Aitovierille ja navettapolulle

"Välttämättä on selvää se, että me olemme menneinä vuosina laitoksissa tehokasvattaneet lapsia teollisuuden tarpeisiin."

- Inkeri Kerola (kesk.), kehyslähetekeskustelussa 29.5.

Tämä puheenvuoro siis pidettiin pari päivää sitten. Anno Domini 2007. Oletko sinä, arvoisa päivähoitoalan, tai peruskoulutuksen ammattilainen, tiennyt tekeväsi arvokkaan kasvatustyön sijasta lapsistamme massaa teollisuuden rattaisiin? Tehnyt pelkkää pahaa, joskin ehkä tarkoittamatta sitä. Ilkeät ja vastuuntunnottomat, ahneuden sokaisemat vanhemmathan ovat pilttiensä hoidon sinulle ulkoistaneet.

Tämän maailman inkerikerolat ovat ällistyttävä ilmiö. Heille ei mikään todistusaineisto riitä kumoamaan äärikonservatiivista ja patavanhoillista ajattelumaailmaa, jossa naisen paikka on kotona lapsia hoitamassa. Hän on myös elävää todistusaineistoa siitä, mikä on Keskustan, puolueen naistenkin, enemmistön näkemys yhteiskunnasta. Lehtomäki ja Kiviniemi ovat käteviä mannekiineja Helsingin kaduilla ja mediassa esiteltäviksi. Puolueen peruslinjaan nähden he ovat kuitenkin harvinaislaatuisia poikkeuksia.

Sivistyneessä yhteiskunnassa on tarkoituksenmukaista ja suotavaa pyrkiä turvaamaan vaihtoehtoisia malleja lastenhoidon järjestämiseen. Kuitenkin samalla lienee selvää, että mikäli heittäydymme inkerikeroloiksi, saamme sanoa hyvästit tasa-arvolle, naisten aseman parantamiselle ja huomattavalle osalle hyvinvointipalveluistamme verotulojen romahtaessa.

Pick on someone your own size!

Päivähoitomaksujen nollaluokan poistamissuunnitelmat aiheuttivat syystä meteliä. Päivähoito-oikeus on lasten oikeus, ja sen poistaminen tai siihen piiriin pääsyn vaikeuttaminen kertoo paljon esittäjiensä arvomaailmasta. Miksi "lyödä lasta", jonka perhetausta ei muutenkaan ole vauraimmasta päästä ja joiden kurittamisella ei merkittäviä säästöjä edes saada aikaan? Myös se, etteivät kaikki hallituspuolueet olleet edes erityisen tietoisia päätöksestä osoittaa, miten vihreät vikisevät vahvempien oikeistopuolueiden viennissä.

Aamun uutisointi tietää kertoa, että Katainen pyörtelee puheitaan, joita hän vielä pari päivää sitten puolusti. Virheistään saa toki oppia, mutta uusi esitys "tietyistä ryhmistä", jotka vapautetaan maksuista, todennäköisesti vain lisää ylimääräistä virkamiestyötä ja sitä kautta siirtää resursseja tekevistä käsistä byrokratiaan. Joillain kriteereillähän "tiettyyn ryhmään" kuuluminen tulee todistaa ja jonkun sitä arvioida entistä enemmän, mikäli tulotaso ei tähän enää riitä. Parasta olisi pyrkiä vetämään koko typerä esitys pois.

Kaiken kaikkiaan päivähoitokeskustelu osoittaa, mistä puusta porukka on veistetty. Ilta-Sanomissa homman tiivistää kauniisti Virpi Selänniemi:

"Tämä on juuri sitä, mitä porvarihallitukselta saattoi odottaakin, Selänniemi hymähti. - Aika kylmältä ajattelulta tuntuu. Haluaisin kovasti tietää, miten opiskelijat voivat opiskella ja työttömät ottaa vastaan työtä, jos heidän pitää olla kotona hoitamassa lapsiaan, hän lisäsi."

Mielenilmaus torstaina 31.5. eduskuntatalolla alkaen klo 16. Hallitusta edustavat vihreät...

Pietari

Viikonloppu vierähti hienossa säässä ja mielenkiintoisessa seurassa Pietarissa. Karnevaaleja viettänyt kaupunki kylpi auringossa ja ihmisiä oli Nevskillä liikkeellä kymmenin tuhansin. Politiikkaa puhuttiin, maisemista ja virvokkeista nautittiin. Käsitellyksi tuli myös "kas näin" -filosofia, "rullauspartioiden" välttely ynnä muu.

Pietari yllättää aina mittasuhteillaan. Vaikka allekirjoittaneelle retki oli jo viides, ei voi välttyä miettimästä miten valtava kaupunki sijaitsee Suomesta vain muutaman tunnin päässä. Sen merkitystä -ja ennen kaikkea mahdollisuuksia- Suomelle ja suomalaisille on vaikea yliarvioida. Konsulaatti kaipaa monestakin syystä vahvistusta. Infrahankkeiden kuten nopeiden rautatie- ja moottoritieyhteyksien luomisen tulee olla hankelistan kärkipäässä.

Taloudellisesta kehityksestään huolimatta Venäjää leimaavat myös monet ongelmat. Vallan keskittyminen ei ole niistä vähäisin. Tavalliset venäläiset näyttävät vähintään mielipidetiedusteluissa kuitenkin antavan hyväksynnän presidentti Putinin linjalle. Lähes 70% kansalaisista antaa presidentille ja Yhtenäinen Venäjä -puolueelle vähintään arvosanan "hyvä", ja mikäli vaalit pidettäisiin nyt, saisi puolue lähes 2/3 parlamenttipaikoista. Huomionarvoista on, että puolue menestyisi myös suurissa kaupungeissa. Presidentinvaaleissa Putinin suosikki tullaan kaiken todennäköisyyden mukaan valitsemaan maan johtoon.

Putinin Venäjä on reagoinut voimakkaasti maan marginaalisen todellisen opposition "haasteeseen". Mielenosoituksia on tukahdutettu väkivalloin, kansalaisjärjestöjen toimintaedellytyksiä kavennettu ja mediaa valvotaan. Venäjän käytös niin Ukrainan presidentinvaalien yhteydessä kuin sittemmin Viron patsaskiistassa on ollut aggressiivista, epäilyksiä ja vastareaktioita herättävää. Syyt ovat epäilemättä sisäpoliittisia, mutta hyvä kysymys kuuluu, miksi? Kannattaako omassa maassaan aidostikin verrattain suositun hallinnon pilata kansainvälistä mainettaan ja loukata kansalaistensa oikeuksia?

