Gallupit virhemarginaalissa

Mark Latham kirjoittaa Anthony Giddensin toimittamassa teoksessa "The Global Third Way Debate" (Polity 2001) uuden poliittisen kulttuurin luomisen tarpeesta. Kirjan julkaisun aikaan, kuten edelleen tänäkin päivänä useita länsimaisia valtioita vaivaa politiikan alhainen arvostus ja kehno maine. Kansalaiset ovat apaattisia, jopa kyynisiä vaikuttamismahdollisuuksiensa suhteen ja epäilevät edustajiensa motiiveja ja moraalia. Luottamuksen puute on keskeinen ongelma sen aiheuttaessa passiivisuutta ja halveksivaa asennetta koko kansanvaltaa ja yhteiskunnallista osallistumista kohtaan. Tämä antaa osaltaan kaikupohjaa myös ns. äärioikeistolaisten ja kansallismielisten puolueiden nousulle niiden tarjotessa yksinkertaisia ja tunteisiin vetoavia ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin.

Latham kiinnittää artikkelissaan huomiota mielenkiintoiseen seikkaan. Luottamuksen väheneminen on tapahtunut samaan aikaan, kun politiikan asialista muotoutuu ehkä enemmän kuin koskaan asioiden monimutkaisuutta yksinkertaistavien galluptutkimusten ja mielipidemittausten perusteella. Gallupeista onkin muodostunut eräänlainen suoran demokratian muoto. Tämä on johtanut niiden poliittisen merkityksen räjähdysmäiseen kasvuun kaikkialla länsimaissa. Poliittiset päättäjät kierrättävät mittauksissa suosituiksi havaittuja teemoja, tulkitsevat niitä ja muokkaavat viestiään mittauksissa pärjätäkseen. Lopputuloksena on kuitenkin ollut mielenkiintoinen paradoksi; mitä enemmän kansalaiset kuulevat omia mielipidemittauksissa esiin tuotuja näkemyksiään poliitikkojen suusta, sitä vähemmän he luottavat poliittiseen johtoonsa.

Syynä tähän voi olla ennen kaikkea uskottavuuskriisi. Poliittinen johtajuus ei voi pelkistyä pelkkään yleisen mielipiteen myötäilyyn, keskiarvoahan ei ole oikeassa maailmassa olemassa. Vaihtoehdot ja arvoasetelmat vesittyvät keskilinjan seurailussa. Voisiko siis ollakin niin, että vahvaa näkemystä kuitenkin arvostettaisiin, vaikkei siitä aina pidettäisikään? Olisi lohdullista ajatella, että "totuudenpuhujaa" sananlaskusta poiketen rakastettaisiin ja kansalaiset kykenisivät säilyttämään kriittisyytensä median paineessa. Toisaalta "varman voittajan" kelkkaan hyppäämisestä gallupien mukana on olemassa selviä merkkejä siitäkin, eikä yhden totuuden Kekkosen aikaankaan ole halua palata. Yhtä kaikki, syystä tai ei, poliittinen julkisuus kuten koko poliittinen toimintakin pyörii aivan liiaksi suosituimmuuspisteiden keräämisen ympärillä. Tämä rapauttaa politiikan uskottavuutta ja hävittää poliittisten vaihtoehtojen väliset erot. Syytä sopii etsiä niin mediasta kuin poliittisista toimijoista itsestäänkin.

Kontekstistaan irrotettu galluptutkimusten yksinkertaistava maailma tukee omalta osaltaan kapeisiin sektori-intresseihin perustuvaa poliittista toimintaa, joka ei ole nykyaikaa. Poliittisten liikkeiden, niiden mukana myös ja erityisesti sosialidemokratian olisi kyettävä entistä enemmän uudistumaan maailmankatsomukselliseen suuntaan. Niiden on kyettävä kiteyttämään sekä itselleen että kansalaisille selkeät universaalit, artikuloitavissa olevat arvot, joiden perusteella luodaan kokonaisvaltaista yhteiskunnallista uudistusohjelmaa – ja jota myös edistettäisiin yhtenäisesti. Politiikka ei saisi olla vain tilkkutäkin parsimista muistuttavaa avainryhmien kosiskelua. Tätä kautta myös poliittiset vaihtoehdot tulisivat kansalaisille selvemmiksi. Tähän liittyen on ihmeellistä, ettei esimerkiksi presidentinvaalikeskusteluissa voitu ehdokkaille antaa kymmentä minuuttia aikaa esitellä omaa kokonaisvaltaista ohjelmaansa Suomen tulevaisuuden suuntaviivoiksi, vaan keskityttiin yhteen asiaan kerrallaan, juurikaan vaivautumatta keskustelemaan niiden yhteydestä toisiinsa.

Poliittisten liikkeiden metamorfoosi on luonnollisesti pitkä prosessi, mutta poliittisen keskustelun tason nostamista voitaisiin ajaa nopeinkin muutoksin. Eräs konkreettinen tapa huomion keskittämiseksi aidosti tärkeisiin aiheisiin vaikkapa vaalien alla olisi galluptutkimusten rajoittaminen. Olisin hyvin valmis kieltämään mielipidetiedusteluiden tulosten julkaisemisen esimerkiksi viimeisellä viikolla ennen vaaleja siitä lehdistölle ja muulle medialle koituvasta taloudellisesta tappiosta huolimatta. Nykyisellään kampanjoiden huomio kiinnittyy omien teemojen tarkentamisen sijasta liiaksi siihen, miten kyetä näyttäytymään varmalta voittajalta ja nauttimaan sen suomasta sädekehästä, sekä huomata, mitä keskustelunaiheita pitää varoa. Tämän lisäksi gallupjuttuaiheen poistuttua viimeisen viikon ohjelmasta joutuisivat lehdet ehkä kirjoittamaan siitä, mistä puhuttiin ja miten, eikä palstoja täyttäisi tyylikonsultin analyysi ehdokkaiden pukeutumisen vaikutuksesta heidän gallupkannatukseensa. Virhemarginaali kravattivalinnan tai mekkokankaan värin suhteen kolme prosenttia suuntaan tai toiseen.

Minun valintani - My choice

Presidentinvaalit ovat arvovaalit. Kyse on paljosta muustakin kuin ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtamisesta, joka toki on presidentin tärkein tehtävä. Näissä vaaleissa keskustellaan ennen kaikkea siitä suunnasta, johon Suomea tulee viedä ja miten maata johtaa. Vastakkain ovat olleet kansainvälisen yhteistyön ja hallinnan korostaminen ja toisaalta tämän suuntauksen kritisoiminen kotimaan edut unohtavana. Keskusteluita seuratessa onkin hyvä pysähtyä miettimään kansallista etua ja myös sitä, mitä me suomalaisina haluamme maamme edustavan maailmassa.

Hyvinvointivaltioon uskovina suomalaisina meidän on tärkeää lähettää viesti maailmalle siitä, että haluamme puolustaa ja rakentaa sellaista yhteiskuntaa, jossa ihmisarvo ylittää välittömät taloudelliset intressit. Missään tämä viesti ei tule selkeämmin esille kuin siinä, uskallammeko valita presidentin, Tarja Halosen, joka puolustaa tätä asiaa niin kotimaassa kuin maailmalla. Sauli Niinistön ulkopolitiikka tuntuu hänen viestinsä mukaan keskittyvän suomalaisten yritysten viennin edistämiseen. Tämäkö riittää suomalaisille? Tämäkö tulisi olemaan meidän antimme kansainväliselle yhteisölle ja maailmanlaajuisten ongelmien ratkaisulle? Paeta vastuuta eikä etsiä ratkaisuja kaikkia ihmisiä, myös suomalaisia, koskettaviin ongelmiin.

