Myydään nahka - halvalla!

Hallitusohjelmasta käyty keskustelu on viime päivinä keskittynyt lähinnä puuttuviin varoihin paljon puhuttujen palkkatasa-arvohankkeiden osalta sekä varakkaiden perintöveron de facto tapahtuvaan poistoon. Ohjelma sisältää kuitenkin monia muita mielenkiintoisia elementtejä, jotka ovat jääneet näiden populaarien aihealueiden katveeseen. Eräät näistä koskettavat opiskelija- ja koulutuspolitiikkaa.

Ylioppilasliike on kauan ollut huolissaan imagostaan ei-liikkeenä. Huoli onkin usein ollut perusteltu ja liike kohti positiivista otetta ja omien avauksien nostoa reaktiivisuuden sijaan on ollut käynnissä. Mutta kuten usein käy, vaihde saattaa jäädä päälle. Hallitusohjelmaa koskevaa keskustelua opiskelijoiden osalta seuratessa vaikuttaa siltä, että ylioppilasliikkeen kriittisyys ei ole vaihtunut pelkkään rakentavuuteen. Siitä on tullut suoranaista vallanpitäjien nuoleskelua. Vaikka kommentti täydentyikin myöhemmin perusteellisemmalla muistiolla, joka laajensi vähäistä analyysia, jää moni opiskelijoiden kannalta oleellinen kehityssuunta huomiotta.

Ylioppilasliikkeen perustavimpiin periaatteisiin on kuulunut opiskelun maksuttomuus kaikille yliopistoyhteisön jäsenille. Porvarihallitus marssittaa lukukausimaksut ulkomaisille opiskelijoille, mutta mitä tekee SYL? Mainitsee ensireaktiossaan "pettymyksensä" neljännessä kappaleessa hyristyään ensin tyytyväisyyttään lupaukseen opintorahasta ja tulorajojen nostosta. Samalla ohjelmaa ei ole edes maltettu lukea loppuun asti. Opintoraha nousee, mutta ohjelma on varannut siihen vain 79 miljoonaa euroa. Jos tämä toteutuu tällaisenaan, opintoraha nousee vaalikauden viimeisenä vuonna ja seuraavat kolme vuotta saavat opiskelijat nuolla näppejään. Ja tästä edunvalvoja lausuu kauniin kiitoksen.

Minkäänlaista kokonaisvaltaista katsausta koulutusjärjestelmään, mitä opiskelijajärjestöltä voisi mielestäni odottaa, ei myöskään hallitusohjelmakommentoinnista löydy. Riittää, että meidän tukemme nousee, muu ei kiinnosta. Hallitus nostaa esiin yksityistä koulutusjärjestelmää - opiskelijoita ei kiinnosta. Ammatillista koulutusta suunnataan entistäkin enemmän silkkaan elinkeinoelämälähtöisyyteen yleisten valmiuksien sijasta - ei kiinnosta. Toisen asteen opiskelijoiden opintotukeen vaikuttavat vanhempien tulorajat, opintotuen suurin rakenteellinen epäoikeudenmukaisuus, ei minkäänlaista mainintaa ohjelmassa, mutta - ei kiinnosta. Ei, vaikka toinen aste tuki voimallisesti kaikkia yliopisto-opiskelijoiden hankkeita viime vaalikaudella. Solidaarisuutta meille, lämmintä kättä teille.

Summa summarum; varsin masentavaa. Aikaansa seuraava ja kokonaisuuksia hahmottava ylioppilasliike ei löydy ainakaan Kampin uusista toimitiloista. Mikäli maamme akateeminen nuoriso ja heidän edustajansa kyetään ostamaan hiljaisiksi sallimalla heidän tekevän enemmän töitä opintojensa ohella, ollaan niin syvällä poliittisen "realismin" suossa että vesi menee väistämättä keuhkoon. SYL on ansiokkaasti laatinut itselleen poliittisen linjapaperin. Miksi siinä esitetyt näkemykset eivät näy silloin kun näkymisen ja vaikuttamisen paikka on?

