Oikean ja vasemman laidan osaamista

Suomessa vallitsee lähes liikuttavan yksimielinen käsitys siitä, että osaaminen ja sen parantaminen on kansakuntamme ainoa mahdollisuus selviytyä globalisaation ja väestön ikääntymisen haasteesta. Tämä onkin kiistaton fakta. Erimielisyyksiä sen sijaan alkaa syntyä, kun puhutaan siitä, miten osaamispanostuksia tulee kohdentaa ja keiden tulee osata ja mitä.

Itseään suurimpina osaamisen puolustajina markkinoivat tahot ovat usein niitä tahoja, jotka haluaisivat rajoittaa koulutukseen hakeutumista. Edunvalvontaintressinäkökulmasta tämä on varsin ymmärrettävää, yhteiskunnallisesta sen sijaan ei. Kyky- ja osaamispuolue Kokoomus on kunnostautunut lähinnä vaatimuksillaan vähentää työttömien koulutukseen varattuja aktiivisen työvoimapolitiikan varoja. Tämä on täysin väärä suunta. Suomi laahaa edelleen kaukana takana vaikkapa Tanskan osaamispanostuksista kyseisiin toimenpiteisiin. Tanskan työttömyys on pieni, Suomen suuri. Olisiko työvoimakoulutuksen tasolla ja resurssoinnilla jotain tekemistä asian kanssa?

Osaamisen pitää kuulua kaikille, ei vain muutamille harvoille. Tämän vuoksi osaamispanostuksia tulee suunnata myös muualle kuin korkeakouluihin. Yhtä tärkeää kuin panostaa muutamiin huippuyksiköihin ja -yksilöihin, joiden pysymisestä maan rajojen sisäpuolella ei ole takeita, on huolehtia koko kansan osaamisesta. Tässä on olennaisin ero sosialidemokraattisen ja kokoomuslaisen osaamispolitiikan välillä. Oikeisto vaatii väestöryhmien välisten koulutuksellisten erojen kasvattamista, vasemmisto niiden vähentämistä. Voidaan perustellusti kysyä, kumpi on Suomen ja suomalaisten kannalta parempi tie? Mahdollisuuksia kaikille, vai vain muutamille harvoille? Kerran huti, aina ulkona. Uutta mahdollisuutta ei tule.

Tulevaisuuden työelämä tulee olemaan aina kiivaammassa muutoksessa. Yhdellä ammatilla ei pärjää, tarvitaan oppimisvalmiuksia ja jatkuvaa kouluttautumista. Tämän vuoksi osaamispolitiikan kohteena tulee olla koko kansa. Sillä, että niiltä, joiden valmiudet kohdata muutos ovat olleet heikoimmat, halutaan mukaanpääsymahdollisuudet viedä, ei palvele kenenkään etua. Tuloksena ovat suuret kulut pidemmällä aikavälillä sekä entistä suurempi syrjäytyneiden joukko.

Huomioita päivälle

Muutamia huomioita kiireiseen päivään. Vaikka ajattelin tahdin hieman helpottavan syksyn alkukaaoksen jälkeen niin voipi olla, että jarrutusta saa odottaa jouluun asti.

1. Varsinais-Suomen demarit saivat merkittävää vahvistusta listalleen, kun Turun entinen piispa Ilkka Kantola iloitti asettuvansa ehdolle maaliskuun vaaleissa SDP:n listalle. Tervetuloa! Kantola on eräs niistä henkilöistä, joiden kaltaisten liberaalien ihmisten vuoksi kirkolla on allekirjoittaneenkin mielestä vielä toivoa.

Edellä mainitun lisäksi Kantolan ehdokkuus on hieno osoitus siitä, ettei ainoa tapa asettua ehdokkaaksi SDP:n listalle ole vuosikymmenten uurastus puoluetyössä ja uskollisuus työväenyhdistystoimintaa kohtaan. Näitäkin tarvitaan, mutta niin tarvitaan myös uusia ilmeitä ja ihmisiä sekä ennakkoluulotonta meininkiä. Kertakaikkiaan hienoa.

2. Vaaliteesejä alkaa ilmestyä suunnasta jos toisestakin. SAK julkaisi tänään omat tavoitteensa tuleviin vaaleihin. Kannattaa tutustua ja kertoa sen jälkeen missä näkyy pysähtyneisyys, mielenkiintoisia näkemyksiä mm. koulutuspolitiikasta. Järjestöllä tulee olemaan tekemistä omien näkemyksiensä promotoinnissa, mikäli tuore tutkimustulos pitää paikkansa myös vaalipäivänä.

3. Eilinen kokemukseni Rovaniemen lentokentältä osoitti jälleen sen, että Suomessa kannattaisi olla vanhemmuuden osalta huomattavasti enemmän huolissaan joidenkin heteroparien lapsien saannista kuin murehtia sitä, kiusataanko sellaista lasta koulussa, jolla on kaksi isää tai äitiä ja miten tämä vaikuttaa lasten psykologiseen kehitykseen. Todistin konetta odotellessani masentavaa tapausta.

Isä, n. 40v ja pieni tyttö, ehkäpä 4v odottivat pääsyä Helsingin-koneeseen kentän kahvilassa. Isä oli ilmeisesti osallistunut metsästysreissuun, josta hän kailotti kaverilleen puhelimessa tytön istuessa vieressään. "Vittu kuule riekkoa ammuin vittu sinne kanervikkoon vittu jäi vittu ei löytynyt perkele. Mut se toinen vittu osuin ja vittu voitko kuvitella pää irtos mut silti vittu se juoksi karkuun vittu."

Verbaali-ilotulituksen lisäksi tupakansavua puhalleltiin surutta tytön suuntaan, joka joutui sitten köhien siirtämään leikkinsä lattialle. Koneeseen onnellinen perhe ehti juuri ja juuri, viimeinen mitä kahvilassa kuulin oli kun porttia jo alettiin sulkea, oli "isi vetää vielä yhden röökin ni sit mennään." Eli sitä myöten myös lapsiasiainvaltuutetulle tiedoksi. Ydinperhe ei aina rokkaa.

Vielä neljäntenä maininnan arvoisena ilmiönä voitaneen todeta SONKn puheenjohtajakamppailun siirtyneen internetaikaan. SONK valitsee uuden puheenjohtajan marraskuun liittokokouksessaan Helsingissä. Ehdokkaita on kaksi, Paavali Kukkonen ja Mikko Koskinen. Paavali on SONKn nykyinen pääsihteeri, Mikko puolestaan SYL:n hallituksen jäsen. Molemmat ovat avanneet blogit, joten käykää tutustumassa piakkoin ilmestyviin näkemyksiin.

Kolmikannasta ja suomalaisesta mallista

Kolmikanta ja suomalainen talouspoliittinen malli noussevat jälleen vaalien alla keskustelunaiheeksi, kuten luonnollisesti pitääkin. Oikeisto tulee todennäköisesti kritisoimaan suomalaista mallia jäykäksi ja ajan haasteisiin vastaamattomaksi. Jälleen kerran on syytä katsoa tarkemmin ja puhua imagojen sijasta asioista.

Suomen malli on monella tapaa omaleimainen. Meillä asioista sovitaan tavalla, joka yhdistää markkinatalouden ja solidaarisuuden. Näin ei olisi, ellei työntekijäjärjestöillä olisi merkittävää roolia yhteiskunnassa. Tällöin mallina olisi työnantajan sanelu. Onkin syytä kysyä, eikö nykymalli ole monella tapaa demokraattisempi ja "vastakkainasetteluita purkavampi" kuin sen vaihtoehto?

Sen lisäksi, että maassa on kyetty nopeaan taloudelliseen kasvuun ja työllisyyden nousuun, on julkinen talous vahvistunut ja olemme kyenneet merkittäviin saavutuksiin mm. liittymään euroalueeseen. Tämä tuskin olisi onnistunut ilman yhteistä tahtoa, joka muodostuu ja luodaan nimenomaan yhteisissä pöydissä. Tämäkö on sitä paljon puhuttua "dynaamisuuden puutetta"?

