Takaisin bilateraaliin

Jyrki Katainen piti ulkopoliittisen linjapuheen. YK ja ylikansalliset elimet väistykööt, täältä tulee uusi ja raikas tuulahdus 70-luvulta bilateraalisten suhteiden muodossa. Nykyiseltä ulkoministeriltä tätä olisi vanhojen näyttöjen perusteella voinutkin odottaakin, vasta neljännellä kymmenennellään olevan puoluejohtajan kyseessä ollessa "näkemys" oli surkea rimanalitus. Tiedon puutteen voi antaa anteeksi, se on korjattavissa, sen sijaan näkemyksen puute on vaikeammin autettavissa.

Ennen kumarrettiin itään. Nyt kumarretaan aivan yhtä kritiikittä länteen -ja lasketaan pisteitä "erityissuhteiden" perusteella aivan kuten ennen vanhaan toiseen suuntaan. Mutta: USA:n nykyhallinto vetelee viimeisiään ja sen vuoksi Bush-Rice-pisteiden laskussa ei ole juurikaan mieltä. USA-suhteet ovat luonnollisesti tärkeitä, mutta kritiikittömän Amerikan-ihailun, kuten minkä tahansa kyseenalaistamattoman palvonnan, toivoisi kuuluvan historiaan.

Katainen vaati tavoitteellista, realistista ja aktiivista ulkopolitiikkaa. Hyvä tavoite, haluaisin nähdä sen henkilön, joka on näistä otsikoista eri mieltä. Mutta kuten aina, oleellista eivät ole termit, vaan niille annettu sisältö. Kataiselle ei vaikuta merkitsevän mitään se, että Suomi on pyrkinyt olemaan aktiivinen aivan uudenlaisten yhteistyöelinten luomisessa. Myöskään yhteiselle toiminnalle ei juuri arvoa anneta, ainakaan YK:n puitteissa. Samaan aikaan puhutaan vastuun kantamisesta ja luistellaan ulos sieltä, missä eniten olisi tehtävää -ja voitettavaa. Mieleen tulevat kummisetä Niinistön vastaavankaltainen visiottomuus ja näköalattomuus tilanteessa, jossa hän saarnaa taloudellista maailmansotaa.

Suomen vaikutusvalta yksittäisenä valtiona nojaa tulevaisuudessa ennen muuta siihen, missä määrin kykenemme osoittamaan esimerkillämme johtajuutta. Tähän meillä on erittäin hyvät mahdollisuudet. Suomi kuuluu siihen harvalukuiseen joukkoon maailman maita, joissa taloudellinen menestys ja sosiaalinen eheys on kyetty verrattain hyvin yhdistämään. Samalla meillä on mahdollisuus rakentaa maastamme esikuvaa myös ympäristökysymysten suhteen. Sen sijaan kahdenvälisissä kabinettisuhteissa tulemme varmasti aina kuulumaan kolmosdivariin. Puhumattakaan siitä tosiasiasta, että todelliset vaikuttamisen paikat globaaleihin kysymyksiin jäävät haaveeksi, mikäli monenkeskisen järjestelmän väheksyminen otetaan ohjenuoraksi.

Ehkä Kataisen ajattelun taustalla on sama motiivi kuin niin monella Kokoomusnuoriin liittyvällä reppanalla. On vain siistiä hengata "menestyjien" kanssa sen paremmin mitään ajattelematta tai problematisoimatta, ja olla tajuamatta, että kyseiselle porukalle itse asiassa naureskellaan. Sääliksi käy.

Oikeus osaamisen päivittämiseen

Pisa-tutkimusten valossa paistatellut Suomi ei ole kaikilta osin onnistunut koulutuspolitiikassaan. Suurin tulevaisuuttamme osaamisen kehittämisen puolella uhkaava kehityskulku on suhteellisen laaja pudokkuus toiselle asteelle siirryttäessä.

Lähes joka kymmenes nuori jää vaille peruskoulun jälkeistä koulutusta. Näiden useimmiten nuorten miesten ennuste elämään on heikko. Vähäiseksi jäävä koulutus ennakoi usein työttömyyttä ja muita sosiaalisia ongelmia. Tulevina vuosina ammatit muuttuvat entistä nopeammin ja uudet alat altistuvat globalisaatiolle. Yhä harvempi pärjää koko elämänsä yhdellä koulutuksella. Tämä korostaa täsmällisen ammattiosaamisen lisäksi yleisten oppimisvalmiuksien ja -halun merkitystä.

Koulupudokkuutta torjutaan jo nyt mm. vuonna 2006 alkaneen "Joustava perusopetus (Jopo)"-hankkeen avulla, mutta tehokkaampia keinoja tarvitaan. Oppivelvollisuutta tulisikin laajentaa kattamaan toisen asteen tutkinto. Samalla toisen asteen oppilaitosten yhteistyötä tulisi tiivistää siten, että eri aineiden yhdistely ammatilliselta ja lukiopuolelta tulisi mahdollisimman helpoksi.

Tulevaisuuden duunari tarvitsee kielitaitoa ja kulttuurien tuntemusta, moni akateeminen siirtyy valmistuttuaan työpaikkaan, jossa ammatillisista perusvalmiuksista alalle olisi hyötyä. Yleissivistystä tarvitsevat kaikki. Niille, joille koulunpenkki ei ole vaihtoehto, on räätälöitävä työpajatoimintaa, oppisopimuksia ym. tapoja saada tunnustettua osaamista.

Aikuisväestön osalta tarvitaan oikeutta osaamisen päivittämiseen läpi työelämän. Koulutusta tulisi suunnata työttömien lisäksi työssäkäyviin. Jokaisella työntekijällä tulisi olla oikeus esimerkiksi kahden viikon mittaiseen koulutusjaksoon kerran vuodessa. Jaksojen tarkoituksena olisi vahvistaa työntekijän osaamista ja parantaa hänen työmarkkinavalmiuksiaan.

Tämänkaltaiseen järjestelmään siirtyminen olisi osa merkittävää ajattelun murrosta, jossa siirrytään työttömyysturva-ajattelusta työllisyysturva-ajatteluun sekä ajatukseen yhteiskunnan tarjoamasta osaamistakuusta jokaiselle kansalaiselle.

Kirjoittajavieras Turun Sanomissa 29.8.2008

Sosiaalinen porvarihallitus?