Absurdistan

Olipa kerran omaishoitaja, joka hoiti vammaista lastaan kotona lähes neljänkymmenen vuoden ajan, käyden samalla kuitenkin osa-aikatyössä. Iän alettua painaa lapsen siirtyminen palveluasumisen piiriin tuli kuitenkin fyysisesti välttämättömäksi. Näin toimittiin. Toimeentulolle omaishoidon tuen päättyminen luonnollisesti aiheutti haasteita, mutta vaihtoehtojakaan ei ollut.

Apuakin voisi tosin olla saatavilla, omaishoitajilla on nykyisin oikeus myös pieneen eläkkeeseen. Voisi kuvitella, että tämä kertyisi automaattisesti, mutta Absurdistanissa näin ei tietenkään ole. Asiassa tulisi olla itse aktiivinen jo vuosia ennen omaishoidon päättymistä, eikä neuvoa tai tietoa aiheesta ole ollut saatavilla tai ainakaan siitä ei kerrottu. Mitä suotta, julkinen sektorihan säästää huomattavasti siinä, kun ahkerat ja asioista valittamattomat ihmiset eivät huomaa vaatia niitä etuja, joihin he olisivat lain mukaan oikeutettuja.

Kun eläkettä viimein haettiin ja laajamittaisen paperisodan, joka hämmästytti jopa aiheen tiimoilta palkkaa saavia virkailijoita, jälkeen saatiin, oli se kaikkiaan 61,42 euroa kuukaudessa. Kyseessä oli kuitenkin huomattava summa ottaen huomioon aikaisemmat kuukausitulot, jotka olivat yhteensä nettona 626,79 euroa. Tämän jälkeen kuitenkin alkoi tapahtua, sillä Absurdistanissa ei saa nuolaista ennen kuin tipahtaa.

Ensin postilaatikosta leyhyy sisään pyyntö palauttaa uusien tietojen mukaan liikaa maksettua kansaneläkettä lähes 400 euroa. Tämän jälkeen perässä seuraavat uudet laskutoimitukset, jossa kansaneläke putoaa uuden tulonlähteen vuoksi yli 30 eurolla kuussa. Samalla nousee veroprosentti. Summa summarum; omaishoitajan 61 euron eläkkeestä käteen asti päätyy 8,13 euroa ja käytettävissä oleva tulo nousee kokonaiseen 634,98 euroon kuussa. Aikaa kuluu kuukausikaupalla ja paperi kiertää ainakin Kelan, verottajan ja Kuntien eläkevakuutuksen pöydillä, kansalaisen pöytänsä ääressä suorittamista yhteen- ja vähennyslaskuista puhumattakaan.

Koko tapahtumaketjua kommentoidaan stoalaisesti: "No hyvä kun ei pakkaselle mennyt." Ja jatketaan arkisia askareita. Vaikka vähän harmittaakin kun antoi itsensä turhaan iloita lisäansiosta, jolla olisi voinut ostaa arkiseen elämään jotain pientä mukavaa.

Muutamia johtopäätöksiä:

Pienituloisten sosiaaliturvajärjestelmä on vaikeaselkoinen. Monet eivät tiedä mihin etuihin ovat oikeutettuja eivätkä osaa tai jaksa vaatia ja taistella moisista. Kun saatu hyötykin jää verotuksen ja muiden tukien yhteensovituksen vuoksi marginaaliseksi, miksi vaivautua? Tämä saattaa olla julkisen talouden kannalta edullista, mutta johtaa tulonjaon entistä suurempaan vikuuntumiseen. Puhumattakaan siitä pahasta mielestä, minkä suoranaisen vääryyden kokeminen tuottaa. Hiljaisen työn tekijöille ei karttuisasta kädestä tahdo tukea herua, sen sijaan pidot tulohaitarin yläpäässä senkun paranevat.

Sosiaalivakuutuksen tulisi aina olla automaattinen. Vapaaehtoisuus, tai sitten silkka tiedon puute, aikaansaa tilanteita, jossa henkilön sosiaalinen turvallisuus voi järkkyä.

