Katse Lontooseen päin

Samaan aikaan kun Suomessa vannotaan edelleen eilisten oppien pohjalta kaikkiin tuloluokkiin (ja absoluuttisesti eniten varakkaisiin) kohdistuvan veroalen nimiin, tapahtuu muualla kehitystä toiseen suuntaan. Isossa-Britanniassa sikäläinen Labour-hallitus on aikeissa nostaa eniten ansaitsevien verotusta. Briteissä suunnitellaan veronkorotusta eniten ansaitsevalle 1 %:lle väestöstä.

Labourin linjaus, joka toteutuessaan tulisi voimaan vasta seuraavien vaalien jälkeen, avaa useita mielenkiintoisia kehityskulkuja. Ensinnäkin poliittiset jakolinjat muodostuvat yhtäkkiä paljon entistä selkeämmiksi. Konservatiivipuolue, siis sikäläinen oikeisto-oppositio, vastustaa uudistusta. Kyseessä tuskin on valtion kassan kannalta suurikaan muutos, mutta periaatteellisesti linjaus on merkittävä, ja joidenkin arvioiden mukaan sitä kannattaa kansalaisten huomattava enemmistö. Vuosien ajan on menty sillä olettamalla, että verotuksen ainoa tarkistamissuunta on alaspäin. Voisiko toisenkinlainen keskustelu vallata alaa?

Tuloerojen kasvu nähdään usein ongelmaksi nimenomaan taulukon alapäähän jäävien osalta, ja näin toki enimmäkseen onkin. Sen sijaan kovin vähän uhrataan pohdintaa sille, pitäisikö yläpään karkaamiselle omaan ulottuvuuteensa tehdä jotain. Onko tilanteita, jossa voidaan yhteisesti todeta, ettei entistä suurempi varallisuuden kasaantuminen itse asiassa palvele enää juuri kenenkään etua? Se, että näin ei ole juurikaan aiemmin tehty, kertoo paljon yhteiskunnallisen keskustelun vallitsevasta hegemoniasta. Erojen kasvu tapahtuu ennen muuta yläpään osalta omistamisen kevyehköstä verotuksesta. Korjaamisen paikka?

Myös Suomessa tulisi pohtia uudelleen verokeskustelun painopistettä. Osmo Soininvaaran vanhaa mottoa on hyvä lainata, Suomessa on aivan tarpeeksi hauskaa olla hyväosainen ja riittävän kurjaa olla huono-osainen. Tasa-arvon -ja tätä nykyä myös taloudellisen tehokkuuden- nimissä voisimme alkaa valmistella varallisuusveron palauttamista. Samalla voisimme pohtia aikuisten oikeasti tarvitseeko Björn Wahlroos todella Jyrki Kataisen hänelle myöntämää veronalennusta. Katainen perustelee Wahlroosinkin saamaa veroalea"oikeudenmukaisuudella" ja "kannustavuudella". Olemmeko me todella yhteiskuntana siinä tilanteessa, että näillä argumenteilla tämä roska tulee niellyksi?

Suominen 2.0

Blogi pitää pienen tauon iloisen perhetapahtuman johdosta. Saimme vaimoni Nerijan kanssa pienen pojan maanantaina puoli neljän aikaan. Kaikille vastaavanlaista operaatiota suunnitteleville tai jo odottaville voi vain lämpimästi suositella tilaisuuden järjestämispaikaksi Kätilöopistoa. Henkilökunta oli ammattitaitoista ja osaavaa, olo oli koko ajan turvallinen. Kiitos kaikille tsempanneille ja onnitelleille, olo on sekava mutta onnellinen. Maailma näyttäytyy jotenkin eri valossa kuin vielä viikko sitten.

Jälkiviisastelua

Oikeistohallitus on alkanut heräillä tulevaan taantumaan. Hyvä kysymys kuitenkin on, kuinka järkeviä veronalennukset asteikon yläpäähän ovat tilanteessa, jossa ongelma tulee todennäköisesti Suomessakin rakentumaan ennen muuta työn ja ostovoiman puutteelle. Sinällään suhdannekuopan tasoittamiseksi varmasti perusteltu velkarahan lisäys voitaisiin varmasti kohdentaa huomattavasti järkevämmin. Elvytyksen riittävyydestä voidaan myös olla montaa mieltä. Havainnollinen kuvio löytyy täältä.

