Kesäkirjoja

Vaikkei mitään varsinaista lomaa olisikaan, voi kesällä silti hieman karsia menojaan ja syventyä muuta vuotta paremmin kirjoihin. Allekirjoittaneen kesään aurinkoisella kalliolla tai nurmikolla löhöäminen ja lueskelu kuuluvat elimellisenä osana. Hiekkarannalle ei talven jäljiltä valkoista vararengastaan kehtaa mennä esittelemään, mutta aina löytyy jokin kallionkolo. Tähän tarjoutuu oivalliset mahdollisuudet niin Vuosaaressa kuin Turun Uittamollakin.

Kesän mainitsemisen arvoista saalista ovat olleet muutamat teokset, jotka ovat jääneet mieleen. Kotimaisista kirjoista luettavana ovat olleet Riikka Pulkkisen Raja, Bo Carpelanin Kesän varjot sekä Jarkko Tontin Luokkakokous, mutta ylivoimaiseksi suosikiksi nousee Arto Salmisen Kalavale - kansalliseepos. Kalavale on raainta suomalaista yhteiskuntakritiikkiä vähään aikaan. Tosi-tv-sarja Auschwitzissa toisen polven syrjäytyneiden liha palaa päävoittoa hakiessa, Nelonen ja Ilta-Sanomat markkinoivat, kohuja synnytetään, kaikki varastavat ja käyttävät toisiaan hyväksi. Vilkaisu tv-ohjelmatarjontaan ja keltaiseen lehdistöön osoittaa, että Salmisen maailma hieman siistittynä on jo täällä.

Yhteiskuntakritiikkiä tarjoilevat myös venäläinen Viktor Jerofejev ja ukrainalainen Andrei Kurkov. Kurkov tarjoilee näköalan korruptoituneeseen ja harmaaseen post-sosialistiseen yhteiskuntaan teoksessaan Kuolema ja pingviini. Lakonisen ilmeettömän kerronnan ohessa esiin piirtyy maailma, jossa asiat tapahtuvat ja päätökset tehdään tavallisten kansalaisten ulottumattomissa, elämä on pienistä vodkanhuuruisista ilonhetkistä huolimatta apaattista ja ankeaa, Yhdysvaltain dollarit avaavat portit mihin tahansa ja jossa ihmishenki on halpa ja selviytyminen suhdanteiden varassa. Sympaattinen on ainoastaan päähenkilön lemmikkipingviini, joka sekin pelastuu vain rahalla ostetun lapsen sydämen ansiosta.

Viktor Jerofejevin Hyvä Stalin on puolestaan tyylikäs satiiri Venäjän historiasta ja nykypäivästä, joka kulkee rinnan kauniin isä-poika-suhteen kehittymisen kuvauksen kanssa. Stalin on venäläinen kansallissankari, kaikissa venäläisissä vaikuttajissa asuu Jerofejevin mukaan Stalin. Venäjä on tuomittu jonkinasteiseen autokratiaan, mutta haluavatko ihmiset edes muuta? Lapsi kohtaa politiikan diplomaatti-isän kanssa ulkomailla: "Istumme kaikessa rauhassa kahvilassa. Juon kaakaota. Äkkiä - skandaali. Jotkut sympaattiset ihmiset, jotka istuvat perheenä samassa kahvilassa, vaativat isäntää ajamaan meidän ulos vain siksi, että olemme tulleet Moskovasta: - Ne ovat neuvostomurhaajia! --- En saanut edes juoda kaakaotani loppuun. - Isä, kenet me olemme tappaneet? kysyin kadulla."

Faktapuolen kirjoista ehdottomaan aateliin nousee Mark Leonardin uutuus What does China think? Mark Leonard on vaikutusvaltainen nuorehko akateemikko, jolla on merkittävää taustaa eurooppalaisissa think tankeissa. Hänen tuore pamflettinsa käsittelee mielenkiintoisella tavalla kiinalaisen politiikan kehitystä ja esittää näkemyksen, jonka mukaan kiinalainen käsitys "aidatusta maailmasta" nousee haastamaan länsimaisen liberaalin demokratian ja "litteän maailman" globalisaation ymmärtämisen muotona. Tässä maailmassa kansallisvaltiot ovat keskeisiä toimijoita, taloutta säädellään ja USA:n hegemonista asemaa murennetaan. Ajattelemisen arvoista aineistoa.

Hyviä vinkkejä ja lukukokemuksia otetaan vastaan, jätä ehdotus kommenttikenttään! Vapaapäivää odottamassa lojuvat David Heldin Global Covenant - The Social Democratic Alternative to the Washington Consensus sekä Umayya Abu-Hannan Sinut. Mutta vielä on kesää jäljellä ja sivuja luettavana.

Yhteisiä paikkoja kaikenikäisille

Nuorehkoista lapsiperheellisistä moni kokee jäävänsä yhteiskunnassa kovin yksin. Vaikka palvelujärjestelmä tukee vanhemmuudessa, ei koko kylä kasvattaa -ajatus monissa kaupungeissa toteudu. Sille olisi kuitenkin tarvetta.

Yhteisöllisempien asumismuotojen lisääminen tukisi niin lasten kasvua kuin vanhempien jaksamista. Ratkaisua voisi hakea kaupunkisuunnittelusta ja asuntopolitiikasta. Tällä voitaisiin tarkoittaa sellaista kaavoitusta, jonka keskelle suunnitellaan ihmisten yhteisiä paikkoja, ei-kaupallisia tiloja, jossa voi vain viettää aikaansa.

