Tyovoimaliikkuvuus tarvitsee asuntopolitiikkaa

Alkuviikosta keskusteltiin laajalti SDP:n puheenjohtaja, valtionvarainministeri Eero Heinaluoman muuttoavustusehdotuksesta tyottomille tyonhakijoille. Heinaluoman mukaan valtion pitaa maksaa osa kuluista, jotka syntyvat tyon hakemisesta ja tyon perässä muuttamisesta.

Ehdotus on hyva, vaikka luonnollisesti Vasemmistoliiton Korhonen jo ehtikin sen tyrmaamaan "pakkomuuttona". Eras suomalaisen tyottomyyden suurimpia syita on avoimien tyopaikkojen ja tyottomien tyonhakijoiden alueellinen kohtaamattomuus. Lansi-Suomi on hyva esimerkki alueesta, jossa metalliala tarjoaisi tyopaikkoja, mutta metallialan tyottomat tyonhakijat asuvat muualla pain Suomea.

Muuttoavustus on hyva alku, muttei yksin riita. Myos Heinaluoma kiinnittaa huomiota asuntojen hintoihin. Keskeinen este on erityisesti perheasuntojen kohtuuton hinta varsinkin paakaupunkiseudulla. Jotta tyon perassa muuttaja voisi saavuttaa edes jossain maarin vastaavan asumistason kuin maakunnassa, tulisi hanen loytaa erittain hyvapalkkainen tyo. Myoskaan omistusasunnon realisointi muuttotappioalueella on harvoin jarkevaa. Myyda itse rakentamansa omakotitalo vaikkapa Tohmajarvelta ja muuttaa Helsinkiin -myyntituloilla et saa edes yksiota.Tyovoiman paremman liikkuvuuden takaamiseksi tulisi siis ryhtya maaratietoisiin asunto- ja kaavoituspoliittisiin toimiin erityisesti kasvukeskuksissa.

Tulevaisuudessa voitaisiin tilannetta pyrkia parantamaan myos vuokra-asuntomarkkinoita kehittamalla. Suomessa ylivoimaisessa asemassa oleva omistusasuminen sitoo ihmisia turpeeseen ja johtaa tilanteeseen, jossa huomattava osa nuorten parien kaytettavissa olevista tuloista hupenee asuntolainan lyhennyksiin. Mikali vuokralla asumisen ehdot olisivat paremmat ja tarjonta laajempaa, voisi yha useampi ihminen asua turvallisesti vuokralla seka laittaa saastyneet euronsa kansantaloutta piristavaan kulutukseen.

Oi maamme Suomi

Matkoilla on mukavaa, mutta muutamaa asiaa Suomessa alkaa lyhyenkin poissaolon jalkeen arvostaa. Useimmiten ne liittyvat kaytannon asioihin ja niiden hoitamiseen. Ohessa muutamia makupaloja taman matkan varrelta.

1. Juomakelpoinen vesijohtovesi: Luxemburg voi olla maailman rikkain maa ja kaupunki kuuleman mukaan suorastaan piehtaroi varoissa, mutta jostain syysta vesijohtovetta ei saada sellaiseksi, etta sita tekisi mieli juoda. Tama johtaa ymparistoa ja selkaa rasittavaan pulloveden kantamiseen harvalukuisista kaupoista kolmenkymmenen asteen helteessa. Vaikkei vesi paljoa maksakaan, tarkoittaa sen lahes jokapaivainen laivaaminen lahikaupasta (jalkamies ei montaa tonkkaa kerralla kanna) myos jonkinasteista rahanmenoa.

2. Ikkunat, joista ei veda: Kesalla tama ei juurikaan ole ongelma, mutta paikkakunnalla myos talvisaikaan vierailleena jaksaa kehno rakentaminen aina allistyttaa. Jos Suomessa talvi yllattaa autoilijat joka vuosi, taalla sateen ja tuulen ilmestyminen vaikuttaa olevan yhta kasittamaton tapahtuma rakentajille tai talojen isannoitsijoille. Tama ei luonnollisesti ole kaikkien asuntojen ongelma, mutta kauniit julkisivut ja tunnelmalliset arkkitehtuuriset ratkaisut eivat aina takaa erityisen mukavia elinoloja seinien sisapuolella.

3. Astiakaapit: Astiakaappi on Nobelin arvoinen innovaatio. Taalla niita ei ole, joka johtaa tiskatessa pohdiskeluun kahden vaihtoehdon valilla. Joko a) kasataan lautaset ja lasit ympari tiskipoytaa kuivumaan, jonka jalkeen koko asunto nayttaa lahinna basaarilta, tai b) "kuivataan" astiat tiskirattiin, joita pitaa joko olla useita tai sitten se ainoa nayttaa joltain, jolla et halua koskettaa esineita joita kaytat muuhunkin kuin jateoljyjen siirtamiseen paikasta toiseen. Voi kuinka kateva keittiovarustuksen osa onkaan kaappi, jonne astiat nostetaan katevasti kuivumaan omia aikojaan, pois silmista.

4. Toimivat lukkojarjestelmat: Kun on yksi avain talon ulko-oveen, ja toinen avain omaan ulko-oveen, ja parhaassa tapauksessa viela kellarivarastoon, ja turvalukkoon, niin arrapaita alkaa irrota konytessa ostosten (ks. kohta 5) kanssa ahdasta portaikkoa pitkin kerroksiin. Kun nama avaimet viela ovat ulkomuodoltaan toistensa kanssa taysin identtisia (tama ongelma voisi toki olla autettavissa omalla askartelulla) ja kun lukkojarjestelmat kaantyilevat kaikkialla eri suuntiin, kuluu tahan yksinkertaiseen toimenpiteeseen, siirtymiseen jalkakaytavalta sisalle asuntoon, kasittamattomia maaria aikaa ja vaivaa.

5. Kunnolliset ostoskassit: Luxemburgilaiset muovikassit ovat naurettavia hedelmapusseja, joihin voi katevasti pakata n. kolme kevytta esinetta. Tama tarkoittaa kaytannossa sita, etta mikali reppu on jaanyt kotiin (paikallisilla ei jostain syysta nae koskaan selkareppuja), niin hiemankin suuremmat ruokaostokset vaativat noin viittatoista pikkupussia, joiden kanssa sitten taiteillaan. Viela ottaen huomioon kohdan 4 edellyttamat sisaanpaasymanooverit, ovat katastrofin ainekset koossa. Paperikasseja ei ainakaan omasta lahikaupastani edes saa.

6. Kaytannolliset peseytymistilat asunnoissa: Ei ole kerta eika kaksi, kun jonkinlaisessa istuma-ammeessa peseytymista yrittaessa irtoaa napakka perkele. Takalaisessa majapaikassani on sentaan suihku, mutta jonka varustukseen kuuluu takapajuinen hanajarjestelma, josta sopivanlampoisen veden loytaminen on tarkkaa kuuman ja kylman hanan vaantamisen yhteispelia. Valtakunta portaattomasta veden lammon saantelysta.

Summa summarum: olkoonkin, etta valilla on kylmaa ja rantaa sataa vaakasuoraan, kaytannon arjen helpottamisessa Suomi kuuluu Euroopan eliittiin.

Kesäsatu pilipaliministeristä

Elelipä aikoinaan eräässa pienessä pohjoisessa maassa kauneudestaan tunnettu nuori nainen Taina Hienonen-Kampela-Saavila. Menestymällä mainiosti kyseisen pohjoisen maan kansallisen itsetunnon kannalta keskeisissa itsensäesittelykisoissa hän oli kohonnut nuorena maan edustavaan eliittiin. Täältä on vain lyhyt hyppäys parhaan tarjouksen esittäneeseen poliittiseen ryhmään ja kansanedustajaksi. Naispulassaan kärvistellyt, vaikutusvaltainen, mutta turpeeseen juuttunut Konservatiivinen Isäntäpuolue näki hänessä mahdollisuutensa saapua vihdoin niille seuduille, joilla liikennevalot kuuluvat vakiovarustukseen ja värväsi nopeasti tarinamme sankarittaren. Ja katso, pian hän oli jo ministeri!

Eipä aikaakaan kuin ministeri Hienonen-Kampela-Saavila valloitti tältä uudelta paikaltaan kansalaisten sydämet. Hän esitteli auliisti vaatekaappiaan ja kertoi henkilökohtaisesta elämästään. Monet kansalaisia vaivaavat kysymykset saivat vastauksensa naistenlehtien tai keltaisen lehdistön palstoilla, joskin edustajatoverien kysymykset kyselytunneilla jäivät useimmiten vastausta vaille. Hienonen-Kampela-Saavilan ollessa ikävä kyllä kovin usein joko sairaana tai virkamatkalla, useimmiten joidenkin uskonnollisten johtajien luona. Toisaalta asioiden hoitoa tämä ei juuri haitannut, paperien lukemista vartenhan kulttuuriministerin raskasta salkkua kantava sankarittaremme oli saanut riviministereistä ensimmäisten joukossa itselleen toisenkin erityisavustajan.

Myöskaan ministerin omikseen väittämät aloitteet eivat hallituksessa juurikaan edenneet. Pahat kielet tiesivät kertoa, ettei ministerin oma ryhmä ottanut hänen aloitteitaan erityisen todesta. Tästä ei sankarittaremme kuitenkaan pahoittanut mieltään, maailmahan oli täynnä hyviä ideoita vaikkapa opiskelijoiden toimeentulon parantamisesta, joita jotkut toiset olivat ajaneet jo vuosien ajan. Näissä asioissa tapahtuneita edistysaskeleitahan voisi aina väittää omaksi ansiokseen ja arvostella muita ryhmiä kyseisten asioiden unohtamisesta. Ja näin hän tottavie tekikin, toimittajasuhteensa hyvinä pitäneellä ministerillähän oli julkisuus puolellaan. Valheista kiinni jääminen ainakaan julkisesti ei kansakunnan prinsessa Dianaa juuri uhannut.

Mutta miten tarina päättyykaan? Ikävä paljastuminen tyhjänpuhujaksi ja putoaminen parlamentista? Ei suinkaan, silla jatko-osa on odotettavissa. Jo hetken lööpeissa vanhentuneet vaikeudet voitetaan! Uusi parisuhde, ihana loma, kaunis rusketus ja säteileva hymy roskalehden kannessa. Huolestunut puheenvuoro kaiken mitä kaikki kannattavat, puolesta. Ja katso, kaikki on hyvin taas, mukavasti vaalien alla! Tulevalla vaalikaudella ohjelmassa ainakin uusi harrastus, masennuksen voittaminen Jeesuksen avulla, dramatiikkaa parisuhteessa seka luonnollisesti poliittisia avauksia suoraan mielipidetiedusteluiden ja poliittisten vastustajien ohjelmien karjesta. Sen pituinen se.