Kun ay-liikettä ja erityisesti SAK-laisia liittoja arvostellaan siitä, että niiden asema suomalaisen yhteiskuntapolitiikan kentässä on liian keskeinen, niin mitä itse asiassa arvostellaan? Sitä, että miljoonan ihmisen edunvalvontajärjestö saa äänensä kuuluviin? Eikö tämä juuri ole sitä järjestöjen mukaankytkemistä päätöksentekoon, josta mm. vihreät niin mieluusti puhuvat? Ehkä ongelma onkin se, mistä puhutaan? Elinkeinoelämä ei valita, kun ay-liike ottaa sitä miellyttäviä kantoja. Harva kansalaisjärjestö myöskään yltää ammattiliittojen jäsenmääriin eikä niissä ole vapaita vaaleja, joissa edustajat valitaan.

Sopimusjärjestelmä luo vakautta ja ennustettavuutta, jotka ovat Suomen kaltaiselle maalle elintärkeitä. Järjestelmämme avulla kykenemme nopeasti vaikuttamaan kansalliseen makrotaloudelliseen ympäristöömme. Rahapolitiikan poistuttua kansallisesta keinovalikoimasta työmarkkinapolitiikan merkitys on korostunut entisestään.

Keskitetyllä järjestelmällä on huomattavia etuja myös siitä näkökulmasta, että se säästää huomattavasti yksittäisten työnantajien sopimuskustannuksia. Jos kaikki neuvottelut pitäisi käydä kokonaisuudessaan paikallistasolla, ei siitä hyötyisi lopulta juuri kukaan. Paikallista sopimista voidaan toki lisätä, mikäli neuvotteluolosuhteet paikallisesti sen sallivat ja perusperiaatteista sovitaan keskitetysti. Näin kukaan ei jää täysin osattomaksi.

Samanaikainen puhe pääoman ja omistajien vallan lisäämisestä palkansaajien kustannuksella sekä "vastakkainasettelujen lopettamisesta" ovat keskenään valitettavan ristiriitaisia. Millaista yhteiseen hiileen puhaltamista on se, että tasa-arvoisemmasta asetelmasta halutaan siirtyä epätasa-arvoisempaan? Vai onko joku Suomessa aivan vakavissaan sitä mieltä, ettei pääomaintressejä kuunnella riittävästi ja että elinkeinoelämällä on liian vähän valtaa suhteessa valtioon ja työntekijöihin?

Kolmikanta on erinomainen väline sitouttaa keskeisiä yhteiskunnallisia tahoja yhteisiin päätöksiin ja luoda sosiaalista eheyttä yhteiskuntaan. Tulokset puhuvat jo nyt puolestaan. Rohkeampia ratkaisuja tarvitaan edelleen, eikä sen paremmin järjestelmä kuin maailmakaan ole valmis. Kuitenkin välineenä sopimusjärjestelmä ja kolmikanta ovat hyvä pohja myös tulevaisuuden menestykselle. Vientituotteiksi niistä tuskin sellaisenaan vahvan kulttuurisidonnaisuutensa vuoksi on, mutta periaate yhteisestä sopimisesta ja konsensuksen rakentamisesta kelvannee malliksi kenelle tahansa.

Tiedote 13.10.

Demariopiskelijat iloitsevat hedelmöityshoitopäätöksestä

Sosialidemokraattiset Opiskelijat SONK ry iloitsee eduskunnan päätöksestä sallia jatkossakin hedelmöityshoidot myös yksinäisille naisille ja naispareille. Kyseessä on merkittävä voitto yhdenvertaisuudelle ja tasa-arvolle sekä voimakas signaali erilaisten perheiden samanarvoisuuden puolesta.

Suomi tarvitsee entistä enemmän toivottuja ja rakastettuja lapsia, joilla on oikeus saada alkunsa turvallisissa oloissa. SONK kiittää kaikkia niitä kansanedustajia puoluerajoihin katsomatta, joilla oli rohkeutta äänestää avarakatseisuuden puolesta ahtaita ennakkoluuloja vastaan.

Lisätietoja:
Esa Suominen
puheenjohtaja
Sosialidemokraattiset Opiskelijat SONK ry
050 53 27 366
esa.suominen@sonk.fi

Uuteen Eurooppa-henkeen

Euroopan Unionin kannatus Suomessa on puheenjohtajuuskaudesta huolimatta alhaalla. Syitä tähän on monia. Perustuslaillisen sopimuksen kohtalo, huono julkisuuskuva, tarkoituksenmukaisuudeltaan arveluttavien lakiesitysten esiinnosto sekä sellainen tarpeeton sääntely, jotka uutisoidaan näyttävästi heikentävät kansalaisten luottamusta yhteiseen Eurooppaan.

EU-vastaisuudella ratsastavat poliitikot, etunenässä Timo Soini ja Esko Seppänen väittävät Suomen menettäneen, ja edelleen menettävän, itsenäisyyttään ja itsemääräämisoikeuttaan osallistumalla eurooppalaiseen yhteistyöhön. Yleisen skeptisyyden ja edistyksellisen ajattelun puuttumisen aikana tämä kritiikki uppoaa hedelmälliseen maaperään, siitä huolimatta, että se on, kuten on koko ajan ollut, erittäin kaukana totuudesta.

Suomen asema itsenäisenä valtiona on tänä päivänä, erityisesti EU:n ansiosta, vahvempi kuin koskaan. Sen, minkä olemme mahdollisesti muodollisesti menettäneet, olemme saaneet käytännössä. Ns. itsenäisyytensä aikana Suomi katsoi maailmaa ja Eurooppaa joko Tukholman, Berliinin tai Moskovan kautta, nyt maamme on unionin täysivaltainen jäsen. Lisäksi suuri osa kansalliseen toimintaympäristöömme vaikuttavista ilmiöistä ovat luonteeltaan globaaleja. Niitä vastaan ei eristäytyminen auta, eikä niihin kyetä kansallisilla ratkaisuilla juurikaan vaikuttamaan. Suvereniteetin luovuttamisella lisäämme kansallista toimintatilaamme, emme vähennä sitä.

Edelleen jatkuva laajentuminen aiheuttaa myös pelkoja. Onkin syytä kysyä ovatko Romania, Bulgaria sekä erityisesti Turkki valmiita jäsenyyteen? Monin paikoin näin ei varmasti ole. Se, millä aikataululla näitä maita integroidaan yhteiseen unioniin voi olla arvioinnin kohteena, mutta itse ideassa, laajentumisessa itään ja etelään, on kyse EU:n alkuperäisestä perustehtävästä, rauhasta. On kaikkien edun mukaista, että poliittista ja taloudellista integraatiota viedään niin pitkälle, ettei sota ole enää mahdollista. Tämä vaatii eurooppalaisen ymmärtämyksen ja tietoisuuden kehittämistä ahtaan kansallisuusaatteen sijaan.

Kansallisten pääkaupunkien poliitikot ovat monella tapaa vastuussa EU:n kannatuksen alhaisuudesta. EU-lainsäädäntö ei tule voimaan ilman kansallisten hallitusten kannatusta aiheelle. Mahdollisuudet tarkoituksenmukaisempaan lainsäädäntöön ja ns. turhan sääntelyn vähentämiseen ovat myös valtioilla. Siksi EU:ta aiheesta arvostellessa tulisi muistaa myös oma vastuu. EU:n aikaansaamista hyvistä vaikutuksista, jotka usein ovat epäsuoria, otetaan mieluusti kunnia kansallisen politiikan hyvänä onnistumisena, epäonnistumiset taas on mukava laittaa Brysselin piikkiin.

Mitä siis tarvitaan, paitsi eurooppalaisen yhteisen tietoisuuden entistä parempaa luomista ja vastuullisempaa politiikkaa? Yhtenäisempää yhtenäistä poliittista tavoitteenasettelua ja konkreettisia tavoitteita erityisesti sosiaalisen ulottuvuuden saralla. Kansalaiset odottavat EU:lta konkreettisia hyötyjä jokapäiväisen elämänsä parantamisessa. EU:n tulee ottaa rooli sosiaalisten tavoitteiden edistäjänä ja mahdollistajana, ei hyvinvointivaltioiden rapauttajana, joka sen kuva tällä hetkellä, syystä tai ei, usein on.

