Päiväkoti - hyvä koti

Päivähoito jakaa mielipiteitä ja näkemyksiä. Viime aikoina on keskusteluun noussut uusfamilistisia sävyjä sisältäviä aloitteita, joissa ajetaan lastenhoidon tasarahamallia ja uusia versioita konservatiivisten poliittisten voimien kannattamasta äidinpalkasta. Tämä tarkoittaa päivähoidon arvoa vastaavan rahallisen korvauksen maksamista lapsiaan kotona hoitavalle vanhemmalle, käytännössä äidille. Virallisen totuuden mukaan tällä pyritään mahdollistamaan vapaa valinta lasten hoitamisen suhteen, käytännössä ajamaan naisia takaisin koteihin kehtoa keinuttamaan.

Kun päivähoitojärjestelmää luotiin, oli kyse nimenomaisesti naisten oikeudesta ja mahdollisuudesta ansiotyöhön. Tämä tekijä on edelleen erittäin keskeinen. Virginia Woolf vaati naisille omaa huonetta ja omaa rahaa. Tätä taas ei synny, elleivät naiset ole vahvasti osana julkista sfääriä, itsenäisinä toimijoina, taloudellisesti riippumattomina miehistään. Suomalaisen yhteiskunnan kansainvälisessä vertailussa pitkälle edennyt tasa-arvo on nimenomaan mahdollista siksi, että työ ja perhe on ollut mahdollista sovittaa yhteen ja naisten ansiotyöhön osallistumista on haluttu tukea ja kannustaa.

Jos ja kun lapsia syntyy useita, mikä väestöllisesti toivottavaa onkin, voi kotiäitiys venyä useiden vuosien, jopa vuosikymmenen mittaiseksi. Tällaisen katkoksen jälkeen naisen voi olla huomattavan vaikea palata työelämään. Vaikka paluu onnistuisikin, on ansiokehitys jäänyt pahasti jälkeen miespuolisista työtovereista, uralla etenemisestä puhumattakaan. Lisäksi kotiäitimalli ei kansainvälisten esimerkkien valossa tuota korkeaa lapsilukua, usein siitä syystä, että perheiden ansiotaso jää matalaksi ja riskit ovat suuret.

Paitsi tasa-arvosta, kyse on järjestelmämme rahoittamisesta. Palvelut ja tulonsiirrot rahoitetaan pääosin ansiotuloveroilla. Suomalaisen hyvinvointivaltion rahoitus perustuu kahden ansaitsijan malliin. Naiset ovat tätä nykyä usein koulutetumpia ja monella tapaa osaavampia kuin miehet. Suomi tarvitsee koulutetut ja osaavat naisensa työmarkkinoille, olisi kestämätöntä tuhlausta jättää tämä resurssi käyttämättä. Päivähoidon suosiminen on siis paitsi tasa-arvoteko, myös taloudellisesti järkevää.

Kotihoidontuki on kansainvälisesti erittäin harvinainen etuus. Tästä erikoisuudesta saamme myös jatkuvasti kyselyitä mm. OECD:lta. Kun muissa maissa pyritään kannustamaan naisia osallistumaan työmarkkinoille, Suomessa yhteiskunta tukee naisten jäämistä kotiin. Kukaan ei luonnollisesti ole vaatimassa kotihoidontuen kaltaisen sosiaalisen innovaation poistamista, mutta kun hoitomuodoista keskustellaan, on hyvä ymmärtää tuen harvinaislaatuisuus. Kotihoidontuen säätämisessä nähdään Keskustan painoarvo suomalaisessa politiikassa. Konservatiivipuolueelle työn kautta emansipoituva nainen ei ole ollut erityisen tavoittelemisen arvoinen olento.

Päivähoito koskettaa luonnollisesti mitä suurimmassa määrin lapsia. Nykyisin tapaa usein kanssasisariaan syyllistäviä lastaan kotona hoitavia naisia, jotka pitävät suorastaan rikollisena viedä lapsi päiväkotiin ja jatkaa itse ansiotyössä. Lapselle paras kasvuympäristö kun kuuleman mukaan on aina äidin hellä syli. Mutta onko näin? Tutkimuksista näin yksioikoinen tulkinta ei saa tukea.

Suomessakin julkisuutta saanut professori Bengt-Erik Anderssonin johtama ruotsalainen tutkijaryhmä seurasi eri-ikäisenä päiväkodissa tai muussa päivähoidossa aloittaneita lapsia yli 20 vuoden ajan. Tutkimustulokset julkaistiin keväällä 2005. 1970-luvun lopulla alkaneeseen tutkimukseen valittuja lapsia tarkasteltiin aika ajoin aina 25 ikävuoteen saakka. Mielenkiinnon kohteena olivat mm. koulumenestys ja sosiaaliset kyvyt. Tulokset olivat hätkähdyttäviä. Alle yksivuotiaana tarhassa tai päivähoidossa aloittaneista 70% menestyi myöhemmin hyvin tai erittäin hyvin. Kotona koulun alkuun saakka olleiden ikätoverien keskuudessa vastaava luku oli 38%.

Yhteys ei luonnollisesti ole yhtä selvä ja taustalla vaikuttavat monet muutkin tekijät kuin päivähoito. Tosiasia on kuitenkin se, että laadukas päivähoito kasvattaa pärjääviä nuoria ja myöhemmin aikuisia. Sen avulla voidaan tukea perheitä kasvatustyössä, jonka myötä suuremmalla osalla lapsia on mahdollisuudet kasvaa sosiaalisesti ja emotionaalisesti tasapainoisiksi, terveiksi aikuisiksi.