Kolumni julkaistu Uutispäivä Demarissa 24.7.2006

Suuriruhtinaan satumaa

Terveisia Luxemburgista. Vietan kesaani parin viikon ajan tassa alle puolen miljoonan asukkaan maailman vauraimmaksi valtioksi kutsutussa suuriruhtinaskunnassa, jossa vaimoni on viela toistaiseksi toissa. Vaikka inhimillinen mittakaava onkin pieni, jopa 77 000 asukkaan paakaupungissa, on Luxemburg monella tapaa merkittava valtio niin poliittisesti kuin ennen kaikkea taloudellisesti.

Luxemburgin itsenaisyys suurvaltojen valissa on pieni ihme. Luxemburg oli merkittava linnoituskaupunki jo keskiajalla, taalta olivat kotoisin monet eurooppalaiset hallitsijaperheet. Nyky-Luxemburgin syntyhistoria voidaan jaljittaa 1800-luvun alkuun ja Wienin kongressiin, jossa katsottiin olevan tarpeellista luoda puskurivyohyke Ranskan ymparille. Tahan tarkoitukseen, ja Preussille tarkean Reininmaan suojelemiseksi muodostettiin itsenainen Luxemburg. Pienena maana Luxemburgissa on aina ymmarretty eurooppalaisen integraation tarkeys. Maa on jarjestelmallisesti, muutamia myohemmin esiteltavia poikkeuksia lukuunottamatta, pyrkinyt syvempaan ja pitemmalle menevaan integraatioon. Pienesta vaestostaan huolimatta perustajajaseniin kuulunut Luxemburg on nauttinut huomattavasta vaikutusvallasta unionissa.

Luxemburgin sisapolitiikkaa leimaa huomattava vakaus ja konsensushakuisuus. Suurin puolue on kaytannollisesti katsoen koko maan modernin historian ajan ollut keskustaoikeistolainen CSV. Se on osallistunut kaikkiin hallituksiin yhta kautta lukuunottamatta vuodesta 1919 lahtien. Kumppaninaan silla on ollut poliittisista suhdanteista riippuen joko oikean laidan Demokraattinen Puolue DP tai sosialidemokraattinen LSAP. LSAP palasi hallitukseen viiden vuoden oppositiokauden jalkeen vuonna 2004 lisaten kannatustaan ensimmaista kertaa kymmeniin vuosiin. Luxemburgin suuriruhtinaalla on moniin muihin eurooppalaisiin kuninkaallisiin verrattavissa oleva seremoniallinen rooli.

Luxemburgin vaestosta lahes 40% on ulkomaalaisia. Joka kolmas heista on alunperin kotoisin Portugalista. Tata on vaikea olla huomaamatta kaduilla, lukuisia autoja ja ikkunoita koristavat MM-kisojen ajalta jaaneet Portugalin liput, viirit ja huivit. Rajan yli Ranskasta ja Saksasta pendeloi myos huomattava maara vakea, joka kolmas Luxemburgissa tyoskenteleva ajaa illaksi kotiin naapurimaan puolelle. Tyottomyys on pysynyt kitkatyottomyyden luvuissa nopeahkosta vaestonkasvusta ja ulkomaalaisvaeston paisumisesta huolimatta tyomarkkinoiden toimiessa tehokkaasti.

Ennen teollista vallankumousta luonnonolosuhteiltaan hammastyttavan kaunis ja monipuolinen Luxemburg oli varsin koyha maatalousmaa. Tuotantomenetelmien paraneminen johti ensi alkuun merkittavan terasteollisuuden syntymiseen, josta on jalkia vielakin mm. terasyhtioiden omistuksen muodossa. Nyky-Luxemburgin vauraus tulee kuitenkin ennen kaikkea rahoitustoiminnasta. Tama on johtanut ennennakemattomaan elintason nousuun; Luxemburgin BKT asukasta kohti, vaikka luonnollisesti kuvaakin todellista elintasoa varsin huonosti, on lahes kaksinkertainen Suomeen verrattuna ja kulkee kaukana mm. USA:n ja Norjan edella.

Luxemburgilainen yhteiskunta on esimerkinomaisesti rakentanut osaamiseen perustuvaa palvelusektoria, jonka lisaarvontuotantokyky on valtava. Luxemburg ei ole vain yksityishenkiloihin keskittyvan pankkitoiminnan keskus, vaan se on talla hetkella Euroopan johtava valtio myos investointirahastojen hoidossa. Taman lisaksi maassa toimii merkittava vakuutussektori. Luxemburgiin on kertynyt valtaisa maara osaamispotentiaalia niin omien kansalaisten kuin muualta tulleiden muodossa, jonka avulla maan voidaan katsoa parjaavan myos tulevaisuudessa kilpailun kiristyessa. Merkittava on myos EU:n instituutioiden panos tyollisyydessa. Luxemburgissa toimii huomattava maara mm. komission henkilokuntaa seka EY-tuomioistuin.

Osasyyna vaurauden kasaantumiseen on kuitenkin ollut myos vahemman kunnioitusta ja arvostusta herattava toiminta. Luxemburg on ollut -ja on edelleen- veroparatiisi. Maa ei itsessaan tarjoa joidenkin veroparatiisien tapaan erityisen alhaista verotusta alueellaan toimiville yrityksille, vaan Luxemburgiin rikollista rahaa houkuttelee ennen kaikkea maan erittain vahva pankkisalaisuuslainsaadanto, jonka vuoksi muiden maiden veroviranomaisten on ollut mahdotonta saada tarvitsemiaan tietoja talousrikollisiksi epailtyjen henkiloiden tileista.

Luxemburg kuului maihin, jotka pitkaan jarruttivat EU:n tietojenvaihtoon velvoittavan saastodirektiivin voimaantuloa. Saastodirektiivi koskee tietojenvaihtoa, jolla mahdollistetaan luonnollisten henkiloiden korkotulojen verottaminen asuinjasenvaltiossa. Direktiivin tavoite on, että EU-alueella rajat ylittavat yksityishenkiloiden korot voidaan tietojenvaihdon avulla verottaa asuinjasenvaltiossa. Syyna taman avoimuutta edistavan uudistuksen jarruttamiseen oli ennen kaikkea pelko varojen katoamisesta maasta.

Suomen Attac on kiinnittanyt huomiota myos ns. etavalittajaongelmaan. Nama ulkomailta toimivat, usein Luxemburgiin rekisteroityneet valittajat aiheuttavat ongelmia porssikaupan puolella. Tutkija Matti Ylosen mukaan nama valittajat jattavat saannonmukaisesti heilta vaaditut vuosi-ilmoitukset tekematta jolloin sijoittajien henkilollisyys jaa pimentoon. Sanktioiden puutteessa nain voidaan tehda. Tata kautta mahdollistuu suomalaisten Helsingin porssissa tekema kauppa ilman verottajan valiinpaasya tai epailyksia sisapiiritiedon vaarinkaytosta.

Luxemburg tulee luultavasti myos jatkossa kohtaamaan entista suurempaa painetta veroparatiisinomaisten kaytantojensa johdosta, joiden avulla myos terroristijarjestoiksi luokitellut organisaatiot voivat hoitaa rahaliikennettaan. Muita maata kohtaavia haasteita on erityisesti elakejarjestelman kestavyys. Luxemburg kohtaa samat vaeston ikaantymiseen liittyvat haasteet kuin muutkin Euroopan maat.

Lomanviettajalle Luxemburg tarjoaa ennen kaikkea rauhaa. Pienen kaupungin elamanmeno ei jazzfestivaaleja lukuunottamatta kiihdy erityisen hektiseksi. Kuka tannepain maailmaa eksyykin, voin lampimasti suositella terassihetkea Grundissa tai kavelya kaupungin vanhoilla muureilla. Eksotiikkaa kaipaaville kuitenkin tiedoksi, paikalliset oluet muistuttavat huomattavissa maarin kotimaisia lagereita. Kuumana paivana kuitenkin aivan oivallisia.

Takaisin lahtoruutuun

Lahi-idan jalleen kiristynyt konflikti osoittaa, ettei alueella vuosikymmenia tehdyista virheista naemma opita mitaan. Vakivalta on aina ennenkin synnyttanyt alueella lisaa vakivaltaa ja levottomuutta, on vaikea nahda miten tama kerta muuttaisi asiaintilan toiseksi.

Konfliktin aloittanut israelilaissotilaiden kaappaus oli luonnollisesti tuomittava teko, kuten myos sotilaallisesti vahvistuneen Hizbollahin raketti-iskut. Jonkinasteinen reaktio Israelin puolelta oli odotettu. Voimankayton aste, jossa sadat siviilit ovat saaneet surmansa, tuli kuitenkin yllatyksena eika sita voida pitaa oikeutettuna. On myos vaikea ymmartaa iskujen summittaiselta vaikuttavaa kohdistamista libanonilaisiin siviilikohteisiin ja perusinfrastruktuuriin kuten teihin ja muihin liikennesolmuihin. Selitykseksi on tarjottu, etta talla tavalla kyetaan estamaan siepattujen israelilaissotilaiden kuljettaminen pohjoiseen ja mahdollisesti Syyrian puolelle, mutta tama ei kuulosta erityisen uskottavalta.

Libanonin hallitus ja tavalliset libanonilaiset ovat ahkeroineet useita vuosia rakentaakseen maataan vuonna 1990 paattyneen viisitoistavuotisen sisallissodan jalkeen. Monet allekirjoittaneen ikaiset muistavat Libanonin paakaupungin Beirutin lapsuuden uutisista kappaleiksi pommitettuna aavekaupunkina. Tata ennen, ja jalleen 2000-luvun puolella Beirut oli tunnetumpi Lahi-idan Pariisina, jota luonnehtivat leveat puistokadut seka vilkas seura- ja elinkeinoelama. Vuosien tyon jalkeen turistit ja investoijat olivat viime vuosina jalleen palanneet Beirutiin. Nyt pommitukset tekevat jalleen kaikkea uurastusta tyhjaksi. On syyta kysya, palveleeko tamankaltainen toiminta Israelin pitkan tahtaimen turvallisuutta alueella? Itse en tahan usko.

Kuvassa israelilainen haupitsi, kuvalahde Wikipedia

Tuloeroista ja niiden tasaamisesta

Tuloerot puhuttavat myos kesakuumalla. Suomessa tuloerot ovat olleet laman jalkeen kasvussa, samaan aikaan kun BKT on kasvanut nopeasti ja maa on vauraampi kuin koskaan. Mutta onko tama epaoikeudenmukaista? Milla perusteella tuloeroja voitaisiin perustella ja millainen on oikeudenmukainen tulonjako?

Oikeudenmukaisuusteoriastaan tunnettu John Rawls argumentoi yhteiskunnallisten erojen olevan hyvaksyttavia vain tilanteissa, joissa nama erot koituvat myos huono-osaisimpien eduksi. Taydelliseen tasajakoon perustuvassa jarjestelmassa on luonnollisesti tunnettuja kannustinongelmia, joten oleellista on rakentaa jarjestelma, joka kannustaa yhteiskunnallisen hyvan kartuttamiseen, mutta joka samalla tukee heikompiosaisia.

