Vuodenvaihde

Vuosi vaihtuu vesisateisessa säässä ja muistuttaa suurimmasta yhteiskunnallisesta haasteesta, ilmastokysymyksestä. Päättyvä vuosi oli monella tapaa hieno ja muistorikas. Ystävien häitä ja muita yhteisiä hauskoja hetkiä, vaimon muutto takaisin Suomeen saman katon alle, valmistuminen, uusi sivutyö Kalevi Sorsa -säätiössä, kaikki nämä ovat olleet muistorikkaita ja hienoja kokemuksia. Paljosta on kiittäminen myös Suomen parasta esimiestä.

Eräs suuri ja mieleenpainuva kokemus olivat myös eduskuntavaalit, joissa olin ehdokkaana keräten vähän vajaat 750 ääntä ensikertalaisena. Paneeleita, kansalaistapaamisia, seminaareja, mutta ennen muuta kaduilla ja toreilla ihmisten jututettavana olemista. Olen edelleen sitä mieltä, että varsinaissuomalainen elämänasenne kiteytyi parhaimmillaan helmikuun lopussa sateessa Kauppatorin kulmalla, jossa väijyin ihmisiä mainoskorttien ja karamellin kera. Ehkä n. 60-vuotias naisihminen torjui esitteen ja makeisen kajauttamalla iloisesti:

"Kiitos poika nyt ei karamellit maistu! Kuolemaan mennään!"

En oikein osannut sanoa tuohon mitään. Seuraavan karkin söin itse.

Edelleen minua ihmetyttää se valtaisa vapaaehtoistyön määrä, jota monet ihmiset erityisesti TOSYn porukassa eteeni tekivät. Myöhemmin olen alkanut ajatella, kiitinkö heitä siitä tarpeeksi? Tietävätkö he varmasti kuinka paljon arvostin sitä, kuinka ihmeissäni ja otettu olin kaikesta siitä valtavasta vaivasta ja ajasta, jota suuri määrä ihmisiä näki ja antoi, täysin pyyteettä ja mitään vastineeksi saamatta? Vain siksi, koska he uskoivat asiaan, ja ehkä ehdokkaaseenkin. Voiko siitä edes tarpeeksi kiittää? Kiitän kuitenkin, edelleen ja tulevaisuudessa.

Kuten todettua, puoluetasolla vuosi ei ollut sosialidemokraateille häävi, ei Suomessa eikä juuri muuallakaan. Toivon mukaan tuleva vuosi, ainakin mm. USA:n presidentinvaalien ja Suomen kunnallisvaalien osalta palauttaa edistyksellisemmän ja tasa-arvoisemman vaihteen politiikkaan. Tiiviin kansainvälistä sosialidemokratiaa käsittelevän paketin, kirjoitettuna ennen Benazir Bhutton traagista kuolemaa, löydät täältä.

Tulevana vuonna kotimaan politiikassa mielenkiinto kohdistuu mm. SDP:n puoluekokoukseen ja kunnallisvaaleihin. Kokouksella on edellytykset olla uuden sosialidemokratian esiinmarssi. Tai sitten se voi päättyä väsähtäneeseen status quohon muutamalla sääntömuutoksella höystettynä. Kaikki on mahdollista. Uusi sukupolvi on ottanut vahvaa roolia puolueen politiikan ja toiminnan uusimisessa. Näkyykö tämä henkilövalinnoissa? Jää nähtäväksi. Kantaa otetaan kaikkiin asioihin ja ihmisiin tässäkin blogissa, kunhan tiedossa on ehdokkaita ja ehdotuksia.

Itselleni olen asettanut muutamia tavoitteita, ennen muuta henkilökohtaisia. Panostusta parisuhteeseen ja ystäviin. Kymmenen kiloa pois vyötäröltä (pakko!). Matka jonnekin, missä en ole ennen ollut, haluaisin käydä ainakin täällä, täällä ja täällä. Menestymistä kunnallisvaaleissa, aion olla ehdolla Turussa. Retkeilyä saaristoon keväällä. Itsensä kehittämistä ja uuden oppimista, ehkä voisin jopa yrittää julkaista jotain materiaalia liittyen tähän paljonpuhuttuun uuteen sosialidemokratiaan. Jos joku suostuisi kustantamaan.

