Vasemmalta vapun alla

Vappu on taas, ja aurinko paistaa. On hauska ajatella miten vaput ovat muuttuneet iän myötä. Lapsena kova juttu olivat vappupallot, joita meillä puhallettiin aina valtavia määriä. Suosikkeja olivat silloin keltaiset pallot.

Opiskeluaikojen simapainotteisista haalarivapuista siirryin pikku hiljaa (edelleen simapainotteiseen) poliittisempaan vappuun. Aika ajoin näiden yhdistäminen on ollut haastavaa. Ensimmäinen vappumarssini oli Tampereella. Olin siinä käsityksessä, että lähtö on puoli yhdeltätoista. Lähti kymmeneltä. Kun sain krapulaisen hahmoni Hämeenkadulle, marssi meni jo kaukana. Se siis piti juosta kiinni.

Vapun kunniaksi Erkki Tuomioja antoi Vihreään Lankaan erittäin mielenkiintoisen ja lukemisen arvoisen haastattelun, josta vasemmistolaiset piirit saivat keskusteltavaa. Vasemmistoliittolaiset kiehahtivat kun Tuomioja lausui ulos totuuden siitä, että osa vasemmistoliiton aktiiveista on aatteiltaan ja toimintatavoiltaan sellaisia henkilöitä, jotka eivät sovi SDP:hen eivätkä sinne halua. Jos yhdistymistä tapahtuu, sen hoitaa aika. Minä en ymmärrä - oliko tässä jokin seikka joka ei ollut kaikille itsestään selvä?

Vasemmistoliitto muuttuu varmasti -ja samalla sen suhde sosialidemokraatteihin. Ay-kiistaa ei SDP:n ja vasemmistoliiton välillä enää tarvitse käydä, demarit voittivat sen jo. Nyt kamppailu siirtyy toimihenkilöihin ja siellä vasemmistoliittoa ei ole. Metallin vaalit jatkavat selkeää suuntaa, duunari ei enää vasemmistoliittoon ainakaan edunvalvontatoiminnassa luota. Jos sama suunta jatkuu vasemmistoliitto vaikuttavana voimana katoaa ay-kentältä kymmenen vuoden kuluessa. Tosin mikäli suomalainen ay-liike alkaisi vahvasti radikalisoitua, mikä merkittävän taloudellisen taantuman sattuessa toki voisi tapahtuakin, tilanne voisi olla toinen. Jotta se näkyisi vahvasti vasemmistoliiton kannatuksessa, sen tulisi lisäksi sattua SDP:n hallitusvastuun aikana.

Palkansaajaidentiteetti ja -tausta ei toki ole välttämätön, muullekin voi rakentaa. Jos olisin tosiasiat tai ainakin todennäköisyydet huomioon ottava vasemmistoliittolainen, pohtisin puolueelleni uutta linjaa kahden selkeän suuntautumisvaihtoehdon välillä. Toinen niistä olisi identiteettipoliittisten ja kulutuskriittisten teemojen varaan rakentava "punavihreä" liike. Tämä todellisuus todennäköisesti karkottaisi viimeisetkin pari hassua palkansaajaäänestäjää, mutta saattaisi iskeä koko ajan paremmin jakkupuvuissaan viihtyvien vihreiden nuorempaan kannattajakuntaan.

Toinen todellisuus olisi mielenkiintoisempi. Ehkä suunnan tulisi olla aidon globaalidemokraattisia teemoja ja vaihtoehtoista talouspoliittista linjaa rakentava liike, ei pelkkä "euro-lisää-aina-kaikkeen" -automaatti. Tällaiselle ajattelulle olisi tilausta, sillä on merkitystä ja siinä on kunnianhimoa ja dynamiikkaa jota suomalainen yhteiskunnallinen keskustelu niin kovasti tarvitsisi. Ei välttämättä suuri vaalimagneetti, ainakaan heti, mutta toisi jotain uutta, ja jotain rakenteellista.