Keskustan kone on keksinyt pääministeri Vanhasen suuhun uuden sloganin. Nyt puhutaan porvarihallituksen sosiaalisuudesta, jonka väitetään olevan punamultaa suurempaa. Pontimena on vielä täysin alkutekijöissään oleva sosiaaliturvauudistus, jonka katsotaan tuottavan sosiaalisesti oikeudenmukaista politiikkaa.

Politiikkaa vähänkään seuraavat ymmärtävät kyseessä olevan tempun, jolla pyritään ärsyttämään oppositiota ja leimaamaan budjetin arvostelu epäoikeudenmukaiseksi. Mutta mitä jos Vanhanen onkin aivan tosissaan? Jo viime hallituksen aikana monet pitivät häntä piinkovana porvarina, joka aikoinaan ajoi läpi Keskustan tuolloin upottanutta työreformiohjelmaa. Yhteistyö sosialidemokraattien kanssa oli valtapoliittinen pakko, jossa Vanhasen oli käytännön syistä vastahankaisesti toimittava. Moni heikkoja vahingoittava ehdotus jäi realisoitumatta, tämä varmasti kiukutti. Mutta nyt ovat nuo pidäkkeet sivussa.

Kuten keskusteltua, oikeudenmukaisuuden voi käsittää monella tapaa. Vanhasen oikeudenmukaisuuskäsitykseen köyhien perheiden lasten ajo ulos päivähoidosta, tuloeroja kasvattavat veroratkaisut, luokkakokojen rehottaminen suurina lupauksista huolimatta, lapsilisien reaaliarvon lasku ym. näyttää kuuluvan. Kaikki tämä voi aidosti olla hänen mielestään oikeudenmukaista ja oikein. Ilmeisesti epätasa-arvo on hänelle sitä oikeampaa tasa-arvoa.

En tiedä teistä, mutta minä ainakin toivon, että kyseessä ovat vain ne spin doctorit.

Haastajia ja haastettuja

Liisa Jaakonsaari käytti Ilta-Sanomissa puheenvuoron, joka on ollut monilla huulilla, mutta vain harva on sanonut mitään. Syksyllä pitää alkaa tapahtumaan hyviä asioita niin SDP:n toiminnassa kuin sen poliittisen linjan selkeyttämisen suhteen.

Puoluejohtoa on syytelty monessa, eikä vähiten median, suunnassa vaalituloksesta. Tosin moni sellainen seikka, joka vaivasi SDP:tä maalisvaaleissa oli kylvetty jo kauan ennen kuin nykyinen puheenjohtaja tai puoluesihteeri aloittivat vetovastuussa. Vaaleissa ääniä valui joka puolelle. Duunareita karkasi kotisohville ja perussuomalaisiin, Kokoomus taas onnistui madaltamaan kynnystä äänestää itseään. Tänne siityi moni SDP:tä aiemmin kannattanut toimihenkilö, erityisesti julkisen sektorin ammateissa toimiva.

Uskottavuus karisi vähän joka suuntaan, Lipposen linjaan mieltyneet eivät enää samaistuneet Heinäluoman SDP:hen. Samalla kuitenkaan Lipposen SDP:n politiikkaan kyllästyneet eivät nähneet sellaista muutosta tapahtuneen, joka olisi saanut heidät kannattamaan demareita. Pikemminkin sinällään perustellut ja toteutettavaksi aiotut menolisäykset olivat omiaan ärsyttämään ihmisiä; "miksi ette jo tehneet?" Heinäluomakaan ei osannut keskusteluissa sanoa yksinkertaista asiaa: "Nyt on varaa, koska olemme tehneet 12 vuotta töitä ja talous on kasvanut."

Haastajia kuitenkin etsitään -ja tässä tilanteessa myös kaivataan. Vahvimmilla pienikokoisessa ja monessa suhteessa parhaimmillaan perinteikkäässä, pahimmillaan jämähtäneessä puoluekokousedustajaporukassa olisivat pitkäaikaista ministerikokemusta omaavat Tarja Filatov ja Erkki Tuomioja. Filatovin etuja ovat sopiva ikä sekä se tosiasia, että hänelle löytyy kannatusta tasaisesti eri puolilta puoluetta. Rasitteita puolestaan jo aiemmin nähty päättämättömyys eli ollako käytettävissä tehtävään vai ei sekä asiantuntemuksen painottuminen yhteen ministeriöön.

Tuomioja on ollut useasti ehdokkaana ja moni veikkasi viime kertaa viimeiseksi. Usea kuitenkin toivoo hänen ehdokkuuttaan. Tuomiojan etuina nähdään hänen kykynsä tuoda päivänpolitiikan oheen pitkän linjan visiointia, asiantuntemusta myös sellaisista suuremmista asiakokonaisuuksista joista ei voi tehdä one-linereita sekä halua periaatekeskusteluun. Tuomioja nauttii laajaa arvostusta myös niissä piireissä, jotka eivät välttämättä aina jaksa innostua hänen poliittisesta linjastaan. Hänellä tuskin olisi tarvetta oman asemansa betonointiin. 61-vuotias tohtorismies tuskin istuisi kymmentä vuotta puheenjohtajana. Rasitteitakin toki on, jotkut pelkäävät SDP:n valumista "liian vasemmalle" tai heitä arveluttaa tukea "ikuista kakkosta."

Toki SDP voisi myös yllättää ja tehdä jyrkikataiset. Kuka tiesi muutamia vuosia sitten kuka on tuo nuori mies jostain Savon perämetsistä? Ville Itälän, joka olisi tärkeän eurooppalaisen luottamustoimen sijasta pitänyt ulkoistaa suurlähettilääksi Maata kiertävälle radalle, jäljiltä surkeassa kunnossa ollut Kokoomus kykeni pj-valinnallaan tekemään rankan pesäeron vanhaan. Siitä nousu, hidas, mutta varma, alkoi ja kuntohuippu osui siihen, mihin sen pitikin, tosin myös hieman muiden avittamana.

SDP:n näppärät nuoret miehet ovat hankkineet kannuksensa muualla kuin eduskunnassa, joten heitä ei tähän keskusteluun ole nostaminen. Teräviä nuoria naisia on eduskuntaryhmä puolillaan. Varteenotettavimpina esiin nousevat Susanna Huovinen, Miapetra Kumpula-Natri, Heli Paasio ja Jutta Urpilainen. Ongelmana kokemuksen puute, ministerinä on ehtinyt majailla ainoastaan Huovinen, sekä se tosiasia, että SDP:n puoluekokouksen pienuus ja sisäänpäinlämpiävyys tekee radikaalimmat muutokset vaikeiksi.

