Renkaita seisovassa vedessä

Viime viikon kovimman poliittisen myrskyn aiheutti maatalouspoliittisen selonteon lähetekeskustelu eduskunnassa. Kansanedustaja Minna Lintosen pitämässä SDP:n ryhmäpuheenvuorossa kiinnitettiin erittäin aiheellisesti huomiota mm. maatalouden aiheuttamiin erittäin vakaviin saastepäästöihin, sen kohtuuttomiin kustannuksiin yhteiskunnalle sekä maatalouden tukemisesta aiheutuviin kehitysongelmiin Euroopan ulkopuolella. Puhe oli mielestäni parhaita poliittisia linjapuheita vähään aikaan, rakentava, perusteltu ja tarttui moniin sellaisiin kysymyksiin, joista olen itsekin halunnut herätellä keskustelua. Kuinka ollakaan, Maalaisliitto suuttui ja halusi kieltää moisen.

Minun on kovin vaikea ymmärtää miksi on niin vaikeaa uskoa, ettei suomalaisen maatalouden tulevaisuutta voida rakentaa nykyisenkaltaisen mallin mukaan? Viljely ei näillä leveysasteilla yksinkertaisesti kannata. Tämän lisäksi suuri osa Itämerta ja muita vesistöjä kuormittavista päästöistä tulee nimenomaan maataloudesta. Kannustavia ja hyviä esimerkkejä rakennemuutoksesta selviytymisestä löytyy niin kotimaasta kuin ulkomailta, maaseudulla voitaisiin varmasti kyetä onnistuneisiin reformeihin. Samaan aikaan teknologian kehitys ei tarkoita vain uhkaa suomalaiselle maaseudulle, vaan se tuo myös uusia mahdollisuuksia. Kotimaisella maataloudella voisi olla hyvin merkittävä rooli esim. biopolttoaineiden raaka-aineiden, etanolin sekä energiantuotannossa tarvittavien kasvien tuotannossa. Maatalous voisi siis olla aidosti kannattavaa ja yhteiskunnalle hyödyllinen tuotannonala.

Suomalainen maatalous ei ole elämänmuotona minkäänlaisessa erityisasemassa, vaan se on käsitettävä elinkeinoksi siinä kuin teollisuustyökin. Siksi tarkoituksettomiin tukiin valuvaa yhteiskunnan rahaa on saatava vapautettua ekologisesti vahingollisen ja taloudellisesti tuottamattoman maatalouden tekohengittämisestä maaseudun rakennemuutoksen edistämiseen ja helpottamiseen. 1 900 miljoonaa euroa vuodessa, tämän verran maksaa suomalaisen maatalouden ylläpito. Tällä voitaisiin tehdä paljon hyvää niin lapsiperheille, työllisyydelle, vanhusten hoidolle, koulutukselle ynnä muulle. On erinomaisen hienoa, että maatalouspolitiikan seisovaa vettä uskalletaan hieman hämmentää. Tämä on tärkeää ja hienoa työtä, jota demokratiassa tulee silloin tällöin uskaltaa tehdä, wannabe-sensuroijien kritiikistä huolimatta.

Työväen presidentti

No niin. Niinistön kampanjan lopullinen ilme on nyt sitten valmis ja sloganiksi on valittu "Työväen presidentti". Täytyypä kyllä sanoa, että tuota en odottanut, vaikka nyt ilmestyttyään se tuntuukin varsin tarkoituksenmukaiselta ja jopa ennalta-arvattavalta valinnalta.

Kokoomus kokeilee presidentinvaalikampanjassa Isossa-Britanniassa jo onnistuneesti koeteltua New Labourin taktiikkaa, jossa poliittisen vastustajan elintilaa kavennetaan astumalla poliittisesti heidän vahvuusalueelleen. Siellä tosin työväenpuolue siirtyi kohti poliittista keskustaa vasemmalta, meillä taas liike näyttää käyvän toiseen suuntaan. Samankaltainen tilanne on tällä hetkellä menossa Ruotsissa, jossa sikäläinen Moderaterna esiintyy "todellisena työväenpuolueena". Huomattavasti Niinistön kampanjaa idealtaan muistuttavaan Ruotsin kokoomuksen "Vänster?"-kampanjaan voi tutustua täällä. Kyseessä on laajamittainen pohjoismaista poliittista kulttuuria leimaava ilmiö, jota työväenliikkeen pohjoismaisen yhteistyökomitea SAMAKin pääsihteeri Peter Palshoj on kuvannut sosialidemokraattisen mallin voitoksi Pohjolassa. Pohjoismainen poliittinen oikeisto ei itse asiassa pyri kiistämään sosialidemokraattista mallia sinänsä, vaan ainoastaan sosialidemokraattisen puolueen johtoaseman valtioissaan.

Mitään erityisen uutta tai omaa innovaatiota Niinistön kampanjassa ei siis ole, ellei kansainvälisten esimerkkien suoraa kopioimista Suomeen sellaisena pidetä. Mutta omaperäistä tai ei, on mielenkiintoista nähdä, millaisen vastaanoton kampanja saa. Vanhempiin palkansaajamiehiin ja tiettyihin eläkeläisryhmiin se saattaa purrakin, sen sijaan oikealta laidalta saattaa muutamia innokkaimpia valahtaa Laxin laariin. Onnistumisen kannalta keskeistä on se, kykenevätkö Niinistö ja Kokoomus kääntämään takkinsa niin vakuuttavasti, että kansalaiset uskoisivat heidän toimivan työväen asian ajajana. Epäilen. Niinistön muistetaan aikanaan ajaneen mm. kirjastoihin lainausmaksuja. Ehkei työväestön tarvitse hänen mielestään kirjoja lukeakaan.

Naiset takaisin keittiöön?