Jälkimmäiset teemat ovat omasta mielestäni niitä, joita SDP:n tulisi vahvasti pyrkiä ottamaan osaksi omaa agendaansa. Kyseisten, jo nyt koko yhteiskuntapolitiikkaa määrittelevien ja koko ajan tärkeämmiksi käyvien kysymysten eteenpäin vieminen vaatii vahvaa ja laajaa puoluetta sekä rakentavaa otetta. Ne jäävät ohjelmiksi, jos ne joutuvat marginaaliin. Samaten kyseiset teemat tulevat joka tapauksessa nousemaan vahvasti esille tulevina vuosikymmeninä. Jos SDP ei tuota kehitystä halua johtaa, johtaa sitä joku muu. Näiden kysymysten politisoinnin ja agendalle ottamisen kautta myös mahdollinen jäsen kerrallaan tapahtuva yhdistyminen -joskin huuhaa-siipi jää ja saa aina jäädä ulkopuolelle- voisi tapahtua.

Oma tavoitteeni ja poliittinen unelmanikin oman puolueen suhteen on se, että sellaiset rakentavat, maltilliset, toisia kunnioittavat ja eteenpäin katsovat ihmiset ja ryhmät, jotka ovat halukkaampia saamaan asioita aikaan kuin pitämään huolta omasta oikeaoppisuudestaan, voisivat löytää poliittisen kotinsa uudenlaisesta, globaalin ulottuvuuden merkityksen aidosti sisäistäneestä sosialidemokraattisesta puolueesta. Toivottavasti se onnistuu. Sitä kohti pyrittäessä toivotan kaikille iloista ja onnellista kevään, työväen ja opiskelijoiden juhlaa.

Kuva vappumarssilta Helsingistä 2006. Vasemmiston yhteistyöstä kirjoittaa myös vasemmistoliiton parhaimpiin voimiin kuuluva Jussi Saramo.

Maksuttomasta joukkoliikenteestä

Joukkoliikenteen maksuttomuus ei ole uusi idea, mutta on saanut suurta huomiota viime kuukausina. Päivi Lipponen otti asian esiin Helsingissä ja SDP:n puheenjohtajakamppailussa mm. Kimmo Kiljunen on pitänyt asiaa esillä. Kuulostaa mukavalta, mutta lieneekö kuitenkaan järkevintä resurssien käyttöä?

Ensin hyviä asioita. Joukkoliikenteen käyttöön tulee kaikin keinoin kannustaa ja maksuttomuus on toki melkoinen porkkana. Lisäksi lippujärjestelmän ylläpito toki tuo tarvittavia tuloja, mutta myös aikaansaa menoja. Tarvitaan ostopisteitä, leimauslaitteita ja tarkastajia. Näistä voitaisiin maksuttomassa liikenteessä päästä eroon. Ilmainen lippu olisi myös melkoinen tulonsiirto julkisia joka tapauksessa käyttäville pienituloisille ja siten sosiaalipoliittisesti varsin perusteltua.

Mutta mutta. Ekologisesta näkökulmasta tilanne on kuitenkin toinen. Keitä joukkoliikenteen uusiksi käyttäjiksi halutaan? Todennäköisesti niitä henkilöitä, jotka tällä hetkellä käyttävät työ- ja muihin matkoihinsa yksityisautoa. Heidän kohdallaan taas hinta ei liene keskeisin vaikuttava tekijä koska heillä on varaa yksityisautoiluunkin, vaan joko he eivät pidä joukkoliikenteen palvelutasoa riittävänä tai matkantekoa riittävän mukavana tai sujuvana. Kumpaankaan näistä ongelmista ei nimenomaan maksuttomuus ole ratkaisu. Yhden pysäkin matkojen lisääntyminen todennäköisesti hidastaisi liikennettä.

Kuten aina kyse on myös rahasta ja maksuton joukkoliikenne tarkoittaa vähentynyttä mahdollisuutta investoida johonkin muualle. Fakta kuitenkin on se, että joukkoliikenteeseen on investoitava lisää. Mutta jos täysi maksuttomuus maksaisi x euroa ja se halutaan maksaa, olisiko erityisesti ympäristönäkökulmaa ajatellen tehokkaampaa investoida x osin taksojen alentamiseen ja lopuilla pyrkiä investoimaan bussikaistoihin, nopeampaan kalustoon ja tiheämpään vuoroväliin, siis ylipäätään palvelutason parantamiseen? Minusta kyllä.

