Liittoutuako ja kenen kanssa?

Suomen sotilaallinen liittoutuminen, tai pikemminkin liittoutumattomuus on nousemassa, kuten odotettua onkin, erääksi keskeiseksi presidentinvaaliteemaksi. Kokoomuksen eduskuntaryhmä pyrki vauhdittamaan Sauli Niinistön presidentinvaalikampanjaa loppukesän kannanotollaan EU:n turvatakuiden puolesta. Porvareita ei näytä enää lainkaan häiritsevän, että myös heidän eduskuntaryhmänsä oli vastustamassa kyseisiä takuita siinä vaiheessa, kun hallitus antoi selontekonsa konventin lopputuloksista sekä valmistautumisesta hallitustenväliseen konferenssiin. Ohessa pieni ote edustaja Jari Vilenin käyttämästä Kokoomuksen ryhmäpuheenvuorosta:

"Konventin esittämän yhteisen puolustuksen osalta kokoomus ei pidä esitykseen kirjattua velvoitetta suotavana, sillä se johtaisi vääjäämättä unionin sisäisiin jakolinjoihin ja lisäksi tämän puolustuksen uskottavuus olisi joka suhteessa kyseenalaista. (ed. Vilen, 3.9. 2003, VNS 2/2003, lähetekeskustelu)"

Mielipiteiden muuttaminen ja kehittyminen on luonnollisesti suotavaa, sillä Erkki Tuomiojan sanoin "vain kuolleet ihmiset eivät muuta mielipiteitään ja yhteiskunta, jossa kukaan ei muuta mieltään, on kuoleva ja kuihtuva yhteiskunta", mutta jonkinlainen älyllinen rehellisyys hallituksen arvostelussakin tulisi muistaa. Oikeiston myöhäisherännäisessä EU-takuuintoilussa lieneekin lähinnä kyse imagonnostatuksesta, Kokoomuksen tulee näyttää presidentinvaalien alla aloitteelliselta ja EU:n turvatakuut ovat kansalaisten silmissä suositumpia kuin NATO-jäsenyys, jota vastustaa mittauksista riippuen jopa kolme neljästä suomalaisesta.

Eurooppalaiset turvatakuut kuulostavat kuitenkin kieltämättä houkuttelevilta. Nykyisellään näitä takuita ei tosiasiallisesti kuitenkaan nimenomaisesti eurooppalaisina olisi, vaan Euroopan sotilaallinen voima nojautuu NATO:n organisaatioon ja joukkoihin. Tätä voidaan pitää useasta syystä ongelmallisena. Ensinnäkin voidaan kyseenalaistaa EU:n ulkopolitiikan uskottavuus ja koko yhteisön autonomia, mikäli se joutuu kovan paikan tullen turvautumaan NATO:n apuun. Toisaalla NATO on menettänyt merkitystään. Sen vahvin jäsenvaltio USA on viime aikoina suosinut pikemminkin ns. ad hoc-koalitioita, joita luonnehtii liittolaisten hankinta kulloisenkin linjan ja toimintamuodon mukaan, ei pitkäaikainen, sääntöihin sidottu yhteistyö. Tätä taustaa vasten EU:n oma, NATOsta erillinen sotilaallinen voima saattaisi luoda uudenlaisia mahdollisuuksia monenkeskisen maailmanjärjestyksen synnylle.

EU:n ei luonnollisestikaan tule pyrkiä rakentamaan minkäänlaista vastavoimaa USA:lle, eikä siitä tule muodostaa muita alueita tai valtioita uhkaavaa sotilasmahtia. Sen on kuitenkin kyettävä olemaan vahva ja uskottava itsenäinen toimija niin omalla alueellaan kuin globaalisti. Eurooppalaiset eivät saa näyttäytyä USA:n voimapolitiikan toteuttajina tai sen jälkien siivoajina, vaan omia ratkaisujaan tarjoavana yhteistyökumppaneina. Tätä kautta myös EU:n vaikutusvalta kasvaa. Tämä on myös Suomen kansallinen etu. Monesti toisteltujen fraasien mukaisesti "uloin puolustuslinjamme sijaitsee ulkomailla". Siellä taistellaan nälkää, köyhyyttä ja kulkutauteja vastaan, vitsauksia, jotka hoitamattomina synnyttävät kasvualustan terrorismille, väkivallalle ja uskonnolliselle fanatismille.