Suomalainen sosiaaliturva on suunniteltu hyvässä tarkoituksessa ja toimii pääpiirteissään hyvin, mutta samalla on tunnustettava sen tilkkutäkkimäisyys. Jonkinlaista yleisempää arviota kaivataan.

Tilanteessa jossa porvarihallituksen ohjelma keskittyy lähinnä jo valmiiksi menestyneiden paapomiseen ja tuloerojen kasvattamiseen, olisi sosialidemokraattien viimeinkin otettava perusturvan selkiyttäminen ja kehittäminen yhdeksi omista ohjelmallisista pääpainopisteistään. Vihreiden perustulomallista ei ole sellaisenaan ratkaisuksi, mutta sen piirissä kuvaillaan hyvin monia haasteita, joihin tulisi löytää vastaukset ilman, että järjestelmään luodaan perustulon tuomia ongelmia.

Suunsoittaja Suuri

Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini on älykäs mies. Niin poliittisesti kuin muutenkin, onpa esitetty arvioita, että toisenlaisella puoluevalinnalla mies olisi patsastellut pitkään ministerinä. Hän on kuitenkin valinnut suunsoittajalauman vetämisen todellisen vaikuttamisen sijaan, tosin tälle valinnalle on olemassa monia perusteita.

Loka Laitinen luonnehti aikanaan Perussuomalaisia "politiikan kuumemittariksi". Perussuomalaisten puoluetta tuskin olisi olemassa, tai se ei ainakaan olisi eduskuntapuolueiden joukossa ilman Soinia. Kuten Perussuomalaisten edeltäjäpuolueet, nykyinenkin puolue on yhden miehen show. Tästä se myös elää, kuten Soinikin todennäköisesti hyvin tietää. Eduskuntaryhmän kasvu kolmesta edustajasta viiteen voisi olla Soinille ja sitä kautta koko puolueelle jopa uhka, ellei porukka koostuisi niin värittömistä ja mitäänsanomattomista edustajista mitä se nyt tekee. Tuolla kokoonpanolla puheenjohtaja tulee edelleen olemaan ainoa kasvo ulospäin ja ainoa mielipiteen muodostaja.

Kun Soini laukoo yksinkertaistuksiaan, pidetään tätä "suorana puheena". Minusta Soinin aika ajoin aidosti hauskat lausahdukset ovat kuitenkin erittäin tarkkaan laskelmoituja. Soini tietää, ettei mikään vakavasti otettavista puolueista esitä vaikkapa EUsta eroamista, kuten ei suurin osa kansastakaan. EUsta ei pidetä, mutta sen merkitys ymmärretään, näin uskon Soinin itsensäkin ajattelevan shownsa takana. Hän ei kuitenkaan tavoittelekaan enemmistöä, vaan suurehkoa vähemmistöä. Tällä hän maksimoi oman näkyvyytensä ilman, että vastuunkantoa ja omaan huutoon vastaamista tarvitsee pelätä.

Soini on harvinaisuus myös siinä mielessä, että hän on yksi vähälukuisista poliitikoista, jotka ovat onnistuneet säilyttämään monien kansalaisten silmissä ryvettymättömyytensä ja luomaan itsestään kuvaa "kansan asioiden ajajana", eräänlaisena politiikan Robin Hoodina. Suomessa tämä rooli on yleensä varattu muille kuin politiikan aktiivitoimijoille. Soinia pidetään sankarina, joka paljastaa poliitikkojen ja virkamiesten likaiset juonet ja puuhat. Se, ettei hänellä ole tarjota mitään konkreettista tilalle, jää verbaali-ilotulituksen alle.

Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä todennäköisemmältä minusta vaikuttaa se, että eräänä taustavaikuttimena Paavo Väyrysen ministerivalinnan taustalla oli Timo Soinin pelko. Perussuomalaiset etenivät vaaleissa erityisesti SDPn mutta myös Keskustan kustannuksella. Väyrysen valinnalla Keskusta saattaa pyrkiä miellyttämään konservatiivisia, EU-vastaisia ja kansainvälistymistä vastustavia maaseudun peruskannattajiaan, joihin Soini vetoaa. Tämä saattaa myös ennakoida Väyrysen roolia tulevassa hallituksessa. Mitä tästä seuraa, on kysymysmerkki. Jyrki Kataisen mitään tarkoittamattomalle "uudistuslinjalle" se ei kuitenkaan tiedä mitään hyvää.

