Miksi päivähoidon pitäisi olla maksutonta

Nina Mikkonen teki taannoisessa ajankohtaisohjelmassa parasta pr:ää päivähoidolle miesmuistiin. Päivähoito onkin, kuten monesti todettua, eräs keskeisimmistä hyvinvointivaltion palveluista sen merkittävien tasa-arvovaikutusten vuoksi. Juuri päivähoito on mahdollistanut naisten laajamittaisen työhön osallistumisen ja siten merkittävästi lisännyt naisten mahdollisuuksia yhteiskunnalliseen osallisuuteen.

SDP asetti viime kesäkuussa tavoitteekseen maksuttoman päivähoidon. Tätä nykyä tulosidonnaiset päivähoitomaksut nousevat merkittäviksi kulueriksi jo varsin matalatuloisissa perheissä. Maksuttomuus, kuten yhteiskunnallista keskustelua seuranneet hyvin muistavat, törmäsi nopeasti populistiseen vastustukseen. Maksuttomuutta väitettiin milloin lasten sosialisoinniksi, milloin taloudellisesti vastuuttomaksi avaukseksi. Mutta näinkö tosiaan on?

Ensinnäkin päivähoitomaksut ovat merkittävä kannustinloukkujen aiheuttaja. Maksujen poistamisen tyrmänneen Kokoomuksen puheenjohtajan johtama ministeriö nimeää vuodelta 2007 peräisin olevassa muistiossaan tulosidonnaiset maksut merkittäväksi loukkujen aiheuttajaksi. Maksut siis estävät ihmisiä työllistymästä optimaalisella tavalla.

Kovimpaan maksuluokkaan pääsee jo hyvinkin keskimääräisillä tuloilla, eivätkä maksut ole pieniä. Kuten lapsiperheelliset tietävät, vaikka tulot olisivatkin kohtuulliset, nuoren perheen menot ovat valtaisia. Hankintoja on tehtävä, usein muutettava suurempaan asuntoon jne. Maksujen poisto olisikin tuntuva kädenojennus suoraan kohdennettuna lapsiperheille, vielä sellaisille jotka haluavat myös pysyä mukana työelämässä.

Päivähoito myös kannattaa. Unicef painotti omassa raportissaan päivähoidon tasa-arvovaikutuksia lasten välillä. Myös äitien kohdalla tasa-arvokysymys on erityisen tärkeä, tilanne kun edelleen on useimmiten se, että kotiin lasten kanssa jää nimenomaan äiti. Mikäli työelämästä ollaan sivussa vuosikausia, jää työura lyhyeksi ja urakehitys muiden, usein miesten, jalkoihin. Tämä säteilee myös sosiaaliturvan tasoon aina eläkkeelle asti. Ergo: potentiaalista köyhyyttä ja korostunutta taloudellista riippuvaisuutta puolisosta.

Maksuttomuusideaa vastaan hyökättiin myös kustannuksilla. Kuinka perusteltua tämä kritiikki oli? Päivähoitomaksut tuottavat tällä hetkellä yhteiseen kassaan n. 250 miljoonaa euroa. Hallituksen päätös leikata ruuan arvonlisäveroa maksaa kaksi kertaa tämän määrän, 500 miljoonaa. Edellisen voidaan taata menevän voittopuolisesti kulutukseen, jälkimmäisen tehokkuudesta ei ole mitään tietoa. Todennäköisimmin tuo raha on jo katteissa. Maksujen osuus päivähoidon kokonaiskustannusten kattamisesta on sekin vain murto-osa, joten mitään merkittävää periaatteellista siirtymää ei siinäkään tilanteessa tapahtuisi. Lisäksi on muistettava, että perusopetus on jo maksutonta. Miksei siis varhaiskasvatus olisi?