Mielenkiintoisen näkökulman aiheeseen tarjoaa St.Petersburg Timesissa julkaistu Richard Lourien artikkeli, jossa hän katsoo taustalla olevan ennen kaikkea Putinin hallinnon trauman Neuvostoliiton romahtamisesta. "Maailman suurin geopoliittinen katastrofi", kuten Putin on NL:on kaatumista kuvannut, olisi ymmärrettävä psykologisena, ei ainoastaan poliittisena näkemyksenä. Putinin maailmankuvassa myös uusi Venäjä voi romahtaa, ja se on jatkuvasti uhan alla. Tämän vuoksi "heikkouteen" on vastattava vahvasti. Tämä on myös ymmärrettävä Venäjän historian ja kulttuurin valossa. Yksinvaltiuteen perustuneessa suurvallassa valtiollisen demokratian kulttuuri on ohut.

Venäjän nousu liittyy ennen kaikkea luonnonvarojen maailmanmarkkinahintojen nopeaan nousuun ja yhteiskunnan villin kapitalismin vuosia parempaan mahdollisuuteen hyötyä moninkertaistuneista tuloista. NL:on kaatumisen jälkimainingeissa yksittäiset oligarkit, joilla oli usein tausta entisessä regiimissä, ryöväsivät omaisuuden itselleen. Nyt valtiolla olisi halutessaan mahdollisuus pyrkiä myös venäläisten suuren enemmistön elinolosuhteiden parantamiseen. Toivon mukaan se pyrkii tähän, samalla kuin olemaan ennustettava ja vakaa liiketoimintaympäristö rehellisille yrityksille.

Kuvassa Iisakin kirkko, via Wikipedia

4+1 viisasta

Jan Vapaavuori yllättää iloisesti. Asuntoministeriltä olikin edellisten näyttöjen perusteella lupa odottaa tehokasta toimintaa ja nyt hän tarttuu tärkeään asiaan, asunnottomuuteen. Vapaavuoren aloitteesta kootaan "neljän viisaan" ryhmä laatimaan esityksiä tilanteen ratkaisemiseksi ja aiheen nostamiseksi poliittiselle agendalle.

Suomessa on ARAn tietojen mukaan kaikkiaan noin 7400 yksinäistä asunnotonta ja noin 300 vailla asuntoa olevaa perhettä. Vaikka asuntoa vailla olevien määrä on vähentynyt, on kehitys viime vuosina hidastunut. Samalla voitaneen todeta, että yksikin asunnoton Suomen kaltaisessa maassa on liikaa. Tämän ryhmän ongelmat olisivat ratkaistavissa. Poliittista tahtoa on kuitenkin puuttunut.

Paitsi, että ryhmän perustaminen itsessään on hieno asia, erityismaininnan ansaitsee kokoonpano, jossa on etsitty asiantuntemusta ja aloitteellisuutta, eikä katsottu jäsenkirjoja. Ex-kansanedustajaa, asunnottomien ja "rantojen miesten" armotonta puolestapuhujaa Ilkka Taipaletta, Paavo Voutilaista, Eero Huovista ja Y-säätiön Hannu Puttosta ei tunneta uskollisuudestaan ja omistautumisestaan kansalliselle kokoomuspuolueelle.

Kaiken kaikkiaan tervetullut operaatio, joka ainakin käynnistyy ennakkoluulottomasti. Toivon mukaan ryhmän työ johtaa myös päätöksiin. Rahasta homma ei ole kiinni.

Kuvassa Ilkka Taipaleen teos "Miessonaatteja sorron yöstä"

Osta nyt - maksa enemmän

Palveluiden ulkoistaminen ja kilpailuttaminen on eräs suurimmista kunnallisella tasolla poliittista kenttää jakavista asioista. Perinteisesti vasemmisto on suosinut kuntien omaa tuotantoa perustellen sitä ennen kaikkea tasa-arvolla ja demokratialla, oikeisto taas on vaatinut palveluiden markkinaehtoistamista, avaamista kilpailulle ja ulkoistamista. Tällä on katsottu olevan tehokkuuden kannalta positiivisia vaikutuksia. Tosiasiassa tilanne harvoin kuitenkaan on yhtä mustavalkoinen, ei sen paremmin poliittisten suhteiden kuin perusteidenkaan osalta.

Hyvinvointivastuun yksityistämistä siten, ettei kyse olisi enää julkisen sektorin vastuusta, ei Suomessa vaadi juuri kukaan. Kilpailuttamista ja ulkoa ostamista sen sijaan ajetaan vahvasti. Joskus sillä kyetään löytämään piilossa pysyneitä resursseja ja tehostamaan toimintaa, toisinaan sillä saadaan aikaan lähinnä ongelmia ja tarkoituksetonta toimintaa. Väärillä mittareilla mitataan vääriä asioita, byrokratia pikemminkin lisääntyy kuin vähenee, koska joka ikisestä hankinnasta tulee järjestää kilpailu. Se mikä toimii polkupyörähuollossa, ei välttämättä ole sellaisenaan tarkoituksenmukaista kun puhutaan hoivasta tai koulutuksesta.

Oikeisto puhuu kauniisti siitä, miten heidän mielestään tärkeintä on palvelun laatu, eikä tuottaja ja ettei yksityistä tule suosia julkisen kustannuksella silloin kun hyötyjä ei ole osoitettavissa. Voisin olla samaa mieltä, mutta ainakaan Helsingissä homma ei vaikuta toimivan tällä tavalla. Helsingin yrittäjien toimitusjohtaja, Kokoomuksen entinen vt. puoluesihteeri Anssi Kujala repi pelihousunsa Hesarissa pari päivää sitten, kun Helsinki ilmoitti vähentävänsä sosiaalipalveluiden ostoa yksityisiltä ja lisäävänsä omaa tuotantoa. Perusteena päätökselle oli se usein havaittu tosiasia, ettei toimivia markkinoita ole. Yksityisiltä ostettu palvelu on lyhytjänteistä, kallista ja vaatii huomattavaa paperinpyöritystä. Parempi tuottaa itse.

Mutta mitä tähän sanoo Anssi Kujala? Hänen mukaansa Helsinki antaa väärän signaalin. Markkinoita pitäisi kuulemma synnyttää, vaikka väkisin. Toisin sanoen ulkoa on ostettava, vaikka se tulisi kalliimmaksi ja kansalaiset jäisivät pitkällä aikavälillä tarvitsemiaan palveluita vaille. Ja tämän jälkeen vasemmistoa syytetään ideologisuudesta palveluntuotannossa. Itse en tätä väitettä sellaisenaan niele, mutta vaikka se pitäisi paikkansa, olisi minusta perustellumpaa pitää kaikin keinoin palveluntuotantoa yhteisenä hyvänä kuin väen vängällä pyrkiä tekemään ihmisten perustarpeista ja ajoittain jopa hädästä jonkun yksityistä bisnestä. Mukavaa oli huomata, että kaupungin sosiaalilautakunnan kokoomuslaiset osin irtisanoutuivat Kujalan ajattelusta.