Soini antaa ajattelemisen aihetta myös sosialidemokraateille. Taantuvien teollisuuspaikkakuntien irtisanomisiin tympääntyneet duunarimiehet vaihtoivat näissä vaaleissa joukolla perussuomalaisiin. Tässäkin näkyy demarien kenttäorganisaation ikääntyminen ja harveneminen, työpaikoilla ei enää politiikkaa puhuta, tai puhutaan, muttei tulonjakoon liittyen, joka on alettu mieltää politiikan ulkopuoliseksi asiaksi. Etääntyminen ihmisten arjesta, joka on ollut ammattimaistuneen demariorganisaation ongelma jo jonkin aikaa, realisoitui nyt karusti. Soinista ei ole voikkaalaisten auttajaksi tai tukijaksi, kuten ei hänenkin puolueensa äänillä valtaan autetuista porvareistakaan, mutta hedelmätön protestivaihde voi jäädä makaamaan päälle, ellei SDP kykene ryhdistäytymään myös tällä puolella.

ps. Päivän Lehtola on todella mainio.

Mörköooppera ja kupletin juoni

Maa on saamassa uutta oikeistohallitusta. Tänään varmistuvat Keskustan nimet, jotka tarjonnevat vain rajallisesti yllätyksiä. Vihreätkään eivät yllättäneet spektaakkelillaan, joka tuskin oli paljoa muuta kuin yritys osoittaa hallitukseen menolle kriittisille kannattajille puolueen "avointa keskustelukulttuuria". Kokoomuksen lista sen sijaan tarjosi yllätyksiä - pääasiassa ikäviä sellaisia.

Saatan olla jäävi arvioimaan, mutta minusta oli luojan lykky, että EU-puheenjohtajuus sattui punamultahallituksen kauteen. Minun on vaikea nähdä Ilkka Kanervaa purkamassa Libanonin vyyhtiä. Tuleva ulkoministeri on sosiaalisesti lahjakas, mutta linjanvetäjän tai minkäänlaisen kehittäjän roolia hän tuskin kykenee ottamaan. Kapasiteetti ei yksinkertaisesti riitä pitkästä valtiopäiväurasta huolimatta. Muutenkaan Kanerva ei sovi laisinkaan Kokoomuksen markkinoimaan uudistuslinjaan, mies on vanhan ajan pelin poliitikko. Ainakaan Katajanokalta ei ole lupa odottaa mitään uutta tai dynaamista, pikemminkin ja etenkin päinvastoin.

Jos oli Kanervan kaivaminen naftaliinista yllätys niin sellainen oli myös Suvi Lindenin vastaava ylösnousemus. Menneet skandaalit golfkentistä sikseen, muttei "tuore" ministeri ole ollut järin vakuuttava asiakysymyksissäkään. Entisen opintotukiministerin ehdotus opintotuen uudistamiseksi olisi laskenut tuen tasoa. Positiivisia odotuksia kohdistan lähinnä uuteen asuntoministeriin. Vaikkakin kovan luokan oikeistoporvari, Vapaavuori on osoittanut kiitettävää halua edistää tärkeiksi katsomiaan asioita ja ottaa myös iskuja vastaan. Tämän hän on osoittanut ottamalla roolia koko pääkaupunkiseudun kannalta keskeisessä Sipoo-kysymyksessä.

Hallitusohjelma ei sisällä minkäänlaista hyvinvointivaltion alasajoa, joskin politiikan teolle yleisluonteinen ja ympäripyöreä paperi antaa huomattavasti tilaa. Rahaa ei moniin paikoittain hyviinkin toimenpide-ehdotuksiin juuri osoiteta. Edellä mainitusta on luettava pois ohjelman maatalouspolitiikkaosio, joka on eri maailmasta. Kun koko muu paperi puhuu "kehittämisestä" ja "selvittämisestä", on Keskusta hoitanut oman tonttinsa kuntoon. Konkretiaa löytyy ja rahaa palaa tähän auringonlaskun elinkeinoon 2/3 osaamispanostusten lisäyksistä.

