Isännän ääni

Timo Soini vastasi lauantain uutisesta eurovaalien suhteen. "Suoraselkäinen kansanmies" käänsi takkinsa toisen kerran päättäen lähteä ehdokkaaksi ja tällä kertaa ottaa myös paikan vastaan. Toki vain palatakseen hieman yli vuoden kuluttua takaisin eduskuntaan. 

Soini perusteli ehdokkuuttaan totutulla uholla ja rehvakkuudella, mutta todellinen syy taisi olla pelko. Perussuomalaiset ovat olleet yhden miehen puolue, jossa Soini on käytellyt ehdottoman isännän ääntä ja kyseessä vaikuttaa olevan selkeä linjanveto ja viesti sen suhteen että näin on jatkossakin. Ilmiö, jonka seuraus eilinen esitys on alkoi syntyä hieman ennen viime eduskuntavaaleja, jolloin verkossa jo muutamia vuosia aktiivisina toimineet ja hyvin verkostoituneet monikulttuurikriitikot löysivät puolueen. 

Suomalainen avoimen kansallismielinen ja erityisesti islam-kriittinen liike on kärsinyt pitkään johtajaongelmasta sekä uskottavan kanavan puitteesta. Kukaan ei ota vakavasti Olavi Mäenpäätä tai Väinö Kuismaa, molemmat antoivat koko ajattelusta ja samalla ihmisistä suorastaan säälittävän kuvan. Vasta Jussi Halla-ahon esiinnousu Scripta-bloginsa myötä antoi liikkeelle henkisen johtajan jota ei suoraan naurettaisi ulos keskusteluista. Ymmärrys Halla-ahon merkityksestä mobilisoi hänen ympärilleen suomalaisessa politiikassa harvinaisen henkilökultin joka oli aktiivisten verkkokeskustelijoiden nähtävissä jo paljon ennen kuin Helsingin Sanomat hänestä uutisoi. 

Useat yritykset perustaa kansallismielinen ja maahanmuuttovastainen puolue ovat jääneet Suomessa lähinnä edellä mainituista syistä yrityksiksi. Perussuomalaiset sen sijaan tarjosivat toimivan, jo puoluekarttaan tukevasti asettuneen liikkeen jonka puitteissa oli myös ymmärtämystä maahanmuuttovastaisille teemoille. Alkuun Soini ja Halla-ahon vanavedessä mukaan tulleet hyötyivät toisistaan merkittävästi. Soini nosti sisällöllisesti tyhjillä mutta retorisesti nerokkailla puheillaan ja kirjoituksillaan puolueen yleistä profiilia samalla kun nouseva ja kärjistyvä monikulttuurikriittisyys kanavoitui nimenomaan perussuomalaisiin. Yhden miehen puolueessa kahden kärjen nousu on kuitenkin vaikea paikka, ja jossain vaiheessa linjavalinta on tehtävä.

Perussuomalaisten kahdesta siivestä on kirjoiteltu aiemminkin. Yllättävää oli kuitenkin ehkä vain kaiken nopeus. Oli selvää, että selkeästi erilaisella agendalla ja erilaisilla kärjillä varustettujen ryhmien mittelö puolueen suunnasta tulisi jossain vaiheessa esiin. Se, että näin kävi jo eurovaalien alla, oli yllätys. Soinin ratkaisu kertoo kahdesta asiasta. Siitä, että hän haluaa katkaista Halla-ahon ja hänen kannattajiensa mahdollisuudet nousta merkittäväksi linjaavaksi voimaksi puolueen sisällä heti alkuunsa, ja että kyseessä oli jo nyt niin merkittävä painostusvoima, että hänen piti sitoa kyseiseen ratkaisuun oma painoarvonsa ja panoksensa.

Seuraavat siirrot ovat mielenkiintoisia. Mitä tapahtuu maahanmuuttokriittiselle äänelle? Lupaava alku perussuomalaisten piirissä sai selkeän kolhun. Onko tarvetta järjestäytyä uudelleen, oman johtajan alle? Toinen kysymys on kestääkö Soinin julkisuuskuva? Jo eilisessä tiedotustilaisuudessa nähtiin parhaasta terästään jäävä puoluejohtaja. Kun muut keräävät varmuutta ja selkeyttävät linjaansa, menettääkö Soini sitä? Tempoilu, poukkoilu ja opportunismi eivät jää näkymättä ikuisesti vaikka ne kuinka verhoaisi EU-vastaiseen uhoon. 