Tästä huolimatta haastajia voisi tästä kerhostakin löytyä. Jutta Urpilaisessa olisi paras potku. Sanavalmis, ajatuksiaan myös konkretiaan saattava ja kansainvälistäkin kokemusta omaava luokanopettaja-kansanedustaja voisi olla avain moneen lukkoon.

Taivaallinen valta?

Aiemmin tänä vuonna keskustelua herätti seurakunnille lähetetty ohjeistus olla noudattamatta lakeja silloin, kun ne ovat ristiriidassa kristillisen etiikan kanssa. Kyseessä oli sellaisten turvapaikanhakijoiden suojeleminen seurakuntien tiloissa, joiden hakemuksen valtion viranomaiset olivat hylänneet.

Ajatusta on varmasti siivittänyt vilpitön halu tehdä hyvää, mutta tästä huolimatta ohjeistus astuu erittäin vaaralliseen maastoon. Järjestelmä on eittämättä epätäydellinen ja virheitä voi sattua. Silti emme elä Neuvostoliitossa tai Natsi-Saksassa, jossa viranomaiskoneisto oli osa terrorijärjestelmää ja jolloin kansalaisyhteiskunnan harjoittama kansalaistottelemattomuus ihmisten piilottelun ja lakien noudattamatta jättämisen suhteen oli perusteltua ja eettistä toimintaa. Haluaisin uskoa suomalaisviranomaisten kykyyn tehdä lähtökohtaisesti perusteltuja ratkaisuja.

Nostamalla oman arvojärjestelmänsä lain yläpuolelle kirkko antaa viestin, jonka mukaan sillä on hallussaan ylivertainen käsitys oikeasta ja väärästä. Tämä tieto syrjäyttää julkisen vallan harjoittaman oikeuden -ja sitä kautta demokratian. Mikäli yhteiskunta hyväksyy tämän, mikä oikeus meillä olisi kieltää minkä tahansa uskonnollisen ryhmän lainvastainen toiminta? Vastaus on: ei minkäänlainen. Sillä kaikki nämä ryhmät voisivat todeta tuon toimintansa olevan heidän oman uskonnollisen oikeus- ja moraalikäsityksensä mukainen ja sitä kautta lakia kestävämpi.

Lain tulee olla kaikille sama eikä poikkeusryhmiä saa syntyä. Mikäli laki tai sen tulkinta koetaan vääräksi, tulee oikeusvaltiossa herättää keskustelua käytännön muuttamiseksi. Vastaus ei voi olla lain suoranainen rikkominen vain, koska "korkeampi voima", jonka kanssa luonnollisesti ei voida keskustella, on "eri mieltä". Oikeutta pitää voida käydä ja oikeuden päätöksistä pitää voida valittaa. Mutta ei voi olla niin, että oikeuden päätöksiä noudatetaan vain silloin kun lopputulos on miellyttävä.

Selkeät tavoitteet perhepolitiikkaan

Sosialidemokraattien on tulevaisuudessa entistä enemmän profiloiduttava taloudellisten tavoitteiden lisäksi elämänlaatuun liittyvien kysymysten ajajana. Erityisen keskeinen on perheiden oikeus omaan aikaan ja työelämän joustamiseen myös työntekijöiden hyödyksi ja iloksi siten, ettei perhe-elämän yhteensovitus tapahdu heidän oikeuksiaan polkien.

Päivähoitokysymys on keskeinen ja tärkeä. Lasta ei saa rangaista vanhempien työttömyydestä tai muista ongelmista, jonka vuoksi oikeus päivähoitoon tulee olla kaikilla. Päivähoidon käyttöä tulisi pikemminkin taloudellisten mahdollisuuksien mukaan pyrittävä lisäämään. Tällä voidaan tukea molempien vanhempien osallistumista työelämään.

Päivähoitomaksujen alentaminen kautta linjan ja menetettyjen tulojen korvaaminen kunnille valtion varoista voisi olla monella tapaa järkevää politiikkaa. Maksujen nousu tulojen mukaan on tuloloukkujen aiheuttaja ja heikentää työllisyyttä. Maksujen alentaminen olisi myös tarkkaan kohdennettu tulonsiirto lapsiperheille sekä kannustaisi vanhempia työmarkkinoille kenenkään asemaa heikentämättä.

Lapsiperheiden palveluiden lisäksi etuuskysymykset ovat tärkeitä. Vanhemmuuden kustannusten jakaminen on keskeinen osa työelämän tasa-arvoprojektia, mutta yksinään riittämätön. Kustannusten jakaminen ei poista sitä tosiasiaa, että perhevapaat kasaantuvat naisille. Tämä aiheuttaa paitsi isä-lapsi-suhteen jäämistä vähemmälle huomiolle, myös ongelmia naisten työurille verrattuna miehiin.

SDP:n tulisi tässä yhteydessä lähteä ajamaan Islannin mallina tunnettua perhevapaajärjestelyä, jossa vapaa on jaettu kolmeen yhtä suureen osaan. Kolmannes on äidin, kolmannes isän ja kolmanneksen saavat vanhemmat halunsa mukaan jakaa. Mikäli vapaa jätetään käyttämättä, sitä ei toinen vanhempi voi käyttää. Tällaisen mallin käyttöönotto olisi vahva viesti paitsi työmarkkinoille, myös tasa-arvoisen vanhemmuuden puolesta. Tämän tulisi olla osa projektia, jossa SDP:stä tehdään Suomen ykköspuolue toistaiseksi kaikilta vähälle huomiolle jääneiden isyyden kysymysten suhteen.

Mielipidekirjoitus julkaistu Uutispäivä Demarissa 22.8.2007.

Mitä Niinistö miettii?

Puhemies Niinistö käytti 13.8. mielenkiintoisen puheenvuoron Helsingin Sanomissa. Jo aikaisemmin taloudellista maailmanpaloa saarnannut, ja siitä kritiikkiä saanut, Niinistö konkretisoi ajatuksiaan mm. vaatimalla taloudellisia lisäpanostuksia maataloustukiin sekä kotimaiseen energiantuotantoon erityisesti biopolttoaineiden osalta.