Palvelut eivät puolestaan oikeistohallitusta kiinnosta. Palveluihin panostetaan hallituskauden aikana 250 miljoonaa euroa. Demarien hallituskaudella summa oli 400 miljoonaa euroa, jolla ei kyetty kaikkiin oikeutettuihin tarpeisiin vastaamaan. Lapsilisiä nostettiin demarien vallassa ollessa kaikille, nyt vain suurille perheille. Valtion omaisuudesta pyritään eroon "hallitusti". "Kiitos" pienten ikäluokkien puolesta lypsylehmien hallitusta teuraalle viemisestä.

Eurooppapolitiikkaosio ei huomioi sosiaalista Eurooppaa, tämä teema jääneekin sosialidemokraattien huoleksi. Mitään uutta ei EU-politiikassa näyttäisi tapahtuvan, ellei sellaiseksi lasketa konkreettisempaa maatalouslinjaa. Opintotukikirjaukset ovat sinällään ilahduttavia, mutta toinen aste jää nuolemaan näppejään samalla kun itse rahavaraus näyttäisi tarkoittavan opintorahan nostoa vasta viimeisenä hallitusvuonna, eli vuonna 2010. Vähimmäisturvalla eläjät saavat tyytyä linjaukseen: "sosiaaliturvajärjestelmää kehitetään". Asiakasmaksujen nosto, jotka jo nyt ovat Suomessa EU-keskiarvoon verrattuna suhteettoman korkeat, kuitenkin saa oman mainintansa.

Ohjelma ei myöskään tarjoa mitään konkreettista Kokoomuksen vaalipuheiden katteiksi. "Tempputyöllistäminen" oli slogan numero yksi "tasa-arvotupon" ohella. Työllisyyspolitiikka kuitenkin näyttää jatkuvan samanlaisena, paitsi vähemmän resurssoituna, nyt vain uuden ministeriön alaisuudessa. Koulutusjärjestelmästä puhuttaessa unohtuvat kaikki muut kuin elinkeinoelämän tarpeet. Missä koulutuksen itseisarvo, sivistys, emansipaatio? Ilmeisesti yksityiskouluissa. Palkkatasa-arvopuheet jäävät nekin yleiselle tasolle, luvut ovat unohtuneet matkan varrelle.

Kaiken kaikkiaan yllätyksetön ohjelma, joka puhuu paljon, sanoo vähän ja joka tulee mitä todennäköisimmin lisäämään kansalaisten välistä eriarvoisuutta. Sinällään tätäkään ei voida pitää yllätyksenä. Veroratkaisut tukevat eniten hyvätuloisia sekä vähittäiskaupan katteita. Tosin pahempaakin olisi voinut olla luvassa. Nyt on sosialidemokraattien aika vastata hallituksen politiikkaan omilla rakentavilla ehdotuksillaan.

Eräänä pointtina vielä mainittakoon salkkujako teemoittain. Kokoomuksen tulosta pidettiin hyvänä, mutta minusta Keskusta maksimoi siinä oman aluepoliittisen valtansa. Ainoastaan opetusministeri puuttuu. Varainsiirto keskuskaupungeista maakuntiin käynnistyy kuitenkin varsin mallikkaasti uuden elinkeinoministerin, väyläasioista vastaavan liikenneministerin sekä ympäristö- ja maatalousministerien voimin. Kokoomuksen omahyväisesti virnistelevän puheenjohtajan sekä uusien helsinkiläisministerien hymy tulee vielä hyytymään, kun kepun rahanjakokone pääsee kunnolla vauhtiin.

ps. Kuka muistaa kuka sanoi näin tutun kuuloisesti jo kolmisenkymmentä vuotta sitten?

"Where there is discord , we bring harmony... Where there is despair, we bring hope."

Aivan oikein. Margaret Thatcher. Toivotaan, että tästä kotimaisesta showsta päästään vähemmin vaurioin.