Tämänpäiväisen Hesarin sivulla 7 uutisoidaan hyvinvointivaltion toiminnan ja tulevaisuuden kannalta erittäin hälyttävästä ilmiöstä, nimittäin kotiäitiyden nopeasta lisääntymisestä ja kunnallisen päivähoidon suosion romahtamisesta Suomessa. Uutisen mukaan yli 60 % Suomen alle kolmevuotiaista hoidetaan tätä nykyä kotona, erittäin korostuneesti äitien toimesta.

Tilanne on monessa suhteessa ongelmallinen. Hyvinvointivaltio tarvitsee säilyäkseen työllisyyden lisääntymistä. Huoltosuhteen heikentyessä on täysin kestämätöntä, että yhä suurempi osa usein hyvinkoulutetuista naisista jäisi pitkäksi aikaa työmarkkinoiden ulkopuolelle. Lisäksi kyseessä on sukupuolten välinen tasa-arvo. Naisten heikko työmarkkina-asema saattaa olla hyväksi syntyvyydelle (tästä on esimerkkiä laman ajalta, jolloin syntyvyys itse asiassa kasvoi nopeasti), mutta tekee nopeasti selvää saavutuksistamme tasa-arvon kentällä. Yhteiskunnan tulee kansalaisten valinnanvapauden nimissä luonnollisesti tarjota mahdollisuudet lasten kotona hoitamiseen, muttei suosia tätä mallia. Pohjoismainen hyvinvointivaltio perustuu laajaan työssäkäyntiin ja laajaan rahoituspohjaan.

Miksi näin sitten on käynyt? Osasyynä on HS:n uutisessakin huomioidut perhepoliittiset valinnat. Suomessa ja Ruotsissa on tehty erilaista perhepolitiikkaa, Ruotsissa lapsista huomattavasti suurempi osa käy päivähoidossa. Samaten siellä on korostettu naisten työssäkäyntiä ja isien hoitovastuuta. Suomessa naisten työmarkkina-asema on sen sijaan heikentynyt pitkään ja kotiin jäämistä on entisestään tuettu kotihoidontuen avulla. Paraikaa keskustellaan tämän tuen laajentamisesta koskemaan kaikkia alle 7-vuotiaita lapsia. Tämä loisi tilanteen, jossa monilapsisen perheen toinen vanhempi, käytännöllisesti katsoen lähes aina äiti, voisi olla kotona hoitamassa lapsia toistakymmentä, ellei vielä useampia vuosia.

Toinen asiaan vaikuttava tekijä, selkeästi viimeaikaista keskustelua hallinnut teema on perinteisten ns. perhearvojen uudelleen korostaminen. "Enemmän aikaa perheille" -keskustelu kuulostaa herttaiselta, mutta siinä vaanii merkittävä "naiset koteihin synnyttämään ja laittamaan ruokaa" -vivahde. Suomalaisen yhteiskunnan tasa-arvoisuus ja saavutuksemme naisten aseman parantamisessa ovat kummunneet nimenomaisesti naisten työssäkäyntimahdollisuuksien lisäämisen, työn ja perhe-elämän yhdistämisen mahdollisuuksien parantamisen, erillisverotuksen sekä julkisten palveluiden kautta. Laajalle levinnyt kotiäitiys uhkaa viedä meidät saksalaiseen malliin, jonka kovat palkat selittyvät kylmällä tosiasialla, perheet elävät miehen palkasta. Työmarkkinoiden ulkopuolelle jäävät naiset ovat riippuvaisia miehistään ja sulkeutuvat yksityiseen sfääriin. Mitä tulee lasten "laitostumiseen" päivähoidossa ja kodin tarjoamaan "parempaan hoivaan", voidaan viitata hiljattain julkaistuun ruotsalaiseen tutkimukseen, jonka mukaan päiväkodissa pitkään olleet lapset ovat sekä aktiivisempia, sosiaalisempia että oppivat paremmin.

Kun näitä hätkähdyttäviä tilastoja vertaa mm. jokin aika sitten velloneeseen keskusteluun subjektiivisen päivähoito-oikeuden poistamisesta (johon jostain käsittämättömästä syystä osallistuivat aloitteentekijän roolissa myös muutamat itseään sosialidemokraateiksi kutsuvat henkilöt, poliitikoista näkyvimmin vantaalainen Simo Pokki), tulisi pikemminkin olla huolissaan päivähoidon vajaakäytöstä. Avainasemassa on nuorten naisten työmarkkina-aseman parantaminen sekä päivähoidon houkuttelevuuden ja laadun parantaminen kotona tapahtuvaan hoitamiseen verrattuna. Tämän lisäksi on uskallettava kritisoida pehmeisiin arvoihin pukeutuvaa patriarkaalista puhetta, sen taustalla on liian usein halu palata niihin aikoihin, kun mies toi leivän pöytään naisen kiikuttaessa kehtoa ja ollessa hiljaa.

Yks Virtanen Turusta

Jälleen uusia sosialidemokratian nuoria toivoja on liittynyt bloginpitäjien joukkoon! Tuorein tulokas on SONK:n väistyvä pääsihteeri Arto J. Virtanen, jonka "Tulikärpänen"-nimeä kantavaan blogiin voi tutustua täällä. Tervetuloa, Artsi! Odotan innolla NATO-yhteensopivan Arton kannanottoja erityisesti ulkopoliittisiin kysymyksiin. Mutta missä ovat naispuoliset demaribloggaajat? Mirvankin blogi on ollut viime aikoina valitettavan koomassa. Ääntä ja näkyvyyttä, hyvät siskot, älkää jääkö hiljaisiksi!

Sosiaalinen Eurooppa

Monesti kuulee puhuttavan ns. Euroopan sosiaalisesta mallista. Harvemmin sen sijaan on kyetty tarkemmin määrittelemään, mitä se itse asiassa tarkoittaa. Ainakaan sosiaalipolitiikan näkökulmasta yhtenäistä eurooppalaista järjestelmää ei edes ole olemassa. Gösta Esping-Andersenin tutun mallin mukaan hyvinvointivaltiot voidaan jakaa mannermaiseen, ansiosidonnaisúutta painottavaan malliin, Britannian liberaaliin malliin sekä pohjoismaiseen malliin, jota myös usein kutsutaan sosialidemokraattiseksi malliksi. Nämä mallit ovat sisäisesti kaikkea muuta kuin yhtenäisiä. Erilaisista malleista ja hyvinvointivaltioperinteistä johtuen yhteinen sosiaalipolitiikka on vielä varsin kehittymätöntä.