Esimerkkeinä tällaisista tavoitteista olisivat yhteiset säännöt tiettyjen verojen keräämiselle, työntekijäjärjestöjen aikaisempaa vaikuttavampi osallisuus päätöksenteossa, verokilpailua vastaan toimiminen sekä minimistandardit sosiaaliselle suojelulle. Strateginen suunnittelu vaatii aivoja, proaktiota. Nyt hajanainen, eri pääkaupungeissa sijaitseva poliittinen tahto olisi jälleen jollain aikavälillä kyettävä muodostamaan yhtenäiseksi, yhteisiksi aivoiksi. Tämä voisi tapahtua nimenomaan sosiaalisen ulottuvuuden rakentamisen ympärille.

Anna Politkovskaja

Eilinen suru-uutinen Anna Politkovskajan murhasta oli monella tapaa järkyttävä. Arvostettu toimittaja, kirjailija ja ihmisoikeusaktivisti ammuttiin kotinsa edustalle Moskovassa. Tapaus on paitsi traaginen, myös paljonpuhuva Venäjän tämänhetkisestä tilanteesta. Kenellä olisi motiivi surmata Venäjän hallintoa ja sen armeijan harjoittamia jatkuvia ihmisoikeusloukkauksia kärkevästi arvostellut toimittaja?

En laisinkaan epäile Venäjän viranomaisten kykyä löytää murhaan syyllinen. Sen sijaan sitä, onko tuo aikanaan pidätettävä ja rangaistava ihminen todella syypää tekoon, tai sitä, kenen laskuun tappaja mahdollisesti toimi, emme todennäköisesti tule koskaan varmasti tietämään, epäily jää. Jäljet voivat pahimmillaan johtaa korkealle vallan kamareihin. Venäjän historia tuntee valtaisan määrän samanlaisia tapauksia, mikään ei ole muuttunut.

Helsingissä järjestetään tänään kynttilämielenosoitus Anna Politkovskajan muistolle. Paikkana Venäjän suurlähestystön edusta, klo 19. Tule mukaan! Mielenilmauksia myös Turussa, Tampereella ja Lahdessa.

Huomio perhevapaisiin

Sukupuolten välisen tasa-arvon tiellä on edelleen esteitä. Tämänpäiväisessä uutisoinnissa huomioidaan EY-tuomioistuimen tekemä päätös siitä, että naiselle voidaan maksaa vähemmän palkkaa kuin miehelle, mikäli työurassa on katkoksia esim. vanhempainvapaiden vuoksi.

Tuomioistuinpäätös vahvistaa käsitystäni siitä, että perhevapaiden kustannusten jakaminen ei ole riittävä toimenpide työelämän tasa-arvon takaamiseksi. Huomio tuleekin suunnata myös perhevapaiden jakaantumiseen. Tähän sosiaali- ja terveysministeri Haatainen onkin kiinnittänyt oikealla tavalla huomiota. Kustannusten jako ei poista vaivaa sijaisten hankkimiselta ym. vaivalta. Naisen palkkaaminen on riski, jota tulee vähentää. Tämä voi tapahtua myös suhteellisesti miehiin verrattuna.

Suomessa tulisi ottaa käyttöön automaattinen isyysvapaa. Mallia voitaisiin ottaa Islannista, jossa lomaa varataan kolme kuukautta isälle, kolme kuukautta äidille ja kolme kuukautta yhteisesti jaettavaksi. Tämä tasa-arvoistaisi työmarkkinoita nuorten miesten ja naisten välillä, puhumattakaan siitä, että se antaisi voimakkaan viestin aktiivisen isyyden ja perheiden sisäisen vastuunjaon tasa-arvoistamisen puolesta.

Lukutoukka

Laura haastoi allekirjoittaneen listaamaan kirjoja. Bibliofiili kun olen, tämähän onnistuu. Tosin tehtävä oli kaikkea muuta kuin helppo.

1. Kirja, joka muutti elämäni

Tähän täytyy listata muutamia, sillä yksi ei riitä. J.R.R Tolkienin Taru sormusten herrasta oli valtava elämys ja silmien avaaja pienenä poikana. Monella tapaa merkittävä oli pääsykoekirjani, Zygmunt Baumanin Sosiologinen ajattelu. Ryszard Kapuscinskin Imperiumi ja David C. Kortenin Maailma yhtiöiden vallassa ovat varmasti vaikuttaneet maailmankuvaani, kuten myös Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta, Linnan Täällä pohjantähden alla sekä Eric Hobsbawnin Äärimmäisyyksien aika. Brechtin runokokoelma johdatti minut aikanaan runojen maailmaan, josta ei ole ollut kiire pois.

2. Kirja, jonka olen lukenut useammin kuin kerran

Monia, monia... Luen ylipäätään hyvät kirjat useampaan kertaan. Sormusten herran olen lukenut muistaakseni viidesti. Muita usean lukemisen kestäneitä suosikkeja ovat olleet mm. Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys, Juha Seppälän novellikokoelma Super Market sekä maanmainio Hovimarsalkka, Irving Welshin Paska sekä jo mainitsemani Äärimmäisyyksien aika. Uusi suosikki on ilman muuta Torgrim Eggenin huikea Pärstäkerroin. Uudemmista tietokirjoista useampaa lukukertaan joutui Joseph Stiglitzin Globalisaation sivutuotteet.

3. Kirja mukaan autiolle saarelle

Autiolla saarella saisin ehkä vihdoinkin luettua kannesta kanteen Raamatun. Tuohon länsimaisen historian kannalta varsin merkittävään teokseen tulisi tutustua joskus vihoviimeistä piirtoa myöten.

4. Kirja, joka teki minusta hupakon

Hupakon... Jerome K. Jeromen Kolme miestä veneessä saa hyvälle tuulelle, Kapuscinskin Imperiumi ja Eebenpuu haluamaan tutkivaksi journalistiksi maailman ääriin.

5. Kirja, joka sai minut kyyneliin

Näitä on monia. Monissa kirjoissa ja erityisesti runoissa on sellaista voimaa, joka voi yllättää. Eräs kauneimmista ja liikuttavimmista runoista, jonka tiedän, on seuraava Ann Thorpin runo Usko:

Minun on uskottava,
että yhä olet olemassa.
Jossakin.
Että yhä katselet minua.
Joskus.
Että yhä rakastat minua.
Jotenkin.

Minun on uskottava,
että elämällä on tarkoitus.
Jonkinlainen.
Että minua tarvitaan täällä.
Joskus.
Että saan jotakin aikaan.
Jossakin.

Minun on uskottava,
että täällä on viivyttävä.
Jonkin aikaa.
Että opin tästä kaikesta.
Jotakin.
Että taas saan tavata sinut.
Jossakin.

6. Kirja, jonka toivoisin tulevan kirjoitetuksi

Ystävä Hannu Jouhki yllätti kaunokirjallisilla kyvyillään iloisesti. Olisi upeaa lukea muista yhteyksistä tuttujen ihmisten hengentuotteita.

7. Kirja, jonka toivoisin jääneen kirjoittamatta

Vaikea sanoa, ehkä Mein Kampf kuuluu sellaiseen lukemistoon, jonka puuttumista en jäisi suremaan. Toisaalta vaikeaa ryhtyä tuomariksi sen suhteen, mitä ihmiset haluavat julkaista.

8. Kirja, jota luen parhaillaan

Ammatillista kirjallisuutta runsain määrin, asiakirjallisuutena pöydällä odottaa J. Magnus Rynerin Capitalist Restructuring, Globalisation and the Third Way. Romaaneista kesken on Vasili Grossmanin kirjoittama järkäle Elämä ja kohtalo.

9. Kirja, jonka olen aikonut lukea

Pärstäkertoimen innoittamana ostin Kirjatorilta Eggeniltä suomennetun Sisustajan, jonka kimppuun käyn ensi tilassa. Tämän lisäksi lukulistalla on Arto Salmisen koko tuotanto. Kunnianhimoisempia tavoitteita ovat keskeisten uskontojen tekstit, Felipe Fernandez-Armeston Millennium sekä W.G.Sebaldin Austerlitz. Jossain vaiheessa aion myös lukea Marxini alkuperäisessä muodossaan ja kokonaisuudessaan.