Ei ole huonoa vanhemmuutta viedä lasta hoitoon ja mitoittaa oikein omaa jaksamistaan. Toisaalta päivähoitoon ei tule sysätä liikaa vanhemmuuden vastuita, mutta ennaltaehkäisevä verkosto on oltava neuvolan, sosiaalityön ja lastensuojelun kautta. Laadukas ja turvallinen päivähoitojärjestelmä on suomalaisen yhteiskunnan tärkeimpiä palvelujärjestelmiä. Yhteiskunnan on käytettävä ohjausvaltaansa päivähoidon tekemiseksi entistä houkuttelevammaksi vaihtoehdoksi yhä useammalle lapselle ja vanhemmalle.

Artikkeli julkaistu SONK:n jäsenlehti Debatissa 3/2006, kuvalähde Wikipedia

Pallo haltuun!

Kuten olemme voineet lukemattomista strategioista ja selvitysmiesten raporteista lukea, globalisaatio, maapalloistuminen on vaikuttanut ja tulee vaikuttamaan toimintaympäristöömme ja yhteiskuntaamme erittäin voimakkaalla tavalla. Miten siihen tulee reagoida, on kuitenkin keskustelun kohteena, tai ainakin sen tulisi mitä suurimmassa määrin olla.

Globalisaatio ei ole luonnonlaki, vaan seurausta tietoisista poliittisista päätöksistä. Siksi siihen on myös mahdollista vaikuttaa. Suomen ja ennen kaikkea SDP:n on oltava edelläkävijä globalisaation hallinnasta käytävässä keskustelussa. Sosialidemokraatteja tähän keskusteluun on haastanut ennen kaikkea työväen presidenttinä esiintynyt Sauli Niinistö. Niin presidentinvaalikampanjassaan kuin sittemminkin Niinistö on varoitellut tulevasta maailmansodasta, jota käydään talouden asein. Niinistön näkökulma on perustavalla tavalla väärä, mutta jostain syystä sosialidemokraateilla ei ole ollut halukkuutta nostaa tätä asiaa kunnolla keskusteluun.

Maailmantalouden vapautuminen ei ole nollasummapeli, jossa toiset voittavat ja toiset häviävät. Se toki voi sitä olla, mikäli pelisäännöistä ei huolehdita. Uusien maiden vaurastuminen ei vie keneltäkään mitään pois, vaan avaa uusia markkinoita ja mahdollisuuksia globalisaatiossa kilpailukyvystään ja sen edellytyksenä olevasta hyvinvointivaltiostaan huolehtiville Suomen kaltaisille maille. Ympäristökysymykset nousevat ongelmaksi, mutta tähänkään ei vastata pyrkimällä jarruttamaan muutosta, vaan pyrkimällä sopimuksiin. Lisäksi olemme itse valinneet yltäkylläisyydessä piehtaroimisen. Millä oikeudella me siis vaatisimme Aasian nousevia talouksia ja niiden kansalaisia valitsemaan askeesin?

Suomi, tai Eurooppakaan, ei voi milloinkaan kilpailla Kiinan kanssa työvoiman hinnalla. Tämän vuoksi meidän strategiamme on perustuttava kahteen perusperiaatteeseen, joista kumpikaan ei suhtaudu globalisaatioon sotana. Meidän on kyettävä parantamaan oman työmme tuottavuutta erikoistumalla sekä luotava yhteisiä pelisääntöjä globaalille markkinapaikalle ja maailmaan. Tätä kautta kykenemme yhdistämään globalisaation hyvät puolet, talouskasvun ja keskinäisriippuvuuden kasvun, entistä tasaisempaan hyötyjen jakautumiseen, joka toimii kaikkien hyväksi. Kyseessä on koko hyvinvointivaltion tulevaisuuden ja jopa kansainvälisen turvallisuuden kannalta keskeisistä kysymyksistä. Siksi niihin on otettava vahvasti kantaa myös vaalitaistelussa.

Erkki Tuomioja sanoi aikanaan Suomen esittävän maailmassa "puolueettoman porvarin" osaa. Tämä aika on ohi. Suomella on asemansa ja menestyksekkään yhteiskuntamallinsa vuoksi ainutlaatuinen mahdollisuus ottaa johtava rooli ratkaisujen etsinnässä. Suomen on liityttävä innovatiivisia kehitysrahoitusmalleja pohtivaan maaryhmään sekä edistettävä tarmokkaasti kansainvälisten verojen kehittämistä ja käyttöönottoa. EU-tasolla on pyrittävä täydentämään kauppapolitiikan asialistaa työntekijöiden oikeuksilla. Kansainvälisen työjärjestön määrittelemät työelämän minimistandardit on saatava voimaan kaikkialla maailmassa, myös kauppasanktioiden uhalla.

Ahdasmielinen nationalismi nostaa rumaa päätään myös Suomessa. Globalisaatio nähdään uhkana. Sitä se myös on, mikäli emme aio vaikuttaa sen suuntaan. Hallitsemattomana globalisaatio antaa markkinavoimille mahdollisuuden alistaa demokraattiset järjestelmät yhä ahtaammalle. Kansallisvaltioiden kultakaudella vasemmisto vastasi haasteisiin luomalla hyvinvointivaltiomekanismeja jakamaan syntyvää vaurautta ja asettamaan rajoja markkinoiden toiminnalle. Nyt tämä kehitys on saatava alkuun globaalilla tasolla. Pyrkimystä luoda hyvinvointivaltio ei saa pitää vain kansallisena tehtävänä. Pallo on mahdollista ottaa haltuun. Se, teemmekö niin, on itsestämme kiinni.

Kolumni julkaistu Uutispäivä Demarissa 30.10.2006

Puhe piirikokouksessa

Ohessa pitämäni puheenvuoro Varsinais-Suomen sosialidemokraattien piirikokouksessa Salossa 21.10.2006

Toveri puheenjohtaja, hyvät toverit!

Aivan aluksi haluan kiittää Varsinais-Suomen sosialidemokraatteja omasta ilahduttavasta jäsenäänestystuloksestani ja luottamuksesta uutta, nuorta kaveria kohtaan. Lähden iloisin mielin tekemään reipasta vaalikampanjaa.