Perhevapaauudistus edistäisi työelämän tasa-arvoa

Viime vaalikauden aikana puhuttiin paljon vanhemmuuden kustannusten jakamisesta ja sen tärkeydestä työelämän tasa-arvon kannalta. Huoli on oikea ja perusteltu, ja toivon mukaan tuleva hallitus saa punamultahallituksen aloittaman työn päätökseen näiltä osin.

Kustannusten jako ei kuitenkaan yksinään riitä tasa-arvon takaamiseksi. Tämän osoitti muun muassa EY-tuomioistuimen viime syksyllä tekemä päätös, jonka mukaan naiselle voidaan maksaa miestä pienempää palkkaa työuran katkoksien vuoksi.

Naisten työuraan tulee luonnollisia katkoksia muun muassa perheellistymisen vuoksi, eikä kustannusten jako poista vaivaa esimerkiksi sijaisten hankkimiselta. Nuoren naisen palkkaaminen on edelleen riski, jota tulee vähentää. Tämä voi tapahtua myös suhteellisesti miehiin verrattuna.

Tätä voitaisiin tavoitella muun muassa säätämällä uudenlaisesta vanhempainvapaasta, jossa isien roolia korostettaisiin ja jossa valtio voisi käyttää ohjausvaltaansa tasa-arvon tavoittelun nimissä. Islannissa on tällä hetkellä käytössä malli, jossa kolmannes vanhempainvapaasta on korvamerkitty isälle. Tätä vapaata ei äiti voi käyttää. Kolmanneksen voi käyttää yksin äiti ja viimeisen kolmanneksen vanhemmat voivat jakaa oman halunsa mukaan.

Malli, jossa kaikki nämä jaksot olisivat mitaltaan neljä4 kuukautta, voisi toimia myös Suomessa. Tämänkaltainen muutos tasa-arvoistaisi työmarkkinoita nuorten miesten ja naisten välillä, puhumattakaan siitä, että se antaisi voimakkaan viestin aktiivisen isyyden ja perheiden sisäisen vastuunjaon tasa-arvoistamisen puolesta.

Mielipidekirjoitus julkaistu Turun Sanomissa 14.4.2007

Reformi erakonnas

Viikko on kulunut nopeasti ja keskustelu vaalituloksesta jatkuu vilkkaana. Onkin ollut metkaa huomata, että politiikkaa seuraavien toimittajien huomio on Säätytalon sijasta kääntynyt Saariniemenkadulle. Tällä hetkellä poliittisesti mielenkiintoisimmalta ei vaikuta hallitusohjelman teko, vaan SDP:n sisäinen tilanne.

Tölö Unga Socialister julkaisi mielenkiintoisen keskustelunavauksen vaalitappiosta, joka löytyy myös heidän sivustoltaan. Muistio on mielestäni monelta osin raikas, vaikken kaikkiin johtopäätöksiin yhdykään. Tämäntapaisia - ja punnitumpia- analyyseja lukisin mieluusti enemmänkin, erityisesti puolueen "vasemmalta laidalta". SDP:n järjestölliseen uudistamiseen tulee liittyä läheisesti avoimuus ja poliittisen sisältökeskustelun lisääminen paikallisella tasolla. TUS näyttää tässä hyvää mallia.

Mitä tulee puolueen uudistamiseen, tarvitaan moukaria. Jäsenten vaikutusvaltaa on lisättävä, jäsenyydelle on annettava sisältöä ja luotava tiloja, joissa asioista voi puhua ja niihin pyrkiä aidosti vaikuttamaan. Paikallistasolla tämä tarkoittaa voimien kokoamista. Mitä järkeä on ylläpitää satojen paikallisyhdistysten verkkoa, jotka kokoontuvat vain silloin tällöin päättämään sääntömääräisistä asioista? Paljon päällekkäistä, turhaa työtä ja ajan haaskausta.