Ajatukset ovat monella tapaa huonoja. Sauli Niinistö on varmasti tietoinen maatalouden suhteettoman kovasta hinnasta suomalaiselle yhteiskunnalle paitsi euroissa, myös ympäristökuormituksessa. Lisäksi omavaraisuudesta on turha puhua maassa, jossa koneet ja lannoitteet sekä uudessakin tilanteessa suuri osa polttoaineista ovat tuontitavaraa ja Harmot viety auran edestä joko makkaroiksi tai pikkutyttöjen leikkikaluiksi. Kuitenkin, mielenkiintoista ei niinkään ole se, mitä sanottiin vaan mihin ajatteluun pohjautuen.

Millaiseen analyysiin maailman tilasta Niinistön uusprotektionistinen näkemys perustuu? Itse keksin vain kaksi mahdollista syytä, joko näkemyksen siitä, että nykyisenkaltainen vapautuvaan kauppaan perustuva maailmantalous tulee tiensä päähän omien sisäisten ongelmiensa vuoksi (jollaista näkemystä paraikainen finanssikriisi luonnollisesti voi tukea), tai sitten talouskasvu katkeaa ensin tarkoituksella aiheutettuun taloudelliseen ja sittemmin "perinteiseen" sotaan, jonka osapuolina ovat nimenomaan valtiot.

Kuvatunkaltainen näkemys globalisaatiosta on hämmästyttävällä tavalla kylmän sodan aikainen. Mahdollisuuksiin ohjata globalisaatiota tai finanssimarkkinoita Sauli Niinistö ei näe, eikä hän näytä uskovan ylikansallisten elinten vaikutusvaltaan tai keskinäisriippuvuuksien kehään. Niinistön maailmassa toimijoita ovat edelleen kansallisvaltiot, ennen kaikkea Kiina, jonka intressit ovat valtapoliittiset ja joka olisi valmis uhraamaan oman vaurastumisensa ja kytkeytymisensä maailmantalouteen USA:n häiritsemiseksi. Ekonomistit eivät tähän kuitenkaan usko.

Saiko nykyinen finanssikriisi Niinistön heittämään tämänkaltaisen ajatuksen? Tuskin, sillä hän on puhunut aiheesta jo aikaisemmin. Käydäänkö "malli Cajanderista" varoittelulla jo seuraavaa presidentinvaalia tai pohjustetaanko sillä Natoon liittymistä (sota tulee ja puolensa on valittava)? "Unilukkarin" rooliinhan pahanilmanlintuna toimiminen sopii kuin nyrkki silmään. Harmi vain, että toteutuessaan nämä visiot pahentaisivat, eivät parantaisi, ongelmia.

Poimintoja

Sunnuntaiaamupäivänä oli pitkästä aikaa mahdollisuus käydä blogilistaa huolellisemmin läpi. Petteri Oksa kaiveli hieman arkistoja ja löysi erään jo hiukan unohtuneen, mutta aikanaan kovasti otsikoissa viihtyneen keskustelun muutamien aikojen takaa. Asennoituminen polttoaineveroon muuttuu Kokoomuksessa kummasti hallitusvastuuseen siirtymisen myötä. Sinällään linja, jossa polttoaineveroa ei lähdetä alentamaan, on mielestäni se oikeampi.

Muutoinkin demariblogit arvioivat erityisesti Kokoomuksen tekemisiä. Jukka kirjoittaa pedagogisestikin ansiokkaan jutun energian hinnasta ja Mustakallio kunta-alan palkkaneuvotteluista. Uskoisin, että hallitus tulee kaikesta huolimatta jollain tavalla selviämään kuiville kunta-alan neuvotteluista julkisuudessa, tosin peli voinee mennä raadolliseksi monen pettyessä. Terveydenhoitohenkilökunta saanee kuitenkin jonkinlaisen kädenojennuksen ja muiden ulvoessa pettymystään voinee kätensä pestä aina toteamalla, ettei kukaan oikeastaan luvannut kenellekään yhtään mitään ja saivatpahan edes jotkut jotakin, miksi olette kateellisia muille? Työntekijöiden keskinäisen katkeruuden lietsomisen ovat porvarit hallinneet hyvin jo vuosikausia eivätkä tyhmiä ole ne jotka myyvät vaan ne, jotka ostavat.

Lukuelämyksen tarjoaa myös ehdottomasti vakituiseen lukulistaan kiipeävä Jarkko Tontin blogi ja sen maatalouteen liittyvä kirjoitus Vihreässä Langassa. NYT-liitteen vihertävä kolumnisti Riku Siivonen kävi MTK:n ja Keskustan kimppuun jokin aika sitten ja Hesarissa kirjoitettiin Suomen maatalouden tuhoisista ympäristövaikutuksista, nyt pyhää lehmää uskaltaa tölväistä Tontti. Aikoinaan näistä on tullut itsekin kirjoiteltua. Vihreiltä odottaakin tässä asiassa aktiivisuutta, vaikka se onkin hieman myöhäistä. Hallitusohjelmaneuvotteluissa vihreä vartio joko nukahti tai sitten tallottiin jalkoihin jonka seurauksena maatalouspolitiikkaosio on konkreettisuudessaan ja massiivisuudessaan kuin toiselta planeetalta verrattuna ohjelman muihin osioihin.

Ei nimi miestä pahenna

Mediaa on täyttänyt viime päivinä verrattain absurdi keskustelunaihe, nimittäin keskustelu SDP:n nimestä. MEP Lasse Lehtisen stimuloima, ja ilmeisesti noin kolmen ihmisen kannattama nimenmuutos sosialidemokraattisesta demokraattiseksi puolueeksi poiki Iltalehden kyselyn aiheesta sekä kommentteja eri puolilta puoluetta. Uutisviikko on ilmeisesti ollut satumaisen köyhä, tai sitten politiikan toimittajat todella laiskoja ottamaan selvää ja kirjoittamaan mistään järkevästä.

SDP:n johtohahmoja on arvosteltu ein huutamisesta ja omien avausten puutteesta. Ilmeisesti tämän kritiikin säikäyttämänä nyt nimikeskustelu on otettu sellaiseksi kysymykseksi, johon halutaan suhtautua "ilahtuen" ja "avoimin mielin" eikä olla "poikkiteloin". Murheellista. Joustavuuden ja avoimuuden voisi halutessaan osoittaa jossain muussa kysymyksessä kuin täysin älyttömässä ja sisältöä vailla olevassa höpinässä siitä, tulisiko puolueen osoittaa uudistumista vaihtamalla nimeä. Viimeaikaiset ulostulot antavat kuvan lähinnä epätoivoisen surkeasta porukasta, joka etsii itseluottamusta ja hyväksyntää keinolla millä tahansa.