Tilanteessa, jossa NATO muotoutuu sotilasliiton sijasta entistä enemmän transatlanttisten suhteiden ylläpidon foorumiksi, ei Suomellakaan pidä olla mitään periaatteellisia esteitä liittyä kyseiseen liittokuntaan. Paavo Lipponen puhuu "läntisten demokratioiden yhteistyöelimistä", joissa myös Suomen tulee olla mukana. Tähän on helppo yhtyä. Se, onko nykymuotoinen NATO senkaltainen elin, jossa Suomi parhaiten edistää monenkeskisen maailmanjärjestelmän syntyä ja kehittymistä sekä rauhaa ja tasapainoa kansainvälisessä järjestelmässä, on syvemmän keskustelun ja pohdinnan aihe. On hyvä muistaa, että tähänastisen ulkopolitiikkamme suurimmat saavutukset, joihin voidaan lukea mm. ETY-kokous sekä Namibian ja Kosovon rauhanratkaisut syntyivät nimenomaisesti sotilasliittojen ulkopuolisessa Suomessa.

Liikennevalot, Jamaika vai punavihreä jatkokausi?

Saksan vaalit olivat yllätyksiä täynnä. SPD ja liittokansleri Schröder pärjäsivät yli odotusten, kun taas CDU/CSUn menestys ei ollut lainkaan sitä, mitä ennakoitiin. "Hannoverin Macchiavelliksikin" tituleeratun kanslerin uhkapeli onnistui ja äänestäjät antoivat huomattavan vahvan tuen demareille, joiden kannatuksen piti romahtaa joidenkin gallupien mukaan alle 25%:iin. Vaalituloksen yllättävyys oli luettavissa myös Angela Merkelin kasvoilta, jotka olivat monissa valokuvissa rasittuneet, hermostuneet ja pettyneet. Merkel saanee syyttää yllättävästä käänteestä lähinnä porvarien kansalaisten makuun liian rajuja vaatimuksia sekä omaa heikkoa tv-esiintymistään ja vakuuttavuutensa puutetta.

Monet lähteet arvioivat tulevia hallitusneuvotteluita historiallisen vaikeiksi. Vaalien ajan, ja myös niiden jälkeisen ajan kova kielenkäyttö sekä molempien osapuolten osoittama ehdottomuus mm. kanslerikysymyksessä ennakoivat vaikeuksia suuren koalition syntymiselle. Ainoiksi vaihtoehdoiksi tuntuvatkin jäävän vihreiden ja liberaalien sekä toisen suuren puolueen ympärille rakentuvat koalitiot, joita kutsuttaisiin puolueiden tunnusvärien mukaan joko liikennevalokoalitioksi (SPD-liberaalit-vihreät) tai sitten Jamaika-koalitioksi (CDU-liberaalit-vihreät). Kaikki puolueet ovat kieltäytyneet neuvottelemasta lähes 9%:n kannatuksen saavuttaneen vasemmiston kanssa, jonka näkyvimpiin jäseniin kuului entinen SPD-johtaja Oskar LaFontaine. Ymmärrettävyydestään huolimatta tämä saattaa hankaloittaa erityisesti demarien tietä hallitusvaltaan.

Toisaalta on mielenkiintoista pohtia SPD:n ja vihreiden mahdollisuuksia muodostaa Saksaan vähemmistöhallitus esim. vasemmiston tuella. Tämä olisi periaatteessa mahdollista, joskin kovin vaikeaa, eikä poistaisi Saksan liittovaltiojärjestelmän tuomia päätöksentekovaikeuksia. Vasemmistoliiton syntyminen Saksaan oli pitkälti seurausta demarien sisäisestä hajautumisesta aikaisemman punavihreän koalition voimakkaiden reformitoimenpiteiden vuoksi ja on varsin kyseenalaista, että heidän edustajansa suostuisivat antamaan tukensa mitä todennäköisimmin edelleen jatkuville, vaikkakin maltillisemmille, uudistuksille.

Ratkaisijoiksi ja kuninkaantekijöiksi noussevatkin mitä todennäköisimmin liberaalit, mikäli vihreät pysyvät lojaaleina demareille ja punavihreälle koalitiolle. Ensimmäisissä kannanotoissa liberaalien johtohahmoihin kuuluva Wolfgang Gerhardt ehti tuomita liikennevalokoalition toteamalla, "ettei kukaan FDP:ssa halua mennä tällaiseen hallitukseen", mutta toivon mukaan tulevat päivät saavat heidät harkitsemaan näkemystään uudelleen. Liberaaleilla lienee mahdollisuus myös melkoisten verirahojen perintään niin paikkojen kuin ohjelmallisten vaatimusten suhteen, mikäli he Schröderin hallitukseen menisivät. Tämä lienee kaikesta huolimatta kuitenkin parasta, mitä saatavissa on, varsinkin jos uusilta vaaleilta halutaan välttyä ja molemmat kansleriehdokkaat pysyvät asemissaan. Paikalleen pysähtyneestä Saksasta ei hyödy kukaan.