Keskeista tassa ajattelussa oli paitsi heikko-osaisten auttaminen, myos yhteiskunnallinen avoimuus. Sellaisten yhteiskunnallisten instituutioiden, jotka tuottavat hyvinvointieroja, esimerkiksi koulutuksen, tulee olla kaikille saavutettavissa. Mikali koulutukseen paasy on kaikille mahdollista, voidaan sen perusteella syntyvia tuloeroja pitaa oikeutettuina. Lisaksi Rawls painotti koyhyyden ja osattomuuden perusteella tapahtuvan yhteiskunnallisen stigman poistamista. Se, miten tama stigma kasitetaan, onko se vain taloudellisia mahdollisuuksia vai myos ns. kulttuurista ja sosiaalista paaomaa, on tarkea maarittelykysymys.

Tamankaltaisella argumentaatiolla voidaan paitsi oikeuttaa hyvinkin pitkalle meneva tulonjako, mutta myos huomattavien erojen syntyminen. Tama on voitu nahda vaikkapa jalleen piakkoin alkavana keskusteluna yritysjohtajien optioista. Kohtuuttomina pidetyt optiot voitiin nahda myos kannusteena saada yritys toimimaan tehokkaammin, joka on luonnollisesti kaikkien etu ja etta niista maksetaan tukevat verot, joilla voidaan auttaa koyhia. Sen sijaan siita, perustuiko valtava arvonlisays juuri naiden kyseisten henkiloiden korvaamattomaan panokseen vai silkkaan onneen, ei tassa yhteydessa juuri puhuttu. Valmista vastausta siihen, millaiset erot ovat oikeudenmukaisia, ei tassa kohtaa saada.

Rawlsilaisen yhteiskunnallisen avoimuuden vaatimuksella voidaan perustella huomattava maara taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisia, ns. positiivisia oikeuksia. Samalla yhteiskunnan edistyessa ja moninaistuessa ihmisten tosiasiallisesti tarvitsemat kyvyt lisaantyvat. Tama voidaan nahda vaikkapa siina, miten enaa harvoin yhdella ammatilla tai yhden koulutusputken lapikaynnilla voi kuvitella parjaavansa lapi koko elaman. Siksi yhteiskunnallisen monimutkaisuuden kasvun tulee kaytannossa tarkoittaa sita, etta yhteiskunnan takaamien kykyjen ja mahdollisuuksien tulee myos laajeta. Muuten ei voida puhua tasa-arvoisen osallistumisen ja mahdollisuuksien edellytysten tayttymisesta. Se, kaytetaanko naita mahdollisuuksia hyvaksi, on hyvaksyttava eroja luova tekija. Stigmatisoinnin valttamisen vaatimus puolestaan perustelee universaalia sosiaalipolitiikkaa, jonka asiakkaita ovat kaikki kansalaiset.

Ns. tihkumisteorialle, eli nakemys siita, etta kasvavat erot johtavat parempaan taloudelliseen kasvuun ja sita kautta aikanaan myos heikoimpien hyvaksi, on vaikea loytaa kestavia perusteita. Toki nain voi ollakin, mutta ongelmalliseksi muodostuu aikaperiaate. Mikali vaikkapa erittain koyhassa maassa saadaan aikaan taloudellista kasvua, joka hyodyttaa vain pienta vahemmistoa, mutta joka sysaa liikkeelle taloudellisen kehityksen ylipaataan, voidaan alkaa kysella sita, kuinka kauan on oikeudenmukaista antaa heikko-osaisten odottaa? Kuuluisan sitaatin mukaan olemme "pitkalla aikavalilla kaikki kuolleet". Naihin filosofit antavat harvoin vastauksia, ne hahmottuvat poliittisessa prosessissa.

Mutta kannattavatko erot? Mikali koyhien tulotaso maarittyy korkeammaksi suurten erojen maassa, ei tasaisella tulonjaolla ole valttamatta niin merkittavaa osuutta heidan hyvinvointinsa kannalta. Olli Kangas (2002) on tutkinut tuloerojen ja koyhyyden valista suhdetta. Aineistossa maat asetettiin jarjestykseen koyhien tulotason seka eriarvoisuuden mukaan. Tulos oli selkea, tasaisella tulonjaolla ja koyhien suhteellisen hyvalla tulotasolla oli yhteys. Tihkumisteoria ei saa tukea. Samalla huomionarvoista oli se, etta ne maat, joissa koyhien tulotaso oli suhteellisestikin hyva, olivat nopean taloudellisen kasvun pohjoismaita, toisin sanoen erojen tasaaminen ei vertailumaiden kohdalla heikenna taloudellista kasvua. Taman vuoksi voidaan oikeuttaa tuloerojen tasoittamisen vaatimus, silla se ei myoskaan nayta vahingoittavan yhteiskunnan menestyjia.

Enta suomalaisten erojen kasvu? Markus Jantin (2003) laskelmien mukaan vuosien 1990-2000 valilla alimman desiilin tulot pysyivat kaytannossa paikoillaan kun rikkain desiili kasvatti tulojaan 60 prosentilla ja kymmenkertaisti omaisuustulonsa. Kun kuviota taydennetaan aikaperspektiivilla (Kangas 2004) nahdaan, etteivat suuret tuloerot myoskaan auta koyhyyteen jaaneita ihmisia pois koyhyydesta, toisin sanoen oletus siita, etta erojen kasvattaminen lisaa yritteliaisyytta ja sita kautta nostaa ihmisia koyhyydesta, ei pida paikkaansa. Tosiasiallinen tasa-arvo ei toteudu ja siksi nykyista tulonjakoa ei voida pitaa taysin oikeudenmukaisena. Luonnollisesti kyse ei ole vain tulonsiirroista, vaan sitakin enemman palveluista ja tyollisyydesta.

Liian usein pelkaksi jakopolitiikaksi syytta leimattu sosiaalipoliittinen vaikuttaminen tulojen jakaantumiseen ei ole vain kakun jakamista, vaan myos sen kasvattamista. Tuloerojen tasaamisesta hyotyvat myos uudelleenjaon rahoittajat. Suomalaisista tutkijoista mm. Jaakko Kianderin ja Henrik Lonnqvistin "Hyvinvointivaltio ja taloudellinen kasvu" -tutkimus osoittaa oivallisesti sen, miten hyvinvointivaltiolla on merkittava merkitys ns. pitkan aikavalin kasvutekijoiden luomisessa, joille voidaan rakentaa onnistunutta talouspolitiikkaa ja menestyvaa elinkeinoelamaa. Tulonsiirroilla luodaan uutta kysyntaa ja autetaan ihmisia selviytymaan riskeista -ja tata kautta yllapidetaan heidan potentiaaliaan tyollistya uudelleen. Pieni ja avoin talous kuten Suomi on ulkoisille shokeilla ja riskeille altis. Siksi meidan on menestyaksemme ja yhteiskuntaamme rakentaaksemme investoitava riskien hallintajarjestelmiin niin palveluilla kuin tulonsiirroilla.

Kuvassa STAKESin julkaisu Suomalaisten hyvinvointi 2006

Onko Mikkeliin mänijöitä?

Suomen kaupunkien välillä kulkevat junat ovat pahimpia ruuhkahuippuja lukuunottamatta puolityhjiä. Eikä mikään ihme. Edestakainen lippu, ilman minkäänlaisia alennuksia vaikkapa Tampereelle tai Turkuun ylittää parhaimmillaan 50 euron kustannusrajan. Vastaavaan matkaan, ovelta ovelle, kuluu omalla autolla näinä huippukalliin bensiininkin aikoina korkeintaan kolmekymppiä. Miksi siis ajaa junilla?

Suuri osa rautatieliikenteen kustannuksista syntyy kapasiteetin ylläpidosta. Ylläpito maksaa, vaikka ainuttakaan ihmistä ei kuljetettaisi. Kiinteiden kustannusten ollessa korkeita ja muuttuvien matalia, on helppo nähdä, miten junaliikenteen tapainen palvelu soveltuu nimenomaan julkiseksi palveluksi.

Luonnollisesti automatka maksaa kaikkine kustannuksineen (vakuutukset, hankinta ym.) junamatkaa enemmän. Jokaisesta autolla ajetusta kilometristä syntyy todellisia kustannuksia, junalla liikutusta taas ei (mikäli yhteys on jo olemassa). Mutta kun auto on kerran hankittu, kannattaa sillä ajaa. Tämän vuoksi junaliikennettä tulisi subventoida nykyistä enemmän, jotta saisimme siirrettyä matkustajia henkilöautoista juniin.

Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, ettei kiinteiden kustannuksien osuutta laskutettaisi käyttäjiltä, vaan asiakashinta kattaisi lähinnä vain lisääntyneestä liikennöinnistä aiheutuneet kustannukset. Subventio on jo nyt käytössä mm. pääkaupunkiseudun lähiliikenteessä, jossa kulkee lähes 80% kaikista asiakkaista. Kun yhteys on olemassa, kannattaa sitä hyödyntää täysimääräisesti. Junaliikenteen ei julkisena palveluna tarvitse tuottaa voittoa.

Luonnollisesti tämä, kuten kaikki muukin kiva, maksaa. Säästöjäkin kuitenkin syntyisi, kun autot jäisivät koteihin. Kansalaisille jäisi enemmän rahaa käyttöönsä, ympäristövaikutukset olisivat positiivisia, tiestö kuluisi vähemmän jne. Nopeissa junayhteyksissä olisi muutenkin tulevaisuus. Ehkä jonain päivänä kaukana tulevaisuudessa päärata kulkee Helsinki-Vantaan kautta, jossa olisi asema myös Turun ja idän suunnasta tulevalle liikenteelle. Tämä olisi huomattavasti nykyisiä vaihtolentoja tehokkaampi tapa siirtää ihmisiä kansainvälisille lennoille.

Polttaa kesäkatu kuuma...

Hellesäilläkään allekirjoittaneeseen iskee vain harvoin kaipuu siihen "oikeaan aitoon kesään" maaseudun rauhaan. Mökkireissu tai pari kesässä riittää aivan mainiosti ja ajoittain, mikäli mahdollista, on mukava ajella maaseudulla ilman erityistä päämäärää poiketen sinne tänne jäätelön ostoon. Muuten kuulun niihin ihmisiin, jotka nauttivat kesästä nimenomaan kaupungissa.