Kuten monessa suunnassa jo todettua, nimi kuvaa aatetta ja arvomaailmaa. Mikäli näissä tapahtuu olennaisia muutoksia, on syytä keskustella myös nimen muuttamisesta. Kun politiikka on tulevaisuudessa suhteessa entistä enemmän arvo- kuin luokkapolitiikkaa, on sosialidemokraattinen puolue erittäin toimiva määre. Tietysti, jos puolue siirtyy pois sosialidemokraattisten arvojen ja tavoitteiden kannattamisesta ja ajamisesta, sen on syytä vaihtaa nimeä. Minulle ei siinä vaiheessa tosin olisi mitään väliä mikä sen nimeksi tuossa tilanteessa tulisi, koska en siihen silloin enää kuuluisi.

Allekirjoittanut on aikanaan liittynyt SDP:hen, jonka on arvioinut olevan nimensä mukaisesti maltillinen, reformistinen vasemmistopuolue. Kaikesta en ole samaa mieltä, enkä tule olemaan, mutta suurimmasta osasta kuitenkin, puhumattakaan periaatteista ja "historiallisesta linjasta". Sellaisessa aion myös jäsenenä pysyä. Mikäli ulkoisiin tunnuksiin uudistuksia halutaan, ehdottaisin itse nimeä Sosialidemokraatit ja uutta logoa, jossa hankkiudutaan eroon nykyisestä luonnollisen näköisestä ruususta ja säilytetään se korkeintaan jonkinlaisena abstraktimpana versiona.

Kuvassa Eestin Maltillisten logo. Nykyään puolue tottelee nimeä SDE.

Pieniä hyviä ideoita

Hiljattain olen sieltä täältä kuullut ainakin kahdesta hyvästä pienestä ideasta. Voi olla, että ovat yleisiäkin ja olen vain ollut uutispimennossa tai korvat tukossa. Mutta minulle ne olivat uusia. Molempia ajatellessa tuli olo, että onpa hyvä ajatus.

Toinen liittyy terveellisempiin elämäntapoihin. Muistaakseni (korjatkaa jos olen väärässä) Tanskassa on joissain kaupoissa aloitettu tai ollaan aloittamassa kokeilu, jossa kauppojen kassoilla sijaitseville hyllyille kasataan karamellien sijasta erilaisia hedelmiä. Tiedättehän heräteostoksia varten suunnitellut hyllyt, joita tulee jonottaessa tuijoteltua, alkaa tehdä mieli makeaa ja hups vain, suklaapatukka putoaa hihnalle. Nyt yllättävästi iskevä makeanhimo voisi korjaantua banaanilla, koska jonosta ei juuri takaisin hyllyille hypitä. Nerokasta.

Toinen asia, jota aloin hiljattain miettiä liittyi opiskelijavaihtoon. Ystävä vieraili hiljattain kuukauden päivät Damaskoksessa Syyriassa siellä lyhyen aikaa arabian kieltä opiskelleen naisystävänsä luona. Matkaa hän kuvaili äärimmäisen avartavaksi ja sen seurauksena oppineensa ymmärtämään ehkä hieman paremmin arabimaailmassakin vallitsevaa suurta diversiteettiä. Puhuminen Lähi-idän tai edes Syyrian "muslimeista" yhtenä joukkona on verrattavissa siihen, että suomalaiset, puolalaiset ja maltalaiset olisivat tuosta noin vain niputettavissa yhteen ja heidän käyttäytymisensä selitettävissä sillä, että he ovat "kristittyjä".

Syyriassa ei suomalaisopiskelijoita pahemmin liiku. Syynä on toki ennen muuta oppilaitoskontaktien ja vaihto-ohjelmien puute, mutta myös epävarmuus lähteä vieraaseen maahan ja kulttuuriin. Suomen Lähi-idän instituutti kykenee kuitenkin opintotarkoituksissa liikkuvien suomalaisten majoittamiseen. Tämänkaltainen palvelu auttaa huomattavasti alkuun alueilla, joihin olisi muutoin vaikea lähteä ilman valtaisaa seikkailumieltä. Nerokasta.

Voisiko tällaista ajattelua edistää muuallakin maailmassa? Voisiko lähetystöjen yhteydessä tai avulla toimia pienimuotoista "tilapäismajoitustoimintaa" Suomesta tulleille vaihto-opiskelijoille sellaisissa suomalaisittain "eksoottisissa" maissa, joissa asuntojen haku ja saanti ulkomailta käsin ei onnistu? Pehmeä ja turvalliselta tuntuva lasku, neuvoja paikan päällä selviytymiseen, ja sitten etsimään kämppää varsinaisilta markkinoilta. Moni empijä uskaltaisikin lähteä oppimaan uutta omaksi ja yhteiseksi hyödyksi.

East beats South

Hieno aurinkoinen päivä ja kaunis ilta. Kävimme kävelemässä Kaivopuiston ja Eiran rannassa vaihteluksi tutuksi tulleelle Vuosaaren Aurinkolahden rannalle. Mutta muu maa mustikka.

Kaivarin länsipuolella kohoavat komeiden talojen fasadit, mutta muuten aluetta vaivaa suoranainen rähjäisyys. Caruselin ympäristöä ei voi hyvällä tahdollakaan pitää näköalaa lukuunottamatta hyvän näköisenä ja rantakadun ja talojen väliin jäävällä kuluneella ja kuivuneella nurmikolla rehottaa vesakko sekä kulkee vanha ruostunut rautatie.

Edellä mainittu on mielenkiintoista ottaen huomioon, että paikka kuuluu Helsingin eliitin asuinalueisiin. Voisiko alueesta luoda istutuksin puiston, tai voisiko siihen rakentaa vaikkapa matalia ja kevytrakenteisia rakennuksia, joihin sijoittuisi erilaisia ravintoloita ja klubeja merinäköalaa hyödyntäen?