Tarja Halonen on presidentti, josta jokainen suomalainen on voinut olla ylpeä. Hänen työnsä tunnetaan maailmalla, eikä vain siitä syystä, että hän on yksi maailman harvoista naispresidenteistä. Hänet tunnetaan mm. ahkerasta työstään YK:ssa, Kansainvälisessä työjärjestössä ja Helsinki-prosessissa. Tarja Halonen puhuu koko maailman ja sen kansalaisten, ei vain oman maansa liiketoimintaintressien puolesta. Voimme vain kuvitella, mikä on tämän viestin arvo maailmassa, jossa edelleen miljoonat ja taas miljoonat ihmiset elävät kädestä suuhun. Se on maallemme arvokkaampaa ja parantaa kansainvälistä asemaamme enemmän kuin muutama lisätilaus Patrialle kumartamisesta oikeaan aikaan oikeaan suuntaan.

Vielä kaiken päätteeksi; valitsen ihmisen. Minulle Tarja Halonen on aina näyttäytynyt välittävänä ja välittömänä ihmisenä, joka on aidosti huolissaan niistä ihmisistä, joiden ääni yhteiskunnassa jää marginaaliin. Kaiken maailman -ja Suomenkin kurjuuden ja syrjinnän poistamiseen ei presidentti yksin pysty, oli hän kuka hyvänsä. Hän voi kuitenkin olla merkittävä osa muutosta kohti oikeudenmukaisempaa Suomea ja maailmaa, jonka tarvitsemme. Jota tarvitsemme joka päivä, huomennakin. Minusta tämä muutosvoima ja tärkeinä pitämäni arvot henkilöityvät parhaiten Tarja Halosessa.

--------------------------------------------------

My choice

Presidential elections are value elections. Deciding about foreign and security policy is, naturally, the most important job of the president, but that's not the only thing these elections are about. They are also about where Finland is going as a country and a nation. The main differences between the candidates can be seen in one candidate's interest in issues of controlling and managing globalisation and embracing international cooperation and the other's critique towards this as mismanagement of domestic interest. While following the discussions it is good to stop to think about the concept of national interest and also about that what we Finns would like our country to represent on the international arena.

For Finns who believe in a strong welfare state, it is a matter of utmost importance to send a message to the world that we want to build a society where human rights overcome the economic interests. The strongest message we can send is by electing a president who will defend these values both in home and abroad. Tarja Halonen is that president. Mr. Niinistö’s foreign policy, at least when it comes to the themes presented in his campaign, would mainly concentrate on improving Finnish industry’s chances to export its products. Is this enough for us Finns? Would this be our contribution to the international community and to address global problems? To run away from responsibilities and not to look for solutions to the problems and challenges facing each one of us in Finland and abroad?

Tarja Halonen is a president, of which every Finn can be proud of. Her work is known throughout the world and not only because she is one of the still too few female presidents around. She is known for her hard work in the UN, International Labour Organisation ILO and the Helsinki process. Tarja Halonen speaks of and works for the whole world and its citizens, not only for the commercial interest of her own country. We can only imagine what is the value of this message in a world where millions and millions of people live from hand to mouth. This is much more valuable to our country and improves our international position much more than a few extra orders for Patria Industries because of pleasing the right people at the right time.

To the end of it all, I also choose a person. For me Tarja Halonen has always been a person who cares and worries about people whose voice is marginalized. To end all the misery in the world –or even in Finland- is a task a president, whoever he or she is, can’t do alone. But his or her role is important in the process of building a better, safer and more just world, namely the progress towards a better future which we need. My opinion is that this force of change and the values I appreciate in life meet their best match in Tarja Halonen.

Musta valkoiseksi

Mielenkiintoinen presidentinvaalikampanja on kääntymässä viimeiselle viikolle. Huomioarvoltaan toistaiseksi paras kampanja on ollut "työväen presidenttinä" esiintyvällä ehdokas Sauli Niinistöllä. Tosiasia on kuitenkin se, että vaalikampanjassa esiintyy kovin erilainen Niinistö, joka on tuttu eduskunnan käytäviltä. Nykyinen Niinistö puhuu lämpimästi ihmisistä ja heidän tarpeistaan ja kannattaa kaikkia niitä hyviä asioita, jotka eivät ole milloinkaan olleet missään asemassa hänen näkyvässä poliittisessa toiminnassaan. Muodonmuutos on ollut äkillinen ja täydellinen – eikä siitä syystä kovinkaan uskottava, vaikka toki Eurooppa on voinut tehdä Saulille hyvää. Totesihan hän mm. Imagen (7/05) haastattelussa päivänpolitiikan tuoksinassa liian vähälle jäävän ajattelun harrastamisen karsivan oikeistolaisia mielipiteitä. Tai ehkä retoriikka ja vaaliteemat kuuluivat mainostoimistolta ostettuun kampanjailmepakettiin, mene ja tiedä.

Presidenttiehdokas Niinistö puhuu myös vastakkainasettelun lopettamisesta yhteisen etumme nimissä. Se olisi hyvä tavoite, ellei se hänen mallissaan tarkoittaisi oikeiston joustamisohjelman kritiikitöntä hyväksymistä "kansallisen edun" nimissä. Hän hahmottaa kansakunnan menestyksen ainoastaan sen yritysten hyvinvoinnin kautta. Tämä on varsinkin Niinistön taustat huomioon ottaen ymmärrettävä ja hyvä lähtökohta, mutta yhteiskunnallisena ohjelmana se on valitettavan riittämätön. Elinkeinoelämän hyvinvointi on koko kansan etu vain, jos kasvun ja menestyksen hedelmiä jaetaan yhdessä. Tämä ulottuvuus kuitenkin puuttuu "työväen presidentin" politiikasta. Tietoisesti, sillä presidenttiehdokas Niinistön agenda perustuu porvarilliselle, pääoman etuja ihmisten kustannuksella suosivalle maailmankatsomukselle ja kampanjailme edellä mainitun kätkemiselle.

Sauli Niinistön valtionvarainministeriuran aikana harvoin harrastettiin yhtä ihmisläheistä politiikkaa kuin mistä hän nyt omina ajatuksinaan puhuu. Hänen ja hänen puolueensa näkemyksen mukaan ei lasten harrastusmahdollisuuksille tai kirjastoille juurikaan rahaa olisi herunut. Nyt hän kuitenkin saarnaa lähipalveluista ja tasa-arvoisten lähtökohtien takaamisesta kaikille. Siitä, että nämä hyvät asiat ovat yhteisestä potista osansa tässä maassa saaneet, ei Saulia voida kiitellä, se kunnia kuuluu muille, korostuneesti muiden senaikaisten hallituspuolueiden kansanedustajille ja ministereille. Toki hän oli roolinsa vanki, hallitus tekee päätöksiä kollektiivina eikä valtion kassasta riitä rahaa kaikille hyville hankkeille, mutta liian usein oli hänen näkemyksensä korostuneen ideologinen ja asenteellinen. Rakenteelliset veronalennukset ja yksityistäminen, nuo poliittisen oikeiston ihmelääkkeet mihin tahansa ongelmaan ovat aina olleet hänen politiikkansa kulmakiviä, seurauksista välittämättä. Sekö on työväen, tai kenen tahansa muunkaan, etu? Omistavien etu se voisi olla, mikäli he ovat valmiita maksamaan sosiaalisen eheyden menettämisen mukanaan tuoman kovan hinnan.