Oi kallis Suomen maatalous

Kukapa ei nauttisi idyllisestä suomalaisesta maaseudusta lainehtivine viljapeltoineen ja sympaattisesti kyljelleen kaatumaisillaan olevine heinälatoineen ja aittoineen, jotka suorastaan kutsuvat vanhoista Suomi-filmeistä tuttuihin intiimeihin kohtaamisiin. Pihoissa uutuuttaan kiiltelevät traktorit ja puimurit odottavat sadonkorjuuta. Tämän idyllin kääntöpuolena ovat kuitenkin eteläisen Suomen kaupunkien lähiöiden terveyskeskuksissa jonottavat lapset ja vanhukset, toimeentulotukijonoissa turhautuvat työttömät sekä liian suuret opetusryhmät kasvukunnissa. Maamme rajojen ulkopuolella kulttuurimaisemamme ylläpidosta maksavat syrjäytyneet ja nälkiintyneet afrikkalaiset, joiden paikallisen tuotannon edellytykset on vientituettu eurooppalainen ruoka tuhonnut ja joilla ei tämän vuoksi juuri ole toivoa paremmasta sen paremmin itselleen kuin lapsilleenkaan. Puhe kehitysyhteistyömäärärahojen nostosta on kosmetiikkaa niin kauan kuin EU:n markkinat ovat käytännössä suljetut unionin tuen tason mahdollistaessa maailmanympäryslennon jokaiselle EU:n lehmälle.

Suomalaisen maatalouden ylläpito käy taloudellisesti ja inhimillisesti kalliiksi. Kansalliset tuet syövät arvion mukaan vuonna 2005 hieman yli miljardi euroa. Tämän lisäksi Euroopan Unioni, jonka budjetista kuluu käsittämättömät 40% maatalouden tukemiseen, tukee myös suomalaista maataloustuotantoa 829 miljoonalla eurolla vuodessa. Tämä on suuri raha ottaen huomioon sen, että maataloudesta elantonsa saa enää muutama prosentti työvoimasta. Massiivisista maatalouden tukemiseen käytetyistä euromääristä huolimatta kotimainen ruoka on kallista ja maaseutua vaivaa elinvoiman ehtyminen. Herääkin kysymys, mistä me maksamme ja minkä vuoksi? Kotimainen tuki on veronmaksajien maksamaa kansallista rahaa, joka on tuottamattomaan toimintaan sidottuna nimenomaan poissa asioista kuten kuntien valtionosuudet, joilla voidaan palkata sairaanhoitajia ja opettajia, tai sitten osaamis- ja infrastruktuurihankkeista, joilla voitaisiin tavoitella parantunutta kansainvälistä kilpailukykyä ja vähentää työttömyyttä.

Maalaisliitto on usein profiloitunut kannattamalla mm. työntekijöiden oikeuksien heikentämistä ja valtion osuuden vähentämistä taloudessa. Markkinaehtoisuus ja kansainvälinen kilpailukyky on ollut osa myös Keskustan retoriikkaa. Maataloutta tämä ei kuitenkaan näytä koskevan, vaan tätä minimaalisen pienen väestönosan kannattamatonta elinkeinoa on lähinnä Keskustan toimesta haluttu suojella ja tukea hinnalla millä hyvänsä. On luotu järjestelmä, jossa valtio maksaa riippumatta tuottamisesta tai tuottamatta jättämisestä sekä takaa tuotteen kysynnän. Mikäli teollisuustuotantoa olisi suojeltu tällä tavoin, muutama prosentti väestöstämme polttaisi edelleen tervaa ja haravoisi järvien pohjasta rautaa, toki uusimmilla apuvälineillä varustettuna, muiden maksaessa laskun turhasta työstä.

Maatalouden tukemista perustellaan usein kriisivalmiuden ylläpidolla, kulttuurimaiseman säilyttämisellä ja "perinteisen maalaisen elämänmuodon" suojelemisella. Kriisiaikaisesta omavaraisuudesta puhuminen on puutaheinää ottaen huomioon sen tosiseikan, että useat maatalouden tarvitsemista koneista, samoin kuin niiden polttoaineet ovat tuontitavaraa. Kulttuurimaisemaa voitaneen ylläpitää myös tehotonta viljelyä mielekkäämmällä tavalla ja mitä tulee tähän "perinteiseen maalaiseen elämänmuotoon", ei siihen ole kuulunut yhteiskunnan tuilla vaan omalla työllä eläminen. Maaseudun ihmisten sitominen turpeeseen ja varjeleminen maailman muuttumiselta vähättelee näiden ihmisten kykyä ottaa vastuuta itsestään ja ympäristöstään. Se on onnistunut teollisuuden työntekijöiltä, eivät maanviljelijät ole näitä ihmisiä heikompia tai avuttomampia kohtaamaan haasteita. Tätä varten meillä ovat myös olemassa yhteiskunnalliset tukijärjestelmät kuten aikuiskoulutus ja tuet aloitteleville yrittäjille.