Ankeista kerrostalopihoista tulisi päästä viihtyisämpiin yhteisiin pihoihin, joiden lisäksi voitaisiin suosia yhteisiä tiloja kerrostaloissa, esimerkiksi kerroskeittiöitä oman keittiön lisäksi. Palvelutalokonseptia yhden luukun palvelupisteen ominaisuudessa voisi laajentaa vanhuksista myös nuorempiin.

Lapsiperheiden kohdalla voisi koota neuvolapalvelut, jumpat, keskustelukerhot ym. eräänlaisiin perheiden palvelukeskuksiin. Tätä kautta samassa tilanteessa olevia voisi tavata helpommin ja useammin. Samalla voitaisiin lisätä aikuiskontaktien määrää niin lasten kuin vanhempien kohdalla. Vanhemmat tarvitsevat myös niitä asioita ja keskusteluita, jotka eivät liity sataprosenttisesti arjen pyörittämiseen.

Mielipidekirjoitus Turun Sanomissa 24.6.2008

Perussuomalaiset

Suomen puoluekentässä on tällä hetkellä kaksi mielenkiintoista puoluetta. Toinen on johtajansa uudistanut SDP, joka pyrkii eduskuntavaalien täystyrmäyksen jäljiltä uuteen alkuun. Toinen puolestaan on viime aikoina kannatustaan nopeasti nostanut perussuomalaiset, joka näyttää vakiinnuttavan kannatuksensa 5%:n yläpuolelle ja on YLEn mittausten mukaan Suomen kuudenneksi suurin puolue, kristillisten ja hallituspuolue RKP:n yläpuolella.

Mitä perussuomalaisten nousu tarkoittaa ja miten se vaikuttaa suomalaiseen poliittiseen todellisuuteen? Lähin vastine kyseiselle puolueelle löytyy Norjasta, jossa Fremskrittspartiet on sosialidemokraattien jälkeen parlamentin toiseksi suurin puolue. Puolueen linja perustuu ennen muuta maahanmuuttajakriittisyydelle ja julkisten menojen lisäämisvaatimuksille aidon populistiseen tyyliin. Kuten Suomen-vastineensa, myös FrP on karismaattisen vetäjän luomus. Carl I. Hagen toimi puheenjohtajana vuosina 1978-2006, jolloin puolue vaihtoi puheenjohtajansa. Kaikki odottivat kannatuksen romahtamista. Tätä ei kuitenkaan tapahtunut. Hallitusvastuussa puolue ei ole ollut.

Norjassa Fremskrittspartiet söi oikeiston kannatusta, erityisesti sikäläistä kokoomusta Höyrea, ja vasemmistopuolueet keskustalla vahvistettuna kykenivät viime vaaleissa saavuttamaan enemmistön ja muodostamaan punavihreän hallituksen. Mutta käykö näin Suomessa? Tuskin. Perussuomalaisten suurin kannatuspotentiaali löytyy politiikkaan pettyneistä sekä niistä ihmisistä, jotka kokevat jäävänsä jalkoihin etenevän globalisaation ja kansainvälistymisen myötä. Nämä ihmiset, jos yleensä äänestävät, äänestävät useimmiten vasemmistopuolueita. Maaseudun kapinalliset taas eivät ole kokoomuslaisia hekään, vaan keskustalaisia.

Kunnallisvaaleissa perussuomalaisten kannatus on ollut heikkoa, koska organisaatio on ollut ja on edelleen heikko. Timo Soinia voi äänestää vain Espoossa, muualla maassa listat ovat joko olleet tyhjiä tai sitten niiltä on löytynyt henkilöitä, jotka eivät ole lähipiirissään juuri luottamusta herättäneet. Tämä tilanne saattaa kuitenkin olla pikku hiljaa muuttumassa. Vaikka listat ovatkin koostumukseltaan vieläkin varsin erikoisten tyyppien yhdistelmiä, niitä kuitenkin on ja niille alkaa löytyä paneelikeskustelukelpoisia vetureita myös puheenjohtajan paikkakunnan ulkopuolelta.

Tony Halmeen pudottua eduskunnasta monelta jäi huomaamatta se, etteivät perussuomalaiset olleet kaukana paikasta Helsingissä nytkään. Mutta toisin kuin 2003, vuonna 2007 ei äänestetty henkilö Halmetta, vaan ennen muuta puoluetta. Listan kärjessä, tosin valitsematta jääneenä, oli Helsingin yliopistolla tutkijana työskentelevä tohtori, aggressiivisena islam- ja maahanmuuttokriitikkona tietyissä piireissä tunnettu Jussi Halla-aho, joka sai yli 2000 ääntä. Huomionarvoista on se, ettei Halla-aho ole ainakaan vielä yleisesti tunnettu henkilö eikä perussuomalaisen populistin arkkityyppi. Silti hänen äänisaaliinsa oli huomattava ja lista miltei kantoi hänet eduskuntaan.

Perussuomalaisten tulevaisuuden kehitys on erityisen mielenkiintoinen. Timo Soini on nyt puolueen kiistaton yksinvaltias, mutta taustalla tapahtuu. Ovatko perintöprinssit, naisiahan puolueessa ei ole, maaseudun vennamolaisen perinteen jatkajia, jotka elävät ennen muuta köyhän asian ajamisesta, vai ottaako puolueen aikanaan haltuunsa vielä pieni, mutta aktiivinen kansallismielisten joukko, jolta on toistaiseksi puuttunut uskottava poliittinen kanava ja jotka nyt alkavat löytää perussuomalaiset sen osoittautuessa potentiaaliseksi väyläksi. Ja mitä tuolloin tapahtuu, niin puolueen politiikalle, toimintatavoille kuin kannatuksellekin?

