Kulttuuri kuuluu kaikille, sanotaan. Suomen erinomainen kirjastolaitos on ehkä maamme parhaita esimerkkejä siitä, että näin todella voi olla. Suomalaiset ovat ahkeraa kirjanlukijakansaa. Osasyynä tähän on varmasti toiminnan maksuttomuus. Kirjastolaitoksen esimerkistä voitaisiin ottaa mallia myös museoissa.
Ruotsin sosialidemokraattinen hallitus teki vuonna 2004 erittäin merkittävän kulttuuripoliittisen päätöksen muuttamalla lukuisia valtion museoita ilmaisiksi. Vaikutus oli valtaisa, vuodenvaihteen 2005 jälkeen joidenkin museoiden kävijämäärät nousivat hetkellisesti moninkertaisiksi. Erityisesti lapsiperheet löysivät museot ja moni teki ilmaisen sisäänpääsyn houkuttelemana ensimmäistä kertaa matkan museoon. Myös moni turisti sai Ruotsista kattavamman, ja ennen kaikkea kulttuuri- ja historiaystävällisen kuvan.
Kulttuuriväen ja matkailijoiden harmiksi tuore porvarihallitus palauttaa maksut museoihin ja ylihuomisesta alkaen kulttuurielämyksestä joutuu esimerkiksi Moderna Museetissa jälleen maksamaan 80 kruunun eli noin yhdeksän euron hinnan. Tällä tulee todennäköisesti olemaan kävijämääriä laskeva vaikutus eikä toimenpiteellä tule olemaan merkittäviä taloudellisia vaikutuksia.
Suomessa tulisi ottaa mallia ruotsalaisten edellisestä päätöksestä ja ottaa maksuton sisäänpääsy käyttöön museoissa. Ensi alkuun voitaisiin pilottihankkeena kokeilla Valtion taidemuseoon kuuluvien museoiden muuttamista maksuttomiksi. Tätä kokeilua voitaisiin hyväksi havaittaessa ja taloudellisten mahdollisuuksien niin salliessa laajentaa. Museoista tulisi tulla vastaavanlaisia koko kansan tiloja kuin kirjastot monin paikoin jo ovat.
Kuvassa Kiasma, jossa vieraili vuonna 2005 176 700 ihmistä.
lauantaina, joulukuuta 30, 2006
keskiviikkona, joulukuuta 27, 2006
Arvoa omaishoidolle
Omaishoito on eräs niistä hoivan muodoista, joita muistetaan laajalti juhlapuheissa, mutta liian vähän käytännössä. Samaan aikaan kun tavoitteet omaishoidon suhteen ovat korkealla, käytännön näytöt ovat ristiriitaisia. Suurin syy tähän, kuten moniin muihinkin suomalaisen hyvinvointivaltion ongelmiin, on kuntien kirjavuudessa, joka uhkaa kansalaisten välistä tasa-arvoa ja vaikeuttaa tarkoituksenmukaista toimintaa.
Omaishoito on kunnan kannalta erittäin edullista hoitoa. Vuodelta 2004 peräisin oleva Tampereen kaupungin teettämä kustannusvertailu kertoo omaishoidon maksavan kunnalle keskimäärin 745 euroa kuussa. Vanhainkotiasumisen kustannus oli tuossa vertailussa 3240 euroa kuussa. Kun vielä otetaan huomioon se tosiasia, että omaishoito suo hoidettavalle mahdollisuuden elää kotonaan rakkaittensa lähellä ja että omaishoitajat itse ovat harvoin työmarkkinoiden käytettävissä, toisin kuin esimerkiksi lapsiperheiden äidit, on erittäin erikoista, etteivät resurssit ole juurikaan lisääntyneet.
Kuntakohtaiset erot omaishoidon tukemisessa ovat huomattavia. Oikeusturva ei toteudu ja uuden hyvää tarkoittavan lain voimaantulo itse asiassa heikensi monien omaishoitajien asemaa. Lain tarkoituksena oli tervetullut aikomus nostaa pienimpiä tukia, mutta monessa kunnassa tämä nosto rahoitettiin leikkaamalla korkeampia tukia, ei lisäämällä varoja omaishoidon tukemiseen. Tästä myös allekirjoittaneen lähipiirillä on omakohtaisia kokemuksia. Joissakin kunnissa lakiuudistusta käytettiin jopa sopimusten irtisanomiseen jättäen apua tarvitsevat tyhjän päälle.
Raha on vain yksi osa-alue. Yhtä tärkeää on kuin toimeentulosta huolehtiminen on huolehtiminen jaksamisesta. Omaishoito on raskasta ja vaativaa työtä. Vapaanvieton mahdollisuudet ovat jatkuvasti parantuneet, mutta käytännössä jääneet liian usein kuolleiksi kirjaimiksi. Tämä johtuu Omaishoitajat ja läheiset -liiton teettämän selvityksen mukaan pääasiassa tarkoituksenmukaisten tilapäishoitomuotojen olemassaolon puutteesta.
Omaishoidon tulee olla mahdollisuus hoidon järjestämiseksi, ei pakko. Jokaiselle tulee olla olemassa hoitopaikka myös kodin ulkopuolella. Omaishoitoa tulee kuitenkin kannustaa. Siksi siihen liittyvät kysymykset on otettava erityiseen seurantaan niin kunta- ja palvelurakenneuudistuksen yhteydessä kuin tukijärjestelmää tarkasteltaessa. Tuen maksatuksen siirtämistä kunnilta Kelalle on esitetty aiemminkin. Tätä kautta voitaisiin tavoitella yhdenmukaisempia käytäntöjä. Samalla tilapäishoitomahdollisuuksia on lisättävä. Tämä on järkevää paitsi inhimillisestä, myös taloudellisesta näkökulmasta.
Omaishoito on kunnan kannalta erittäin edullista hoitoa. Vuodelta 2004 peräisin oleva Tampereen kaupungin teettämä kustannusvertailu kertoo omaishoidon maksavan kunnalle keskimäärin 745 euroa kuussa. Vanhainkotiasumisen kustannus oli tuossa vertailussa 3240 euroa kuussa. Kun vielä otetaan huomioon se tosiasia, että omaishoito suo hoidettavalle mahdollisuuden elää kotonaan rakkaittensa lähellä ja että omaishoitajat itse ovat harvoin työmarkkinoiden käytettävissä, toisin kuin esimerkiksi lapsiperheiden äidit, on erittäin erikoista, etteivät resurssit ole juurikaan lisääntyneet.
