslääkäri allokoi potilaitaan yksityiselle sektorille henkilökohtaisen taloudellisen voitontavoittelun nimissä. Sama koskee myös lääkkeitä, Lääketeollisuus on hyvä kestittäjä ja apteekkitoiminnassa katteet kovia.

Sellaisiin sairauksiin, joita ei vielä aiemmin sairauksiksi miellettykään, kehitellään kovaa vauhtia lääkkeitä, joita myönnetään auliisti. Kiihkeätahtisessa, nuoruutta ja terveyttä ihannoivassa maailmassa markkinarako erilaisille helpoille ja nopeille ratkaisuille on selkeä. Harva kyseenalaistaa sitä, tarvitsemmeko me kaiken tämän ja ovatko kaikki lääkekuurit hyödyllisiä potilaalle? Kun valtion piikki on auki, on yksilöiden helppo olla huolehtimatta sen paremmin kustannuksista kuin tarkoituksenmukaisuudestakaan, vaikka he lystin lopulta veroina tai muina kustannuksina maksavatkin.

Lääkekustannusten hillinnän tarpeesta voivat (miltei) kaikki olla yhtä mieltä, mutta miten tämä tulisi toteuttaa? Mistä löytyisi tänä päivänä se taho, joka voisi kansalaisille sanoa: "tätä lääkettä sinä et aidosti tarvitse". Lääkäri ei sitä aio tehdä, kansanedustajalle tai ministerille se olisi suoranainen poliittinen itsemurha. Ihmiset luonnollisesti ja ymmärrettävästi haluavat tarttua kaikkiin tilaisuuksiin vointinsa ja terveytensä parantamiseksi ja vaatimus siitä, ettei heidän tarpeisiinsa vastattaisi kaikin käytettävissä olevin tavoin, tuntuisi heistä varmasti epäreilulta. Omavastuiden nostaminen epätasa-arvoistaisi kansalaisia entisestään, joten siitäkään ei ratkaisua löydy.

Kustannuskehityksen suitsimiseksi sekä tarkoituksettomien lääkekuurien vähentämiseksi tulisikin etsiä keinoja, jossa tarveharkintaa lisätään ja bisneksentekomahdollisuus poistetaan. Lääkevaihto oli hyvä alku, muttei riitä. Eräs tällainen toimenpide voisi olla apteekkijärjestelmän siirtäminen valtion haltuun. Ruotsissa vähittäishinnat ovat vain 87% Suomen tasosta (vaikka tukkuhinnat ovat Suomessa alhaisempia). Ruotsissa apteekkitoimintaa pyörittää Alkoon verrattava julkinen yritys.

Tulevaisuudessa reseptilääkkeitä voisikin saada julkisista apteekeista, joilla ei olisi tarvetta taloudelliseen voitontavoitteluun. Muita hyviä keinoja voisivat olla mm. nykyistä parempi valvonta sen suhteen mitä lääkkeitä ylipäätään markkinoille tuodaan sekä parempi luokittelujärjestelmä. Samassa yhteydessä tulisi tarkastella kriittisesti lääkärien mahdollisuuksia toimia sekä julkisella että yksityisellä puolella. Tämänhetkinen tilanne, joka antaa tilaa järjestelmän väärinkäytöksille oman henkilökohtaisen voitontavoittelun nimissä, on kestämätön. Pelisääntöjä tarvitaan.

Sairaanhoitoa tulisi kehittää siten, että raskaita toimintoja keskitetään entistä enemmän. On kummallista, että ihmiset ajavat kyllä surutta Porvoosta Helsinkiin kaksi kertaa viikossa tekemään ostoksia, mutteivät haluaisi synnyttää siellä kahta kertaa elämässään. Erikoistuneet laitokset ja niiden yhteyteen luotavat kodinomaiset olosuhteet toipilaille ovat tulevaisuutta. Tätä kautta voidaan siirtää rahaa ns. seinistä toimintaan ja nauttia suuruuden ekonomian ja asiantuntemuksen keskittymisen eduista. Myös erikoissairaanhoidon valtiollistaminen pois kunnilta olisi tervettä kehitystä. Nykyistä vahvemmat peruskunnat hoitaisivat perusterveydenhuollon hyvin, muut toiminnot voisivat olla valtion hallussa.