Perusanalyysi onkin se, että mikäli SDP ei onnistu löytämään hieman hakusessa olevaa otettaan rakennemuutoksen kynsissä painiviin duunareihin sekä politiikkaan pettyneisiin kansalaisiin, eikä onnistu käsittelemään onnistuneesti koko ajan tärkeämmäksi nousevaa kysymystä maahanmuuttajien integroitumisesta on olemassa riski, että perussuomalaiset nousevat aidosti merkittäväksi poliittiseksi voimaksi. Mikäli samaan aikaan Kokoomuksen vetovoima ei oleellisesti pienene, tullaan tilanteeseen, jossa perussuomalaisten kannatuksen kasvu betonoi ruiskukkapuolueen pysyvästi Suomen suurimmaksi puolueeksi. Soini ja hänen porukkansa onkin otettava vakavasti.

Juhannusta!

Tänä vuonna jussia juhlitaan Ruokolahden maisemissa ystävien kanssa. Hyvää ruokaa, ranta, sauna, sopivasti olutta ja hauskaa seuraa, muuta ei hienoon kesän juhlaan tarvita. Iloista juhannusta kaikille!

Hyökkäys on paras puolustus

Keskustan puoluekokous käynnistyi eilen Joensuussa vaalirahakeskustelun sävyttämänä. Jo hetken horjuvalta näyttänyt puoluesihteeri Jarmo Korhosen istuin sai kuitenkin voimakasta tukea jo aamupäivällä, kun puolueen puheenjohtaja valitsi strategiakseen Keskustan yhtenäisyyteen vetoamisen.

Vanhanen olisi myös voinut valita toisin. Tunnustamalla tehdyt virheet uhraamalla hämäriin puuhiin erikoistuneen puoluesihteerinsä vaikkapa toteamalla, että kohulla on alkulähteensä ja selkeä syynsä. Tämä syy on eittämättä Jarmo Korhonen. Tätä pöydän puhdistusta ei kuitenkaan nähty jonka vuoksi Korhonen jatkanee tehtävässään myös tämän päivän jälkeen. Tämä jättänee myös pysyvän arven keskustajohdon sekä vaalirahoituskeskustelua jatkaneiden tahojen välille.

Hyökkäysstrategiaan kuului paitsi "etelän median" syytteleminen, myös omien sotkujen sekä elinkeinoelämän rahoituksen rinnastaminen ammattiyhdistysliikkeen antamaan rahoitukseen. Samalla esitettiin suoraan sanoen törkeitä valheita oman rahoituksen mitättömyydestä suhteessa kilpailijoihin. Tämän voi kuka tahansa tarkistaa lehtien kansista minkä tahansa vaalin aikana. Jokaikisen maakuntalehtien vaalienalusajan kannet käyvät sinivihreästä tapetista milloin vain.

Mutta onko ay-liikkeen vaalituki todellakin rinnastettavissa Sukari & co -osastoon? Toisessa on kyse jopa satojen tuhansien ihmisten muodostamien järjestöjen, joilla on demokraattisesti valittu johto ja joiden tavoitteet ovat hyvin yleisyhteiskunnallisia, antamasta tuesta, toisessa taas yksittäisten vahvojen ja varakkaiden yksilöiden antamasta huomattavan suuresta tuesta, jolla on suora yhteys kyseisten henkilöiden omiin liiketoimiin? Onko tämä oikeasti sama asia? Sinälläänhän vaalirahaa saa antaa ja lienee luonnollista, että sitä myös annetaan. Kysymykset syntyvät riippuvaisuussuhteista sekä lakien rikkomisesta mallia Kalli.

Eräs sivujuonne kuviossa on se, että porvarien sotkeutuessa vaalirahasuohon näkyy kansalaisten luottamuksen pettäminen nimenomaan vasemmiston kannatuksessa. SDP:n suosio on notkahtanut keskustelua käytäessä. Vaalirahoituskeskustelu ei asiaa hyvin yleisellä tasolla seuraavien ihmisten mielissä yhdisty mihinkään puolueeseen, vaan puoluepolitiikkaan yleensä. Nämä kyseiset ihmiset ovat usein perinteisesti vasemmistopuolueita äänestäneitä. "Kaikki ne ovat samanlaisia roistoja" voi olla tuttu sananparsi eri puolilla maata. Vahvat pitävät aina huolen itsestään ja omista eduistaan. Pitää paikkansa tälläkin kertaa ja oikeisto varmasti äänensä saa -kaikesta huolimatta.

Keskustelu on silti käytävä ja pyykki pestävä. On kuitenkin sääli, että tehokkaimmat keinot muuttaa Suomen korruptiolle ja epäselvyyksille erittäin altista vaalijärjestelmää ovat poliittisesti mahdottomia. Pitkien listojen järjestelmää pidetään meillä epädemokraattisena. Sehän onkin käytössä muunnelluissa muodoissa mm. sellaisissa diktatuureissa kuin Ruotsi, Norja ja Hollanti. Nykyinen henkilökeskeinen vaalijärjestelmä on aivan liian hyvä bisnes tai hyödyttää niin korostuneesti tiettyjä vaikutusvaltaisia tahoja, jotta sen kannatus päästettäisiin julkisessa keskustelussa rapautumaan. Aina riittää leimakirveen heiluttelijoita sekä poliittisten pisteiden keräilijöitä.

Toisen asteen koulutus vaatii uudistusta

Sain mahdollisuuden kirjoittaa jälleen koulutuskysymyksistä STAKESin Yhteiskuntablogiikkaan. Tällä kertaa käsittelyssä toisen asteen koulutus, pienimuotoinen artikkeli löytyy täältä. Tutustu! Aikaisemmin kirjoittelin samalle sivustolle eriarvoistumisen merkityksestä peruskoulujen oppimistuloksille.