Minusta palveluita voidaan tarvittaessa kilpailuttaa, joskin menettelyä voitaisiin käyttää nykyistä harvemmin. Prosessi on kovin usein raskas, aikaa vievä ja saattaa aiheuttaa suurempia kuluja kuin mitä sillä ehkä kyetään säästämään, ajanhaaskuusta puhumattakaan. Mittarit tulee rakentaa siten, että niissä huomioidaan paitsi hinta, myös laatu, saatavuus ja ennustettavuus -sekä itse toiminnan idea, joka ei ole voiton tuottaminen. Tämän lisäksi kunnilla pitää olla käytössään osto-osaamista. Muuten edessä on huonojen sopimusten ohella oikeusjuttujen ja valitusten myötä aina vain lisää byrokratiaa, joka resurssien muodossa on kaikki poissa tekevistä käsistä.

ps. editoin hieman oikean laidan blogrollia. Muutamia mielenkiintoisia uutuuksia on ilmestynyt, mm. Selonteko akatemialle, jota ei kirjoittajan tuntien todennäköisesti tulevaisuudessakaan tarvitse arvostella liiallisesta ruohonjuuritasoon keskittymisestä . Blogilista alkaa kuitenkin olla jo niin pitkä, että pian pitää ruveta karsimaan harvemmin päivittyviä.

Elämys

Näin eilen erään parhaista elokuvista pitkään aikaan. Saksalainen Das Leben der Anderen - Muiden elämä kertoo tarinan DDR:n viimeisistä vuosista, ajasta, jolloin muurin murtuminen ei ollut vielä näköpiirissä, sisältä mätä järjestelmä vielä muodollisesti voimissaan ja jolloin sitä vastaan nousemisesta rankaistiin. Se kertoo ihmisistä, jotka joko murtuvat tai nousevat vastarintaan, ystävyydestä yllättäviltä tahoilta.

Elokuvan käyköön jokainen aiheesta kiinnostunut itse katsomassa, se on hienoa ja tunteisiin vetoavaa nähtävää vaikuttavasta alusta sykähdyttävään loppuun saakka. Murheellista toisaalta on se, että sillä oli Stasin valvontakoneistoa kuvaavasta uskomattomuudestaan huolimatta kovin vähän tekemistä fiktion kanssa. Vain parikymmentä vuotta sitten koko Itä-Eurooppa, puolet Saksaa, kärsi kommunistisesta diktatuurista, terrorijärjestelmästä, joka valvoi, alisti ja tuhosi säälimättä kansalaisiaan. Minun vaimoni on elänyt Neuvostoliitossa, pakotettu kuulumaan pioneereihin, jotka kasvattivat ihmisiä samaan helvetinkoneeseen joka oli aikanaan heittänyt hänen äitinsä perheineen Siperiaan viideksitoista vuodeksi pois kotoa, ryöstänyt ja tuhonnut heidän kotinsa, vallannut ja alistanut heidän maansa. Ja vielä joku kysyy miksi minä en laula Warsavjankaa.

Poliittisia diktatuureja on edelleen, jopa Euroopassa. Valko-Venäjä sinnittelee historiaa vastaan, Venäjän kehityksestä ei ole varmuutta, muttei hyvältä näytä. Muualla vapautta uhkaa sen kutistuminen markkinavapaudeksi ja rahan vallaksi. Edes demokratia ei ole hallitusmuotona autuaaksi tekevä, mikäli se jää sisältä tyhjäksi, kuolleeksi kirjaimeksi. Ja sitä uhkaavat myös muut tekijät kuin avoimen vallanhaluiset ja totalitaristiset poliittiset liikkeet.

Ammatillisesta koulutuksesta

Suomi tarvitsee lisää ammatillisia osaajia. Suurelta osin tämä pitää paikkansa, toisaalta siitä on kasvanut myös "huippuosaamiseen" verrattava mantra mitä tulee koulutuspolitiikan suuntaamiseen maassamme.

Paitsi lisääntyviä koulutusmääriä, ammatillisen koulutuksen katsotaan tarvitsevan koko ajan enemmän vastaavuutta itse työelämän kanssa. Tästä harva uskaltaa olla eri mieltä. Ajoittain voisi kuitenkin olla terveellistä miettiä, mitä tällä itse asiassa tarkoitetaan. Julkisessa keskustelussa oppilaitosmaista ammatillista koulutusta lähinnä vieroksutaan ja annetaan kaikki ansio työssä tapahtuvalle oppimiselle, ikään kuin ammatillisessa koulutuksessa muulla ei olisi edes juuri merkitystä. Kuitenkin myös ammatilliset osaajat tarvitsevat yleisiä valmiuksia, liika työpaikkaorientoituneisuus saattaa kääntyä jopa tavoitettaan vastaan.

Nykyisen työmarkkinakyselyihin perustuva ja jopa yksittäisten yritysten tarpeisiin mukautumaan pyrkivä koulutuspolitiikka on lyhytnäköisyydessään vaarallista. Kukaan ei voi vannoa, että kyseisen kaltaista työpaikkaa on olemassa viiden vuoden kuluttua. Yritykset, jopa kokonaiset toimialat muuttavat maata tai automatisoituvat. Liika keskittyminen vain tietyn alan hallintaan tekee työntekijöistä riippuvaisia yhdestä työnantajasta ja vaikeuttaa heidän siirtymistään työpaikasta toiseen. Joustavuuden pitäisi toimia ei vain yritysten, vaan myös työntekijöiden suuntaan.

Huomionarvoista ovat myös paljon puhutut työelämän "todelliset tarpeet". Tätä harvoin määritellään, tai ainakin määrittely on altis nopeille muutoksille. Samaan aikaan suomalainen työelämä ei ole tunnettu siitä, että sen puitteissa hallittaisiin ammattiopetus tai uuden työntekijän ohjaus. Perinteet puuttuvat, joskaan mestari-kisälli-perinne ei välttämättä aina tuota parhaita mahdollisia tuloksia sekään. Jos tuottaisi, olisiko saksalainen teollisuus kohdannut kaikkia niitä vaikeuksia, joita se nyt on kohdannut, tai tultaisiinko heiltä ihastelemaan meidän koulutusjärjestelmäämme?

Edellä mainittu korostuu, kun mietitään tilannetta ammattiopettajan näkökulmasta. Perustyö jää projektien alle samalla kun vastuuta opiskelijoiden ammattitaidon kehittämisestä siirretään tarkoitukseen koulutetuilta ihmisiltä työelämän puolella toimiville maallikoille, jotka "kouluttavat" opiskelijoita ilman erillistä korvausta keskellä omia työkiireitään. Tuloksena on usein yksilöitynyttä, vaikeasti siirrettävää ja tunnustettavaa sekä verrattain työpaikkasidonnaista osaamista tilanteessa, jossa vakinaisuuden aste ainakin toistaiseksi ei kasva vaan vähenee.

Näyttötutkinnot ja työelämäjaksot ovat luonnollisesti tärkeitä, mutta olisi kuitenkin huolehdittava, ettei innon keskellä mene lapsi pesuveden mukana. Myös työelämän on joustettava ja koulutusjärjestelmän huolehdittava ihmisten tarpeista. Myös duunari tarvitsee monipuolista kielitaitoa ja yleisiä ammatillisia ja sivistyksellisiä valmiuksia. Näiden jaa ammattitaidon yhdistelemisen avulla hän kykenee vakuuttamaan itsensä huomattavasti tehokkaammin muutosten varalta kuin alistumalla koulutuksessaankin elinkeinoelämän viimeisimpiin oikkuihin.

