Tänään töihin Tokoinrantaa pitkin tullessani mietin erästä muutaman viikon takaista episodia, josta tuli paha mieli vähäksi aikaa. Istuskelin kaveriporukassa Vuosaaren ostoskeskuksessa sijaitsevan ravintolan terassilla auringonpaisteesta nauttimassa kun paikalle tuli vaikeasti vammainen mies moottoroidussa pyörätuolissaan.Aluksi hänen puheestaan oli vaikea saada selvää, mutta pian selvisi, että hän etsii "kaveria". Oletin ensin hänen haluavan istua porukkaan, mutta pian kävi ilmi, että hän etsii apua puhelinkauppaan. Puhelimen käyttö ei häneltä ilman hands-freeta onnistunut ja hän halusi kokeilla korvan taakse asennettavaa puhelinkuuloketta, jota hän ei itse kyennyt korvansa taakse laittamaan. En heti ymmärtänyt miksi hän etsii apua ympäri ostoskeskusta, onhan kaupassa myyjiä, mutta lähdin kuitenkin mukaan.
Kauppaan päin kävellessä selvisi, että hän oli kyllä jo ollut kaupassa, mutta myyjä ei ollut suostunut asettamaan laitetta hänen korvansa taakse, vaan pyytänyt häntä etsimään kaverin auttamaan. Kaupassa tilanne kävi turhankin selväksi. Purkkaa jauhava herranterttu ei voinut kuvitellakaan koskettavansa vammaista ihmistä häntä auttaakseen, vaan oli käskenyt miehen rullailla ympäri ostoskeskusta nykien satunnaisia ohikulkijoita hihasta, mikäli mielii laitetta kokeilla.
Kokeilimme sitten avullani kuuloketta, joka osoittautui liian löysäksi ja kaupat jäivät tekemättä. Uusi kaverini ei kuitenkaan ollut pahoillaan, kiitteli kovasti ja sanoi menevänsä etsimään kuuloketta jostain muualta. Minä jäin ihmettelemään myyjätytön asennetta, joka tosin ei ole mitenkään erityisen poikkeuksellinen. Mikä ihmisiä oikein vaivaa? Miksi vammainen ihminen koetaan jollain tapaa "iljettäväksi", ihmiseksi, jota voidaan jäädä tuijottamaan, kokea hänen läsnäolonsa kiusalliseksi tai kohdella häntä jonkinlaisena epähenkilönä?
Niin tässä kuin monessa muussakin erilaisuuteen liittyvässä kysymyksessä kaava on sama. Lainsäädäntö alkaa olla ajan tasalla, palveluita on, esteettömyyteen kiinnitetään huomiota, mutta kansalaisten korvien välissä ei ole vastaavalla tavalla alkanut tapahtua. Toivon mukaan senkin aika on tuleva.
Tekstit
3 kommenttia:
Välillä (ärsyttävältäkin vaikuttava) ihmettely on hyvästä: eilen istuessani bussipysäkin penkillä katoksen alla, ajoi joku känninen vanhempi herra vauhdilla pysäkkiä päin rojahtaen sen jälkeen keskelle pyörätietä liikkumattomana. En ollut ehtinyt kuin aloittaa puhelun hätäkeskuksen virkailijan kanssa, kun vieressäni oli jo 5-7 ihmistä pysähtyneenä ihmettelemään tapahtunutta. Ja osa heistä neuvoi aktiivisesti loukkaantunutta odottamaan liikkumattomana, jotta vammat voidaan todeta jne. Pointti oli se, että oli kiva huomata että ainakin siinä hetkessä ja siellä ihmiset välittivät toisistaan.
Ihmisten välipitämättömyys on käsittämätöntä. Joskus tuntuu, että pienikin ystävällisyys, avulias ele tai toisten huomioiminen kohdatessa kaupungilla on monille liikaa. Aivan kuin ihmiset eivät jaksaisi välittää. Kiire on monille perusteena töykeydelle ja itsekkyydelle.
Tuollainen tökeryys, mitä kertomasi myyjätär oli osoittanut tuntuu vielä pahemmalta. Kieltäytyä auttamasta asiakasta ja apua tarvitsevaa - no, se menee mielestäni jo ilkeyden puolelle.
Monilla on vammaisten ja liikuntarajoitteisten ihmisten suhteen usein sellainen arka asenne auttamisen suhteen, ettei haluta olla liian tungettelevia tai holhoavia. Mielestäni kuitenkin asiakkaan käännyttäminen kaupasta ja ennen kaikkea ihmisen avunpyynnön torjuminen ovat aika radikaalilla tavalla välinpitämättömyyttä. Ikävä kuulla, että tällaistakin vielä tapahtuu.
Niin… Jotenkin tuntuu, että helpompaa on auttaa kännistä kuin "oikeasti" erilaista. Ymmärtää ja kaikkea.
Aamusella neljä ihmistä, minä ja koira metsästettiin rapustamme miestä, joka oli karannut näiltä ihmisiltä, kun oli kaatunut ja hänelle oli soitettu ambulanssi. Onneksi talonmiehemme tiesi missä ukkeli asuu...
Sitten taas yksinkertaisemmissa asioissa huomaa, että joki estää yksinkertaisen ja usein ihan luonnollisen toiminnan, vaikkapa oven avaamisen. Tai onko helpompaa kysyä vaunujen kanssa kulkevalta tarvitaanko apua kuin vaikkapa kainalosauvojen ja kassien.
Onneksi on sellaisia kuin Kaisa Leka, joita ei voisi normi-ihmisten "ajattelut" kiinnostaa enempää kuin kasa kiviä.
Ehkä me, normi-ihmiset emme todellakaan näe ympäröivää maailmaamme tarpeeksi, jotta voisimme ymmärtää sen monipuolisuuden. Minä kannatan mm. näitä kouluja, joissa on "harjaantumisluokkia" nk. normaali luokkien rinnalla.
Sydämensivistystä sekin, kun joutuu ja saa välitunnilla leikkiä vähän kaikkien kanssa.
Lähetä kommentti