Rakennemuutoksen on vihdoinkin oltava todellisuutta myös maaseudulla. Perheviljelmien aika on ohi ja Suomessa on siirryttävä maatalouteen, joka käsitetään elinkeinoksi muiden elinkeinojen joukossa. Tähän voidaan päästä kolmeen sektoriin perustuvalla maataloudella. Ensimmäinen on suureen tilakokoon perustuva, kotimaiseen kulutukseen suunnattu tehomaatalous. Tämän sektorin tarkoituksena on tuottaa markkinaehdoin mahdollisimman edullista suomalaista ruokaa. Toisen sektorin muodostaa luomutuotanto, joka on selkeä erikoismarkkina. Tuotantokustannukset nousevat huomattaviksi, mutta maailman puhtain elintarvike löytänee ostajia ulkomaita myöten. Tähän linkittyy luontevasti mm. marjojen ja sienien keruu. Kolmas on läheisessä yhteistyössä bio- ja lääketieteen tutkimuslaitosten ja yritysten kanssa toimiva hitech-maatalous, jossa kehitettäisiin mm. terveysvaikutteisia elintarvikkeita. Tämänkaltaisella mallilla voitaisiin todennäköisesti sekä pärjätä kilpailluilla elintarvikemarkkinoilla, pitää kotimainen ruoka tavallisten palkansaajien pöydässä että löytää uusia vientialoja ja säästää huomattava määrä tällä hetkellä tarkoituksettomiin tukiin valuvaa yhteiskunnan rahaa.

Yhteinen vai yksityinen vakuutus?

Julkisessa keskustelussa nousee aika ajoin pinnalle suomalaisen sosiaalivakuutuksen väitetty puutteellisuus ja yksityisvakuutuksen suoma lisäturva. On kuultu esityksiä mm. sosiaaliturvan painopisteen siirtämisestä nykyistä korostuneemmin yksityiselle puolelle siten, että yhä suurempi osa kansalaisista hankkisi sosiaaliturvansa vakuutusmarkkinoilta. Tätä on pidetty mahdollisuutena vähentää valtion menoja. Sosiaaliturvan ja vastuun yksityistämiseen liittyy kuitenkin ongelmia, jotka liittyvät sosiaaliseen koheesioon sekä hyvinvointivaltion legitimiteettiin.

Yksityis- ja sosiaalivakuutus eroavat toisistaan oleellisilta osin samankaltaisesta logiikastaan huolimatta. Yksityistä vakuutusta luonnehtii vapaaehtoisuus sekä etuuksien pohjautuminen suoraan maksuihin. Sosiaalivakuutukselle ominaista on pakollisuus sekä mahdollisuus tulonsiirtoihin sekä maksujen arvon ylittävien tai niistä riippumattomien etuuksien maksuun. Yksityisvakuutuksen yhteiskunnassa yksilö vastaa itsestään, muttei kanna vastuuta muista kansalaisista tai yhteiskunnan kokonaisedusta. Sosiaalivakuutus puolestaan kantaa vastuun kaikista yhteisön jäsenistä. Näin se luo solidaarisuutta ja tasa-arvoa järjestelmään osallistuvien välille ja jonka kautta hyvinvointivaltio hankkii oikeutuksensa kansalaisten silmissä.

Sosiaalivakuutus tuottaa yksilölle hyvinvointia ja turvaa siinä, missä yksityinenkin vakuutus. On oletettavaa, että yhteiskunnan keskimääräinen hyvinvointitaso kohoaa korkeammaksi järjestelmässä, joka nojaa kollektiiviseen vastuuseen ja jota ei luonnehdi voitontavoittelu, vaan sosiaalisen turvallisuuden takaaminen kansalaisille. Kollektiivisen vakuutuksen antama turvallisuus voi myös olla vaikeasti laskettavissa olevaa yhteiskunnallisen vakauden mukanaan tuomaa turvallisuutta. Väestöryhmien hyvinvointierojen kasvaessa sosiaaliturvan yksityistämisen myötä tämä olisi mennyttä.