Nykyisessä asuinpaikassani on kuitenkin Suomen parhaaseen kesäkaupunkiin ja henkiseen kotiini Turkuun verrattuna yksi huomattava heikkous ja se on mukavien rantaterassien puute. Turussa asia on ratkaistu upeasti ottamalla Aurajoen ranta yhteiseen käyttöön ravintolalaivojen muodossa. Terasseja löytyy, hienolla jokimaisemalla varustettuna kaikki, jokaiseen makuun. Viihdyt kaupunkikesässä sitten lippalakissa ja verryttelyhousuissa tai vaihtoehtoisesti bodypaidassa, löydät itsellesi mukavan paikan. Lämpiminä kesäiltoina eivät Auran rannat jää kakkoseksi eurooppalaisille kävelykeskustoille.

Helsingissä on kaupunkialueella upeaa rantaviivaa vaikka muille jakaa, miksi sitä ei siis hyödynnetä? Eiran rannoilla risteilee vanhaa rautatietä ja autot makaavat kauniin maiseman edessä. Kaisaniemen puiston ranta on vesakkoa, vaikka toisella puolella piirtyvät Siltasaaren kauniit rakennukset. Töölönlahden katastrofaalisesta tilasta ei tarvitse edes puhua. Missä ovat viihtyisät ravintolat, terassit ja klubit? Terasseja kyllä riittää, mutta ne sijaitsevat siellä täällä katujen varsilla, parhailla paikoilla nautitaan lähinnä pussioluista. Aikanaan kun keskustatunneli toivon mukaan rakennetaan, voidaan ehkä mm. Kruunuhaan itäranta muuttaa ravintola-alueeksi. Upeita maisemia merelle ja Katajanokalle, lähellä Helsingin vanhaa keskustaa. Sitä odotellessa naatitaan Uutelan kallioilla.

Kuva Aurajoen rannasta Turun keskustasta

Hyväntekeväisyyden hyvää tekevyys

Kesäisen Suomen kaupunkien kaduilla on usein vaikea välttyä hymyileviltä ja auringonpolttamilta nuorilta kansioineen. "Hei, tiesitkö, että pienelläkin lahjoituksella voit tukea tärkeää luonnonsuojelutyötä?" "Kiinnostaisiko toimia lahjoittajana lasten hyväksi?". Tärkeitä asioita ja lahjoitusten kerääjät ovat varmasti kestävin motiivein liikkeellä hyvässä tarkoituksessa. Silti kasvaneessa hyväntekeväisyysbuumissa on mielestäni jotain häiritsevää.

Hyväntekeväisyyttä ovat perinteisesti harjoittaneet erityisesti hienostorouvat ja muu porvaristo ja siihen on liittynyt vahva holhouksellinen aspekti. Tässä on luonnollisesti tapahtunut muutosta, kansalaisjärjestöjen työ ja kohteet poikkeavat usein entisistä malleista, mutta silti aika ajoin kuulee näkemyksiä siitä, miten myös kotimaista sosiaalipolitiikkaa pitäisi suunnata nimenomaan vapaaehtoisten lahjoitusten suuntaan ja pois verorahoituksen piiristä. Samalla keskustellaan siitä, tulisiko lahjoittamista kannustaa mm. veroeduin.

Hyväntekeväisyysvaroilla saavutetaan paikoin hienoja tuloksia, tämä on totta. Silti en ole koskaan innostunut siitä edes ilmiönä, puhumattakaan siitä, että sen varaan voitaisiin rakentaa minkäänlaista sosiaalisen turvan järjestelmää. Tämä johtuu lähinnä varojen yhteiskunnallisesta kohdentumisesta. Tämän lisäksi hyväntekeväisyydellä tehdään raakaa bisnestä. Poptähti ilmestyy mielellään konsertoimaan "hyvän asian puolesta" mukavasti uuden levynsä ilmestymisen alla.

Seuraavaksi joku toteaa, että mikäli ihmiset saadaan kiinnostumaan eriarvoisuudesta sillä, että puhuja on Bono eikä Kofi Annan, niin missä ongelma? Tai jos joku saa myydyksi sen varjolla pari levyä, saadaanhan sen yhteydessä ostettua keskoskaappi tai rokotteita tarvitseville. Ongelma ei olekaan suoraan tässä, vaan se ilmestyy, kun hyväntekeväisyyden kohteet aletaan valikoida pr-arvonsa mukaan. Nappisilmäisille koalakarhuille ja söpöille vauvoille kyllä riittää ymmärtämystä, mutta kuka järjestäisi tukikonsertin vapautuville huumeriippuvaisille vangeille? Tämä yhteiskunnallinen ongelmaryhmä ei saa aikaan positiivisia mielleyhtymiä mahdollisessa asiakaskunnassa.

Allekirjoittanutta häiritsevät erityisesti julkisuudessa suurina hyväntekijöinä paistattelevat huippu-urheilijat. Ympyränajajia pidetään sankareina, kun he lahjoittavat gaalan yhteydessä "huomattavan summan" lastensairaalaan uuden laitteen hankintaan. Samaan aikaan moni heistä kuitenkin muuttaa verotussyistä Monacon tapaisiin veroparatiiseihin. Jos he kerran ovat vakavasti huolissaan Suomen lasten terveydestä, voisivat he maksaa veronsa temppuilematta kotimaahan. Niillä rahoilla palkattaisiin kummasti uusia hoitajia ja ostettaisiin laitteita. On toki totta, että kukaan tai mikään ei pakota näitä henkilöitä tukemaan yhtään mitään ja on eräänlaista solidaarisuutta osallistua tätä kautta. Erityistä sankaruutta en vapaaehtoisessa veronmaksussa kuitenkaan onnistu näkemään, me muut suoritamme tätä sarkaamme joka päivä, emme vain kun kameran linssi kääntyy suuntaamme.

Sairaaloihin, neuvoloihin ja veteraaneille pitäisi riittää rahaa yhteisestä kassasta. Juuri näiden asioiden turvaamiseksi me maksamme veroja. Perusoikeuksien toteutuminen ei saa jäädä kenenkään osalta hyväntekeväisyyden varaan, sillä liian usein siihen liittyy holhous ja kontrolli, jonka lisäksi se on jatkuvasti katkolla. Sen varaan ei ketään voida ongelmissaan jättää.

Kolumni julkaistu Uutispäivä Demarissa 3.7. 2006

Turun kauppakorkeakoulu ja yliopisto yhdistettävä

Turun seutu tarvitsee entistä enemmän elinvoimaisia yrityksiä erityisesti korkean osaamisen alueille. Tällä hetkellä kaupunki ei ole kyennyt luomaan vastaavaa taloudellista menestystarinaa kuin Oulu tai Tampere, joissa tietoteknologinen klusteri on huomattavan voimakas. Näin on käynyt siitä huolimatta, että Turussa toimii kolme yliopistoa ja Suomen suurimpiin kuuluva ammattikorkeakoulu. Turun seudulla ei korkeakouluja olekaan toistaiseksi kyetty hyödyntämään täysimääräisesti aluekehityksen vetureina.

Ongelmia on myös koko suomalaisella korkeakoulukentällä. Oppilaitosverkko on pirstaleinen ja kärsii tehottomuudesta. Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen lukumäärä on liian suuri, jotta laadukas tutkimus viiden miljoonan ihmisen maassa olisi mahdollista kaikkialla. Aluekehityksen kannalta on luonnollisesti järkevää, että meillä on vahvasti profiloituneita korkeakouluja eri puolilla maata. Liiallinen hajautuneisuus kuitenkin tarkoittaa voimavarojen valumista seinien ylläpitoon eikä opetukseen ja tutkimukseen. Keskittämistä ja resurssien kokoamista tarvitaan.

Kun seinistä siirrytään toimintaan, on luontevinta aloittaa pienten yksialayliopistojen liittämisestä osaksi samalla paikkakunnalla toimivia suurempia monialayliopistoja, joko tiedekuntina tai muunlaisina yksiköinä. Turun kauppakorkeakoulu tarjoaa tästä hyvän esimerkin. Opetusministeriö julkaisi 8.3.2006 muistion, jossa pohdittiin Turun yliopiston ja Turun kauppakorkeakoulun yhdistämistä. Ammatti-identiteetistään huolestuneet toki torjuivat esitykset yksikäteen kovan kohun saattelemana, ikävä kyllä liikoja miettimättä.

Kauppakorkeakoulun olemassaolo erillisenä yksikkönä yliopistosta on monella tapaa perusteetonta. Kampukset ovat yhteisiä ja TuKKK:n opiskelijamäärä on verrattain pieni. Yhdistäminen vahvistaisi alueen johtavaa korkeakoulua turvaten laadukkaan ja monipuolisen yliopisto-opetuksen ja tutkimuksen tulevaisuudessakin. Vahvempi yliopisto olisi houkuttelevampi kumppani kansainvälisessä yhteistyössä, jonka painoarvo ja merkitys kasvaa jatkuvasti. Tätä kautta voidaan kehittää innovaatioympäristöä ja lisätä elinkeinotoiminnan mahdollisuuksia. Myös kauppakorkeakoulun kannalta yhdistymisellä olisi etuja. Pienenä korkeakouluna TuKKK ei ole kyennyt luomaan erityisen vahvaa profiilia, sen sijaan vahvan ja kookkaan yliopiston tiedekuntana tai erillislaitoksena sen painoarvo pikemminkin nousisi kuin vähenisi. Erityisen merkittävä tämä vaikutus olisi kansainvälisessä toiminnassa.

Yksialayliopistojen yhdistämiset yhdessä filiaalien aseman uudelleentarkastelun kanssa ovat keskeisiä yliopistojen rakenteellisen kehittämisen kannalta. Huoltosuhteen heikentyessä on elintärkeää kyetä ottamaan koneestamme enemmän kierroksia irti, muuten hyvinvointijärjestelmämme ei kestä. Parhaiten tämä onnistuu siirtämällä resursseja entistä tehokkaammasta ja linjakkaammasta hallinnosta etulinjan palveluihin. Tästä on kyse niin kuntarakenneuudistuksessa kuin korkeakoululaitoksessa.

Mielipidekirjoitus julkaistu Turun Sanomissa 3.7.2006

Kuntauudistus

Synnytys oli pitkä ja vaikea, mutta tulokas tervetullut. Jo enemmän tai vähemmän mahdottomaan solmuun ajautuneelta vaikuttanut kunta- ja palvelurakenneuudistus sai tänään iltapäivällä alustavan muotonsa puitelaissa. Vaikkei esitys täydellinen olekaan, voidaan sen katsoa pääpiirteiltään vastaavan tarkoitustaan. Oleellisimpia ovat työssäkäyntialueeseen perustuvan peruskuntamallin muodostuminen lähtökohdaksi sekä palveluiden tuottaminen lähtökohtaisesti nykyistä laajemmalla väestöpohjalla ilman pakkoyksityistämisiä tai henkilöstön aseman heikennyksiä.