Argumentit lasten "pakottamisesta" päivähoitoon ovat, jos mahdollista, vielä lapsellisempia. Maksuttomuushan ei tarkoita sitä, että lapset haettaisiin väkisin kotiovelta - päivähoidon pakollisuus ja maksuttomuus ovat kaksi aivan eri asiaa. Vanhemmilla säilyy täysi oikeus hoitaa lastaan myös kotona jos niin haluavat. On myös havaittava, että maksuttomuus koskee vain niitä perheitä jotka ovat jo tehneet päätöksen lapsensa laittamisesta hoitoon. He ovat siis jo tehneet valinnan eikä heidän kohdallaan voi puhua ohjaamisesta. Mitä tulee uusiin ihmisiin, niin mikäli oletetaan että päivähoidon kysyntä kasvaa maksuttomuuden myötä, myönnetään myös, että nykyinen tilanne sisältää kannustinloukun ja aikaansaa laskelmointia. Kannattaako laittaa lapsi hoitoon? Tällainen tilanne ei liene tavoiteltava, mikäli halutaan valinnanvapaudesta puhua.

Lopulta kyse on myös pohjoismaisen hyvinvointivaltion ideasta, universalismista. Tulosidonnaiset palvelumaksut ovat ongelmallisia, mikäli verotus on progressiivista. Tietyissä hyvinvointipalveluissa on syytä säilyttää jonkinlainen käyttömaksu, koska niitä voidaan liikakäyttää. Hyvä esimerkki tällaisesta palvelusta on esimerkiksi terveydenhuolto. Päivähoidon osalta tällainen tilanne on epätodennäköinen. Ideaalitilanteena tulisi olla malli, jossa maksut ovat kauttaaltaan matalia tai niitä ei ole ja palvelut rahoitetaan veroilla, joiden taso määritetään siten, että yhteiskunnalle määritellyt tehtävät tulevat tehokkaasti ja laadukkaasti hoidetuiksi.

Summa summarum, maksuton päivähoito kohdennettuna tulonsiirtona työssäkäyville lapsiperheille on täysin toteuttamiskelpoinen ajatus, jota vastaan hyökkääminen kustannusten tai perhe-elämän horjuttamisen perusteella on varsin hataralla pohjalla. Se myös nojaa tärkeään periaatteelliseen keskusteluun ja ajatteluun universalistisesta hyvinvointivaltiosta.

Kannatusarvioita

Viimeisimmät YLEn uutisten julkaisemat gallupit puolueiden kannatuksesta jatkavat pääpiirteissään samaa suuntaa kuin mihin kunnallisvaalit jäivät. Kokoomus jyrää suosionsa huipulla, kun taas keskeisimmät kilpakumppanit SDP ja Keskusta tarpovat matalamman kannatuksen suossa. Muutokset ovat melkoisia, kun vertaa tilannetta parin vuoden takaiseen. Joka toki osaltaan lohduttaa siinä, että kaksi vuotta on pitkä aika ja suunta voi olla myös toinen.

Kuten kuntavaaleissa, myös nyt sosialidemokraattien pudotusta pehmentää Keskustan jääminen alle. Ongelmia se ei silti poista. Mielenkiintoista kuitenkin on, että sama ilmiö koski aiemmin Keskustaa, jonka peräkkäiset vaalitappiot jäivät sosialidemokraattien mittavampien romahdusten varjoon. Kuntavaaleista lähtien tämä asetelma on kääntynyt päälaelleen. Ilmiö näkyy myös pääministeriveikkauksessa. Punamullan paluuta ennustaa harva, mutta pieni enemmistö niistä jotka ennustavat, uskovat pääministerin nimen olevan tässä hallituksessa Jutta Urpilainen.

Pääministeri Vanhaselle mittaukset eivät siis kerro hyvää. Pääministerin viime päivien näkyvät ulostulot onkin hyvä lukea myös tätä taustaa vasten. Viimeisimmässä blogikirjoituksessaan Vanhanen jatkaa nykymuotoisen kapitalismin kritisointia eurooppalaisen korkean tason seminaarin innoittamana. Linjaukset ovat toki tervetulleita, mutta ovatko ne uskottavia? Viime eduskuntavaalien alla SDP koki tuntuvasti sen, miten hyvät ja usein peräänkuulutetutkin tavoitteet eivät kanavoidu kannatukseksi, jos ihmiset eivät luota niiden vilpittömyyteen. "Miksette ole aiemmin tehneet, kun olette vallassa olleet?" Hyvä kysymys Vanhasen osalta kuuluukin, onko hän muutoksessaan luotettava?