Myöskään Euroopan Unionilla ei ole merkittävää sosiaalipoliittista agendaa, vaikka sillä nykymuodossaan on huomattavaa toimivaltaa sosiaalipolitiikan kentässä. Nizzan sopimuksen artikla 42 antaa EU:lle lainsäädäntövaltaa sosiaalipolitiikan kentällä. EU:n on tarkoitus taata kansalaisilleen riittävä työsuhde- ja sosiaaliturvan taso riippumatta siitä, missä EU-maassa he työskentelevät tai harjoittavat yritystoimintaa. Työelämää koskeva artikla 137 antaa EU:lle nimenomaisen lainsäädäntövallan mm. "työntekijöiden sosiaaliturvan ja sosiaalisen suojelemisen", "työntekijöiden ja työnantajien edustamisen ja heidän etujensa kollektiivisen turvaamisen" sekä "työmarkkinoilta syrjäytyneiden henkilöiden integroimisen" aloilla. Nämä vaativat kuitenkin yksimielistä päätöksentekoa, jonka vuoksi lainsäädäntö ei ole ollut erityisen kunnianhimoista.

Menestyvä yhteiskunta tarvitsee toimivan ja tehokkaan talouden lisäksi aktiivista sosiaalipolitiikkaa. Sosiaalipolitiikalla kyetään paitsi tasoittamaan suhdanteita ja luomaan talouskasvua ylläpitävää kysyntää, myös merkittävästi vaikuttamaan työllisyysasteeseen tasa-arvosta puhumattakaan. Samalla sillä on keskeinen rooli julkisen vallan legitimiteetin kannalta.
Myös Euroopan Unionin on kyettävä osoittamaan, ettei se ole vain talouden ja parempiosaisten asialla, vaan pyrkii aidosti luomaan menestymisen edellytyksiä ja sosiaalistaturvallisuutta kaikille kansalaisilleen. Ihmiset arvostavat ennen kaikkea työpaikkojaan, julkisia palveluitaan ja sosiaalista turvallisuuttaan. Mikäli kansalaiset kokevat, ettei Unionista ole hyötyä heidän jokapäiväisen elämänsä järjestymisen kannalta,miksi he kokisivat Euroopan yhdentymisen ja syvenevän integraation tarpeelliseksi? Aikana, jolloin julkisella vallalla tuntuu olevan jaettavanaan lähinnä niukkuutta, EU:n tulee ottaa rooli nimenomaan sosiaalisten tavoitteiden toteutumisen mahdollistajana.

Eurooppalainen sosiaalipolitiikka voi parhaimmillaan olla sekä tehokasta toimintatilan luomista kansalliselle sosiaalipolitiikalle että konkreettisia eurooppalaisen tason täsmätoimia. Hyvinvointivaltiomallien kulttuurisidonnaisuuden ja systeemien erilaisuuden huomioon ottaen ei ole mielekästä tavoitella yhtä yksittäistä eurooppalaista hyvinvointivaltiomallia, vaan taata kansallisvaltioille mahdollisuus oman sosiaalipolitiikkansa kehittämiseen. Globalisaation aikana tämä toimintatila on merkittävästi kaventunut. Vastaus voi löytyä ylikansallisesta yhteistoiminnasta ja tiettyjen vähimmäisvaatimusten asettamisesta sosiaaliselle suojelulle, sosiaaliturvajärjestelmille sekä liikkuville verokannoille. Tämän lisäksi tarvitaan sosiaaliagendan viemistä merkittäväksi osaksi unionin kauppapolitiikkaa.

Jotta sosiaalisen Euroopan toteuttaminen olisi mahdollista, sosiaalipolitiikan ja verotuksen kentällä olisi siirryttävä määräenemmistöpäätöksentekoon. Samalla unioni tarvitsee, selkeyden ja kansallisten valintojen mahdollistamisen vuoksi, yksiselitteisen linjauksen koskien ns. yleishyödyllisiä palveluita, joita ei tule alistaa kauppapolitiikalle ja sisämarkkinasäännöksille niiden tarkoituksen ollessa muu kuin välittömän taloudellisen voiton tuottaminen. Julkisissa palveluissa jäsenvaltioilla tulee olla oikeus omiin kansallisiin ratkaisuihinsa. EU:n on säädettävä sosiaaliturvajärjestelmien perusperiaatteista ja minimivaatimuksista. Samalla on luotava kansalaisten oikeusturvaa parantavat sosiaalisen suojelun ja sosiaali- ja terveyspalveluiden saatavuus- ja laatukriteerit. Talouspolitiikan tavoitteeksi on otettava täystyöllisyys, jota voidaan tukea, julkisen talouden kestävyys huomioon ottaen, aktiivisella suhdannepolitiikalla.

EU:n sosiaalinen ulottuvuus voi tukea merkittävästi eurooppalaista rakennemuutosta. Tämä voi tapahtua investoimalla koulutukseen sekä tukemalla EU:n laajuisten työmarkkinajärjestelmien syntyä ja luomalla oikeusperustaa ylikansallisille työehtosopimusneuvotteluille. Pitkän aikavälin tavoitteena tulee olla kansainvälinen tulopolitiikka, joka takaa matalamman palkka- ja elintason maiden kansalaisille hyödyn näihin valtioihin sijoittuvista investoinneista. Verotuksen puolella EU:ssa on säädettävä tietyistä laadullisista minimistandardeista sekä minimitasoista erityisesti pääoma- ja yritysverotuksen kohdalla.