On enemmän kuin toivottavaa, että tänään saavutettu ratkaisu sysää nopeaan liikkeeseen ympäri maata tällä hetkellä jäissä olleet liitosselvitykset. Taloudellisten kannustimien on syytä olla huomattavat tämän tukemiseksi. Valtiollisen ohjausvallan lisäämistä olisi ollut miellyttävä nähdä enemmänkin, tällaisenaan uudistus antaa lähinnä linjauksia ja tavoitteita toimeenpanovastuun säilyessä edelleen kunnilla. Vaikka kaupunkikeskusten asema uudistuksessa vahvistuukin, olisi erityisesti pk-seudun osalta ollut mukava nähdä vieläkin vahvempia ratkaisuja.

Kuntakentän ongelmana on ja uudistuksen myötäkin edelleen jonkin verran pysyy hallinnollinen epäselvyys. Vaikka väliportaan hallintomalleja ei uudistus mukanaan tuonutkaan, yhteistoiminta-alueita syntyy ja erikoissairaanhoitopiirit pysyvät. Kansalaisen on edelleen vaikea tietää mitä missäkin päätetään ja kuka mistäkin on milloinkin vastuussa.

Politiikka on kompromissien taitoa, näin tälläkin kerralla. Molemmat päähallituspuolueet saivat puitelaissa jotain, mitä kutsua omaksi voitokseen. On myös havaittava, että työ on vasta alussa, ruohonjuuritasolla voi edessä olla monia yllätyksiä, mikäli jo nyt huokaistaan helpotuksesta. Poliittisesti mielenkiintoista on, että puitelain valmistuminen, mikäli pakettia ei jostain syystä lähdetä repimään vaaleissa auki, poisti suurimman yksittäisen esteen ja hankauksen punamullan jatkon tieltä. On kiinnostavaa nähdä, miten tämä vaikuttaa tulevan vuoden vaaliasetelmiin.

Hyvinvointivaltio ja historian taakka

Viro, Latvia ja Liettua ovat maantieteellisesti lähellä Suomea, mutta monissa asioissa hyvin erilaisia. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen kaikki nämä maat valitsivat yhteiskuntapolitiikkansa johtoajatukseksi liberalistisen talouspolitiikan sekä nopeasti kasvavien tuloerojen mallin. Pohjoismaista hyvinvointivaltiota ei nähty tavoittelemisen arvoisena, vaan vannottiin ennen kaikkea yksityisen sektorin ja mahdollisimman vapaan markkinatalouden nimiin.

Syitä on kommunismin krapulan lisäksi varmasti monia, mm. se, että nämä maat itsenäistyivät kovin erilaiseen aikaan kuin vaikkapa sodanjälkeinen Suomi. Keynesiläisen talouspolitiikan tai rahapolitiikan mahdollisuudet köyhissä ja pienissä maissa näinä aikoina ovat huomattavasti pienemmät kuin tuolloin. On kuitenkin olemassa myös syvempiä, kulttuurisia syitä, joita aloin pohtia keskustellessani Suomessa asuvien liettualaisten kanssa. Kaikki kiittelivät Suomen toimivia julkisia palveluita ja olivat vaikuttuneita siitä, että Suomen valtio todella välittää kansalaisista. Silti, kun kysyttiin heidän näkemystään siitä, millaiseksi Liettuan tulevaisuus muotoutuu, oli vastaus nopea. "´Tämä systeemi ei ikinä toimisi Liettuassa."

Vastausta tähän varsin yllättävään näkemykseen sopii etsiä ihmisten kokemuksista lähihistorian ajalta. Suomessa ja muissa pohjoismaissa valtiokoneistoon suhtaudutaan lähtökohtaisesti positiivisena asiana. Valtiota kutsutaan hyvinvointivaltioksi, joka on myönteisesti latautunut termi. Poliisiin suhtaudutaan ystävänä ja julkisten palveluiden yksityistämiseen suhtaudutaan varauksella. Kaikki nämä määreet enemmän tai vähemmän puuttuvat jopa vasemmistolaisittain suuntautuneiden ihmisten mielistä ja retoriikasta Baltian maissa. Kokemus on puhunut kauan toista.

Baltian maissa neuvostomiehityksen aikainen valtio jakoi lähinnä niukkuutta ja se oli myös synonyymi poliittiselle sorrolle ja korruptiolle, josta aikaa myöten kasvoi maan tapa. Pahimmillaan valtio riisti kansalaisiltaan vapauden vankileireillä ja ajoi nuoria asevelvollisia kuolemaan Afganistanissa. Luottamus ja lojaliteetti syntyivätkin tästä syystä ennen kaikkea perheen, suvun ja lähiyhteisön keskuuteen. Kun Suomessa luotetaan esivaltaan ja valtioon, entisissä neuvostomaissa luottamus kohdistui omaan viiteryhmään. Kun tämä kaikki otetaan huomioon, ei ole ihme, että vahvan julkisen vastuun omaavien yhteiskunnallisten järjestelmien lähtökohdat eivät näissä maissa ole parhaat mahdolliset.

Venäläinen ystäväni kuvasi elämäänsä Suomessa kerran seuraavasti: "Venäjällä mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy. Suomessa kaikki toimii, mutta mikään ei järjesty." Samalla tavalla hän totesi maksavansa ilomielin tuloistaan veroa Suomessa, jossa hän kokee saavansa rahalleen vastinetta. Venäjällä taas hän pyrkisi välttämään verojen maksua, koska uskoo niiden valuvan paikallisten oligarkkien taskuihin. Kun korruptiosta on tällä tavalla tullut arkipäivää, luottamus koneistoon rapistuu, eikä sitä kohtaan enää tunneta lojaaliutta. Sääntöjä ei koeta tarkoituksenmukaisiksi, vaan niitä pyritään lähtökohtaisesti kiertämään. Säännöt edustavat ennen kaikkea vahvimman valtaa, ei heikoimman turvaa. Tätä kautta molemminpuolisen pettämisen kierre on valmis.

Edellä mainitun valossa on luonnollisesti kuitenkin havaittava, ettei kyse ole moraalin rappeutumisesta, moraalinen toiminta vain kohdistuu eri tavoin. Monet baltit ja venäläiset kummastelevat ja kunnioittavat suomalaisten veronmaksumoraalia tai liikennesääntöjen kunnioittamista, mutta samalla kauhistelevat sitä, miten suomalaisia vanhuksia kuolee koteihinsa kenenkään heistä välittämättä. Samaten he katsovat lähtökohtaiseksi velvollisuudekseen osallistua yhteisen hyvän rahoittamiseen. Tavat, millä sitä kyetään tekemään, kuitenkin vaihtelevat.

Mitä meidän tulisi oppia tästä? Ainakin sen, että valtion tulee ansaita oikeutuksensa joka päivä. Sen tulee tuottaa hyvinvoinnin ja turvallisuuden kautta lisäarvoa kansalaisilleen sekä toimia oikeudenmukaisesti ja tehokkaasti. Valtion ei tule luoda tarpeetonta byrokratiaa tai sääntelyä, sitä kautta se kykenee helposti tuhoamaan sitä kohtaan osoitetun luottamuksen ja myötätunnon. Avainasemassa ovat toimivat palvelut, korruption vähäisyys sekä tarkoituksenmukainen sääntely. Asioiden vastuullinen hoito on ainoa tapa säilyttää ja kehittää luottamusta ihmisten mielissä.

Myös Baltian maissa on toivoa paremmasta. Taloudellinen kasvu on antanut mahdollisuuksia paikata julkisen sektorin palkkakuoppia ja ihmisten vaatimustaso julkisia palveluita kohtaan on alkanut kasvaa. EU:lla on puolestaan erittäin merkittävä rooli korruption vastaisessa taistelussa. On oletettavaa, että erityisesti tätä kautta tulevaisuudessa tulemme näkemään valtion roolin kasvua uusissa EU:n jäsenmaissa, emme suinkaan sen lopullista alasajoa.

Kuvassa Katedros Aikste, eli Katedraaliaukio Vilnassa, Liettuassa

Iloista juhannusta

Iloista ja rentouttavaa juhannusta kaikille! Itse vietän suosikkijuhlaani Yläneen maisemissa kotiseuduilla hyvässä seurassa. Toivottavasti ilmat suosivat! Makkaranpaisto, sauna ja laiturilla seisoskelu odottavat.

Pohjoismaiseen malliin

Yhteiskuntapolitiikka-lehden viime numeroissa on käyty mielenkiintoista keskustelua suomalaisesta hyvinvointipolitiikasta ja julkisen sektorin roolista. Aihetta ovat käsitelleet mm. päätoimittaja Matti Virtanen sekä kansanedustaja Susanna Rahkonen. Viimeisessä numerossa aihetta käsittelee Raija Julkunen, joka kuvaa Suomea Neil Gilbertin termin mukaan "kätketyksi hyvinvointivaltioksi". Tällä termillä tarkoitetaan suuntausta, jossa valtio siirtyy suorista menoista ja omista toiminnoista kohti epäsuoria menetelmiä kuten ostopalveluita, palkkatukia sekä subventioita.

Suomen julkinen sektori on muihin pohjoismaihin verrattuna pieni. Julkisen sektorin työllisyys on meillä selkeästi läheisimpiä verrokkimaitamme vähäisempi. Samalla meillä on lähes puolet suurempi avoin työttömyys kuin lähinaapureillamme sekä vaatimattomammat taloudelliset kasvulukemat. Vaikkei suomalaisissakaan lukemissa ole häpeämistä, kykenee mm. Ruotsi ennakkotietojen mukaan yli 4% talouskasvuun tänä vuonna. Viime vuosina suomalainen talouspoliittinen linja on myös selkeästi perustunut yksityisen sektorin työn edistämiseen, vaikka henkilöstölisäyksiä on tapahtunut myös julkisissa palveluissa. Markkinaehtoisten palveluiden edistäminen -myös peruspalveluissa, on ollut osa julkisen talouden tervehdyttämiskuuria.

Mikäli yksityisessä yrityksessä johtaja toimisi parhaansa mukaan ajamaan yrityksen omaa toimintaa alas tehdäkseen tilaa vihamieliselle yritysvaltaukselle, antaisivat firman omistajat moiselle johtajalle varmasti potkut. Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut, kun kyseessä on ollut kuntien palvelutuotannon ulkoistaminen. Pitämällä veroastetta keinotekoisen alhaalla ja lisäämällä markkinaehtoiselementtejä (mm. markkinavuokrat omilta toiminnoilta), on luotu tilanne, jossa kuntien varat valuvat palveluiden sijasta seiniin. Kun palveluiden taso tällä tarkoituksenmukaisella politiikalla heikkenee, on helppo argumentoida niiden yksityistämisen puolesta. Kuntien talousahdinko toimii myös henkisesti ulkoistamisen puolesta. Lyhytaikaisten säästöjen toivossa on helppo uskoa konsultteihin eikä jäädä miettimään oman tuotannon lisäämistä.

