Kesäkuumalla on Suomessa käyty keskustelua puolueiden yhdistämisestä. Jarmo Korhonen esitti Keskustan ja Perussuomalaisten yhdistämistä vedoten puolueiden yhteiseen arvopohjaan. Tämä toki tyrmättiin niin Soinin kuin muutaman keskustalaisenkin toimesta, mutta tosiasia on, että arvokonservatiivisuus ja sisäänpäinkääntyneisyys leimaavat molempia puolueita ja niiden toimintaa. Ne saattaisivat sopia yhteen paljon paremmin kuin kaupunkien harvalukuiset kepulaiset haluavat myöntää.Puoluekentän murroksen suuntia on kuitenkin hauska pohtia. Vasemmisto yhteen ry ajoi kahden vasemmistopuolueen yhdistämistä, mutta tarkoittaisiko tämä kannatuksen kasvua? Tuskin, se pikemminkin polarisoisi puoluekenttää eikä vasemmiston kokonaiskannatus siitä todennäköisesti piristyisi. Mutta miltä näyttäisi -ja miten menestyisi- erilaisella tavalla organisoitunut ja vahvemmilla profiileilla varustetuista puolueista koostuva vasemmisto?
Suomesta puuttuu todellinen punavihreä vaihtoehto. Vasemmistoliiton äijäkaartista puuttuu monelta kohdin vihreys, Vihreiden ja vasemmistolaisten arvojen yhdistäminen käy koko ajan vaikeammaksi eikä sitä enää jakseta edes hirveästi yrittää. Vähälukuisten kommunistien globalisaatiokriitikkosiiven, vihreiden vasemmistolaissiiven ja Vasemmistoliiton korostuneesti nuoremmasta väestä löytyvän punavihreän väen yhdistäessä voimansa Suomeen voisi syntyä vahvan profiilin punavihreä puolue. Täällä vastustettaisiin Natoa ja ydinvoimaa, kannatettaisiin arvoliberalismia ja kehitysavun nostoa rakenteellisiin kysymyksiin kuitenkaan liiemmälti paneutumatta.
Toinen, suurempi vasemmistopuolue voisi syntyä laajalle pohjalle nykyisiä demareita ja vasemmistoliittolaisia. Se olisi selkeän "punainen" työväenpuolue, joka profiloituisi erityisesti julkisia palveluita puolustavana ja rakentavana liikkeenä. Vahva valtio, ay-liike sekä erityisesti sosioekonomisen tasa-arvon kysymykset olisivat sille tärkeitä välineitä ja tavoitteita. Tämä puolue olisi monessa mielessä "perinteinen" vasemmistopuolue, "sosialistinen" puolue siinä mielessä kun se ymmärretään monissa länsieurooppalaisissa yhteiskunnissa. Jännitteitä tämän puolueen sisään tulisi todennäköisesti erityisesti suhtautumisessa globalisaatioon.
Punaisen puolueen oikealle laidalle puolestaan kehittyisi New Labour-henkinen "oranssi puolue". Täällä usko markkinoiden kykyyn hyvinvoinnin tuottajina olisi muita vasemmistolaisia liikkeitä suurempi, mutta samalla siellä vierastettaisiin kritiikitöntä markkinafundamentalismia. "Oranssit" ammentaisivat vaikutteensa ennen muuta sosialidemokratian ja sosiaaliliberalismin aateperinnöistä. Tämä puolue kokoaisi ihmisiä erityisesti nykyisistä sosialidemokraateista ja vihreistä, mutta saattaisi sinne ajautua muutama sosiaalisesti tiedostava porvarikin. Tässä puolueessa oltaisiin arvoliberaaleja, mutta energiapolitiikasta tuskin saavutettaisiin kovin helpolla konsensusta.
Kysymys tällaisen puoluekentän oloissa kuuluisi, miten tälla tavalla muodostunut vasemmisto kykenisi menestymään vaaleissa - ja miten se kykenisi yhteistyöhön ennen kaikkea keskenään. Vas-SDP-Vihr -koalitio voisi olla nyt jo mahdollinen, mutta sitä ei tahdota missään saada aikaan eikä yhteiskannatus ole nykymuodossa korkea. Voisivatko tällaiset puolueet innostaa nykyisiä ryhmiä enemmän kannatusta itselleen, ja voisiko niiden välille kehittyä Ruotsin mallinen "Allianssi", joka tähtäisi yhteisenä ryhmänä enemmistöön eduskunnassa ja yhteiseen hallitukseen? Murtuisiko ikuiselta vaikuttava porvarienemmistö? Ja mitä se puolestaan tarkoittaisi?