EU on ollut suuri menestystarina ja se on kyennyt luomaan sekä taloudellista hyvinvointia että ennen kaikkea rauhaa Euroopan mantereella. Perustuslaillisen sopimuksen kaatuminen osoitti kuitenkin integraation keskeneräisyyden ja EU:n nykysuunnan riittämättömyyden. Ranskalaiset ja hollantilaiset eivät kääntäneet selkäänsä eurooppalaiselle yhteistyölle, vaan sen nykyiselle luonteelle. Sosiaalinen Eurooppa on kansalaisten Eurooppa, eikä kansalaisten Eurooppaa voi olla ilman sosiaalista Eurooppaa. EU on ainutlaatuinen mahdollisuus luoda sosiaalista yhteenkuuluvuutta, solidaarisuutta ja hyvinvointia kaikille Euroopan kansoille, sekä levittää tätä hyvää myös Euroopan ulkopuolelle. Kyse on poliittisesta tahdosta.


P.S Viikon puheenaiheisiin kuului työnantajani ja eurokonservatiivien sanasota. Kaikkien alojen asiantuntijana esiintyvä Alex Stubb (kok) juoksi kantelemaan Suomen ulkoministerin vääristä mielipiteistä vanhaan kunnon neuvostotyyliin. Jokohan mustia listoja väärämielisistä kerätään? Tätä toimintaa perustellakseen eräät kokoomuslaiset esittivät mielipiteitä, joiden mukaan Tuomioja ei saa arvostella parlamenttia, koska hän toimii ministerineuvostossa. Tämän logiikan mukaan me emme voisi arvostella Venäjän ihmisoikeusloukkauksia, koska emme ole Venäjän kansalaisia. Ei toimi.

SONK eteenpäin edustajistovaalien ehdokasasettelussa

Ylioppilaskuntien edustajistovaalien ehdokasasettelu päättyi perjantaina. Viimeiset viikot ovatkin olleet hektistä aikaa. SONK menestyi ehdokashankinnassa varsin mainiosti, kaikkiaan 303 opiskelijaa asettuu ehdolle sosialidemokraattisilta listoilta ympäri maan. Tämä on kymmenesosa enemmän kuin kaksi vuotta sitten. Suurimmat ilonaiheet olivat Oulun palaaminen sosialidemokraattiselle opiskelijakentälle, Jyväskylän demariopiskelijoiden vahva menestys, lista lähes kaksinkertaistui sekä SONK:n lippulaivan, Tampereen osaston tuntuva kasvu. Tampereella Sosialidemokraatit - TASY on Tamyn vaalien suurin lista yhteensä 52 ehdokkaallaan. Suurin lista on Helsingin yliopistossa, jossa OSY asettaa ehdolle kaikkiaan 69 ehdokasta. Ainuttakaan ääntä ei kuitenkaan ole vielä annettu, joten kaikki te yliopistoissa kirjoilla olevat, tutustukaa siis paikkakuntanne ehdokkaisiin ja muistakaa käyttää ääntänne!

Kansallistakaa koulutus

Eräs lähitulevaisuuden koulutuspoliittisista keskustelunaiheista tulee olemaan ammattikorkeakoulujen valtiollistaminen. Ammattikorkeakoulut ovat tällä hetkellä suurimmaksi osaksi kuntien ylläpitämiä, joskin muutamia yksityisiä ammattikorkeakoulujakin löytyy.

Valtiollistaminen on monista syistä järkevää. Kokonaisvaltaisen kansallisen koulutussuunnittelun kannalta on toivottavaa, että hallinnointi on keskitetty. Valtiollistaminen palvelisi myös järjestelmän läpinäkyvyyttä ja ymmärrettävyyttä. Nykyinen malli on johtanut ammattikorkeakouluverkon liialliseen hajoamiseen kaikkien halutessa paikkakunnalleen korkeakoulutusta, kirjavaan opetuksen tasoon ja opiskelijoiden oikeusturvan ja tasa-arvoisuuden heikkenemiseen. Valtiollistaminen antaisi mahdollisuuden tarkastella korkeakoulukenttää kokonaisuutena ja helpottaisi liiallisen hajaantumisen aikaansaamien ongelmien korjaamista mm. yhdistämällä pieniä ammattikorkeakouluja ja niiden yksiköitä.

Valtiollistamiseen liittyy myös joitakin ongelmia. On kysyttävä, mikä tulisi olemaan niiden hallintomuoto. Tulisiko niistä valtion tilivirastoja kuten yliopistoista, vai ehkäpä eräänlaisia osakeyhtiöitä? Edellinen vaihtoehto saattaa osoittautua jäykäksi ottaen huomioon ammattikorkeakoulujen aseman ja tehtävän toimia läheisessä yhteistyössä paikallisen elinkeinoelämän kanssa, jälkimmäinen taas saattaisi tuoda epäterveitä käytäntöjä valtiollisen korkeakoulujärjestelmän sisään. Toisaalta on kyseenalaista, haittaisiko virastomuoto automaattisesti elinkeinoelämäyhteistyötä, monet yliopistot, ehkäpä parhaana esimerkkinä Oulun yliopisto, ovat pystyneet tähän, mikseivät siis ammattikorkeakoulutkin?

Hyvistä tarkoitusperistään huolimatta pelkään, että ammattikorkeakoulujen valtiollistaminen tulee juuttumaan poliittiseen vastatuuleen. Kunnat tulevat todennäköisesti vastustamaan siirtoa pelätessään valtion ryhtyvän verkon järkeistämistoimenpiteisiin ja koulujen karsintaan. Vaivalla paikkakunnalle hankittu "korkea koulutus" joutuisi lakkautusuhan alle. Tämä pelko tarjoaa kuntapuolue Keskustalle houkuttelevan poliittisen pisteidenkeruupaikan. Kokoomus puolestaan tullee vastustamaan yksityisten laitosten valtiollistamista jo aatteellisistakin syistä. Yrittää kuitenkin kannattaa, niin kansallisen koulutuspolitiikan yhtenäisyyden kuin korkeakouluopiskelijoiden tasa-arvonkin vuoksi.