Palveluista ja valinnoista

Kirjoitin palvelujärjestelmän kehittämistä pohtivan kolumnin SDPn verkkolehteen. Tutustuminen onnistuu tästä linkistä.

Jälkipelit

Puoluekokous oli, näkyi ja kuului mediassa. Paikan päällä olleena mieleen jäivät suuret tunteet ja jatkuva hässäkkä. Päällekkäisiä tapahtumia oli lukuisia, huhuja kiersi. Kuitenkin kyseessä oli kolme unohtumatonta päivää, joiden aikana tehtiin monia merkittäviä päätöksiä, myös sellaisia, jotka eivät näkyneet uutisvirrassa. Materiaaliin voi tutustua paitsi Demarin nettiversiossa, päätösten osalta puoluekokoussivustolla.

SDP:n uusi puheenjohtaja on Jutta Urpilainen. Kannatin itse Erkki Tuomiojan valintaa, mutta en voi olla pettynyt puolueen valintaan. Olen varma, että SDP tulee Jutan pitkäksi muodostuvalla kaudella ennen muuta eheytymään ja avautumaan -sekä myös tavoittamaan runsaasti uusia kannattajia ja jäseniä. Ennen kaikkea koulutus- ja sivistyspolitiikkaan erittäin hyvin perehtynyt Urpilainen kykenee varmasti tuomaan näitä tulevaisuuden tasa-arvoisen yhteiskunnan kannalta erittäin keskeisiä teemoja SDP:n tavoitteenasettelun kärkeen.

Urpilaisen valinta saattaa parhaimmillaan tarjota parempia vaikuttamisen mahdollisuuksia myös niille henkilöille, jotka ovat syystä tai toisesta terävistä mielipiteistään ja suuresta osaamisestaan huolimatta jääneet hieman ulkopuolelle. Kenellekään ei liene epäselvää, että SDP:ssä on syviä jakolinjoja, jotka ovat osin muuttuneet katkeriksi. Jutalla on kaikki mahdollisuudet yhdistää puolueen eripuraiset ryhmittymät, jotka kaikki sisältävät erinomaista osaamista, mutta joiden aika kuluu liiaksi keskinäiseen kyräilyyn. Tämä vaatii herkkyyttä, avautumista ja menneiden unohtamista uudessa tilanteessa. Onnistuessaan kaikkien lahjakkuuksien täysimääräinen hyväksikäyttö, ja uusien mukaantulo, tekee SDP:stä takuuvarmasti Suomen dynaamisimman ja eniten omia uusia avauksia omaavan puolueen.

Allekirjoittaneelle kokouksen paras hetki oli puoluesihteerin valinta. Toisin kuin Kepun Korhonen, SDP:n Korhonen tulee tuskin paistattelemaan julkisuudessa. Tuloksia alkaa kuitenkin takuuvarmasti tulla. Puoluesihteeriksi oli eräässä vaiheessa kokousta peräti 11 ehdokasta. Osaa oli esitetty ilman heidän omaa tietoaan, ja vaaliin mennessä määrä oli kutistunut viiteen. Kuten kaikista muistakin valinnoista, myös puoluesihteeristä äänestettiin pitkään ja hartaasti. Paras voitti. Poliittisesti minua lähellä olleista ehdokkaista, Susanna Rahkosesta ja Säde Tahvanaisesta, toivon uusia kansanedustajia mahdollisimman nopeasti. He ovat poliittisia johtajia, erinomaisia sellaisia. Nyt tarvittiin kuitenkin ennen kaikkea järjestömyyrä. Se myös saatiin.

Henkilövalinnat veivät suurelta osin huomion, ja myös kokouksen ajan, joka on jännityksestä ja tunteita herättävyydestään huolimatta sääli. Muutakin tapahtui. Suurimmat edistysaskeleet saavutettiin järjestöllisellä puolella. Puoluekokousrytmi lyhenee kahteen vuoteen, edustajamäärä kasvaa, jatkuva aloiteoikeus puolueen perusjärjestöille otettiin käyttöön, uusia valtakunnallisia verkostoja perustetaan ja työryhmätyöskentelyä avataan. Jäsenäänestykset asia- ja henkilökysymyksistä saivat huomattavaa kannatusta, vaikkakin kaatuivat. Suunta on kuitenkin selkeä. Suoria mahdollisuuksia tullaan lisäämään ja jäsenäänestykset todennäköisesti ei niin kaukaista tulevaisuutta.

Uusi puheenjohtaja totesi useassa ulostulossaan SDP:n jääneen yksin "poliittiseen keskustaan". Keskustelu keskustavasemmistosta, tai Neue Mittesta on elänyt SDP:n taustoissa kauan. Sinällään kyse on määrittelyistä. Mikäli poliittinen keskusta määritellään gallupeilla mitattavien suomalaisten arvojen perusteella, SDP varmasti sieltä löytyy. Mikäli poliittinen keskusta tarkoittaa sellaista keskustavasemmistoa, joka määrittyy kilpailevien puolueiden asemoinnin perusteella, SDP on sielläkin. Se voi myös tarkoittaa eräiden vasemmistolaisten painotusten vähentämistä politiikassa, jota taas ei voi pitää tavoiteltavana. Linjapuheen perusteella näin ei kuitenkaan tapahdu, erityisesti lämmitti erityinen huomio asunnottomien tilanteen parantamisesta.