"Työväen presidentin" kampanjan lopullinen menestyminen sekä presidentinvaalien lopputulos tulee osoittamaan, eletäänkö Suomessa vuonna 2006 täytenä totena George Orwellin vuotta 1984, jossa musta maalattiin valkoiseksi, sodasta vastasi Rauhanministeriö ja virallisesta valehtelusta ja propagandasta Totuusministeriö. Myös kampanjaan jo nyt oleellisena osana kuulunut loanheitto, joista parhaina esimerkkeinä toimivat lukuisat tyhjästä tempaistut massatekstiviestikampanjat (joista virallinen kampanja on toki luonnollisesti sanoutunut irti) sekä kilpailevan ehdokkaan systemaattinen häirintä johon mm. MTV3:n ensimmäisen kierroksen vaalitentin suureksi osaksi kokoomusnuorista koostunut yleisö syyllistyi kertovat paljon siitä, mihin ollaan "vastakkainasettelun lopettamisen" nimissä valmiita. Nähtäväksi jää hyväksytäänkö tämä, pääseekö "susi lampaan vaatteissa" median ja julkisen keskustelun hampaista kuin koira veräjästä? Kansa ratkaisee, eikä tuloksesta voi valittaa.

Voinko palvella?

Palvelualoista on odotettu Suomen työllisyyden ja hyvinvoinnin pelastajaa. Näiden alojen ongelma on kuitenkin ollut niiden heikko tuottavuuskehitys. Tulevaisuudessa Suomen kansantaloudessa pienten palveluyritysten määrä tulee kasvamaan. Samalla kasvaa luonnollisesti niiden merkitys työllistämisessä. Tuotantorakenteen painottuessa palveluiden suuntaan, tulee työmarkkina-, koulutus- ja elinkeinopolitiikalla kyetä entistä paremmin tukemaan tuottavuuskehitystä erityisesti pk-yrityssektorilla. Ns. heikomman tuottavuuskehityksen alat tulevat kasvamaan myös suhteellisesti muita aloja nopeammin. Tämä korostaa tuottavuuden parantamisen tärkeyttä. Tämä on tärkeää jo palkkahajonnan hallitsemattoman kasvamisen estämiseksi.

Samalla, kun meidän on pyrittävä tuottavuuden parantamiseen näillä suhteellisesti heikomman tuottavuuskehityksen työvoimavaltaisilla aloilla, tulee meidän kyetä myös entistä enemmän korkean osaamis- ja jalostusarvon palvelusektorin kehittämiseen. Kasvupotentiaalia Suomessa on huomattavissa määrin. Palvelualojen työvoimasta peräti 35% on korkeasti koulutettuja, tämä on neljänneksi eniten OECD-maista. Teollisuudessa vastaava luku on 25%. Potentiaali on kuitenkin hyödynnetty harmillisen heikosti. Tutkimus- ja kehittämisvaroista vain 12% kuluu palveluiden kehittämiseen, tätä osuutta on kyettävä lisäämään. Suomeen on luotava erityisesti sisällöntuotantoon, liiketoimintapalveluihin sekä hyvinvointipalveluosaamiseen liittyviä vientiyrityksiä.

Suomen tulee olla aktiivinen myös EU:ssa edesauttaakseen palvelukaupan avaamista niiltä osin kun se ei uhkaa minkään valtion julkisten palveluiden järjestämistä niille itselleen parhaiten soveltuvalla tavalla eikä vaaranna työntekijöiden perusoikeuksia. Näiden palveluiden kilpailulle avaamisen ja yksityistämisen tulee edelleen säilyä kansallisessa päätösvallassa, jotta niiden saatavuus voidaan määritellä myös muista lähtökohdista kuin taloudellisista. Rajat ylittävän tavarakaupan lisääntyminen on luonut runsaasti työpaikkoja, on oletettavaa, että palvelukaupan lisäämisellä olisi myös huomattavia positiivisia vaikutuksia niin taloudellisen kasvun kuin työllisyyden kannalta.

Tulevaisuuden työvoima tulee olemaan entistä liikkuvampaa. Rakenteellisen muutoksen nopeus sekä vaatimustason nousu ei osoita jatkossakaan pysähtymisen merkkejä, joten elinikäinen oppiminen ja aikuiskoulutus ovat avainasemassa torjuttaessa työttömyyttä. Suomella on kaikki mahdollisuudet työllisyysasteensa nostamiseen hyvinvointivaltion kestävän rahoituksen varmistavalle tasolle, mikäli kykenemme pitämään huolta työntekijöidemme osaamistasosta ja työssä jaksamisesta. Tähän pitäisi myös olla entistä paremmat mahdollisuudet, kun työmarkkinatilanne väistämättä eläköitymisen myötä kääntyy työntekijöiden eduksi.

Kolumni julkaistu Uutispaiva Demarissa 19.1.2006

Mallia kokoomuksesta

Tämän päivän Helsingin Sanomien kaupunkiosastolta löytyy uutinen Helsingin opetuslautakunnan puheenjohtajan vaihtumisesta. Kaupunginvaltuutettu Annukka Mickelsson (kok.) eroaa tämän tärkeän lautakunnan puheenjohtajan paikalta ulkomaille muuton vuoksi. Tilalle nousee 25-vuotias Kokoomusnuorten puheenjohtaja Tuomas Nurmela.

Nimitys on jälleen uusi esimerkki Kokoomuksen kyvystä nostaa nuoria eteenpäin pyrkiviä aktiivejaan vastuullisille ja merkittäville paikoille. SDP voisi -ja sen pitäisi- ottaa mallia. Liian usein myös Helsingissä vastuulliset asemat kasaantuvat jo kymmeniä vuosia mukana olleille ihmisille, nuorten kyvykkyydestä tai innokkuudesta huolimatta. Kokemuksen tuomaa osaamista ei luonnollisesti tule vähätellä, mutta nuorten toistuva sysääminen lautakuntien varapaikoille vaikeuttaa uuden poliitikko- ja luottamushenkilösukupolven kasvamista ja uhkaa puolueen kykyä asettaa myös tulevaisuudessa päteviä ihmisiä vastuullisille paikoille. Ongelma koskee nuoria laajemminkin heidän ollessaan väestöosuuteensa verrattuna reippaasti aliedustettuina kuntien päättävissä elimissä. Puolueilla on näitä paikkoja täyttävinä eliminä tästä suuri vastuu.

Itse olen oppinut tuntemaan Tuomas Nurmelan lähinnä hänen erittäin oikeistoliberaaleista mielipiteistään sekä politiikantekotavasta, joka tähtää lähinnä julkisuuden maksimointiin. Niin eri linjoilla kuin monesti olemme olleetkin, on minun silti helppo olla iloinen hänen puolestaan komeasta nimityksestä. Opetuslautakunnan puheenjohtajana Nurmela kykenee näyttämään onko hän muutakin kuin suuria puheita. Kasvun, oppimisen ja vaikuttamisen paikka, jossa kansalaisten kuuntelemisella on suuri rooli ja vastuuta joutuu kantamaan. Seuraan kollegaa mielenkiinnolla ja toivon menestystä. Onnittelut!

Metrolla Espooseen

Paljon, kauan ja hartaasti puhuttanut länsimetrohanke on jälleen saanut uusia vivahteita. Hiljattain valmistunut ympäristövaikutusten arviointiselostus (YVA) toteaa metron olevan tehokkain ja nopein kulkuväline. Tunnelissa kulkevan metron kustannukset olisivat YVA-arvion mukaan 452 miljoonaa euroa, josta valtion toivotaan maksavan kolmanneksen. Säästöiksi nykyiseen bussiliikenteeseen verrattuna arvioidaan koituvan yli 10 miljoonaa vuodessa.