Jos Keskustan alamäki olikin päivän ykkösuutinen, niin kakkosuutiseksi nousee perussuomalaisten jatkuva nousu. Vasemmistoliiton putoaminen pikavauhtia nelospuolueesta kuudenneksi lienee veljille vasemmalla katkera pilleri nieltäväksi. Suomessa on ehdottomasti olemassa markkinarako perussuomalaisten kaltaiselle puolueelle ja kuten aiemminkin todettua, muutoksen jäädessä pysyväksi ilmiö vaikuttaa suomalaisen politiikan valtasuhteisiin merkittävästi. Perussuomalaisten hajanaisuus puheenjohtajansa taustalla todennäköisesti kuitenkin vähentää ilmiön todellista poliittista merkitystä erityisesti paikallistasolla. Mikäli perussuomalaiset joskus vedettäisiin valtiollista vastuuta kantamaan, voi liikkeen kannatus sulaa kuten edeltäjänsäkin. Onko tähän edes halua, on hyvä kysymys. Soini saattaa kuitenkin omalta osaltaan olla merkittävä tekijä pääministeriä vaihdettaessa.

On oletettavaa, että jatkuvasti kiihtyvä lomautus- ja irtisanomissuma tulee näkymään eri puolueiden kannatuksessa seuraavia eduskuntavaaleja lähestyttäessä. Eilen yt-neuvottelutiedon sai päivän aikana 10 000 suomalaista. Sosialidemokraattien analyysi talouden tilasta ja taantuman vakavuudesta on jopa värittymättömien silmälasien takaa ollut hallitusta edellä, jonka valtionvarainministeri, ensin haukuttuaan "miljardihuutokaupan", joutunee toteuttamaan lähes opposition vaatimusten tasoiset panostukset elvytykseen. Nähtäväksi jää, miten tämä reaalimaailman onnistuminen kanavoituu -vai kanavoituuko- pääoppositiopuolueen kannatukseksi keskipitkällä aikavälillä, ja toki vastaavasti näkyykö tilanteen alkuperäinen aliarviointi ja jatkuva perässäjuoksu Kokoomuksen kannatuksessa. Voisi kuvitella, ettei mustaa voi ikuisesti valkoiseksi selittää.

Lepsämän Keynes

Matti Vanhanen yllätti tänään esittämällä pitemmän ajan valtiovetoista investointiohjelmaa. Monet puheen painotuksista mitä tulee kolmanteen tiehen sosialismin ja markkinaliberalismin välissä tai valtion vahvaan asemaan taloudessa oli lainattu suoraan sosialidemokraattien työkalupakista. Puheenvuoro oli monessa suhteessa mielenkiintoinen ja ansaitsee pienimuotoista analyysia.

Vanhasen linjauksessa on muutamia huomionarvoisia seikkoja. Ensinnäkin ideologinen käännös. Työreformin kirjoittajana ja oikeistolaisena liberaalikeskustalaisena tunnettu Vanhanen on alkanut viime viikkoina puhua keynesiläisin nuotein vahvan valtion ja julkisten interventioiden puolesta. Vanhasen puheesta kannattaa poimia erityisesti ajatus mahdollisesta kokonaisveroasteen nostosta nousukaudella esitettyjen investointien rahoittamiseksi.

Miksi Vanhanen puhuu nyt näin, vastoin aikaisempia ajatuksiaan? Vaihtoehtoja on kolme. Vanhanen saattaa pyrkiä kauas tulevaisuuteen suuntaavalla puheenvuorollaan siirtämään huomion muualle nykyisen kriisin hoidosta. Kuntatalous kurjistuu useiden arvioiden mukaan erittäin nopeasti ja hallitus haaskaa väheneviä varojaan mm. työllisyyden kannalta älyttömään ruuan alv:n alennukseen. Elvytyspanostuksia on arvosteltu useaan otteeseen täysin riittämättömiksi, viimeksi tänään tutkimuslaitokset lyövät pää- ja valtionvarainministerin arvostelemassa "miljardihuutokaupassa" oppositiopuolueet laudalta.

Toinen vaihtoehto on Vanhasen halu kohottaa vaalialamäen jatkuessa omaa ja puolueensa profiilia. Menestyksekäs hallituskumppani on kerännyt laajalti pisteet ja Keskustan kenttäväki protestoi. Selkeä irtiotto, keskustalaisten perinteiden mukaisesti, alunperin yhdessä sovituista pelisäännöistä tuo näkyviin uudenlaisen, päättäväisen ja johtavan pääministerin. Tai ainakin tätä toivotaan.