Merkittävimmät ulostulot liittyivät tässä puoluekokouksessa lapsiperheisiin. Suureksi tavoitteeksi asetettiin maksuton päivähoito. Päivähoidon maksuttomuus ei ole yhden vaalikauden tavoite, mutta suunta se on. Kyseessä on toteutuessaan selkeä tulonsiirto lapsiperheille, jolla pyritään myös purkamaan tuloloukkuja ja kannustamaan työntekoon. Kyseessä on myös askel kohti päivähoidon ymmärtämistä universaalina palveluna peruskoulun tapaan.

Poliittiset pettymykset liittyvät ennen muuta ylikansallisen politiikan mahdollisuuksien tunnustamiseen. SDP on edelleen turhan sidoksissa kansallisvaltiokeskeiseen näkemykseen taloudesta ja talouspolitiikasta. Globaalien ohjauskeinojen, kuten ylikansallisten verojen, mahdollinen merkitys kyllä todetaan ja niitä ollaan periaatetasolla valmiita kannattamaan, mutta konkretiaan ei tahdota päästä. Samaten kyseiset verot sotketaan edelleen kehitysrahoitustavoitteisiin, vaikkei niiden yhteydessä ole kyse kehitysyhteistyöstä, vaan taloudellisesta ohjauksesta. Toivon mukaan tulevalla kaudella tässä keskustelussa päästään eteenpäin. Avaus tähän suuntaan antaisi valtaisia mahdollisuuksia uusien tilojen politisointiin sekä uudenlaisen ulkopolitiikan askelmerkkeihin tulevissa euro- ja eduskuntavaaleissa.

HS totesi demarien ottaneen riskin valitessaan uuden, hyvin tuoreen johdon. Kokeneita poliitikkoja on johdossa vain vähän, puheenjohtajistossa on yksi toisen ja kaksi ensimmäisen kauden kansanedustajaa. Joukkueen pitääkin nyt toimia. Riski lienee kuitenkin ennen muuta mahdollisuus, ainakin kaikki elementit siihen ovat olemassa. Nyt kuitenkin tarvitaan poliittisia avauksia ja vähemmän muiden virheiden kyttäämistä. Huomiota ennen muuta omiin ideoihin, niiden kehittämiseen ja jalkauttamiseen. Samalla niin peruspalkansaajat kuin eläkkeensaajat on saatava kokemaan, että uusi, nuorentunut SDP on edelleen myös heidän puolueensa.

Mutta, kaiken kaikkiaan upea kokemus. Kiitos kaikille jotka tekivät kolmesta päivästä unohtumattomat. Kiitos ennen muuta omalle ehdokkaalleni, joka on niin monen poliittinen esikuva ja jonka lämmin puheenvuoro pj-valinnan jälkeen nostatti tipan silmäkulmaan. Onnea kaikille valituille, mukana ollaan täysillä.

ps. Analyysia runollisen kauniissa muodossa esittää jälleen Antton Rönnholm. Nauttikaa.

Ready-set-go!

Huomenna alkaa SDP:n 41.puoluekokous Hämeenlinnassa. 444 aloitetta, viisi laajaa ohjelmaa, sääntömuutosesityksiä, julkilausumia sekä tottakai uuden puoluejohdon valinta. Mikäli paikan tekniset valmiudet antavat myöden, pyrin kannettavan välityksellä kirjoittelemaan tunnelmia salista ja sen seuduilta. Oma osallistuminen liittyy ennen muuta lähetekeskusteluun osallistumiseen ohjelmista, järjestöuudistuksista ja henkilövalinnoista. Valiokuntatyöhön osallistun talous-, työ- ja verovaliokunnan jäsenenä, jossa haluan kiinnittää huomiota ainakin vastauksiin liittyen työllisyyspolitiikan keinoihin.

Valinnoista puheenjohtajavalinta on tärkein. Erkki Tuomioja on niin minun kuin monen muun nuoremman vasemmistolaisen ihmisen poliittinen esikuva. SDP tarvitsee syvyyttä poliittiseen työhönsä, kauaskatseisuutta ja näkemystä muuttuneesta poliittisesta todellisuudesta. Monilla puheenjohtajaehdokkailla on tarvittavia ominaisuuksia, periaatteellisuutta ja perusteltuja mielipiteitä. Tuomiojalla niitä on kuitenkin enemmän kuin muilla. Tämä koskee niin johtajuutta, rohkeutta kuin selkeää linjaa. SDP tarvitsee selkeän identiteetin. Siksi me tarvitsemme Tuomiojan. Anna mennä Eki, me pystymme siihen!

Varapuheenjohtajakisaan saataneen uusia nimiä vielä ennen ensimmäisen kierroksen puheenjohtajaäänestystä. Toivon ainakin Maria Guzenina-Richardsonin menestyvän tuossa valinnassa, sekä toivottavasti käytettävissä olevan Jutta Urpilaisen, mikäli hänestä ei tule puolueen puheenjohtajaa. Vielä on tilaa yhdelle varapuheenjohtajalle, katsotaan keitä käytettävissä on.

Puoluesihteerikisa elää kulisseissa. Ehdokkaita on radalla, kello käy, mutta joidenkin piirien toivomaa "Hakulista" ei vain näy. Eikä ole syytä näkyäkään. Mikäli ei ole uskaltanut asettaa itseään puolueväen arvioitavaksi ennen kokousta, ei ole syytä ilmaantua radalle itse tilaisuudessakaan. Toivon Ari Korhosen menestystä tuossa vaalissa.