Toisena vaihtoehtona joukkoliikenteen järjestämiseksi on kaavailtu pikaraitiotietä. Raitiotie on edullisempi, mutta selkeästi tehottomampi ja monimutkaisempi vaihtoehto. Vuosittaiset kustannussäästöt olisivat huomattavasti metroa pienempiä, puhumattakaan siitä, että ylimääräinen vaihto pikaratikasta metroon vaikeuttaa matkaa ja aikaansaa pullonkauloja. Ratikkaideaa kannattaakin kehitellä toisesta näkökulmasta, aikanaanhan voisi olla mahdollista yhdistää Pohjois-Espoon asuinalueet länsimetroon bussien sijasta pikaratikoilla. Tähän on kuitenkin vielä matkaa.

Pääkaupunkiseudulla on kauan harrastettu mantraa, jonka mukaan pahin sen kehitystä haittaava tekijä on alueellistava ja epäreilua verotasausta harrastava valtio. Tosiasia kuitenkin on se, että suurin este järkevälle ja dynaamiselle metropolipolitiikalle on pääkaupunkiseudun kuntarajat ja kunnallispolitiikka. Parhaina esimerkkeinä tästä ovat toimineet kunnista Espoo ja Sipoo, jotka tekevät parhaansa, ettei yhtenäistä pääkaupunkiseutua syntyisi sekä länsimetrohankkeen takkuaminen Kokoomuksen ja Vihreiden vuoksi. YVA on jälleen uusi selvitys aiheesta, toivon mukaan pikku hiljaa ratkaiseva, jotta myös jarrumiehet saadaan mukaan pk-seutua kehittämään.

Metron vetäminen länteen tiivistäisi yhdyskuntarakennetta, puhumattakaan siitä, että se on erittäin ympäristöystävällinen liikennevaihtoehto tehokkuutensa ja vähäpäästöisyytensä vuoksi. Eräitä aktiivisimpia hankkeen vastustajia ja hidastajia ovat kuitenkin olleet espoolaiset vihreät. Vihreän liiton merkityksestä puolueena ja ylipäätään toimimisesta jonkinlaisena yhtenäisenä poliittisena voimana kertonee se, että Helsingin vihreät kannattavat vahvasti metron laajentamista Espooseen. Johdonmukaisuus ja yhtenäisyys eivät tosin ole vihreisiin hyveisiin ydinvoiman vastustamista lukuunottamatta koskaan kuuluneetkaan.

Toivon mukaan terve järki, käytännöllisyys, vastuullisuus ja ympäristöystävällisyys voittavat ja tämän vuoden aikana saadaan aikaan konkreettisia päätöksiä metrohankkeen aloittamisesta. Joka tapauksessa koko vuosikausien jupakka on parhaiten konkreettisesti osoittanut sen, ettei pääkaupunkiseudun kuntarakenne ole tätä päivää. Kuntarajat ylittävä yhteistyö vaatii pääkaupunkiseudun käsittelemistä kokonaisuutena, käytännössä rajojen poistoa ja suur-Helsinkiä.

Kansallista etua kansainvälisesti

Presidentinvaalien yhteydessä erityisesti Kokoomuksen ehdokkaan Sauli Niinistön sekä hänen kannattajiensa parista on kuulunut kritiikkiä siitä, että Suomen ulkopolitiikka ja presidentti Halosen toiminta on keskittynyt liiaksi globalisaation hallintaan ja oikeudenmukaisempaan maailmankauppaan Suomen kansallisten etujen kustannuksella. Presidentin, kuten ilmeisesti ulkopolitiikan laajemminkin, tulisi heidän mukaansa keskittyä erityisesti vienninedistämiseen sekä uusien työpaikkojen luomiseen. Globalisaation hallintapyrkimyksillä ja hyvinvointivaltion puolustamiselta markkinavoimien paineessa ei tähän kuulemma kyetä.

Tämä kritiikki on toki sallittua, mutta täysin perusteetonta ja älyllisesti epärehellistä. Jokainen, joka ymmärtää kansainvälisestä taloudesta tai työelämästä yhtään mitään, tietää, että kansainvälinen taso on erityisen merkittävä 2000-luvun taloudessa ja politiikassa. Globaali talous toimii monilta osin nykyisin demokraattisen järjestelmän ulkopuolella, siitä riippumattomassa tilassa, vaikuttaen kuitenkin erittäin merkittävästi meidän jokaisen elämään. Tämän vuoksi pyrkimykset vahvistaa monenkeskistä kansainvälistä poliittista järjestelmää markkinavoimien ohjailemiseksi ovat tulevaisuudessa keskeisin osa suomalaisen hyvinvointivaltion ja talouden kehittämistä ja puolustamista. Tämä on nimenomaan sitä paljon puhuttua "yhteistä etua", etua, joka koskee niin suomalaisia, virolaisia kuin kenialaisiakin.

Kansallisella päätöksenteolla pystytään toki jatkossakin vaikuttamaan merkittävästi maamme ja kansamme menestykseen ja olosuhteisiin. Reunaehdot asetetaan kuitenkin muualla ja onkin meistä itsestämme kiinni, otammeko kohtalomme omiin käsiimme vai emme. Mieltämällä globalisaatio nollasummapeliksi, jossa kilpailemme kansallisin päätöksin vähenevistä työpaikoista mm. veroalennuksin ja työntekijöiden oikeuksia heikentämällä, hyväksymme uusliberaalin globalisaatiomallin sellaisenaan. Tämä lienee myös Niinistön ja Kokoomuksen tarkoitus. Poliittinen oikeisto uskoo kansalaisten olevan riittävän sokeita tai asioihin perehtymättömiä, jotta "yhteisen etumme" nimissä voitaisiin tehdä hyväosaisia hyödyttäviä ja vähäosaisia rankaisevia yhteiskunnallisia uudistuksia. Vaalit kertovat paljon siitä, meneekö sumutus täydestä. Gallupien valossa asia ei tältä näytä, mutta äänet ratkaisevat.

Globalisaatio on ihmisen luoma ilmiö ja siksi ihmisen on sitä myös mahdollista hallita. Se pitää sisällään suunnattomia mahdollisuuksia, josta Suomi on kyennyt hyvinvointivaltionsa ja koulutetun väestönsä avulla myös hyötymään. Nyt tehtävänämme on hyödyntää olemassa olevat mahdollisuudet entistäkin paremmin sekä hallita muutoksen tuomia ongelmia. Ensisijaista on kyetä kansainvälisellä tasolla turvaamaan entistä paremmin työvoiman oikeuksia kaikkialla maailmassa. Tavoitteena tulee olla eurooppalaiset työehdot myös Aasiassa ja Afrikassa, eivät afrikkalaiset työehdot Suomessa. Paremmalla ja vahvemmalla kansainvälisellä säätelyllä ehkäisemme verokilpailua ja sosiaaliturvan polkemista kotimaassa samalla kun kykenemme auttamaan köyhiä maita ja niiden kansalaisia hyötymään globalisaation aikaansaamasta taloudellisesta kasvusta parempien työolosuhteiden ja palkkojen avulla. Tätä kautta kykenemme luomaan huomattavan kasvun näiden ihmisten ostovoimassa, joka piristäisi koko maailmantaloutta. Keskittymällä ahtaasti tuijottamaan omaan napaamme emme voisi olla osana edesauttamassa tätä valtavaa muutosta parempaan.

Paluuta säädeltyihin markkinoihin ja suljettuihin talouksiin ei ole, eikä sitä kukaan haluakaan. Lisääntyvä rajat ylittävä kaupankäynti on jo nyt osoittanut, että sen avulla miljoonien ihmisten on mahdollista nousta ylös köyhyydestä ja kurjuudesta. Kaupan tulee kuitenkin olla luonteeltaan reilua ja perustua selkeisiin sääntöihin. Kaupalliset intressit ja kauppaneuvotteluissa sovitut asiat eivät saa kävellä esim. vähimmäistyöehtojen tai kansainvälisten ihmisoikeuksien yli. Tämän varmistamiseksi Maailman kauppajärjestö WTO:n tulisi jatkossa ottaa tavoitteisiinsa myös työvoiman oikeuksien parantaminen. Tällä hetkellä WTO ei toimi yhteistyössä esimerkiksi Kansainvälisen työjärjestön kanssa riittävällä tavalla tämän varmistamiseksi. Näiden asioiden edistämiseksi tarvitsemme globaalia hallintaa. Se on 2000-luvun sosialidemokratiaa ja yhteisen edun puolustamista.

