Pro harvainvalta?

Helsingissä on joko meneillään tai tulossa useita merkittäviä ja mielenkiintoisia rakennusprojekteja. Kaupunki kärsii väestörakenteen vinoutumisesta sekä erityisesti lapsiperheiden muualle muutosta. On tärkeää, että tehokkaalla kaavoituspolitiikalla ja rakentamisella pyritään kaupunkiin luomaan myös lapsiperheiden tarpeisiin ja tulotasoon sopivia viihtyisiä uusia asuinalueita. Eräs tällainen uusi hieno hanke on Myllypuroon suunnitteilla oleva puukaupunginosa. Tällä hetkellä Myllypuro kärsii huonosta maineesta ja heikoista palveluista ja uuden alueen toivotaan tuovan alueelle sekä palveluiden kehittämisen tarvitsemaa nuorta väestöä että nostavan sen arvostusta.

Hyvä, elinvoimaa ja työpaikkoja lähiöihin, kaikkihan on hyvin! Eipä nuolaista ennen kuin tipahtaa. Kuten niin kovin usein ennenkin kun rakennusprojekteja niin Helsingissä kuin muuallakin on alettu suunnitella, muutamat itsensä kaikkien alueen asukkaiden edustajiksi nimenneet kellokkaat ovat saaneet päähänsä alkaa vastustaa uuden alueen rakentamista. Syytkin ovat tuttuja, uusia ihmisiä ei alueelle haluta ja rakentaessa saattaa puitakin kaatua. Kaikki kunnia asukastoiminnalle, jolla tarkoituksenmukaisesti toimiessaan on luonnollisesti huomattavia positiivisia vaikutuksia sosiaalisen pääoman synnylle sekä yhteisöllisyyden kasvulle asuinympäristöissä. Liian usein tämä toiminta kuitenkin saa alkunsa ei niinkään oman alueen kehittämisestä kuin jonkin hankkeen vastustamisesta ja siten johtaa kestämättömään nimbyismiin. Omaa lintukotoa ei suostuta näkemään osana laajempaa yhteisöä.

Mikäli nämä tyhjästä polkaistut yhden asian pro minä ja minun esteetön näköalani-liikkeet saisivat päättää, niin Helsingin kehittäminen pysähtyisi kuin seinään. Asuntojonoissa turhautuvista nuorista pareista ja perheistä, maahanmuuttajista puhumattakaan, eivät nämä ihmiset kanna huolta, paljon tärkeämpäähän on, että meidän ikkunastamme ei näy muita taloja. Alueen asukkailla tulee luonnollisesti olla mahdollisuus tulla kuulluksi suunnitelmia laadittaessa, oikeus osoittaa tyytymättömyyttään sekä pyrkiä vaikuttamaan päätöksiin laissa sallituin keinoin. On kuitenkin keskeistä huomata, että kansalaisjärjestöt ja -verkostot ovat aivan liian usein muutaman äänekkään aktiivin muodostamia keskustelukerhoja, jotka eivät ole sen paremmin edustuksellisia, läpinäkyviä kuin demokraattisiakaan. On hyvin kyseenalaista, että koko kaupungin asukkaiden edustajien tekemää päätöstä voidaan yksittäisten ihmisten, joita kukaan ei ole valtuuttanut mihinkään, taholta vastustaa ja jarruttaa pahimmillaan vuosikausia. Tämä ei ole asukasdemokratiaa, vaan harvainvaltaa. Toivon mukaan Vuosaaren satamaa vuosikausia viivyttänyttä valitusrumbaa ei tarvitse enää muualla Helsingissä kokea.