Ammatillisia ja perheellisiä muutoksia? Katsotaan sitten. Ne riippuvat muistakin kuin itsestä.

Iloista, onnellista ja menestyksekästä uutta vuotta kaikille!

ps. myös Ville on lukenut Jarkko Tonttia.

Vielä eriarvoistumisesta

HS uutisoi tänään hyvä- ja huono-osaisten välisistä eroista elinajassa. Elinaikaodotteet polarisoituvat alueittain. Alueilla, joita luonnehtii sosiaalisen asuntotuotannon keskittyminen, matala koulutustaso sekä korkeat työttömyysluvut, myös elämä jää lyhyemmäksi. Tämä koskee erityisesti miehiä.

Sosiaalisten ongelmien keskellä painivien miesten kaatuminen aikaiseen hautaan on tuttu ilmiö erityisesti itänaapurista. Yleinen alueellinen eriytymiskehitys taas näkyy myös suurissa suomalaisissa kaupungeissa mm. kouluissa. FM Venla Berneliuksen erinomaisen havainnollinen gradututkimus "Onko oppimistulokset valettu betoniin?" tutkii aluevaikutuksia helsinkiläisten peruskoulujen oppimistuloksissa.

Tulos? Alueellinen eriytyminen selittää suuren osan Helsingin koulujen oppimistulosten eroista. Nämä erot ovat palautettavissa paitsi sosioekonomisiin tekijöihin, myös alueisiin itseensä, niillä on siis itsenäistä vaikutusta. Vaikutus voi olla niin negatiivista kuin positiivistakin, ja kuten osoitettua, suuntaa voidaan myös kääntää. Jos halutaan. Tämä hallitus tuskin haluaa. Jakomäessä tai Varissuolla ei äänestetä ainoatakaan nykyisistä hallituspuolueista.

Suomessa(kin) tapahtunut polarisaatiokehitys tapahtuu kahteen suuntaan, köyhyyteen ja rikkauteen. Toisaalla köyhtyvien ja syrjäytyvien elämänmahdollisuudet ja elämänlaatu putoaa yleisestä yhteiskunnallisesta "normista". Toisaalla rikkaat eristäytyvät omille alueilleen ja omien yksityisten palveluidensa pariin, omaan maailmaansa, jossa globalisaatio on toden totta mahdollisuus. Saman kaupungin toisella laidalla se on enimmäkseen, ellei ainoastaan, uhka.

Eräs keskeinen syy siihen, että suomalainen yhteiskunta näyttää hyväksyvän entistä suuremmat erot, liittynee juuri kokemusmaailmojen eriytymiseen. Tässä aluevaikutuksilla ja alue-eriytymisellä on suuri merkitys. Erilaisiin ihmisiin törmää omassa arkipäivässään entistä vähemmän.

Voi olla, että juuri tästä syystä kotimainen kurjuus ja köyhyys saattaa herättää parempiosaisissa vähemmän auttamishalua kuin kurjuus esimerkiksi Afrikassa. Jälkimmäisestä puhutaan enemmän televisiossa ja sen lievittäminen vaikkapa vuohilahjoituksin on muotia. Rahikaisen köyhyys on puolestaan Rahikaisen oma vika. Siitä huolimatta, että kyse on pohjimmiltaan hyvin samankaltaisista sosioekonomisista ilmiöistä.

Mikään poliittinen puolue ei ole viime vuosina onnistunut eriarvoisuutta vähentävän politiikan muotoilussa. Periaatteelliset valmiudet sekä sen muotoiluun että toteuttamiseen lienevät vain sosialidemokraateilla, joiden pitäisi käyttää etsikkoaikansa oppositiossa mm. tällaisen politiikan luomiseen. Porvareita ko. aihe ei kiinnosta, kehityshän kulkee kohti heidän ihanneyhteiskuntaansa. Vihreät elävät muun uskottavuutensa romuttuessa enää ay-liikkeen vastaisesta sodastaan eivätkä ainakaan päivän Tontin (HS Sunnuntai) mukaan ole erityisen kiinnostuneita rakentavasta yhteistyöstä, kantakaupungin ulkopuolisesta elämästä (Suomessa) puhumattakaan. Kun jotain pitäisi tehdä pelkän möykkäämisen sijasta, ei kukaan edes odota Vasemmistoliitolta mitään.