Kuvatun kaltainen kokoonpano varmistaisi uuden sukupolven näyttävän nousun kärkeen ottaen johtoon SDP:n kokeneimman ja arvostetuimman aktiivipoliitikon. Yhdistäisimme uudistumisen aatteelliseen syvyyteen ja sisältöön. Jos kokonaisuuksia halutaan ja maltetaan nähdä, voimme koota varmasti voittavan joukkueen. Huonosti tosin ei käy missään tilanteessa.

Kaiken kaikkiaan, kynät on teroitettu, puheenvuoroja mietitty, muutosesityksiä väsätty. Huomenna alkaa. Paikoillanne, valmiit, nyt!

Sosialidemokratia 2.0

Artikkeli Sosialidemokraattisten Opiskelijoiden Debatti-mielipidelehden puoluekokousnumerossa

Globalisaatiokehitys haastaa demokratian siinä muodossa kuin olemme siihen tottuneet. Muodollisesti demokratia jatkaa etenemistään. Tällä hetkellä suurempi osa ihmiskunnasta elää vapaiden vaalien yhteiskunnissa kuin milloinkaan ennen. Kotimaassa demokratian laajentamisesta puhutaan tottuneesti ja kaikki puolueet vannovat osallisuuden kasvattamisen nimiin. Edustuksellisen demokratian kärsiessä osanottajavajeesta huomio kiinnitetään usein suoran demokratian tarjoamiin mahdollisuuksiin. Näissä näkemyksissä kuitenkin osutaan ohi maalin. Demokratia on uhattuna, mutta tällä kertaa ei kuitenkaan niinkään totalitarististen poliittisten aatteiden osalta, kuin hitaasti sisällöstä tyhjentymisen kautta. Tämä liittyy ennen muuta globalisaatioon ja talouden ylikansallistumiseen.

Kansainvälinen talous tai kansainvälinen politiikka ovat monessa mielessä aikansa eläneitä käsitteitä. Käsite kansainvälisyys olettaa valtioiden olevan keskeisimpiä taloudellisia toimijoita. Kun erityisesti avoimissa länsimaisissa talouksissa pääomien liikkuvuuden esteitä on tehokkaasti raivattu, on talous muuttunut ylikansalliseksi ja on yhä vähemmän kansallisten toimenpiteiden vaikutuspiirissä. Voimatasapaino on muuttunut markkinoiden hyväksi. Valtiot ovat entistä enemmän pakotettuja pohtimaan omaa yhteiskuntapolitiikkaansa ylikansallisen talouden näkökulmasta, eivätkä niinkään kansalaistensa näkökulmasta. Taloudellisen järjestelmän valta rajoittaa valtioiden toimintaa, ei päinvastoin. Voidaan toki tehdä sinällään kyseenalainen tulkinta, jonka mukaan kyseiset edut ovat aina yhteneväiset, mutta yhteiskuntapolitiikan painopisteen muutosta ne välttämättä tarkoittavat.

Demokraattinen järjestelmä, joka ei juurikaan kykene vaikuttamaan yhteiskunnan syvärakenteeseen ja resurssien syntymisen ja jakaantumisen mekanismeihin, talouteen, on ontto. Muodollinen demokratia voi olla pystyssä, vaaleja käydä ja lakeja säätää, mutta pitkälti sellaisessa kehikossa, joka on ulkopuolelta asetettu, vailla demokraattista päätöksentekoa. Tätä tukee kansantaloustieteen nykyinen tendenssi, jossa taloudelliset ilmiöt pyritään kuvaamaan lähinnä matemaattisina ongelmina, ei poliittisina. Kun valtion vaikutus talouteen vähenee, vaarantuu sosiaalivaltion rakentamisen mahdollisuus. Samalla valtiolta, joka aikaisemmin kykeni suojelemaan kansalaisiaan kapitalismin negatiivisilta vaikutuksilta ja jakamaan uudelleen sen tuottamia hyötyjä julkisten palveluiden ja sosiaaliturvan avulla kaikille, katoaa tarkoitus ja sitä kautta hyväksyttävyys kansalaisten silmissä. Tämä on seurausta valtion de facto kyvyttömyydestä vaikuttaa muualla tehtyihin päätöksiin.

Kaikkia kasvava demokratiavaje ei huoleta, vaan muutos kohti yövartijavaltiota nähdään positiivisena muutoksena. Mutta mikäli haasteeseen halutaan vastata, on siihen olemassa käytännössä kolme tapaa. Yksi niistä on paluu vanhaan. Protektionistiset ja usein ksenofobiaan vivahtavat liikkeet kasvattavat kannatustaan. Ne lasketaan oikeistoon, vaikka monessa suhteessa erityisesti talouspolitiikassa niiden vastaukset ovat pikemminkin vasemmistolaisia. Näissä katsantokannoissa hyvinvointivaltio yhdistetään vahvasti kansakunnan rakentamiseen. Ylikansallistuneen talouden merkitys demokratiahaasteelle tunnustetaan, mutta uhka yhteisölle ja järjestelmän rahoitukselle nähdään pikemminkin maahanmuuttajissa. Kansallisella tasolla tapahtuva uudelleenjako nähdään uudelleen mahdollisena tilanteessa, jossa valtio vetäytyisi ylikansallisista rakenteista ja palaisi kulttuurisesti ja talouspoliittisesti entisiin aikoihin.