Olohuone

Kulunut viikko ja erityisesti viikonloppu oli Helsingissä elämää ja tapahtumia täynnä. Euroviisut loivat kaupunkiin tunnelmaa, joita ainakaan allekirjoittanut ei ollut aikaisemmin kokenut. Varsinkin perjantaina katufestivaalin aikana päihteet jäivät taka-alalle ja keskusta oli musiikkia, mukavaa yhdessäoloa ja hyvää tunnelmaa. Alkoi harmittaa, etten osallistunut enempää viisuviikon tapahtumiin.

Vaikka viisujen lopputulos ei suomalaisittain ollutkaan paras mahdollinen, voidaan kisoihin olla silti todella tyytyväisiä. Järjestelyt toimivat ja show oli upea. Itse seurasin kisaa kotikatsomosta, mutta Senaatintorilla paikalla olleen ystävän mukaan meininki 25 000 ihmisen katsomossa keväisessä illassa oli mahtava. Luonnollisesti kovin sääarka idea ulkokatsomosta toimi, kuten se toimi myös MM-finaalia seuraavana päivänä seuratessa.

Olen aiemmin kummastellut pääkaupungin keskustan vajaakäyttöä. Verrattuna vaikkapa Turkuun keskustasta ovat ehkä Espaa lukuunottamatta puuttuneet yhteiset olohuoneet. Viikonlopun perusteella Senaatintorista voisi kuitenkin sellaiseksi olla. Päätös pitää jättiscreeni paikoillaan päivän kauemmin oli erinomainen.

Matsi meni miten meni, mutta meininki oli hyvä, ja olisi räjähtänyt kattoon mikäli Suomi olisi voittanut. Ja vaikuttaa siltä, että Senaatintori palaa asemaan, joka sillä on aiemmin ollut, sinne ihmiset kokoontuvat, kun kansallisesti merkittäviä asioita tapahtuu. Ovat ne sitten poliittisia, kulttuurisia tai urheilullisia. Hyvä niin, yhteisiä tiloja, jonne on vapaa pääsy ja jossa voidaan yhdessä kokea osallistumista ja elämyksiä ei koskaan ole liikaa.

Kuva: taivasalla.net

Nyt se alkaa

Julistamme kansalliset kaupunkilaisten kuppausviikot alkaneeksi. HS uutisoi tänään ministeri Pekkarisen aikeista siirtää pääkaupunkiseudun kehittämisen kannalta erittäin keskeisen Kehäradan rakentamiseen varattuja varoja maakuntien siltarumpuihin.

Syrjäseutujen teiden kunnossapito on luonnollisesti tärkeää, mutta katsotaan asiaa mitä kautta tahansa, eivät ne voi ajaa kaupunkien keskeisten liikennehankkeiden ohi. Vilkaisu asukaslukuihin eri alueilla kertoo jo paljon. Ympäristölliset seikat ja kaupunkiseutujen, Suomen moottoreiden, kehittäminen ei kuitenkaan paljoa keskustalaisessa tukiaiskoneessa paina.

Kuten ennenkin sanottua, peruskeskustalaisessa politiikassa tulee ensin aina oma etu, sitten alueen etu ja vasta sen jälkeen yhteinen etu. Kansallisesti typeriä päätöksiä, kuten nyt vaikka kaupunkien kasvuvoiman hiivuttaminen tekohengittämällä syrjäkyliä tai ruuan alv:n laskeminen, tehdään surutta niiden ollessa omien pikku eturyhmien kannalta tuottoisia. Ja muut maksavat. Eturyhmäpolitiikasta ei toki ole mikään puolue vapaa, mutta keskustalainen "sulle-mulle" -politiikka on tehokkuudessaan ja massiivisuudessaan tuhoisinta.

Vaikka uuden hallituksen alkutaipaleella ovatkin korostuneet kokoomuslaisten ministerien ulostulot, ja Kokoomusta pidettiin yleisesti hallitusneuvotteluiden voittajana, raha liikkuu kepuministerien kautta. Tapaus kehärata tuskin jää viimeiseksi. Jan Vapaavuoren alahuuli tärisee vielä useaan otteeseen, kun paljon puhutulta metropolipolitiikalta häviävät rahat Persiö-Nillimö-maanteiden perusparannuksiin.

ps. aloin lukea Kari Uusikylän teosta Vastatulia. Poleemista, mutta pohtimisen arvoista, suosittelen!

Mutta missä on toinen aste?

Opiskelijat kuuluivat hallitusohjelmaa selattaessa konkreettisten lupausten voittajiin. Vaikkakaan tarkkoja päivämääriä opintorahakorotukselle ei ole esitetty, on kirjaus 15%:n korotuksesta selkeä sitoumus. Samaan toimenpidepakettiin kuuluu omien tulojen tulorajojen nostaminen 30%:lla. Tällä tulee toisaalta kaiken todennäköisyyden mukaan olemaan opintoaikoja pidentävä vaikutus. Opintorahapäätös on merkittävä, koska se kohdistuu suurimmassa tuen tarpeessa oleviin opiskelijoihin, mutta opintotuen suurimpaan rakenteelliseen ongelmaan, toisen asteen opiskelijoiden opintotukeen vaikuttaviin vanhempien tulorajoihin, ei hallitusohjelma kiinnitä mitään huomiota.

Toisen asteen opiskelijan opintotukeen vaikuttavat vanhempien tulot aina 20 ikävuoteen asti, myös tilanteessa, jossa opiskelija asuu itsenäisesti. Korkeakouluopiskelijoita tällaiset rajat eivät koske, vaan 18 vuotta täyttäneelle, itsenäisesti asuvalle yliopisto- tai amk-opiskelijalle tuki maksetaan täysimääräisesti vanhemmista riippumatta. Tälle erolle koulutusasteiden välissä ei ole olemassa minkäänlaisia perusteita, omassa taloudessa elämisen kustannukset eivät vaihtele koulutusasteen mukaan.

Vaikka punamultahallitus korotti kyseisiä rajoja viime vaalikaudella kahdesti, huomaa edelleen moni toiselle paikkakunnalle ammattiin opiskelemaan lähtenyt nuori jäävänsä täysin vaille opintotukea. Tuki alkaa pienentyä, kun vanhempien tulot ylittävät 31 400 euroa vuodessa ja putoaa nollaan, kun yhteenlasketut tulot ylittävät 47 000 euroa. Käytännössä kahden työssäkäyvän vanhemman lapsi jää tukea paitsi.

Ongelma korostuu, kun tiedetään koulutuksen periytyvän edelleen voimakkaasti. Ammattiin opiskelevat ovat korkeakouluopiskelijoita useammin pienempituloisista perheistä. Vanhempien tulojen vaikutus itsenäisesti asuvien opiskelijoiden tukeen tuleekin pyrkiä poistamaan mahdollisimman ripeällä aikataululla. Tämän arvioitu kustannusvaikutus on n. 20 miljoonaa euroa.