Vastaus voisi löytyä kansallisella tasolla mm. erojen vähentämisen nostamisesta politiikan painopisteeksi (kyllä erilaisuudelle, ei eriarvoisuudelle!), pääomatuloverotuksen kehittämisestä, palvelupanostuksista ja asiakasmaksujen vähentämisestä, vähimmäisetuuksien parantamisesta, aktiivisesta, kysyntävetoisesta talous- ja työllisyyspolitiikasta, sosiaalisesti kestävästä yhdyskuntasuunnittelusta, jolla vältetään alue-erojen kasvu ja tasa-arvoistavasta, kaikki mukaan ottavasta koulutuspolitiikasta.

Suuremmat, maailmaa muuttavat ja pelin sääntöjä uusivat askeleet on otettava ylikansallisella tasolla. Jälleen eräs kenttä, jossa Suomi voisi esimerkkejä tarjoamalla tai vaihtoehtoja esittämällä "punch over it's own weight". Eipä ole tällä hallituskaudella näkynyt edes sitä pientä yritystä, jota demarivetoisessa UM:ssä vuosikausia rakenneltiin.

Kolmipuoluejärjestelmä?

Kesäkuumalla hahmottelin ihan vain ajan kuluksi pienimuotoista skenaariota uudelleenmuotoutuneesta poliittisesta vasemmistosta. Tuosta syntyi tuolloin pieni keskustelukin. Kuten todettua, suomalainen poliittinen kenttä on jopa liian vakaa. Tätä se on erityisesti, kun puhutaan kannatuksesta. Sen sijaan politiikan muutos, tai politiikan poistuminen hallinnoinnin tieltä, on voinut olla huomattavaa.

Toimiva demokratia tarvitsee selkeitä vaihtoehtoja. Kaikkien puolueiden koalitiokelpoisuus on palvellut Suomea hyvin, mutta liika konsensus tyhjentää politiikan, ja sitä kautta demokratian, sisällöstä. Vaalien alla Timo Soini puhui kolmesta suuresta puolueesta "Tupuna, Hupuna ja Lupuna", joiden erot ovat liian pieniä paljaalla silmällä havaittaviksi. Oli asiasta samaa mieltä tai ei, voi miettiä, mitä tapahtuisi, jos nykyistä kolmea suurta muotoiltaisiin hieman uudelleen ja ne keräisivät taakseen väkeä nykyisistä pienpuolueista.

Mikäli poliittinen kenttä uudelleenpolarisoituisi ja löytäisi selkeät suuntautumisvaihtoehdot, voisi tuloksena olla kolmipuoluejärjestelmä, joka syntyisi konservatiivisen puolueen, liberaalin puolueen ja sosialistisen puolueen ympärille. Nimillä ei sinällään ole suurta merkitystä, tässä ne ovat kuvaamassa erityisesti laajempaa aatteellista linjaa.

Konservatiivit muodostuisivat ennen muuta nykyisen Keskustan ympärille, ryyditettynä tukevalla enemmistöllä Kokoomuksen aktiiveista. Kristillisdemokraatit ja osa perussuomalaisista siirtyisi varmasti yhtä lailla konservatiivipuolueen kannattajiksi. Konservatiivipuolue olisi nimensä mukaisesti perinteisten perhearvojen ja kansallisvaltion kannalla, talouspoliittisesti se noudattaisi maltillista oikeistolinjaa. Tämä tuskin kuitenkaan koskisi kaikkia elinkeinoja yhtä lailla.

Liberaalipuolue olisi vahva puolue erityisesti pääkaupunkiseudulla, mutta sillä voisi olla vaikeampaa maakunnissa. Kyseessä olisi ryhmittymä, joka koostuisi poliittiseen keskustaan tukeutuvista, markkinatalouteen ja arvoliberalismiin viehättyneistä ihmisistä. Keskustan pieni liberaalisiipi, pieni osa demareista sekä huomattava osa sekä vihreistä että kokoomuslaisista voisi yhdistyä liberaalien lipun alle.

Mitä todennäköisimmin ympäristökysymykset nousisivat täällä agendalle nykyisiä porvaripuolueita paremmin, jonka vuoksi "boheemit porvarit" eivät tarvitsisi itselleen erillistä vihreää puoluetta. Mikäli kielikysymykset kyettäisiin uudessa puolueessa huomioimaan, RKPn enemmistö siirtyisi todennäköisesti liberaaleihin loppujen löytäessä poliittisen kotinsa konservatiiveista.