Paljon ottaa - paljon antaa

Veroista puhutaan, ja niistä pitääkin puhua. Liian usein ja varsin perusteetta keskustelu kuitenkin kääntyy siihen, miksi tätä ja tätä asiaa verotetaan. Kukaan ei haluaisi oikeastaan maksaa mistään, silti vaatimuslista kasvaa kasvamistaan. Yhteiskunnan tulee turvata talot, turvaistuimet ja tekohampaat, kunhan ei vain kenenkään tilipussista verottamalla. Tähän kelkkaan ovat lähteneet kovin monet tahot, perintöveron poistovaatimukset ovat vain yksi esimerkki.

Verotuksen kohtuuttomuuksia on toki poistettava, eikä korkea veroaste ole mikään itseisarvo. Kuitenkin on niin, että jatkuva veronalennuskampanjointi vähättelee ulkisen sektorin mahdollisuuksia ja potentiaalia parantaa tuottavuutta ja lisätä aloudellista kasvua. Miksi ainoa hyvä euro on yksityisen sektorin kautta aloudelliseen kiertoon lähtevä euro? Myös julkisen sektorin toimintaan voitaisiin panostaa ja pyrkiä parantamaan tätä kautta tuottavuutta ja työllisyyttä.

Kyseessä on monin paikoin asenneongelma. Moni valittaa veroistaan miettimättä sen enempää mitä veroilla tehdään ja mitä he yhteiskunnan toiminnasta hyötyvät. Monelta jäisivät hampaat paikkaamatta ja koulut käymättä, mikäli veroja ja verorahoitteisia palveluita ei olisi. Tämän vuoksi olisi rohkeasti puolustettava verotuksen oikeutusta ja sen roolia yhteiskunnassa. Eräs kehittämiskelpoinen idea on Iloiset Veronmaksajat ry:n Oskari Nokso-Koiviston esittämä ajatus Verohallinnon lähettämiin veronmaksua koskeviin kirjeisiin liitettävästä selvityksestä verovarojen käytöstä, jonka yhteydessä ihmisiä myös kiitettäisiin panoksestaan yhteisen hyvän eteen.

Verojärjestelmässämme on luonnollisesti korjattavaa. Työstä ja omistamisesta saatavien tulojen eriarvoisuutta verotuksessa on pyrittävä mahdollisuuksien mukaan vähentämään. Suuret askeleet tällä kentällä tehdään kansainvälisellä tasolla. Liikkuville veropohjille on saatava verotuksellisia minimitasoja ja veroparatiisien vastaiseen toimintaan panostettava. Paikallisesti voisimme pohtia esimerkiksi iinteistöveron ylärajan poistamista ja sen ulottamista maa- ja metsätalousmaan piiriin. Hyvä kysymys on myös se, miksi kiinteistöjen verotusarvot niin usein poikkeavat huomattavasti niiden todellisesta arvosta ja tulisiko tälle tehdä jotain?

Veronkierron vastainen työ on paitsi oikein, myös kannattavaa. Maksetuilla veroilla mm. kustannetaan infrastruktuuria, turvataan työvoiman osaamista ja työkykyä ja uetaan kansalaisten ostovoimaa. Tämä rakennelma ei kestä vapaamatkustamista. Kaikki maksavat- kaikki saavat -periaate ei toteudu, mikäli osa peliin osallistujista pyrkii jatkuvasti ja tarkoituksella nauttimaan järjestelmän eduista, muttei suostu osallistumaan kustannuksiin. Tämä korostaa harmaan talouden ja veronkierron kitkemistä.

Niin veronmaksumoraalin ylläpito, kansalaisten tasavertaisuus, reilu kilpailu kuin valtiontalouskin vaativat valtiovallalta tehokkaita toimia veronkannon tehostamiseksi. Valtion verokertymän kannalta, muista hyvistä ulkoisvaikutuksista puhumattakaan, ovat harmaan talouden torjuntaan käytetyt varat erittäin tuottavassa toiminnassa. Tehokkaampi veronkeruu saattaisi myös antaa mahdollisuuden uusiin, yöllisyyttä elvyttäviin veroratkaisuihin, joiden luulisi myös elinkeinoelämälle kelpaavan.

Kolumni julkaistu Uutispäivä Demarissa 2.10.2006

Reilumpaan Suomeen

Suomi on varakas maa, mutta silti köyhyys puhuttaa kansalaisia. Mm. tutkija Mikko Kauton toimittama julkaisu Suomalaisten hyvinvointi 2006 on todennut suomalaisessa yhteiskunnassa olevan käynnissä selvästi havaittavissa olevan eriytymiskehityksen. Vaikka Suomessa keskimääräinen hyvinvointi on kasvanut, voimme havaita huomattavan ihmisjoukon aseman heikentymisen. Osa kansasta, ja huomattavan suuri osa lapsista, uhkaa pudota kelkasta.

Päällisin puolin kaikki näyttää hyvältä. Viime vuosina on edetty hyvään suuntaan. Työllisyys paranee, koulutustaso kohoaa kuten myös yhä useamman suomalaisen entistä parempi terveydentila ja taloudellinen asema. Niiden kotitalouksien määrä, jotka katsovat pakollisten menojen kattamisen olevan "hankalaa" tai "erittäin hankalaa" käytettävissä olevilla tuloilla, on puolittunut muutamassa vuodessa.

Vaikeuksissa ovat ne perheet, joissa syrjäytyminen periytyy työttömyyden ja koulupudokkuuden kautta. Suomessa on viime vuosina tehty runsaasti päätöksiä, joilla työn kannustavuutta on lisätty. Tämä on onnistunut erittäin hyvin. Työnteko kannattaa. Vähimmäisetuuksien hidas kehittyminen verrattuna työtuloihin on korostanut eron syntymistä nimenomaan työssä käyvien ja työmarkkinoilta syrjässä olevien välille. Tämä on johtanut myös kasvaneeseen lapsi- ja naisköyhyyteen.

Köyhyyden mittaaminen on monimutkaista. Tulonjakoaineistoihin perustuva tutkimus kertoo köyhyyden voimakkaasta kasvusta, sen sijaan kyselyaineistoihin pohjaava tutkimus kertoo muilla tavoin mitatun köyhyyden vähentyneen. Ensimmäisen mittarin mukaan voisimme katsoa köyhyyden olevan vähäisintä silloin kun kaikilla menee huonosti. Näinhän olikin, mm. laman aikana. Tätä ei voida pitää erityisen tavoiteltavana lähtökohtana keskustellessamme köyhyyden vähentämisestä. Eriarvoistuminen on kuitenkin luonnollisesti mahdollista myös supistuvan köyhyyden oloissa.

Avainasemassa on työmarkkinoille osallistumisen lisääminen ja peruskoulutuksesta eteenpäin siirtyminen. Tässä on kuitenkin keskeistä havaita ns. rangaistuslinjan, ts. kannusteiden lisäämisen sosiaalietuuksien tasoa heikentämällä saapuneen tiensä päähän. Sosiaalietuuksien piirissä olevien ihmisten olon tekeminen vaikeammaksi on väärin eikä sillä saavuteta tuloksia. Työmarkkinoiden piiriin pääsyn helpottamista tuleekin etsiä entistä enemmän pohjoismaisen mallin eli aktiivisten työvoimapoliittisten toimenpiteiden avulla.

Nuorten asema korreloi vanhempien kanssa. Vanhempien tai vanhemman köyhyys, työttömyys tai päihdeongelma altistaa lapset ja nuoret vastaaville ongelmille. Perhetausta vaikuttaa edelleen liiaksi, eikä paljon tällä saralla saavuttanut hyvinvointivaltio ole valmis. Selkeä johtopäätös on, ettei mahdollisuuksien tasa-arvoa voi olla olemassa ilman lähtökohtien tasa-arvoa. Tämä käy hyväksi ajattelulliseksi pohjaksi tulevallekin vaalikaudelle.

Kolumni julkaistu venäjäksi käännettynä Spektr Nedeli -viikkolehdessä.