Talkoissa

Eilen oli toivotalkoopäivä. Itse Kaisaniemen puiston läpi kävelleenä paikallistin kaksi nuorehkoa miestalkoolaista. Roskiin tartuttiin sinisten työrukkasten sormenpäillä ja talkoisiin oli näemmä varustauduttu virheettömän sileällä vaaleansinisellä, ylös asti napitetulla kauluspaidalla. Tilanne ei vaikuttanut olevan kovin kotoisa, mutta lopputulos, siistimpi puisto, on tärkein ja kaikkien iloksi. Puhumattakaan siitä, että mainonta oli hyvää ja idea suorastaan erinomainen. Mutta problematisoidaanpa taustalla olevaa ajattelua hieman.

Talkoita tehdään perinteisesti omassa paikallisyhteisössä ja niihin liittyy vahva tunneside yhteisöön. Ajatus naapurustosta ja siinä syntyvästä yhteisöllisyydestä ja keskinäisestä avusta on hyvin suosittu esimerkiksi USA:ssa. Ronald Reagan puhui aikoinaan juuri tällaisesta yhteisöstä "Amerikan peruskalliona". Toivotalkooideassa on jotain samankaltaista, "me" pidämme itse huolen omasta yhteisöstämme. Amerikkalaisessa mallissa vastuuta laajemmasta yhteiskunnasta kannetaan esimerkiksi hyväntekeväisyydellä. Jos kannetaan.

Julkisen hyvinvointikoneiston ongelma voi ajoittain olla avun ja tuen persoonattomuus. Vastapainona on tasa-arvo, kaikki ovat juridisesti samalla viivalla. Pienyhteisöissä tapahtuva huolenpito ja välittäminen voi olla parhaimmillaan ottaa ihmisen huomioon julkista tahoa paremmin yksilönä. Kääntöpuoleksi nousee kuitenkin tämänkaltaisiin yhteisöihin muodostuva holhous ja moralismi. Yhteisön yhteiset "arvot" määrittelevät usein yhteisön vahvat jäsenet eikä välttämättä järin demokraattisesti. Tällaiset pienyhteisöt ovat usein konservatiivisia, tai ainakin niillä on taipumus muuttua sellaisiksi.

Hyvinvointivaltiota syytetään ajoittain ihmisten välisen "luonnollisen" yhteisöllisyyden heikentämisestä ja ihmissuhteiden byrokratisoimisesta. Sinällään väitteessä on totta se, että valtion uudelleenjaossa solidaarisuus kohdistuu yhteiskunnassa laajemmin, myös sellaisiin ihmisiin, joita ei henkilökohtaisesti tunneta. Tässä tilanteessa suhde on väkisinkin julkisen tahon välittämä. Hintana on oman panoksen "luisuminen" välittömän näkökentän ulkopuolelle, mutta saamapuolella tasaisempi hyvinvointi laajemmassa yhteiskunnassa ja avun saamisen riippuminen nimenomaan kansalaisena olemisesta ja tiettyjen, lakiin perustuvien velvoitteiden noudattamisesta, ei pärstäkertoimesta.

Talkoohenki on hyvästä, kaikkea lähiyhteisötoimintaa on hyvä kannustaa ja erityisesti hyvinvointivaltion palvelujärjestelmää kehitettäessä tulee jatkuvasti miettiä miten ihmisten osallisuutta voitaisiin lisätä ja miten palveluita räätälöidä kohtaamaan jokaisen tarpeet. Mutta onko tästä koko sosiaalipolitiikan ohjenuoraksi? Tuskin on, sillä yhteiskunnan jakautuessa tulotasoltaan ja ennen kaikkea kulttuurisesti entistä selkeämmin, keskinäinen solidaarisuus alkaa kohdistua pienempiin ryhmiin. Tätä tukee asuinalueiden eriarvoistuminen. Lähtökohtien ja sitä kautta mahdollisuuksien tasa-arvon luominen tulee entistä vaikeammaksi mikäli vastuuta laajamittaisesti yksityistettäisiin.

On empiirinen tosiasia, että siellä, missä sosiaalipolitiikka on ennen muuta köyhyyspolitiikkaa, toisin sanoen sitä, että julkinen taho huolehtii pienituloisimmista ja muut järjestävät turvansa itse, erot rikkaiden ja köyhien välillä ovat suurimmat. Järjestelmä siis toimii tasan päinvastaisesti kuin millä sitä propagoidaan. Sen sijaan maissa, joissa sosiaalipolitiikka on ollut julkisvetoista ja koskenut kaikkia, erot ovat olleet pienimpiä. Ilmiötä on selitetty mm. sillä, että veronmaksumoraali on pysynyt korkeana ja vaurastuminen on koitunut ainakin osin myös köyhimpien hyväksi heidän palvelu- ja etuustasonsa seuraillessa paremmin laajaa keskiryhmää.