Muutosten vastustaminen an sich sekä haikailu kuvitteelliseen El Doradoon on turhaa ja hedelmätöntä. Ylikansallisesta talousjärjestelmästä vetäytyminen todennäköisesti johtaisi saatuja hyötyjä huomattavasti suurempiin ongelmiin. Yksipuolinen pako sellaisista taloudellisista järjestelyistä, joista olemme riippuvaisia, tulisi kalliiksi. Tämän vuoksi kaksi muuta tapaa vastata globalisaation haasteeseen ovat rakentavuutensa ja eteenpäin pyrkivyytensä ansiosta mielenkiintoisempia. Niistä toinen on luonteeltaan puolustuksellinen ja toinen offensiivinen. Puolustuksellisesta suhtautumisesta on kyse ns. kolmannen tien sosialidemokratiassa, offensiivisesta taas uudenlaisessa, ylikansalliseen demokratiaan ja kosmopoliittiseen sosialidemokratiaan tähtäävässä politiikassa.

Länsimaiset sosialidemokraatit ovat viime vuosina enimmäkseen hyväksyneet nykyisen kaltaisen globaalin kapitalismin järjestelmän. Valtion ei ole kuitenkaan haluttu katoavan, kuten uusliberaalin oikeiston on nähty toivovan, vaan sen tehtäväksi on nähty kansalaisten valmentaminen ja valmistaminen kiristyvään kilpailuun. Tämä on tarkoittanut vahvaa panostusta koulutukseen ja osaamiseen, sekä sosiaaliturvan virittämistä työllisyyttä tukevaksi. Strategia on ollut monella tapaa menestyksekäs, mutta demokratiahaasteeseen se ei tarjoa selkeää vastausta. Se kyllä valtaistaa ihmisiä, mutta lähinnä heidän oman itsensä kautta osaajina, ei poliittisina toimijoina, kansalaisina. Yhteiskunnan pirstaloituminen ja poliittisen järjestelmän impotenssi suhteessa talousjärjestelmään jatkuu.

Mielenkiintoiseksi nouseekin kolmas vaihtoehto. Se tarkoittaa ennen muuta yhteiskunnan redemokratisointia, poliittisen päätöksentekojärjestelmän, ja sitä kautta kansalaisten vaikuttamismahdollisuuksien, ulkopuolelle siirtyneiden rakenteiden tuomista uudelleen demokraattisen päätöksenteon piiriin. Tätä ei tule nähdä vastakkaisena niille kolmannen tien oivalluksille, joiden puitteissa on haluttu panostaa kansalaisten työmarkkinavalmiuksiin, työssä pysymiseen ja osaamiseen. Offensiivinen strategia pikemminkin tarjoaa uuden toimintatilan, joiden puitteissa generoida resursseja myös halutuille sosiaalivaltion tehtäville kansallisesti. Varsinaiset suuremmat tavoitteet ovat kuitenkin kansallisvaltion ulkopuolella, globaalissa taloudessa ja poliittisessa kulttuurissa.

Demokraattisempi yhteiskunta ei ylikansallisen talouden oloissa voi tarkoittaa demokratiaa vain kansallisvaltion piirissä. Se vaatii ylikansallista demokratiaa sekä sellaisia ylikansallisia demokraattisesti hallittuja instituutioita, jotka kykenevät toteuttamaan sitovia päätöksiä. Jurgen Habermas puhuu ”globaalista sisäpolitiikasta”, joita tämänkaltaisten instituutioiden tulisi harjoittaa. Niiden kompetensseihin tulisi kuulumaan mm. ylikansallisten pääomavirtojen valvonta ja tarvittaessa kontrolli, valuutanvaihtovero sekä sen tuoton allokointi ym. Kyseessä on pitkällä tähtäimellä hyvinvointivaltioprojektin käynnistäminen ylikansallisella, jopa globaalilla tasolla. Kapitalismin negatiivisia ulkoisvaikutuksia on hillittävä, kyettävä suorittamaan markkinoita korjaavia toimenpiteitä globaalilla tasolla, saatava aikaan uudelleenjaon mahdollistavia mekanismeja ylikansalliseen talouteen sekä hallittava sellaisia ongelmia, jotka ovat luonteeltaan globaaleja, päällimmäisinä köyhyys ja ilmastonmuutos.

Mikään edellä mainituista kysymyksistä ei ole tällä hetkellä kansallisen demokratian vaikutusmahdollisuuksien piirissä. Siksi ne vaativat uudenlaista lähestymistapaa. Sosialidemokraateilla on tässä työssä ainutlaatuinen mahdollisuus, ja sitä kautta velvollisuus. Emme saa enää tyytyä kansallisen selviytymistarinan tylsäksi käyvään retoriikkaan, tarvitsemme kunnianhimoisempia visioita, joita meillä on oltava valmius myös niin ylikansallisessa kuin kansallisessa poliittisessa työssämme edistää.

Graduate Tax

Kalevi Sorsa säätiö ja allekirjoittaneen pyörittämä hanke julkaisi viime viikolla VTM Aleksi Henttosen kirjoittaman raportin liittyen koulutuksen kustannuksen jakamiseen. Raporttia tulee, paljon enemmän kuin minään yksittäisenä toimenpide-ehdotuksena, lukea puheenvuorona ja pohdintana sen suhteen, ettei mikään ole itsestään selvää. Koulutuksen maksuttomuus ei välttämättä tarkoita tasa-arvoista koulutusjärjestelmää, mikäli koulutukseen valikoituminen on epätasa-arvoista.

Raporttiin sisältyy konkreettinen ehdotus nk. Graduate Tax -järjestelmään siirtymisestä. Käytännössä Graduate Tax tarkoittaisi maksullisia korkeakouluopintoja, mutta maksu suoritettaisiin jälkikäteen ja sen kohteena olisivat ainoastaan ne henkilöt, jotka tulevat taloudellisesti hyötymään korkeakoulutuksestaan. Maksun suuruuden kytkeminen opintojen kestoon antaisi kannusteen nopeampaan valmistumiseen.

