Eläkekiistan ja Sata-komitean jälkeen on sosiaalipoliittinen keskustelu hiljentynyt. Vaalien alla sosiaalipolitiikka kuitenkin puhuttaa. Keskusta nostanee esiin konservatiivisia perhearvoja, Kokoomus suosii yksityisiä, vihreät perustuloa. Entä SDP?Sosialidemokraattien kannalta kysymys sosiaalipolitiikan suunnasta on tärkeä. Sosiaalipolitiikalla tavoitellaan ihmisarvoista elämää kaikille kansalaisille, työllisyyden ylläpitoa sekä ennen kaikkea tasa-arvoisia mahdollisuuksia. Mahdollisuuksien käsite yhdessä luottamuksen kanssa tuleekin ottaa agendamme kärkeen.
Sosiaalipolitiikkaan vaikuttavia tekijöitä ovat mm. globalisaatio, erojen lisääntyminen sekä palvelujärjestelmän eriytyminen. Ikääntyminen luo reunaehdon vaikka tulevat ikäihmiset ovat monessa suhteessa terveempiä ja toimintakykyisempiä kuin aiemmat polvet. Lisäksi on huomioitava ihmisten individualistisempi elämänkatsomus.
Sosiaalisen eheyden väheneminen vaikeuttaa kaikkia koskevien ratkaisujen läpivientiä. Erot kasvavat kahteen suuntaan. Tulonjaon yläpäässä irrotaan omaan todellisuuteen eläen pääomatuloilla. Toisessa päässä taas havaitaan periytyvää syrjäytyneisyyttä, köyhyyttä ja huonoa terveyttä. Suurelta osin tämä desiili käytännössä unohtuu vaikka puheissa eläisikin.
Väliin jää suuri keskiryhmä. Heistä riippuu hyvinvointivaltion kannatus, legitimiteetti ja olemassaolo. Tämä on riippuvaista luottamuksesta jota julkisten järjestelmien heikentyminen rapauttaa. Kysytään mistä me maksamme ja miksi. Tämä lisää kannatusta yksityisille ratkaisuille ja veronkevennyksille -miksi maksaa jostain, jonka päälle joutuu kuitenkin järjestämään lisäturvan? Kun nimenomaan palvelut luovat merkittävissä määrin mahdollisuuksia ja elämän eväitä kaikille, on tasa-arvon kannalta ongelmallista mikäli ne jakaantuvat "a- ja b-luokan kansalaisten" palveluihin. Terveydenhuollossa näin on jo käynyt. Silloin palvelut alkavat tuottaa ja uusintaa eriarvoisuutta sen poistamisen sijasta.
Emme voi pakottaa ihmisiä pysymään yhteisissä rakenteissa, vaihtoehtoja pitää olla. Mutta kenenkään ei tule joutua turvautumaan yksityiseen siksi, ettei luota julkisiin palveluihin. Ihmisten on voitava kokea, että yhteinen turva on laadukasta ja saatavilla. Laaturemontista ei selvitä ilman taloudellisia panostuksia. Korkea menotaso ei toki ole mittari, vaan vaikuttavuus, mutta myös lisäresurssointiin tulee olla mahdollisuus.
Myös käsiteremontti on tarpeen. Jotta työssäkäyvän enemmistön kannatusta järjestelmälle voidaan parantaa, tulee puhua myös myönteisistä elämänmuutoksista. Solidaarisuus heikompia kohtaan on keskeistä, mutta sen lisäksi sosiaalipolitiikalla tulee luoda myönteisten siirtymien mahdollisuuksia. Tasa-arvoisesti kaikille näitä voidaan taata yhteisessä järjestelmässä. Kun samoja palveluita käyttävät kaikki, säilyy kiinnostus laadun takaamiseen. Suhteessa eniten hyötyvät heikoimmat.
Kun sosiaalipolitiikka kehystetään yhteiseksi asiaksi, joka takaa mahdollisuuksia jokaiselle, on sillä mahdollista puhutella myös vapauksistaan tietoisia ja kiinnostuneita kansalaisia. Sosiaalipolitiikan tarkoitukseksi nousee tuolloin ennen muuta vapauden lisääminen.
Kolumni julkaistu sd-viikkolehdissä 9.10.2009
Tekstit
4 kommenttia:
"Jotta työssäkäyvän enemmistön kannatusta järjestelmälle voidaan parantaa.."
Tämän vuoden elokuussa 46 % suomalaisista kävi tilastokeskuksen luokituksen(väh. 1h/viikossa) mukaan töissä.
Lama pudottanee luvun jo ensi vuonna 40% pintaan ja ikärakenteen muutos parinkymmenen vuoden aikana 30 % tasolle, jopa alle, ellei jotain ihmeellistä tapahdu eläkkeellejäämisiän tai opiskeluaikojen suhteen.
Pitäisikin puhua pikemminkin "pienestä työssäkäyvästä vähemmistöstä"
Tätä SDP:ssäkin pitäisi pohtia. Ei pelkästään järjestelmän rahoitusta, vaan myös sitä, mikä on työväenliikkeen rooli yhteiskunnassa jossa hyvin harva varsinaisesti käy töissä.