Jonkinlaista historiankirjoitusta talouskriisin kärjistymisen suhteen olisi toimittajien ja aktiivisten kansalaisten hyvä näinä aikoina pitää. Asiasta on puhuttu jo kauan, mutta ketään ei ole juurikaan kiinnostanut. Lokakuun puolesta välistä löytyy mm. hallinto - ja kuntaministeri Kiviniemen blogikommentti: "Viimeisin innovaatio on, että kansainvälinen finanssikriisi vaarantaisi kuntien palvelut. Urpilaisen puheenvuoro on edesvastuuton.
Kunnallisten peruspalveluiden rahoitus ei ole vaarassa finanssijärjestelmän kriisin takia. Suomen talouden perusta on kunnossa."

Tämän jälkeen työttömiä on tullut tuhansia ja Kuntaliiton varatoimitusjohtaja Timo Kietäväinen todennut kuntatalouden syöksyvän todella vakaviin vaikeuksiin. Tästä kaikesta vastaava ministeri on siis päättänyt vaalien kunniaksi valehdella tai sitten hänellä ei ole oman hallinnonalansa tilanteesta minkäänlaista käsitystä. Kummastakaan vaihtoehdosta ei ole syytä olla erityisen riemuissaan. Hyvä olisi myös muistaa kuinka paljon "Euroopan paras valtionvarainministeri" on paukutellut henkseleitään kuntatalouden vahvistamisella. Läpi yleiseen tietoisuuteen ei oikein ole mennyt se hallituksen päätös, jolla valtio itse asiassa suhteellisesti vetäytyy kustannusvastuusta.

Hyvä kysymys on myös se, kuinka paljon vaikutusta on sillä kuka asiasta sanoo? Kun Jutta Urpilainen esitti huolen nopeasti heikkenevistä näkyvistä ja selviytymiskeinona SDP:n luottamusohjelmaesitystä sekä jo paljon aiemmin samojen teemojen mukaisia budjettipainotuksia yhdistettynä veropolitiikan painopisteen muutokseen, ei näistä liikoja otsikoita revitty. Pikemminkin leimattiin taas kerran kateudeksi ja pelotteluksi. Nyt näitä olisi hyvä muistaa, kun samalla linjalla, muutamia kuukausia myöhemmin, ovat kansainväliset talousjärjestöt ja eräs kokoomuslainen presidenttiehdokas.

Poliittinen muisti on, kuten tiedetään, lyhyt. Tämän päivän uutisiin kääritään huomenna torilla kalaa. Muistin olisi kuitenkin syytä parantua eduskuntavaaleja kohti mentäessä. Ihan oman edun vuoksi.

Huomionarvoista tänään:

• Olli Koski: It's the services, stupid.
• Jussi Ahokas jatkaa GSDn ansiokasta rahoitusmarkkinakriisianalyysia.
• ja pienenä havaintona, Timo Roosia mukaellen: "Minulta on tiedusteltu tiedänkö mikä on Suomen synkin paikkakunta. Vastaan nyt, että tiedän. Se on Merijärvi."

Marrasniteet

Marraskuu on parasta aikaa kirjoille, mutta lukuharrastusta ovat hieman häirinneet erinäiset Facebook-statuksiin päätyneet rakennus- ja remonttiprojektit sekä uusi työ. Muutamaa kirjaa kuitenkin ehtii selailla.

Kjell Askildsenin novellikokoelma Tessalonikin koirat on sisältää lyhyitä tarinoita parisuhteista. Tilanteet kertovat loukatusta ylpeydestä, tahallisesta väärinymmärtämisestä, valtakamppailusta vailla todistajia ja aikuisten ihmisten nokittelusta ja heittäytymisestä hankalaksi vailla oikeastaan mitään näkyvää syytä.