Puhe pöntössä

Eilen järjestettiin Turussa, ravintola Puutorin Vessassa mukava tapahtuma, Puhujan Pönttö. Tiistaiseura, joka koostuu yhteiskunnallista keskustelua käyvistä, enimmäkseen jo varttuneeseen ikään ehtineistä miehistä, oli halunnut vaalien jälkimainingeissa kuulla uusien nuorien yhteiskunnallisten toimijoiden ajatuksia ajassa otsikolla Hyvää huomenta Suomi. Tarkoituksena oli hahmotella puoluepoliittiset rajat ylittäviä avauksia siitä, mitä voisimme tehdä yhdessä. Allekirjoittanut oli yksi tilaisuuden puhujista yhdessä Tytti Seppäsen (kesk.) ja Anna Vainion (kok.) kanssa. Pidin oheisen puheenvuoron tilaisuudessa.

Hyvät kuulijat!

Ensinnäkin lämmin kiitos siitä, että meidät on pyydetty paikalle pitämään puheenvuoro. Kutsu osoittaa paitsi hyvää makua puhujavalintojen suhteen, myös aitoa halua dialogiin ja ajatusten vaihtoon. Tällaista soisi näkevän yhä useammin ja useammassa paikassa ja kiitän teitä siitä, että tällainen mahdollisuus on suotu paitsi minulle, myös muille nuoremman sukupolven poliittisille toimijoille.

Kuten arkipäivässä, myös politiikassa vallitsee tarve ennakkoluulottomammalle ja avoimemmalle dialogille. Juoksuhaudoista nouseminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei eroja mielipiteissä ja arvoissa olisi. Suomalaista keskustelukulttuuria vaivaakin, ehkä enemmän kuin ennen, vaihtoehtojen puute, ei niiden runsaus.

Jotta voisi syntyä synteesi, tarvitaan teesi ja antiteesi. Osin vaihtoehtojen vähäisyyttä selittää maailmantilanne. Globalisaation myötä Suomi suvereenina kansallisena yksikkönä, joka voi omavaltaisesti päättää omista asioistaan, on entistäkin suurempi illuusio.

Osin vaihtoehdottomuus on luotua. Helpoin tapa perustella oma näkemyksensä yhteiskunnallisen kehityksen suunnasta on esittää se ainoana mahdollisena. Kuinka monta kertaa olemme saaneet kuulla, lähes puolueesta riippumatta, sanonnan; kansainvälinen kilpailu pakottaa meidät tähän, tai, väestörakenteemme muutos pakottaa meidät tähän? Osin ne näin tekevätkin, mutta kyseisillä esimerkeillä oikeutetaan monia sellaisia päätöksiä, joita voisi tarkastella myös toisin.

Jotta suomalainen poliittinen keskustelu voisi virkistyä, olisi ennen muuta rikottava passiivisuutta ja näköalattomuutta luova vaihtoehdottomuuden kehä. Politiikan muuttuessa hallinnoinniksi siitä katoaa intohimo, usko ja toivo. Miksi kukaan innostuisi tuolloin poliittisesta toiminnasta? Tarvitaan unelmia. Aikanaan kahdeksan tunnin työpäivä tuomittiin haihatteluna, mutta se muuttui todellisuudeksi. Onko syrjäytymiskierteen katkaisemisesta haaveileminen haihattelua? Entä reilummasta maailmasta uneksiminen, ajatus siitä, että jonain päivänä myös Sudanissa tai Bangladeshissa elävä lapsi voisi käydä koulua vailla nälkää, pelkoa ja ahdistusta? Hyvän huomenen Suomessa näin ei ole.

Arvoisat kuulijat!

Monessa suhteessa tarvitsemme toisiamme, niin yli poliittisten kuin kansallisten rajojen, enemmän kuin ennen. Eroja on, ja niitä tulee olla, muuten mitään hedelmällistä ja osallistavaa ei synny. Mutta yleisestä yhteiskunnan kehittämisen suunnasta meillä voisi olla yhteneviä näkemyksiä tunnistettujen haasteiden ollessa selkeitä. Esitän seuraavassa muutamia omia näkemyksiäni siitä, mitä nämä voisivat olla.

Suomen tulevaisuus tehdään tänä päivänä kouluissa ja muissa oppilaitoksissa. Suomalaisella yhteiskunnalla ei ole varaa ainoaankaan syrjäytyneeseen nuoreen. Tällä hetkellä joka kymmenes nuori, korostuneesti nuori mies, jää vaille perusasteen jälkeistä koulutusta. Näitä nuoria kohtaavat suuret epävarmuudet ja heidän riskinsä ajautua pysyvästi työmarkkinoiden marginaaliin tai kokonaan yhteiskunnan ulkopuolelle on huomattavasti muita ikätovereitaan suurempi. Koulupudokkuuden haaste on yhteisesti vakavasti otettava ongelma sen ollessa paitsi inhimillinen, myös taloudellinen tragedia niin yhteiskunnan kuin yksilön kannalta.

Koulutuksen tarve ei lopu ammatin hankintaan. Yhä harvempi meistä voi, tai edes haluaa, pysyä samassa työpaikassa työuransa loppuun asti. Nopea rakennemuutos syö työpaikkoja, mutta tilalle voidaan luoda uusia. Tämä, jos mikä, on joukkuepeliä, yhteistyötä julkisten ja yksityisten organisaatioiden välillä. On siirryttävä työttömyysturva-ajattelusta työllisyysturva-ajatteluun. Tämä tarkoittaa sellaisen muutosmotivaation luomista, jossa työntekijä kokee oman osaamisensa ja työmarkkinavalmiuksiensa ylläpidon mielekkääksi ja toivottavaksi. Tähän julkisen sektorin tulee luoda hänelle edellytykset ja yritysten osallistua kustannuksiin. Joustavuudesta tulee saada nauttia myös työntekijöiden, ei vain omistajien. Osaamisvalmiuksien kehittäminen, ja varmuus näiden palveluiden olemassaolosta, luo varmuutta tulevaisuuteen ja ehkäisee riippuvuutta yhdestä työpaikasta.

Globalisaation aikana Suomi kilpailee osaamisella. Palkoissa emme tule milloinkaan pärjäämään Aasian tai myöhemmin Afrikan maille. Tämän vuoksi koulutuksen tulee olla avointa kaikille kansalaisille heidän kykyjensä ja motivaationsa mukaisesti. Huippuosaajia ei synny ilman tasa-arvoisia mahdollisuuksia, tasa-arvoisia mahdollisuuksia ei synny ilman reilua lähtöasetelmaa. Kun puitteet ovat kunnossa, voi kilpailu alkaa, mutta yhteiskunnan on huolehdittava siitä, että kaikki pääsevät radalle, radalla ei tönitä ja epäurheilijamaista käytöstä ei hyväksytä ja kaikki ovat mukana hyvässä hengessä.