Tänään haluaisin kuitenkin keskustella kampanjamenetelmien sijasta vaalien ohjelmallisesta valmistelusta. Vaalien kannalta oleellista on puhutteleva ohjelmatyö, joka kykenee motivoimaan ihmisiä toimimaan ja äänestämään sekä luomaan uskoa huomiseen. Haluan korostaa kolmen asian tärkeyttä. Ensimmäinen on työllisyys, toinen osaaminen ja kolmas eriarvoistumisen haaste ja siihen vastaaminen.

Hyvät toverit.

Ruotsin sosialidemokraatit hävisivät vaalit maan erittäin hyvästä tilanteesta huolimatta. Keskeisin syy tähän oli kansalaisille välittynyt liika itsetyytyväisyys, joka kulminoitui keskusteluun työllisyydestä, jossa oikeisto kykeni esiintymään aloitteellisena ja ongelman vakavasti ottavana. Meillä Suomessa ei ole varaa Ruotsin kaltaisiin virheisiin jo yksin siitä syystä, että oma työllisyystilanteemme ei nykyiselläänkään kestä vertailua länsinaapuriin.

SDP:ltä tulee löytyä konkreettisia lääkkeitä työllisyyden parantamiseen tulevalla vaalikaudella. Nämä on myös kyettävä tuomaan selkeästi esiin ohjelmatyössä ja puolueen ja sen johtohenkilöiden virallisissa ulostuloissa. Työllisyyden parantamisen tulee olla puolueen keskeisin viesti. Eräs keskeinen osa näitä lääkkeitä ovat osaamispanostukset.

Hyvät toverit.

Sosialidemokraattisen ja kokoomuslaisen osaamispolitiikan välillä on merkittäviä eroja. Oikeisto puhuu mielellään osaamisesta ja koulutuksen tärkeydestä, mutta jättää kertomatta, kenelle osaamista halutaan antaa. Vastaus on: muutamille harvoille. Elinkeinoelämän keskusliiton viime päivinä keskusteluun nostama henkilökohtainen koulutusvakuutus on eräs esimerkki tällaisesta politiikasta.

Vaikka ajatus selkeän rahoitusjärjestelmän rakentamisesta onkin hyvä, on malli väärä. Henkilökohtaiseen vakuutukseen olisi varaa vain harvoilla ja käytännössä tarkoittaa työnantajan vastuun ulkoistamista valtiolle ja yksilöille. Koulutusvakuutuksen ideaa ei kuitenkaan sinänsä kannata kokonaan hylätä, vaan on etsittävä tapoja mahdollistaa kouluttautuminen myös niille, jotka sitä eniten tarvitsevat. Tämä vaatii kollektiivisia rahoitusmuotoja.

Samasta harvojen suosimisesta monien kustannuksella on kyse aktiivista työvoimapolitiikkaa koskevassa keskustelussa. Samaan aikaan kun Kokoomuksessa ollaan valmiita tekemään huomattavia panostuksia joillekin yksittäisille aloille tai yksilöille, halutaan tämä rahoittaa leikkaamalla heiltä, joiden tarpeet ovat suurimmat, eli työttömiltä. Käytännössä vaatimus tarkoittaa väestöryhmien välisten koulutuksellisten erojen kasvattamista, vaikka tavoitteena yhä laajempaa osaamista vaativassa työelämässä tulisi päinvastoin olla niiden vähentäminen. Miten ylimielinen ja kylmä onkaan asenne, jossa vaikeassa tilanteessa olevien ihmisten koulutus ja heille itselleen aivan todelliset työpaikat leimataan temppuiluksi. Mikä on Kokoomuksen vastaus näiden ihmisten ongelmiin? Ilmeisesti lumihanki.

Osaaminen ja sen turvaaminen muutoksessa kuuluu koko kansalle. Tämä vaatii paitsi panostuksia korkeakouluihin, myös työelämälähtöisen aikuiskoulutusjärjestelmän rakentamista, toisen asteen yhteistyön tiivistämistä sekä aktiivisen työvoimapolitiikan resurssien kasvattamista pohjoismaiselle tasolle. Kun vaalikentillä työllisyyspolitiikasta keskustellaan, on syytä kysyä, mitä vikaa on siinä, että koulutusmahdollisuudet halutaan turvata kaikille eikä vain jo valmiiksi etuoikeutetuille?

Hyvät toverit!

Kolmanneksi, ja viimeiseksi ohjelmalliseksi asiaksi haluan nostaa eriarvoistumiskehityksen. Vaikka maassa menee hyvin, ei SDP voi mennä vaaleihin tyytyväisenä. Tuloerot ovat kasvaneet ja pienellä osalla väestöä menee edelleen huonosti. Myös nämä ihmiset on saatava mukaan.

Parhaiten huolehdimme myös näistä ihmisistä huolehtimalla hyvästä taloudellisesta kehityksestä, työllisyyden paranemisesta sekä palvelujärjestelmän toimivuudesta, mutta myös täsmätoimia tarvitaan. Etuuksien suhteellisen heikentämisen tie on loppuun käyty. Palveluiden käytöstä perittäviä omavastuuosuuksia on pyrittävä laskemaan, pienimpien etuuksien ostovoimaa lisättävä ja työmarkkinatukeen vaikuttava puolison tuloharkinta poistettava. Tämän lisäksi paljon keskustelua herättänyttä perintöveroa on tarkastettava siten, että vero muuttuu nykyistä progressiivisemmaksi.

Erityisen keskeistä tulevaisuuden kannalta on katkaista uhkaava syrjäytymisen periytyminen. Liian moni nuori putoaa koulun jälkeen kelkasta ja jää vaille ammattitaitoa tai muuta koulutusta. Näiden nuorten, korostuneesti nuorten miesten, ennuste elämään on heikko. Taustalta löytyy usein työttömyyttä, päihdeongelmia ja rikollisuutta. Tähän haasteeseen on kyettävä vastaamaan. Oppivelvollisuusikää on nostettava, nuorten yhteiskuntatakuuta vahvistettava ja edettävä kohti tilannetta, jossa kukaan ei jää vaille jonkinlaista ammattitaitoa tai tutkintoa. Tämä vaatii riittävää tukea opiskelulle ja monipuolisia opintojensuorittamismuotoja.