Osakekauppa oli verolle pantava

Finanssikriisi, joka on sittemmin levinnyt erittäin mittavaksi reaalitalouden kriisiksi koko maailmassa, on monella tapaa osoittanut nykymuotoisen kapitalismin kestämättömyyden. Monet kansalaisjärjestöt ja tutkijat ennustivat kehityskulut jo kauan sitten. Puolueet sen sijaan ovat olleet hitaampia tulemaan sinuiksi uuden tilanteen kanssa ja konkreettiset esitykset tilanteen ja pelin sääntöjen muuttamiseksi ovat olleet vähissä.

Jokin aika sitten Saksan sosialidemokraattiset ministerit ottivat esiin osakekaupan verottamisen. Ajatus ei ole uusi eikä maailmoja mullistava, mutta silti kannatettava. Suomessa SDP on aika ajoin pitänyt pörssiveroa vaihtoehtobudjeteissaan esillä, mutta ajatus ei ole jäänyt elämään. Pääomatuloja verotuksessaan suosivassa maassa voisi kuitenkin olla tarvetta miettiä verotuksen entistä selkeämpää ulottamista myös varakkaampiin henkilöihin joita suurin osa osakekauppaa tekevistä henkilöistä on.

Saksalaisten ajatusta on kuitenkin syytä kehittää. Voisiko olla mahdollista, että keinottelun ehkäisemiseksi ja pitkäaikaisen investoinnin kannustamiseksi vero voisi laskea sen mukaan mitä kauemmin arvopaperia pitää hallussaan? Samaten voisi olla aiheellista ulottaa vero kaikkiin kauppoihin, ei vain niihin jotka ylittävät jonkin kynnysarvon. Käytännössä rajojen asettaminen mahdollistaa veron kiertämisen.

Veroa on vastustettu sillä periaatteella, että se rankaisee sijoittamista (mikäpä vero ei rankaisisi jotain) ja että se johtaisi kaupan siirtymiseen muualle. Tässä yhteydessä kuitenkin unohdetaan, että sisällöllisesti täysin vastaava vero, stamp duty, tosin suuruudeltaan vain 0,5%, on paraikaa käytössä Isossa-Britanniassa Lontoon pörssissä, joka on yksi maailman ehdottomista finanssikeskuksista. Vero tuotti vuonna 2005 Ison-Britannian valtionkassaan 3 miljardia puntaa.

Veron tarkoituksena ei luonnollisesti olisi vaikeuttaa kaupantekoa tai investointeja, vaan ohjata niitä pitkäjänteisempiin kohteisiin, hillitä spekulaatiota sekä kerätä varoja julkiselle vallalle. Elvytyspolitiikan rahoittamiseen tulee kaikkien osallistua. Pienenä ensimmäisenä askeleena kohti rahamaailman lisääntynyttä vastuunkantoa tulisi kyseinen vero ottaa käyttöön.

Puolue 2.0

Seuraaviin eduskuntavaaleihin on aikaa melkein tasan kaksi vuotta. Kun SDP:n oppositiokausi alkoi, oli tarkoituksena uudistaa puoluetta rankalla kädellä. Ensimmäinen puoli vuotta kului komeasti Antti Kalliomäen vaalianalyysiryhmän työssä, seuraavat taas puoluekokousvalmisteluissa. Tuloksena perslihasten kulumista, kuulemisia, iso kasa paperia erinäisten uudistusohjelmien muodossa sekä kokonaisuudessaan uusi puoluejohto joka joutui melko suoriltaan kuntavaalitaistoon. Näiden vaalien tuloksena oli tappio äänimäärissä, mutta toisaalta eduskuntavaaleihin verrattuna nousu kakkospuolueeksi Keskustan ohi. Puoluetoiminnan uudistamisessa ja tulevaisuuden rakentamisessa on kyse kuitenkin paljon enemmästä kuin vaaleista.

Mitä menestyksellinen puolue tarvitsee 2010-luvulla? Moni hakee oppia rapakon takaa Barack Obaman äärimmäisen onnistuneesta kampanjasta. Toki kyse oli poliittisesta tilanteesta. Oikeiston pitkä valtakausi oli tuhonnut USA:n talouden ja ajanut maan vaikeasti voitettavaan ja epämääräiseen sotaan. 85% amerikkalaisista koki mielipidetiedusteluissa maansa olevan matkalla väärään suuntaan ja eräässä seminaarissa johon osallistuin jopa eräs republikaani totesi: "I still don't understand who those people in that 15% were." Avainsanat liittyivät kuitenkin jopa asetelmaa enemmän arvolähtöiseen viestiin, pitkän linjan päämäärätietoiseen strategiaan ja luottamukseen.