Tasa-arvoa sotilaallisesti?

OSYn sivuilla oli jokin aika sitten käynnissä mielenkiintoinen keskustelu liittyen naisten asevelvollisuuteen. Olen itse ollut kauan sitä mieltä, että nykyinen järjestelmä on sotilaallisesti vanhanaikainen ja sukupuolisesti epätasa-arvoinen ja sitä tulisi ryhtyä mahdollisimman nopeasti reformoimaan.

Massa-armeijahyökkäyksen todennäköisyys Suomen kaltaisessa maassa -siitä 1500 kilometrin itärajasta huolimatta, on varsin pieni. Tämän vuoksi myös meidän alueelliseen puolustukseen tarkoitettu laaja ja varsin heikosti koulutettu tykinruoka-armeijamme on aikansa elänyt. Armeijaa kuitenkin edelleen tarvitaan, sillä tulevaisuuden kehityssuunnista on vielä vaikea sanoa ja valtiolla on syytä olla käytössään myös itsensä puolustamiseen tarvittavat voimat. Nykymuotoista sotaa käydään korostuneesti ilmassa ja pitkälle erikoistuneen yhteiskunnan lamaannuttaminen täsmäiskuin on huomattavan yksinkertaista eikä vaadi pitkäaikaista miehitystä sekä epäsuosittua ja inhimillisesti kallista maasotaa. Puolustuksemme painopistettä tulisikin siirtää tällaisten iskujen torjumis- ja sietokyvyn parantamisen suuntaan.

Kun maanpuolustus kysyy yhä vähemmän fyysistä voimaa ja yhä enemmän monimuotoista ja monipuolista kriisinhallintakykyä, järjestelmällisyyttä ja teknistä taitoa, kyseenalaistuu tilanne, jossa naisten maanpuolustuskykyä pidetään miehiä alhaisempana. Naiset soveltuvat nykyaikaisiin maanpuolustustehtäviin vähintään yhtä hyvin kuin miehet. Tämän vuoksi yleisen maanpuolustusvelvollisuuden tulisikin koskea tasa-arvoisesti molempia sukupuolia. Tällä olisi myös huomattavia vaikutuksia sukupuolten välisen tasa-arvon kannalta, hyvä veli-verkoston avautuessa hyvä tyyppi-verkostoksi.

Pidän ajatusta yhteisestä kansalaispalveluksesta tavoittelemisen arvoisena. Ajatus perustuu malliin, jossa maanpuolustusvelvollisia ovat kaikki Suomen kansalaiset. Maanpuolustusvelvollisuus suoritettaisiin 3-6kk:n jaksossa, jossa peruskurssin jälkeen jakauduttaisiin joko perinteiseen aseelliseen palvelukseen tai ns. siviililinjalle, joka perustuisi siviilikriisinhallinnan metodeihin, mm. pelastus-, huolto- ja kriisiajan tuotannon menetelmien opettamiseen. Kyseiset linjat olisivat avoinna molempien sukupuolten edustajille heidän oman kiinnostuksensa mukaisesti.

Suomen ensimmäinen ja uloin puolustuslinja on ulkomailla, jossa taistellaan korostuneesti köyhyyttä ja syrjäytymistä, väkivaltaa aiheuttavia tekijöitä vastaan. Molempiin kansalaispalveluslinjoihin voitaisiin rakentaa jatkokoulutusohjelmat, joihin kuuluisi perehtyminen rauhanturva- ja kansainvälisiin siviilikriisinhallintatehtäviin. Näitä joukkoja voitaisiin käyttää esim. YK:n rauhanturvaoperaatioissa sekä muissa projekteissa. Tämänkaltaisen puolustusvoimareformin kautta voitaisiin tavoitella paitsi lisääntynyttä turvallisuutta ja parempaa kriisivalmiutta, myös sukupuolista tasa-arvoa ja vastuunkantoa maailmassa.

Maitoa lehmästä

Hyvin menee, mutta menköön. Suomi sijoittui jälleen ykköseksi parin viikon takaisessa kilpailukykymittauksessa. World Economic Forumin julkaisemassa tutkimuksessa Suomen eduiksi mainittiin erityisesti avoin ja tehokas hallinto, vähäinen korruptio, julkisen talouden hyvä kunto sekä kestävä sosiaaliturvajärjestelmä. Samalla Tilastokeskuksen viimeisimmät tiedot kertovat työllisyyden nopeasta paranemisesta, tämän vuoden elokuussa työssä on yli 20 000 ihmistä enemmän kuin viime vuonna vastaavana ajankohtana. Haasteista huolimatta toivoa siis on.

Muutaman kuukauden takainen Washington Times julkaisi mielenkiintoisen artikkelin otsikolla "Why Nordic States lead the World?" Kyseinen artikkeli piti pohjoismaiden menestyksen salaisuutena, pitkälti WEF:n mukaisesti, yhteiskuntaa, joka kykenee yhdistämään sosiaalisen tasa-arvon taloudelliseen tehokkuuteen ja menestykseen. Tutkija Mark Leonard kutsuu tätä yhteiskuntamallia "Tukholman konsensuksen" yhteiskunnaksi vastapainona ns. Washingtonin konsensuksen yhteiskunnalle. Tukholman konsensuksen mukaisessa yhteiskunnassa yhdistyvät vahva valtio sekä avoin ja joustava talous. Tällainen yhteiskunta on hänen mukaansa valmiimpi rakennemuutokseen ja nopeaan kehittymiseen. Kansalaiset hyväksyvät helpommin nopean muutoksen ja ovat kykenevämpiä selviytymään siinä valtion hallitessa riskejä ja tarjotessa sekä tukea ylimenokausien varalle että valmiuksia eritoten koulutuksen muodossa.