Kun erilaisten hyvinvointivaltiollisten palveluiden merkitys ja tarve väistämättä kasvaa ikääntymisen myötä, on tätä kysyntää pyritty tyydyttämään nimenomaan tukemalla julkisista varoista yksityisiä yrityksiä. On hyvä kysyä: miksi? Kotitalousvähennys on hyvä esimerkki. Sinänsä hyvä uudistus on tullut kalliiksi. Julkusen mukaan veromenetys on ollut sen kokoinen, että samalla rahalla olisi voitu palkata myös tarpeen eikä maksukyvyn mukaan määräytyvä kunnallinen kodinhoitaja. Palveluseteleitä tai muita vastaavia käyttävät lähinnä vain hyväosaisemmat vanhukset, sairaimmista tai yksinäisistä on harvoin kilpailuttamaan palveluitaan.

Toinen merkittävä uudistus on matalapalkkatuki. Voidaan perustellusti kysyä, olisiko näitä henkilöitä voitu paremmin -ja edullisemmin- työllistää julkisesti? Hallituksen esitys arvioi, että tuen piirissä olisi vuodessa hieman alle 100 000 henkeä, kustannus 120 miljoonaa euroa. Yksi tuettu matalan tuottavuuden työpaikka maksaa vuodessa tukena puolentoista sairaanhoitajan verran. Lisäksi matalapalkkatuessa on periaatteellisia ongelmia. Tukea saa, kun maksaa tarpeeksi huonoa palkkaa. Toki on huomattava, että tuki on rajattu varsin haasteelliseen kohderyhmään, yli 54-vuotiaiden työnantajille.

Suomessa tulisi jälleen -tai ehkä ensimmäistä kertaa- ottaa tavoitteeksi pohjoismainen malli. Ruotsin esimerkki on kannustava. Huomattavasti suuremman julkisen sektorin maa menestyy taloudellisessa kilvoittelussa ja työllisyyden hoidossa huomattavasti Suomea paremmin. Julkisilla investoinneilla voitaisiin luoda parempaa hyvinvointia ja lisätä työllisyyttä sekä taloudellista kasvua. Raija Julkunen kysyy artikkelissaan, voisiko olla niin, että mikäli meillä julkisen sektorin mahdollisuuksiin uskottaisiin ja jos kaikkea ei haluttaisi väkisin markkinoistaa, ei työttömyysongelma olisi vieläkin niin polttava ja ettei aina niukkoja resursseja tarvitsisi kuluttaa transaktiokustannuksiin, asioiden selvittelyyn markkinaoikeudessa sekä jatkuvaan uudelleenjärjestelyyn? Tämä on hyvä kysymys.

Seksiä, komisario Palmu

Eduskunta keskustelee tänään täysistunnossaan seksin oston kriminalisointia koskevasta lakiesityksestä. Lakivaliokunta päätyi ehdottamaan alkuperäistä hallituksen esitystä rajoitetetumpaa mallia, jossa seksin osto ei ole yleisesti rangaistavaa, vaan vain silloin kun kyseessä on parituksen kohde tai ihmiskaupan uhri. Tätä esitystä kutsutaan ns. kompromissimalliksi, jolla katsotaan olevan varsin hyvät mahdollisuudet menestyä eduskunnassa. Myös oston yritys olisi rangaistava. Uusi muotoilu pohjautuu perustuslakivaliokunnan näkemykseen siitä, että rajaus toteuttaa perustuslain mukaisen lain tarkkarajaisuuden ja oikeasuhteisuuden vaatimusket alkuperäistä esitystä paremmin.

Uutta muotoilua, jota monet eivät kuitenkaan varmasti tule purematta nielemään, perustellaan edellä mainittujen seikkojen lisäksi myös sillä, että se täyttää myös hallitusohjelman tavoitteet paritukseen ja ihmiskauppaan puuttumisesta. Luonnollisesti se kuitenkin sisältää ajatuksen siitä, että seksipalveluiden ostaminen ei lähtökohtaisesti ole ongelma. Vaikka prostituutioon liittyvät ongelmat niin tasa-arvon kuin terveydenkin kannalta ovat huomattavia, olen itse vastustanut seksin oston kriminalisointia. Rajattu versio on alkuperäistä versiota parempi, muttei vastaa kaikkiin ongelmiin erityisesti mitä tulee uhrien aseman parantamiseen.

Syitä on monia. Kysymys prostituutiosta ja seksipalveluiden ostosta on useimmiten ensisilmäystä monimutkaisempi. On selvää, että kyse on tällä hetkellä erittäin valitettavasta ilmiöstä, jonka taustalla suurimmat syyt löytyvät köyhyydestä ja naisten epätasa-arvoisesta asemasta. Näitä ongelmia ei kuitenkaan ostokiellolla kyettäisi ratkaisemaan. Huomionarvoista on, että täydellisen kiellon valvominen olisi erittäin vaikeaa. Myöskään tilanne, jossa rikokseen yllyttäminen (=seksipalveluiden tarjoaminen) ei olisi rikos, mutta ostaminen on, on ristiriitainen rikoslain periaatteiden kanssa, jossa ylipäätään rikokseen yllyttämistä pidetään yhtä lailla rangaistavana.

Seksipalveluiden oston täydellinen kieltäminen olisi uusi kieltolaki. Kuten sitä, myös tätä lakia pyrittäisiin kiertämään kaikin mahdollisin keinoin. Ilmiön siirtyessä yhä enemmän maan alle, uhrien auttaminen tulee entistä vaikeammaksi. Alalla toimivat itsenäiset ja riippumattomat prostituoidut, joita heitäkin esiintyy, ajautuisivat vaikeuksiin, tosin rajattu versio vastaa heidän ongelmiinsa. On kuitenkin esitetty huomioita, joiden mukaan tämä luo epätasa-arvoistavan elementin heidän ja niiden prostituoitujen välille, jotka eivät kykene vaikuttamaan olosuhteisiinsa.

Arviot itsenäisesti toimivien prostituoitujen määrästä vaihtelevat rajusti, aihetta tutkineen tutkija Anna Kontulan mukaan Suomessa toimivista prostituoiduista parituksen piirissä on vain noin kolmasosa, hallituksen alkuperäinen esitys puolestaan lähtee näkemyksestä, jonka mukaan valtaosa prostituutiosta on erittäin järjestäytynyttä. Tilastojen luotettavuutta suuntaan tai toiseen on vaikea arvioida. Joka tapauksessa tätäkin asiaa on pohdittava, sillä ihmisoikeuksiin kuuluu päätösvalta suhteessa omaan kehoon. Liian usein naisten suojelemisen puolesta käytetyt puheenvuorot ovatkin käytännössä omien moraalikäsitysten puolesta puhumista. Tällöin ollaan eksytty kauas alkuperäisestä tavoitteesta, uhrien auttamisesta.

Nk. kompromissimalli ei ole ongelmaton sekään, sillä myös siihen liittyy vaikeasti toteennäytettäviä olosuhteita ja on aina tulkintakysymys milloin ostaja voi tietää ostavansa seksiä parituksen kohteelta tai ihmiskaupan uhrilta. Usein olosuhteet kuitenkin ovat sellaisia, että näin voidaan helposti katsoa tapahtuvan. Rajatapauksiakin varmasti kuitenkin tulee vastaan. Esitys sisältää näkemyksen siitä, että paritukseen viittaavat mm. se, että kohteeseen saadaan yhteys välikäden kautta tai että korvaus suoritetaan jollekulle muulle kuin itse teon kohteelle. Myös tilanteet, joissa on selvää, että henkilön liikkumavapautta on rajoitettu, ovat rangaistavien piirissä. Nämä olosuhteet paljastunevat rikosta tutkittaessa.

Seksibisnekseen liittyy luonnollisesti laajamittaista riistoa ja tasa-arvo-ongelmia. Paritukseen liittyvät rikokset ovat hirvittäviä, joten niihin olisi puututtava kovalla kädellä. Prostituutio ei kuitenkaan lainsäädännöllä katoa, tarvitaan monipuolisempia yhteiskuntapoliittisia keinoja. Rikollisuuskytköstä saattaisi ehkäistä paremmin toiminnan tuominen osaksi järjestäytynyttä yhteiskuntaa kuin sen ajaminen pois valtavirtayhteiskunnan silmistä. Huomionarvoista on ollut myös se, että koko keskustelun ajan prostituution kanssa jokapäiväisesti työskentelevien mielipiteet kriminalisointia kohtaan ovat olleet huomattavasti kriittisempiä kuin niiden, jotka eivät ole ilmiöön törmänneet. Tätäkin on syytä muistaa asiasta keskustellessa.

Valko-Venäjä

Viikonloppu vierähti Liettuan pääkaupungissa Vilnassa, jossa osallistuin alustajan ominaisuudessa valkovenäläisille ammattiyhdistysaktiiveille tarkoitettuun seminaariin. Aiheenani oli Suomen ja Valko-Venäjän väliset suhteet sekä EU-puheenjohtajuuskauden näkymät. Paikalla oli parisenkymmentä henkilöä eri puolilta maata, joukossaan mm. riippumattoman ammattiyhdistysliikkeen toimijoita sekä toimittajia. Seminaarin järjestelyitä tuki Työväen Sivistysliitto.

Valko-Venäjää on kutsuttu Euroopan viimeiseksi diktatuuriksi eikä suotta. Presidentti Aleksander Lukashenkan hallinnon ihmisoikeushistoria on täynnä väkivaltaa, oppositiohahmojen pahoinpitelyitä ja vangitsemisia sekä vallan keskittämistä presidentin itsensä käsiin vaalivilppiä välttämättä. Maaliskuussa 2006 pidetyt presidentinvaalit, joihin Lukashenka osallistui poikkeuslailla, eivät riippumattomien vaalitarkkailijoiden mukaan olleet rehelliset. Kyseisissä vaaleissa Lukashenka sai 82,6% äänistä. Vaalituloksen väärentämisestä ja todellisen demokratian puutteesta vihastuneiden kansalaisten mielenosoitukset eivät tuottaneet Ukrainan tai Serbian kaltaista tulosta vallanvaihtoineen, vaan maassa on palattu "normaaliin" järjestykseen, kovaan keskusvaltaan sekä järjestöjen ja lehdistön toiminnan tiukkaan valvontaan.

Valko-Venäjän oppositiota vaivaa ahdistelun ja toimintavalmiuksien viemisen lisäksi sisäinen hajanaisuus. Yhtenäistä linjaa ei ole tahtonut löytyä, eikä EU:n ja muiden maiden antamalla tuella ole ollut toivottua vaikutusta. Suomen perusperiaatteet Valko-Venäjän kysymyksessä ovat selkeät. Suomi tukee EU:n ns. kahden raiteen politiikkaa, jossa yhteyksiä maan johtoon rajoitetaan ja jonka vastapainona tukea kanavoidaan kansalaisyhteiskunnan vahvistamiseen ja uusien, ruohonjuuritason kontaktien luomiseen. Valko-Venäjä on EU:n naapuri, eikä Lukashenkan pyrkimyksiä eristää maansa lännestä tule hyväksyä. Tavoitteet ovat hyviä, mutta tulokset toistaiseksi vielä rajallisia.