Sosiaalivakuutuksen keinoin on päästy eroon yksityisten vakuutusmarkkinoiden aikaansaamasta epätasa-arvosta sekä hyväntekeväisyyteen liittyvästä paternalismista. Holhoamisesta syytetty hyvinvointivaltio on nimenomaan vähentänyt selektiiviseen sosiaalipolitiikkaan liittyviä negatiivisia vaikutuksia, jossa toimenpiteet eivät koske kaikkia, vaan ainoastaan heikko-osaisia, johtaen näiden ryhmien leimautumiseen ja kontrolliin. Tätä kautta keskustelu julkisesta ja yksityisestä sosiaaliturvasta palautuu universaalin sosiaalipolitiikan ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion peruskysymyksiin tasa-arvosta sekä yhteisestä osallisuudesta, ja jonka vuoksi se on tärkeämpi kuin usein arvataan.

Oheinen kirjoitus julkaistu Uutispäivä Demarissa 13.9.2005

Federalismi revisited

Ranskan ja Hollannin kansanäänestystulosten jälkeen EU-uutisointia ovat kriisipuheiden lisäksi hallinneet kauppakiistat liittyen kiinalaisiin tekstiileihin. Tätä taustaa vasten laaja-alainen Eurooppa-visiointi saattaa tuntua turhalta tai utopistiselta. Omasta mielestäni kuitenkin juuri tässä tilanteessa on ensiarvoisen tärkeää pyrkiä tuomaan esille niitä mahdollisuuksia, joita EU oikein toimiessaan voi tarjota nimenomaan niillä alueilla, joiden unohtamisesta tai aliarvioinnista unionia nykyisellään arvostellaan.

Kansalaiset eivät ole kääntäneet selkäänsä EU:lle sinänsä. Suuri osa siitä kritiikistä, mikä perustuslakiluonnosta mm. Ranskassa kohtasi, ei niinkään johtunut tyytymättömyydestä eurooppalaiseen yhteistyöhön sinänsä, vaan siihen, miten integraatio tämän päivän EU:ssa etenee. Monet sikäläiset sosialistit käänsivät selkänsä perustuslaille, joka heidän mielestään olisi johtanut markkinavetoisuuden lisääntymiseen ja demokratian kaventumiseen Euroopan Unionissa. Pohjoismaisesta näkökulmasta on vaikea yhtyä tähän kritiikkiin, mutta perustuslain kaatuminen on joka tapauksessa tosiasia, joka on hyväksyttävä ja ihmisten pelkoja ymmärrettävä.

Pelkoja aiheutti, sosiaalisen alasajon uhan lisäksi demokratiavaje. Voidaan kuitenkin kysyä, mistä johtuu poliittisen päätöksenteon tilan kapeneminen? Kansallinen hyvinvointivaltio, menestystarinamme, on muutoksen tilassa. Tämän päivän maailmassa kansallinen suvereniteetti, ja sen myötä kansalliset hyvinvointijärjestelmät, ovat törmänneet rajoihinsa. Monet keskeiset yhteiskunnalliset ongelmat eivät enää rajoitu valtioiden sisäpuolelle. Globalisaatio ohentaa kansallisvaltion täysivaltaisuutta, erityisenä esimerkkinä voidaan esille ottaa kansainväliset pääomaliikkeet, jotka ovat kasvaneet yli kansallisvaltioiden kontrollin aiheuttaen merkittävän valtatasapainon siirtymän demokraattisesti valituilta päätöksentekijöiltä monikansallisten yritysten omistajille. Valtioiden tulee, vaikutusmahdollisuutensa turvatakseen, jakaa valtaansa ylikansallisen tahon kanssa, tahon, joka toimii samalla tasolla mm. markkinavoimien kanssa.

Luopumalla ns. absoluuttisesta vallasta ylikansallisen yhteisön hyväksi valtiot kasvattavat suhteellista valtaansa ja saavat mahdollisuuden vaikuttaa laajoihin, globaaleihin poliittisiin kysymyksiin. Demokraattisten kansallisvaltioiden luovuttaessa toimivaltaansa ja jakaessaan suvereniteettiaan ylikansallisille toimijoille kuten EU, on tärkeää, että kansanvallan periaatteet toteutuvat myös näissä yhteisöissä. Tämän vuoksi tulevaisuuden EU:n tulee rakentua täysimääräisen poliittisen unionin suuntaan. Tulevaisuuden EU:lla tulee olla kaksikamarinen parlamentti, jonka ylempi kamari edustaa jäsenvaltioita ja alempi kansalaisia. Komissiosta tulee muodostaa Euroopan Unionin hallitus, jonka kokoonpanon tulee heijastaa Euroopan parlamentin vaalien tulosta. Kansalliset parlamentit osallistuvat päätöksentekoon ylemmän kamarin kautta. Kaikki EU:n hallitukselta tuleva lainsäädäntö tulee hyväksyä molemmissa kamareissa. EU:n tulee toimia vain niillä alueilla ja niissä määrin, joilla jäsenvaltiot ovat antaneet sille toimivaltaa.