Kolmas, ja sosialidemokraattisesta näkökulmasta toivottavin vaihtoehto olisi aito ajattelun muutos. Joidenkin arvioiden mukaan myös tästä voisi olla kyse. Yhteiskuntapolitiikan suunnan kannalta tällainen käännös pysyväksi jäädessään jättäisi Kokoomuksen melkoisen yksin vastustamaan suunnanmuutosta kohti selkeästi vahvempaa julkisen sektorin otetta taloudesta.

Juuri tähän liittyykin toinen merkittävä huomio Vanhasen linjauksesta. Hallituskumppaneiden välillä alkaa raja aueta railona. Kataisen elvytys on keskittynyt pääasiassa veronkevennysten kautta tapahtuvaan ostovoiman kasvattamiseen, eikä hän ole myöskään sulkenut pois menoleikkauksia. Ero linjauksissa on selvä. Julkisten investointien merkittävästä lisäämisestä ei Kokoomuksessa ole innostuttu, eikä Keskustan ministerien vaatimuksista ole pidetty.

Kolmas huomio koskee ajatuksia siitä, mihin tämän uuden investointiohjelman varoja käytettäisiin? Tässä kohdassa Vanhasen periaatetasolla tervetulleeseen avaukseen voi esittää varaumia. Vaikka rakentamisinvestointeja luonnollisesti tarvitaan, voisi niiden ohella investointi nimenomaan ihmisiin olla kannattavinta politiikkaa ja parasta rahankäyttöä. Uutta raha-automaattia vaikkapa erinäisiin silta- tai tiehankkeisiin alueille, joilta väestö vähenee nopeaa vauhtia, tuskin tarvitaan. Ohjelman varat tulisivat kasvun kannalta paremmin hyödynnetyiksi taajaan asutuilla alueilla. Tämä on myös ekologisempi vaihtoehto.

Summa summarum, Vanhasen puheenvuoro on huomattavan merkittävä. Puheenjohtajansa suulla Keskusta ottaa selkeän irtioton hallituskumppaneistaan. Pessimisti voi nähdä avauksessa joko populismia, paniikkia laskevista kannatuslukemista tai vanhaa kunnon kepulaista aluepolitiikkaa nyt vain muodikkaaseen kapitalismin arvosteluun verhottuna. Optimisti taas saattaisi nähdä aidon mahdollisuuden keskustavasemmistolaiseen konsensukseen tulevaisuuden talouspolitiikan suunnasta. Aika näyttää kummasta on kyse.

Vaalipohdiskelua

Vaalijärjestelmä saa aika ajoin ansaittua kritiikkiä. Erisuuruiset vaalipiirit, vaaliliitot, henkilökeskeinen järjestelmä, joka aikaansaa heikkoa sitoutumista lopulta käytännössä kuitenkin merkitseviin puolueen tavoitteisiin, ainoa lopulta todella merkityksellinen dokumentti on hallitusohjelma, jonka puolesta kukaan ei ole missään vaiheessa saanut äänestää jne. Paljon aiheellisia huolenaiheita.

Kun hallinnolta, ja poliittisilta päätöksentekijöiltä kaivataan tänä päivänä ennen muuta avoimuutta, ja pidetään keskeisenä sitä, että he ovat päätöksistään vastuussa, voisi miettiä millainen vaalijärjestelmä voisi nykyistä paremmin tukea näitä tavoitteita. Eräs, ajatusleikkinä, pelkkänä ajatusleikkinä, hauska pohdiskelu voisi liittyä yhden hengen vaalipiireihin.

Yhden hengen vaalipiireihin perustuvassa järjestelmässä esimerkiksi eduskuntavaaleissa maa jaettaisiin 200 väestöpohjaltaan suurin piirtein yhtä suureen vaalipiiriin, jotka 5,3 miljoonan asukkaan maassa olisivat n. 26 500 henkilön kokoisia. Näissä piireissä jokainen vaaliin osallistuva puolue saisi asettaa yhden ehdokkaan. Eniten ääniä kerännyt valittaisiin eduskuntaan. Oma kysymyksensä on se, riittääkö ykköseksi sijoittuminen, vai tulisiko äänestyksessä olla kaksi kierrosta, jotta valittu edustaja saisi annetuista äänistä enemmistön.