Kuntakohtaiset erot omaishoidon tukemisessa ovat huomattavia. Oikeusturva ei toteudu ja uuden hyvää tarkoittavan lain voimaantulo itse asiassa heikensi monien omaishoitajien asemaa. Lain tarkoituksena oli tervetullut aikomus nostaa pienimpiä tukia, mutta monessa kunnassa tämä nosto rahoitettiin leikkaamalla korkeampia tukia, ei lisäämällä varoja omaishoidon tukemiseen. Tästä myös allekirjoittaneen lähipiirillä on omakohtaisia kokemuksia. Joissakin kunnissa lakiuudistusta käytettiin jopa sopimusten irtisanomiseen jättäen apua tarvitsevat tyhjän päälle.
Raha on vain yksi osa-alue. Yhtä tärkeää on kuin toimeentulosta huolehtiminen on huolehtiminen jaksamisesta. Omaishoito on raskasta ja vaativaa työtä. Vapaanvieton mahdollisuudet ovat jatkuvasti parantuneet, mutta käytännössä jääneet liian usein kuolleiksi kirjaimiksi. Tämä johtuu Omaishoitajat ja läheiset -liiton teettämän selvityksen mukaan pääasiassa tarkoituksenmukaisten tilapäishoitomuotojen olemassaolon puutteesta.
Omaishoidon tulee olla mahdollisuus hoidon järjestämiseksi, ei pakko. Jokaiselle tulee olla olemassa hoitopaikka myös kodin ulkopuolella. Omaishoitoa tulee kuitenkin kannustaa. Siksi siihen liittyvät kysymykset on otettava erityiseen seurantaan niin kunta- ja palvelurakenneuudistuksen yhteydessä kuin tukijärjestelmää tarkasteltaessa. Tuen maksatuksen siirtämistä kunnilta Kelalle on esitetty aiemminkin. Tätä kautta voitaisiin tavoitella yhdenmukaisempia käytäntöjä. Samalla tilapäishoitomahdollisuuksia on lisättävä. Tämä on järkevää paitsi inhimillisestä, myös taloudellisesta näkökulmasta.
Tunnisteet:
Hyvinvointivaltio,
Omaishoito,
Sosiaalipolitiikka
lauantaina, joulukuuta 23, 2006
Joulunaikaa
Allekirjoittanut ei ole koskaan kuulunut varsinaisiin jouluihmisiin. Jouluna tulee kuitenkin usein hieman kaihoisa olo kuluneen vuoden vuoksi. Tänä jouluna tällainen olo on ehkä entistäkin enemmän, monista eri syistä. Kaksivuotinen rupeama SONKissa on takana ja valmistuminen vaalien ohella edessä. Moni rakas yhteisö ja tehtävä jää ainakin jossain muodossa taakse. Samalla tulee ikävä niitä ihmisiä, joiden kanssa on saanut tehdä työtä ja ystävystyä, olla yhdessä. Tulevaisuus ei ole selvä, toisaalta, en ehkä halua sen olevankaan sellainen.
Lapsuuden parhaat joulut olivat niitä, jolloin paikalla oli paljon ihmisiä. Noihin jouluihin kuuluivat serkku perheineen ja äiteineen sekä mamma, isoäiti. Siitä on aikaa, kun olen viettänyt tuonkaltaista aattoiltaa. Enää se ei tuollaisenaan onnistuisikaan, monet noista perheenjäsenistä ovat jättäneet tämän maailman taakseen. Joulupäivä kului saatujen legojen ja kirjojen parissa, pulkkailuun tai muuhun urheilulliseen minua ei saatu tuolloinkaan.
Joulupukki tuli naapurista, ellei sitten talon takaa juuri silloin kun isä oli hakemassa saunapuita. Olin melkoisen pieni, kun keksin pukin olevan itse asiassa naapurin Kaukon. Muistan olleeni varsin ylpeä siitä, että osasin ratkaista huomattavasti Da Vinci-koodia mielenkiintoisemman ja merkittävämmän arvoituksen. Sinänsä toinen vaihtoehto olisi ollut pettyä ja pahoittaa mielensä Korvatunturin ukon oltuakin alapuolisen talon ukko. Keksitty juttu, petkuhuiputusta kuin Pekka Töpöhännässä.
Olen joskus miettinyt, että mikäli minulla joskus on lapsia, kerronko heille, että Pukki on olemassa? Toisaalta voi kysyä miksi keksiä lapselle juttu, jonka selvitessä hän saattaa kokea itsensä huijatuksi ja typeräksi. Toisaalta taas, pitääkö kaiken olla katkeraan loppuun asti kiinni arjen todellisuudessa? Onko leikille ja magialle tilaa myös tässä mielessä? Onko siitä haittaa? Omasta puolestani voin sanoa vain sen, että Pukille laulamisesta tilanteessa, jossa Pukki pikemminkin kauhistuttaa kuin ihastuttaa, ei pitäisi tehdä kynnyskysymystä lahjojen saannille. Kuorohalut menevät viideksitoista vuodeksi eteenpäin.
Paitsi kuluneen vuoden tarkastelua, joulu on myös toivoa. Joulun uskonnollinen sanoma on toivon sanoma, ja sitä se voi olla myös maallisessa mielessä. Kaksi vuotta sitten jouluna tsunami pyyhkäisi kadoksiin satoja tuhansia ihmiselämiä. Hetken aikaa maailman huomio kiinnittyi Thaimaan ja Indonesian rannoille, mutta länsimaalaisten tilanteen selvittyä kamerat alkoivat poistua raportoimaan uusista tragedioista jossain muualla. Nekin unohtuvat. Ja niitä seuraavat.
Mutta toivo jäi. Talot rakennettiin uudelleen, elämä palaa Khao Lakiin ja muille rannoille. Ihmiset ovat palanneet, jotkut suremaan menehtyneitä omaisiaan, mutta myös aloittamaan uudelleen. Joulu on hyvä aika jäädä hetkeksi jopa unelmoimaan siitä mahdollisesta maailmasta, joka saattaa tuntua kaukaiselta ja tavoittamattomalta, mutta joka voi olla olemassa, niin kauan kuin on toivoa. Sillä aina on heitä, jotka tietävät ettei maailmaa voida muuttaa. Ja sitten on heitä, jotka eivät sitä tiedä. Ja he muuttavat maailman.
Onnellista joulua!
Lapsuuden parhaat joulut olivat niitä, jolloin paikalla oli paljon ihmisiä. Noihin jouluihin kuuluivat serkku perheineen ja äiteineen sekä mamma, isoäiti. Siitä on aikaa, kun olen viettänyt tuonkaltaista aattoiltaa. Enää se ei tuollaisenaan onnistuisikaan, monet noista perheenjäsenistä ovat jättäneet tämän maailman taakseen. Joulupäivä kului saatujen legojen ja kirjojen parissa, pulkkailuun tai muuhun urheilulliseen minua ei saatu tuolloinkaan.