Olisi luotava vahvojen paikallisosastoja sekä niiden ohella temaattisten kokonaisuuksien ympärillä toimivia ryhmiä, joissa riittää väkeä käymään monipuolista ja moniarvoista keskustelua. Puolueen työryhmien työtä on avattava ja luotava mahdollisuuksia seurata niissä tehtävää työtä ja osallistua siihen. Tämän ei tule kaikissa tilanteissa edellyttää sosialidemokraattien jäsenkirjaa, ajatukset ja halu jakaa niitä voivat riittää.

Työryhmätyö ei voi olla pelkkää pilkunviilausta, vaan projekteja. EU-työryhmä voisi saada kaksivuotisen toimeksiannon laatia toimenpideohjelma sosiaalisemman EU:n luomiseksi, sosiaali- ja terveyspoliittinen ryhmä voisi kehitellä keskustelun pohjaksi esityksen vaikkapa sosialidemokraattien ehdotukseksi vähimmäisturvan uudistusohjelmaksi. Ja nämä on tuotava julkiseen keskusteluun Kokoomuksen opintotukimallin tai vihreiden perustulon tavoin, niitä ei tule nykymallin mukaan vartioida kuin valtiosalaisuuksia.

Jäsendemokratia on olennainen osa puoluetoiminnan järkevyyttä ja mielekkyyttä. Tällä hetkellä ehdokaslistat kootaan varsin demokraattisesti, mutta puolueen sisäiset paikat, kunnallisista luottamuspaikoista puhumattakaan, täytetään aivan liian usein juntalla. Tähän on saatava muutos. Minusta SDP:ssä pitäisi siirtyä suurempiin puoluekokouksiin (voitaisiin koota yhdistyspohjalta, 1 edustaja x:ää jäsentä kohti) ja suoraan jäsenvaaliin puolueen puheenjohtajistosta. Sama koskee piirejä ja kunnallisjärjestöjä. Piiritasolla voitaisiin myös jäsenvaalilla päättää oman piirin puoluehallitusedustajasta.

Vaikuttamisen elämyksiä pitää voida kokea, miksi muuten liittyä puolueeseen? Olisiko allekirjoittanut voinut kokea vaikuttavansa johonkin kansallisella tasolla merkittävään asiakokonaisuuteen, mikäli en olisi toiminut opiskelijaliiton puheenjohtajana, vaan esimerkiksi paikallistasolla Reisjärven demareissa? Tuskin. Olisikin tehtävä kaikki mahdollinen, jottei politiikan ammattimaistuminen katkaisisi vaikuttamismahdollisuuksia niiltä, jotka eivät saa palkkaansa puoluetoiminnasta ja joiden elämä pyörii muualla kuin Hakaniemen torin ja Eduskuntatalon lähimaastossa. Tämä on jossain määrin tapahtunut ja siitä on päästävä eroon.

Sorvin ääreen

Paluu aurinkoisilta rannoilta miinusasteiseen Helsinkiin on tosiasia ja purettavaa sähköpostia kertyy uskomaton määrä tällaisen vajaankin viikon aikana. Edelleen ihmettelen esi-isien pakkomiellettä turkiksiin ja tervaan, sillä ilmastollisesti huomattavasti miellyttävämpiä kohteita löytyy mantereelta.

Frankfurtissa oli täysi kesä, takkia ei tarvittu, kirsikkapuut kukkivat ja törmäsimmepä jopa pääsiäismarssiin rauhan puolesta. Pääpaino Bundeswehrin ulkomaanoperaatioita vastustaneessa ja Iranin vastaisen iskun suunnittelun tuominneessa kulkueessa oli Pace- ja Die Linke-lipuissa, mutta löytyipä joukosta yksi SPDn nuorten lippu. Vihreitä sen sijaan ei näkynyt. Liekö enteellistä Suomeakin ajatellen, varsinkin kun paikallislehti Frankfurter Rundschau julkisti pääsiäisviikonlopun lehdessään mielenkiintoisia galluptuloksia, joiden mukaan saksalaisista 1% oli sitä mieltä, että vihreät hoitavat saksalaisista puolueista parhaiten palkansaajien asioita?