Puoluetoiminnan tulevaisuus on ennen muuta avoimuudessa ja vaikutusvallan antamisessa. Harva uusi ihminen tulee enää vain kannattamaan muiden tekemiä päätöksiä. Päätöksentekoon pitää voida ottaa osaa myös puoluekokousten välillä. Tästä syystä erilaiset suorat vaikuttamismahdollisuudet, jotka täydentävät sinällään monessa suhteessa toimivaa edustuksellista järjestelmää ovat tulevaisuutta. Kun ihmisiä pyydetään jäseniksi on pystyttävä vastaamaan kysymykseen mihin minä sitten voin vaikuttaa? Vaikutusvallan jakamisessa on aina vallankäyttäjien kannalta riski. Mutta riski on pieni verrattuna valtaisiin mahdollisuuksiin. Kun koko puoluelaitoksen tehtävä on emansipoida ja valtaistaa ihmisiä, on koko riskikeskustelu varsin erikoinen. Avoimelle puolueelle ei itse asiassa ole vaihtoehtoja, mikäli puolue haluaa jatkaa olemassaoloaan.

Toinen kysymys koskee yhdessäoloa. Ihmiset tulevat vaikuttamaan, mutta mikä saa heidät jäämään? Vaikuttamisen kokemukset, kyllä, mutta myös sosiaalinen yhteisö, hyvä meininki. Paikallistoiminta sopii kunnallispolitiikasta kiinnostuneille, mutta pienillä paikkakunnilla porukka voi jäädä pieneksi, ja isommillakin pienet, toisistaan ja toistensa tekemisistä tietämättömät ryhmät voivat jäädä vaille todellista vaikutusvaltaa tai aidosti vaikuttavia tai eteenpäinvieviä keskusteluita. Tarvitaan siis lisää yhteisiä kokemuksia, verkostoitumista ja asioiden käsittelyä siten, että entistä useampi voisi ottaa niihin osaa. Tulevaisuusfoorumit olivat hyvä alku, jotain vastaavaa temaattisten aiheiden osalta pitäisi järjestää säännöllisemmin.

Puolue, joka lopettaa tai vähentää koulutustoimintaa tekee hitaan itsemurhan. Aikana, jolloin tietoa tulvii joka tuutista ja joka näennäisestä puolueettomuudestaan huolimatta kovin usein heijastaa tiettyjä arvolatauksia tai ennakko-oletuksia (kuten tieto aina), tarvitaan arvolähtöisiä valmiuksia tulkita ja jäsentää todellisuutta. Ihmisille on annettava välineitä toimia politiikassa ja lukea poliittisesti. Tätä kautta myös politiikan -ja sitä kautta maailman- muuttaminen, tai jopa pelastaminen voi tulla mahdolliseksi.

Informaatiotulvassa kriittisen luentakyvyn lisäksi ihmiskontakti on tärkeä. Avoimuus ja aito vaikuttamismahdollisuus antaa syitä liittyä puolueisiin ylipäänsä. Suosittelussa mikään ei voita omaa ystävää. Onkin kysyttävä, kuinka kiinnostavaa lopulta kenenkään mielestä on se mitä puoluetta kannattaa BB-voittaja tai uimahyppääjä? Mielenkiintoisempaa voisi olla miksi oma ystävä on valinnut tietyn puolueen, tai naapuri, tai työtoveri. Puolue, joka onnistuu olemaan jäsentensä ja aktiiviensa kautta läsnä ihmisten jokapäiväisessä elämässä, voittaa. Jotta jäsenet voisivat -ja ennen kaikkea haluaisivat- tätä tehdä, on puolueen oltava aidosti avoin, jakaa tietoa jäsenilleen eikä varjella informaatiota kuin pyhäinjäännöstä.