Joulupukki tuli naapurista, ellei sitten talon takaa juuri silloin kun isä oli hakemassa saunapuita. Olin melkoisen pieni, kun keksin pukin olevan itse asiassa naapurin Kaukon. Muistan olleeni varsin ylpeä siitä, että osasin ratkaista huomattavasti Da Vinci-koodia mielenkiintoisemman ja merkittävämmän arvoituksen. Sinänsä toinen vaihtoehto olisi ollut pettyä ja pahoittaa mielensä Korvatunturin ukon oltuakin alapuolisen talon ukko. Keksitty juttu, petkuhuiputusta kuin Pekka Töpöhännässä.
Olen joskus miettinyt, että mikäli minulla joskus on lapsia, kerronko heille, että Pukki on olemassa? Toisaalta voi kysyä miksi keksiä lapselle juttu, jonka selvitessä hän saattaa kokea itsensä huijatuksi ja typeräksi. Toisaalta taas, pitääkö kaiken olla katkeraan loppuun asti kiinni arjen todellisuudessa? Onko leikille ja magialle tilaa myös tässä mielessä? Onko siitä haittaa? Omasta puolestani voin sanoa vain sen, että Pukille laulamisesta tilanteessa, jossa Pukki pikemminkin kauhistuttaa kuin ihastuttaa, ei pitäisi tehdä kynnyskysymystä lahjojen saannille. Kuorohalut menevät viideksitoista vuodeksi eteenpäin.
Paitsi kuluneen vuoden tarkastelua, joulu on myös toivoa. Joulun uskonnollinen sanoma on toivon sanoma, ja sitä se voi olla myös maallisessa mielessä. Kaksi vuotta sitten jouluna tsunami pyyhkäisi kadoksiin satoja tuhansia ihmiselämiä. Hetken aikaa maailman huomio kiinnittyi Thaimaan ja Indonesian rannoille, mutta länsimaalaisten tilanteen selvittyä kamerat alkoivat poistua raportoimaan uusista tragedioista jossain muualla. Nekin unohtuvat. Ja niitä seuraavat.
Mutta toivo jäi. Talot rakennettiin uudelleen, elämä palaa Khao Lakiin ja muille rannoille. Ihmiset ovat palanneet, jotkut suremaan menehtyneitä omaisiaan, mutta myös aloittamaan uudelleen. Joulu on hyvä aika jäädä hetkeksi jopa unelmoimaan siitä mahdollisesta maailmasta, joka saattaa tuntua kaukaiselta ja tavoittamattomalta, mutta joka voi olla olemassa, niin kauan kuin on toivoa. Sillä aina on heitä, jotka tietävät ettei maailmaa voida muuttaa. Ja sitten on heitä, jotka eivät sitä tiedä. Ja he muuttavat maailman.
Onnellista joulua!
keskiviikkona, joulukuuta 20, 2006
Sosiaalinen Eurooppa - mahdollinen Eurooppa
Eurooppa ja EU tarvitsevat uuden suunnan. Ranskan ja Hollannin kansanäänestysten tulokset olivat paljonpuhuva esimerkki eurooppalaisen projektin vakavista vaikeuksista. Innokkaimmat olivat valmiita näkemään tuloksissa kansallisvaltioiden vastaiskun, mutta erityisesti näissä maissa kyse oli sisäpolitiikan lisäksi eurooppalaisen integraation legitimiteettikriisistä. Eurooppalainen projekti, sellaisena kuin se nyt eurooppalaisille näyttäytyy, ei enää saanut taakseen kansalaisten enemmistöä. Keskeisin syy tähän on sosiaalisen ulottuvuuden liian kauan jatkunut laiminlyönti.
Kukaan ei varmasti kiistä taloudellisen menestymisen merkitystä, mutta järjestelmän legitimiteetin ja myös toiminnan kannalta sosiaalisen ulottuvuuden sekä hyvinvointipolitiikan kehittämisen on noustava yhdentymisprojektin johtavaksi teemaksi. Miksi kansalaiset tukisivat kaukaiselta ja eliittivetoiselta tuntuvaa hanketta, joka ei onnistu osoittamaan konkreettisia hyötyjään parantuneiden palveluiden tai taloudellisen turvallisuuden muodossa? Erityisen polttavaksi tämä kysymys muodostuu niissä valtioissa, joissa hyvinvointivaltion kehittyminen on edennyt pitkälle.
Monissa valtioissa Euroopan Unioniin suhtaudutaan pelonsekaisin tuntein, koska se on nähty kansallisia hyvinvointipalveluita uhkaavana tekijänä. Ajoittain näin on ollutkin. Oleellista on kuitenkin nähdä, että nykymaailmassa EU on paras toivomme ylläpitää jatkossakin korkealaatuista hyvinvointivaltiota ja hallita globaaleja markkinavoimia. Umpisolmu, jossa EU:lle ei haluta antaa toimivaltaa esimerkiksi verotuksen alueella, vaikka taloudellinen yhdentyminen ja globalisaatio rajaavat kansallisen politiikan mahdollisuuksia tällä alueella, on kestämätön.
Kansalliset hyvinvointivaltiot ovat onnistuneet tuottamaan yhteistä kansalaisuutta. Suomessa ihmiset ovat ylpeitä hyvinvointivaltiostaan; suomalainen järjestelmä on kyennyt tuottamaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta, nopeaa taloudellista kasvua ja onnistumisen mahdollisuuksia kansalaisilleen. Julkinen valta ansaitsee kansalaisten arvostuksen toimimalla tehokkaasti heidän tavoitteidensa eteen, palvelemalla yhteiskuntaa. Tämä kehitys on saatava konkretisoitua Euroopan tasolla. Eurooppalaisemman identiteetin syntyminen palvelee myös unionin alkuperäistä tarkoitusta, pysyvän rauhantilan saavuttamista mantereella.
***
Sosiaalisen Euroopan rakentaminen voi tapahtua kolmella tasolla. Ensinnäkin kyse on sellaisista järjestelyistä, jotka mahdollistavat hyvinvointivaltioprosessin jatkamisen ja syventämisen kansallisella tasolla, kansallisissa hyvinvointivaltioissa. Tämä tarkoittaa sellaisten lainsäädännöllisten puitteiden luomista, joilla kyetään estämään haitallinen verokilpailu sekä työehtojen ja palkkojen polkeminen.
Käytännössä tämä tarkoittaisi minimiverotasoja eräille liikkuville verokannoille ja haittaveroille, sekä yhteisiä sääntöjä verojärjestelmien rakenteelle. Pitemmällä tähtäimellä tavoitteena voisivat olla veroratkaisujen ohella ostovoimakorjatut minimipalkat jäsenvaltioissa. Luomalla yhteisiä sääntöjä ja puitteita eurooppalaisella tasolla luodaan toimintatilaa kansalliselle politiikalle. Vero- ja palkkakilpailun laimentuminen vähentää ylikansallisen pääoman valtaa suhteessa kansallisiin hallituksiin.