Ongelmia on, ja paljon. Teoriassa olisi mahdollisuus tulla valituksi varsin pienellä äänimäärällä, tai että 49,999% annetuista äänistä olisivat de facto merkityksettömiä. Voittaja veisi kaiken. Briteissä liberaalidemokraattien tilanne kertoo järjestelmän ongelmista. Kolmospuolue sai vuoden 2005 vaaleissa 22% äänistä, mutta paikoista vain joka kymmenennen. Toki tämän ei tarvitsisi pitää paikkaansa vastaavissa määrin sellaisissa maissa, joissa poliittisten puolueiden kannatus on vahvan alueellista. Kampanjointi kohdistuisikin vahvasti, USA:n malliin, swing stateihin, tai tässä tapauksessa swing suburbeihin.

Mutta entä mahdollisuudet? Aivan toisella tavalla kuin nykyisin järjestelmä olisi accountable. Mikäli ihmiset eivät olisi omaan edustajaansa tyytyväisiä, tämä olisi äärimmäisen helppoa vaaleissa vaihtaa. Vaalirahoituksen merkitys vaalituloksen ratkaisijana pienenisi dramaattisesti, kun kuvatun kokoisessa vaalipiirissä jopa nollabudjetilla olisi mahdollista käytännöllisesti katsoen tavata kaikki äänioikeutetut. Edustajat olisivat aivan uudella tavalla pakotetut kuuntelemaan kansalaisia ja olemaan heidän keskuudessaan.

Myös alueellinen edustavuus paranisi. Tällä hetkellä niin valtuustoja kuin eduskuntaa kansoittavat parempien alueiden hyvätuloiset. Yhden hengen vaalipiirien järjestelmässä suuri lähiö ympäristöineen saisi aina oman kansanedustajan. Toki järjestelmässä puolueilla varmasti olisi mahdollisuus asettaa ehdolle myös muualla kuin alueella asuva ehdokas, mutta paine "oman alueen" ehdokkaan asettamiseen, ja myös tällaisen ehdokkaan menestymisen mahdollisuudet, olisivat huomattavat.

Toki järjestelmässä olisi tässä yhteydessä myös haittoja. Miksi alueperusteen pitäisi olla vahvin määrittävä tekijä siinä, kuka saa äänestää ketäkin, varsinkin kun vaihtoehtojen määrä yksittäisen äänestäjän kohdalla putoaisi rajusti? Mitä tämä tarkoittaisi tasavahvaa kannatusta suuremmalla alueella nauttivan ehdokkaan kannalta? Johtaisiko tämä paikallispolitiikan liialliseen ylikorostumiseen, tarkoittaisiko tämänkaltainen järjestelmä välttämättä sitä?

Kukaan ei varmasti ole suoraan lähdössä kannattamaan yhden hengen vaalipiirijärjestelmää sen, kuten edellä kuvattua, sisältäessä monia ongelmia erityisesti vähemmistösuojaan liittyen. Tietyt sen piirteet ja ominaisuudet ovat kuitenkin huomioimisen arvoisia.

Työväen presidentti (sd.)

Viikontakaiset presidenttigallupit olivat Kokoomuksen juhlaa. Sauli Niinistö saa suoraan 30% kannatuksen kun ihmisiltä kysytään heidän suosikkiaan seuraavaksi presidentiksi. Tätä pidettiin valtaisana suosiona. Huomiotta kuitenkin jäi mm. se, että Niinistön kannatus on itse asiassa laskenut miltei kymmenellä prosentilla, ja ettei 30%:n kannatus itsessään ole erityisen poikkeuksellista ottaen huomioon sen, että viime presidentinvaaleissa oli siinä ja siinä ettei nykyistä istuvaa presidenttiä valittu suoraan ensimmäisellä kierroksella.

Puoluepoliittisesti Kokoomuksella meni toki hyvin, sillä Alexander Stubb nousi kyselyissä kakkoseksi -ja toki olisi oletettavaa, että näistä äänistä ylivoimainen enemmistö tulisi Niinistölle mikäli hän Kokoomuksen ehdokas olisi. SDP:ltä kyselyyn oli valikoitu Erkki Liikanen ja Paavo Lipponen, joista ainakin jälkimmäinen on käsittääkseni ilmoittanut ettei ole tavoittelemassa kyseistä virkaa. Heidän kannatuksensa jäikin kovin matalaksi. Tätä pidettiin jälleen yhtenä lisämerkkinä siitä, miten sosialidemokraateilla on hankaluuksia.