Kilpailukykymittausten valossa ja erityisesti Suomen hyvän sijoituksen perusteluihin tutustuessa alkaa tosissaan pohtia suomalaisten työnantajien ja muiden oikeistotahojen vaatimuksia. EVA:n johdolla suomalaista mallia, joka on maailman mittakaavassa yhdessä muiden pohjoismaiden kanssa osoittautunut erittäin toimivaksi ja menestyksekkääksi, on haluttu purkaa mm. julkista sektoria karsimalla, suosimalla jatkuvia, rikkaimmille suunnattuja veronalennuksia sekä kaupallistamalla koulutusta. Taloudellista kasvua on katsottu saavutettavan vain tuhoamalla sosiaalinen tasa-arvo. Empiirisestä tarkastelusta tämä näkemys ei kuitenkaan tukea saa, vaan kyse on ennemminkin ideologiasta.

Lypsävää lehmää ei kannata tappaa, sanoo vanha suomalainen sananlasku. Tämän vuoksi voimmekin rakentaa vahvuuksillemme. Suomalaista työpaikkarakennetta ei voida säilyttää nykyisellään, eikä siihen tule edes pyrkiä. Keskeistä onkin pyrkiä synnyttämään uusia osaamisen aloja ja pitämään huolta työvoiman osaamistasosta erityisesti koulutuksen avulla. Valtiolla voi, muiden pohjoismaiden tavoin, olla myös entistä aktiivisempi rooli kysyntäpainotteisemman talouspolitiikan luomisessa. Tämä tarkoittaa veronkevennysten suuntaamista erityisesti pienituloisille näiden kulutuksen kasvun suuntautuessa suoraan kotimarkkinoille. Samaten julkisia investointeja voidaan lisätä, tuottavathan ne jo keskipitkällä aikavälillä vahvistuvaa kilpailukykyä mm. lyhenevien hoitojonojen tai paranevan infrastruktuurin muodossa. Näillä opeilla lehmä paitsi elää kauemmin, myös lypsää enemmän.

Kun yksi ei maksa, muut maksavat enemmän

Sain toveri Mikko Saulilta (Mikko myös kuukauden kolumnistina Demarinuorten sivuilla) lahjaksi Suomen Attacin julkaiseman mielenkiintoisen teoksen "More Taxes - Promoting Strategies for Global Taxation" liittyen maailmanlaajuiseen verotukseen, verokilpailuun ja veronkiertoon. Teoksen innoittamana päätin lisätä blogiin kesällä kirjoittamani nettikolumnin, joka löytyy myös Jyväskylän työväenyhdistyksen sivuilta. Lukuiloa!

Kun yksi ei maksa, muut maksavat enemmän

Otsikon lause on osa tv-maksuhallinnon kampanjaa, jolla ihmisiä on herätelty havaitsemaan tv-lupamaksun merkitys ja kannustamaan sen maksamiseen, osana hyvää kansalaisuutta ja oman korren kekoon kantamista. Paitsi tv-maksuihin, slogan pätee myös verotukseen ylipäätään. Verotus on resurssien keräämistä yhteisten palvelujen ja tulonsiirtojen rahoittamiseksi, jonka lisäksi sillä on mm. tulonjaon tasoittamiseen liittyviä tehtäviä. Verotuksen taso määräytyy sen mukaan, millaisia velvoitteita julkisyhteisö on ottanut hoitaakseen. Mikäli yhteiskunnan palveluita ei haluta merkittävästi leikata, on selvää, että verotuksen taso on sitä korkeampi, mitä vähemmän veroja maksavia kansalaisia ja yhteisöjä yhteiskunnassa on. Tätä taustaa vasten veronkierto, vapaamatkustaminen toisten varoilla, kieltäytyminen demokraattisesti sovituista velvoitteista on sekä ongelmallista että moraalitonta.

Edellämainittuun pahantekoon syyllistyy kuitenkin valitettavan moni yritys ja menetykset ovat tuntuvia. Maksamatta jääneitä veroja eli verojäämiä oli Verohallituksen tietojen mukaan vuoden 2004 lopussa 3 miljardia euroa. Suunta on ollut laskeva jo 1990-luvun puolivälistä lähtien osittain verovelkojen vanhenemisen myötä, mutta kyse on edelleen erittäin merkittävästä summasta, joka muodostaa jopa viisi prosenttia bruttoverotuloista. Verojäämätilastot eivät kerro mitään piilevistä harmaaseen talouteen liittyvistä veroveloista, jotka voivat olla kolmin-nelinkertaisia näkyviin uusiin verovelkoihin nähden. Merkittävä osa veroveloista johtuu siitä, että verovelkaa on kasvatettu tarkoituksellisesti ja jätetty se sitten maksukyvyttömäksi järjestetyn yhtiön vastuulle. Tämä tilanne on hyvinvointiyhteiskunnan ylläpidon näkökulmasta täysin kestämätön.

Vertailun vuoksi voidaan tarkastella sosiaalietuuksien väärinkäytön aiheuttamia kustannuksia yhteiskunnalle. Poliittisen oikeiston usein keppihevosenaan käyttämistä sosiaaliturvan väärinkäytöksistä koituu yhteiskunnalle vuoden 2003 tietojen mukaan n. 20 miljoonan euron tappiot. Tämä on alle sadasosa verrattuna yritysten tilastoituihin ja piileviin verovelkoihin, jotka perustuvat monesti pelkkään maksuhaluttomuuteen. Tämä ei luonnollisestikaan tee tukien väärinkäytöstä millään muotoa hyväksyttävää, mutta ongelmien välisten mittasuhteiden ymmärtäminen on havainnollistavaa, kuten myös se, ettei veronkiertoa ole lainkaan vastaavalla tavalla konstruoitu ongelmaksi julkisessa keskustelussa kuin sosiaaliturvan "vääristäviä" elementtejä ja "sosiaalipummiutta".