En ole varma Niklaksen heittämistä prosenttiluvuista, mutta kiistatonta on kuitenkin että työssäkäyvien suhteellinen osuus on noin puolet ja se vähenee. Minusta kuitenkin SDP:n näkökulman painopiste pitää olla työntekijöissä, koska viime kädessä heidän työllään rahoitetaan koko paletti. Pitää myös muistaa, että eläkkeellä olevat ihmiset kyllä ymmärtävät työn merkityksen oltuaan vuosikymmeniä työelämässä. Heidän eläkkeensä pitää lisäksi jonkun rahoittaa. Toisaalta taas nuorempi sakki pyrkii täyttä häkää työelämään kouluttautumalla. Jostain ne koulut ja opiskelupaikat pitää takoa. Ne, jotka puolestaan eivät syystä tai toisesta ole työelämässä yleensä haluavat sinne. On myös niitä, jotka eivät yksinkertaisesti pysty tekemään työtä. Työstä heidänkin turva kumpuaa. Kyse on siis aina resursseista ja niiden oikeudenmukaisesta käytöstä. Resurssit tulevat työstä ja siksi työ on minusta myös sosialidemokraattisen modernin työväenpuolueen prioritetti numero yksi. Työ sitoo puolueen yhteiskuntapolitiikan ja ihmisen arkielämän keskiöön.
Mika från Stockholm
Hienoa Esa että olit vaivautunut kirjoittamaan sosiaalipoliittisen kolumnin sd-viikkolehtiin, joskin konkretiaa jäin kaipaamaan hieman lisää. Mutta toisaalta, jos on SDP:llä töissä, joutuu näistä asioista luonnollisestikin puhumaan melko varovaisesti.
Ennustatat sosiaalipolitiikan alkavan puhuttaa vaalien alla. SDP:n itsensä kannalta on kaksi varmaa tapaa saada vaalitulos sanomaan "hyvää yötä": 1) sosiaalipoliittinen sanoma, jonka pihvi on ohuimmillaan "julkisia palveluja on puolustettava, yksityistämiskehitys pysäytettävä!" 2) keskiluokkaista "veroja maksavaa" palkansaajaväestöä kosiskeleva ohjelma, jossa demarit vetoavat siihen mitä ovat aikaisempina vuosikymmeninä tehneet ja että "työ on parasta sosiaaliturvaa". Sitähän se on Kokoomuksenkin mielestä.
En myöskään ole varma Niklaksen antamista prosenttiluvuista, mutta oikeaan suuntaan hän osuu kehityksen suunnassa ja työväenliikkeen tarkoituksen ongelmissa. Minä sanoisinkin, että kansalaisuus lähtökohtana muodossa tai toisessa olisi hyvä ujuttaa sosiaalipoliittiseen ajatteluun mukaan, oli puolue mikä hyvänsä - työn varmuus kun on kokenut mullistuksen ja perheiden pysyvyys puolestaan on sitä mitä on.
Palvelupuolella universalismin tulevaisuuden mahdollisuuksissa lienee toden totta vielä enemmän pohdittavaa kuin tulonsiirtopuolella. Perusteluiksi yksityistämistä vastustaville argumenteille tulee tuskin kenellekään riittämään väitteet itsessään, vaan olisi vielä tapauskohtaisesti kyettävä esittämään, *miksi* palveluita ei tulisi yksityistää.
Minä olen ylempien keskustelijoiden kanssa osin samaa, osin eri mieltä.
On totta että pienempi osa ihmisisistä on työelämässä kuin vaikkapa viime vuonna. Ja on myös totta, että perinteisen mallisissa ydinperheissä elää vähemmistö suomalaisista. Mutta jos suomalaisilta kysytään miten korkealle he arvostavat työtä ja perhettä, ja kuinka korkealle niitä pitäisi arvottaa yhteiskunnallisessa päätöksenteossa, niin onko ko.instituutioiden merkitys suomalaisille laskenut? Tuskinpa.
Sitä paitsi kyllä työllisyysasteen nostaminen on aivan relevantti tavoite. VM:ssä on laskettu että nykyisen hyvinvointivaltion ylläpitäminen vaatii 75%:n työllisyysastetta joten aika hurjiin leikkauksiinhan tässä jouduttaisiin jos ensimmäisen kommentoijan visiot toteutuvat. Koviin säästöpäätöksiin joudutaan jokatapauksessa ja se olisi sekä nykyisen hallituksen että opposition syytä avoimesti ennen seuraavia vaaleja kertoa. Näköpiirissä ei ole sellaista uutta Nokiaa ja sen imussa hurjasti nousevaa teknologiateollisuutta joka Suomea puski ylös viime lamasta.
Noista palveluista ja "yksityistämisestä": ilmeisesti oppositioasema niin valtakunnassa kuin yhä selvemmin myös kunnissa (mm. Helsingisssä ja Tampereella) on lisännyt entisestään demarien vastahankaisuutta esim. palvelusetelijärjestelmää kohtaan. Selkärangasta lähtevä vastustus ei kuitenkaan ole johtanut siihen, että kehitystä olisi katkaistu tai edes jarrutettu vaan ainostaan siihen, että demarien oma asiantuntemus on jäänyt asiassa heikoksi. Palveluseteli -konseptissa on paljon puutteita, mutta myös paljon mahdollisuuksia. Näkökulma olisikin korjattava pikimmiten torjuvasta kehittävään.
Lähetä kommentti