Raiteille

Espoon valtuusto teki eilen historiallisen päätöksen metron puolesta. Päätös on erittäin tärkeä osa pääkaupunkiseudun kehittämistä metropolialueena ja rohkaiseva avaus alueellisen yhteistyön kentällä. Sitä, että vastaava päätös olisi pitänyt saada aikaan jo kymmeniä vuosia sitten, on turha liikoja muistella. Työ eheämmän yhdyskuntarakenteen ja ympäristöystävällisemmän liikkumisen puolesta pk-seudulla voi nyt toden teolla alkaa.

Länsimetropäätös sysää toivon mukaan liikkeelle intoa raideliikenteen kehittämiseen myös muualla maassa. Lähijunat ovat suotta jääneet vain pääkaupunkiseudun yksinoikeudeksi. Turun seudulla ykkösvaihtoehto olisi ehdottomasti paikallisjuna Turku-Salo. Kun pääkaupunkiseutu saa uudet lähijunat, vanhoja pitäisi riittää tähän liikenteeseen. Jos Turun ja Salon välille rakennettaisiin toinenkin raide, paikallisliikenteen suunnittelu helpottuisi, koska se ei olisi riippuvainen enää kaukojunien kulkuajoista. Radan rakentamisen kustannukset, kuten asemainvestoinnitkin olisivat toki huomattavia, mutta väestökeskittymät ovat radan varrella jo olemassa.

Turussa, kuten Tampereellakin, voitaisiin kehittää pikaraitiotievaihtoehtoa. Kehyskunnista keskuskaupunkiin liikkuminen on tällä hetkellä pääasiassa tehottoman bussiliikenteen, tai sitten oman auton varassa. Kehyskunnat olisi kytkettävä, mahdollisesti kuntarakenteen muutenkin uudistuessa, täysimääräisesti mukaan pikaraitiotiehankkeisiin. Tähän tarvittaisiin myös uudenlaista punavihreää yhteistyötä, kokoomukselta kun ei ole juuri ymmärtämystä raideliikenteelle herunut. Toivon mukaan tilanne on kuitenkin Espoon rohkaisevan päätöksen myötä muuttumassa.

Kuvassa Strasbourgin Eurotram

Ehdolle!

SDP nimesi tänään kaksisataa ehdokasta tuleviin eduskuntavaaleihin. Olen itse heidän joukossaan. Lämmin kiitos kaikille minua jäsenvaaleissa tukeneille, nyt alkaa kova työ. Odotan innolla, ja toki myös jännityksellä tulevaa kampanjointia ja vaalityötä. Vaaliteemojani, ajatuksiani ym. tietoa löytyy osoitteesta www.esasuominen.net.

Muita alle kolmekymppisiä, verkosta jo löytyviä eduskuntavaaliehdokkaita ovat mm. Anna Mäenpää ja Heta Välimäki Helsingistä, Antti Lindtman Uudeltamaalta, Piia Elo Varsinais-Suomesta, Pirjo-Riitta Heinonen ja Joonas Lepistö Pirkanmaalta sekä Jenny Lindborg Keski-Suomesta. Tutustukaa myös heihin ja moniin muihin!

Tasokorotuksen jälkeen huomio indeksiin

Opiskelijajärjestöt ovat muutamia harha-askeleita lukuun ottamatta olleet yhtenäisesti liikkeellä opintorahan 15 prosentin tasokorotuksen puolesta. On syytä toivoa, että tavoite saavuttaisi tukea eduskunnan budjettikäsittelyssä. Mikäli tavoite ei tänä vuonna täyty, tulee työtä jatkaa erityisesti tulevan hallitusohjelman suhteen.

Tasokorotus ja toisen asteen opiskelijoiden opintotukeen vaikuttavien vanhempien tulojen arvioinnin poistamisen kanssa ovat ensisijaisia tavoitteita. Tasokorotuksen saavutettua tulee katseet kääntää kohti indeksisidonnaisuutta. Tätä kautta opintotuki tarkistuisi vuosittain automaattisesti vastaamaan kustannuskehitystä. Indeksisidonnaisuudet ovat menoautomaatteja, mutta opiskelijoiden määrä tulee Suomessa laskemaan työmarkkinoiden vedon kasvaessa ja ikäluokkien pienentyessä. Nämä pienentävät taloudellista ongelmaa huomattavasti.

Tulorajojen korotusta on hyvin vaikea pitää tarkoituksenmukaisena yhteiskunnan varojen käyttönä. Kyseiset parannukset eivät auttaisi niitä opiskelijoita, joilla tuen tarve on suurin. Samaan aikaan niillä olisi pikemminkin opintoja hidastava ja pätkätyöongelmaa pahentava vaikutus. Opiskelijat kilpailevat liian usein erityisesti vaikeasti työllistyvien kanssa samoista työpaikoista. Omaa yhteiskuntavastuutamme on se, että pyrimme omassa tavoitteenasettelussamme huomioimaan myös muut yhteiskunnallisesti haastavassa tilanteessa olevat ryhmät.

Kirjoitus julkaistu Turun ylioppilaslehdessä ja Vaasan ylioppilaslehdessä

Päivän veroale

Vaalit lähestyvät ja sitä myötä erilaisten verojen alennusvaatimukset. Paras tarjous palkitaan, joten kaikkien kannattaa yrittää. Perintöveroon on jo tulossa muutoksia, mikä pienituloisten osalta kohtuullista onkin. Seuraavat alennusvaatimukset tulevat todennäköisesti koskemaan ruuan arvonlisäveroa. Kuulostaa äkkiseltään hyvältä, mutta olemmeko ostamassa sikaa säkissä?

Ruuan alv-kanta Suomessa on tällä hetkellä 17%. Tämä on eurooppalaisittain melko korkea lukema, korkeimmillaan vero on Tanskassa (25%). Ruotsissa vastaava luku on 12%. Ruuan alv on erittäin merkittävä tulonlähde valtiolle, viiden prosentin lasku tarkoittaisi 500 miljoonan euron pudotusta valtion verotuloissa. Ruuan alv:n alennuksesta, mikäli se hintoihin menisi, hyötyisivät suhteellisesti eniten pienituloiset.

Voidaan kuitenkin perustellusti kysyä, kannattaako mahdollista veronalennusvaraa käyttää juuri kyseisen veron alentamiseen? Aktiivisia asiassa ovat olleet vähittäiskauppiaat ja heidän edustajansa. Syy tähän on todennäköisesti se, että edelleen puutteellisesti kilpailluilla suomalaisilla vähittäiskauppamarkkinoilla kaupoilla olisi hyvät mahdollisuudet kanavoida veroale omiin katteisiinsa. Tällöin muutos ruuan kuluttajahintaan voisi jäädä marginaaliseksi. Eräs vaihtoehto olisi toki laskea alv:a parilla prosentilla ja seurata meneekö tämä alennus täysimääräisinä kuluttajahintoihin vai ei.

Ruuan alv:n pudottamisesta saatava työllisyysvaikutus jäisi todennäköisesti hyvin pieneksi. Elintarvikkeiden kulutus tuskin alv-kannan alentamisesta juuri kasvaisi, eikä sitä tule sillä tavoitellakaan. Suomalainen ongelma alkaa olla aliravitsemuksen sijasta ylipaino ja siitä seuraavat elintasosairaudet. Suurin osa verohyödystä, jonka olemassaolosta ei juuri todistusaineistoa ole, valuisi niille ryhmille, joilla ostovoimaa jo on. Olisiko sittenkin hyödyllisempää kohdistaa täsmätoimenpiteitä niille, jotka ovat todellisessa tuen tarpeessa?

Alv:n mahdollinen kevennysvara tulisi suunnata ravintolaruokailun tukemiseen. Tällä voisi olla paremmin työllisyyttä edistäviä vaikutuksia. Elintarvikkeiden ja ravintolapalveluiden alv-kantojen eriytyminen entisestään tulisi kyetä välttämään. Alkoholiverouudistukset suosivat kalsarikännejä baari-illan asemasta, tätä virhettä ei tulisi tehdä toistamiseen. Tämä vaatii EU-tason sääntelyä, johon puheenjohtajamaalla tulisi kuitenkin olla melkoisen hyvät eväät.