Lakisääteisten velvoitteiden kiertämiseen voidaan käyttää myös konsulttiapuja. Verosuunnittelupalvelut ovatkin merkittävä tekijä yritysten pyrkiessä keventämään verotustaan. Osasyynä tämän ilmiön syntymiseen on toki monimutkainen ja porsaanreikiä sisältävä verojärjestelmä, mutta voidaan perustellusti kysyä, onko verosuunnittelupalvelujen käyttö hyvää yrityskansalaisuutta? Maksetuilla veroilla kustannetaan infrastruktuuria, turvataan työvoiman osaamistasoa ja tuetaan kansalaisten ostovoimaa. Tämä rakennelma ei kestä vapaamatkustamista. Kaikki maksavat- kaikki saavat -periaate ei toteudu, mikäli osa peliin osallistujista pyrkii jatkuvasti ja tarkoituksella nauttimaan järjestelmän eduista, muttei suostu osallistumaan kustannuksiin.

Kun yksi ei maksa- muut maksavat enemmän. Niin veronmaksumoraalin ylläpito, kansalaisten tasavertaisuus, reilu kilpailu kuin valtiontalouskin vaativat valtiovallalta tehokkaita toimia verojäämien vähentämiseksi ja veronkannon tehostamiseksi. Sääntöjen tulee olla kaikille samat ja sääntöjen noudattamatta jättämisestä on seurattava riittävä sanktio. Eettinen vastuu kuuluu myös yrityksille, osana hyvää yrityskansalaisuutta. Tämän lisäksi tehokkaampi veronkeruu saattaisi antaa mahdollisuuden uusiin, työllisyyttä elvyttäviin veroratkaisuihin. Tämän luulisi myös elinkeinoelämälle kelpaavan.

Terveisiä New Yorkin kirjeenvaihtajalta

Ystävä ja toveri, älykäs ja lahjakas Antton Rönnholm on liittynyt bloggaavien demarien joukkoon. Antton on tällä hetkellä New Yorkissa YK:n yleiskokouksessa Suomen nuorisodelegaattina, jossa kokemistaan asioista ja tunnelmista hän kirjoittaa täällä. Linkin löydät myös valikosta oikealta. Tutustu!

Sillanpolttoa vai sillanrakennusta?

Viime päivien uutisvirtaa on hallinnut Turkin EU-jäsenyysneuvotteluiden aloittaminen sekä sen kokemat hankaluudet erityisesti Itävallan taholta. Itävalta katsoo, ettei Turkin EU-neuvottelujen päätepisteenä tule välttämättä olla maan täysjäsenyys Unionissa, vaan mahdollisesti niin sanottu "etuoikeutettu kumppanuus". Turkkilaiset itse ovat, ymmärrettävistä syistä, asettaneet ainoaksi tavoitteekseen täysjäsenyyden Euroopan Unionissa ja ovat närkästyneitä kohtelustaan b-luokan kansakuntana.

Myös Euroopan parlamentti keskusteli voimakkaaseen sävyyn Turkin jäsenyydestä viime viikon kuluessa. Sosialistiryhmä syytti konservatiiveja Turkin syrjimisestä, koska se on islamilainen ja kaukainen maa. Parlamentti lykkäsi viime viikolla konservatiivien johdolla EU:n ja Turkin välisen tulliunionin laajentamisesta uusiin jäsenmaihin koskevaa äänestystä. Neuvotteluprosessin aloittamisen vaikeutuminen aivan loppusuoralla aikaansai huomattavaa liikehdintää myös Turkissa. Nationalistinen MHP-puolue keräsi yli 50 000 mielenosoittajaa Ankaran keskustaan vastustamaan Turkin liittymistä Euroopan Unioniin. Myös tavallisten kadunmiesten käsitykset EU:sta ovat viimeisten mielipidetiedusteluiden mukaan huomattavasti heikentyneet. Turkkilaiset kokevat tulevansa nöyryytetyiksi EU:n taholta ja ovat alkaneet pohtia, mikä on lopullinen syy Euroopan turkkilaispelon takana.

Kuten olen aikaisemminkin tässä blogissa todennut, on Turkin tiellä Euroopan Unioniin useita esteitä. Sen on luonnollisesti tunnustettava Kyproksen itsenäisyys sekä panostettava EU:n lainsäädännön tosiasialliseen implementointiin ja toteuttamiseen. Ehdoton ja kategorinen ovien sulkeminen islamilaisen Turkin jäsenyyspyrkimyksiltä, joka tosiasiallisesti toimii useiden konservatiivipoliitikkojen kauniiden puheiden takaisena motiivina, tuhoaa mahdollisuudet vaikuttaa Turkin ihmisoikeustilanteen kehittymiseen. Toive jäsenyydestä on saanut turkkilaisen yhteiskunnan suuntautumaan kohti maallista valtaa ja parantamaan yhteiskunnallisia olojaan. Perillä maa ei ole, mutta matkalla. Jotta matkan jatkamisessa olisi minkäänlaista mieltä, tarvitaan toive perille pääsystä.

Mikäli Eurooppa kääntää selkänsä Turkille, ovat yllä olevan kuvan kaltaiset mielenosoitukset arkipäivää. Uskonnollisten ja kansallismielisten puolueiden kannatus tulisi hyvin todennäköisesti lisääntymään rajusti länsimielisten puolueiden lupausten pettäessä, ja maa alkaisi hakea ystäviä ja liittolaisia erityisesti arabi- ja islamilaisesta maailmasta. EU menettäisi paitsi laajan markkina-alueen ja voimakkaan jäsenvaltion, myös tärkeimpänä kaikista mahdollisuutensa luoda jotain ainutlaatuista, tasa-arvoista yhteisöä ja siltaa islamilaisen ja kristillisen kulttuuripiirin välille. Vastuullisten, Euroopan ja Lähi-idän tulevaisuudesta huolissaan olevien poliitikkojen on kyettävä katsomaan ahdasmielisten ennakkoluulojensa ja vieraskammoisuutensa ylitse kohti niitä välittömiä vaikeuksia suurempia hyötyjä, jota Eurooppaan sitoutunut ja eurooppalaisessa yhteisössä mukana oleva Turkki tuo mukanaan. Jäsenyysehdot täyttäessään se on hyväksyttävä EU:n täysjäseneksi.