Vakavissani en toki ole esittämässä sen paremmin uusien puolueiden perustamista kuin vanhojen hajoittamista tai liittämistä toisiinsa. Pohjoismaisen hyvinvointimallin kannalta selkeän sosialidemokraattisen puolueen hajaannus olisi hyvin todennäköisesti turmiollista. Ajatuksella voi kuitenkin aina leikkiä, kuten myös sillä, mitä oikealla voisi tapahtua? Eräs malli olisi kolmen puolueen oikeisto, markkinaliberaalit (suurin osa kokoomuslaisista, jonkin verran keskustalaisia), konservatiivit (osa kokoomuslaisista, suurin osa keskustalaisista, kd, perussuomalaisia) sekä kansallismieliset (pieniä osia kaikista porvaripuolueista yhdistettynä pieniin kansallismielisryhmiin ja osaan perussuomalaisia).
Kuvassa venäläisen Jabloko-puolueen logo.
Tekstit
9 kommenttia:
Esan utopiat ja dystopiat jäänevät kuitenkin toteutumatta, Suomalaiselle puoluekartalle kun on vaikea tulla. Puoluetuki, monoliittinen media sekä tietty poliittinen korporatiivisuus karsivat uusia yrittäjiä, varsinkin jos tarkoitus olisi nousta asiapohjalta.
Punavihreän puolueen puuttuminen on ennenkin noussut esiin, Ja tässäkin voi sitten heilutella sinistä leimakirvestä vihreän liiton kilvessä. Esan mukaan
"Suomesta puuttuu todellinen punavihreä vaihtoehto. Vasemmistoliiton äijäkaartista puuttuu monelta kohdin vihreys, Vihreiden ja vasemmistolaisten arvojen yhdistäminen käy koko ajan vaikeammaksi eikä sitä enää jakseta edes hirveästi yrittää" SDP unohtuu kommentointilistalta, puuttuuko siltä sekä punaisuus että vihreys? Ja entäs tämä Vihreä liitto, toki sen oleminen porvarihallituksessa tekee sen mahdottoman sinivihreäksi, ainakin jos se on jossain kunnassa joskus ollut sitä mieltä että jotain voidaan tuottaa yksityisesti
Mutta kyllähän se, ymmärtääkseni, vastustaa Natoa ja ydinvoimaa, kannattaa arvoliberalismia ja kehitysavun nostoa. Onko sitä punaisuutta sitten se "rakenteellisiin kysymyksiin paneutumattomuus?"
Kiitokset Latelle kommentista. Muutama oma huomio.
Punavihreydestä; on toki selvää, ettei SDP ole nykyisellään erityisen punavihreä vaihtoehto, ainakaan siinä mielessä mitä allekirjoittaneella oli tässä karikatyyrissa mielessä. En sitä sellaiseksi väittänytkään, koska se ei sitä ole. Sen sijaan Vas ja SKP pyrkivät aika ajoin valtaamaan käsitettä itselleen ja vihreät puolestaan ratsastavat tällä imagolla "tiedostavan" nuorison keskuudessa, kuten Late hyvin tietää.
Rakenteellisten kysymysten problematisoinnin puutteella viittaan ennen kaikkea sitä kovin usein juuri tähän (tai usein tällä nimellä esiintyvään) porukkaan liittyvään ongelmaan, jossa kannatetaan kaikkea "hyvää" ja vastustetaan kaikkea "pahaa". Taloudelliset kysymykset, omistussuhteet jne. jäävät melkoisen vähälle huomiolle identiteettipolitiikan jyllätessä. Tämä on sääli. Ehkä on kuitenkin totta, että "punavihreän" käsitteelle tehdään vahinkoa, kun se yhdistetään tähän, molemmat värit kun poliittisessa mielessä puhuttelevat myös minua.
Minun on vaikea pitää esimerkiksi perustuloa erityisen vasemmistolaisena ideana, vaikka uskonkin sen taustalla vaikuttavan erittäin kestävien motiivien. En kuitenkaan usko sen toimivuuteen sellaisenaan. Kunnallinen taso, politiikka, jossa eniten ihmisten palveluihin ja arkipäivään vaikutetaan, on nähnyt vihreiden lipuvan Kokoomuksen leiriin. Näkyy henkilövalinnoissa, näkyy palvelutuotantoratkaisuissa. Tämäkin on sääli ja turhaa, syytä löytyy toki sekä demareista että vihreistä.