Mutta miten sitten tukea riippumattoman kansalaisyhteiskunnan toimintaa ja edesauttaa demokratiakehitystä? Tämä ei ole erityisen helppo kysymys. Monet seminaarin osallistujista huomauttivat, ettei EU:n suosima kansalaisjärjestöjen toiminnan tukeminen ole ongelmatonta sekään. Monet riippumattomina toimijoina esiintyvät henkilöt ovat heidän mukaansa tosiasiallisesti Lukashenkan hallinnon tukijoita. Tiedeyhteistyössä saattaa olla mukana yliopistoja, joiden rehtorit ovat olleet vastuussa opiskelijoiden erottamisista vaalien jälkeisten mielenosoitusten aikana jne. Valko-Venäjällä voi usein olla vaikeaa tietää kuka kukakin on.

Toinen syy, mikä vaikeuttaa opposition mahdollisuuksia haastaa vallitseva valta on Lukashenkan hallinnon aito ja laajalle levinnyt kannatus. Erityisesti ikääntyneet ja maalla asuvat kansalaiset kannattavat presidenttiä. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että vahvasti valtiojohtoisessa taloudessa Lukashenka on onnistunut pitämään näkyvän köyhyyden kurissa sekä takaamaan kansalaisille vaatimattoman, mutta vakaan ja hitaasti paranevan elintason. Valko-Venäjän eläkkeet ovat IVY-alueen korkeimpia ja ne maksetaan ajallaan. Tämän lisäksi valtio pitää hintoja alhaalla ja tukee työttömyyttä torjuakseen kannattamattomia yrityksiä. Yhdessä nämä ratkaisut ovat taanneet sellaista sosiaalista turvallisuutta, jota pieneen kulutustasoon ja autoritäärisiin järjestelmiin tottuneet ikäihmiset arvostavat. Laskun maksamisen mahdollistavat edullisen energian takaava suhde Venäjään sekä itänaapurista löytyvät markkinat valkovenäläisille tuotteille. Saavutusten esittelyä sekä poikkeavien näkemysten esittämisen vaikeuttamista helpottaa kontrolloitu lehdistö, radio ja tv. Internetiin valkovenäläisistä pääsee vain harva.

EU:n harkitsemat kauppapakotteet eivät ole täysin vailla ristiriitoja nekään. Kansainvälinen ay-liike on jo vuodesta 2003 alkaen protestoinut Valko-Venäjällä tapahtuvasta jatkuvasta järjestäytymisoikeuden rikkomisesta, jotka saattavat johtaa ns. GSP-etuuksien peruuttamiseen Valko-Venäjän osalta. Toistaiseksi ainoastaan Myanmarilta on peruutettu ko. etuudet. Neuvosto päättää asiasta piakkoin, mutta jo nyt on selvää, että ainakin vientitulojensa vähenemisestä huolestunut Liettua aikoo vastustaa etuuksien poistoa. Etuuksien poisto olisi erittäin vahva poliittinen ele ja saattaisi vaikeuttaa Lukashenkan asemaa. Ongelmana on kuitenkin se, että kontrolloimansa median kautta presidentillä voisi olla mahdollisuus levittää länsimaiden vastaista propagandaa nyt myös konkreettisella esimerkillä varustettuna, puhumattakaan siitä, että etuuksien poisto näkyisi myös tavallisten valkovenäläisten elämässä.

EU-Vilnasta on matkaa Valko-Venäjän rajalle vain muutamia kymmeniä kilometrejä, mutta rajan takana odottaa toinen maailma. Minskistä Helsinkiin on lyhyempi matka kuin Helsingistä Rovaniemelle. Valko-Venäjää ei saa unohtaa. Avain Valko-Venäjän kysymykseen löytynee vain yhteistyössä Venäjän kanssa, joka käyttää huomattavaa valtaa suhteessa naapuriinsa. EU:n on löydettävä keinoja vaikuttaa Venäjän asenteeseen koskien Valko-Venäjän tilannetta ja Lukashenkan hallintoa. G8 on seuraava keskeinen etappi, jossa asiaa on kyettävä nostamaan esille. Järjestelmä, joka riistää nuoriltaan tulevaisuuden horisontin ja valitsee heidän puolestaan sulkeutumisen, sensuurin sekä elämän pelon ilmapiirissä ei voi eikä saa jatkua ikuisesti.

Parempi elämä purkista?

Lääkekustannukset Suomessa ovat karkaamassa käsistä. On vaikea tietää kuinka paljon Suomessa tälläkin hetkellä syödään tarkoituksettomia lääkkeitä, joista sekä kuluttaja että valtio maksavat valtavia summia. Kustannusten kasvu on huikeaa. Sairausvakuutuksen lääkekorvaukset nousivat vuonna 2004 10% edelliseen vuoteen verrattuna, lääkkeiden kokonaismyynti puolestaan 2,3 miljardiin euroon, kasvua 7% vuodessa. Kasvu on ollut jo usean vuoden ajan kymmenen prosentin hujakoilla. Terveydenhuollon sisällä lääkekustannukset ovat ainoa selkeästi kasvava menokohde.

Uusia ja parempia hoitoja sekä parantuvaa terveyttä, josta kannattaakin maksaa? Osin varmasti sitäkin, mutta liian usein lääkkeiden kasvavan kulutuksen taustalla on liiketaloudellinen motiivi. Tuttu on tilanne, jossa yhä useampi terveyskeskuslääkäri allokoi potilaitaan yksityiselle sektorille henkilökohtaisen taloudellisen voitontavoittelun nimissä. Sama koskee myös lääkkeitä, Lääketeollisuus on hyvä kestittäjä ja apteekkitoiminnassa katteet kovia.

Sellaisiin sairauksiin, joita ei vielä aiemmin sairauksiksi miellettykään, kehitellään kovaa vauhtia lääkkeitä, joita myönnetään auliisti. Kiihkeätahtisessa, nuoruutta ja terveyttä ihannoivassa maailmassa markkinarako erilaisille helpoille ja nopeille ratkaisuille on selkeä. Harva kyseenalaistaa sitä, tarvitsemmeko me kaiken tämän ja ovatko kaikki lääkekuurit hyödyllisiä potilaalle? Kun valtion piikki on auki, on yksilöiden helppo olla huolehtimatta sen paremmin kustannuksista kuin tarkoituksenmukaisuudestakaan, vaikka he lystin lopulta veroina tai muina kustannuksina maksavatkin.

Lääkekustannusten hillinnän tarpeesta voivat (miltei) kaikki olla yhtä mieltä, mutta miten tämä tulisi toteuttaa? Mistä löytyisi tänä päivänä se taho, joka voisi kansalaisille sanoa: "tätä lääkettä sinä et aidosti tarvitse". Lääkäri ei sitä aio tehdä, kansanedustajalle tai ministerille se olisi suoranainen poliittinen itsemurha. Ihmiset luonnollisesti ja ymmärrettävästi haluavat tarttua kaikkiin tilaisuuksiin vointinsa ja terveytensä parantamiseksi ja vaatimus siitä, ettei heidän tarpeisiinsa vastattaisi kaikin käytettävissä olevin tavoin, tuntuisi heistä varmasti epäreilulta. Omavastuiden nostaminen epätasa-arvoistaisi kansalaisia entisestään, joten siitäkään ei ratkaisua löydy.

Kustannuskehityksen suitsimiseksi sekä tarkoituksettomien lääkekuurien vähentämiseksi tulisikin etsiä keinoja, jossa tarveharkintaa lisätään ja bisneksentekomahdollisuus poistetaan. Lääkevaihto oli hyvä alku, muttei riitä. Eräs tällainen toimenpide voisi olla apteekkijärjestelmän siirtäminen valtion haltuun. Ruotsissa vähittäishinnat ovat vain 87% Suomen tasosta (vaikka tukkuhinnat ovat Suomessa alhaisempia). Ruotsissa apteekkitoimintaa pyörittää Alkoon verrattava julkinen yritys.

Tulevaisuudessa reseptilääkkeitä voisikin saada julkisista apteekeista, joilla ei olisi tarvetta taloudelliseen voitontavoitteluun. Muita hyviä keinoja voisivat olla mm. nykyistä parempi valvonta sen suhteen mitä lääkkeitä ylipäätään markkinoille tuodaan sekä parempi luokittelujärjestelmä. Samassa yhteydessä tulisi tarkastella kriittisesti lääkärien mahdollisuuksia toimia sekä julkisella että yksityisellä puolella. Tämänhetkinen tilanne, joka antaa tilaa järjestelmän väärinkäytöksille oman henkilökohtaisen voitontavoittelun nimissä, on kestämätön. Pelisääntöjä tarvitaan.

Sairaanhoitoa tulisi kehittää siten, että raskaita toimintoja keskitetään entistä enemmän. On kummallista, että ihmiset ajavat kyllä surutta Porvoosta Helsinkiin kaksi kertaa viikossa tekemään ostoksia, mutteivät haluaisi synnyttää siellä kahta kertaa elämässään. Erikoistuneet laitokset ja niiden yhteyteen luotavat kodinomaiset olosuhteet toipilaille ovat tulevaisuutta. Tätä kautta voidaan siirtää rahaa ns. seinistä toimintaan ja nauttia suuruuden ekonomian ja asiantuntemuksen keskittymisen eduista. Myös erikoissairaanhoidon valtiollistaminen pois kunnilta olisi tervettä kehitystä. Nykyistä vahvemmat peruskunnat hoitaisivat perusterveydenhuollon hyvin, muut toiminnot voisivat olla valtion hallussa.

Euroopan ja suur-Turun kevät

Kevät on jo pitkällä ja eduskunnassa auringon lisäksi mielialoja lämmittävät ja osin jopa kuumentavat kuntarakenne sekä EU:n perustuslaillinen sopimus. Puheenjohtajuuskausi tuo huomattavaa painetta sopimuksen ratifiointiin ja kunta- ja palvelurakenneuudistuksen puolella kyseessä on hallituksen uskottavuus. Pelissä on paljon, eikä pelin politiikalta vältyttäne kummassakaan asiassa, vaikka muuta toivoa sopisi.

Perustuslaillinen sopimus, kaikessa epätäydellisyydessään on selkeä edistysaskel niin demokratian kuin avoimuudenkin tiellä. EU tarvitsee selkeyttävää sääntöuudistusta. Suomen liittyminen niiden maiden joukkoon, jotka kannattavat paitsi syvempää, myös parempaa integraatiota, on tärkeä viesti siitä huolimatta, ettei sopimus sellaisenaan koskaan tulekaan voimaan. Sisällöstä on todettava, että vanhan sananlaskun mukaan "paras on hyvän pahin vihollinen". Tämä pitää paikkansa myös tässä tapauksessa.