Maktskifte

Vietin viikonlopun Tukholmassa seuraamassa Ruotsin valtiopäivävaaleja, jotka olivat monella tapaa merkittävät. Oikeiston Allians för Sverige kykeni kokoomuksen historiallisen vaalivoiton avulla suistamaan maata johtaneet sosialidemokraatit vallasta ja SAP:n vaalitulos, 35,2%, on demarien huonoin yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden aikana. Paitsi historiallinen tulos, olivat vaalit merkittävä osoitus myös imagon korostumisesta sisällön edellä sekä vaalien henkilöitymisestä puoluejohtajiin.

Demarinäkökulmasta voidaan perustellusti kysyä mikä meni pieleen? Sosialidemokraattisen Ruotsin talous on erittäin vahvassa vedossa, työllisyys paranee nopeasti ja erityisen suuria ongelmia ei ollut. Puolueen ohjelma oli tulevaisuusorientoitunut ja tarjosi sekä konkretiaa että visioita. Ruotsin maine kansainvälisenä toimijana erityisesti YK-viitekehyksessä on hyvä eikä oikeistolla erityisesti ulkopolitiikassa ollut mitään tarjottavaa. Tästä kaikesta huolimatta vaalitulos oli historiallisen huono ja mediailmasto käsittämättömän vihamielinen.

Porvariallianssin voiton selitti oivallinen vaalitaktiikka ja muutamat karkeat virheet demarien kampanjassa. Fredrik Reinfeldtin johdolla porvarit kykenivät vakuuttamaan ruotsalaiset äänestäjät siitä, ettei allianssin politiikka uhkaa ruotsalaisen hyvinvointivaltion perusteita. Tähän mäntyyn Moderaterna oli juossut päänsä kymmenien vuosien ajan, vasta nyt viesti meni läpi niin omalle väelle kuin äänestäjille. Ruotsin porvarit onnistuivat vakuuttamaan kansalaiset siitä, että kyseessä oli tosiaan "vain" maktskifte, vallanvaihto, ei systemskifte kuten sosialidemokraatit äänestäjille esittivät.

Toinen keskeinen havainto on se, ettei vaaleja hävinnyt sen paremmin SAP kuin ruotsalainen kansankoti-ideologia, vaan ennen kaikkea Göran Persson. Kun sosialidemokraatit eivät, paljolti omien skandaaliensa johdosta, kyenneet puhkaisemaan oikeiston median valtaisalla tuella itsestään luomaa hyvinvointivaltioystävällistä kuvaa, huomio kiinnittyi henkilöihin ja imagoihin asioiden sijasta. Tässä kamppailussa nuorekkaalta ja energiseltä vaikuttanut Fredrik Reinfeldt oli vahvoilla. Perssonin imago oli -syystä tai ei, tällä ei media-ajan politiikassa ole mainittavaa merkitystä- ylimielisen, vanhentuvan ja itsetyytyväisen miehen imago. Kun koko demaripuolue, osin kyseisen henkilön oman poliittisen toiminnan ansiosta, henkilöityi vahvasti Perssoniin, liukuivat muutoshaluiset ohjelmallisista tavoitteista huolimatta porvarien taakse. Opetus tuli demareille tarpeeseen ja syystä; politiikka vaatii myös vaihtuvia kasvoja.

Sisällöllisestä näkökulmasta porvariallianssin suoritus oli kuin oppikirjasta. Samaa taktiikkaa on hyödynnetty menestyksellä mm. USAssa ja Isossa-Britanniassa. Tässä mallissa tärkeintä on ottaa omaksi kärkiteemakseen vastustajan vahva alue. Ruotsin tapauksessa kyse oli työstä ja työllisyyspolitiikasta. Tähän demarit antoivat oivallisen tilaisuuden, kun Persson ei alunperin listannut työllisyyttä erityisen keskeiseksi ongelmaksi. Hänen johdollaan demarit katsoivat hyvän talouskehityksen "hoitavan asian" itsestään. Tämä oli osin kohtalokas virhe. Kun aloite oli mennyt, sitä ei enää saatu takaisin.

Mallin toinen keskeinen piirre on liikkua kohti poliittista keskustaa ja tehdä ero vastustajaan selväksi muutamalla keskeisellä linjavalinnalla. Myös nämä tapahtuivat. Porvarit eivät enää vaatineet vallankumousta, vaan maltillisempia muutoksia. Vaikka viidenneksen valtion tuloista syövä veroalevaatimus saattaa kuulostaa kovalta, ei se aikaisempiin vaatimuksiin verrattuna ole edes erityisen radikaali. Veronalennuslinjan kohtuullistuessa porvariblokki kykeni paitsi pitämään veronalennuksista innostuneet peruskannattajansa, myös houkuttelemaan sellaisia äänestäjiä, jotka eivät lähtökohtaisesti pidä alennuksia erityisen tarpeellisina, mutta jotka eivät niitä vastustakaan.

Kampanjassa keskeistä oli myös omien heikkouksien, porvariallianssin tapauksessa oman sisällöllisen osaamisen heikkouden ja puutteen, pitäminen poissa keskusteluista. Tämän vuoksi keskityttiin ennen kaikkea varsinaisten asioiden ulkopuoliseen toimintaan, Ruotsin lehdet esittelivät laajalti porvarijohtajien yhteisiä illanviettoja ja mukavaa yhdessäoloa. Kun porvarihallituksen "pelkokerroin" tätä myötä väheni eivätkä asiat nousseet pöydälle, "vaihtelu vaihtelun vuoksi" taivutti ihmisiä oikeiston taakse. Aika näyttää tuleeko tämä näkemys ruotsalaisille vähäosaisille kalliiksi. Oma veikkaukseni on, että tulee. On vaikea nähdä, miten heikoimmassa asemassa olevien ihmisten tukien leikkaus auttaa luomaan työpaikkoja.

Eräs keskeinen ilmiö, joka demarien tappion myötä vaikuttaa tekevän läpimurron ruotsalaiseen politiikkaan on siirtyminen enemmistö- ja koalitiohallituksiin. Ruotsin vaaleissa ovat perinteisesti menestyneet sellaiset puolueet, joilla on ollut uskottava koalitiovaihtoehto. Tähän asti vihreät ja vasemmistopuolue ovat tukeneet demareita siitä huolimatta, että niillä ei ole ollut ministereitä. Tähän ne tuskin suostuvat ikuisesti.

Historiallisesti käytännöllisesti katsoen aina olemassa ollut porvarien keskinäinen riita ja eripura on taannut demareille hyvän lähtökohdan väittää, etteivät he kykene maata hallitsemaan. Nyt yhtenäisenä pysynyt porvariallianssi haastaa tämän näkemyksen. Blokkien väliset siirtymät ovat kuitenkin mahdollisia, nyt osana oikeistoa toimiva Ruotsin keskustapuolue on aikanaan tukenut sosialidemokraattista vähemmistöhallitusta. Tämä on mielenkiintoista siitä syystä, että demarit ovat jatkuvasti kasvattaneet suosiotaan maaseudulla.

Voidaan olettaa, että muutamien vaalien perästä Ruotsissa saatetaan lähestyä Saksan tyyppistä tilannetta, jossa blokkipolitiikka uhkaa jumiuttaa tilanteen elleivät vaalien keskeisimmät puolueet kykene yhteistyöhön. Tämä voisi tarkoittaa Ruotsin politiikassa ennenkuulumatonta vaihtoehtoa, sinipunahallitusta. Oma veikkaukseni on, että tällainen tullaan vielä näkemään ennen kuin kellot kääntyvät vuoteen 2020.

Vaalivalvojaiset päättyivät Perssonin lyhyeen puheenvuoroon, joka oli tunteikas. Siinä hän ilmoitti paitsi jättävänsä hallituksensa eronpyynnön, myös ylimääräisestä puoluekokouksesta tulevan vuoden maaliskuussa, jossa hän luopuu puolueen puheenjohtajuudesta. On toivottavaa, että Ruotsin demarit käyttävät etsikkoaikansa paitsi rakentavaan oppositiopolitiikkaan ja itsetutkiskeluun, myös viimeiseen keskeiseen havaintoon, joka koskee puoluejohtajia. Kokoomusta lukuunottamatta vain ne puolueet, joiden näkyvin hahmo ja puheenjohtaja oli nainen, etenivät näissä vaaleissa.