Hyvät kuulijat!

Pohjoismaat kuuluvat maailman ehdottomaan eliittiin monella mittarilla. Yksi niistä on tasa-arvo. Tällä tarkoitan tasa-arvoa niin sosioekonomisessa mielessä kuin sukupuolten välillä. Tasa-arvo näkyy myös muualla maailmassa kadehditun hyvinvointivaltion palveluissa, jotka ovat yhteiskunnallista solidaarisuutta käytännössä.

Kun aikaisemmin puhuin keskustelun vähäisyydestä, saattaa siihen eräs syy olla myös keskustelun avaajiin suhtautuminen. Osku Pajamäki aiheutti myrskyn kritisoimalla suuria ikäluokkia. Voidaan hyvin kysyä, miksi? Liekö Kekkosen ajan perintöä, mutta miksi vallassa olijoiden tekemisten kyseenalaistamista pidettiin pyhäinhäväistyksenä?

Pajamäen näkemyksistä voi olla montaa mieltä, mutta hän on kiistatta pioneeri sukupolvien välisen dialogin uudelleenkäynnistämisessä. Meidän, niin nuorten kuin suurten ikäluokkien kuin niin sanotun raivaajasukupolven, tulisi kyetä määrittelemään omien erityisintressiemme lisäksi yhteisiä näkemyksiä tulevaisuudesta. Tässä, jälleen, tarvitsemme yhteistyötä ja dialogia.

Me nuoremmat haluamme kantaa vastuun vanhemmistamme ja isovanhemmistamme heidän vanhetessaan. Me olemme saaneet paljon, on meidän velvollisuutemme antaa myös takaisin. Tämä tarkoittaa työtä, huolenpitoa ja vastuunkantoa. Mutta voidaksemme tehdä tämän, tarvitsemme tukea myös meitä väkirikkaammilta ikäluokilta.

Työllisyyskehitys on yksi tällainen. Nuorten on suoriuduttava opinnoistaan nopeammin työelämään, mutta samalla myös ikääntyvien työntekijöiden olisi jatkettava keskimäärin pari vuotta pidempään. Tätä voidaan tukea panostamalla ennen kaikkea työelämän laatuun. Superkarttumat eivät riitä, jos työ puuduttaa, ikävystyttää ja rasittaa niin henkisesti kuin fyysisesti.

Nuorten kohdalla pätkätyökierre tulisi kyetä katkaisemaan. Kaikki pätkätyö ei luonnollisesti ole pahasta, joillekin ja joihinkin elämäntilanteisiin se jopa sopii. Ongelmaksi se kuitenkin tulee, kun siitä tulee valinnan sijasta pakko. Pätkätyöt kerryttävät eläkettä ja valtion verokirstua, josta yhteiset palvelut maksetaan, vain niukalti. Reilu työ kuuluu kaikille reilusti työtä tekeville.

Eräs vielä turhan vähälle huomiolle yhteiskunnallisessa keskustelussa jäänyt asia on isyys. Täälläkin saattaa olla paikalla niitä miehiä, jotka elivät sen ajan Suomessa, jossa lasten hoito oli naisten työtä. Ja joihin myöhemmin hiljaa sattui se, etteivät he olleet paikalla kuin silloin tällöin lasten kasvaessa. Jotain jäi näkemättä, jotain kokematta.

Suomessa tulisi edetä tasa-arvo- ja perhepolitiikassa siihen suuntaan, jossa molempien vanhempien tasa-arvoinen rooli tunnustetaan. Tämä tarkoittaa mm. isyyslomien pidentämistä. Seuraava askel voisi olla sellaiseen perhevapaamalliin siirtyminen, jossa kolmasosa vapaista korvamerkitään isälle, kolmasosa äidille ja kolmasosan voi jakaa vapaasti. Tällä tuettaisiin paitsi isä-lapsi-suhteen kehittymistä, myös tasa-arvoistettaisiin työmarkkinoita.

Hyvät kuulijat!

Suomi on pieni maa globalisaation maailmassa. Olemme osa kansainvälistä taloutta, jonka reunaehtoihin ja lainalaisuuksiin kykenemme vaikuttamaan vain vähän. Tämä on puoluekantaan katsomatta tunnustettu ongelma. Globalisaatio, joka on kyennyt luomaan monessa osassa maailmaa ennennäkemätöntä vaurautta ja nostanut miljoonia ihmisiä köyhyydestä, on omiaan myös kaventamaan demokratiaa ja köyhdyttämään sekä suistamaan ihmisiä toivottomuuteen muualla. Niin ongelmat kuin menestystarinatkin sijaitsevat usein samojen valtioiden sisällä. Tämä voi pahimmillaan uhata yhteiskuntarauhaa ja sitä kautta niin turvallisuutta kuin taloudellista menestystäkin.

On annettava voimakas tuki sellaisille ylikansallisille poliittisille ratkaisuille ja instituutioille, jotka pyrkivät ohjaamaan ylikansalliseksi kasvanutta taloutta. Muuten vaarana on demokratian tyhjeneminen sisällöstä, muuttuminen illuusioksi aikana, jolloin demokratia hallitusmuotona valtaa alaa ympäri maailmaa. On pyrittävä kytkemään entistä enemmän maita mukaan globaalitalouteen, joka tuottaa vaurautta ja hyvinvointia, mutta samalla on kyettävä jakamaan hyötyjä entistä tasaisemmin ja minimoimaan uhkia tuloerojen kasvusta ympäristön pilaantumiseen.

Hyvinvointivaltiota voidaan edelleen rakentaa myös kansallisilla päätöksillä, mutta reunaehdot sanelee ylikansallinen talous. Tämän vuoksi suvereniteetin jakaminen ylikansallisen poliittisen elimen kuten EU:n kanssa saattaa itse asiassa lisätä päätöksentekovaltaamme itseämme koskevissa asioissa. Yksin olemme liian pieniä vaikuttamaan mihinkään. Samalla voimme pystypäin markkinoida omaa, menestyksekästä yhteiskuntamalliamme ratkaisuna monien maiden kokemiin ongelmiin. Taloudellinen suorituskyky ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus on mahdollista yhdistää.

EU:n kohdalla kyse on nimenomaan ja korostuneesti yhteisön potentiaalista. Tällä hetkellä se on paras välineemme ja Suomen on aktiivisesti osallistuttava unionin syventämiseen ja kehittämiseen. Tänä päivänä sota länsieurooppalaisten valtioiden välillä tuntuu mahdottomalta, mutta kuten Suomessakin liian hyvin tiedämme, on se ollut modernin historian aikana pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Ranskassa vietettiin viime vuonna juhlaa siitä syystä, että maassa vietti 60-vuotispäiviään ensimmäinen miespolvi, jota ei koko sen elinikänä kutsuttu sotaan. Tässä EU:lla on ollut valtaisa merkitys.