Entä Suomi 2008? Porvarihallitus ajaa poispäin pohjoismaisesta mallista. Keskiryhmien osuutta hyvinvointivaltion tuotoksista vähennetään ja kehitetään järjestelmää, jossa julkinen taho kantaa vastuuta nimenomaan ja vain heikoimmista. Keskiryhmille myydään samalla ihannetta "self-made-manista", tällä kertaa vain perisuomalaisten talkoiden nimellä. Kauniissa paketissa voikin piillä yhteiskunnallisesti varsin kyseenalaista materiaalia.

Lakastunut apila

Keskusta on vaikeassa tilanteessa. Sattumapääministeri Vanhanen on tottunut ja tykästynyt asemaansa eikä ole siitä ennen eläkeikää irti päästämässä. On hieman kummallista, että henkilö, joka ei ole tainnut koskaan voittaa vaaleja puolueensa johtajana katsoo olevansa korvaamaton paitsi puolueelleen, myös Suomelle.

Onko kukaan kuullut pitkään aikaan ainoatakaan keskustalaista avausta? Kun seurailee julkisuutta, ainoat edes jossain määrin politiikan sisältöön vivahtavat puheenvuorot kolahtavat eetteriin puoluesihteeri Korhoselta. Ja niiden keskeinen sisältö on usein hallituksen erinäisten linjausten vastustaminen. Mediassa paistattelee kyllä yksi keskustalainen, tosin melko ulkoparlamentaarisissa merkeissä.

Keskustan kannattajien ja vahvojen alueiden turhautuminen ei ole ihme eikä sattumaa. Maakuntakeskuksissa, joissa Keskusta on vahva, seurataan suurella mielenkiinnolla mm. yliopistokeskustelua. Pienemmissä kunnissa huolta aiheuttaa rahoituksen riittävyys. Peruspalveluohjelman mukaan vaurastuvan valtion osuus kuntien rahoituksesta tulee laskemaan (ks. kuvio s.26) vaalikauden loppuun mennessä. Kun samaan tilanteeseen yhdistyy mahdollinen talouskasvun hidastuminen ja väestön ikääntyminen, ollaan vaikeassa tilanteessa. Ja toisin kuin liberaali citykepulainen jota harvoin Kokoomuksen oikeistosiivestä erottaa, hiemankin kauempana asuva alkiolainen tietää etteivät yksityiset palvelut häntä pelasta.

Iskeekö valtioväsymys seuraavaksi Keskustaan? Merkit ovat olemassa. Kaksi vaalikautta vallassa, itserakkaudessaan ja omassa mahtavuudessaan piehtaroiva puoluejohtaja, joka haluaa kieltää ongelmista tai "keskeneräisistä asioista" keskustelun, peruskannattajien napina ja yleinen passiivisuus. Ellei Keskusta vaihda vetäjäänsä ja saa uutta vaihdetta silmään, on enemmän kuin todennäköistä, että Suomea johtaa seuraavalla vaalikaudella sinipunahallitus.

Panimoravintolan puolesta

Mielipidekirjoitus Turun sosialidemokraattien verkkosivuilla, julkaistu Turun Sanomissa 19.4.2008:

Koulu panimoravintolana jatkossakin

Turun Sanomissa 12.4. otettiin kantaa keskeiseen ongelmaan liittyen seniorikansalaisten puutteellisiin kokoontumistiloihin. Ajatus sinänsä on hyvä, mutta ehdotus kyseisen kulttuuritalon perustamisesta nykyisen ravintola Koulun kiinteistöön ei ole kannatettava.

Panimoravintola Koulua ei tule ajaa pois nykyisistä tiloistaan. Kysymyksessä on persoonallinen keidas tusinakapakoiden viidakossa. Miellyttävä miljöö itse pantuine oluineen on paikka, johon voi ylpeänä viedä vieraat niin muualta Suomesta kuin muualtakin maailmasta. Myös Koulun keittiö edustaa kaupungin parhaimmistoa. Ammattitaitoinen ja ystävällinen henkilökunta on aina antanut tilaa myös monien ravintoloitsijoiden kammoksumille poliittisille keskustelutilaisuuksille ja monille kulttuuritapahtumillekin. Näin toivottavasti tapahtuu myös jatkossa.