Paitsi rähjäisyys, kantakaupungin eteläistä rantaa vaivaa kauniina iltoina suoranainen liikenneruuhka. Ajaminen on hankalaa kapeilla kaduilla ja kummankin puolin vieri vierin parkkeeratut autot tekevät siitä erityisen vaivalloista. Puhumattakaan autojen välissä jalan pujottelusta. Tätä vaivaa ei Vuosaaressa ole.

Kokonaisuutena ei Helsingin itäisimmän lähiön rantakolkka jää juurikaan toiseksi Etelä-Helsingin idyllille. Uutelan ulkoilualue ja Aurinkolahden uimaranta täydentävät idän selkävoiton. Sinällään on kuitenkin totta, että eräässä suhteessa Vuosaari jää edelleen jälkeen. Suomenruotsalaisten bongailu tullee olemaan Eiran rantoja hankalampaa vielä kanavan valmistumisen jälkeenkin. Mutta ettei totuus unohtuisi, Aurajoen rannan ja Naantalin vanhankaupunkiin työntyvän lahden rantojen voittanutta ei Suomesta kyllä löydy mistään.

Kuva Kaivopuiston länsireunan rannasta by Niklas Sjöblom

Pehmeää puhetta porvarisiivestä

Kansanedustaja Petteri Orpo kirjoittaa viime perjantain (10.8.) Turun Sanomissa Kokoomuksen vaalilupauksista. Kirjoitus ansaitsee muutaman kriittisen huomion paitsi kyseenalaisesta oman hännän nostelusta, myös suoranaisesta totuuden muuntelusta.

Suuri osa Kokoomuksen vaalilupauksista on hallitusohjelman mukaan jäämässä toteutumatta. Lapsilisiä ei, toisin kuin Kokoomus lupasi, olla sitomassa indeksiin. Päivähoitomaksujen nollamaksuluokan poisto, lasten rankaisu vanhempien työttömyyden vuoksi, on suoraan porvarin kynästä. Palvelumaksujen nosto sekä veroratkaisut, jotka rankaisevat tavallista palkansaajaa ja suosivat maanomistajia kasvattavat tuloeroja entisestään.

Erityisesti lapsilisäkysymys on tärkeä. Kokoomus ratsastaa yksinhuoltajatuen korotuksella, joka on budjettiesityksen ainoa lapsilisiä koskeva parannus. Tämä korotus kuitenkin vähennetään toimeentulotuesta, toisin sanoen tulos on 50000lle lapselle plus-miinus-nolla. Koska lisiä ei ole sidottu indeksiin, inflaatio syö niitä. Kun korotusta ei tule, ne käytännössä laskevat.

Kirjoituksensa lopussa Orpo syyllistyy melkoiseen yksinkertaistukseen väittäessään SDP:n hallituskausia heikoiksi työn kannattavuuden näkökulmasta. Kuten Orpo hyvin tietää, ovat lamanjälkeiset, ensin SDP- ja sitten Keskustavetoiset hallitusvuodet olleet eurooppalaisessa vertailussa työllisyyskehitykseltään erittäin hyviä.

Oheinen näkemys heijastaa myös melkoista epäluottamusta oman puolueen toimintaa kohtaan. Viimeisen 20 vuoden aikana Kokoomus on ollut hallituksessa yhteensä 16 vuotta. Eikö Orpo katso oman puolueensa vaikuttaneen tällä aikaa mitenkään työllisyys- ja sosiaalipolitiikan kehitykseen? Herää kysymys, onko tällaisella puolueella siinä tapauksessa mitään virkaa?

Mielipidekirjoitus julkaistu Turun Sanomissa 11.8.2007 ja Turun sosialidemokraattien kotisivuilla.

Vuosipäiviä

Tänään on tärkeä päivä. Ensinnäkin tänään on kulunut neljä vuotta siitä, kun menimme vaimoni kanssa naimisiin ja vietimme kaunista lauantai-iltaa Kaarinan Kuuslahdessa ystävien kera. Tätä juhlistettiin aamulla kuohuviinillä. Kuohari oli päässyt lämpenemään, avattaessa pullonsuusta roiskahti kuin Räikkösellä joten ei muuta kuin kontillensa alkoholia lattialta pyyhkimään. Ruokapuolellakaan ei harmi vain ollut kuin parhaat päivänsä nähnyttä ruisleipää ja karjalanpiirakoita, mutta ajatus oli varmasti tärkein. Otetaan illalla vahinko takaisin.

Toinen, joka täyttää vuosia, on esasuominen.blogspot.com. Tarkoituksenani oli kirjoittaa aiheesta juttu, kun blogi täyttää kaksi vuotta. Kuinka ollakaan, muistin väärin. Ensimmäinen juttu tällä sivustolla julkaistiin 4.8. eikä 8.8. No, oli miten oli, jo kaksi vuotta on tätä marginaalia tullut kirjoitettua. Kahden vuoden aikana blogissa on julkaistu kaikkiaan 291 juttua. Suurin osa poliittista tajunnanvirtaa, henkilökohtaista elämää on tullut sivuttua melkoisen vähän, ellei sitten lukemattomia nillityksiä ja turhaumanpurkuja vallitseviin tiloihin voida tulkita oireeksi jostain muusta.

Lukijoita olen saavuttanut mielestäni varsin mukavasti ottaen huomioon, että täällä tapahtuu vain harvoin jotain hauskaa. Laskurien luotettavuudesta en tiedä, mutta niiden mukaan hyvänä arkipäivänä, kun olen julkaissut jotain uutta, käy täällä ihmisiä jopa yli 200sta eri ip-osoitteesta, eilinen luku oli 249. Keskiarvo päivitysten välissä liikkuu jossain 150n hujakoilla. Minusta se on valtava määrä, ja olen siitä yllättynyt, iloinen ja kiitollinen. Blogilistan kautta näitä höpinöitäni tilaa 41 henkeä. Lehdestä olen silloin tällöin bongannut juttujani, erityisesti Arbetarbladet ja Aamulehti ovat lainanneet blogista silloin tällöin siivun tai kaksi.

Palautetta on tullut paljon, osin positiivista, osin negatiivista. Olen saanut niistä paljon sellaista tietoa ja sellaisia näkökulmia, joiden vuoksi olen joutunut pohtimaan ja uudelleenarvioimaan monia aikaisempia näkemyksiäni. Kiitos! Olen kuitenkin myös poistanut joitain sellaisia kirjoituksia, joiden vuoksi puhelimet ovat alkaneet soida uhkauksia keskellä yötä ja sähköposti täyttyä saastasta. Voin kertoa, ette edesauta asiaanne sillä missään. Aiheita ei kuitenkaan ole unohdettu, eikä niihin esitettyjä asiallisia kriittisiä näkemyksiä.