Euroopan ja suur-Turun kevät

Kevät on jo pitkällä ja eduskunnassa auringon lisäksi mielialoja lämmittävät ja osin jopa kuumentavat kuntarakenne sekä EU:n perustuslaillinen sopimus. Puheenjohtajuuskausi tuo huomattavaa painetta sopimuksen ratifiointiin ja kunta- ja palvelurakenneuudistuksen puolella kyseessä on hallituksen uskottavuus. Pelissä on paljon, eikä pelin politiikalta vältyttäne kummassakaan asiassa, vaikka muuta toivoa sopisi.

Perustuslaillinen sopimus, kaikessa epätäydellisyydessään on selkeä edistysaskel niin demokratian kuin avoimuudenkin tiellä. EU tarvitsee selkeyttävää sääntöuudistusta. Suomen liittyminen niiden maiden joukkoon, jotka kannattavat paitsi syvempää, myös parempaa integraatiota, on tärkeä viesti siitä huolimatta, ettei sopimus sellaisenaan koskaan tulekaan voimaan. Sisällöstä on todettava, että vanhan sananlaskun mukaan "paras on hyvän pahin vihollinen". Tämä pitää paikkansa myös tässä tapauksessa.

Sopimuksen lopullinen kohtalo on vielä auki, sillä näkemyksiä kohta 27 maan unionissa on useita. Suomen kaudella on syytä saada aikaan jonkinlaisia johtopäätöksiä asiasta. Haastetta riittää. Kansainvälisessä viitekehyksessä onkin mielenkiintoista huomata, että oikeiston hallitsemassa Ranskassa luonnosta kritisoitiin markkinaliberalistiseksi, kun taas demarivetoisessa Britanniassa sitä pidettiin monin paikoin aivan liian sosialistisena. Eräänä vaihtoehtona keskusteluissa tulee varmasti elämään eräänlainen karsittu versio sopimuksesta, jota ei enää kutsuttaisi perustuslaiksi.

Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen osalta eletään ratkaisevia aikoja. Haasteissa olevan uudistuksen osalta eduskunnassa on kuultu huomattava määrä viisastelua sen kuuluisan takin teosta, josta ei "saatu tuluskukkaroakaan". Tämä kritiikki on kuitenkin osin aiheetonta, maassa on menossa lukuisia yhdistymis- ja yhteistyöselvityksiä, joita ei varmasti olisi saatu aikaan ilman selkeää poliittista viestiä. Kunnanäidit ja –isät ovat nyt liikkeellä ja innostuneita. Heitä voisi olla vaikea saada uudelleen mukaan, mikäli nyt ei saada selkeää tulosta aikaan.

Turun seutu kärsii heikosta väestönkehityksestä, eikä talouden tunnusluvuissakaan ole hurraamista. Muutoksia ja kehittämistä siis tarvitaan, muuten eivät palvelut pelaa eikä työpaikkoja synny. Kuntauudistuksen yhteydessä olisi erinomaisen tärkeää kyetä luopumaan nyt yksilöinä jostain saadaksemme pitemmällä aikavälillä kaikki yhdessä enemmän. Siinä mielessä tilanne muistuttaa EU:iin liittymistä, vain mittakaava on erilainen. Kaarinan kohdalla tämä voi tarkoittaa vain yhtä asiaa, hyvin suunniteltuun tahtiin toteutettua kuntaliitosta Turun suuntaan. Tarvitaan johtajuutta. Kuka käynnistäisi "Suur-Turun kevään"?