Turun keskustassa on tällä hetkellä käyttöä vailla mm. Palatsin tila. Seniorien kulttuuritalo löytäisi esimerkiksi sieltä erittäin hyvän paikan.

Ei hiekkaa lattioille

Kiireinen viikko olisi antanut aihetta monenlaiseen kommentointiin. Oikeistohallitus iski niin varhaiskasvatukseen kuin yliopistoihinkin. Ennen vaaleja Kokoomus lupasi sitoa lapsilisät indeksiin. Nyt indeksiin sidotaankin päivähoitomaksut. Päivähoidossa lapsiaan pitävät ovat näemmä hallituksen erityisessä tähtäimessä, ensin pyrittiin nollamaksuluokan hävittämiseen, nyt hyökkäyksen kohteena ovat työssäkäyvät.

Sinällään esitys sisältää hyvääkin, pienituloisimpien, erityisesti yksinhuoltajien maksut laskevat ja tavoitteet prosessin nopeuttamiseksi ovat hyviä. Mutta miksi jakaa panoksia uudelleen vain järjestelmän sisällä? Päivähoitomaksujen korotus iskee tuntuvasti perheisiin, joissa on kaksi työssäkäyvää vanhempaa. Kannustinongelma on ilmeinen. Kun tähän lisätään kuntakohtaisten lisien vaikutus, ei ole mikään ihme, että esimerkiksi kuntien on vaikea saada tarvitsemaansa työvoimaa. Toisaalta kuntien mahdollisuus parantaa palveluitaan ei sekään kasva, maksujen korotus ei kuntien budjetteihin edes jää, vaan imuroidaan valtiolle.

Paitsi että työssäkäynnistä rangaistaan tavalla, joka tulee näkymään pitkällä tähtäimellä niin työmarkkinoiden tasa-arvossa kuin matalaksi jäävissä eläkekertymissäkin, osuu ongelma myös lapsiin. Varhaiskasvatusjärjestelmä vähentää kaikkein tehokkaimmin lasten välistä eriarvoisuutta. Muiden lasten seura, monipuoliset harrastusmahdollisuudet ja useat turvalliset aikuiskontaktit antavat virikkeellisen kasvuympäristön, joka tukee lasten kehitystä. Vanhempia ei tulisi rangaista tällaisen mahdollisuuden käyttämisestä.

Kokoomus avasi tänään näyttävillä ja tarttuvilla mainoksilla kunnallisvaalikampanjansa. Eli welcome to the toivotalkoot vain. Talkoita tässä tarvitaankin. Yhteiskunta kun näyttää saman porukan ja hangaroundien johdolla olevan entistä vähemmän arjessa mukana.

Talous ja demokratia

Helsingin Sanomien mielipideosastolla on maaliskuun puolesta välistä alkaen ollut käynnissä mielenkiintoinen keskustelu liittyen Attacin puheenjohtajan Sunnuntaidebatti-avaukseen. Kantaa on otettu puolesta ja vastaan, näkyvimpänä keskusteluun osallistujana kansanedustaja Kimmo Sasi (kok.).

Sasi ja muut kriittisiä näkemyksiä esittäneet kompastuvat mielenkiintoisesti juuri siihen kysymykseen, jota sanovat puolustavansa, demokratiaan. Rajoitteet nähdään nimenomaisesti "vapauden" estäjinä. Mutta kenen vapaudesta puhutaan?

Demokratiakäsitys, jossa määritteleväksi tekijäksi nousee kansainvälinen suuryritys eikä kansa, on hyvin erikoinen. Sillä eikö kansanvaltainen ole sellainen järjestelmä, jossa demokraattisesti voidaan luoda tiettyjä sääntöjä ja rajoituksia, yhteisen edun nimissä, myös taloudellisille toimijoille? Eikö demokraattinen valtio nimenomaan edusta kaikkia kansalaisiaan? Miksi sen vallankäyttö suhteessa harvalukuisiin omistajiin olisi tuomittavaa? Eikö ongelma ole, jos tilanne on päinvastainen?