Kuvassa Sveriges Riksdag, kuvalähde Wikipedia

Nuoret ovat tyhmiä

Onneksi nuoruus on elämänvaihe, joka menee ohi ja jolle voidaan myöhemmin "vastuullisina aikuisina" vain naureskella. Tämän päivän Ilta-Sanomissa paheksutaan nuorison esikuvien nuorille antamaa huonoa esimerkkiä. Oletus lienee se, että nähdessään jonkun käyttäytyvän televisiossa typerästi alkavat nuoret tahdottomina ja arvostelukyvyttöminä muovailuvahoina itsekin käyttäytyä kuin idiootit. Koska nuoret ovat tyhmiä, niitä pitää tämän ajatuskulun mukaan suojella ja tarjota tervehenkisiä harrastuksia ja kirkasotsaisia ihailun kohteita.

Kaikella kunnioituksella kovapalkkaisia tutkijoita kohtaan, ei se ihan noinkaan mene. Nuoriso on tänä päivänä monilta osin terävämpää ja monitaitoisempaa väkeä kuin iäkkäämmät sukupolvet. Heitä myös odottavat piakkoin alkavilla työurillaan suuret tehtävät, muun muassa kasvavan iäkkään väestönosan eläkkeiden maksaminen. Tässä tehtävässään he tarvitsevat luottamusta, ei niinkään ylenpalttista holhoamista. Medialukutaitoa ja kriittisyyttä tulee luonnollisesti kehittää, mutta ehkä juuri siksi mielestäni "Pieni talo preerialla" -tyyppisen ohjelmavirran luominen ei ole oikea tapa lähestyä asiaa. Entisessä Suomessa oli kaksi kanavaa, Kekkonen, idänkauppa ja Markus-setä. Tarkoittiko se sitä, että kaikista kasvoi täydellisiä ihmisiä?

Turha dramatisointi tulisi muutoinkin nykynuorten kohdalta lopettaa. Monet sellaiset ihmiset, jotka nyt päivystävät dosentteina, kansanedustajina tai bisnesmaailman huipulla, ovat myös kiljuneet konserteissa, ripustaneet vanhempiensa mielestä arveluttavien idolien julisteita seinilleen tai ottaneet joskus muutaman liikaa. Se, että nykynuoret tekevät vastaavaa, ei tarkoita Sodoman ja Gomorran paluuta maan pinnalle. Tosin tuskinpa mikään lyö niin hyvin lehdissä läpi kuin ylemmyydentuntoinen konservatismi, joka puetaan yleisestä hyvästä huolehtimisen kaapuun. "Me tiedämme paremmin, mikä teille on parasta."

Mitä tulee lapsiin, niin olen itsekin sitä mieltä, että suoraan heihin kohdistuva mainonta on usein arveluttavaa, mutta toisaalta vanhemmilla tulisi olla selkärankaa asettaa rajoja lastensa kuluttamiselle eikä vain syyttää mediaa pienokaistensa ajatusmaailman pilaamisesta. Tv:ssä on myös nappi, josta olohuonejumalan voi tarvittaessa sammuttaa ja viettää laatuaikaa lapsen kanssa vaikkapa lukemalla. Ei tekisi pahaa aikuisillekaan.

Futishuumaa

Silloin tällöin lähiössä kävely voi yllättää positiivisesti. Eilen kävi näin. Kävelin kauniin illan viettona hieman pitempää kautta kotiin ja törmäsin nappulaliigan futismatsiin kämppäni läheisellä kentällä. Arviolta 8-9 -vuotiaat punaiset ja keltaiset iskivät yhteen nuoruuden innolla. Mitä joukkueita värit edustivat, minulla ei ollut käsitystä. Koska mitään kiirettä mihinkään ei ollut, päätin kuitenkin jäädä hetkeksi katselemaan.

Omat nappulajalkapallomuistoni eivät ole niitä parhaimpia. 80-luvun lopun juniorivalmennus nautti vielä "management by perkele" -opeista. Omalla kohdallani vaikutti siltä, että liian moni valmentaja kosti oman urheilu-uransa kesken jäämistä vaahtosammuttimien kokoisille nassikoille, joita valmennettiin kuin Spetsnaz-joukkoja. Jako uuhiin ja lampaisiin oli myös osa arkipäivää. Ne, joilla pallo pysyi jotenkuten hallussa, virittivät harjoituspelin, reppanat kiersivät toisella puolella kenttää juosten ympyrää "hankkien peruskuntoa". Sanomattakin lienee selvää, ketkä sitten odotetun matsin koittaessa imeskelivät heiniä kentän laidalla ja jotka tuupittiin kauemmaksi urheilujuomapullosta.

Eilisen perusteella näyttää kuitenkin siltä, että noista Euroopan Japanin ajoista on tultu harppauksin eteenpäin. Vaihtoja tehtiin siten, että kaikki pääsivät pelaamaan. Nuoruudestani tuttuja ärräpäitä ei kuulunut. Peli aaltoili puolelta toiselle. Tietoisesta kuvion luomisesta juuri ollut tietoa, pallon perään kirmasivat kaikki, mutta juoksua ja hauskaa näytti riittävän. Kaikille hyville suorituksille taputettiin, joukkueesta riippumatta.

Kun varpusparven lentoa muistuttanut peli päättyi 0-0, kerättiin molemmat kasaan. Punaisten joukkueen maahanmuuttajataustainen kapteeni johdatti joukkueensa huutoon ennen kättelyä. "Hävittiin tai voitettiin, reilu peli pelattiin". Lähdin kentän laidalta kotiin päin hyvin mielin, kuten varmasti moni vanhempi ja lapsi. Ennen ei todellakaan kaikki ollut paremmin.

Varsinais-Suomi ja kuntakeskustelu

Turun Sanomissa julkaistiin muutama päivä sitten merkittävä puheenvuoro Turun seudun kuntien yhteenliittymisen puolesta. Merkittävän siitä tekee paitsi se, että kyseessä olevan kirjoituksen takaa löytyvät kolmen eri puolueen edustajat, myös se, että se on yksi näkyvimmistä avauksista suur-Turun puolesta, joka tulee kehyskunnan päättäjiltä.

Turku on Varsinais-Suomen ehdoton keskus. Yhtä selvää kuin tämä on se, että kaupungilla on edessään valtaisia haasteita. Ikääntyvä väestö, hyvätuloisten veronmaksajien valuminen ympäryskuntiin ja kasaantuvat ongelmat luovat aikapommin, joka uhkaa sysätä Turun ja sitä kautta pienellä viiveellä koko Turun seudun lopullisesti sivuraiteelle. Tämän vuoksi kaarinalaispäättäjien näkemyksiin on helppo yhtyä.

On toki luonnollista, että kuntaliitoksista tulisi olla hyötyä myös liittyville ympäryskunnille. On ymmärrettävää, että erinomaisten tunnuslukujen Raisio suhtautuu epäillen tilanteeseen, jossa sen hyvä työ palkitaan liitoksella ongelmissa painivaan keskuskaupunkiin. On kuitenkin niin, että väite siitä, että suotuisa kehitys olisi tapahtunut tyhjiössä, ei pidä paikkaansa. Mikäli Turun vetovoima hyytyy, kärsii siitä koko seutu- ja maakunta. Ongelmien keskittyminen Turkuun muiden kuoriessa kermat päältä uhkaa pitemmällä aikavälillä myös nykyisiä voittajia. Siksi uusia ratkaisuja tarvitaan. Lyhyellä tähtäimellä on jokaisen luovuttava jostain, jotta saamme pitkällä aikavälillä yhdessä enemmän.

Tulevaisuuden Varsinais-Suomi voisi koostua viidestä suurkunnasta. Alueella on neljä luonnollista keskusta; Turku, Salo, Loimaa ja Uusikaupunki, joiden ympärille voidaan tulevat kunnat koota. Tämän lisäksi Turunmaan saaristo muodostaa yhden omaleimaisen kokonaisuuden. Tällaiseen tilanteeseen on toki paljon matkaa, eikä siihen varmasti kertaheitolla päästä tai ole järkevää pyrkiäkään. Sitä voidaan kuitenkin pitää eräänlaisena päämääränä, jota kohti edetään pienin askelin.