Lämmin kiitos kaikille blogin lukijoille ja seuraajille, sekä erityisesti kommentoijille! Keskustelua toivotaan eikä vahvaakaan kritiikkiä kaihdeta, niin kauan kun se pysyy asiallisissa ja hyvän käytöksen rajoissa. Toivottavasti viihdytte seurassa myös jatkossa. Tervetuloa!

Yhteen ansiotuloveroon

Kuinka monta kertaa olemme kuulleet tutun fraasin, Suomessa ei työtä tekemällä rikastu? Monelta osin tämä on tottakin, ainakin, mikäli verrataan työntekoa omistamisen kannattavuuteen. Tuloerot kasvavat ja taloudellinen hyvä keskittyy entistä harvemmille, vaikka talouskasvu hipoo ennätyslukemia.

Tämän päivän UP Demari kommentoi pääkirjoituksessaan professori Matti Tuomalan havaintoja, joiden mukaan tuloerot jatkavat kasvuaan erityisesti pääomatulojen rakettimaisen kasvun -ja kevyen verotuksen- vuoksi. Hyvätuloisin prosentti on kolminkertaistanut tulonsa, ja maksaa niistä veroa keskimäärin 34% eli huomattavasti vähemmän kuin moni palkansaaja.

Monet tahot ovat silloin tällöin ilmaisseet huolensa pääomatulojen ja ansiotulojen erilaisesta verotuksesta. Toiset perustelevat tällä tasaveroa myös palkkatuloihin, toiset, toistaiseksi vähemmän esillä olleet, ovat halunneet pikemminkin nähdä yhden yhtenäisen, progressiivisen ansiotuloveron, joka kohtelee kaikkia tuloja samalla tavalla. Itse kuulun jälkimmäiseen joukkoon.
Pääomatulojen progressiivista verotusta vastustavat tarttuvat usein argumenttiin siitä, miten kyseinen ratkaisu johtaisi väistämättä pääomapakoon maasta. Tämä voi pitää paikkansa, joskin Tuomala toteaa, että isoja osinkoja jakavat yritykset toimivat suurimmaksi osaksi suomalaisen asiakaskunnan turvin. Suurin osa Nokian ym. jättien osingoista menee jo nyt ulkomaille. Lisäksi hänen mukaansa jo pohjoismaista löytyy esimerkkejä korkeammista pääomatuloveroista, joskin Norjan ja Tanskan elinkeinorakenteet poikkeavat suomalaisesta.

Verotus kuuluu kansalliseen toimivaltaan. EU:ssa olisi kuitenkin keskeistä saada jollain aikavälillä aikaan muutoksia pääomaverotuksen suhteen, jotta näitä tuloja kyettäisiin verottamaan entistä tehokkaammin. Tätä varaa voitaisiin käyttää ainakin osin uuden veron veroasteen yleiseen keventämiseen. Veron korkea taso ei ole itseisarvo, sen sijaan sen tehokkuus, verotuoton riittävyys ja järjestelmän yleinen läpinäkyvyys ja ymmärrettävyys ovat. On väärin, että passiivisesta omistamisesta maksetaan kevyempiä veroja kuin ahkerasta työnteosta.

Yritykset ja niiden omistajat tarvitsevat toimivaa infrastruktuuria, luotettavaa oikeusjärjestelmää sekä koulutettua työvoimaa. Tämä kaikki on ulkoistettu yhteiskunnan hoidettavaksi ja hyvä niin. Siitä hyötyvät ihmiset ovat kuitenkin velvollisia osallistumaan hyvän kehän ylläpitoon suhteellisesti oikeudenmukaisella osuudella. Mikäli syyt pitää kahta erilaista järjestelmää yllä ovat puhtaasti teknisiä, ovat ne myös ratkaistavissa.

Tuloerokeskustelussa syntyy usein asetelma, jossa niistä huolestuneita syytetään niiden rankaisemisesta joilla menee hyvin. Tästä ei ole kyse, vaan oikeudenmukaisemman verojärjestelmän rakentamisesta. Suvi-Anne Siimes totesi aikoinaan, ettei hän ole kiinnostunut siitä, miten parhaiten tienaavilla menee, vaan siitä, että köyhimmällekin riittäisi. Tämä on totta, mutta pääomatulojen verotuksen kyseessä ollessa tuloerot eivät ole kasvaneet vain siksi, että toiset olisivat toisia ahkerampia, vaan koska järjestelmä suosii heitä suhteettomasti. Tätä taas ei voida oikeudenmukaisuusnäkökulmasta perustella mitenkään.

Käytettävissä olevien reaalitulojen kasvu 1966-2004 eri tulokymmenyksissä, ylimmässä viidessä ja yhdessä prosentissa. Yhteen tulokymmenykseen kuuluu nykyään 500 000 tulonsaajaa. Lähde: Marjo Riihelä, Risto Sullström ja Matti Tuomala.

Levottomat jalat

Aina silloin tällöin tulee mieleen, mitä jos eläisikin jotenkin toisin. Olen aina ollut varsin tyytyväinen ja iloinen opiskeluvalinnoistani, onnellinen avioliitossani ja muissa ihmissuhteissani ja nykyisessä työssä toimiminen on tarjonnut mielenkiintoisia näköalapaikkoja yhteiskuntaan ja politiikkaan yhdessä vaikuttamisen elämysten kanssa. Silti muutama asia on jäänyt harmittamaan.

Vaihto-oppilasvuosi jäi pitämättä, enkä monenlaisista matkoista ja muutamista kansainvälisistä tehtävistä huolimatta ole asunut pitempiä aikoja ulkomailla. Edellistä ei enää tehdä, jälkimmäinen voisi jossain vaiheessa elämää houkutella, mikäli tilaisuus ja lähtömahdollisuus tulee. Kaikille uusille opiskelijoille olisi teroitettava, ettei FM takaa teille mitään, eikä sen pidäkään taata. Avartukaa, osallistukaa ja oppikaa myös instituutioiden ulkopuolella. Omasta vahingosta viisastuneena olen koittanut selittää tätä kaikille eduskunnassa vierailleille opiskelijoille.