Mitä tulee vihreisiin ja porvarihallitukseen, niin kaksi asiaa lienee selvää. Hallituksessa olo on fiksua siinä mielessä, että muutamia keskeisiä tavoitteita voi ajaa eteenpäin, suomalainen oppositio kun on tuuleen huutamista. Yhtä selvää kuitenkin lienee se, että vihreillä pyyhitään permantoa tuosta noin vain jokaisella sekunnilla kun heidän linjansa ei miellytä suurempia hallituspuolueita. Ja näin on jo nähty käyvän mm. surkuhupaisan päivähoitomaksukeskustelun kuluessa. Siten vihreät kyllä joutuvat useammin tässä hallituspohjassa selittelemään itselleen epämieluisia päätöksiä ja legitimoimaan porvarillista politiikkaa kuin esittelemään omia "hyviä" avauksiaan ja niiden edistymistä. Demarivetoisessa hallituksessa tämä saattaisi vähintään tulonjakokysymyksissä toimia toisin päin.
Hienoa, puoluekenttä joka jakaantuu kolmen turhimman kysymyksen ympärille!
Ainoa olennainen kysymys energiapolitiikassa on kuinka paljon olemme valmiita nostamaan energian hintaa päästöjä verottamalla ja millä aikataululla? Lisäksi tämäkin on vähintään EU-tason asia. Ydinvoima, turpeet ja muut risut on täysin toissijaisia asioita.
Vasemmisto hokee että markkinat on työkalu. Niin oikeistokin. Jos jokin on työkalu niin kysymys on siitä mihin sitä voi käyttää ja mihin ei, ei siitä onko se noin yleisesti ottaen hyvä asia.
Ja sokerina päällä vielä NATO. Jos tämä on sellainen suuri kansaa jakava kysymys, niin voisi kuvittella että sen ratkaisulla suuntaan tai toiseen on suuria kansallisia vaikutuksia. Mikä ihan käytännössä muuttuu jos liitymme NATOon tai jätämme liittymättä? En muuten ole varmaan kertaakaan kuullut yhdenkään ns. kadun miehen suusta mitään kantaa NATOon suuntaan tai toiseen.
Eli minkä takia äänestäjiä ylipäänsä kiinnostaisi nuo mainitsemasi asiat?
Emme oikein ole samalla sivulla. Tarkoituksena oli arvella ja esitellä yksittäisin esimerkein, missä asioissa niiden sisään syntyisi fraktioita (kuten nyky-SDP:ssä vaikkapa yksityisiin palveluihin tai Kepussa EU-integraatioon) tai mitkä olisivat ainakin keskeisiä kysymyksiä niiden profiileissa. Tottakai niillä olisi asialistallaan paljon muutakin eivätkä nämä varmasti olisi niitä, jotka jakaisivat puoluekentän.
Energiasta ja Natosta olen Temen kanssa samaa mieltä. Kumpikaan niistä ei minun mielestäni ole erityisen mielenkiintoinen tai edes kovin tärkeä kysymys. Kun kuitenkin seuraat poliittista keskustelua, huomaat, että ne näyttävät kiinnostavan. Sen sijaan markkinoista ja niihin suhtautumisesta olen Temen kanssa eri mieltä. Minusta taloudelliset suhteet (tulonjako, työmarkkinat, talouspolitiikka) muodostavat politiikan perustan, ja toivoisin sellaista poliittista keskustelua entistä enemmän, joissa näistä kysymyksistä puhuttaisiin. Ja sokea on hän, joka väittää, ettei noissa kysymyksissä ole poliittisia eroja. Työkalun käyttötavalla on väliä, kuten Temekin varmasti tietää.
Edustuksellisen demokratian näkökulmasta on ongelmallista, että puolueet näyttäytyvät erilaisina kuin ne "todellisuudessa" ovat. Totuuden muokkaaminen ja itsensä esittäminen positiivisessa valossa luonnollisesti kuuluvat politiikkaan, mutta järjestelmän toimivuuden kannalta äänestäjien poliittinen lukutaito on tällöin tärkeää. Toisin sanoen ihmiset äänestävät muuten pelkkien mielikuvien perusteella. Mikäli äänestäminen tapahtuisi yhä enemmän analyyttiseen arvioon puolueiden paremmuudesta, suomalainen puoluekenttä muuttuisi.
Toinen seikka, joka muuttaisi puolueiden valtasuhteita, on niiden aatemaailman, organisaation ja koalitiosuhteiden muokkaaminen, josta Esa kirjoittaa. Itse näen jonkinlaisena ongelmana sen, että puolueet ovat ideologisesti turhan sidoksissa 1700, 1800 ja 1900-lukuihin. Uudessa kontekstissa tarvitaan uusia ajatuksia ja muutosta: muuten emme voi vastata aikamme haasteisiin. Uusliberalismi pyrkii olemaan tällainen vastaus, mutta se on erittäin monilta osilta huono sellainen. Tarvitaan järkevä ja humaani vaihtoehto uusliberalismille, joka puuttuu tulonjaollisiin kysymyksiin. Vastaavasti vasemmistoston jämähtäessä arvokonservatismiin, se taantuu.