Kolmas suuri puolue, sosialistinen puolue, keräisi ihmisensä keskiviivan vasemmalta puolelta, SDPn, Vasemmistoliiton sekä myös vihreiden joukoista. Myös osa "pienen ihmisen puolella" olevista, perussuomalaisiin valuneista ihmisistä saattaisi tuntea vetoa selkeän suuren vasemmistopuolueen kannattamiseen. Sosialistinen puolue sijoittuisi talous- ja sosiaalipolitiikassaan poliittisesti vasemmalle, eurooppapolitiikassaan useimmiten liberaalien, mutta turvallisuuspolitiikassaan konservatiivien kanssa samoille linjoille.

Mitä tämä tarkoittaisi poliittisen kentän muodostumisen ja hallitusvastuun kantamisen kannalta? Monessa suhteessa mielenkiintoista rajankäyntiä käytäisiin sosialistien ja liberaalien välillä. Sosialistit saattaisivat talouspoliittisen linjansa vuoksi joutua poliittisesti hankalaan tilanteeseen. Vaikka puolue olisikin suurin, voisi sen olla vaikea löytää toimivaa enemmistöhallitusvaihtoehtoa. Nykyisellä tavalla toimivassa vaalijärjestelmässä tuskin mikään kolmesta saavuttaisi yksin enemmistöä.

Monien nykyisten pienpuolueiden integraatio mausteiksi ja keskipakoisiksi voimiksi suurten puolueiden sisään vähentäisi tarvetta möykkäpopulismiin ja loisi selkeämpiä, vaikuttavia vaihtoehtoja. Nytkin pienpuolueet toki esittävät näppäriä vaihtoehtoja vaaleissa, mutta hallituspolitiikassa ne jyrätään armotta. Olisiko tämänkaltainen puoluerakenne vastaus vaihtoehdottomuuteen todellisessa politiikan teossa?

ps. ohessa vielä linkki aamun parhaisiin nauruihin.

Joulurauhaa

Blogi hiljenee joulutauolle. Aamulla ajan uuden kaverin, pienelle pojalle ostetun pehmohirven kanssa Turkuun ja sieltä perjantaina Helsinki-Vantaan kautta toisen perheen luo Liettuaan joulun viettoon.

Joulu tuli puun takaa, yllättäen. Taas oli näemmä näytettävä kiireiseltä ja tärkeältä. Joka johtaa siihen, että rakkaiden ihmisten näkemiseen on jälleen liian vähän aikaa. Ehkä ensi jouluna kaikki on taas hieman paremmin. On oltava.

Rauhallista joulua kaikille ystäville, tuttaville ja muille täällä vieraileville. Kaikkea hyvää.

Vaxholm ja osuma omissa jaloissa

Eurooppalainen projekti on elänyt viime vuosina haasteellisia aikoja. Kansalaiset kokevat epäluottamusta unionia kohtaan. Vaikka EU on saavuttanut suuria tuloksia erityisesti rauhan ja taloudellisen kehityksen saroilla, monet ihmiset erityisesti pitkälle edistyneissä hyvinvointivaltioissa kokevat sen pikemminkin kansallisten järjestelmien uhkaajana kuin niiden kehittämisen turvaajana ja takaajana. Tämänpäiväinen tuomioistuimen Vaxholm-päätös voimistaa tätä mielikuvaa - ja syystä.

Nk. Vaxholm-tapaus koski latvialaista rakennusyritystä, jonka oli määrä rakentaa koulu Vaxholmiin Ruotsiin. Kyseinen firma ei kuitenkaan suostunut allekirjoittamaan ruotsalaisen työsopimusjärjestelmän mukaista sopimusta, jolloin Ruotsin rakennustyöläisten liitto Byggnads julisti työmaan saartoon.

Latvialaisyritys vetosi siihen, että se toimii latvialaisen rakennusalan ammattiliiton työsopimuksen mukaisesti ja että Ruotsin työmarkkinakäytäntö rajoittaa palveluiden vapaata tarjontaa kansallisuuden perusteella. Tapaus sai suurta huomiota ympäri Eurooppaa ja hakkaa merkityksessään mm. 141-pelleilyn mennen tullen. Päätöstä odotettiin - ja tässä nyt sitten ollaan.