Toivon, että vaaliohjelmasta marraskuussa päättävä puoluevaltuusto kiinnittää huomiota näihin kohtiin ja nostaa ne oleelliseksi osaksi SDP:n vaaliohjelmaa.

Kiitos!

Oikean ja vasemman laidan osaamista

Suomessa vallitsee lähes liikuttavan yksimielinen käsitys siitä, että osaaminen ja sen parantaminen on kansakuntamme ainoa mahdollisuus selviytyä globalisaation ja väestön ikääntymisen haasteesta. Tämä onkin kiistaton fakta. Erimielisyyksiä sen sijaan alkaa syntyä, kun puhutaan siitä, miten osaamispanostuksia tulee kohdentaa ja keiden tulee osata ja mitä.

Itseään suurimpina osaamisen puolustajina markkinoivat tahot ovat usein niitä tahoja, jotka haluaisivat rajoittaa koulutukseen hakeutumista. Edunvalvontaintressinäkökulmasta tämä on varsin ymmärrettävää, yhteiskunnallisesta sen sijaan ei. Kyky- ja osaamispuolue Kokoomus on kunnostautunut lähinnä vaatimuksillaan vähentää työttömien koulutukseen varattuja aktiivisen työvoimapolitiikan varoja. Tämä on täysin väärä suunta. Suomi laahaa edelleen kaukana takana vaikkapa Tanskan osaamispanostuksista kyseisiin toimenpiteisiin. Tanskan työttömyys on pieni, Suomen suuri. Olisiko työvoimakoulutuksen tasolla ja resurssoinnilla jotain tekemistä asian kanssa?

Osaamisen pitää kuulua kaikille, ei vain muutamille harvoille. Tämän vuoksi osaamispanostuksia tulee suunnata myös muualle kuin korkeakouluihin. Yhtä tärkeää kuin panostaa muutamiin huippuyksiköihin ja -yksilöihin, joiden pysymisestä maan rajojen sisäpuolella ei ole takeita, on huolehtia koko kansan osaamisesta. Tässä on olennaisin ero sosialidemokraattisen ja kokoomuslaisen osaamispolitiikan välillä. Oikeisto vaatii väestöryhmien välisten koulutuksellisten erojen kasvattamista, vasemmisto niiden vähentämistä. Voidaan perustellusti kysyä, kumpi on Suomen ja suomalaisten kannalta parempi tie? Mahdollisuuksia kaikille, vai vain muutamille harvoille? Kerran huti, aina ulkona. Uutta mahdollisuutta ei tule.

Tulevaisuuden työelämä tulee olemaan aina kiivaammassa muutoksessa. Yhdellä ammatilla ei pärjää, tarvitaan oppimisvalmiuksia ja jatkuvaa kouluttautumista. Tämän vuoksi osaamispolitiikan kohteena tulee olla koko kansa. Sillä, että niiltä, joiden valmiudet kohdata muutos ovat olleet heikoimmat, halutaan mukaanpääsymahdollisuudet viedä, ei palvele kenenkään etua. Tuloksena ovat suuret kulut pidemmällä aikavälillä sekä entistä suurempi syrjäytyneiden joukko.

Huomioita päivälle

Muutamia huomioita kiireiseen päivään. Vaikka ajattelin tahdin hieman helpottavan syksyn alkukaaoksen jälkeen niin voipi olla, että jarrutusta saa odottaa jouluun asti.

1. Varsinais-Suomen demarit saivat merkittävää vahvistusta listalleen, kun Turun entinen piispa Ilkka Kantola iloitti asettuvansa ehdolle maaliskuun vaaleissa SDP:n listalle. Tervetuloa! Kantola on eräs niistä henkilöistä, joiden kaltaisten liberaalien ihmisten vuoksi kirkolla on allekirjoittaneenkin mielestä vielä toivoa.

Edellä mainitun lisäksi Kantolan ehdokkuus on hieno osoitus siitä, ettei ainoa tapa asettua ehdokkaaksi SDP:n listalle ole vuosikymmenten uurastus puoluetyössä ja uskollisuus työväenyhdistystoimintaa kohtaan. Näitäkin tarvitaan, mutta niin tarvitaan myös uusia ilmeitä ja ihmisiä sekä ennakkoluulotonta meininkiä. Kertakaikkiaan hienoa.

2. Vaaliteesejä alkaa ilmestyä suunnasta jos toisestakin. SAK julkaisi tänään omat tavoitteensa tuleviin vaaleihin. Kannattaa tutustua ja kertoa sen jälkeen missä näkyy pysähtyneisyys, mielenkiintoisia näkemyksiä mm. koulutuspolitiikasta. Järjestöllä tulee olemaan tekemistä omien näkemyksiensä promotoinnissa, mikäli tuore tutkimustulos pitää paikkansa myös vaalipäivänä.

3. Eilinen kokemukseni Rovaniemen lentokentältä osoitti jälleen sen, että Suomessa kannattaisi olla vanhemmuuden osalta huomattavasti enemmän huolissaan joidenkin heteroparien lapsien saannista kuin murehtia sitä, kiusataanko sellaista lasta koulussa, jolla on kaksi isää tai äitiä ja miten tämä vaikuttaa lasten psykologiseen kehitykseen. Todistin konetta odotellessani masentavaa tapausta.

Isä, n. 40v ja pieni tyttö, ehkäpä 4v odottivat pääsyä Helsingin-koneeseen kentän kahvilassa. Isä oli ilmeisesti osallistunut metsästysreissuun, josta hän kailotti kaverilleen puhelimessa tytön istuessa vieressään. "Vittu kuule riekkoa ammuin vittu sinne kanervikkoon vittu jäi vittu ei löytynyt perkele. Mut se toinen vittu osuin ja vittu voitko kuvitella pää irtos mut silti vittu se juoksi karkuun vittu."