Demarien kohdalla kohtalonkysymys kiteytyy myös identiteettiin. Viime vuoden vappumerkki on SDP:n uusi logo. Kun pikkutakin rinnassa on punainen neliö, mitä arvolatauksia siihen sisältyy? Onko viesti selkeä? Ruiskukat ovat kunnianhimoisia menestyjiä, maapallot eettisiä kuluttajia ja ympäristön tilasta huolestuneita. Mitä punaneliöt ovat? Tasa-arvoon uskovat varmasti. Mutta millaiseen? Hyvinvointivaltiota kannattavat. Mutta millaista, ja mitä se tarkoittaa globalisaation aikana? Vaikka näihin kysymyksiin löytyisikin vastaus, ja vielä hyvä sellainen, puoluekokouksen aloitevastauskirjan sivulta 633, ei siitä ole välttämättä iloa elleivät siitä edes omat ihmiset tiedä.

Yhteenvetona, identiteettinsä kirkastanut SDP, joka syventää politiikkaansa, kertoo siitä toimivalla tavalla niin jäsenilleen kuin kansalaisille, pyytää aktiivisia ihmisiä mukaan tavalla joka osoittaa puolueen haluavan luottaa ihmisiin ja joka ymmärtää olevansa yhtä kuin nämä ihmiset, voi antaa suunnan, menestyä ja voittaa myös vaaleja. Pikavoittoja ei ole vaikka hallitus pukkaisi uunista ulos millaista kuonaa hyvänsä. Homman täytyy toimia aidon oikeasti, eikä se toimi ylhäältä alas. Hyviä ituja on nyt olemassa, ja niillä on mahdollisuus kantaa hedelmää vaaleihin mennessä. Paljon on kuitenkin ihmisistä itsestään kiinni. Kaksi vuotta on vähän, mutta tarpeeksi.

Eläkekiista ja vaihtoehdot

Eläkekiistaan saatiin loppujen lopuksi toivottu sopu ilman työtaistelutoimia. Tämä oli jo toinen kerta tämän hallituksen aikana, kun yhteiskunta on lähellä erittäin kalliiksi sekä taloudellisesti että inhimillisesti käyviä lakkoja. Kuten taannoisen Tehy-kiistan aikana, myös nyt ongelmien aiheuttajat istuivat valtioneuvoston linnassa.

Monien arvioiden mukaan kiistan poliittinen lopputulos oli opposition selkävoitto hallituksesta ja joka näkyy nyt myös mielipidetiedusteluissa. Sitäkin, mutta paljon enemmän kyse oli ihmisten melkoisen spontaanista reaktiosta epäoikeudenmukaiseksi ja epätarkoituksenmukaiseksi koettua päätöstä vastaan. Vaikka vihreiden kannatus onkin hieman noussut, ei tätä lausuntoa silti voi kuin ihmetellä. Enemmän aikaa, vähemmän roinaa, vai miten se nyt oli. Aiheesta kirjoittaa hyvin myös Olli Koski.

Eläkesota puoluepolitiikan puolella tuskin kuitenkaan loppuu nyt tehtyyn sopuun. Julkisuudessa tullaan esittämään jälkiviisastelua aiheesta, jossa oppositiota ja erityisesti demareita tullaan solvaamaan "suurten ikäluokkien edun" ajamisesta sekä omien vaihtoehtoisten esitysten puutteesta. Jos ja kun tämä alkaa, on syytä huomioida pari seikkaa.

Ensinnäkin. Eläkeiän korotus ei olisi koskenut suuria ikäluokkia. Kyseessä oli yritys paitsi murtaa suomalainen sopimiseen perustuva työmarkkinamalli, myös pidentää nimenomaan nuorempien työntekijöiden työssä viettämää aikaa ei laadulla, ei joustoilla, vaan pakolla. Joustava eläkeikä on yksi keskeisimpiä suomalaisen työelämän innovaatioita jolla on pyritty lisäämään yksilön valinnanvapautta. Nyt sitä olivat pseudovapauspuolueet Kokoomus ja vihreät ruhjomassa porukalla alas.

Toiseksi, vaihtoehdoista. Kun aletaan keskustella siitä "miten SDP nyt sitten aikoo nostaa eläkeikää jos tämä ei kerran kelpaa", on huomattava että ongelmaksi määritellään, tarkoituksella, täysin väärä asia. Eläkeiän alhaisuus, ja tämä sietää toistaa melkoisen monta kertaa, ei ole Suomessa ongelma. Eläkkeellejäämisiän alhaisuus sen sijaan on. Ja kun katsoo työttömyyden kasvulukuja, voisi toivoa että huomiota kiinnitettäisiin myös siihen, että ihmisillä olisi töitä joissa jaksaa ja joista jäädä eläkkeelle.