Tuomioistuimen näkemys korostaa palvelujen viennin vapautta kunnon työolojen kustannuksella. Linja on käsittämätön. Vaikka koko päätöstä perustellaan palveluiden tarjoajan syrjimättömyyden perusteella, saa työntekijöitä näemmä syrjiä kansallisuuden perusteella ja maksaa heille elämiseen riittämätöntä palkkaa. Linja uhkaa myös kotimaisia, Vaxholmin tapauksessa ruotsalaisia pienyrityksiä. Toiset noudattavat paikallisia lakeja -ja toiset eivät. Kuka estää sosiaalisen dumppauksen ja työehtojen kierron, kun EU näemmä sen siunaa?

Tapaus kuvastaa erityisen ikävästi myös EU:n erästä toista suurta ongelmaa. Poliitikot puhuvat kauniisti sosiaalisista oikeuksista -ja tuomioistuin kävelee joka kerta kyseisten tavoitteiden yli markkinavapauksien nimissä. Missä viipyvät EU-tason lainsäädännölliset avaukset? Miksi pääoman vapaus on muita vapauksia -tai ihmisoikeuksia- arvokkaampi? Ehkä tämä saisi eurooppalaiseen vasemmistoonkin vauhtia? EU-vaaleissa vallan on vaihduttava tai nykyinen meno tekee upeasta projektista ensin vihatun ja sittemmin entisen.

Kaiken kaikkiaan synkkä ja paljonpuhuva tapaus. Ja murheellinen. Tällaisella politiikalla EU syö itse oman kannatuksensa ja vaarantaa koko tulevaisuutensa. Keskipitkällä aikavälillä tämä ei ole kenenkään etu, ei oikealla eikä vasemmalla.

Aamukahvin äärestä

Ehdin jo ihmetellä, missä viipyy jokavuotinen keskustelu siitä, miksi naiset saavat mainostaa alusvaatteissa naisten alusvaatteita. Se kesti tänä vuonna ihmeen kauan, mutta alkoi sentään lopulta. Lopputuloskin lienee sama kuin aina ennenkin. Asiasta purnaamisesta palkkaa saavat tekevät työnsä, käydään vuosi vuodelta väljähtyneempi ja väsähtäneempi keskustelu julkisen tilan seksualisoitumisesta samalla kun H&Mn kassakoneet kilisevät.

Ne ihmiset, joita nyt halutaan erityisesti "suojella" ovat ilmeisesti väärän tietoisuuden vallassa, koska suurinta osaa heistä ei voisi vähempää kiinnostaa miten ja missä moraalista huolestuneet tädit ja sedät ovat näkevinään seksiä, pornoa ja turmelusta. Varmasti markkinoinnilla on rajansa tälläkin puolella. Mutta sinällään en jaksa innostua yhteiskunnan talebanisoinnistakaan. Moralistinen mölyäminen saattaa pikemminkin toimia itseään vastaan. Maat, joissa vähäpukeisuus on mystifioitu tai kielletty, eivät ole mitään benchmark-yhteiskuntia sukupuolisen tasa-arvon kentällä.

Huomionarvoinen on myös Hesarin päivän pikku-uutinen hallituspuolueiden keskusteluista rajoittaa edustajien oikeutta poiketa hallituksen linjasta. Vihreitä viedään taas kuin kuoriämpäriä. Sama porukka on niin kauan kuin allekirjoittanut on ollut politiikassa mukana, aina haukkunut demareita stalinistisesta ryhmäkurista. Taisi jopa joku vihreä eduskuntavaaliehdokas päästää suustaan vaalien alla kuolemattoman lausahduksen: "vihreät ovat opiskelijaystävällinen puolue, koska meillä ei ole ryhmäkuria." Nyt he tukevat hallitusta, joka pyrkii viemään heiltä melkoisen keskeisen vaikuttamisvälineen, omat budjettinäkemykset. O tempora o mores.