Verbaali-ilotulituksen lisäksi tupakansavua puhalleltiin surutta tytön suuntaan, joka joutui sitten köhien siirtämään leikkinsä lattialle. Koneeseen onnellinen perhe ehti juuri ja juuri, viimeinen mitä kahvilassa kuulin oli kun porttia jo alettiin sulkea, oli "isi vetää vielä yhden röökin ni sit mennään." Eli sitä myöten myös lapsiasiainvaltuutetulle tiedoksi. Ydinperhe ei aina rokkaa.

Vielä neljäntenä maininnan arvoisena ilmiönä voitaneen todeta SONKn puheenjohtajakamppailun siirtyneen internetaikaan. SONK valitsee uuden puheenjohtajan marraskuun liittokokouksessaan Helsingissä. Ehdokkaita on kaksi, Paavali Kukkonen ja Mikko Koskinen. Paavali on SONKn nykyinen pääsihteeri, Mikko puolestaan SYL:n hallituksen jäsen. Molemmat ovat avanneet blogit, joten käykää tutustumassa piakkoin ilmestyviin näkemyksiin.

Kolmikannasta ja suomalaisesta mallista

Kolmikanta ja suomalainen talouspoliittinen malli noussevat jälleen vaalien alla keskustelunaiheeksi, kuten luonnollisesti pitääkin. Oikeisto tulee todennäköisesti kritisoimaan suomalaista mallia jäykäksi ja ajan haasteisiin vastaamattomaksi. Jälleen kerran on syytä katsoa tarkemmin ja puhua imagojen sijasta asioista.

Suomen malli on monella tapaa omaleimainen. Meillä asioista sovitaan tavalla, joka yhdistää markkinatalouden ja solidaarisuuden. Näin ei olisi, ellei työntekijäjärjestöillä olisi merkittävää roolia yhteiskunnassa. Tällöin mallina olisi työnantajan sanelu. Onkin syytä kysyä, eikö nykymalli ole monella tapaa demokraattisempi ja "vastakkainasetteluita purkavampi" kuin sen vaihtoehto?

Sen lisäksi, että maassa on kyetty nopeaan taloudelliseen kasvuun ja työllisyyden nousuun, on julkinen talous vahvistunut ja olemme kyenneet merkittäviin saavutuksiin mm. liittymään euroalueeseen. Tämä tuskin olisi onnistunut ilman yhteistä tahtoa, joka muodostuu ja luodaan nimenomaan yhteisissä pöydissä. Tämäkö on sitä paljon puhuttua "dynaamisuuden puutetta"?

Kun ay-liikettä ja erityisesti SAK-laisia liittoja arvostellaan siitä, että niiden asema suomalaisen yhteiskuntapolitiikan kentässä on liian keskeinen, niin mitä itse asiassa arvostellaan? Sitä, että miljoonan ihmisen edunvalvontajärjestö saa äänensä kuuluviin? Eikö tämä juuri ole sitä järjestöjen mukaankytkemistä päätöksentekoon, josta mm. vihreät niin mieluusti puhuvat? Ehkä ongelma onkin se, mistä puhutaan? Elinkeinoelämä ei valita, kun ay-liike ottaa sitä miellyttäviä kantoja. Harva kansalaisjärjestö myöskään yltää ammattiliittojen jäsenmääriin eikä niissä ole vapaita vaaleja, joissa edustajat valitaan.

Sopimusjärjestelmä luo vakautta ja ennustettavuutta, jotka ovat Suomen kaltaiselle maalle elintärkeitä. Järjestelmämme avulla kykenemme nopeasti vaikuttamaan kansalliseen makrotaloudelliseen ympäristöömme. Rahapolitiikan poistuttua kansallisesta keinovalikoimasta työmarkkinapolitiikan merkitys on korostunut entisestään.

Keskitetyllä järjestelmällä on huomattavia etuja myös siitä näkökulmasta, että se säästää huomattavasti yksittäisten työnantajien sopimuskustannuksia. Jos kaikki neuvottelut pitäisi käydä kokonaisuudessaan paikallistasolla, ei siitä hyötyisi lopulta juuri kukaan. Paikallista sopimista voidaan toki lisätä, mikäli neuvotteluolosuhteet paikallisesti sen sallivat ja perusperiaatteista sovitaan keskitetysti. Näin kukaan ei jää täysin osattomaksi.

Samanaikainen puhe pääoman ja omistajien vallan lisäämisestä palkansaajien kustannuksella sekä "vastakkainasettelujen lopettamisesta" ovat keskenään valitettavan ristiriitaisia. Millaista yhteiseen hiileen puhaltamista on se, että tasa-arvoisemmasta asetelmasta halutaan siirtyä epätasa-arvoisempaan? Vai onko joku Suomessa aivan vakavissaan sitä mieltä, ettei pääomaintressejä kuunnella riittävästi ja että elinkeinoelämällä on liian vähän valtaa suhteessa valtioon ja työntekijöihin?

Kolmikanta on erinomainen väline sitouttaa keskeisiä yhteiskunnallisia tahoja yhteisiin päätöksiin ja luoda sosiaalista eheyttä yhteiskuntaan. Tulokset puhuvat jo nyt puolestaan. Rohkeampia ratkaisuja tarvitaan edelleen, eikä sen paremmin järjestelmä kuin maailmakaan ole valmis. Kuitenkin välineenä sopimusjärjestelmä ja kolmikanta ovat hyvä pohja myös tulevaisuuden menestykselle. Vientituotteiksi niistä tuskin sellaisenaan vahvan kulttuurisidonnaisuutensa vuoksi on, mutta periaate yhteisestä sopimisesta ja konsensuksen rakentamisesta kelvannee malliksi kenelle tahansa.