Toinen sosiaalisen Euroopan tasoista on eurooppalaisen hyvinvointivaltioprosessin taso. Suurimmasta osasta sosiaali-, työllisyys-, koulutus- ym. politiikan käytännön sovelluksista on tulevaisuudessakin tarkoituksenmukaista päättää kansallisella tasolla. On kuitenkin olemassa tarve myös eurooppalaisella tasolla tapahtuvalle uudelleenjaolle.
Työllisyyden parantamisen tulee olla eurooppalaisen uudistusprosessin kärkipäässä. Tätä voidaan tukea erityisesti mahdollistamalla naisten entistä laajempi osallistuminen työmarkkinoille. Tämä vaatii määrätietoisia toimenpiteitä naisten työmarkkina-aseman parantamiseksi sekä työnteon mahdollistavaa sosiaaliturva- ja palvelujärjestelmää. Työllisyystavoitteen voimakkaampi korostaminen vaatii muutoksia myös Euroopan keskuspankin toiminnassa. Inflaatiotavoitteen rinnalle on nostettava entistä vahvemmin työllisyystavoite samalla kun pankin hallintoa on pyrittävä avaamaan demokraattiselle vaikuttamiselle.
Työllisyyden ja tasa-arvon ohella merkittäväksi toiminnan kentäksi nousee sosiaaliturva- ja koulutusjärjestelmien kehittäminen kaikissa EU-maissa, mutta erityisesti uusissa, köyhissä jäsenmaissa. Tämä on paitsi solidaarisuutta käytännössä, pitemmällä tähtäimellä myös kehittyneempien jäsenvaltioiden etu uusien markkinoiden muodossa. Elintason paraneminen uusissa jäsenmaissa myös vähentää tarvetta kilpailla matalilla palkoilla tai heikoilla työehdoilla. Euroopan tasolla tapahtuva uudelleenjako vaatisi EU:n budjetin huomattavaa kasvattamista ja rahastojen toiminnan uudelleensuuntaamista.
Toiseen tasoon liittyy läheisesti tavoite EU:n päätöksentekojärjestelmän demokratisoinnista ja yksinkertaistamisesta. Demokratisoiminen tarkoittaa ennen kaikkea poliittista vastuullisuutta, kansalaisilla tulee olla oikeus avoimeen poliittiseen kulttuuriin ja järjestelmään, jossa valta ja vastuu sijaitsevat tunnistettavassa paikassa. Samalla heille annetaan valta päättää Euroopan suunnasta. Käytännössä tämä demokratisointi tarkoittaa EU:n kehittämistä täysimääräisen poliittisen unionin suuntaan.
Tulevaisuudessa komissiosta tulee luoda EU:n poliittinen hallitus, joka on riippuvainen Euroopan parlamentin luottamuksesta. Komission kokoonpanon tulee heijastaa Euroopan parlamenttivaalien poliittisia voimasuhteita. Euroopan parlamentti ja nykyinen neuvosto voitaisiin yhdistää yhdeksi kaksikamariseksi parlamentiksi, jossa alempi kamari edustaa kansalaisia ja ylempi jäsenvaltioita. Kaiken EU-lainsäädännön tulee kulkea molempien kamarien läpi ja saavuttaa hyväksyntä näissä molemmissa kamareissa.
Sosiaalisen Euroopan kolmas taso on globaali taso, joka on läheisesti yhteydessä kahteen edelliseen tasoon. Tällä tasolla kyse on ennen kaikkea unionin toimimisesta sellaisten globaalien rakenteiden käyttöönoton puolesta, joilla pyritään hillitsemään globalisaation haittavaikutuksia ja jakamaan sen kiistattomia hyötyjä tasaisemmin kansalaisten kesken.
Palveluiden vapauttamista koskevissa neuvotteluissa ei tule vaarantaa minkään maan mahdollisuuksia harjoittaa elvyttävää politiikkaa tai järjestää kansalaistensa tarvitsemat palvelut haluamallaan tavalla. Kehitysmaiden tuotteille on taattava reilu markkinoillepääsy sekä kartoitettava mahdollisuudet velkajärjestelyihin, jotta maat pääsevät itse muokkaamaan autonomisesti omaa kohtaloaan ilman kohtuutonta riippuvuussuhdetta.
Globaalilla tasolla EU:n tulee olla edelläkävijä niin ilmastoneuvotteluissa kuin taloudellisten ohjailumekanismien käyttöönotossa. Käytännössä tämä tarkoittaa mm. valuutanvaihtoveron käyttöönoton edistämistä yhdessä muiden innovatiivisten kehitysrahoitusmekanismien kanssa.
Kirjoitus julkaistu Suomen Attacin Euroopan tulevaisuus-keskustelufoorumilla
Kukaan ei varmasti kiistä taloudellisen menestymisen merkitystä, mutta järjestelmän legitimiteetin ja myös toiminnan kannalta sosiaalisen ulottuvuuden sekä hyvinvointipolitiikan kehittämisen on noustava yhdentymisprojektin johtavaksi teemaksi. Miksi kansalaiset tukisivat kaukaiselta ja eliittivetoiselta tuntuvaa hanketta, joka ei onnistu osoittamaan konkreettisia hyötyjään parantuneiden palveluiden tai taloudellisen turvallisuuden muodossa? Erityisen polttavaksi tämä kysymys muodostuu niissä valtioissa, joissa hyvinvointivaltion kehittyminen on edennyt pitkälle.
Monissa valtioissa Euroopan Unioniin suhtaudutaan pelonsekaisin tuntein, koska se on nähty kansallisia hyvinvointipalveluita uhkaavana tekijänä. Ajoittain näin on ollutkin. Oleellista on kuitenkin nähdä, että nykymaailmassa EU on paras toivomme ylläpitää jatkossakin korkealaatuista hyvinvointivaltiota ja hallita globaaleja markkinavoimia. Umpisolmu, jossa EU:lle ei haluta antaa toimivaltaa esimerkiksi verotuksen alueella, vaikka taloudellinen yhdentyminen ja globalisaatio rajaavat kansallisen politiikan mahdollisuuksia tällä alueella, on kestämätön.
Kansalliset hyvinvointivaltiot ovat onnistuneet tuottamaan yhteistä kansalaisuutta. Suomessa ihmiset ovat ylpeitä hyvinvointivaltiostaan; suomalainen järjestelmä on kyennyt tuottamaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta, nopeaa taloudellista kasvua ja onnistumisen mahdollisuuksia kansalaisilleen. Julkinen valta ansaitsee kansalaisten arvostuksen toimimalla tehokkaasti heidän tavoitteidensa eteen, palvelemalla yhteiskuntaa. Tämä kehitys on saatava konkretisoitua Euroopan tasolla. Eurooppalaisemman identiteetin syntyminen palvelee myös unionin alkuperäistä tarkoitusta, pysyvän rauhantilan saavuttamista mantereella.