Tie sosiaalisesti oikeudenmukaisempaan globalisaatioon on pitkä ja vaikea, mutta se on käytävä. Tarja Halonen on halunnut ottaa näissä aikamme tärkeimmissä ja suurimmissa kysymyksissä vastuuta -ja myös kyennyt siihen. Hyvä ja tärkeä työ ansaitsee ja tarvitsee jatkoa. Sauli Niinistöstä ja hänen Suomestaan ei tähän työhön ole. Näistä syistä minä kävin lukuisten muiden helsinkiläisten ohella Vuosaaren Kallahden koululla kirjoittamassa lippuun numeron 9.

Suositteluita

Vihdoinkin kotona! Kiersin viikon verran jättitv-screenin kanssa ympäri maata yhdessä vantaalaisen kaupunginvaltuutetun Nesrin Can-Kurtakon kanssa tekemässä Tarja Halosen vaalikampanjaa. Mielenkiintoinen ja antoisa kokemus, hauskaakin oli. Oltuani poissa koneen ääreltä piti välittömästi tehdä kierros seuraamieni blogien ja muiden medioiden maailmaan. Presidentinvaalien osalta suosittelen lämpimästi tutustumaan Arto J. Virtasen merkintään vaalien olemattomasta EU-keskustelusta, joka on pistänyt myös allekirjoittaneen silmään, sekä Antton Rönnholmin jälleen kerran erinomaiseen ja analyyttiseen pohdintaan omasta valinnastaan. Tommi Laitio on puolestaan kirjoittanut ajatuksia herättävän kolumnin Soneran Elleihin.Tutustukaa ihmeessä!

Hyväntekeväisyys vs verotus

Nykyisin on muotia toimia lahjoittajana. Tukea joka viikko pankkitililtään jotain hyvää tarkoittavaa järjestöä tai toimintaa. Hyväntekeväisyyttä ovat perinteisesti harjoittaneet erityisesti hienostorouvat ja muu porvaristo ja siihen on liittynyt vahva holhouksellinen aspekti. Tässä on luonnollisesti tapahtunut muutosta, kansalaisjärjestöjen työ ja kohteet poikkeavat usein entisistä malleista, mutta silti aika ajoin kuulee näkemyksiä siitä, miten kotimaista sosiaalipolitiikkaa pitäisi suunnata nimenomaan vapaaehtoisten lahjoitusten suuntaan ja pois verorahoituksen piiristä. Samalla keskustellaan siitä, tulisiko lahjoittamista kannustaa mm. veroeduin.

Vaikka tarkoitus on varmasti suurella osalla ihmisistä aidosti hyvä ja jalo ja tuloksiakin saavutetaan, en ole koskaan innostunut hyväntekeväisyydestä edes ilmiönä, puhumattakaan siitä, että sen varaan voitaisiin rakentaa minkäänlaista sosiaalisen turvan järjestelmää. Tämä johtuu lähinnä varojen yhteiskunnallisesta kohdentumisesta. Tämän lisäksi hyväntekeväisyydellä tehdään raakaa bisnestä. Hyvä esimerkki tästä ovat esimerkiksi hyväntekeväisyysmarkkinoille kärkkäästi ilmaantuvat esiintyvät artistit. Huolestuneen näköinen poppari ilmestyy mielellään konsertoimaan "hyvän asian puolesta" mukavasti uuden levynsä ilmestymisen alla.

Ok, jos ihminen kantaa huolta maailman köyhistä tai sairaista lapsista ja siinä sivussa tulee myyneeksi pari levyä, niin mitä vikaa siinä nyt sitten on? Saadaanhan sen yhteydessä ostettua keskoskaappi tai pari tarvitseville. Ongelma ilmestyy, kun hyväntekeväisyyden kohteet aletaan valikoida pr-arvonsa mukaan. Lastenklinikan kummit ja Ronald McDonald keräävät kyllä rahaa söpöille lapsille, mutta kuka muistaisi kodittomia mielenterveyspotilaita tai vapautuvia vankeja? Nämä yhteiskunnalliset ongelmaryhmät eivät saa aikaan positiivisia mielleyhtymiä mahdollisessa asiakaskunnassa, siksi he jäisivät -ja ovat jääneet, varsin vähälle huomiolle kun hyväntekeväisyyskonsertteja ja keräyksiä järjestetään.

Eniten minua kuitenkin ärsyttävät julkisuuden valokeilassa suurina hyväntekijöinä paistattelevat huippu-urheilijat. Formulakuskeja tai NHL-pelaajia pidetään suurinakin sankareina, kun he lahjoittavat hyväntekeväisyysgaalan yhteydessä "huomattavan summan" helsinkiläiseen lastensairaalaan uuden laitteen hankintaan. Samaan aikaan moni heistä kuitenkin muuttaa verotussyistä vaikkapa Monacoon. Jos he kerran ovat vakavasti huolissaan Suomen lasten terveydestä, voisivat he maksaa veronsa temppuilematta. Niillä rahoilla palkattaisiin kummasti uusia hoitajia ja ostettaisiin laitteita. Vaikka Suomen tulovero näille henkilöille korkea toki onkin, jäisi heille tästä huolimatta melko mukavasti sukanvarteen. He ovat kuitenkin keksineet paremman reseptin: "Tuplasti mainetta puoleen hintaan!"

Katastrofiapu on eri asia, on erittäin järkevää tehdä keräyksiä, kun yllättävä tapaturma iskee jossain päin maailmaa. Sitä kautta voidaan myös lisätä kokemusta yhteisestä maailmasta. Sen sijaan mm. sairaaloihin, neuvoloihin ja veteraaneille pitäisi riittää rahaa yhteisestä kassasta. Juuri näiden asioiden turvaamiseksi me maksamme veroja. Perusoikeuksien toteutuminen ei saa jäädä kenenkään osalta hyväntekeväisyyden varaan, sillä liian usein siihen liittyy holhous ja kontrolli, jonka lisäksi se on jatkuvasti katkolla. Sen varaan ei ketään voida ongelmissaan jättää.


ps. Kävin aamulla keskustelemassa Aamu-TV:ssa mm. nuorten toistaiseksi heikosta osallistumisesta presidentinvaaleissa. Eilisen STT:n uutisen mukaan reippaasti alle 10% nuorista on äänestänyt ennakkoon. Hyvä keskustelu, kiitos siitä. Harmi vaan, että kohderyhmä taisi vetää tuohon aikaan vielä hirsiä.

Vallankumouksellisen vasemmiston nousu?

Etelä-Amerikan vasemmistolaistuminen on ollut eräs viime vuosien merkittäviä poliittisia megatrendejä. Latinalaisamerikkalaisen vasemmiston nousu vaikuttaa myös geopoliittiseen keskusteluun ja sen on ennakoitu tarkoittavan maanosan pyrkimystä eroon Yhdysvaltain valta-asemasta alueella. Erityishuomion kohteena on ollut Venezuelan presidentti Hugo Chavez, joka pyrkii rakentamaan Yhdysvaltain vastaista koalitiota. Venezuela on alueen öljyjätti, 25-miljoonainen, nopeasti kasvava nuori kansakunta.