Liittovaltiomuotoinen päätöksenteko onkin nähtävä ennen kaikkea pienten valtioiden tukena ja turvana, niin EU:n sisällä kuin maailmassa ylipäätään. Vain tällä tavalla maat kuten Suomi voivat pyrkiä vaikuttamaan olosuhteisiinsa, yksin olemme siihen liian pieniä ja voimattomia. Federaali EU ei tarjoa hyvinvointipalveluita tai päätä suomalaisen sosiaaliturvan muodosta, tähän toimintaan sopii jatkossakin parhaiten kansallinen taso. Sen sijaan se tarjoaisi meille sen poliittisen tilan, jonka piirissä voisimme tätä päättämisen vapauttamme käyttää, nykyisin joudumme liian usein vain sopeutumaan. Nykymaailmassa kansallinen suvereniteetti on illuusio. Tämä olisi syytä tunnustaa ja keskittää huomio sinne, missä hyvinvointivaltiota ensisijaisesti puolustetaan ja kehitetään, kansainväliselle tasolle.

Ajattele itsesi demariksi

Image-lehti julkaisi viime numerossaan (7/05) presidenttiehdokas Sauli Niinistön haastattelun. Haastattelusta löytyy ilahduttava yksityiskohta, joka paljastaa, että porvarin on sittenkin mahdollista parantaa tapansa ja Niinistö tietää siihen jopa keinot.

Toimittaja: "Aiemmasta oikeistojohtajasta Harri Holkerista on tullut miltei sosialidemokraatti hänen vietettyään muutaman vuoden brittein saarilla. Myös Ilaskivi on vanhoilla päivillään alkanut lepsuuntua. Kuinka voimme olla varmoja, ettei sinulle ole käynyt samoin Luxemburgissa?"

Niinistö: " -- En mä usko, että kummallakaan on tapahtunut mitään radikaalia kääntymistä sosialidemokraatiksi, mutta voi olla, että jos vetäytyy sellaisesta kiihkeästä keskiöstä syrjään, se jättää enemmän tilaa ajatella."

Niinistön oman ajattelun, Kokoomusnuorista ja Ville Itälästä puhumattakaan, toivoisi myös alkavan. Ehkä siinä vaiheessa näkisimme myös heiltä aitoa huolta yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta, köyhien maiden asemasta, sosiaalisesta turvallisuudesta sekä kestävästä kehityksestä. Toivoa on olemassa!

Ohessa myös Demarinuorten tiedote aiheesta.

Uskonnollista verotusta?

Demarinuorten puheenjohtaja, toveri Petteri Oksa kirjoittaa blogissaan kirkollisverotuksesta. Ajattelin tarttua Petterin keskustelunaloitteeseen esittelemällä omia ajatuksiani aiheen tiimoilta.
Kirkollisveroa, kuten tunnettua, perustellaan usein kirkon hoitamilla tehtävillä ja sen tarjoamilla palveluilla. Tämä ei kuitenkaan juurikaan vakuuta, erityisesti kun pohditaan kirkon oikeutta yhteisöveron tuottoon. Kirkko ei hautaa tai tarjoa sielunhoitoa yrityksille tai järjestöille. Aikana, jolloin erityisesti yritysten maksamia veroja pyritään kansainvälisen kilpailukyvyn nimissä alentamaan kauttaaltaan, kirkon oikeus näiden verojen tuottoon joutuu yhä erikoisempaan valoon. Kyseinen oikeus on mielestäni kulttuurihistoriallinen jäänne, joka tulisi poistaa mahdollisimman nopeasti.

Uskonnolliset yhdyskunnat ovat kolmannen sektorin toimijoita siinä, missä järjestöt ja yhdistyksetkin. Ne ovat osa elävää kansalaisyhteiskuntaa ja niiden tekemällä työllä on valtaisaa yhteiskunnallista merkitystä. Kirkko tekee avustustyötä, tarjoaa tärkeitä palveluita ja, ennen kaikkea, seurakunnat tarjoavat lukuisille jäsenilleen yhteisöllisyyden kokemuksia ja mielekkäitä osallistumisen väyliä. Monikulttuuristuvassa Suomessa evankelis-luterilainen kirkko on kuitenkin vain uskontokunta muiden joukossa. Tämän vuoksi sitä ei pidä kohdella erikoistapauksena, muista uskontokunnista erillisenä.