***
Sosiaalisen Euroopan rakentaminen voi tapahtua kolmella tasolla. Ensinnäkin kyse on sellaisista järjestelyistä, jotka mahdollistavat hyvinvointivaltioprosessin jatkamisen ja syventämisen kansallisella tasolla, kansallisissa hyvinvointivaltioissa. Tämä tarkoittaa sellaisten lainsäädännöllisten puitteiden luomista, joilla kyetään estämään haitallinen verokilpailu sekä työehtojen ja palkkojen polkeminen.
Käytännössä tämä tarkoittaisi minimiverotasoja eräille liikkuville verokannoille ja haittaveroille, sekä yhteisiä sääntöjä verojärjestelmien rakenteelle. Pitemmällä tähtäimellä tavoitteena voisivat olla veroratkaisujen ohella ostovoimakorjatut minimipalkat jäsenvaltioissa. Luomalla yhteisiä sääntöjä ja puitteita eurooppalaisella tasolla luodaan toimintatilaa kansalliselle politiikalle. Vero- ja palkkakilpailun laimentuminen vähentää ylikansallisen pääoman valtaa suhteessa kansallisiin hallituksiin.
Toinen sosiaalisen Euroopan tasoista on eurooppalaisen hyvinvointivaltioprosessin taso. Suurimmasta osasta sosiaali-, työllisyys-, koulutus- ym. politiikan käytännön sovelluksista on tulevaisuudessakin tarkoituksenmukaista päättää kansallisella tasolla. On kuitenkin olemassa tarve myös eurooppalaisella tasolla tapahtuvalle uudelleenjaolle.
Työllisyyden parantamisen tulee olla eurooppalaisen uudistusprosessin kärkipäässä. Tätä voidaan tukea erityisesti mahdollistamalla naisten entistä laajempi osallistuminen työmarkkinoille. Tämä vaatii määrätietoisia toimenpiteitä naisten työmarkkina-aseman parantamiseksi sekä työnteon mahdollistavaa sosiaaliturva- ja palvelujärjestelmää. Työllisyystavoitteen voimakkaampi korostaminen vaatii muutoksia myös Euroopan keskuspankin toiminnassa. Inflaatiotavoitteen rinnalle on nostettava entistä vahvemmin työllisyystavoite samalla kun pankin hallintoa on pyrittävä avaamaan demokraattiselle vaikuttamiselle.
Työllisyyden ja tasa-arvon ohella merkittäväksi toiminnan kentäksi nousee sosiaaliturva- ja koulutusjärjestelmien kehittäminen kaikissa EU-maissa, mutta erityisesti uusissa, köyhissä jäsenmaissa. Tämä on paitsi solidaarisuutta käytännössä, pitemmällä tähtäimellä myös kehittyneempien jäsenvaltioiden etu uusien markkinoiden muodossa. Elintason paraneminen uusissa jäsenmaissa myös vähentää tarvetta kilpailla matalilla palkoilla tai heikoilla työehdoilla. Euroopan tasolla tapahtuva uudelleenjako vaatisi EU:n budjetin huomattavaa kasvattamista ja rahastojen toiminnan uudelleensuuntaamista.
Toiseen tasoon liittyy läheisesti tavoite EU:n päätöksentekojärjestelmän demokratisoinnista ja yksinkertaistamisesta. Demokratisoiminen tarkoittaa ennen kaikkea poliittista vastuullisuutta, kansalaisilla tulee olla oikeus avoimeen poliittiseen kulttuuriin ja järjestelmään, jossa valta ja vastuu sijaitsevat tunnistettavassa paikassa. Samalla heille annetaan valta päättää Euroopan suunnasta. Käytännössä tämä demokratisointi tarkoittaa EU:n kehittämistä täysimääräisen poliittisen unionin suuntaan.
Tulevaisuudessa komissiosta tulee luoda EU:n poliittinen hallitus, joka on riippuvainen Euroopan parlamentin luottamuksesta. Komission kokoonpanon tulee heijastaa Euroopan parlamenttivaalien poliittisia voimasuhteita. Euroopan parlamentti ja nykyinen neuvosto voitaisiin yhdistää yhdeksi kaksikamariseksi parlamentiksi, jossa alempi kamari edustaa kansalaisia ja ylempi jäsenvaltioita. Kaiken EU-lainsäädännön tulee kulkea molempien kamarien läpi ja saavuttaa hyväksyntä näissä molemmissa kamareissa.
Sosiaalisen Euroopan kolmas taso on globaali taso, joka on läheisesti yhteydessä kahteen edelliseen tasoon. Tällä tasolla kyse on ennen kaikkea unionin toimimisesta sellaisten globaalien rakenteiden käyttöönoton puolesta, joilla pyritään hillitsemään globalisaation haittavaikutuksia ja jakamaan sen kiistattomia hyötyjä tasaisemmin kansalaisten kesken.
Palveluiden vapauttamista koskevissa neuvotteluissa ei tule vaarantaa minkään maan mahdollisuuksia harjoittaa elvyttävää politiikkaa tai järjestää kansalaistensa tarvitsemat palvelut haluamallaan tavalla. Kehitysmaiden tuotteille on taattava reilu markkinoillepääsy sekä kartoitettava mahdollisuudet velkajärjestelyihin, jotta maat pääsevät itse muokkaamaan autonomisesti omaa kohtaloaan ilman kohtuutonta riippuvuussuhdetta.
Globaalilla tasolla EU:n tulee olla edelläkävijä niin ilmastoneuvotteluissa kuin taloudellisten ohjailumekanismien käyttöönotossa. Käytännössä tämä tarkoittaa mm. valuutanvaihtoveron käyttöönoton edistämistä yhdessä muiden innovatiivisten kehitysrahoitusmekanismien kanssa.
Kirjoitus julkaistu Suomen Attacin Euroopan tulevaisuus-keskustelufoorumilla
lauantaina, joulukuuta 16, 2006
Lapsi ja metsä
Olin käymässä Kaarinassa vanhempieni luona. Pitkästä aikaa kävin kävelemässä kotini takana sijaitsevassa metsässä, jossa lapsena tuli leikittyä useammat leikit. Jäin hetkeksi miettimään sitä, miten pieneltä kaikki nyt näyttikään.
Aivan lähellä kotia oli pikkupojan mielestä iso ja vaarallinen kallio. Sinne rakensimme aikoinaan majan. Nyt sen juurelta aikuisen miehen käsi tavoitti helposti kallion laen. Kallion alapuolella oli silloin joskus pelottava suo, jonne voi upota ja kadota, nyt tämän "suon" yli vievällä polulla oli kosteimmassa paikassa pari pientä lankkua ja sen yli pääsi parilla pienellä hypyllä. Löysin myös vanhan mustikkapaikan, jota joskus varjeltiin kuin suurta salaisuutta. Muistan miten siellä oli korkeita puita ja vihreä hämy.