Ja mitä niihin vaihtoehtoihin tulee, niin huhut sosialidemokraattisten vaihtoehtojen kuolemasta ovat vahvasti liioiteltuja. SDP on julkaissut jokaisena oppositiossaolovuotenaan vaihtoehtoisen budjettilinjauksen. Tämän lisäksi SDP on esittänyt oman elvytyspakettinsa. Käsittääkseni punamultahallituksen aikainen pääoppositiopuolue Kokoomus kykeni vaihtoehtobudjettiin neljän vuoden aikana yhden ainoan kerran, vaalien alla (jos olen väärässä, korjatkaa).

Työelämän laadullisen kehittämisen ja osaamisen parantamisen osalta demareilla on hyvä rekordi. Hyvä esimerkki vaikkapa aikuiskoulutuksesta, jonka nimiin kaikki vannovat, oli taannoinen Noste-ohjelma jolle taantumaoloissa voisi olla taas paljonkin käyttöä. Tulevaisuuteen suuntautuvia avauksia löytyy melkoinen kokoelma viimevuotisesta suomalaisen työn tulevaisuus -ohjelmasta, mm. työaikapankkeja, työttömien aktivointitakuuta, työllisyystakuuta sekä yritysten vakausmaksua jolla voitaisiin mahdollisesti vähentää työttömyyttä. Puolueen oman vaihtoehdon viestimisessä ja kiteyttämisessä on melkoisesti parantamisen varaa, mutta väite siitä ettei esityksiä ole on joko tarkoituksellinen tai perehtymättömyydestä johtuva vale.

Talvisia tarinoita

Lukeminen kannattaa aina. Vaikka tänään oli hyvä päivä politiikan osalta, tekee mieli kirjoitella jostain muustakin, vaikka vinkata muutamasta kokemisen arvoisesta lukuelämyksestä. Vauva ja lievästi sanoen monipuolinen työnkuva vähentävät tehokkaasti lukuharrastuksen harjoittamismahdollisuuksia, mutta joitain helmiä sentään ehtii kahlata läpi kaiken muun ohessa.

Jokaiselle Euroopan historiasta kiinnostuneelle pakollista luettavaa pitäisi olla hollantilaisen journalistin Geert Makin huikea In Europe -teos. Mak kiertää vuosituhannen vaihteen Eurooppaa etsien eurooppalaisuuden juuria ja merkitystä. Samalla käydään läpi koko vuosisadan historia ja tapahtumia kyseisissä kaupungeissa eri vuosina. Matka kulkee elävänä, mielenkiintoisena, monipuolisena ja haastavana, välillä valtaisan surullisena Ypresin ja Verdunin tappotantereiden kautta Helsinkiin ja Wieniin, Guernicaan, Leningradiin, Auschwitziin, sieltä mantereen suurkaupunkien kautta Walesan Gdanskiin jossa puolalaiset kertovat illuusioidensa särkymisestä, Moskovaan, Tsernobyliin ja lopulta Sarajevoon. Maisemia ja ihmisiä, vaikutusvaltaisia ja tavallisia. Upea lukukokemus joka kaikkien kannattaa kokea.

Dubravka Ugrešicin Kiputilahallitus kertoo kielenopettaja Tanjan tarinan. Hollantiin sotaa pakoon ajautunut Tanja opettaa serbokroaattia ja Jugoslavian kirjallisuutta oppilailleen, maanmiehilleen ja -naisilleen jotka ovat yhtä lailla paenneet vieraaseen maahan. Itse kieltä ei enää ole, eikä maata jonka kirjallisuudesta puhutaan. Kun kirjallisuus- ja kieliluennot muuttuvat muisteluksi, tuntuvat kaikki löytävän jälleen jotain yhteistä, vain kadottaakseen sen uudelleen. Pinnan alla syntyy jännitteitä, jotka purkautuvat traagisesti. Kirja käsittelee maanpakolaisten identiteettiä, ulkopuolisuutta ja juurettomuutta. Mitä jää jäljelle, kun sinulta viedään maa ja kieli, ja mitä sinulla joskus oli, ei ole enää olemassa?