Tiedote 13.10.

Demariopiskelijat iloitsevat hedelmöityshoitopäätöksestä

Sosialidemokraattiset Opiskelijat SONK ry iloitsee eduskunnan päätöksestä sallia jatkossakin hedelmöityshoidot myös yksinäisille naisille ja naispareille. Kyseessä on merkittävä voitto yhdenvertaisuudelle ja tasa-arvolle sekä voimakas signaali erilaisten perheiden samanarvoisuuden puolesta.

Suomi tarvitsee entistä enemmän toivottuja ja rakastettuja lapsia, joilla on oikeus saada alkunsa turvallisissa oloissa. SONK kiittää kaikkia niitä kansanedustajia puoluerajoihin katsomatta, joilla oli rohkeutta äänestää avarakatseisuuden puolesta ahtaita ennakkoluuloja vastaan.

Lisätietoja:
Esa Suominen
puheenjohtaja
Sosialidemokraattiset Opiskelijat SONK ry
050 53 27 366
esa.suominen@sonk.fi

Uuteen Eurooppa-henkeen

Euroopan Unionin kannatus Suomessa on puheenjohtajuuskaudesta huolimatta alhaalla. Syitä tähän on monia. Perustuslaillisen sopimuksen kohtalo, huono julkisuuskuva, tarkoituksenmukaisuudeltaan arveluttavien lakiesitysten esiinnosto sekä sellainen tarpeeton sääntely, jotka uutisoidaan näyttävästi heikentävät kansalaisten luottamusta yhteiseen Eurooppaan.

EU-vastaisuudella ratsastavat poliitikot, etunenässä Timo Soini ja Esko Seppänen väittävät Suomen menettäneen, ja edelleen menettävän, itsenäisyyttään ja itsemääräämisoikeuttaan osallistumalla eurooppalaiseen yhteistyöhön. Yleisen skeptisyyden ja edistyksellisen ajattelun puuttumisen aikana tämä kritiikki uppoaa hedelmälliseen maaperään, siitä huolimatta, että se on, kuten on koko ajan ollut, erittäin kaukana totuudesta.

Suomen asema itsenäisenä valtiona on tänä päivänä, erityisesti EU:n ansiosta, vahvempi kuin koskaan. Sen, minkä olemme mahdollisesti muodollisesti menettäneet, olemme saaneet käytännössä. Ns. itsenäisyytensä aikana Suomi katsoi maailmaa ja Eurooppaa joko Tukholman, Berliinin tai Moskovan kautta, nyt maamme on unionin täysivaltainen jäsen. Lisäksi suuri osa kansalliseen toimintaympäristöömme vaikuttavista ilmiöistä ovat luonteeltaan globaaleja. Niitä vastaan ei eristäytyminen auta, eikä niihin kyetä kansallisilla ratkaisuilla juurikaan vaikuttamaan. Suvereniteetin luovuttamisella lisäämme kansallista toimintatilaamme, emme vähennä sitä.

Edelleen jatkuva laajentuminen aiheuttaa myös pelkoja. Onkin syytä kysyä ovatko Romania, Bulgaria sekä erityisesti Turkki valmiita jäsenyyteen? Monin paikoin näin ei varmasti ole. Se, millä aikataululla näitä maita integroidaan yhteiseen unioniin voi olla arvioinnin kohteena, mutta itse ideassa, laajentumisessa itään ja etelään, on kyse EU:n alkuperäisestä perustehtävästä, rauhasta. On kaikkien edun mukaista, että poliittista ja taloudellista integraatiota viedään niin pitkälle, ettei sota ole enää mahdollista. Tämä vaatii eurooppalaisen ymmärtämyksen ja tietoisuuden kehittämistä ahtaan kansallisuusaatteen sijaan.

Kansallisten pääkaupunkien poliitikot ovat monella tapaa vastuussa EU:n kannatuksen alhaisuudesta. EU-lainsäädäntö ei tule voimaan ilman kansallisten hallitusten kannatusta aiheelle. Mahdollisuudet tarkoituksenmukaisempaan lainsäädäntöön ja ns. turhan sääntelyn vähentämiseen ovat myös valtioilla. Siksi EU:ta aiheesta arvostellessa tulisi muistaa myös oma vastuu. EU:n aikaansaamista hyvistä vaikutuksista, jotka usein ovat epäsuoria, otetaan mieluusti kunnia kansallisen politiikan hyvänä onnistumisena, epäonnistumiset taas on mukava laittaa Brysselin piikkiin.

Mitä siis tarvitaan, paitsi eurooppalaisen yhteisen tietoisuuden entistä parempaa luomista ja vastuullisempaa politiikkaa? Yhtenäisempää yhtenäistä poliittista tavoitteenasettelua ja konkreettisia tavoitteita erityisesti sosiaalisen ulottuvuuden saralla. Kansalaiset odottavat EU:lta konkreettisia hyötyjä jokapäiväisen elämänsä parantamisessa. EU:n tulee ottaa rooli sosiaalisten tavoitteiden edistäjänä ja mahdollistajana, ei hyvinvointivaltioiden rapauttajana, joka sen kuva tällä hetkellä, syystä tai ei, usein on.

Esimerkkeinä tällaisista tavoitteista olisivat yhteiset säännöt tiettyjen verojen keräämiselle, työntekijäjärjestöjen aikaisempaa vaikuttavampi osallisuus päätöksenteossa, verokilpailua vastaan toimiminen sekä minimistandardit sosiaaliselle suojelulle. Strateginen suunnittelu vaatii aivoja, proaktiota. Nyt hajanainen, eri pääkaupungeissa sijaitseva poliittinen tahto olisi jälleen jollain aikavälillä kyettävä muodostamaan yhtenäiseksi, yhteisiksi aivoiksi. Tämä voisi tapahtua nimenomaan sosiaalisen ulottuvuuden rakentamisen ympärille.