Kuinka hieno onkaan lapsen mielikuvitus, joka kuvitteli kaikki nämä paikat ihmeellisiksi ja jännitystä täynnä oleviksi. Eikä vain kuvitellut, nehän olivat sitä. Aikuisen katse kohtaa tuollaisissa paikoissa usein vain silkkaa viratonta vesakkoa. Tänään palasi moni lapsuuden leikki ja pelkokin elävästi mieleen. Löysimme myös jäänteet siitä vanhasta kannosta, jonne isän kanssa aina käveltiin. Isällä oli oma kantonsa, minkä nokassa istuttiin, minulla omani. Lahonneet ne olivat, mutta vielä tunnistettavissa.
Lapsuuden metsä ei ole enää entisensä. Se on muuttunut muuallakin kuin aikuistuneen nuoren miehen mielessä. Kaarinan kaupunki kasvaa, omakotitaloja rakennetaan ja metsää on harvennettu. Uusi tie vei suuren osan pienen pojan mustikkapaikasta. Samaan aikaan, tätä kirjoittaessa, on enää viikko jouluun. Lunta ei ole, lämmintä on seitsemän astetta. Ilmastonmuutos tulee lähelle ja koskee meitä jokaista.
Aivan lähellä kotia oli pikkupojan mielestä iso ja vaarallinen kallio. Sinne rakensimme aikoinaan majan. Nyt sen juurelta aikuisen miehen käsi tavoitti helposti kallion laen. Kallion alapuolella oli silloin joskus pelottava suo, jonne voi upota ja kadota, nyt tämän "suon" yli vievällä polulla oli kosteimmassa paikassa pari pientä lankkua ja sen yli pääsi parilla pienellä hypyllä. Löysin myös vanhan mustikkapaikan, jota joskus varjeltiin kuin suurta salaisuutta. Muistan miten siellä oli korkeita puita ja vihreä hämy.
Kuinka hieno onkaan lapsen mielikuvitus, joka kuvitteli kaikki nämä paikat ihmeellisiksi ja jännitystä täynnä oleviksi. Eikä vain kuvitellut, nehän olivat sitä. Aikuisen katse kohtaa tuollaisissa paikoissa usein vain silkkaa viratonta vesakkoa. Tänään palasi moni lapsuuden leikki ja pelkokin elävästi mieleen. Löysimme myös jäänteet siitä vanhasta kannosta, jonne isän kanssa aina käveltiin. Isällä oli oma kantonsa, minkä nokassa istuttiin, minulla omani. Lahonneet ne olivat, mutta vielä tunnistettavissa.
Lapsuuden metsä ei ole enää entisensä. Se on muuttunut muuallakin kuin aikuistuneen nuoren miehen mielessä. Kaarinan kaupunki kasvaa, omakotitaloja rakennetaan ja metsää on harvennettu. Uusi tie vei suuren osan pienen pojan mustikkapaikasta. Samaan aikaan, tätä kirjoittaessa, on enää viikko jouluun. Lunta ei ole, lämmintä on seitsemän astetta. Ilmastonmuutos tulee lähelle ja koskee meitä jokaista.
keskiviikkona, joulukuuta 13, 2006
Tampereen teatteri
Tampereen pormestarivaaliteatterin viimeinen näytös näytellään tänään kun valtuusto valitsee itselleen uuden puheenjohtajan. Kirjoitin jo aiemmin sosialidemokraattien kannalta ikävän lopun saaneesta näytelmästä. Tänä iltana, esiripun laskeutuessa vihreät ja oikeistoryhmät ovat äänestäneet valtuuston puheenjohtajaksi Tampereen sitoutumattomien edustajan Pekka Paavolan, jonka värikkääseen henkilöhistoriaan liittyy mm. lahjuskytköksiä, rikosepäilyjä ja eroamisia luottamuspaikoilta.
Koko vihreä liike kasvoi aikanaan vaihtoehdoksi ns. perinteiselle politiikalle, johon heidän näkemyksensä mukaan liitettiin sovitut valinnat ja yleisten arvolähtökohtien uhraaminen yksittäisten ihmisten subjektiivisten etujen eteen. Tampereen vaali osoittaa, että vihreistä on tässä lajissa kasvanut primus inter pares, paras vertaistensa joukossa. Jos Tampereen esimerkki jotain opettaa, tulisi sen opettaa se, että viattomuuden aika on todellakin ohi mitä vihreisiin tulee.
Antton Rönnholmin blogissa käydään mielenkiintoista keskustelua vihreiden asemasta poliittisella kentällä. Totuus on se, että viime aikoina Kokoomus on marssinut kaikkien merkittävien kaupunkien johtoon vain ja ainoastaan siksi, että vihreät ovat säännönmukaisesti tukeneet porvariehdokasta. Näin on käynyt Tampereen lisäksi Oulussa, Helsingissä ja Jyväskylässä. Kaikissa näissä kyse ei ole ollut vain siitä, etteivät demarit olisi olleet valmiita keskusteluun.
Monet nuoremmat äänestäjät mieltävät vihreät vasemmistohenkiseksi liikkeeksi. Julkisuudessa he tätä monissa viesteissään ovatkin. Totuus "kentällä", siellä, minne kamerat eivät yllä, on kuitenkin valitettavan usein toinen. Yksityistämiset, ulkoistamiset, liikelaitostamiset ja -mikä oli todistettava- , kovalle oikeistolle kallistuvat henkilövalinnat saavat vihreiltä innokasta tukea. Muutamaa paikkaa vastaan. Missä paljon puhuttu korkea moraali ja "uudenlainen politiikka" nyt on?
Koko vihreä liike kasvoi aikanaan vaihtoehdoksi ns. perinteiselle politiikalle, johon heidän näkemyksensä mukaan liitettiin sovitut valinnat ja yleisten arvolähtökohtien uhraaminen yksittäisten ihmisten subjektiivisten etujen eteen. Tampereen vaali osoittaa, että vihreistä on tässä lajissa kasvanut primus inter pares, paras vertaistensa joukossa. Jos Tampereen esimerkki jotain opettaa, tulisi sen opettaa se, että viattomuuden aika on todellakin ohi mitä vihreisiin tulee.
Antton Rönnholmin blogissa käydään mielenkiintoista keskustelua vihreiden asemasta poliittisella kentällä. Totuus on se, että viime aikoina Kokoomus on marssinut kaikkien merkittävien kaupunkien johtoon vain ja ainoastaan siksi, että vihreät ovat säännönmukaisesti tukeneet porvariehdokasta. Näin on käynyt Tampereen lisäksi Oulussa, Helsingissä ja Jyväskylässä. Kaikissa näissä kyse ei ole ollut vain siitä, etteivät demarit olisi olleet valmiita keskusteluun.