Maailmanlaajuista aktiivisuutta, ja suomalaisten yhteistä ponnistusta vaatii olla osa ratkaisua eikä osa ongelmaa aikamme suurimman haasteen, ilmastonmuutoksen ja ympäristöllisen kriisin, ratkaisemisessa. Hyvän huomenen Suomi kehittää itsestään vastuullista toimijaa paitsi omalla alueellaan, myös muualla. Kiina ja USA tarjoavat valtaisia mahdollisuuksia ympäristöystävällisen teknologian viennille, energiatehokkaalle rakentamiselle ja monelle muulle teollisuuden alalle, joissa Suomi on maailman kehittyneimpien maiden joukossa. Meidän on omalta osaltamme tehtävä EU:n puitteissa kaikkemme, jotta saadaan aikaan uusia päästöjä vähentäviä sopimuksia, jossa ovat mukana myös nousevat kehitysmaat ja USA sekä luomaan uusia kansainvälisiä veromuotoja saastuttamisen vähentämiseksi. Mikäli tämä tehtävä epäonnistuu, ei muullakaan ole väliä.

Arvoisat kuulijat!

Nämä ovat vain pieni lista sellaisista yhteiskunnallisista tavoitteista, joita meidän tulee yhdessä kohdata. Paljon olisi riittänyt puhuttavaa köyhyydestä niin Suomessa kuin maailmassa, turvallisuuspolitiikasta, eläkkeistä ja päivähoidosta, vaikka mistä. Niistä, kuten näistäkin, vallitsee varmasti merkittäviä mielipide-eroja eikä objektiivista totuutta ihmisten välisistä suhteista ja niiden järjestämisen periaatteista ole löydettävissäkään. Otettakoon tämä siis pohjaksi keskustelulle, paras argumentti voittakoon.

Kiitos huomiostanne!

Det går bra -eller går det?

Ruotsissa sosialidemokraattien kannatus gallupeissa on ylittänyt kaikki entiset ennätykset. Porvarihallituksen kuherrusaika julkisuudessa jäi lyhyeksi, suurelta osin epäsuosittujen päätösten ja skandaalien vuoksi. Tuloksena SAP:lle on mitattu jopa 45%:n kannatusta joissain mielipidetiedusteluissa. Jos vaalit pidettäisiin nyt, demarit saattaisivat yltää jopa yksin enemmistöön.

Vaaleihin on kuitenkin pitkä aika ja paljon ehtii tapahtua. Tällä hetkellä ruotsalaista politiikkaa leimaa voimakas kahtiajako oikeisto- ja vasemmistoblokkiin. Vaikkakin poliittista keskustelua selkeyttävä vaikutus, on blokkijaosta ruotsalaisille sosialidemokraateille myös huomattavia ongelmia samalla kun se halvauttaa ruotsalaisen yhteiskunnan toimintaa.

Sosialidemokraatit dominoivat pitkään ruotsalaista politiikkaa näyttäytymällä ainoana uskottavana voimana, joka kykenee kokoamaan hallituksen. Hajanaiset ja riitaisat porvarit eivät kyenneet muodostamaan yhtenäistä ryhmää haastaakseen demarit. Tätä kesti kymmeniä vuosia. Kun porvariallianssi vihdoin syntyi ja pysyi koossa, kykeni oikeisto syrjäyttämään demarit vallasta. Tätä strategiaa he aikovat kaiken todennäköisyyden mukaan jatkaa myös seuraavissa vaaleissa.

Ottaen huomioon porvariallianssin olemassaolon, on vanha totuus epäuskottavasta koalitiosta siirtynyt itse asiassa vasemmistoon. SAPn kumppanien, vihreän Miljöpartietin sekä vasemmistolaisen Vänsterpartietin asemasta oppositioblokissa ei ole edelleenkään selkeää käsitystä. Aikovatko demarit mahdollisesti valtaan palatessaan antaa salkkuja myös koalitiopartnereilleen? Syntyykö hallituskelpoinen ryhmä? Porvareilla on näyttöä, kone takkuaa, mutta pysyy edelleen käynnissä.

Vaalien lähestyessä demareita tulee mitä todennäköisimmin uhkaamaan äänestäjäpako oikealta laidalta. Moni ruotsalainen keskiryhmä-äänestäjä vieroksuu vahvasti MP:n ja VP:n viestiä. Jos demarien tukeminen tarkoittaa näiden ryhmien pääsyä hallitukseen eikä nykyisen blokkirajan ylittävä hallitus vaikuta millään muotoa mahdolliselta, saattaa moni nyt gallupeissa SAP:ia kannattava kääntyä vaalipäivänä maltillisen kokoomuksen taakse. Marginaalien ollessa pieniä tämä saattaa riittää pitämään demarit oppositiossa vielä toisenkin kauden.

Oman kysymyksensä soppaan heittää toistaiseksi parlamentin ulkopuolella oleva muukalaisvastainen Sverigedemokraterna. Monien arvioiden mukaan tämä puolue jäi nyt viimeistä kertaa ilman kansanedustajia. Monilla paikkakunnilla Sd on huomattava kunnallispoliittinen voima. Sd hakee kannatuksensa taantuvilta teollisuuspaikkakunnilta sekä kaupungeista, joissa maahanmuuttajaväestön osuus on suuri. Ensimmäinen määre kuulostaa kovin tutulta verrattuna Suomen vaalien Kymi-ilmiöön. Skenaario, jossa oikeisto- ja vasemmistoblokki ovat seuraavissa vaaleissa suurin piirtein yhtä suuria, mutta yksin enemmistöön riittämättömiä, ja vaa'ankieleksi nousee parlamenttiin nouseva Sverigedemokraterna-ryhmä, on monien ruotsalaisten asiantuntijoiden mukaan mahdollinen, jopa varsin todennäköinen. Poliittinen järjestelmä halvaantuisi, ellei tahtoa blokkirajat ylittävään koalitioon löydy.

SAP:n kannalta tärkeää olisi kyetä luomaan luontevaa yhteyttä myös porvariallianssin pienempiin puolueisiin. Hallitusrintama ei ole lainkaan niin ehjä miltä se juhlapuheissa vaikuttaa, ja myötämielisyyttä vähemmän itseriittoista ja valtaa itselleen kahmivaa demaripuoluetta kohtaan voisi olla hyvinkin löydettävissä myös nykyallianssin piiristä. Tähän olisi Ruotsin sosialidemokraattien tartuttava, sillä tarrautuminen ainoastaan omasta linjasta vasemmalla oleviin puolueisiin saattaa hyvänkin vaalituloksen oloissa jättää demarit oppositioon myös 2010. Tämä tarkoittaa vallan jakamista mahdollisten partnerien kesken, sillä suurella todennäköisyydellä yhden puolueen hallitukset ovat historiaa myös Ruotsissa eikä demarien tarjous voi olla porvariblokkia huonompi.