Mutta löytyi aamuhesarista hyvääkin. Allekirjoittanut kannattaa lämpimästi ekologisesti ja kaupunkikuvallisesti kannatettavia hankkeita erityisesti Tikkurilan, mutta myös Tapiolan osalta. Juuri näin. Radan/metron välittömässä läheisyydessä tapahtuva tehokas rakentaminen vähentää liikennepäästöjä ja eheyttää kaupunkirakennetta. Vantaalla hanke ilmeisesti etenee, mutta toivon mukaan myös Espoon päättäjät, demarit mukaanluettuna, ymmärtävät kannattaa järkeviä ehdotuksia.

ps. näkikö kukaan Lenita Airiston eilen televisiossa keskustelemassa seksin ostosta ja myynnistä? Jos, niin tunsiko kukaan muu lähes arkaaista vihaa? Harvoin näkee yhtä itseriittoista, ylemmyydentuntoista ja epäkohteliasta esiintymistä live-tilanteessa. Kuka Airisto oikein luulee olevansa?

Yhtenäinen toinen aste

Suomi porskuttaa Pisa-arvioinneissa, mutta toiselle asteelle siirryttäessä erot kasvavat nopeasti. Kun suurta Pisa-aineistoa kahlaa, löytää yhtä sun toista mielenkiintoista. Erityisesti kolme seikkaa nousee esiin. Tasoryhmiin eriyttäminen ei kannata. Yksityiskouluihin investoiminen ei kannata. Eikä tiukka rakenteellinen eriyttäminen kannata sekään.

Suomalainen toinen aste kärsii tehottomuudesta, rajoittaa yksilöiden valinnanvapautta liiaksi sekä luo monia kulttuurisia ja taloudellisia tasa-arvo-ongelmia. Toisen asteen valinta on käytännössä erittäin ratkaiseva tulevan koulutus- ja työuran kannalta. Muodollinen tasavertaisuus korkeakouluhaussa on usein kuollut kirjain. Herää kysymys, miksi me odotamme, että 16-vuotiaat ovat valmiita tekemään tämän valinnan? Varsinkin, kun samalla ollaan huolissaan siitä, että 27-vuotiaat valtiotieteen ylioppilaat ajautuvat itsetuhoiseen tuskaan, mikäli joku uskaltaisi rajoittaa heidän sivuainemahdollisuuksiaan.

Toisen asteen nykyrakenteen piirissä opintojen yhdistely on tarpeettoman vaikeaa. Miksei ylioppilaaksi ja yliopistoon suuntaava opiskelija saisi opiskella sivussa halutessaan talonrakennusta? Tai miksei kansainvälistä komennusta toivova rakennusalan opiskelija voisi hakea humanistisia opintoja tai vieraita kieliä yleissivistävältä puolelta? Kuka siinä häviäisi? Varsinkin, kun voidaan olettaa tulevaisuudessa tarvittavan entistä laaja-alaisempia, ei kapea-alaisempia osaajia.

Toisen asteen koulutus tulisi yhdistää yhdeksi järjestelmäksi. Samassa oppilaitoksessa olisi tuolloin mahdollista opiskella niin yleissivistäviä kuin ammatillisia aineitakin. Tutkinnot voitaisiin pitää entisellään, kuten myös niiden suorittamisen edellytykset. Ainoa käytännöllinen muutos olisi entistä yksinkertaisempi opintojen yhdistely tällaista haluaville.

Uudistunut rakenne lisäisi nuorten mahdollisuuksia tehdä valintoja ja samalla vähentäisi tarvetta tehdä peruuttamattomia valintoja, kuten nykyjärjestelmässä peruskoulun jälkeen tapahtuu. Tämä lisäisi niin opiskelijoiden elämänhallintaa kuin järjestelmän joustavuuttakin. Samalla nykyinen, monessa suhteessa erityisen perustelematon eronteko "amisten" ja "lukiolaisten" välillä voisi toivon mukaan ainakin osittain poistua.

Itsenäisyyspäivä

Suomi täyttää tänään 90 vuotta. Perinteisten menojen keskellä miettii, mitä isänmaa ja isänmaallisuus itselle merkitsevät.

Perinteitä, totta kai. Äitien ja isien työtä, kansallista kulttuuria. Pieniä graniittiristejä Nousiaisten kirkonmaalla. Äidin isä mullan alla, hän jäi talvisotaan eikä koskaan enää nähnyt vaimoaan, pientä tyttöään tai Aatos-poikaansa. Maa pelastui, perheet kantoivat raskaimman taakan. Baltiassa vierailleet tietävät, mikä olisi ollut vaihtoehto.