Sopimuksen lopullinen kohtalo on vielä auki, sillä näkemyksiä kohta 27 maan unionissa on useita. Suomen kaudella on syytä saada aikaan jonkinlaisia johtopäätöksiä asiasta. Haastetta riittää. Kansainvälisessä viitekehyksessä onkin mielenkiintoista huomata, että oikeiston hallitsemassa Ranskassa luonnosta kritisoitiin markkinaliberalistiseksi, kun taas demarivetoisessa Britanniassa sitä pidettiin monin paikoin aivan liian sosialistisena. Eräänä vaihtoehtona keskusteluissa tulee varmasti elämään eräänlainen karsittu versio sopimuksesta, jota ei enää kutsuttaisi perustuslaiksi.

Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen osalta eletään ratkaisevia aikoja. Haasteissa olevan uudistuksen osalta eduskunnassa on kuultu huomattava määrä viisastelua sen kuuluisan takin teosta, josta ei "saatu tuluskukkaroakaan". Tämä kritiikki on kuitenkin osin aiheetonta, maassa on menossa lukuisia yhdistymis- ja yhteistyöselvityksiä, joita ei varmasti olisi saatu aikaan ilman selkeää poliittista viestiä. Kunnanäidit ja –isät ovat nyt liikkeellä ja innostuneita. Heitä voisi olla vaikea saada uudelleen mukaan, mikäli nyt ei saada selkeää tulosta aikaan.

Turun seutu kärsii heikosta väestönkehityksestä, eikä talouden tunnusluvuissakaan ole hurraamista. Muutoksia ja kehittämistä siis tarvitaan, muuten eivät palvelut pelaa eikä työpaikkoja synny. Kuntauudistuksen yhteydessä olisi erinomaisen tärkeää kyetä luopumaan nyt yksilöinä jostain saadaksemme pitemmällä aikavälillä kaikki yhdessä enemmän. Siinä mielessä tilanne muistuttaa EU:iin liittymistä, vain mittakaava on erilainen. Kaarinan kohdalla tämä voi tarkoittaa vain yhtä asiaa, hyvin suunniteltuun tahtiin toteutettua kuntaliitosta Turun suuntaan. Tarvitaan johtajuutta. Kuka käynnistäisi "Suur-Turun kevään"?

Kolumni julkaistu Kaarina-lehdessä 7.6. 2006

Koulu se on mikä kannattaa

Suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuuden menestys riippuu koulutuspolitiikkamme onnistumisesta. Vaikka peruskoulujärjestelmämme tuottaakin kiistatta laadukkaita ja kansainvälisesti kadehdittuja tuloksia, on meillä huomattavasti parantamisen varaa. Suomalaisnuoriso ei ole yhteiskunnallisesti tiedostavaa eikä nuoriamme kiinnosta vaikuttaminen tai aktiivinen kansalaisuus samoissa määrin kuin muualla Euroopassa asuvia ikätovereitaan. Osasyynä tähän on jopa liiaksi luonnontieteisiin keskittynyt opetussuunnitelma sekä oppilaitoksissa usein ilmenevä suoranainen politiikka-allergia. Silloinkin kun arvovalintoja pohditaan, ei niitä suhteuteta tai pyritä yhdistämään yhteiskunnalliseen vallankäyttöön tai poliittiseen järjestelmään. Niin, aivan kuin asioiden arvottaminen ja niihin uskominen ei olisi poliittista toimintaa.

Tulevaisuuden koulun tulee kannustaa entistä enemmän yhteiskunnalliseen osallistumiseen. Tämä on keskeistä jo kansanvallankin takia. Ongelma ei kuitenkaan kohdistu pelkästään peruskoulutasolle tai toiselle asteelle. Tietoisuutta yhteiskunnallisista olosuhteista tulee kyetä lisäämään kautta linjan. Allekirjoittanut on päässyt miltei yhteiskuntatieteiden maisteriksi ilman, että kukaan on hetkeksikään pysähtynyt selittämään, miten vaikkapa työmarkkinajärjestelmä toimii. Mikäli tilanne on sittemmin toisella asteella parantunut, hyvä niin, mutta uskallan epäillä. Yliopistojen opetussuunnitelmista sitä on kuitenkin toistaiseksi turha etsiä. Tähän tarvitaan muutosta.

Paitsi aktiivisen kansalaisuuden tavoite, on koulutuspolitiikkamme kyettävä tulevaisuudessa tukemaan entistäkin paremmin kansalaisia rakennemuutoksessa sekä edesauttaa yhteiskuntaamme paitsi selviytymään globalisaation haasteista, myös auttaa näiden haasteiden muuttamisessa mahdollisuuksiksi. Tulevaisuuden aktiivisessa hyvinvointivaltiossa koulutus tulee ymmärtää sellaisena perusoikeutena, josta nauttiminen ei pääty peruskouluun. Elinikäisen oppimisen tulee olla reaalinen mahdollisuus ja jokaisen oikeus, ei vain strategioita ja raportteja koristava iskulause. Käytännössä tämän tulee tarkoittaa eräänlaista uutta sosiaalivakuutuksen osaa. Osaamisen vanhentuminen on nopean muutoksen maailmassa riski siinä kuin sairaus tai työttömyyskin. Yhteiskunnan tulee tukea työntekijöitä osaamisensa ylläpidossa, toisin sanoen tehdä osaamisen kehittäminen taloudellisesti mahdolliseksi ja järjestää sellaiset lainsäädännölliset puitteet työelämälle, joiden piirissä tämä voi tosiasiallisesti tapahtua.

Osaamisvaatimusten kasvaminen alasta riippumatta sekä mahdollisimman monen nuoren pelastaminen syrjäytymiseltä koulutusputkeen vaatii paljon erityisesti nivelvaiheilta. Yksilöllisempää otetta opetuksessa tarvitaan, jotta myös oppimisvaikeuksista kärsivät oppilaat kyetään huomioimaan. Yhteistyötä erityisesti toisella asteella on lisättävä nuorisokoulun hengessä. Tällä hetkellä moni lukion kävijä tarvitsisi konkreettisempaa tietoa ammateista ja moni ammattiin opiskeleva jää vaille sellaisia valmiuksia, joita hän työssään tarvitsee kuten kulttuurien kohtaamisen kykyä tai riittävää kielitaitoa. Kun tulevaisuuden työmaana on koko maailma, ei pelkällä jätkähuumorilla pärjää. Tämä on syytä tiedostaa paitsi oppilaitoksissa, myös työelämässä ja etujärjestöissä.

Kolumni julkaistu Uutispäivä Demarissa 5.6.2006

Kummallista, turvatonta

Pätkätyö, vuokratyö, osa-aikatyö. Pätkäelämä, osa-aikaelämä? Nyky-yhteiskunnassa perin tuttua liian monelle. Ongelmasta kärsivät erityisesti korkeakoulut. Vaikka julkisella sektorilla on tämän hallituksen aikana kyettykin lisäämään vakituisten työsuhteiden määrää, on korkeakoululaitos jäänyt jälkeen tästä kehityksestä. Tämä on kummallista ottaen huomioon sen tosiseikan, että kaikissa raporteissa ja toimenpideohjelmissa nimenomaisesti korostetaan koulutuksen ja tutkimuksen merkitystä kansakuntamme tulevaisuuden kannalta. Teot ja puheet eivät vastaa toisiaan.

Ongelmana on liiallinen projektiajattelu. Kun rekrytointi ja tutkimusaiheet keskittyvät yksittäisiin projekteihin, ei kunnollista perustutkimusta ja -osaamista synny. Projektit ovat usein lyhyitä ja jo niiden ollessa käynnissä on kiire hankkia joko jatkorahoitusta nykyiselle tai etsiä kokonaan uusia työsuhteita. Ei ihme, jos laatu kärsii tutkijoiden keskittymiskyvyn harhaillessa tutkittavan aiheen sijasta rahoituksen etsinnässä. Vastaaviin ongelmiin törmätään usein myös kansalaisjärjestötoiminnassa. Projektit ovat hyviä tapoja kokeilla uusia toimintamuotoja ja ideoita, mutta perustoimintaa ei niiden varaan voida rakentaa.

Korkeakoululaitos on yksi hyvä esimerkki, mutta ilmiö on laajempi. Siinä riskiä ja tulosvastuuta ulkoistetaan työntekijöille. Lyhyellä aikavälillä työnantajan näkökulmasta, oli hän sitten julkinen tai yksityinen, tilanne voi olla toivottava. Kustannuksia kyetään hallitsemaan ja henkilöstön käyttö on joustavaa. Pitkän aikavälin tavoitteet kuitenkin kärsivät. Työntekijä ei sitoudu, hän ei koe yritystä tai instituutiota omakseen eikä edes välttämättä koe kiinnostuvansa sen kehittämisestä.

Entäpä yksilöt? Sosiologi Richard Sennett kuvaa aikamme ihanneihmistä kuluttajana. Hän hankkii innolla uutta, joustaa ja vaihtaa paikkaa. Maailma on hänelle mahdollisuuksia täynnä. Kuulostaa hienolta, muttei vastaa todellisuutta. Sennettin, kuten kotimaisista tutkijoista muun muassa Juha Siltalan, mukaan moni kärsii stressistä, epävarmuudesta ja merkityksettömyyden tunteesta. Joustomahdollisuudet ovat hienoja ja tavoiteltavia, mutteivät tilanteessa, jossa niistä tulee valinnan sijasta pakollisia. Samaa kertovat asennetutkimukset. Vaikka työpaikkoja syntyy maassamme paljon ja talous kasvaa, pelkäävät ihmiset oman työnsä menettämistä ehkä enemmän kuin koskaan.

Mistä vastaus? Yhteiskuntaan olisi kyettävä palauttamaan luottamus. Tällä tarkoitan luottamusta niin yhteiskunnallisia instituutioita kuin kanssaihmisiä kohtaan. Luottamusta siihen, ettei epäonnistuminen tai työsuhteen päättyminen tarkoita henkilökohtaista katastrofia. Tämä vaatii aktiivista hyvinvointivaltiota, panostuksia sosiaaliseen turvaverkkoon, elinikäiseen oppimiseen ja työn löytämisen helpottamiseen. Pääomaliikkeiden maailmassa voimme pärjätä vain investoimalla ihmisiin, ei suojelemaan kannattamattomia yrityksiä tai vanhentuneita rakenteita. Samalla lainsäädännöllä on vaikutettava erityisesti julkisen sektorin määräaikaisuuksien määrään. Tämä työ on jo hyvässä alussa, sitä tulee jatkaa.

Kolumni julkaistu Elämäntapaliiton Myötäote-lehdessä 2.6.2006