Kolumni julkaistu Kaarina-lehdessä 7.6. 2006

Koulu se on mikä kannattaa

Suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuuden menestys riippuu koulutuspolitiikkamme onnistumisesta. Vaikka peruskoulujärjestelmämme tuottaakin kiistatta laadukkaita ja kansainvälisesti kadehdittuja tuloksia, on meillä huomattavasti parantamisen varaa. Suomalaisnuoriso ei ole yhteiskunnallisesti tiedostavaa eikä nuoriamme kiinnosta vaikuttaminen tai aktiivinen kansalaisuus samoissa määrin kuin muualla Euroopassa asuvia ikätovereitaan. Osasyynä tähän on jopa liiaksi luonnontieteisiin keskittynyt opetussuunnitelma sekä oppilaitoksissa usein ilmenevä suoranainen politiikka-allergia. Silloinkin kun arvovalintoja pohditaan, ei niitä suhteuteta tai pyritä yhdistämään yhteiskunnalliseen vallankäyttöön tai poliittiseen järjestelmään. Niin, aivan kuin asioiden arvottaminen ja niihin uskominen ei olisi poliittista toimintaa.

Tulevaisuuden koulun tulee kannustaa entistä enemmän yhteiskunnalliseen osallistumiseen. Tämä on keskeistä jo kansanvallankin takia. Ongelma ei kuitenkaan kohdistu pelkästään peruskoulutasolle tai toiselle asteelle. Tietoisuutta yhteiskunnallisista olosuhteista tulee kyetä lisäämään kautta linjan. Allekirjoittanut on päässyt miltei yhteiskuntatieteiden maisteriksi ilman, että kukaan on hetkeksikään pysähtynyt selittämään, miten vaikkapa työmarkkinajärjestelmä toimii. Mikäli tilanne on sittemmin toisella asteella parantunut, hyvä niin, mutta uskallan epäillä. Yliopistojen opetussuunnitelmista sitä on kuitenkin toistaiseksi turha etsiä. Tähän tarvitaan muutosta.

Paitsi aktiivisen kansalaisuuden tavoite, on koulutuspolitiikkamme kyettävä tulevaisuudessa tukemaan entistäkin paremmin kansalaisia rakennemuutoksessa sekä edesauttaa yhteiskuntaamme paitsi selviytymään globalisaation haasteista, myös auttaa näiden haasteiden muuttamisessa mahdollisuuksiksi. Tulevaisuuden aktiivisessa hyvinvointivaltiossa koulutus tulee ymmärtää sellaisena perusoikeutena, josta nauttiminen ei pääty peruskouluun. Elinikäisen oppimisen tulee olla reaalinen mahdollisuus ja jokaisen oikeus, ei vain strategioita ja raportteja koristava iskulause. Käytännössä tämän tulee tarkoittaa eräänlaista uutta sosiaalivakuutuksen osaa. Osaamisen vanhentuminen on nopean muutoksen maailmassa riski siinä kuin sairaus tai työttömyyskin. Yhteiskunnan tulee tukea työntekijöitä osaamisensa ylläpidossa, toisin sanoen tehdä osaamisen kehittäminen taloudellisesti mahdolliseksi ja järjestää sellaiset lainsäädännölliset puitteet työelämälle, joiden piirissä tämä voi tosiasiallisesti tapahtua.

Osaamisvaatimusten kasvaminen alasta riippumatta sekä mahdollisimman monen nuoren pelastaminen syrjäytymiseltä koulutusputkeen vaatii paljon erityisesti nivelvaiheilta. Yksilöllisempää otetta opetuksessa tarvitaan, jotta myös oppimisvaikeuksista kärsivät oppilaat kyetään huomioimaan. Yhteistyötä erityisesti toisella asteella on lisättävä nuorisokoulun hengessä. Tällä hetkellä moni lukion kävijä tarvitsisi konkreettisempaa tietoa ammateista ja moni ammattiin opiskeleva jää vaille sellaisia valmiuksia, joita hän työssään tarvitsee kuten kulttuurien kohtaamisen kykyä tai riittävää kielitaitoa. Kun tulevaisuuden työmaana on koko maailma, ei pelkällä jätkähuumorilla pärjää. Tämä on syytä tiedostaa paitsi oppilaitoksissa, myös työelämässä ja etujärjestöissä.