Anna Politkovskaja

Eilinen suru-uutinen Anna Politkovskajan murhasta oli monella tapaa järkyttävä. Arvostettu toimittaja, kirjailija ja ihmisoikeusaktivisti ammuttiin kotinsa edustalle Moskovassa. Tapaus on paitsi traaginen, myös paljonpuhuva Venäjän tämänhetkisestä tilanteesta. Kenellä olisi motiivi surmata Venäjän hallintoa ja sen armeijan harjoittamia jatkuvia ihmisoikeusloukkauksia kärkevästi arvostellut toimittaja?

En laisinkaan epäile Venäjän viranomaisten kykyä löytää murhaan syyllinen. Sen sijaan sitä, onko tuo aikanaan pidätettävä ja rangaistava ihminen todella syypää tekoon, tai sitä, kenen laskuun tappaja mahdollisesti toimi, emme todennäköisesti tule koskaan varmasti tietämään, epäily jää. Jäljet voivat pahimmillaan johtaa korkealle vallan kamareihin. Venäjän historia tuntee valtaisan määrän samanlaisia tapauksia, mikään ei ole muuttunut.

Helsingissä järjestetään tänään kynttilämielenosoitus Anna Politkovskajan muistolle. Paikkana Venäjän suurlähestystön edusta, klo 19. Tule mukaan! Mielenilmauksia myös Turussa, Tampereella ja Lahdessa.

Huomio perhevapaisiin

Sukupuolten välisen tasa-arvon tiellä on edelleen esteitä. Tämänpäiväisessä uutisoinnissa huomioidaan EY-tuomioistuimen tekemä päätös siitä, että naiselle voidaan maksaa vähemmän palkkaa kuin miehelle, mikäli työurassa on katkoksia esim. vanhempainvapaiden vuoksi.

Tuomioistuinpäätös vahvistaa käsitystäni siitä, että perhevapaiden kustannusten jakaminen ei ole riittävä toimenpide työelämän tasa-arvon takaamiseksi. Huomio tuleekin suunnata myös perhevapaiden jakaantumiseen. Tähän sosiaali- ja terveysministeri Haatainen onkin kiinnittänyt oikealla tavalla huomiota. Kustannusten jako ei poista vaivaa sijaisten hankkimiselta ym. vaivalta. Naisen palkkaaminen on riski, jota tulee vähentää. Tämä voi tapahtua myös suhteellisesti miehiin verrattuna.

Suomessa tulisi ottaa käyttöön automaattinen isyysvapaa. Mallia voitaisiin ottaa Islannista, jossa lomaa varataan kolme kuukautta isälle, kolme kuukautta äidille ja kolme kuukautta yhteisesti jaettavaksi. Tämä tasa-arvoistaisi työmarkkinoita nuorten miesten ja naisten välillä, puhumattakaan siitä, että se antaisi voimakkaan viestin aktiivisen isyyden ja perheiden sisäisen vastuunjaon tasa-arvoistamisen puolesta.

Lukutoukka

Laura haastoi allekirjoittaneen listaamaan kirjoja. Bibliofiili kun olen, tämähän onnistuu. Tosin tehtävä oli kaikkea muuta kuin helppo.

1. Kirja, joka muutti elämäni

Tähän täytyy listata muutamia, sillä yksi ei riitä. J.R.R Tolkienin Taru sormusten herrasta oli valtava elämys ja silmien avaaja pienenä poikana. Monella tapaa merkittävä oli pääsykoekirjani, Zygmunt Baumanin Sosiologinen ajattelu. Ryszard Kapuscinskin Imperiumi ja David C. Kortenin Maailma yhtiöiden vallassa ovat varmasti vaikuttaneet maailmankuvaani, kuten myös Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta, Linnan Täällä pohjantähden alla sekä Eric Hobsbawnin Äärimmäisyyksien aika. Brechtin runokokoelma johdatti minut aikanaan runojen maailmaan, josta ei ole ollut kiire pois.

2. Kirja, jonka olen lukenut useammin kuin kerran

Monia, monia... Luen ylipäätään hyvät kirjat useampaan kertaan. Sormusten herran olen lukenut muistaakseni viidesti. Muita usean lukemisen kestäneitä suosikkeja ovat olleet mm. Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys, Juha Seppälän novellikokoelma Super Market sekä maanmainio Hovimarsalkka, Irving Welshin Paska sekä jo mainitsemani Äärimmäisyyksien aika. Uusi suosikki on ilman muuta Torgrim Eggenin huikea Pärstäkerroin. Uudemmista tietokirjoista useampaa lukukertaan joutui Joseph Stiglitzin Globalisaation sivutuotteet.

3. Kirja mukaan autiolle saarelle

Autiolla saarella saisin ehkä vihdoinkin luettua kannesta kanteen Raamatun. Tuohon länsimaisen historian kannalta varsin merkittävään teokseen tulisi tutustua joskus vihoviimeistä piirtoa myöten.

4. Kirja, joka teki minusta hupakon

Hupakon... Jerome K. Jeromen Kolme miestä veneessä saa hyvälle tuulelle, Kapuscinskin Imperiumi ja Eebenpuu haluamaan tutkivaksi journalistiksi maailman ääriin.

5. Kirja, joka sai minut kyyneliin

Näitä on monia. Monissa kirjoissa ja erityisesti runoissa on sellaista voimaa, joka voi yllättää. Eräs kauneimmista ja liikuttavimmista runoista, jonka tiedän, on seuraava Ann Thorpin runo Usko:

Minun on uskottava,
että yhä olet olemassa.
Jossakin.
Että yhä katselet minua.
Joskus.
Että yhä rakastat minua.
Jotenkin.

Minun on uskottava,
että elämällä on tarkoitus.
Jonkinlainen.
Että minua tarvitaan täällä.
Joskus.
Että saan jotakin aikaan.
Jossakin.