Tarinat alkavat kuin kesken jotain, ja kesken ne myös jäävät. Novelli Heinäsirkka alkaa jotenkin tutun tuntuisella post festum -kuvauksella, "Maria nälväisi häntä toisten läsnäollessa mikä kimmastutti häntä. Hän teki kaikkensa jotta olisi vaikuttanut välinpitämättömältä, mutta kun vieraat olivat lähteneet ja Maria sanoi olevansa väsynyt hän avasi uuden viinipullon. Etkö tule nukkumaan, Maria kysyi. Hän vastasi ettei ole väsynyt ja halusi vielä lasillisen. Päivä se on huomennakin, Maria sanoi. Tiedän mainiosti, hän sanoi ja se jäi hänen ainoaksi aggression osoituksekseen."

Tajunnanvirtaa, nimenomaan virtaamista tarjoilee puolestaan toisen norjalaisen, Erlend Loen Tosiasioita Suomesta. Päähenkilö on erakoitumiseen taipuvainen mediaosaaja, jonka saa tehtäväkseen Suomesta kertovan matkailuesitteen teon. Teos on täynnä absurdeja käänteitä ja ajatusten poukkoilua aiheesta toiseen, mutta itse tarinan punaiseksi langaksi nousee ennen muuta turvattomuus ja ajelehtiminen tilanteesta toiseen vailla sen suurempaa kontrollia omaan elämään. Kirja ei nimestään huolimatta juuri Suomesta kerro, ellei katsausta norjalaisiin Suomi-stereotypioihin sellaiseksi katsota.

Vihreän Langan pamflettisarjassa julkaistiin viime vuonna Rosa Meriläisen Puheet ovat tekoja -pamfletti. Napakka 120 sivun paketti on varsin mukava ja käteensopiva käyntikortti poliitikko, ex-kansanedustaja Meriläisen keskeisistä ajatuksista. Tämänkaltaista, selkeää ja kantaaottavaa tekstiä lukisi mielellään useammaltakin poliittiselta vaikuttajalta.

Teos jakaantuu kahtia, yleisesitykseksi kansanedustajan työstä jossa myös annetaan pikkuvinkkejä kansalaisjärjestöjen lobbareille, sekä mielenkiintoisempaan poliittiseen osaan jossa Meriläinen valottaa pintapuolisesti mutta luettavasti näkemyksiään erilaisista yhteiskunnallisista kysymyksistä. Kirjanen käy hyväksi johdatukseksi vihreään ajatteluun niin perusnäkemystensä kuin teemojensa puolesta.

EU-politiikasta kiinnostuneille voi puolestaan suositella lämpimästi Simon Hixin teosta What's wrong with the European Union and how to fix it. Hix jäljittää mielenkiintoisella tavalla EU:n kärsimiä ongelmia. Hix katsoo EU:n ongelmien johtuvan Eurooppa-tason politiikan muuttumisesta sekä legitimiteettivajeesta. Ratkaisuna hän tarjoaa unionin rohkeaa politisointia. Rakenteet ovat jo olemassa, kyse on toimintatavoista, ennen kaikkea avoimuudesta.

Kun EU-politiikassa on siirrytty selkeästi markkinoiden avaamisesta ja yhteistyön rakentamisesta tilanteeseen jossa kyse on sisällöistä -jotka tuottavat voittajia ja häviäjiä- tulisi tämän näkyä myös vaalikamppailussa. Tähän toiveeseen voi vain yhtyä tulevienkin EU-vaalien osalta. EU:n hallintoa tulisi muuttaa selkeän poliittiseksi, ja kansalaisilla tulisi olla mahdollisuus valita suunta. Konkreettisina ehdotuksina Hix esittää mm. Euroopan parlamentin valiokuntapaikkojen jakoa vaalivoittajaa suosivaksi sekä selkeitä eurooppalaisten puolueiden ehdokkaita komission puheenjohtajaksi. Kaiken kaikkiaan hyvää ja konkreettista analyysia, jonka toivoisi näkyvän jo tulevissa vaaleissa.

Where have all the young men gone?