Mielestäni meillä on kaksi vaihtoehtoa. Joko siirtyä myös Petterin ehdottamaan malliin, jossa kirkko ja muut uskonnolliset yhdyskunnat toimivat samoilla säännöillä kuin muutkin yhdistykset, toisin sanoen ne rahoittavat toimintansa jäsenmaksuilla ja mahdollisilla valtion myöntämillä toiminta-avustuksilla tai sitten muuttaa verotusjärjestelmää eri uskontokuntia tasa-arvoisesti kohtelevaksi. Tällä tarkoitan mallia, jossa valtio keräisi henkilöverotuksen yhteydessä tietyn kokoista "elämänkatsomuksellista" veroa kaikilta kansalaisilta, joka sitten jaettaisiin kaikkien Suomessa toimivien rekisteröityjen uskontokuntien kesken niiden jäsenmäärien mukaisesti. Ne henkilöt, jotka eivät kuulu mihinkään uskontokuntaan, mutta ovat ainakin epäsuorasti niiden toiminnallaan aikaansaaman "yhteisen hyvän" piirissä, maksaisivat samaa veroa, joka kanavoitaisiin järjestötyöhön. Tässä voitaisiin kokeilla myös suoran kansalaisosallistumisen lisäämistä, esimerkiksi mahdollistaa tämän verotuoton kohdentumisen määrittely, ts. kansalainen voisi valita, tukeeko hän "elämänkatsomusverollaan" vaikkapa raittiustyötä, vapaaehtoista maanpuolustustyötä vaiko kenties ympäristöjärjestöjä.

Opiskelijoiden ja ay-liikkeen yhteistyötä lisättävä

Ylioppilasliikkeessä on aivan liian kauan suhtauduttu ylenkatseella työmarkkinakeskusjärjestöihin ja ammattiliittoihin. Tämä elitismi on koitunut ennen kaikkea opiskelijoiden omaksi vahingoksi. Monin paikoin opiskelijoiden tavoitteet ovat yhteneväiset erityisesti matalapalkkaisten palvelualojen työntekijöitä edustavien liittojen kanssa, jonka vuoksi nämä liitot tulisi saada tehokkaaseen yhteistyöhön opiskelijoiden edunvalvontajärjestöjen kanssa. Tämä koskee erityisesti työtä opintojen aikaisen, opiskeltavaan alaan liittymättömän, toimeentulon vuoksi tehdyn työn vähentämiseksi sekä opiskelijoiden hyvinvoinnin turvaamiseksi.

Opiskelijat tekevät korostuneesti palvelualojen työtä esim. kausityöntekijöinä, myyjinä tai vuokratyöläisinä. Nämä ovat töitä, joita harva tekee pysyvästi, vaan lähinnä opintotuen riittämättömyyden vuoksi. Samalla Suomessa on valtava määrä ihmisiä, joiden mahdollisuudet työllistyä muualle kuin tämänkaltaisiin työpaikkoihin on pieni. Opiskelijat kilpailevat näistä työpaikoista heidän kanssaan. Näille ihmisille kyseiset työpaikat olisivat tärkeitä sekä toimeentulon että työpaikan suoman sosiaalisen yhteisön vuoksi. Samaan aikaan opiskelijoiden muodostama joustava työvoimareservi heikentää palvelualoilla vakinaisesti työskentelevien työntekijöiden työmarkkina-asemaa ja osaltaan pitää alojen palkkatasoa ja työehtoja heikkoina.

Yhteistyö ay-liikkeen kanssa on keskeistä, jotta opintotukea voidaan tulevaisuudessa kehittää vastaamaan todellista kustannuskehitystä. Tämän myötä tapahtuva opiskelijoiden siirtyminen palvelualojen suorittavista töistä opintojensa pariin nopeuttaisi opintoja, avaisi työpaikkoja tällä hetkellä työttöminä oleville kansalaisille sekä todennäköisesti johtaisi määräaikaisuuksien vähenemiseen, palkkatason nousuun sekä työehtojen paranemiseen palvelualoilla. Tämä loisi omalta osaltaan pohjaa kotimaisen ostovoiman kasvulle sekä valtion menojen pienentymiselle. Liitot on saatava ymmärtämään yhteistyön järkevyys myös omasta näkökulmastaan, tässä opiskelijoiden tulee olla aloitteellisia.