Vappuaatoksia

Vappu vieri rauhallisesti, mutta mukavasti. Osallistuin vappumarssiin tänä vuonna Turun sijasta Helsingissä. Paikalla oli kiitettävän pitkä letka väkeä. Helsingin marssi on koko poliittisen vasemmiston, laidasta laitaan, yhteinen ja viime vuosina ehkä juuri tästä syystä demarien osallistuminen on ollut varsin laimeaa. Muutamia vuosia sitten myös allekirjoittanut pysytteli toisella puolen katua havaitessaan letkassa "ei sotaa kansojen välille - ei rauhaa luokkien välille" -banderollin. Tänä vuonna väkeä vaikutti kuitenkin olevan varsin mukavasti paikalla. Ilmapallot tekivät kauppansa, kuten myös punaiset kuplan muotoiset SDP-vappumerkit.

Vappumarssi on mukava keväinen perinne, joka on kuitenkin leimautunut vain todellisten "uskovaisten" toiminnaksi. Laajoja keskiryhmiä, ihmisiä, jotka ratkaisevat suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuuden suunnan, niillä ei yleistä näkyvyyttä lukuunottamatta juurikaan tavoiteta. Siksi suomalaisen sosialidemokratian olisi onnistuttava ryömimään kabineteistaan kuuntelemaan ja keskustelemaan, ja saamaan mukaan näitä ihmisiä myös vappujen ja vaalien välillä.

Porvarit voittivat vaalit ja muodostivat hallituksen ennen kaikkea siksi, että heillä vaikutti olevan ote tulevaisuudesta. Hyvin epämääräinen, mutta kuitenkin. Se, että tämä onnistui, ei niinkään kertonut heidän erinomaisuudestaan, vaan lähinnä suomalaisen maltillisen vasemmiston heikkoudesta ja kyvyttömyydestä oman tulevaisuusagendansa määrittelyssä. Samalla sellaiset tärkeät käsitteet kuten vapaus, turvallisuus muutoksessa sekä reformi ovat kuin sattumalta saaneet arkikielessä oikeistolaisen sisällön. Vapaus on markkinavapautta, reformi koodisana ideologiselle yksityistämiselle. Mutta näin ei tarvitsisi olla.

Vasemmiston on kyettävä vakuuttamaan, että nimenomaan sillä on hallussaan sellaiset yhteiskuntapoliittiset keinot ja avaukset, joilla kyetään suuntaamaan kohti tulevaisuutta dynaamisesti, mutta turvallisesti. Luomaan yhteiskuntaa, jossa kaikilla on mahdollisuus onneen, eikä ketään jätetä oman onnensa nojaan. Kun poliittisen oikeiston vapaus on vahvemman vapautta samalla kun heikommassa asemassa oleville luvataan mahdollisuutta olla "self-made-man", on vasemmiston osoitettava tämän retoriikan paikkansapitämättömyys.

Todellista valinnan vapautta voi olla vain yhteiskunnassa, johon on luotu sosiaalisia oikeuksia. Vapaus, sen paremmin kuin vaurauskaan ei synny tyhjiössä, vaan vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Jotta tämä voitaisiin taata kaikille, tarvitaan julkista sektoria. Markkinoilla sellaiset avut, joilla ihmiset voivat elämässään menestyä, keskittyvät vain harvoille. Julkisia rakenteita on tulevaisuudessa kehitettävä aikaansa vastaaviksi, mm. siirtymällä koulutuspolitiikassa ajatteluun osaamistakuusta, työttömyysturvan sijasta työllisyysturvaan. Tästä hyötyvät niin vähävaraiset kuin muutkin, myöskään varakkaiden ei tarvitsisi erikseen maksaa omista palveluistaan.

Sosiaaliset oikeudet tarkoittavat ei vain omistamisen suojaa, vaan myös oikeutta mm. koulutukseen, työhön, toimeentuloon ja turvallisuuteen niin fyysisessä kuin sosiaalisessakin mielessä. Globalisaation ja nopean rakennemuutoksen mukanaan tuomien henkilökohtaisten riskien aikana julkinen vastuu näistä vain korostuu, ei vähene. Yksittäisen ihmisen on entistä vaikeampi varautua tulevaan pelkästään omin voimin. Yhteiseen järjestelmään osallistuminen lisää myös tehokkuutta ja luottamusta.

Yhteistyön yhteiskunnan merkitys koskee myös yritysmaailmaa. Yritykset hyötyvät hyvinvointivaltiosta paljon enemmän kuin EK koskaan haluaisi myöntää. Työvoiman koulutus, terveydenhoito, perhejärjestelyt... kaikki nämä on ulkoistettu tehokkaasti yhteiskunnalle, jotta yritykset voisivat keskittyä ydintehtäviinsä. Ja hyvä näin. Keskitetyllä palkkapolitiikalla on silläkin huomattavia etuja, mm. sopimuskustannusten pysyminen alhaisena pienyrittäjien kohdalla sekä tuottavuuden nopeampi parantuminen koko talouden tasolla.

Samaan aikaan, kun yhteiskuntaan luodaan sosiaalisia oikeuksia, syntyy myös velvollisuuksia. Kuten vauraus syntyy vain yhteisöllisesti, niin syntyvät myös muut oikeudet. Tämän vuoksi on jokaisen velvollisuus osallistua vastaavasti yhteiskunnan ylläpitoon. Tämä tarkoittaa toimimista yhdessä sovittujen lakien pohjalta (lakeja voi aina pyrkiä myös muuttamaan), osallistumista yhteiskunnan kustannuksiin työnteon ja veronmaksun muodossa ja yleistä vastuunkantoa lähimmäisistä ja yhteiskunnasta niin ympäristöllisesti kuin sosiaalisestikin. Vapaamatkustusta ei voida hyväksyä, sillä se murentaa luottamuksen järjestelmän oikeudenmukaisuuteen.

Rahalle on luonnollisesti aina saatava vastinetta. Miksi maksaa veroja tai kannattaa laajaa yhteisvastuuta mikäli se ei näy parempana elämänlaatuna? Tämä koskee kaikkia kansalaisia tuloluokkaan katsomatta. Eräänä sosialidemokraattien tärkeimpänä tehtävänä on taata yhteisten palveluiden toimivuus, sillä varmin tapa tuhota ihmisten toisiaan kohtaan yhteiskunnassa tuntema luottamus ja solidaarisuus on rapauttaa julkinen palvelujärjestelmä.

Jakamalla kansalaisia jo lapsesta asti kasteihin tasoryhmillä, yksityistämällä koulutusta, hoivaa ja huolenpitoa sekä antamalla palveluiden rahoituspohjan rappeutua tapetaan myös ihmisten yhteiskuntaa kohtaan tuntema luottamus. Tätä kautta on helppo perustella ikuisesti jatkuva veroale ja institutionaaliseksi yltyvä itsekkyys -muihin ei ole luottamista. Tämän vuoksi keskustelu kuntien valtionosuuksista ja rakenneuudistuksista on epäseksikkyydestään huolimatta niitä tärkeimpiä.

Kuva by Piia Vaara; vappumarssilla OSYn banderollin alla.