Kolumni julkaistu Uutispäivä Demarissa 5.6.2006

Kummallista, turvatonta

Pätkätyö, vuokratyö, osa-aikatyö. Pätkäelämä, osa-aikaelämä? Nyky-yhteiskunnassa perin tuttua liian monelle. Ongelmasta kärsivät erityisesti korkeakoulut. Vaikka julkisella sektorilla on tämän hallituksen aikana kyettykin lisäämään vakituisten työsuhteiden määrää, on korkeakoululaitos jäänyt jälkeen tästä kehityksestä. Tämä on kummallista ottaen huomioon sen tosiseikan, että kaikissa raporteissa ja toimenpideohjelmissa nimenomaisesti korostetaan koulutuksen ja tutkimuksen merkitystä kansakuntamme tulevaisuuden kannalta. Teot ja puheet eivät vastaa toisiaan.

Ongelmana on liiallinen projektiajattelu. Kun rekrytointi ja tutkimusaiheet keskittyvät yksittäisiin projekteihin, ei kunnollista perustutkimusta ja -osaamista synny. Projektit ovat usein lyhyitä ja jo niiden ollessa käynnissä on kiire hankkia joko jatkorahoitusta nykyiselle tai etsiä kokonaan uusia työsuhteita. Ei ihme, jos laatu kärsii tutkijoiden keskittymiskyvyn harhaillessa tutkittavan aiheen sijasta rahoituksen etsinnässä. Vastaaviin ongelmiin törmätään usein myös kansalaisjärjestötoiminnassa. Projektit ovat hyviä tapoja kokeilla uusia toimintamuotoja ja ideoita, mutta perustoimintaa ei niiden varaan voida rakentaa.

Korkeakoululaitos on yksi hyvä esimerkki, mutta ilmiö on laajempi. Siinä riskiä ja tulosvastuuta ulkoistetaan työntekijöille. Lyhyellä aikavälillä työnantajan näkökulmasta, oli hän sitten julkinen tai yksityinen, tilanne voi olla toivottava. Kustannuksia kyetään hallitsemaan ja henkilöstön käyttö on joustavaa. Pitkän aikavälin tavoitteet kuitenkin kärsivät. Työntekijä ei sitoudu, hän ei koe yritystä tai instituutiota omakseen eikä edes välttämättä koe kiinnostuvansa sen kehittämisestä.

Entäpä yksilöt? Sosiologi Richard Sennett kuvaa aikamme ihanneihmistä kuluttajana. Hän hankkii innolla uutta, joustaa ja vaihtaa paikkaa. Maailma on hänelle mahdollisuuksia täynnä. Kuulostaa hienolta, muttei vastaa todellisuutta. Sennettin, kuten kotimaisista tutkijoista muun muassa Juha Siltalan, mukaan moni kärsii stressistä, epävarmuudesta ja merkityksettömyyden tunteesta. Joustomahdollisuudet ovat hienoja ja tavoiteltavia, mutteivät tilanteessa, jossa niistä tulee valinnan sijasta pakollisia. Samaa kertovat asennetutkimukset. Vaikka työpaikkoja syntyy maassamme paljon ja talous kasvaa, pelkäävät ihmiset oman työnsä menettämistä ehkä enemmän kuin koskaan.

Mistä vastaus? Yhteiskuntaan olisi kyettävä palauttamaan luottamus. Tällä tarkoitan luottamusta niin yhteiskunnallisia instituutioita kuin kanssaihmisiä kohtaan. Luottamusta siihen, ettei epäonnistuminen tai työsuhteen päättyminen tarkoita henkilökohtaista katastrofia. Tämä vaatii aktiivista hyvinvointivaltiota, panostuksia sosiaaliseen turvaverkkoon, elinikäiseen oppimiseen ja työn löytämisen helpottamiseen. Pääomaliikkeiden maailmassa voimme pärjätä vain investoimalla ihmisiin, ei suojelemaan kannattamattomia yrityksiä tai vanhentuneita rakenteita. Samalla lainsäädännöllä on vaikutettava erityisesti julkisen sektorin määräaikaisuuksien määrään. Tämä työ on jo hyvässä alussa, sitä tulee jatkaa.

Kolumni julkaistu Elämäntapaliiton Myötäote-lehdessä 2.6.2006