Hyvät aikomukset, huonot lopputulokset

SONK isännöi kuluneena viikonloppuna ruotsalaisen sisarjärjestönsä Socialdemokratiska Studentförbundet SSF:n liittohallitusta, joka oli käymässä Helsingissä. Vierailu oli osa järjestöjemme välistä kahdenvälistä yhteistyötä, jossa pyritään oppimaan toisiltamme uutta sekä luomaan kontakteja ja verkostoja Pohjanlahden yli. Vierailun aikana käytiin useita keskusteluita eri aiheisiin liittyen ja eräs mielenkiintoisimmista liittyi seksin ostoon ja sen kriminalisointiin.

Ruotsissa seksipalveluiden ostaminen on kielletty ja Suomessa vastaavansisältöistä lakiehdotusta odotellaan saapuvaksi lähiaikoina. Oletettavaa on, että se tulee pääosiltaan muistuttamaan Ruotsin mallia. Asia tullee herättämään runsaasti keskustelua, jota käytiin laajalti jo viime vuoden aikana, jolloin rikoslakia viimeksi tarkasteltiin ihmiskaupan näkökulmasta. Tavoitteena oli tuolloin parantaa viranomaisten valmiuksia nopeasti kasvaneen ihmiskaupan patoamiseksi.

Kysymys prostituutiosta ja seksipalveluiden ostosta on useimmiten ensisilmäystä monimutkaisempi. On selvää, että kyse on tällä hetkellä erittäin valitettavasta ilmiöstä, jonka taustalla suurimmat syyt löytyvät köyhyydestä ja naisten epätasa-arvoisesta asemasta. Yksi selvä kannanotto on tuomita seksipalvelujen ostaminen suoralta kädeltä, kategorisesti. Ilotytöt ovat uhreja ja palvelujen käyttäjät hyväksikäyttäjiä. Useimmiten näin onkin, mutta tästä huolimatta ratkaisu on liian yksinkertainen. Se ei ota huomioon ilmiön monimuotoisuutta eikä hyvästä tarkoituksestaan huolimatta ratkaise prostituutioon liittyviä ongelmia, sen syitä eikä auta hädänalaisia ihmisiä.

Seksipalveluiden oston kieltäminen olisi uusi kieltolaki. Kuten sitä, myös tätä lakia pyrittäisiin kiertämään kaikin mahdollisin keinoin. Ilmiön siirtyessä yhä enemmän maan alle, uhrien auttaminen tulee entistä vaikeammaksi. Lain valvominen on yhtä lailla käytännöllisesti katsoen mahdotonta. Alalla toimivat itsenäiset ja riippumattomat prostituoidut, joita heitäkin vähälukuisesti esiintyy, ajautuvat vaikeuksiin. Heidänkin oikeutensa on keskustelussa muistettava, sillä ihmisoikeuksiin kuuluu päätösvalta suhteessa omaan kehoon. Liian usein naisten suojelemisen puolesta käytetyt puheenvuorot ovatkin käytännössä omien moraalikäsitysten puolesta puhumista. Tällöin ollaan eksytty kauas alkuperäisestä tavoitteesta, uhrien auttamisesta.

Seksibisnekseen liittyy luonnollisesti laajamittaista riistoa ja tasa-arvo-ongelmia. Paritukseen liittyvät rikokset ovat hirvittäviä, joten niihin olisi puututtava kovalla kädellä. Ongelmaksi muodostuukin se, että kieltämällä seksin ostaminen parittajien asema itse asiassa jopa vahvistuu, sillä ostamisen kriminalisointi ei poista niitä olosuhteita, jotka pakottavat naiset prostituoiduiksi. Prostituutio ei siis tule katoamaan. Rikollisuuskytköstä saattaisi ehkäistä paremmin toiminnan tuominen osaksi järjestäytynyttä yhteiskuntaa kuin sen ajaminen pois valtavirtayhteiskunnan silmistä.

Osmo Soininvaara yritti aikoinaan aloittaa älyllistä keskustelua prostituutiosta (IS 13.1.2003, ei verkossa). Hänet kuitenkin vaiennettiin lähes välittömästi tyrmäävillä kommenteilla lähinnä joidenkin sosialidemokraattien sekä vihreiden taholta. Kielteinen vastaus julkisen vallan valvomiin ilotaloihin on helppo antaa niiden ihmisten, joita asia ei henkilökohtaisesti kosketa. Onkin varsin huomionarvoista, että seksialalla toimivien omat näkemykset poikkeavat usein korkeakoulutettujen ja hyväosaisten kriminalisoijien kannoista huomattavissa määrin (lue koko kannanotto, sekä näkemykset kriminalisoinnin seurauksista).

On oletettavaa, että parhaiten prostituutioon liittyvää rikollisuutta ehkäisisi tilanne, jossa olisi olemassa valvottuja tiloja, joissa prostituutiota voitaisiin omasta vapaasta tahdosta harjoittaa. Nämä tilat olisivat valvottuja, asiakkaita kontrolloitaisiin ja niissä työskentelevät henkilöt olisivat oikeutettuja työllään ansaitsemiinsa varoihin. Näistä he maksaisivat asiaankuuluvat verot ja tätä kautta saisivat oikeuden sosiaaliturvaan. Tämän ns. virallisen piirin ulkopuolella tapahtuvaan harmaaseen toimintaan voitaisiin puuttua kovalla kädellä, sillä näytelmän todelliset roistot ja ihmisten hädän hyväksikäyttäjät, parittajat, tulee saada kuriin. Tämän lisäksi on suunnattava voimavaroja tasa-arvotietoisuuden kasvattamiseen miesten keskuudessa. Tätä kautta kyettäisiin todennäköisesti ostopalveluiden kieltoa paremmin ja vaaralliseen moralismiin sortumatta parantamaan sekä naisten asemaa että torjumaan järjestäytynyttä rikollisuutta.