Jarkko Tontti provosoi lukemisen arvoisen keskustelun Vihreän Langan blogiosastolla kolumnillaan "Viimeinen vihreä mies sammuttaa valot." Tontti kertoo miksi ei lähtenyt kunnallisvaaliehdokkaaksi. Hänen mukaansa "valkoisena heteromiehenä" on käytännöllisesti katsoen mahdotonta tulla valituksi vihreiden listoilta. Hyvä on myös keskustelussa esiin noussut kysymys naisjärjestön erillisestä puoluetuesta kun kyseessä on puolue jossa naisia on kaikilla tasoilla enemmistö.

Miksi tuppaa olemaan niin, että porvaripuolueita lukuunottamatta nuori mies ei menesty politiikassa? Toki on poikkeuksia kuten Oras Tynkkynen tai Paavo Arhinmäki, muutamista paikallisraketeista puhumattakaan, mutta silmäys valituiksi tulleisiin ja äänimääriin kertovat ettei vihreä tai vasemmistolainen ilosanoma tahdo löytää kohdettaan -varsinkaan nuorten miesten keskuudesta.

Ratkaisua voisi hakea kolmesta suunnasta. Tässä vaiheessa lienee syytä korostaa, että kyseessä ovat yleistykset, moni voi ajatella ja toimia toisin, mutta mielestäni trendiä selittävät seuraavat tekijät. Nuoret naiset ovat koulutetumpia kuin nuoret miehet, seuraavat yhteiskunnallisia asioita enemmän kuin nuoret miehet ja ovat keskimäärin aktiivisempia muutenkin. He ovat myös aktiivisempia äänestäjiä. Nuoret miehet sen sijaan äänestävät laiskasti.

Tämän seikan ei luonnollisesti tarvitsisi automaattisesti tarkoittaa nimenomaan miesten äänten jäämistä vähäisiksi. Mutta toisin kuin ennen vanhaan, nykyisin nuoret naiset äänestävät nimenomaan nuoria naisia. Keskeiseksi tekijäksi äänestysvalintaa tehtäessä nousee usein sukupuoli ja oletettu samankaltainen elämäntilanne. Tasa-arvoteemoilla kampanjoiva mies, mahdollisesta vilpittömyydestään huolimatta, ei keskimäärin nouse todelliseksi vaihtoehdoksi.

Kun nuoret naiset äänestävät naisia ja nuoret miehet yleisesti ottaen vähemmän, kohoaa viimeiseksi merkitykselliseksi muuttujaksi poliittinen suuntautuminen. Nuoret naiset suosivat keskimäärin enemmän vasemmistopuolueita ja vihreitä, miehet taas porvaripuolueita tai protestiehdokkaita. Huolenpito, hoiva ja tasa-arvo yleensä saavuttavat vähemmän kannatusta miehiltä kuin maskuliinisemmiksi mielletyt kilpailun ja kovuuden arvot. Moni sellainen mies, joka taas pitää näitä arvoja tärkeänä valitsee sukupuolista tasa-arvoa korostaakseen ehdokkaakseen naisen. Näin siis keskimäärin, luonnollisesti kyse on myös sisällöistä.

Kun puhutaan, ettei nuoria miehiä puolueissa toimi, kyse on osin näköharhasta. Niin sosialidemokraateissa kuin vihreissäkin toimii lukuisa joukko nuoria miehiä, mutta vaalimenestys on muutamia poikkeuksia lukuunottamatta jäänyt vähäiseksi. Tämän vuoksi heidän näkyvyytensä julkisuudessa on vähäisempää, vaikka vaikutusvaltaa varmasti onkin. On mielenkiintoista katsoa miten tähän tilanteeseen vaikuttaa odotettavissa oleva taantuma, joka todennäköisesti korostaa talouden ja työelämän kysymysten pinnalla oloa. Onko tällä sukupuolivaikutuksia?