Voidaan hyvin kysyä, miten valtion tulisi käyttäytyä, kun sen laajalti omistama yritys saneeraa toimintojaan, sulkee kannattavia tehtaita ja ajaa suuren joukon saman valtion kansalaisia toimeentulovaikeuksiin? Laskiko joku kokonaiskustannuksen? Jääkö Kemijärven tehtaan sulkemisesta koituva "voitto" suuremmaksi kuin rahanmeno työttömyydestä johtuvien toimenpiteiden tuottaman laskun maksamiseen? Jos ei, niin ainakin minä valtion "osakkaana" haluaisin kritisoida tehtyä päätöstä jo shareholder valuenkin pohjalta.

Kun taloudelliset päätökset esiintyvät silkkana asiantuntijuutena ja "politiikan ulkopuolella" olevana toimintana, jossa päätöksiä tehdään ei-ideologisesti "järjellä", tyhjenee demokratia sisällöstä. Taloudellinen järjestelmä sanelee reunaehdot, ja mikäli niihin ei voida vaikuttaa, ei todellista politiikkaakaan voida tehdä. Yhteiskuntavastuun hokeminen on samaa kuin nostaa kädet pystyyn. Yrityksillä ei ole moraalia, eikä tarvitse ollakaan. Politiikan tehtävä on määrittää rajat. Myös rajojen määrittelemättä jättäminen on poliittinen teko.

Toimivassa hyvinvointivaltiossa tuotannon siirtyminen on toisaalta tarkoittanut myös työvoiman siirtymistä uusiin, usein tuottavampiin tehtäviin. Samaten on selvää, ettei tuotantorakennetta voi museoida. Ylikansallisella tasolla on kuitenkin yhtä lailla selvää, että vailla sääntöjä ja sanktioita yrityskaravaani kulkee rajoista piittamatta kohti suurenevaa lisäarvoa, jota liian usein tavoitellaan mahdollisimman surkeilla työoloilla. Romanialaiset eivät saa vuosikausia tehtaastaan nauttia, elleivät suostu varsin marginaaliseen osuuteen lisäarvon tuotannosta.

Sääntöjä tarvitaankin ennen kaikkea ylikansallisella tasolla. Yritykset siirtyvät, tämä on selvää. Tiettyjä sitovia ja yleispäteviä sääntöjä pitää kuitenkin voida luoda. Turvalliset työsuhteet ja ihmisarvoiset palkat kuuluvat kaikille eikä niiden suhteen saa sallia epätervettä kilpailua. Kehittyvillä mailla ei ole uusista tehtaistaan juurikaan hyötyä, mikäli ne sijaitsevat verovapailla erityistalousalueilla. Ja ennen muuta kysymys on demokratiasta. Taloudellisen toiminnan tulee olla demokraattisen ohjauksen piirissä. Muutoin muodollinen kansanvaltainen politiikka on taistelua vaikuttamismahdollisuuksien ulkopuolelta tihkuvista armopaloista.

Globaalikapitalismin ymmärtäminen, kansanvallan laajentaminen ja tätä kautta vaihtoehtojen tarjoaminen on sosialidemokratian tulevaisuuden keskeisin tehtävä. Mikäli sosialidemokraatit eivät ota kehitystä haltuunsa, sitä ei tee kukaan muukaan. Tarvitaan rakenteellisia ratkaisuja, "hyvän olon" hokemisella tai keskiryhmien "houkuttelulla" ei pitkälle pötkitä. Niistä ei ole avauksiksi tai muutosvoimiksi, vaikka varmasti sinällään tärkeitä ovatkin. Tätä kautta kyetään myös palauttamaan politiikan uskottavuus, ja houkuttelemaan mukaan muutoshaluisia ja ajatteluun kykeneviä ihmisiä.

Mikäli mitään ei tehdä ja jatketaan kuin maailmassa ei olisi mitään mainitsemisen arvoista tapahtumassa, voi kehitys yllättää ikävästi. Pettyneet ja toivonsa menettäneet kääntävät muutoshalussaan katseensa populistisiin liikkeisiin jotka näkevät syyt kehitykseen enemmänkin yleisessä arvorappiossa, EU:ssa tai maahanmuuttajissa. Lopputuloksena vihaa, katkeruutta, hajoavia yhteisöjä sekä todellisen ongelman syvenemistä. Siinä pelissä ei ole voittajia, ei ainakaan sellaisen vasemmiston keskuudessa, joka kannattaa integraatiota ja kansainvälistä solidaarisuutta.