Miksi tällaista esitetään? Ensinnäkin koulutus periytyy. Koulutetuista taustoista tulevien nuorten todennäköisyys hakeutua korkeakoulutukseen on moninkertainen kouluttamattomista taustoista tuleviin verrattuna. Koulutus tuottaa saajalleen keskimäärin erittäin hyvin. Yhteiskunta hyötyy, mutta vielä enemmän hyötyy yksilö, tämä näkyy niin tulotasossa kuin ennen muuta työttömyysriskin pienenemisenä. Voidaan katsoa, että sukupolvien sisällä vaatimattomammista taustoista tulevat, työuransa aikaisin aloittavat nuoret itse asiassa rahoittavat parempiosaisten korkeakoulupolkuja.

Etukäteiset lukukausimaksut ovat huono idea. Vaikka tehokkaasti ja edullisesti lainoitettaisiinkin valtion toimesta, maksuihin liittyy pelotevaikutuksia. Lukukausimaksut hankaloittaisivat koulutukseen hakeutumista ja estäisivät lahjakkaita, mutta vähävaraisia opiskelijoita pyrkimästä aloille, joilla työllistyminen vakaasti tai taloudellisesti takuuvarmasti tuottavasti on epävarmaa. Parhaita esimerkkejä ovat monet kulttuurialat. Riskiä ei tule lisätä tai kuormittaa jo valmiiksi vaikeammassa tilanteessa olevia ihmisiä.

Graduate Tax välttää lukukausimaksujen sudenkuopat kohdentumalla eri tavoin ja siirtämällä takaisinmaksuvelvoitteen aikaan, jolloin ihmisellä on tuloja joista maksaa. Lainamalleissa takaisinmaksu ajoittuu opintojen päättämisen jälkeiseen aikaan. Tuolloin korkeakoulutettujen palkkataso on kuitenkin matala ja elämässä vaihe, johon sijoittuvat suuret investoinnit mm. perheen perustamisen muodossa. Henttosen esityksessä, joka ei ole valmis malli, vaan pikemminkin keskustelunavaus, Graduate Taxia maksettaisiin vain siitä osasta tuloja, jotka ylittävät toisen asteen suorittaneiden keskimääräisen palkkatason. Tästä osasta siksi, että sen voitaisiin lähinnä ainakin merkittävin osin johtua koulutuksen saamisesta.

Malli toimii yksinkertaistettuna siten, että mikäli oletetaan yhden lukukauden tuottavan 0,2% maksuvelvoitteen, olisi viiden vuoden opiskelun jälkeen koossa 2% Graduate Tax. Tilanteessa, jossa toisen asteen suorittaneiden keskiansio kuukaudessa olisi vaikkapa 2500 euroa ja valmistuneen 3000 euroa, 2% veroa maksettaisiin 500 eurosta eli 10 euroa kuussa. Maksuvelvoite voi olla muunkin kokoinen, siihen voidaan soveltaa erilaisia vähennyksiä ja joustoja tai sen kertymisperusteita voidaan muuttaa. Kaikki riippuu siitä, kuinka suuri osa kustannuksista sillä halutaan kattaa ja millaisia ohjausvaikutuksia tavoitella.

Maksun sitomisella opintojen kestoon pyritään tehostamaan läpäisyä, mutta kuitenkin niin, että vältetään opintoseteli- tai tavoiteaikamalleihin liittyvät kohtuuttomat lisäkustannukset opintojen pienimuotoisesta viivästymisestä, jotka ovat luonnollisia. Graduate Taxissa ohjausvaikutus olisi voimistuva, mutta lisäys yhdestä jatko-opiskeluvuodesta ei nouse kohtuuttomaksi. Veroastetta ei ole tarkoitus mallilla nostaa, pikemminkin tehdä verotusta läpinäkyvämmäksi. Suomessa suuri osa koulutuksen kannattavuudesta on piilossa opintojen aikaisissa tukijärjestelmissä eikä näy palkoissa. Oheisen kaltainen malli voisi parhaimmillaan, palkkaneuvotteluissa huomioon otettuna, johtaa palkanmuodostukseen, jossa koulutusta palkitaan nykyistä enemmän, mutta joka ei silti johtaisi tuloerojen lisäkasvuun.

Graduate Tax ei ole sellaisenaan käytössä missään, joskin se on noussut puheisiin monissa eri maissa. Graduate Taxia ei Suomessa ainakaan toistaiseksi ole ottanut omiin tavoitteisiinsa yksikään puolue. Malli on mielikuviin ja pinnalliseen analyysiin perustuvassa politiikanteossa helppo ampua alas julkisuudessa puhumalla mallin "kouluttautumisesta rankaisevuudesta", tai sitten argumentoida sen aiheuttavan aivovuotoa. Voidaan myös puhua periaatetasosta, (korkea)koulutuksesta sellaisena sosiaalisen kansalaisuuden osana, jonka tulee säilyä yhteiskunnan jäsenilleen täysimääräisesti kustantamana palveluna. Niin tai näin, malli on merkittävä puheenvuoro, mielenkiintoinen yritys problematisoida koulutuspoliittisia itsestäänselvyyksiä sekä pyrkiä avaamaan uudenlaista latua koulutuksen rahoittamisen kysymyksissä.


ps. Muuta mielenkiintoista viime päivinä: tutustu Globaalisosialidemokraattien sivustoon, josta löytyy teoreettisempaa keskustelua mm. koulutuksesta. GSD-aktiivi Lauri Holappa, yksi paljon keskustellun Puolueiden kriisi -pamfletin kirjoittajista antaa puolestaan kuulua Kansan Uutisissa.