Monet nuoremmat äänestäjät mieltävät vihreät vasemmistohenkiseksi liikkeeksi. Julkisuudessa he tätä monissa viesteissään ovatkin. Totuus "kentällä", siellä, minne kamerat eivät yllä, on kuitenkin valitettavan usein toinen. Yksityistämiset, ulkoistamiset, liikelaitostamiset ja -mikä oli todistettava- , kovalle oikeistolle kallistuvat henkilövalinnat saavat vihreiltä innokasta tukea. Muutamaa paikkaa vastaan. Missä paljon puhuttu korkea moraali ja "uudenlainen politiikka" nyt on?
maanantaina, joulukuuta 11, 2006
ELSA-rata
Liikenneinfra puhuttaa jokaisen budjetin yhteydessä ja saa ajoittain rajusti ylikorostuneen merkityksen keskusteluissa. Toisaalta toimivien liikenneyhteyksien merkitystä Suomen kaltaiselle maalle on vaikea yliarvioida. Kiireisimmät tietyöt tulee varmasti tehdä itärajan suunnassa, mutta muitakin tärkeitä hankkeita on. Niistä keskeisimmät liittyvät raideliikenteeseen.
Turun seudulla suunta on selvä. Kun odotettu moottoritieyhteys Helsinkiin on vihdoin valmistumassa, tulee alkaa tavoitella seuraavaa keskeistä liikenneinvestointia, jolla kyetään paitsi lisäämään Varsinais-Suomen vetovoimaa niin asuinalueena kuin yritysten sijoittumiskohteena, myös ohjaamaan ihmisiä ja kuljetuksia ekologisesti kestävämpien liikennemuotojen pariin. Tämä tarkoittaa ELSA-, eli Espoo-Lohja-Salo-radan rakentamista sekä Turku-Salo-lähijunaliikenteen kehittämistä.
Nykyinen Karjaan kautta kulkeva reitti on ongelmallinen radan mutkaisuuden ja huonon kunnon takia. Yhteyden ylläpito tulee pitemmällä aikavälillä erittäin kalliiksi. Uusi linjaus olisi myös huomattavasti nykyistä nopeampi, joka näin parantaisi oleellisesti Helsingin suunnan yhteyksiä. ELSA-rata olisi perusteltu myös tavaraliikenteen suhteen. Salon-Lohjan-Hyvinkään kautta kulkeva reitti kohti itää olisi sujuvampi kuin nykyinen kierto Toijalan kautta. Tällä olisi merkitystä Turun sataman kilpailukyvyn kannalta.
Paikallisliikenteen suhteen ensiarvoinen kehittämisen kohde on Turun ja Salon välinen lähijuna. Pääkaupunkiseudun saadessa uudet lähijunat vapautuisi VR:lta toimintakuntoista kalustoa tähän tarkoitukseen vailla merkittäviä kustannuksia. Asema- ja ratakustannukset toki olisivat huomattavia, mutta ajan myötä maksaisivat itsensä takaisin.
Kuvassa siltarumpu
Tunnisteet:
Joukkoliikenne,
Kaupunki,
Turku,
Ympäristö
lauantaina, joulukuuta 09, 2006
Sananen Fortumista
Fortumin sähköseikkailu puhuttaa ja hermostuttaa eikä syyttä. Keskustelu sähkön hinnasta on kuitenkin vain jäävuoren huippu. Kysymys on laajempi ja liittyy yleisiin periaatteisiin kansallisomaisuuden hoidosta ja oikeudenmukaisuudesta. Optiojärjestelmä, jonka kukaan ei uskonut tuottavan yhtiön johdolle nähtyjä huimia tuloksia, oli kuitenkin suunniteltu kannustamaan johtoa maksimoimaan yhtiön voitto.
Valtionvarainministeri Heinäluoma puhuu öljyriippuvuutemme minimoimisesta vuoteen 2030 mennessä, ministeri Pekkarinen puolestaan vaati hiljattain suomalaisilta energiayhtiöiltä enemmän tuotekehittelyä. Kiinassa ja Pohjois-Amerikassa olisi energiateknologialla valtaisat kasvunäkymät, ministerit vaativat toimia, mutta mitä tekee valtion yritys? Fortumin tk-panostukset ovat viime vuosien kuluessa suorastaan romahtaneet. Tulos parani, johtajat voittivat, Suomi hävisi.
Virheistä on kuitenkin opittu, vai onko? Kun tarkastellaan johdon uutta palkkiojärjestelmää Fortumissa, jonka valtioneuvoston talouspoliittinen ministerivaliokunta on hyväksynyt, voidaan todeta, että johdon palkkio-ohjelma kannustaa johtoa maksimissaan 140 prosentilla palkasta vuosittain. Vattenfallissa vastaava luku on 16,7% eikä koske toimitusjohtajaa. Missä mennään?
Valtionvarainministeri Heinäluoma puhuu öljyriippuvuutemme minimoimisesta vuoteen 2030 mennessä, ministeri Pekkarinen puolestaan vaati hiljattain suomalaisilta energiayhtiöiltä enemmän tuotekehittelyä. Kiinassa ja Pohjois-Amerikassa olisi energiateknologialla valtaisat kasvunäkymät, ministerit vaativat toimia, mutta mitä tekee valtion yritys? Fortumin tk-panostukset ovat viime vuosien kuluessa suorastaan romahtaneet. Tulos parani, johtajat voittivat, Suomi hävisi.
Virheistä on kuitenkin opittu, vai onko? Kun tarkastellaan johdon uutta palkkiojärjestelmää Fortumissa, jonka valtioneuvoston talouspoliittinen ministerivaliokunta on hyväksynyt, voidaan todeta, että johdon palkkio-ohjelma kannustaa johtoa maksimissaan 140 prosentilla palkasta vuosittain. Vattenfallissa vastaava luku on 16,7% eikä koske toimitusjohtajaa. Missä mennään?
Valtion omistajapolitiikka tökkii myös muualla. Fortum keskittää kaiken asiakaspalvelunsa Espooseen ja työpaikkoja häviää. Tätä toimintaa on kritisoitu myös valtio-omistajan edustajien taholta. Toimenpiteet saattavat olla liiketoiminnan kannalta välttämättömiä, mutta keskeinen kysymys on kuka asiasta päättää? Jos pääomistaja on niitä vastaan, miksei se näy missään? Kuka hallituksessa valtiota edustaa?
Normaalin liiketoiminnan lakien luulisi olevan käytössä myös valtiolla. Jos yhtiön hallitus ei aja omistajan etuja, se vaihdetaan. Jos ei jotain tapahdu, vaihdetaan ministeri.
Normaalin liiketoiminnan lakien luulisi olevan käytössä myös valtiolla. Jos yhtiön hallitus ei aja omistajan etuja, se vaihdetaan. Jos ei jotain tapahdu, vaihdetaan ministeri.