Vaalitulos on aina oikea, kävi miten kävi. Ihmiset saavat sitä mitä tilaavat ja tilaamatta jättäneet tyytyvät muiden valitsemaan tavaraan. Jos joitain toivomuksia kuitenkin saisi esittää, niin tavoite voisi olla, että ehdokkaita arvotettaisiin sukupuolineutraalisti sisältöjen ja arvojen pohjalta ja että äänestämiseen suhtauduttaisiin vakavasti, se kun aidosti vaikuttaa ympäröivään todellisuuteen. Sukupuolisen epätasa-arvon kysymyksiäkään tuskin onnistutaan ratkaisemaan yksin naisten voimin, vaan asia pitää saada korkealle myös miesten agendalla. Siksi tasa-arvotietoisen miehen valinta voisi olla tasa-arvoteoista parhain.

Lukemisen arvoista teemaan liittyen:

• PK-sektori: Suomalaisen miehen taakka

Erotus levenee

Tuloerojen kasvuun on julkisessa keskustelussa havahduttu vain ajoittain. Ehkä keskustelu saa uutta virtaa nyt, kun jopa OECD varoittelee Suomea aiheesta. Kehittyneistä teollisuusmaista erot kasvavat nopeimmin juuri Suomessa.

Tuloerojen kasvun merkittävin seuraus ja ongelma on ennen muuta kokemusmaailmojen eriytymisessä ja sitä kautta vertaisuuden rapautumisessa. Liian pitkälle ja pitkään edetessään tämä kehitys vaarantaa koko hyvinvointiyhteiskunnan legitimiteetin. On kyseenalaista kuinka kauan voidaan puhua yhdestä ja yhteisestä yhteiskunnasta, kun jo arkipäivän elämismaailmat eriytyvät kauas toisistaan niin alueellisesti kuin kulutusmahdollisuuksien puolesta. Kulutusvalinnoilla myös luodaan identiteettiä. Siis mikäli ostovoimaa on. Osa lapsista ja nuorista kasvaa jo nyt periytyvään osattomuuteen.

Tuloerojen kasvattamista perustellaan usein kannustavuudella ja taloudellisella tehokkuudella. Kannustavuusargumentti on erityisesti tulohaitarin yläpäässä kuitenkin empiirisesti todentamatta. Vai onko joku aidosti havainnut yhteiskunnallisesti merkittävissä määrin ilmiötä, jossa hyvissä työmarkkina-asemissa toimivat ihmiset olisivat lakanneet tavoittelemasta parempaa asemaa työmarkkinoilla verotuksen vuoksi? Oleellinen ongelma on erilaisten tulomuotojen toisistaan poikkeava verottaminen, joka kannustaa muuntamaan omia ansiotuloja kevyesti verotetuiksi pääomatuloiksi. Tähän voidaan kuitenkin hakea ratkaisua yhtenäistämällä verokohtelua.

Myös tehokkuusargumentti kansantalouden tasolla on huteralla pohjalla. Mitä suuremmat tulot, sitä pienempi on välttämättömien kulutusmenojen suhteellinen osuus käteen jäävistä lisätuloista. Lisäeurot kanavoituvat enimmäkseen säästämiseen, sijoituksiin tai tuontitavaroihin. Toisin sanoen jokainen suurituloiselle lisänä tuleva euro kasvattaa kulutuskysyntää vähemmän kuin saman euron kilahtaminen pienituloisen kassaan. Kun nyt taas olisi tarvetta elvyttävälle politiikalle ja työllisyyden ylläpidolle, voidaan perustellusti kysyä onko yläpään veronkevennyksille tällaisena aikana juurikaan perusteita?

Investoinnit tuotantoon, joita suurituloiset luonnollisesti tekevät, voivat nekin lisätä kysyntää ja luoda työpaikkoja, mutta toisaalta myös kokonaiskysynnän kehitysnäkymät vaikuttavat investointipäätöksiin. Kun edellä kuvatulla tavalla voidaan olettaa, että pieni- ja keskituloisen lisäeuro kulkeutuu todennäköisemmin kulutukseen kuin suurituloisen, voidaan samalla katsoa sen lisäävän enemmän liiketoiminnan kannattavuutta. Tuloerojen kasvu puolestaan vähentää investointitarpeita -ja siten työllisyyttä. Työllisyyden ylläpito luo omistajille markkinoita, kasvattaa reaalimaailmaan perustuvia voittoja ja sitä kautta myös taulukon yläpään vaurautta.