Chavezin, kuten muidenkin Etelä-Amerikan voittoisten vasemmistojohtajien suosion ja nousun taustalla on ennen kaikkea uusliberaalin talousmallin täydellinen epäonnistuminen näissä maissa. Luonnonvaroiltaan rikkaat maat kärsivät poliittisesta sorrosta, laajalle levinneestä köyhyydestä ja korruptiosta. Ulkomaiset investoinnit eivät tuoneet vaurautta tavallisille ihmisille. Samalla kansalaiset näkivät poliittisen eliittinsä rikastuvan yksityisten yritysten viedessä voitot ulos maasta. Entinen Maailmanpankin pääekonomisti ja taloustieteen Nobelilla palkittu Joseph Stiglitz (jonka erinomaiseen teokseen "Globalisaation sivutuotteet" kannattaa ehdottomasti tutustua) totesi Venezuelan ja Bolivian kaltaisten maiden kansojen käyneen läpi pitkän kärsimyksen tien ja nyt 20 vuotta myöhemmin he eivät näe siitä olleen mitään hyötyä. Inflaation vastaisen taistelun johtajat antoivat heidän neuvojaan noudattaneille maille hyvät luottoluokitukset, mutta tavallisille ihmisille ja köyhyyden vähentämiselle niistä ei ole juuri ollut iloa.

Venezuela on erikoinen esimerkki maasta, jossa vallitsee ainakin teoreettisella tasolla vapaa demokratia. Chavez onkin onnistunut luomaan vahvan keskitetyn valtajärjestelmän ja hankkimaan sille huomattavan kannatuksen kansalaisten keskuudessa ilman, että hän on joutunut turvautumaan vankileireihin tai toisinajattelijoiden vainoamiseen. Maassa toimii poliittinen oppositio, aktiivinen kansalaisyhteiskunta sekä lehdistö ja siellä järjestetään vaaleja. Samaan aikaan on kuitenkin turha kuvitella, että Venezuela olisi erityisen demokraattinen valtio. Opposition boikotoitua parlamenttivaaleja joulukuun alussa parlamenttiin ei noussut ainuttakaan Chavezin vastustajaa äänestysprosentin jäädessä n. 20-25%:iin. EU:n vaalitarkkailijoiden mukaan laajat kansalaisjoukot Venezuelassa ovat menettäneet uskonsa demokraattiseen prosessiin. Presidentin valta on parlamentin tilan myötä käytännöllisesti katsoen rajaton, jota hän on myös käyttänyt mm. muutattamalla lakeja vähemmistösuojan heikentämiseksi.

Venezuelan ulkomaantulojen lähde, kansallinen öljy-yhtiö Petroleos de Venezuela on sekin käytännöllisesti katsoen Chavezin hallinnassa. Tämä antaa hänelle mahdollisuuden itsenäiseen esiintymiseen sekä kannattajiensa palkitsemiseen avokätisillä sosiaali- ym. ohjelmilla. Tässä onkin eräs hänen suosionsa peruspilari. Toisin kuin perinteisemmät vallankumoukselliset, Chavez ei ole keskittynyt suuriin ja näyttäviin julkisiin projekteihin, vaan pikemminkin sosiaalipalveluihin ja -ohjelmiin, jotka myös näkyvät tavallisten ihmisten arjessa. Tämä on keskeinen ero verratessa Chavezin sosialismia vaikkapa neuvostomalliin. Monille Venezuelan miljoonista köyhistä Chavezin hallinto on ollut muutosta kohti materiaalisesti parempaa elämää. Nälän uhatessa demokratian pelisäännöt käyvät heille vähemmän tärkeiksi.

Toinen Chavezin hallintoa luonnehtiva ilmiö on jatkuva konflikti. Javier Corrales analysoi mielenkiintoisesti tätä teemaa artikkelissaan Foreign Policyssa 1/2006. Valtaan noustessaan Chavez pelotteli äänestäjiä paitsi uusliberalismilla, myös poliittisilla puolueilla ja niiden korruptoituneisuudella. Tälle viestille oli olemassa huomattava poliittinen tilaus vallanpitäjiinsä pettyneessä maassa. Voitettuaan vaalit Chavez pyrki polarisoimaan Venezuelan poliittista keskustelua. Tämä on tarpeen, jotta hänen omat joukkonsa pysyisivät yhtenäisinä ja jotta poliittinen "maltillinen" keskusta kutistuisi mahdollisimman pieneksi. Tähän strategiaan lisätään voimakas vastakkainasettelu USA:n kanssa, joka koituu joka tapauksessa Chavezin hyödyksi (mikäli USA ei reagoi, Chavez vaikuttaa voittajalta, mikäli se taas ylireagoi, todistaa se hänen väitteensä oikeaksi). Tällä hän on kyennyt hankkimaan uskottavuutta ja suosiota sekä kotimaassa että ulkomailla.

Voidaanko latinalaisamerikkalaisen vasemmiston nousun ennakoida jäävän hetkelliseksi, joka murentuu turhautumiseen globalisaation paineessa? Tästä on havaintoja mm. Brasiliassa. Ei välttämättä. Jo nykyään ns. Etelä pyrkii esiintymään yhtenäisenä kansainvälisten kauppaneuvottelujen yhteydessä. Tämä tapahtui korostuneesti Brasilian työväenpuoluelaisen presidentin Lula da Silvan johdolla. Toisiaan poliittisesti lähellä olevien uusien vasemmistojohtajien on helppo jatkaa ja vahvistaa tätä linjaa myös sisäpoliittisista syistä. On myös selvää, että Chavezin menestystä sekä itsenäistä poliittista toimintalinjaa seurataan tarkasti mm. Afrikassa ja osissa Aasiaa. USA:n hegemonia yhdessä köyhyyden vastaisen kamppailun vastoinkäymisten ohella radikalisoi suurta osaa maailman väestöstä. Chavezilla on kaikki mahdollisuudet nousta näitä tendenssejä vastustavan koalition johtajaksi, ellei haasteisiin kyetä demokraattisella tavalla vastaamaan. Uusliberaali malli ei tähän ole kyennyt, joten vaihtoehtoa tulee etsiä kansainvälisen sosialidemokratian kentältä, pyrkimällä avoimen kaupan lisäksi demokratisoimaan maailmantalouden rakenteita sekä parantamaan työntekijöiden oikeuksia.

Kolumnistina kotiseudulla

Aamu alkoi mukavalla sähköpostilla, sain sovittua kuukausittaisesta kolumnista lapsuudeteni kotikaupungin Kaarinan paikallislehteen, joka kantaa ytimekästä nimeä Kaarina-lehti. He tarvitsevat uudet verkkosivut. Ohessa ensimmäinen julkaistu kolumni.

Uudenvuodenterveisiä graniittikaltereiden takaa

Arkadianmäki lomailee, mutta lähestyvät presidentinvaalit pitävät poliittisen lehdistön ja keskustelun vireystason tavallista vuodenvaihdetta aktiivisempana. Vaikka vaalikeskusteluissa onkin toistaiseksi keskitytty liiaksi sinkkiarkkujen hintaan tai kauluslaattojen väkäsiin itse asiakysymysten sijasta, on ilmassa selkeistä gallup-luvuista huolimatta poliittisen urheilujuhlan tuntua. Niinistön kampanjassaan käyttämä slogan ”työväen presidentti” tuo vaalikamppailuun poliittisen toimijan näkökulmasta mukavaa värinää. Monia vasemmistopuolueiden edustajia ja kannattajia sekä ay-väkeä tämä ärsytti, mutta mielestäni syyttä, uskokoon ken tahtoo. Työvoimaan kuuluvista suomalaisista työväkeen lukeutuvat käytännöllisesti katsoen kaikki. Palkansaajien joukossa on huomattava määrä niin keskustaa kuin kokoomustakin äänestäviä eikä sen käyttäminen ole kenenkään yksinoikeus.