Isänmaa on myös paljon muuta. Minä olen ylpeä siitä Suomesta, joka rakensi koulut, terveyskeskukset, ja tasa-arvoiset mahdollisuudet. Mikään ei ole valmista, mutta pitkälle on tultu. Monille sellaisille ihmisille, minä itse mukaanlukien, joiden perheet eivät ole vauraita tai vaikutusvaltaisia, on luotu mahdollisuuksia pyrkiä eteenpäin kohti omaa tähteään.

Tältä pohjalta on hyvä kertoa muualla: olen suomalainen, ja ylpeä siitä. Mutta huoli kasvaa. Erot kasvavat, piittaamattomuus uhkaa lisääntyä. Suomi ei ole kuollut. Mutta se voi kuolla. Rajat säilyvät, liput liehuvat. Mutta yhteiseltä Suomelta voi kuolla sen sielu, yhdenvertaisuus ja yhteisvastuu.

Puhemies Niinistö piti eilisessä eduskunnan juhlaistunnossa puheen, jossa hän summasi suurimmaksi haasteekseemme luottamuspulan. Riittääkö meillä herkkyyttä, ja halua, tehdä sitä työtä globalisaation aikana, mikä meiltä onnistui jo kerran aiemmin? Kehitys jakaa suomalaisia voittajiin ja häviäjiin. Yhteiskunnalla on hallussaan välineet, joilla se voisi edistää sellaista kehitystä, jolla eroja pienennetään ja joiden avulla myös osattomiksi jääviä voitaisiin tukea. Haluaako se niitä käyttää? Miksei halua?

Isänmaallisia eivät ole sellaiset ihmiset, jotka usein itseään sellaisiksi kutsuvat.

Isänmaallisuutta ei ole eristäytyminen maailmasta. Isänmaallisuutta ei ole haikailla kotimaan muuttumista jonkinlaiseksi Pohjois-Koreaksi, jolla ei saa olla yhteyttä vieraisiin kulttuureihin, tai jonka täytyy torjua kaikki muualta tuleva. Isänmaallisuus voi parhaimmillaan olla elävää yhteisvastuun tunnetta. Pahimmillaan se on synkkää nationalismia, "omalla tunkiollaan kiekuva typerä kukko".

Minulle isänmaallisuus on yhteisvastuuta niin maasta kuin koko maailmasta. Haluan olla ylpeä sellaisen maan kansalainen, joka pitää huolen jokaisesta asukkaastaan, pyrkii vaikuttamaan suurempaan maailmaan kuin vain omien rajojensa sisäpuolelle, ja joka haluaa kaikella tavalla olla edelläkävijä, oli kyse sitten tasa-arvosta, elämänlaadusta kuin ekologisesta elämäntavasta. Isänmaallisuutta on myös usko demokratiaan, kansanvallan puolustamista niin markkinavoimia kuin poliittista totalitarismia vastaan. Tekoja, ei uhoa ja lipunheilutusta.

Päivän mietelauseeksi suosittelen: Antton Rönnholm.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

YTM!

Varmistussoitto Tampereen yliopiston aktuaarinkansliaan varmisti iloisen tosiasian. Kaikki on hyväksytty ja mennyt läpi ja allekirjoittanut on lopultakin valmistunut yhteiskuntatieteiden maisteriksi.

Pakkopullagradu tuli lukuisten lykkäämisten ja sitkuttelujen jälkeen luojan kiitos syksyöinä runtattua kasaan. Tekeleestä eivät jälkipolvet lauluja tee, tai korkeintaan pilkka- sellaisia, mutta tällä hetkellä en jaksa moista surra. Tuntuu hassulta ajatella, että tästä joulusta tulee sellainen, jolloin ei tarvitse murehtia opintoja, voi keskittyä surutta kirjoihin, joita haluaa lukea, ilman huonoa omatuntoa.

Kiitokset kuuluvat useaan suuntaan, mutta erityisesti tänne. Kiitos juuri oikeanlaisesta tsempistä ja rohkaisevasta esimerkistä. Samaten kiittäminen lienee Ilkka Wennbergiä lähes legendaariseksi muodostuneesta motivaattorista. Onpa hyvä mieli! Tästä on mukava lähteä viettämään toista tärkeää päivää, vaimon syntymäpäivää.