Kotimaassa tuleva hallituskokoonpano näyttää oletetulta. Nyt odotellaan ohjelmaneuvotteluiden tulosta. Ainoa mielenkiintoinen palikka paketissa ovat juuri vihreät. Ydinvoiman lisärakennus ja ulkomaisten opiskelijoiden lukukausimaksut tulevat mm. olemaan kysymyksiä, jotka vihreät nielevät hintana vaikuttamisen paikastaan. Silti heidän kannattaa mielestäni tuo hinta maksaa ollakseen vihdoinkin oikea vastuuta kantava puolue. Toistaiseksi vihreä politiikka on ollut liian usein Jehovan todistajiin verrattavaa puhdasta besserwisserismiä mallia jottei totuus unohtuisi.

Sinänsä sosialidemokraattien tulee nyt antaa porvarihallitukselle reilu mahdollisuus. Minulla on jopa tiettyjä odotuksia sinivihreää koalitiota kohtaan, on myönnettävä, että sosiaaliturvan yksinkertaistaminen lienee helpointa aloittaa porvarihallituksen voimin. Vihreiden mukanaolo tuossa hallituksessa saattaa estää pahimman rappauksen heikoimmissa kantimissa olevien kansalaisten kohdalla. Samaten toivon, että porvarihallitus saisi aikaan parannuksia hoitoalojen suhteelliseen palkkaukseen eikä ryömi työmarkkinajärjestöjen selän taakse. Tosin tämän olisi syytä olla totta myös silloin, mikäli tavoitetta ei saavuteta. Kokoomuksella tulee tuossa tilanteessa olemaan kiire pistää koko katastrofi SAKn teollisuusliittojen syyksi. Todettakoon siis jo valmiiksi se, etteivät teollisuuden työntekijöiden palkankorotukset ole poissa hoitajien palkoista, pikemminkin päinvastoin.

SDPn on nyt ryhdyttävä rakentavaan oppositiopolitiikkaan, kritisoidaan kun kritisoimisen tarvetta on ja esitetään oma, parempi vaihtoehto oman toivon mukaan piakkoin käynnistyvän uuden ohjelmatyön kautta. Tehtävää on paljon. Edellisen postauksen kommenteissa nimimerkki Tuomas Vilhelm käyttää erinomaisen puheenvuoron SDPn kohtaamista haasteista ja ratkaisumalleista, joista ote ohessa.

Kannattaisi opetella ilmaisemaan kansalaisten kannalta ymmärrettävässä muodossa, miksi ylläpitää rakenteita, jotka tarjoavat väylän vapaampaan elämiseen vastapainona hyvin pärjäävän urbaanin oikeiston hehkutukselle yksilön rajattomista mahdollisuuksista ja vapaudesta.

Sen sijaan kannattaisi kertoa, mitä kansalaisella itsellään olisi helpompi tehdä SDP:n ihannemaailmassa kuin vaikkapa Keskustan. Pitäisi pystyä tarjoamaan unelmia ja utopioitakin tämän kaiken turruttavan harmauden, kiireen ja vaihtoehdottomuuden keskellä.

Juuri näin. Hyvin samantapaisia ajatuksia on liikkunut myös allekirjoittaneen päässä. Avainasemassa ovat vapaus ja yksilön autonomia, miten yhteiskunnalliset rakenteet voivat estämisen sijasta tukea näitä tavoitteita. Se, että puolueiden hammasrattaissa pyöriville nämä asiat voivat tuntua (paino sanalla tuntua) selviltä, ei tarkoita sitä, että asia olisi kommunikoitu oikein heille, jotka eivät saa kuukausipalkkaansa politiikasta. Tämä on juuri senkaltaista vieraantumista, josta puolueita aiheestakin syytetään. Palaan aiheeseen lähipäivinä. SDPn kampanjasta, vaaleista sekä positiivisen viestin tarpeesta kirjoittaa hyvin myös Arto.

Ja niin, pakko linkittää suomalaisen nuoren sosialidemokratian parhaan kielenkäyttäjän uusimpaan tekstiin. Antaisin paljon, jos kykenisin vastaavaan kirjoittamisen taitoon. Antton kirjoittaa harvoin, mutta ajattelemisen arvoista asiaa.