Gallupit ovat gallupeja, ja voi olla, että SDP:n edustaja olisi voinut saada enemmänkin kannatusta mikäli kyselyyn olisi valittu joku muu. Vuosi sitten kyselyissä mukana ollut, niin ikään presidenttiehdokkuudesta varsin suorasanaisesti aikoinaan kieltäytynyt Erkki Tuomioja keräsi tuolloin 9%:n suoran kannatuksen. Mutta koska sen paremmin Tuomioja kuin Lipponenkaan eivät tule olemaan mukana vaaleissa, on ehdokasta etsittävä muualta.

Nobel-voittaja Martti Ahtisaari tuli aikoinaan sosialidemokraattiseksi presidenttiehdokkaaksi ja myöhemmin presidentiksi ennakointien ja päivänpolitiikan ulkopuolelta. Ehkä seuraava sosialidemokraattinen presidentti voisi hänkin olla jotain muuta kuin pitkäaikainen ministeri tai kansanedustaja? Mikäli tehtävää kehitetään nimenomaan arvojohtajan asemaa korostaen, voisi helposti nähdä tehtävään valittavan pitkän linjan yhteiskunnallisen vaikuttajan, jolla on ollut keskeisiä yhteiskuntapoliittisia tehtäviä ja jonka omassa tarinassa olisi vetovoimaa.

Lauri Ihalainen täyttää nämä mitat. SAK:sta eläkkeelle siirtyvä Ihalainen on kauan ollut suomalaisen yhteiskuntapolitiikan ja erityisesti työmarkkinapolitiikan lähes nelsonmandelamainen hahmo. Vaikka SAK:ta on julkisuudessa riepoteltu ja syytetty milloin mistäkin, on Ihalainen SAK:n puheenjohtajana ollut tälle arvostelulle lähes ällistyttävän immuuni, pitkälti henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi. Vakavaa ja osaavaa miestä arvostavat kaikki riippumatta siitä millä puolella pöytää istuvat.

Ihalaisen elämäntarinassa kertautuvat monella tavalla sellaiset arvot ja tapahtumat joita moni suomalainen arvostaa. Vaatimattomista oloista, duunariammatista kovalla omalla työllä yhteiskunnan huipulle, hyvinvointivaltion rakennustyöhön keskeiseltä paikalta osallistuminen ja nyttemmin selkeät kannanotot globaalin oikeudenmukaisuuden puolesta. Ja jos työväen presidentistä vielä tuolloin puhutaan, ei silloin puhuta Niinistöstä, ei vaikka Kokoomus kaataisi viimeisetkin pelimerkkinsä Bob Helsingin kassaan.

Vastaavan profiilin ja kokemuksen ehdokasta on vaikea löytää, puolueesta riippumatta. Nyt voitaisiin koko suomalaisessa politiikassa, kaiken kimmellyksen ja hienojen kampanjaideoiden keskellä, olla aika ainakin osin palata vakavaan, ja miksei hieman arvokkaaseenkin. Ainakin allekirjoittanut äänestäisi rinta rottingilla rakennusmiestä Pihtiputaalta, joka on omalla esimerkillään, hyvin paljon Tarja Halosen tapaan, näyttänyt miten kaikki on mahdollista.

Uudistusta

Välillä asian vierestäkin. Sain vihdoin, kuukausien meinaamisen jälkeen, siirryttyä Bloggerin uudempaan versioon. Blogista löytyy nyt mahdollisuus tilata artikkelit suoraan sekä temaattinen jaottelu, jonka perusteella vanhempien tekstien selaus aiheen mukaan, mikäli joku niistä nyt joskus saattaisi olla kiinnostunut, onnistuu helposti. Tekstejä on kertynyt tämän kuluneen kolmen ja puolen vuoden bloginpidon aikana kertynyt kaikkiaan 481. Ja lisää tulee. Samalla poistin blogrollista kaikki sellaiset blogit joissa ei ole tapahtunut mitään kahteen kuukauteen. Toivottavasti ainakin osa niistä vielä virkistyy.