Günther Grassin Ravunkäyntiä nivoo kaunokirjallisesti upealla tavalla yhteen historian pahimman laivaonnettomuuden, saksalaisia pakolaisia kuljettaneen Wilhelm Gustloffin upotuksen jossa sai surmansa joidenkin arvioiden mukaan jopa 10 000 ihmistä sekä verkossa leviävät uusnatsiaatteet. Laivan upotus oli Saksassa kauan tabu, vaikka se oli koskettanut valtaisaa määrää ihmisiä. Kuten Saksan kaupunkien suurpommitukset tai saksalaisten pakolaisten kohtalo, ei Wilhelm Gustloffistakaan ollut lupa puhua. Rinnalla kulkee tarina vanhempien ja lasten yhteyden katkeamisesta, sukupolvien kuilusta sekä nuorten ihmisten väkivaltaisesta, turhasta kohtaamisesta joka on suomalaisille ikävän tuttu Jokelasta ja Kauhajoelta. Romaani päättyy järjettömän teon ylistykseen netissä. Ja päähenkilön toteamukseen: "Se ei lopu. Se ei koskaan lopu."

Ruotsalaisen, USAn politiikkaa tiiviisti seuraavan ystävän kehotuksesta piti halpa dollari hyödyntää amazon.comissa ja hankkia omistukseensa Rahm Emanuelin sekä Bruce Reedin kirja The Plan - Big ideas for America. Kirjoittajat ovat pitkäaikaisia keskeisiä demokraattivaikuttajia ja 2006 ilmestyneessä kirjassaan he arvioivat USAn poliittisen järjestelmän ongelmia sekä yhteiskunnallisia ratkaisuja.

Kirjan kielessä on paljon samoja aineksia kuin Obaman puheissa, merkityksellisimpänä ehkä progressiivisten arvojen pukeminen nimenomaisesti amerikkalaisiksi, isänmaallisiksi arvoiksi. Kirjoittajat arvostelevat puolueensa tapaa selittää jatkuvat vaalitappiot viestin perille menemisen heikkoudella katsoen oman selkeän vaihtoehdon tarjoamisen paremmaksi tavaksi vaikuttaa äänestäjiin- turhan tuttua tekstiä muidenkin maiden edistyksellisille liikkeille.

Konkreettisiksi avauksiksi nousevat mm. yleinen kansalaispalvelus, työn verotuksen keventäminen varakkaiden omaisuusverotuksen noustessa, siirtyminen hybridiautoihin, asuntolainojen korkojen verovähennysoikeus sekä universaali terveydenhuolto ja eläkkeen takaaminen kaikille amerikkalaisille. Vaikka poliittiset painotukset ja kieli ovat luonnollisesti vahvan amerikkalaisia, auttaa tiivis kirja kurkistamaan amerikkalaiseen poliittiseen todellisuuteen ja retoriikkaan. Hyödyllistä luettavaa, ilman muuta.

Vielä eläkepäätöksestä

Uutispäivä Demarin viimeisin pääkirjoitus kannattaa lukea huolella. Eläkekysymyksessä on kyse paljon muustakin kuin työurien pidentämisestä. Paitsi työeläkevaroista, kyse on myös valtapolitiikasta ja yhteiskunnallisesta suunnasta. Pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli, sen rakennus, vakaus ja kehittäminen on nojannut merkittävästi palkansaajajärjestöjen osallisuuteen ja merkitykseen. 

Eläkekiista on erittäin merkittävä paitsi sisällöllisesti, myös periaatteellisesti. Vanhanen pyrkii suoralla konfrontaatiolla, kriisiä savusuojanaan käyttäen murtamaan ammattijärjestöjen yhteiskunnallisen vallan. Mikäli tavoitteena on valtatasapainon muutos elinkeinoelämää suosivammaksi ja pohjoismaisen mallin rapautus konservatiivisemman mallin hyväksi, on ay-liike raivattava sivuun. Thatcher onnistui tässä aikoinaan Britanniassa, samaa yritetään porvarien toimesta Ruotsissa ja nyt Vanhasen toimesta myös Suomessa.

Mielenkiintoista syntyneessä kiistassa on se, mitä Kokoomus tekee. Kokoomus on perinteisesti ollut myös työeläkepuolue ja sillä on erittäin vahva asema erityisesti akavalaisessa ay-kentässä. Eläkeiän pidentäminen ja ammattiliittojen sysääminen sivuun yhteiskunnallisesta päätöksenteosta ei miellytä aktiivisia toimihenkilöitäkään. Katainen on ajankohtaisessa keskustelussa sitoutunut vahvasti Vanhasen linjaan, mutta voisi kuvitella taustalla olevan muunkinlaista ajattelua. 