Korhosesta ja perussuomalaisista kirjoitan blogissani.
Sekä energiapolitiikassa että NATOssa on sama piirre, halutaan keskenenään ristiriitaisia asioita. Vahva puolustus joka ei maksa mitään, turvatakuut lännestä ilman että tarvitsee lähettää koskaan joukkoja kenenkään muun avuksi, ja tietenkin niin että päätetään itse omista toimista ja muut tulee kuin pyydämme. Sama juttu energiapolitiikassa, kasvihuonepäästöjä pitää vähentää ja energian hintaa laskea.
Ulko- ja varsinkin puolustuspolitiikka on perinteisesti jotain jonka hallinto hoitaa ilman mitään keskusteluja, samoin energia oli ennen markkinoiden vapauttamista. Tulee mieleen Jukka Kemppisen kommentti Ruotsista (ja Itävallasta): "Kun kaksi puoluetta on päättänyt kaikesta eli myös siitä, mitä on pidettävä oikeana ja asianmukaisena, kansalaismielipide rappeutuu infantiiliksi." (http://kemppinen.blogspot.com/2007/07/mies-joka-jrkkyy.html)
Markkinoista, tottakai sillä on väliä miten ja mihin markkinoita käytetään, mutta ei tässä ei ole kysymys jostakin asennosta uusliberalismiin. Mitään sellaista aatesuntaa ei ole olemassakaan, mikä näkyy esimerkiksi sen väitettujen kannattajien suhteessa vapaaseen kilpailuun: valtion alkoholimonopoli paha, Microsoftin monopoli hyvä, tieliikennelaitos hyvä, asfalttikartelli paha...
Esimerkiksi kilpailuttamisessa on usein ongelmallista hallintokulut, jotka siis palvelumäärittelyn kautta yksityinen yritys käytännössä ulkoistaa tilaajalle. Tämä on vähintäänkin siivelle elämistä ja eikä sen vastustamiseksi tarvitse mitään muuta kuin laskea kustannukset oikein auki. Mielestäni laskutaito ei ole oikeisto-vasemmistokysymys, vaikka toki kykypuoletta on tämän puutteesta joskus epäilty.
Esalle pointsit hienosta skenaariohahmotelmasta. Poliittisen kentän muutoksen mahdollisuuksista soisi näkevänsä enemmänkin visioita. Suomalainen poliittinen järjestelmä on kaikin puolin kuolettavan tylsä liiallisessa vakaudessaan. Muutoksiin ei pitäisi suhtautua siten, että "ei tapahdu kuitenkaan", sillä periaatteessa meidän sukupolvemme elinaikana Esan skenaario saattaa hyvinkin muuttua todeksi. Tai olla muuttumatta.
Mielenkiintoista olisi myös tietää, mille puolen aitaa Esa jäisi skenaariossaan? Oranssille vai punavihreälle? Itse en mitenkään yksiselitteisesti tiedä. Ehkä rannalle...
Onhan tällaiset puolueiden uusjaot ihan kiinnostavia ajatusharjoitelmia, mutta syy miksi niitä ei oikeasti ketterästi tapahdu, on tietenkin siinä että puolueita ei tuosta vain muodosteta rationaalisesti samoin ajattelevista atomeista. Puolueethan ovat myös enemmän tai vähemmän jäykkiä organisaatioita, ystävyys- ja toveruussuhteita, yhteistä historiaa ja yleensä myös enemmän tai vähemmän yhteisesti visioitua tulevaisuutta. Komplekseja, oppivia järjestelmiä siis jotka pyrkivät säilyttämään itsensä (ja kasvamaan) pikemminkin kuin muodostamaan tasaisin väliajoin uusia puolueita mahdollisimman rationaalisesti lokeroituna. :)
(Ps. On ollut kesälukemisena tätä kompleksien systeemien dynamiikkaa. :P)
Punavihreä hahmotelmasi kuulostaa lupaavalta: "Täällä vastustettaisiin Natoa ja ydinvoimaa, kannatettaisiin arvoliberalismia".:)
Tosin seuraavaa en allekirjoita: "[kannatettaisiin] kehitysavun nostoa rakenteellisiin kysymyksiin kuitenkaan liiemmälti paneutumatta." Rakenteellisiin kysymyksiin ja avustuksia saavien maiden omiin verotusratkaisuihin yms. toivoisin kiinnitettävän nykyistä enemmänkin huomiota... (vaikkei valtaa [tai motivaatiota] niihin puuttumiseen ehkä ulkopuolisilta löydy.)
Lähetä kommentti