Välipäivien poliittisen uutistyhjiön käytti parhaiten SDP:n puoluesihteeri Maarit Feldt-Ranta, joka ehdotti siirtymistä Ruotsin tapaan ns. pitkien listojen vaaliin. Tällaisessa vaihtoehdossa äänestäjä valitsee yksittäisen ehdokkaan sijasta korostuneesti kannattamansa puolueen, jonka listoilta ehdokkaat menevät läpi puolueen asettamassa järjestyksessä. Ehdotus ammuttiin nopeasti alas monissa lehdissä ja sitä pidettiin osoituksena siitä, miten puoluetoimistojen järjestötoimitsijoita harmittaa suunnattomasti se, että edustajat valitsee ennen kaikkea kansa eivätkä he itse.

Listavaalia voisi kuitenkin tarkastella myös toisessa valossa. Ruotsia voi tuskin kukaan kutsua diktatuuriksi, vaikka listavaali on siellä käytössä. Yksikään edustaja ei mene läpi ilman hänen puolueelleen osoitettua tukea. Nykymuotoinen vaalitapa suosii yksilökeskeisyyttä ja korostaa julkisuuden merkitystä. Tämän vuoksi suomalainen politiikka on alkanut pikku hiljaa muuttua eräänlaiseksi ”kauniiden ja rohkeiden” näyteikkunaksi, paras esimerkki tästä olivat viimekertaiset eurovaalit. Ehdokkaat tämä asettaa monin tavoin eriarvoiseen asemaan. Politiikkaa tehdään ja imagoa luodaan korostuneesti yhä kaupallisemmassa mediassa, jonka vuoksi kampanja vaatii joko huomattavan rahoituksen tai sitten huomattavaa tunnettuutta. Tämä vaikeuttaa esimerkiksi nuorten ehdokkaiden läpimenomahdollisuuksia. Tilanne näkyy eduskunnan kokoonpanossa jo nyt liiankin selvästi ja listavaali olisi eräs tapa vaikuttaa asiaan.

Alkanut vuosi tulee olemaan politiikan kannalta erittäin mielenkiintoinen. Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen toimeenpano on hallituksen tavoitteenasettelun kannalta siirtymässä tärkeimpään vaiheeseensa. Tämä uudistus tulee vaikuttamaan jokaisen suomalaisen elämään. Samaan aikaan erityisesti hedelmöityshoitolain tiimoilta tultaneen käymään mielenkiintoista arvokeskustelua, jossa vastakkaisina napoina eivät niinkään toimi oikeisto ja vasemmisto, vaan arvokonservatismi ja arvoliberalismi. Vuoden loppupuolella Suomi toimii EU:n puheenjohtajana Unionin ollessa haasteellisessa tilanteessa. Samalla on muistettava jo nurkan takana, maaliskuussa 2007 pidettävät eduskuntavaalit, joihin haetaan asemia pitkin vuotta. Tarkkailkaa siis lehtiänne.

Kolumni julkaistu Kaarina-lehdessä 4.1. 2006

Verotuksesta

Suomalainen verotusjärjestelmä on monella tapaa toimiva, hyvä ja tuottaa hyviä tuloksia niin verokertymän kuin käyttötarkoitustensakin osalta. Se sisältää kuitenkin useita kehittämisen kohteita. Verojärjestelmällä voitaisiin nykyistä paremmin sekä tukea elinkeinotoimintaa ja työllisyyden paranemista että tuottaa lisääntyvää oikeudenmukaisuutta kansalaisten kesken. Eräs selkeimmistä epäoikeudenmukaisuuksista on pääomatuloverotuksen ja ansiotuloverotuksen eriarvoisuus. On väärin, että passiivisesta omistamisesta joutuu useimmiten maksamaan kevyemmät verot kuin ahkerasta työnteosta. Tulevaisuudessa verotuksen painopistettä tuleekin pyrkiä suuntaamaan työnteosta omistamisen suuntaan. Ympäristöverojen varaan ei hyvinvointipalveluita tai muuta yhteiskunnan kannalta keskeistä verorahoitteista toimintaa rakentaa, sillä ne ovat luonteeltaan ohjaavia. Tässä roolissa niitä tulee luonnollisesti suosia.

Ansiotulojen verotusta tulee jatkossakin keventää pienituloisiin painottuen yhdessä palvelualojen alv:n kanssa, joskin aikataulu tulee sovittaa siten, ettei hyvinvointivaltion rahoituspohjaa missään vaiheessa vaaranneta ja veropohjan laajuudesta pidetään huolta. Veropolitiikalla ei muutoinkaan tule pyrkiä tekemään rakennepolitiikkaa sen ollessa siihen väärä ja tehoton työkalu. Pitemmällä aikavälillä on pyrittävä siihen, että sekä pääoma- että työtuloja verotettaisiin saman progressiivisen taulukon mukaisesti. Tähän on luonnollisesti pitkä matka eikä siihen voida päästä yhdessä yössä jo yksin pääomien vapaan liikkuvuuden ja verokilpailun vuoksi, vaan tätä kohti tulee edetä kansainvälisen yhteistyön avulla. Yritykset, ja ennen kaikkea talletukset ja arvopaperit liikkuvat ihmisiä ketterämmin yli rajojen etsimässä parempaa tuottoa. Siksi oikeudenmukaisempaa verojärjestelmää tulee lähestyä myös lisäämällä pääomatuloja saavan väestönosan määrää.

Mm. VTM Ville Kopra on esittänyt vuonna 2005 ilmestyneessä, Olli Kosken toimittamassa Suomi-ilmiö-teoksessa erityisen pääomatulovähennyksen luomista piensijoittamista kannustamaan. Tällä hetkellä vain viisi prosenttia palkansaajien varallisuudesta on arvopapereissa. Kopran mukaan vähennyksen kautta voitaisiin kannustaa kanavoimaan tällä hetkellä tuottamattomilla käyttö- ym. säästötileillä makaavaa rahaa kasvavien yritysten käyttöön. Samalla kotimainen omistuspohja laajenisi ja pääomatuloja ohjautuisi yhä laajemmalle joukolle. Idea on mielenkiintoinen, vaikka suhtaudunkin periaatteessa epäluuloisesti erilaisten vähennysjärjestelmien lisäämiseen niiden aiheuttaessa turhan usein vääristymiä ja tehdessä verojärjestelmästä vaikeammin ymmärrettävän. Tällä voisi omalta osaltaan kuitenkin olla sekä elinkeinotoimintaa piristävä että tulonmuodostuksen kannalta tervehdyttävä vaikutus.

Perintövero aiheuttaa silloin tällöin kiivasta keskustelua. Oikeistopuolueiden piiristä, kuinka ollakaan, on vaadittu perintöveron poistamista pitäen sitä "epäoikeudenmukaisena". Oikeistolaisen logiikan mukaan peritystä omaisuudesta on verot jo kertaalleen maksettu ja pääomien pitäisi antaa kasautua vapaammin. Minua tämä perustelu on aina kummastuttanut. Eikö porvarilliseen ideologiaan ole perinteisesti kuulunut yksilöllisyyden ja yksilön oman vastuun korostaminen? Miten tähän ajatukseen soveltuu ajatus siitä, että jotkut olisivat oikeutettuja täysin "ilmaiseksi" saatuun omaisuuteen toisten joutuessa aloittamaan kaiken alusta?

Perintövero on järkevää säilyttää sekä oikeudenmukaisuuden että tasa-arvon nimissä. Tämän lisäksi sen tuotto tulee muihin veromuotoihin kohdistuvan alennuspaineen myötä muodostumaan yhä keskeisemmäksi valtiontalouden toiminnan kannalta. Perintövero kannustaa myös tehokkaaseen taloudelliseen toimintaan. On kansantalouden kannalta edullista, etteivät pesien omaisuudet jää makaamaan ja rappeutumaan, vaan että niitä pyritään saattamaan jälleen osaksi taloudellisen kierron järjestelmää. Järjestelmä vaatii toki tarkistuksia mm. sen aika ajoin aikaansaamien taloudellisten ongelmien osalta, mutta on perusrakenteeltaan toimiva ja terve.