Vaakunoiden katoamisen tienvarsista ei tarvitse tarkoittaa paikallisidentiteetin hapertumista. Aikoinaan meitä peloteltiin kansallisen identiteetin katoamisella, mikäli markasta luovutaan. Nyt meillä on euro ja kuinka moni on sen vuoksi vähemmän suomalainen? Suurissa kaupungeissa on kaupunginosaidentiteettejä, eikä vaikkapa mynämäkeläisyyden tai noustelaisuuden tarvitse suur-Turussa kadota. Rakenteisiin ei tule liiaksi rakastua, työnsä tehtyään ja kehityksen jarruksi muodostuttuaan on niiden aika kadota uusien ja parempien tieltä.

Akselin natinaa

Vanhassa opiskelukaupungissani Tampereella kuohuu. Valtuuston pormestarivaali meni ennakko-odotusten vastaisesti ja päättyi Timo P. Niemisen (kok.) voittoon demarien Hanna Tainiosta. Polttopisteeseen joutuivat vihreät, joiden ryhmä yhtä poikkeusta lukuunottamatta äänesti kaikkia keskeisiä vihreitä tavoitteita vastustavaa Niemistä. Verirahoina vihreät saivat lupauksia keskeisistä luottamustoimista, joita sosialidemokraatit eivät heille ymmärtäneet tarjota, koska huutokauppaan ei pitänyt lähteä.

Kokoomusta voidaan syyttää sopimusten pettämisestä ja politiikassa niin usein tutuksi tulevasta diilauksesta, vihreitä taas periaatteidensa myymisestä, mutta tällainen keskustelu on suhteellisen hedelmätöntä. Pikemminkin voidaan pohtia miksi näin kävi. Syytä voi etsiä demarien ja vihreiden yhteistyön vaikeudesta. Tämä asetelma on pedannut paikkaa vain ja ainoastaan Kokoomukselle, joka hallitsee tällä hetkellä neljää Suomen viidestä suurimmasta kaupungista.

Monessa kaupungissa demarit toimivat joko läheisessä yhteistyössä kokoomuksen kanssa ns. aseveliakselin hengessä, tai sitten ovat vaikeuksissa, koska vihreät ja kokoomus ovat löytäneet toisensa. Tämä siitä huolimatta, että monesti demarien ja vihreiden aatteelliset erot eivät ole erityisen suuria. Syynä ovat lukkiutuneet asenteet molemmilla puolilla. Uutta ja ennakkoluulottomampaa ajattelua tarvitaan. Aseveliakseli on tuottanut monessa paikassa vastuullista ja hyvää politiikkaa, mutta ainoaksi ja muuttumattomaksi totuudeksi siitä ei ole. Tämän pitäisi olla selvää jopa ko. yhteistyön kannattajille, jotka joutuivat nytkin Tampereella läheltä katsomaan miten porvari piti sovittuja menettelytapoja pilkkanaan.

Sosialidemokraattien ja vihreiden välisen yhteistyön suurissa kaupungeissa pitäisi olla todellinen vaihtoehto. Vaikka kyseinen kuvio ei aina realisoituisikaan, pakottaisi sen olemassaolo kokoomuksen tarkistamaan nykyistä linjaansa, jossa se katsoo voivansa tehdä mitä lystää lähestulkoon muista välittämättä. Hyvää sd-vihr -yhteistyötä tulisi tehdä erityisesti asuntopolitiikassa ja liikenneratkaisuissa. Tamperelainen maito on maassa, eikä sen perään kannata enää huudella. Nyt on aika alkaa oppia liian usein toistetuista virheistä ja etsiä uusia näköaloja.

No Sex Please, We´re Social Democrats

Varma vaihtoehto. Huolenpitoa huomisesta. Nämä ovat sosialidemokraattien viimeisimpiä kampanjasloganeita. Turvallisuutta, ennustettavuutta ja varmuutta. Me teemme mitä lupaamme. Hyviä asioita, joilla on laaja-alaista kaikupohjaa suomalaisten keskuudessa. Mutta riittääkö tämä?

SDP:lla on ongelma. Kansalaiset luottavat sosialidemokraatteihin monissa arkensa kannalta keskeisissä kysymyksissä kuten palveluiden turvaamisessa ja arkipäivän realiteettien ymmärtämisessä. Sen sijaan puolueen uudistusvoiman ja tulevaisuususkon luomiskyvyn suhteen ihmisillä on epäilyjä. Tulevaisuushorisontin luomisen keskeisyys korostuu nuorten ihmisten kohdalla. Tehosekoitin lauloi aikanaan: "kaikki nuoret tyypit tahtoo olla jotakin". Siksi politiikassa pitää olla myös ripaus tai reilumpi tujaus jotain uutta ja tuoretta, johon uskoa ja josta innostua.

Sosialidemokraattien imago on valtionhoitajan imago. Siinä on luonnollisesti paljon hyvää. Suomalainen hyvinvointivaltio nauttii laajaa kannatusta ja sen legitimiteetti kansalaisten keskuudessa on korkea. Aikana, joka muutoinkin jossain määrin halveksii suuria visioita ja korostaa politiikan hallinnollista roolia markkinoiden määrätessä, tällaiseen julkisuuskuvaan voidaan jopa pyrkiä. Tällä voidaan herättää arvokasta luottamusta, jonka merkitystä ei tule väheksyä, mutta sillä voidaan menettää aitoa innostusta muuttaa asioita parempaan.

Nuoremmat äänestäjät ovat usein kiinnostuneita maailmanlaajuisista kysymyksistä, kuten ilmastonsuojelusta tai maailmanlaajuisen köyhyyden lievittämisestä. Mahdolliset ratkaisut tämänkaltaisiin ongelmiin ovat väistämättä laaja-alaisen kansainvälisen yhteistyön tulosta. Siksi onkin hämmentävää miten huonosti SDP kykenee puhuttelemaan näistä teemoista kiinnostuneita ihmisiä, vaikka se on Suomen ainoa puolue, jolla on toimintakykyinen ja -haluinen sekä aidosti maailmanlaajuinen verkosto, jonka puitteissa voitaisiin aidosti luoda globaalia politiikkaa? Vihreitä puolueita löytyy muutamasta maailman rikkaimmasta maasta, demareita sen sijaan kaikkialta. Kokoomuksen "mustan internationaalin" halukkuuteen muuttaa maailmaa ainakaan reilumpaan suuntaan en menisi luottamaan.

Eväitä demareilla olisi, kun katsoo sekä rakenteita että niissä toimivia ihmisiä. Paljon on saatu aikaankin, mm. Helsinki-prosessin myötä, mutta yleiseen tietoisuuteen tämä toiminta ei ole onnistunut murtautumaan. Ehkä osasyy on siinä, millaisia teemoja keskusteluun halutaan nostaa. Vaikeasti käsitettävät, äärimmäisen monimutkaiset, abstraktit ja laaja-alaiset globaalipolitiikan kysymykset eivät ole vaalivoittajia, eivätkä tule sellaisia vähään aikaan olemaankaan. Silti niistä tulisi puhua. Näitäkin teemoja voidaan pukea ymmärrettävään muotoon. Kansainvälisessä sosialidemokratiassa oleellista on se, että tavoitteena tulee olla pohjoismaisen tason työolot Kiinassa, ei kiinalaiset pohjoismaissa. Ihmisarvoisten työskentelyolosuhteiden turvaamisesta kautta maailman olisi hyvä aloittaa. Uudet avaukset mm. öljyvapaasta yhteiskunnasta ovat yhtä lailla keskeisiä ja tärkeitä.

SDP:n poliittisen vaikuttamisen kentän laajentamisen ei tarvitse tarkoittaa vahvuuksien ja arjen osaamisen hylkäämistä, päinvastoin. Globalisaation hallinta, "pallon ottaminen haltuun", on välttämätöntä palveluiden kehittämiselle, julkisten investointien lisäämiselle jne. Sillä luodaan uutta toimintatilaa, valtaistetaan paikallisyhteisöjä, alueita ja valtioita. Suomalainen järjestelmä ei vaadi räjäyttämistä ja uudelleen rakentamista, pientä korjausta ja kehittämistä kylläkin. Suuret avaukset löytyvät kansainväliseltä tasolta.