Köyhyydestä

Pohjoismaissa, mutta erityisesti Suomessa tuntuu elävän sitkeä käsitys siitä, ettei meillä oikeastaan ole köyhiä. Europarlamentissa vaikuttava Piia-Noora Kauppi (kok) linjasi muutamia vuosia sitten, ettei köyhälle saa taata oikeutta puhelimeen tai elokuvateatteriin. Köyhyys on oma vika, eikä yhteiskunta voi oikeastaan auttaa muuten kuin takaamalla välittömän selviämisen.

Kauppi oli äärimmäisine mielipiteineen varmasti melko yksin, mutta köyhyyden kiistäminen ja siitä puhumatta jättäminen on koko suomalaisen poliittisen kentän ongelma. Hyvinvointivaltiosta ylpeät demarit ovat karttaneet aihetta. Mehän olemme luoneet järjestelmän, joka poistaa tämänkaltaiset anomaliat. Sitäpaitsi köyhyys ei kiinnosta ketään, ei ainakaan liikkuvia äänestäjiä.

Voi olla, ettei köyhyys kiinnosta muita kuin köyhiä itseään, tosin tämä ajatus ei mielipidetiedusteluista juuri tukea saa. Köyhät itse ovat puolestaan suurelta osin menettäneet toivonsa politiikan suhteen. Voi toki myös olla, että Suomesta on absoluuttinen köyhyys suurin osin poistunut. Mutta: köyhyys käsitettynä osattomuutena, sosiaalisen toimintakyvyn rajoittumisena ja jatkuvana ahtautena on merkittävä osa suomalaista yhteiskuntaa. Köyhien joukko on suuri eikä talouskasvusta huolimatta juurikaan pienene. Ja tämä, jos jokin, uhkaa suomalaista yhteiskuntaa.

Veli-Matti Ritakallion tutkimusten mukaan suomalaista köyhyyttä aiheuttaa ennen muuta vähimmäisturvan jälkeenjääneisyys. Ansiosidonnainen turva oli lama-aikana paras suoja köyhyyttä vastaan ja sitä se on myös tulevaisuudessa. Ansiosidonnaiselta putoaminen sen sijaan aikaansaa nopeasti ongelmia. Työttömyyden mukana seuraa usein sosiaalisia ongelmia, häpeää ja katkeruutta. Ja vaikka työpaikkoja syntyykin, kuka haluaa palkata pitkäaikaistyöttömän? Hänessähän on pakko olla jotain vikaa.

Köyhyys käy myös kalliiksi. Turvatuista työsuhteista ja vakaasta asemasta on helppo huudella tarkan markan politiikan ja vastuullisen käytöksen perään. Auttakaa itse itseänne! Mutta kuinka helppoa tällaista päämäärätietoista elämää on elää tilanteessa, jossa toimeentulotukiasiakkaalla on käytettävissään asumiskulujen jälkeen keskimäärin 11 euroa päivässä? Pitkän linjan suunnittelu on mahdotonta tilanteessa, jossa elämä on jatkuvaa pennin venytystä ja yksittäinen yllättävä kulu esim. kodinkoneremontin tai lääkelaskun muodossa suistaa talouden raiteiltaan.

Kokonaisuutena suomalainen sosiaalivakuutus toimii ja torjuu köyhyyttä tehokkaasti. On kuitenkin kestämätöntä, että eri mittareilla mitattuna edelleen n. 10% suomalaisista elää jonkinasteisessa köyhyydessä. Vaikka tämä on eurooppalaisittain pieni luku, ei suuriin juhliin ole aihetta, sillä laman jälkeen kolmanneksella vähentynyt köyhyys ei ole käytännössä pienentynyt 2000-luvun kuluessa.

Työllistymistä edesauttavat toimenpiteet ovat luonnollisesti tärkeitä, mutta myös vähimmäisetuuksiin olisi saatava korjausta. Tällä sektorilla ei millään lamanjälkeisissä hallituksissa olleilla puolueilla (joita ovat oikeastaan kaikki) ole henkselien paukuttelun aihetta. Sinällään nykyinen hallitus ei pyri veropolitiikallaan edes ennen korkealla agendalla olleisiin työllisyysvaikutuksiin. On vaikea nähdä, miten yritysten perintöveron poistamiset edesauttaisivat minkäänlaista järkevää työllistävää tai vähäosaisia hyödyttävää toimintaa, ainakaan Suomessa.