Suunnanmuutos olisi todella tarpeen. Eläkepäätös on sisällöllisesti typerä ja sääliksi käyvät ne muutamat nuorehkot ihmiset jotka puolueidensa sätkynukkeina toistelevat opeteltua mantraa siitä miten nyt valitaan pienin kolmesta pahasta ja miten tällä pelastetaan nuoren sukupolven eläkkeet. Älyllistä rehellisyyttä voisi odottaa, mutta ehkä se on turhaa. Joskus kuitenkin kannattaisi luovuttaa faktojen edessä (nimimerkillä kokemusta on). Käytännössä kaikki TEL-asiantuntijat ovat tyrmänneet noston tehokkaana keinona vaikuttaa niihin ongelmiin joita päätöksellä kerrotaan ratkaistavan. Todistusaineistoa tämän väitteen tueksi kannattaa etsiä vaikkapa täältä, täältä tai täältä. 

Kuten todettua, ongelma on työssä jaksaminen ja työelämän laatu joka näkyy alhaisessa eläkkeellejäämisiässä, ei lakisääteinen eläkeikä. Kaikki, niin ammattijärjestöt kuin oppositiopuolueetkin haluavat, että ihmiset pysyisivät töissä pidempään. Eläkeikä voisi olla ongelma, jos Suomessa eläkkeelle karkaisivat terveet 63-vuotiaat. Mutta kun näin ei ole. Keskimääräinen eläkeikä on hieman alle 60. 

Joustavaksi laadittu eläkkeellesiirtymisjärjestelmä antaa ihmisten itse miettiä jaksamistaan ja terveyttään. Ei liene mitään syytä estää ihmisiä jatkamasta työuraansa jos he itse siihen ovat valmiita ja töitä riittää. Siksi jatkaa saa 68-vuotiaaksi, ehkä jossain vaiheessa kauemminkin, miksei. Mutta tässä voisi olla järkevää luottaa ihmisten omaan haluun ja valintaan, ei mekaaniseen pakkoon. Ja jo inhimillisyyden nimissä voisi katsoa, että sivistysvaltiossa haluttaisiin jättää ikääntyville työntekijöille myös terveitä eläkevuosia vaikkapa lastenlasten hoitoon ja muuhun elämään. 

Sukupolvikysymys on myös keskeinen. Nimimerkki "Vihainen VTM" tiivistää hyvin SDP:n pelastaelakkeesi.fi -sivustolla: "Ikääntymisen kustannukset ovat jo nyt valtavat, eläkevelka (työikäisten ja eläkeläisten maksamattomat eläkkeet suhteutettuna odotettavissa oleviin elinvuosiin) on jo nyt satojen miljardien suuruinen. Sinänsä kaunista, että hallitus päättää laskea tätä velkaa, mutta on kamalaa, että tämä velka maksatetaan epätasaisesti eri ikäluokkien kesken. Hyvinvointivaltio on jo nyt epätasa-arvoinen erikokoisten ikäluokkien suhteen, esitetty uudistus vain jyrkentää tätä eroa. Eläkeiän nosto voitaisiin myös korvata korottamalla veroja, jolloin korotus kohdennettaisiin kaikkiin muihin paitsi suuriin ikäluokkiin. Pidettäisiinkö tätä mahdollisena?" Edellä mainittua voi täydentää niillä asiantuntijanäkemyksillä, joiden mukaan päätös aiheuttaa valtaisan paon eläkkeelle, siis täysin päinvastaisen reaktion mihin sillä pyritään.

Mikäli Vanhanen saa pitää päänsä, kansantaloudelle aiheutuu vahinkoa, nuoremmat ikäluokat joutuvat maksumiehiksi, terveitä eläkevuosia jää erityisesti raskaita töitä tekeville entistä vähemmän ja kansalaisten vapautta valita kavennetaan merkittävästi ilman että sillä vaikuttaisi olevan mitään merkitystä itse ongelman ratkaisemisen kannalta. Samalla romukoppaan lentää pohjoismainen sopimisen malli, jonka yhteiskunnallisia saavutuksia ihaillaan laajalti Euroopassa ja jonka pohjalle monet maat nyt virittävät yhteiskuntapolitiikkaansa. Vihreitä nämä kysymykset eivät yksittäisiä valonpilkahduksia lukuunottamatta näytä juurikaan kiinnostavan (vihreiden sivuilta ei löydy aiheesta mitään!), joten toivo on Kokoomuksessa. Olisiko mahdollista, että Kokoomus vetäisi Vanhaselta tukensa? On olemassa aikoja jolloin uppoavaa laivaa ei enää kannata yrittää tilkitä.