Taloudellisten ongelmien uhatessa voidaankin luoda selkeä näkemys siitä, ettei tuloerojen kasvamista voida pitää edes taloudellisesti perusteltuna, oikeudenmukaisuudesta puhumattakaan. Pääoman saatavuutta suurempi ongelma on ostovoiman puute. Tämän vuoksi tässä suhdannetilanteessa progression keventämistä taulukon yläpäässä on vaikea perustella oikeastaan millään -ellei sitten osana suurempaa veroremonttia jonka puitteissa pääomatulojen verotusta korotetaan. Sen sijaan yritysten verotusta voitaisiin tarkistaa kannustamaan tuotannollisiin investointeihin kotimaassa.

Köyhiltä köyhemmille

SATA-komitean puheenjohtaja Markku Lehdon (kesk.) ensimmäisistä päätelmistä uutisoitiin loppuviikosta. Keskeinen linja on jo aiemmin kuvatun kaltainen, pääpaino on perusturvassa, leikkaus kohtaa ansioturvaa.

Työttömiä kohtaan alustavat avaukset ovat tylyjä. Ajattelu vaikuttaa selkeältä, työttömyys on yksilön oma vika ja töitä vailla oleva tarvitsee tuuppausta. Onko totuus tällainen, on toinen kysymys. SAK muistuttaa kommentissaan Lehdon avauksiin siitä, että hyvin usein työttömyyden pitkittymisen taustalla ovat terveydelliset syyt tai koulutuksen puute. Näihin taas ei työttömyysturvan leikkaaminen pure. Sama koskee nuoria, joiden kimpussa hääri aiemmin ministeri Hyssälä.

On erittäin oletettavaa, että työttömyys kääntyy nousuun vaalikauden loppua kohti kuljettaessa. Taantuman kestoa ja syvyyttä on vaikea ennustaa, vientiteollisuudestaan elävä maa on riippuvainen ulkomaisista markkinoista, ja mikäli finanssikriisi vie maailmantalouden syvään notkahdukseen, voi jälki olla rumaa Suomessakin. Esimakua on jo saatu. Nyt esitetyn työttömyysturvaleikkurin toteutuminen voi pahimmillaan tarkoittaa entistä suuremman joukon ajautumista vaikeuksiin, toimeentulo-ongelmien realisoituessa huomattavasti nopeammin. Lehdon esitykset eivät vastaakaan mitenkään siihen ehkä kuitenkin suurimpaan työttömyyden aiheuttajaan, siihen ettei töitä ole.

Keskustalle Lehdon esitykset todennäköisesti sopivat. Myös vihreät löytänevät siitä kannatettavia elementtejä. Tämä epäpyhä allianssi löytää toisensa tilanteessa, jossa sosiaaliturvan tason yhteys työntekoon vähenee. Konservatiivipuolue Keskustalle kyse on muutoksista joiden puitteissa mieselättäjämallin paluu on jälleen askeleen lähempänä, vihreille suunta voidaan markkinoida siirtymisenä kohti perustulon kaltaisia malleja. Yhteinen tavoite molemmille vaikuttaa olevan työmarkkinajärjestöjen vaikutusvallan vähentäminen yhteiskunnassa yleensä. Vihreiden ei tähän kelkkaan kannattaisi lähteä.

Perusturvan parantaminen on keskeistä ja tärkeää. Sen suhteellinen heikentyminen on suurin syy Suomessa tapahtuneelle eriytymiskehitykselle. Mutta samalla on vaikea nähdä intressiä ansioturvan suhteelliselle heikentämiselle, ellei syyksi sitten kelpaa yllä kuvattu valtapolitiikka. Vai onko kyseessä vanha kunnon divida et impera -taktiikka? Vastakkainasettelu luodaan erilaisten työttömien välille. Turhaa eikä vastaa ongelmiin. Pohjoismaisen mallin onnistuminen köyhyyden torjumisessa on sosiaalipolitiikan tutkimuksessa usein kuvattu laajan työllisyyspolitiikan, universaalien palveluiden sekä ansiosidonnaisen sosiaaliturvan ansioksi. On myös huomattava, että vaihtoehtoja on myös muita, mm. Jaakko Kianderin esitys veronkevennysvaran suuntaamisesta verotettavan tulon alarajan noston kautta pienituloisemmille.