Minun on uskottava,
että täällä on viivyttävä.
Jonkin aikaa.
Että opin tästä kaikesta.
Jotakin.
Että taas saan tavata sinut.
Jossakin.

6. Kirja, jonka toivoisin tulevan kirjoitetuksi

Ystävä Hannu Jouhki yllätti kaunokirjallisilla kyvyillään iloisesti. Olisi upeaa lukea muista yhteyksistä tuttujen ihmisten hengentuotteita.

7. Kirja, jonka toivoisin jääneen kirjoittamatta

Vaikea sanoa, ehkä Mein Kampf kuuluu sellaiseen lukemistoon, jonka puuttumista en jäisi suremaan. Toisaalta vaikeaa ryhtyä tuomariksi sen suhteen, mitä ihmiset haluavat julkaista.

8. Kirja, jota luen parhaillaan

Ammatillista kirjallisuutta runsain määrin, asiakirjallisuutena pöydällä odottaa J. Magnus Rynerin Capitalist Restructuring, Globalisation and the Third Way. Romaaneista kesken on Vasili Grossmanin kirjoittama järkäle Elämä ja kohtalo.

9. Kirja, jonka olen aikonut lukea

Pärstäkertoimen innoittamana ostin Kirjatorilta Eggeniltä suomennetun Sisustajan, jonka kimppuun käyn ensi tilassa. Tämän lisäksi lukulistalla on Arto Salmisen koko tuotanto. Kunnianhimoisempia tavoitteita ovat keskeisten uskontojen tekstit, Felipe Fernandez-Armeston Millennium sekä W.G.Sebaldin Austerlitz. Jossain vaiheessa aion myös lukea Marxini alkuperäisessä muodossaan ja kokonaisuudessaan.

Paljon ottaa - paljon antaa

Veroista puhutaan, ja niistä pitääkin puhua. Liian usein ja varsin perusteetta keskustelu kuitenkin kääntyy siihen, miksi tätä ja tätä asiaa verotetaan. Kukaan ei haluaisi oikeastaan maksaa mistään, silti vaatimuslista kasvaa kasvamistaan. Yhteiskunnan tulee turvata talot, turvaistuimet ja tekohampaat, kunhan ei vain kenenkään tilipussista verottamalla. Tähän kelkkaan ovat lähteneet kovin monet tahot, perintöveron poistovaatimukset ovat vain yksi esimerkki.

Verotuksen kohtuuttomuuksia on toki poistettava, eikä korkea veroaste ole mikään itseisarvo. Kuitenkin on niin, että jatkuva veronalennuskampanjointi vähättelee ulkisen sektorin mahdollisuuksia ja potentiaalia parantaa tuottavuutta ja lisätä aloudellista kasvua. Miksi ainoa hyvä euro on yksityisen sektorin kautta aloudelliseen kiertoon lähtevä euro? Myös julkisen sektorin toimintaan voitaisiin panostaa ja pyrkiä parantamaan tätä kautta tuottavuutta ja työllisyyttä.

Kyseessä on monin paikoin asenneongelma. Moni valittaa veroistaan miettimättä sen enempää mitä veroilla tehdään ja mitä he yhteiskunnan toiminnasta hyötyvät. Monelta jäisivät hampaat paikkaamatta ja koulut käymättä, mikäli veroja ja verorahoitteisia palveluita ei olisi. Tämän vuoksi olisi rohkeasti puolustettava verotuksen oikeutusta ja sen roolia yhteiskunnassa. Eräs kehittämiskelpoinen idea on Iloiset Veronmaksajat ry:n Oskari Nokso-Koiviston esittämä ajatus Verohallinnon lähettämiin veronmaksua koskeviin kirjeisiin liitettävästä selvityksestä verovarojen käytöstä, jonka yhteydessä ihmisiä myös kiitettäisiin panoksestaan yhteisen hyvän eteen.

Verojärjestelmässämme on luonnollisesti korjattavaa. Työstä ja omistamisesta saatavien tulojen eriarvoisuutta verotuksessa on pyrittävä mahdollisuuksien mukaan vähentämään. Suuret askeleet tällä kentällä tehdään kansainvälisellä tasolla. Liikkuville veropohjille on saatava verotuksellisia minimitasoja ja veroparatiisien vastaiseen toimintaan panostettava. Paikallisesti voisimme pohtia esimerkiksi iinteistöveron ylärajan poistamista ja sen ulottamista maa- ja metsätalousmaan piiriin. Hyvä kysymys on myös se, miksi kiinteistöjen verotusarvot niin usein poikkeavat huomattavasti niiden todellisesta arvosta ja tulisiko tälle tehdä jotain?

Veronkierron vastainen työ on paitsi oikein, myös kannattavaa. Maksetuilla veroilla mm. kustannetaan infrastruktuuria, turvataan työvoiman osaamista ja työkykyä ja uetaan kansalaisten ostovoimaa. Tämä rakennelma ei kestä vapaamatkustamista. Kaikki maksavat- kaikki saavat -periaate ei toteudu, mikäli osa peliin osallistujista pyrkii jatkuvasti ja tarkoituksella nauttimaan järjestelmän eduista, muttei suostu osallistumaan kustannuksiin. Tämä korostaa harmaan talouden ja veronkierron kitkemistä.

Niin veronmaksumoraalin ylläpito, kansalaisten tasavertaisuus, reilu kilpailu kuin valtiontalouskin vaativat valtiovallalta tehokkaita toimia veronkannon tehostamiseksi. Valtion verokertymän kannalta, muista hyvistä ulkoisvaikutuksista puhumattakaan, ovat harmaan talouden torjuntaan käytetyt varat erittäin tuottavassa toiminnassa. Tehokkaampi veronkeruu saattaisi myös antaa mahdollisuuden uusiin, yöllisyyttä elvyttäviin veroratkaisuihin, joiden luulisi myös elinkeinoelämälle kelpaavan.

Kolumni julkaistu Uutispäivä Demarissa 2.10.2006