Samalla, kun pitemmän ajan tavoitteena yhteistyön saralla tulee olla opintososiaalisen järjestelmän kehittäminen toimeentulon vuoksi tehdyn työn vähentämiseksi, tulee lyhyemmällä aikavälillä panostaa opiskelijoiden hyvinvointiin myös työpaikoillaan. Usein opiskelijoiden stressi ja uupumus johtuvat vaikeudesta yhdistää opinnot, työ sekä osalla opiskelijoista myös perhe. Liitot ovat luonnollinen yhteistyökumppani pyrittäessä vähentämään opiskelijoiden työperäisiä ongelmia sekä epäreilua kohtelua työpaikoilla. Tämän vuoksi opiskelijoille tulee tarjota entistä enemmän tietoa myös opintoihin liittymättömien työpaikkojen työehdoista ja heille kuuluvista oikeuksista.

Oheinen kirjoitus julkaistu Jyväskylän ylioppilaslehdessä 9/05, Tampereen ylioppilaslehti Aviisissa 9/05, Oulun ylioppilaslehdessä 9/05, Turun ylioppilaslehdessä 11/05 ja Lapin ylioppilaslehdessä 9/05.

Ihmisarvo ja eutanasia

Terri Schiavo oli nainen, jonka tapaus tullee muuttamaan länsimaista todellisuutta suhteessa ihmiselämän käsittämiseen ja arviointiin. Kyseessä oli aivokuolleeksi julistettu potilas, jonka elämä tietoisena yksilönä päättyi lääkärien mukaan helmikuussa 1990. 15 vuotta myöhemmin hän kuoli ravintoletkujen poistamisen jälkeen pitkien oikeusprosessien ja valtaisan mediahuomion saattelemana. Yhdysvaltain poliittinen johto sotkeutui eutanasiana pitämäänsä menettelyyn usein eri tavoin, mm. hyväksymällä lain, joka salli silloisen Floridan kuvernöörin määrätä ravintoletku uudelleen asennettavaksi, kun se ensimmäisen kerran poistettiin. Tämä laki kumottiin myöhemmin perustuslain vastaisena.

Schiavon tapaus näytti, että myös uskonnollisesti konservatiivisessa USA:ssa yhä suurempi osa kansalaisista pitää keinotekoista elämän ylläpitoa ihmisarvoa alentavana, varsinkin, mikäli sitä verrataan tuskattomaan ja arvokkaalla tavalla toteutettuun armokuolemaan. Euroopassa on jo nyt edetty pidemmälle, laillistettu eutanasia on olemassaolevaa todellisuutta Hollannissa ja Belgiassa, joiden laki sallii eutanasian tilanteissa, jossa potilas on sitä toistuvasti pyytänyt tai häneltä on olemassa kirjallinen pyyntö koomaa edeltäneeltä ajalta. Tähän suuntaan myös Suomessa tulee edetä. Uskonnollisten piirien vastarinnan murentuminen sekä aktiivisen kansalaisyhteiskunnan herääminen tämän kysymyksen ympärille helpottanee eutanasian laajempaa ja nopeampaa hyväksymistä myös muissa maissa.

Teknologia tulee myös osaltaan muuttamaan käsitystämme ihmiselämästä. Hienostuneemmat tekniset apuvälineet parantavat lääketieteen mahdollisuuksia tulkita aivokuolleessa tilassa olevien ihmisten tilaa ja toipumisen todennäköisyyttä. Omaisille on tärkeää saada varmuus siitä, että vaikka keho on teknisesti ottaen edelleen elossa, heidän rakastamansa ihminen on peruuttamattomasti poissa. Tässä tilanteessa he myöskin mitä todennäköisimmin ovat valmiimpia hyväksymään esimerkiksi ravintoletkujen poiston, tai muut aktiivisen eutanasian keinot. Tämän lisäksi väestön ikääntymisen myötä poliittinen paine eutanasian laillistamiseen tulee kasvamaan yhä suuremman väestönosan keskittyessä pohtimaan elämänsä viimeisiä vuosia -ja sen päättymistä.

Ihmisenä olemisen tunnusmerkiksi tulee nostaa ennemminkin persoonallisuus ja tietoisuus omasta itsestä kuin ihmiskehon biologinen olemassaolo sellaisenaan. Tämän hyväksyminen muokkaa myös käsityksiä siitä, milloin ja miten ihmiselämä päättyy. Vaikka elämä muodollisesti alkaakin munasolun hedelmöittymisestä ja päättyy kehon kuolemaan, vaatii ihmisyys jonkin tason tietoisuuden kehittymistä, joka ei ala hedelmöittymishetkellä ja jonka perusteella voimme antaa ihmisille myös oikeuden valita elämänsä päättämisen ajankohta heidän niin toivoessaan. Tämä tekee abortista ja eutanasiasta lopullisesti hyväksyttyjä osia yhteiskuntaamme, ja toivon mukaan päättää myös kristillisten piirien niitä kohtaan tunteman, omasta mielestäni perusteettoman epäluulon ja vastustuksen.