Puolueiden demokraattisuudesta

Kaikissa yhteiskunnallisissa liikkeissä on taipumusta harvainvaltaan. Ei liene sellaista puoluetta, kansalaisjärjestöä tai muuta yhteiskunnallista organisaatiota, jossa ei syntyisi jonkinlaista porukkaa jolla on enemmän valtaa yhteiseen tavoitteenasetteluun kuin muilla. Mutta eroja on.

SDP:ssä on keskusteltu paljon jäsendemokratiasta ja sen kehittämisestä. Parannettavaa todellakin on. Ällistyttävää kuitenkin on, miten vähällä muut puolueet pääsevät, niin median kuin omien jäsentensä taholta. Yksilön asialla yksilöllisesti liikkuva Kokoomus toimii hyvänä esimerkkinä.

Kun Kanervan laiva alkoi upota, kaikki toistelivat yhtenään miten yksin Kataisella on valta aiheesta päättää ja kuten hän sitten päättikin. Kukaan ei erityisesti kysellyt miksi päätös on yksin puolueen puheenjohtajan.

Eräs toveri esitti hyvän kysymyksen, mitä jos kyseessä olisikin ollut SDP? Demariministeri olisi törttöillyt ja sen jälkeen kaikki näkyvät sosialidemokraatit olisivat hokeneet: Heinäluoma päättää. Arvattava reaktio osasta mediaa ja kaikkialta oikeistosta: miten epädemokraattista, mitä junttausta! Kun Katainen toimii tällä tavoin, ei ketään kiinnosta.

Toinen esimerkki, paljon puhuvampi, vaikuttaa olevan ehdokasasettelu. SDP kokoaa listansa suurin osin jäsenäänestyksellä paikkakunnilla, joilla halukkaita on enemmän kuin listalla tilaa. Toisin sanoen puolueen jäsenillä on oikeus päättää suoraan suurimmasta osasta ehdokkaita.

Mutta miten toimii "yksilön puolue"? Iltalehden mukaan ainakin Helsingissä yksi ihminen valmistelee ja tuo listansa piirikokouksen hyväksyttäväksi. Toisin sanoen rivijäsenellä ei ole pienintäkään mahdollisuutta vaikuttaa ehdokasasetteluun, muutoin kuin ilmoittamalla oma kiinnostuksensa ja jäädä odottamaan armopalaa. Täydellistä pienen piirin eliittivaltaa. En tiedä kuinka paljon tästä Kokoomuksessa keskustellaan, mutta syytä olisi.

ps. Attacin puheenjohtaja Mikko Sauli ottaa kantaa SDP:n uudistumiskeskusteluun 24d:n kolumnistina. Tutustu.

Vaihto

Kanervan kujanjuoksu päättyi. Viesteistä ministeri olisi voinut selvitäkin, mutta valehtelusta ei. Selittely, kiistäminen, kiistämisen kiistäminen ja pelko jatkuvista paljastuksista loivat noidankehän, josta ei ollut paluuta. Kansallisesti päätös oli tärkeä. Suomella ei ole varaa ulkoministeriin, jonka korvat heiluvat ja jonka uskottavuus on nollissa.

Uuden ulkoministerin nimi ei ollut yllätys. Alexander Stubbin nimi esiintyi spekulaatioissa jo porvarihallituksen alkutaipaleella, jolloin veikkaus jäi vielä realisoitumatta. Erinomaisen ulosannin, korkean koulutuksen ja hyvän kielitaidon omaava nuorehko europarlamentaarikko on hyvä käyntikortti missä tahansa. Osaamistakin Stubbilla kiistatta on. Mutta onko hän poliitikko, poliittinen johtaja, linjanvetäjä? Ei toistaiseksi. Käsitystä ei ole myöskään siitä, miten korostuneen "yksilöllinen pelaaja" soveltuu hallitustyössä tarvittavaan joukkuepeliin. Tämän kertonee aika.

Ulkopoliittisesti tilanne on mielenkiintoinen. Nato-suuntaus voimistuu. Tämä taas ei välttämättä ole mieleen Kokoomuksen hallituskumppaneille. Asetelman selkiytyminen saattaa kuitenkin palvella julkista keskustelua. Fakta on kuitenkin se, että Stubbin valinnan myötä Kokoomuksen seuraavat 30 vuotta tv-kameroiden edessä liikkuva kaarti alkaa olla kasassa. Ja europarlamenttiin matkaa ensi vuonna Lokalahden leijona.