Talousongelmien häämöttäessä työllisyyden ylläpito nousee tärkeäksi. Tämä vaatii julkisia investointeja, eikä julkisuudessakin esiteltyä "kotitalousmallia". Valtion tehtävä on toimia aktiivisena suhdanteita tasoittavana voimana. Mitä tulee sosiaaliturvan kannustavuuteen, on kannustaminen järkevintä hoitaa tavalla, jossa työhön osallistuminen merkitsee myös parempaa sosiaaliturvaa. Kyse on porkkanoista, ei raipoista. Siltoja työstä työhön, työssäkäyntiä tukevia palveluita ja tehokasta koulutusta, ei kotiäitiyhteiskuntaa. Näistä syistä parannuksia tarvitaan sosiaaliturvan kaikkiin osiin.


Ps. Lukea kannattaa ainakin:

• GSD:n blogissa asiantunteva kirjoitussarja rahoitusmarkkinakriisistä.
• Saija Jokela löytää itsensä erikoisesta tilanteesta - ja kirjoittaa asiaa.
• Hanna tekee huomion, jollaisen jokaisen politiikkaa ainakin vasemmistossa työkseen tekevän pitäisi tehdä.

The Change We Need

Keskiviikkoaamuna selviää tehdäänkö Yhdysvalloissa historiaa. Onko Amerikka valmis muutokseen? Voiko Barack Hussein Obamasta, mustasta miehestä, tulla maailman vaikutusvaltaisin poliittinen johtaja?

Vaaleja paikan päältä seurannut ystävä kertoi puhelimessa innostuneesta ja odottavasta tunnelmasta. Valtavista määristä nuoria ihmisiä, jotka tekevät työtä oman ehdokkaansa puolesta. Vaikka kaikki tietävät, ettei yksi mies muuta maailmaa, on Obamaan latautunut valtava määrä odotuksia. Hänen valintansa uskotaan yksin olevan symboli jostain uudesta, jostain paremmasta.

Vaikka Obama valittaisiin, USAn ulkopolitiikka tulee tuskin muuttumaan nopeasti sellaiseen suuntaan, jota eurooppalaiset toivoisivat. Ehdokkaissa on kuitenkin merkittäviä eroja. Mikäli Obamasta tulee presidentti, on hänen hallintonsa todennäköisesti erittäin vahva. Tätä tukee demokraattien todennäköinen voitto myös muissa samaan aikaan pidettävissä vaaleissa.

USAn talous on kuralla ja tarvitsee toimenpiteitä. Obaman on nähty suosivan voimakkaampaa puuttumista markkinoiden toimintaan. Hänen veropolitiikkansa tähtää ennen muuta pieni- ja keskituloisten veronkevennyksiin. Obama on esittänyt merkittävää muutosta amerikkalaisten huippukalliiseen ja huipputehottomaan terveydenhuoltoon. Samalla tavalla eroja syntyy suhteessa elvyttävään politiikkaan. McCain luottaa poliittisen oikeiston vanhoihin mantroihin vapaista markkinoista eikä usko julkisten interventioiden merkitykseen. Kuulostaako tutulta?

Vaikka Suomessa Kokoomus vielä juhlii, on oletettavaa -ja erittäin toivottavaa- että sen veljespuolue USAssa presidenttiehdokkaineen kärsii näissä vaaleissa tappion. Moni poliittinen trendi on saanut alkunsa Yhdysvalloista, niin oikeiston nousu kuin ehkä sen alamäkikin. Keskiviikkona näemme onko muutoksen aika alkamassa.