Tunnisteet:
Fortum,
Omistajapolitiikka,
Ympäristö
tiistaina, joulukuuta 05, 2006
Toimiva peruskoulu tasa-arvon ja menestyksen edellytys
Suomalainen peruskoulu on yksittäisistä palveluista tärkein suomalaisen yhteiskunnan sosiaaliselle koheesiolle, tasa-arvoisuudelle ja tulevaisuuden menestykselle. Yhtenäistä, lähikouluperiaatteeseen ja alueelliseen tasa-arvoon nojaavaa järjestelmäämme tullaan ihailemaan eri puolilta maailmaa. Kehittämisen varaakin kuitenkin luonnollisesti on.
Peruskoulun syntyvaiheessa vallitsi ajatus, jonka mukaan kaikille tarkoitetut julkiset palvelut, myös koulut, olivat paitsi tehokkaampia, myos tasa-arvoistavia. Vanhan sääty- ja sittemmin luokkayhteiskunnan eriytynyt koulu, jossa köyhät kävivät huonompaa koulua tai jäivät kokonaan opetusta vaille, oli pitkälti vastuussa sosiaalisen liikkuvuuden vähäisyydestä ja jäykän luokkarakenteen uusintamisesta. Kun kahden kerroksen koulut poistettiin peruskoulu-uudistuksen myötä, avattiin tie myös heikommista lähtokohdista tulevien lasten menestymiselle ja yhteisen kansalaisuuden syntymiselle.
Viime vuosina kovin muodikkaaksi tullut valinnaisuuden korostaminen kuulostaa alkuun hyvältä. Vanhemmat voivat valita lapselleen sopivan koulun, jonka ei tarvitse sijaita omalla alueella ja yhä aikaisemmassa vaiheessa lapset voivat tehdä valintoja, jotka määrittelevät heidän jatkomahdollisuuksiaan. Lopputulokset tällaisesta järjestelmästa voivat kuitenkin olla vähemman mairittelevia.
Tosiasialliset valinnan mahdollisuudet jäävät kovin usein suppeiksi huono-osaisista lähtökohdista tuleville. Seurauksena on lähikouluperiaatteen rapautuminen ja tasa-arvoperiaatteen murtuminen. Syntyy "hyviä kouluja" ja "huonoja kouluja". Pitemmallä aikavalillä tämä uhkaa koko yhteiskuntamalliamme, joka perustuu yhteiseen kokemusmaailmaan ja vertaisuuteen.
Kansainväliset tutkimukset kertovat omaa kieltään siitä, miten yhtenäinen koulu paitsi tasa-arvoistaa, tuottaa erinomaisia lopputuloksia. Tasapäistävyydestä puhuminen on monella tapaa perusteetonta. Civic-tutkimukset ovat puolestaan vähemmän mairittelevia. Suomalaisnuoria ei kiinnosta yhteiskunnallinen toiminta tai oma roolinsa siinä. Tässä osasyy saattaa olla tuntikehyksen korostunut suuntautuminen luonnontieteisiin ja kieliin.
Lapsistamme emme voi säästää. Emme myös heidän kanssaan työtä tekevistä. Ennen 1990-luvun lamavuosia peruskoulun yhteydessä toimi varsin mittavaa koululaisten aamu- ja iltapäivätoimintaa. Tämä toiminta ulottui aina ykkösluokkalaisista yläastelaisiin. Aamu- ja iltapäiväkerhojen ideana oli siis turvata sitä tarvitseville koululaisille virikkeellistä ja ohjattua toimintaa koulupäivän ulkopuolella ja täten estää nuorten turvaton yksinolo vanhempien työpäivän aikana. Tähän tulee suunnata resursseja yhdessä opettajien työolojen ja palkkatason parantamisen kanssa.
Teksti julkaistu PRO PERUSKOULU 2007- sivustolla
Peruskoulun syntyvaiheessa vallitsi ajatus, jonka mukaan kaikille tarkoitetut julkiset palvelut, myös koulut, olivat paitsi tehokkaampia, myos tasa-arvoistavia. Vanhan sääty- ja sittemmin luokkayhteiskunnan eriytynyt koulu, jossa köyhät kävivät huonompaa koulua tai jäivät kokonaan opetusta vaille, oli pitkälti vastuussa sosiaalisen liikkuvuuden vähäisyydestä ja jäykän luokkarakenteen uusintamisesta. Kun kahden kerroksen koulut poistettiin peruskoulu-uudistuksen myötä, avattiin tie myös heikommista lähtokohdista tulevien lasten menestymiselle ja yhteisen kansalaisuuden syntymiselle.
Viime vuosina kovin muodikkaaksi tullut valinnaisuuden korostaminen kuulostaa alkuun hyvältä. Vanhemmat voivat valita lapselleen sopivan koulun, jonka ei tarvitse sijaita omalla alueella ja yhä aikaisemmassa vaiheessa lapset voivat tehdä valintoja, jotka määrittelevät heidän jatkomahdollisuuksiaan. Lopputulokset tällaisesta järjestelmästa voivat kuitenkin olla vähemman mairittelevia.
Tosiasialliset valinnan mahdollisuudet jäävät kovin usein suppeiksi huono-osaisista lähtökohdista tuleville. Seurauksena on lähikouluperiaatteen rapautuminen ja tasa-arvoperiaatteen murtuminen. Syntyy "hyviä kouluja" ja "huonoja kouluja". Pitemmallä aikavalillä tämä uhkaa koko yhteiskuntamalliamme, joka perustuu yhteiseen kokemusmaailmaan ja vertaisuuteen.
Kansainväliset tutkimukset kertovat omaa kieltään siitä, miten yhtenäinen koulu paitsi tasa-arvoistaa, tuottaa erinomaisia lopputuloksia. Tasapäistävyydestä puhuminen on monella tapaa perusteetonta. Civic-tutkimukset ovat puolestaan vähemmän mairittelevia. Suomalaisnuoria ei kiinnosta yhteiskunnallinen toiminta tai oma roolinsa siinä. Tässä osasyy saattaa olla tuntikehyksen korostunut suuntautuminen luonnontieteisiin ja kieliin.
Lapsistamme emme voi säästää. Emme myös heidän kanssaan työtä tekevistä. Ennen 1990-luvun lamavuosia peruskoulun yhteydessä toimi varsin mittavaa koululaisten aamu- ja iltapäivätoimintaa. Tämä toiminta ulottui aina ykkösluokkalaisista yläastelaisiin. Aamu- ja iltapäiväkerhojen ideana oli siis turvata sitä tarvitseville koululaisille virikkeellistä ja ohjattua toimintaa koulupäivän ulkopuolella ja täten estää nuorten turvaton yksinolo vanhempien työpäivän aikana. Tähän tulee suunnata resursseja yhdessä opettajien työolojen ja palkkatason parantamisen kanssa.
Teksti julkaistu PRO PERUSKOULU 2007- sivustolla
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)