Muualla Tage Lindberg sanoo kaiken sanomisen arvoisen Ilta-Sanomien viime päivien toiminnasta. Tämänpäiväisestä rimanalituksesta vastasi ilmeisesti sama nilviäinen, joka raapusteli jokin aika sitten ylistävän kommentin sotaharjoituksissa jopa itselleen poikkeuksellisen kokoisen egokohtauksen saaneesta Timo T.A. Mikkosesta 2000-luvun Adolf Ehnroothina. Sympatioiden, ja vastaavasti antipatioiden, suunnat eivät siis yllätä.

IS:n tapauksessa on kuitenkin yksittäisen tusinatoimittajan urpoilun lisäksi laajempaa traagisuutta. On Urpilaisen kuvista sitten mitä mieltä tahansa, niin ala-arvoiseksi on mennyt kun merkittävän kokoisen suomalaisen lehden aukeaman jutun aineistoksi kelpaa joko tämänpäiväinen "journalismiksi" kutsuttu lapsellinen pelleily, tai sitten eilinen lähdeaineisto, joka koostui Suomi24-palstalla anonyymina julkaistuista ölinöistä. Säälittävää.

Perheverotuksesta

Jo hetkeksi laantuneeseen lapsiperhekeskusteluun saatetaan saada uutta vauhtia verokysymyksistä. Tämänpäiväisen uutisoinnin mukaan lapsiperheet hyötyisivät perheverotuksesta. Kuukaudessa säästö perheelle voisi olla 230-260 euroa kuussa.

Voi kuinka mukavaa. Vai onko sittenkään? No ei ole.

Perheverotukseen siirtymisen kustannukset voisivat olla huomattavat, ensinnäkin tasa-arvomielessä, ja myös taloudellisesti perheille. Ensinnäkin perheverotus kannustaisi vähemmän ansaitsevia, käytännössä edelleen miltei aina naisia, jäämään vuosikausiksi kotiin hoitamaan lapsia. Naisten työllisyys heikentyisi ja tasa-arvon kentällä otettaisiin vuosikymmenten loikka väärään suuntaan, kohti vanhan ajan mieselättäjämallia.

Verotuksella pitää myös kannustaa työhön. Palvelut eivät ole ilmaisia, ja ikärakenteen muutos tulee tarkoittamaan lisääntyvää menopainetta, vaikka tuottavuutta onnistuttaisiinkin parantamaan. Tämä tarkoittaa sitä, että mikäli haluamme ylläpitää hyvinvointiyhteiskunnan palvelurakennetta, työllisyyden tulee pysyä korkealla tasolla. Samalla valtio käyttää huomattavan osan tuloistaan nuortensa, tällä hetkellä erityisesti naisten, kouluttamiseen. Investoinnin tuotto -ja sitä kautta mielekkyys- vähenee mikäli tuota koulutusta ei hyödynnetä työmarkkinoilla.

Vuosikausien poissaolo työmarkkinoilta paitsi heikentäisi naisten urakehitysmahdollisuuksia ja siten pitemmän ajan ansiotasoa, eläkekertymistä puhumattakaan. Olisikin mielenkiintoista nähdä millainen vaikutus näiden seikkojen huomioonottamisella olisi yllä olevaan laskelmaan. Todellinen taloudellinen "voitto" saattaisi pitkällä tähtäimellä jäädä pienemmäksi. Myös esitellyn mallin vaikutus julkiseen talouteen sietäisi varmasti tulla kerratuksi.

Myös summaan kannattaa kiinnittää huomiota. Hieman yli 200 euroa kuussa. Se on itse asiassa saman verran mitä suuri osa perheistä hyötyisi, mikäli siirryttäisiin sosialidemokraattien esittämään maksuttomaan päivähoitoon. Maksuton päivähoito olisi selkeä tulonsiirto nimenomaan työssä käyville lapsiperheille, maksaisi valtiolle huomattavasti vähemmän ja poistaisi merkittävällä tavalla kannustinloukkuja. Puhumattakaan siitä, että tämän tukimuodon sukupuolivaikutukset olisivat huomattavasti perheverotukseen siirtymistä myönteisempiä.