Toriparkki

Vanhassa ja todellisessa kotikaupungissa päästään ensi viikolla vuosikausien venkoamisen jälkeen lopulta päättämään Kauppatorin alle suunnitellusta parkkiluolasta. Toriparkki on herättänyt suuria tunteita erityisesti vastaan. Rintamalinja on karrikoidusti mennyt siten, että Kokoomus on kannattanut parkin rakentamista enemmän tai vähemmän ehdoitta, demarien enemmistö sillä perusteella, että kävelykeskustaa laajennetaan ja ettei parkki missään tilanteessa kaadu taloutensa kanssa painivan kaupungin maksettavaksi ja loput ovat enemmän tai vähemmän ehdoitta vastaan.

Allekirjoittaneen on ollut aina melkoisen vaikea ymmärtää aiheen tiimoilta nousseita suuria tunteita. Toriparkki kuuluu pienessä ja paikallisessa mittakaavassa samaan sarjaan sellaisten kysymysten kuin Nato tai ydinvoima kanssa. Kyseessä ei ole oikeisto-vasemmisto-jaotteluun taipuva kysymys, eikä sillä ole oikeastaan arkipäivän elämän kannalta suurtakaan merkitystä. Erityisesti Turussa ihmisiä luulisi liikuttavan aivan muut asiat kuten kaupungin surkea talous tai kasvavat vanhusten palvelujonot. Kun on kuullut verenkarvaita puheenvuoroja parkkiluola-aiheesta, puolesta tai vastaan, on aina tullut mieleen: "eikö teillä ole mitään oikeita ongelmia?"

Parkkilaitosta on vastustettu erityisesti ympäristöperustein. Turun keskusta saattaa kuitenkin olla eri asia kuin Helsingin keskusta jonne asiakkaita riittää aina vaikka kehäteillä kauppa lisääntyisikin. Turun ympäristössä on lukuisia suuria kauppakeskuksia, joista osa, kuten Skanssi, on täysin uusia. Uhkana on kaupan siirtyminen hitaasti rapistuvasta keskustasta Amerikan malliin entistä enemmän kaupungin ulkoreunoille jonne ei pääse millään muulla kuin henkilöautolla. Olisiko siis sittenkin perustellumpaa tehdä kaupungin keskustasta kaikin mahdollisin tavoin houkutteleva ostoskohde? Mikäli lapsiperheen henkilöautolla tapahtuva ostosmatka suuntautuisikin keskustaan, auttaisi tämä keskustan palvelutarjonnan säilymistä ja vahvistumista. Nyt nuo rahat kulutetaan liian usein Raision Myllyssä.

Kaupunkilaisten kannalta keskeisintä on varmasti viihtyisä ja autoton keskusta sekä korjattu tori joka on Turun sydän jokirannan ohella. Autojen saaminen pois kaduilta lienee yhteinen tavoite ja ainakin minun on vaikea ymmärtää miksi niitä ei saisi sijoittaa maan alle? Olen myös siinä käsityksessä ettei parkkiluola myöskään millään tavalla estä vaaditun ja erittäin toivottavan pikaraitiotien rakentamista kunhan sille jostain joskus löytyy maksaja. Tuota hankettahan yksityinen sektori ei ole luvannut maksaa.

Mutta, summa summarum. Jokaisella on tunteisiinsa toki oikeus, vastustamisellekin on olemassa toki perusteita, mikäpä minä olen sanomaan tämän asian tärkeydestä muiden ihmisten puolesta ja tottakai aktiivisuus asioissa aina kannatettavaa. Mutta omasta puolestaan voinee keskustelua seuranneena todeta, että kun tietää millaisia tarpeita löytyy esimerkiksi rappeutuvista lähiöistä tai resurssipulassa kituvista vanhuspalveluista sitä jotenkin toivoisi että mieltä osoitettaisiin ja päättäjille soiteltaisiin perkeleitä kihiseviä puheluita näiden asioiden vuoksi. Se, että näin ei käy, vaan kansalaiset saa kaduille parkkiluola, kertoo minulle tästä ajasta jotain melkoisen murheellista.