Minulla oli, ja vieläkin on, plan B. Mikäli politiikka ja yhteiskunnallinen toiminta jossain vaiheessa lakkaa innostamasta, olen ajatellut siirtyväni takaisin koulunpenkille ja opiskelevani kehitysvammaisten hoitajaksi. Ei se myöhäistä olisi kymmenen vuoden päästäkään. Toistaiseksi ei moista muutosta ole nähtävissä, mutta omalla tavalla ajatus tuo minulle hyvän olon ja mielen. On olemassa jotain, jota haluaisin ja ehkä osaisinkin koulutuksen jälkeen tehdä, jossa ei milloinkaan tarvitsisi miettiä onko tämä työ tarpeellista tai hyödyllistä.

Paljon olisi myös paikkoja nähtävänä. Olin armeijassa yhdeksän vuotta sitten silloisella Utön linnakkeella. Saaristoon jäi ikuinen ikävä, enkä ole jokakesäisistä suunnitelmista huolimatta ole vieläkään päässyt saarelle uudelleen. Armeijaa en juuri kaipaa, korkeintaan tunnetta siitä, että kaikki on vielä edessä, mutta mahtavan karunkaunista luontoa ja saariston hiljaisuutta kyllä. Haluaisin nähdä myös Kroatian rannikon, Kiovan, New Yorkin, Qomin, Hong Kongin, Baikalin ja Ganges-joen. Kaikki nämä ovat vielä haaveita, ehkä niistä osa toteutuu, en tiedä.

Miksi onkin niin, että haaveet kohdistuvat matkoihin tai elämän suunnan pohtimiseen, eivät vaikkapa talon rakentamiseen tai lasten hankintaan? Puhumattakaan siitä, että samaan aikaan minua hävettää moinen vatvominen, olenhan saanut niin paljon. Nykysukupolven elämään sanotaan kuuluvan pitkitetyn nuoruuden. Tarkoittaako se ehkä tietynlaista itsekkyyttä? Kyvyttömyyttä pysyä tyytyväisenä missään? Lähemmäs kolmekymppinen, aikuinen äijä ei osaa vieläkään arvostaa tasaisuutta ja pysyvyyttä. Varsinkin tilanteessa, jossa ei ole yksin, vaan on vastuussa myös muista ihmisistä, jotka ovat uhrautuneet hänen tähtensä.

Vapaus on suuri vankila, sanotaan. Voisiko olla niin, että esimerkiksi yleistyneet opiskelijoiden mielenterveysongelmat olisivat selitettävissä ei niinkään sillä, että opintotuki on muutaman euron liian pieni, vaan sillä, että valtavat horisontit ahdistavat? Vaihtoehdon valitseminen, "vastauksen lukitseminen" sulkee tuhannet muut vaihtoehdot pois. Tai siltä ainakin monista, silloin tällöin minustakin, tuntuu. Toisaalta kukaan ei halua takaisin maailmaa, jossa vanhempiasi vilkaisemalla tiesit omankin tulevan yhteiskuntaluokkasi. Voiko kyse olla niinkin typerästä kuin suorituspaineista? Kaikki on saatava, kaikki on koettava, toiseksi ei voi eikä saa jäädä.

Kuvassa auringonlasku Utössä.

Taskusta toiseen

Porvarihallituksen ensimmäisestä budjetista saapuivat ensimmäiset tiedot eilen. Kansalaiskeskustelu on lähinnä keskittynyt viinan hintaan. Alkoholiverotuksen tasoon olisi todennäköisesti koskettu minkälaisessa hallituspohjassa tahansa, kuten myös eläkeläisten verotukseen. Todellista kokoaan huomattavasti suuremmaksi nousseen asian tiimoilta oli myös konsensus olemassa.

Havaittavaa on, että nyt olemassa olevissa budjettitiedoissa kerrotaan kaikki mukavat asiat. On selvää, että ikävistä asioista ei nyt haluta puhua. Niitä on kuitenkin tulossa, monenlaisissa muodoissa erityisesti pienempituloisille ihmisille. He eivät omista tai juurikaan peri yrityksiä tai maatiloja. Sen sijaan he joutuvat maksamaan entistä korkeampia palvelumaksuja käyttämistään julkisista palveluista, joihin ei tarvittavia lisäsatsauksia olla tekemässä (tänne hupenevat myös eläkeläisten saamat verohelpotukset ja vähän päälle) ja osan lapset saattavat saada lähtöpassit päivähoidosta. Toisaalta kuka odotti jotain muuta? Sitä saa mitä vaaleissa tilaa.

Hyvääkin esityksessä toki on eikä sosialidemokraattien vaalikampanjassaan maalaama "sininen maailma" tikkatauluineen ja maksullisine vessoineen ainakaan tämän budjetin myötä muutu täydeksi todellisuudeksi. Erityisesti opintoetuuksien korotukset ovat tervetulleita ja velkaakin on hyvä lyhentää. Sinällään on kuitenkin havaittava, ettei opintotuen suurin rakenteellinen epäoikeudenmukaisuus, toisen asteen opiskelijoiden tukeen vaikuttavat vanhempien tulorajat, porvareita kiinnosta. Samaan aikaan kun oikeistolaiset koulutuspoliittiset ajattelijat toitottavat ammatillisen koulutuksen autuutta eivät he ole valmiita tekemään mitään kyseisen opiskelumuodon tekemiseksi houkuttelevammaksi. Palkkaakin niille pirulaisille pitää maksaa aivan liikaa.

Summa summarum, tavallinen tallaaja, jolla ei ole maita eikä metsiä ei tämän hallituksen politiikasta juuri hyödy. Sama koskee niitä, jotka ovat yhteiskunnan todellisessa marginaalissa, työllisyysmäärärahakysymys satuttaa juuri heitä. Tämä on sääli, sillä moni peruspalkansaaja odotti parannusta asemaansa erityisesti Kokoomuksen vaalilupausten myötä. Työelämän palkkatasa-arvorahat puuttuvat ja elinkeinoelämä ennustaa ruuan hinnan nousua alv-aleista huolimatta. Onneksi talous voi hyvin ja työpaikkoja syntyy. Kiitos siitä kuuluu kuitenkin ennen kaikkea viime vuosien onnistuneelle politiikalle, jonka hedelmistä nautitaan nyt.