Veronkevennyksiä

Vaalien jälkeisenä aikana puhutti perussuomalaisten lisäksi veropolitiikka. Puhemies Niinistö kehotti hallitusta paitsi tarttumaan opposition tarjoukseen yhteisistä keskusteluista liittyen taloustilanteen heikkenemiseen, myös jättämään suunnitellut veronalennukset tekemättä. Tämä kuitenkin nopeasti hallituspuolueiden vetäjien taholta tyrmättiin.

Veronalennuksia perustellaan ennen muuta kotimaisen kysynnän ylläpitämisellä. Hyvä kysymys kuitenkin on, menevätkö kyseiset rahat siihen, mihin niiden uskotellaan menevän, eli kulutukseen? Ensinnäkin kyse on kohdentumisesta. Kataisen-Vanhasen veroalesta hyötyy sitä enemmän mitä enemmän tienaa. On kuitenkin tosiasia, että parhaiten eurot kanavoituvat kulutukseen, kun veroja alennetaan suhteellisesti eniten taulukon alapäässä. Asteikon yläpäässä lisätulot eivät mene lähikauppaan tai välttämättömyystarvikkeisiin vaan saattavat valua sijoituksiin tai ulkomaanmatkoihin. Jos motiivina on kotimainen työllisyys, on osumatarkkuudessa parantamisen varaa.

Toisaalta voidaan kysyä kulutetaanko kyseisiä veroale-euroja toivotulla tavalla lainkaan? Kotitaloudet ovat Suomessa nyt velkaantuneempia kuin pitkään aikaan. Jos ja kun luottamus omaankin talouteen heikkenee, ei kulutukseen välttämättä varoja kanavoida, vaan säästetään. Tämä puolestaan ei juurikaan työllistä, ja työllistäville ratkaisuille jos joillekin saattaa tulla nopeasti tarvetta. Tilannetta ei myöskään laisinkaan paranna se, että hallitus haaskaa tähtitieteellisen summan rahaa ruuan alv:n laskemiseen, joka ei tuo ainuttakaan uutta työpaikkaa.

Vaihtoehtojakin on. Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtaja Jaakko Kiander on esittänyt Leipää ja lämpöä - näkökulmia sosiaaliturvan uudistamiseksi -teokseen kirjoittamassaan artikkelissa suunniteltujen kahden miljardin tuloveronkevennysten suuntaamista nyt esitetystä poikkeavasti. Mikäli veroalesuunnitelmasta halutaan pitää kiinni, voitaisiin se kohdentaa ja toteuttaa tavalla, joka tukisi mm. SATA-komitean työtä sosiaaliturvan uudistamiseksi ilman lisärahaa.

Kianderin ajatuksen mukaan samat kaksi miljardia jaettaisiin siten, että jokainen ansiotuloja saava saisi 800 euron euromääräisen veronkevennyksen. Tämä tarkoittaisi käytännössä sitä, että alle 600n euron kuukausituloista ei enää maksettaisi veroa ja alle 1500n euron tuloissa verotus kevenisi kolmanneksella. Vielä runsaan 3000n euronkin tuloilla veroaste alenisi 2%. Keskimääräinen ale olisi 2,3%. Se poistaisi taulukon alapäässä useita kannustinongelmia siellä missä sellaisia vielä on, ja tasoittaisi tulonjakoa. Uudistus voisi lisätä työvoiman tarjontaa, vähentäisi takuuvarmasti köyhyyttä - ja kanavoituisi tehokkaammin kotimaiseen kysyntään työllisyyttä ylläpitämään.

Kun puhutaan siitä mikä on kallista ja mikä ei, on muistettava, ettei valtio ole mikään kotitalous. Talouspolitiikan tulee olla lama-aikana elvyttävää. Myös ihmisiin investoiminen voi olla elvytystä, itse asiassa se voi olla parasta sellaista. Ja kuten Kiander on laskenut, hänen mallinsa ei tule valtiontaloudelle yhtään sen kalliimmaksi kuin jo suunnitellut verohelpotukset, pikemminkin halvemmaksi, koska se saattaisi vähentää tukiriippuvuutta. Mikäli halutaan pysyä veronkevennyslinjalla, voisi tällaistakin mallia aidosti miettiä.