Verotuksen merkittävimmät kehittämiskohteet löytyvät ennen kaikkea kansainvälisten verojen puolelta. Otollisia kehittämisen kohteita maailmanlaajuisella tasolla on ennen kaikkea kansainväliseen, rajat ylittävään asekauppaan kohdistuva vero. Myös erilaiset valuutanvaihtoveromallit ovat mielenkiintoisia sekä ohjausvaikutuksiltaan (spekulaation ehkäiseminen) että mahdollisten tuottojensa osalta. Maailmanlaajuisilla veroilla voitaisiin ensi vaiheessa tavoitella ennen kaikkea ohjaavia vaikutuksia ja rahoitusta kansainvälisille järjestöille sekä katastrofiapuun. Alueellisella tasolla puolestaan voidaan pyrkiä mm. varojen keräämiseen yhteisiin politiikkoihin sekä mahdollistamaan kansallisen tason veropolitiikan liikkumatila. Tällainen menetelmä olisi esimerkiksi pääomaverotuksen minimitasojen asettaminen EU-alueella. Tätä kautta voidaan aikanaan pyrkiä myös alueelliseen, yhtenäiseen progressiiviseen veromalliin, jonka puitteissa valtiot voisivat asettaa omia tasojaan.

Liettua

Joulunaika vierähti vaimoni kotimaassa Liettuassa vieraillessa. Liettualla on takanaan kunniakas historia, 1400-luvulla Liettuan suuriruhtinaskunta ulottui aina Mustalle merelle asti, jonka jälkeen maa muodosti unionin Puolan kanssa. Venäjä liitti nykyisen Liettuan alueisiinsa 1700-luvun lopulla. Liettua itsenäistyi uudelleen vuonna 1918 ja kehittyi sotien välisenä aikana nopeasti ollen yksi Euroopan vauraimpia valtioita.

Toinen maailmansota ja sen jälkeiset vuodet tarkoittivat Liettualle inhimillisesti ja taloudellisesti raskasta neuvostomiehitystä. Joidenkin arvioiden mukaan Liettua menetti vainoissa ja karkoituksissa jopa kolmanneksen väestöstään. Osa heistä pääsi toki myöhemmin palaamaan koteihinsa. Erityisen kipeästi neuvostoterrori koski koulutettuun väestönosaan. Vastaavankaltaista venäläistämistä kuin Viro ja Latvia ei Liettua kuitenkaan kokenut, venäläisten määrä väestöstä ei korkeimmillaankaan ylittänyt 10%:a. Liettua vapautui miehittäjävallasta 1990-luvun alussa, ollen ensimmäinen entisen Neuvostoliiton osavaltio, joka julistautui itsenäiseksi.

Viisitoista vapauden vuotta ovat olleet valtaisan muutoksen aikaa. Poliittinen tilanne on kehittynyt Baltian maille tyypillisen epävakaasti, poikkeuksena lähinnä se, että Liettuassa on koko itsenäisyyden ajan vaikuttanut korostuneesti pääministeri Algirdas Brazauskasiin henkilöitynyt vahva sosialidemokraattinen puolue. Tällä ei tosin ole ollut huomattavaa merkitystä harjoitetun politiikan kannalta, vaan Liettua on seurannut samaa ääriliberaalia talouslinjaa kuin pohjoisemmat naapurinsakin. Tähän kuuluvat tasaveron, joka on Liettuassa 30%:n luokkaa, lisäksi valtion menojen karsiminen sekä laajat yksityistämisohjelmat. Brazauskasia itseään on luonnehdittu entisen Neuvostoliiton taitavimmaksi poliittiseksi selviytyjäksi, joka toimi ennen itsenäisyyttä Liettuan kommunistipuolueen johdossa.

Korruptio on liettualaista yhteiskuntaa ja politiikkaa laajalti leimaava tekijä, joka ulottuu kabineteista lääkärin vastaanotolle. Aiemmin tänä vuonna Liettuan poliittisen kentän uuden, erittäin menestyksekkään tulokkaan, populistisen Darbo Partijan eli "työn puolueen" kiistelty johtaja, miljonääri Viktor Uspaskich joutui eroamaan talousministerin paikalta korruptioskandaalin vuoksi. Viime aikoina epäilyjä on esitetty myös pääministeri Brazauskasia ja erityisesti hänen vaimoaan kohtaan liittyen heidän yhteyksiinsä venäläiseen öljy-yhtiö Lukoiliin, joka tavoittelee määräävää osuutta myynnissä olevassa Liettuan menestyksekkäässä öljy-yhtiössä, Mazeikiu Naftassa. Myös maan edellinen presidentti Rolandas Paksas joutui eroamaan häneen kohdistuneiden maanpetosepäilyjen vuoksi. Näihin syytteisiin hänet tosin todettiin syyttömäksi. Kaikkiaan Liettuan politiikasta alkavat loppua puhtaat nimet. Tämä näkyy myös kansalaisten syvänä epäluottamuksena johtajiaan ja koko poliittista järjestelmää kohtaan. Osasyynä tähän on todennäköisesti myös maan lehdistön sanalla sanoen surkea tila. Maan päälehti, Helsingin Sanomiin verrattavissa oleva Lietuvos Rytas (Liettuan Aamu) muistuttaa skandaalihakuisuudessaan valitettavan paljon lähinnä brittiläistä Sunia, toinen merkittävä sanomalehti Respublika puolestaan keräsi jopa kansainvälistä huomiota hyökkäämällä rajusti lahjoittaja George Sorosia vastaan pitäen hänen toimintaansa osana juutalaista salaliittoa maailman hallitsemiseksi.

Myös arkipäivän elämä on muuttunut huimasti. Liettuaa on syystä kutsuttu "Baltian tiikeriksi". Ääriliberaali talouslinja on tuottanut merkittävää taloudellista kasvua ja näyttäytyy paitsi kaikkialla käynnistyvinä kunnianhimoisina ostoskeskusten ja pilvenpiirtäjien rakennushankkeina sekä kansainvälistyvän eliitin ostovoiman rajuna kasvuna, myös monenlaisina kasvukipuina. Näistä mainittavimpia ovat näkyvän epätasa-arvon räikeä lisääntyminen sekä monenlaiset sosiaaliset ongelmat. Liberaalin talouspolitiikan aikaansaama julkisen sektorin palkkatason suhteellinen heikkous on ollut osaltaan luomassa myös uudenlaista ongelmaa, räjähdysmäisesti kasvavaa maastamuuttoa, jonka vuoksi Liettuan väestö vähenee tällä hetkellä EU:n nopeinta tahtia. Liettuan tilastokeskuksen arvioiden mukaan EU-jäsenyyden toteuduttua 3% maan väestöstä on siirtynyt töihin ulkomaille, ilmiö, joka on samalla onnistunut vähentämään työttömyyttä, mutta joka johtaa ongelmiin julkisen sektorin rahoituksen kannalta, jos muutto jää pysyväksi. Liettua kohtaa samat ikääntymisen ongelmat kuin muutkin eurooppalaiset valtiot ja lähtijät ovat useimmiten nuoria ja koulutettuja.

Haasteista ja ongelmista huolimatta tavalliset liettualaiset tuntuvat uskovan tulevaan. EU-jäsenyys sekä ennen kaikkea jäsenyys NATO:ssa nauttivat maassa laajaa kannatusta ja niiden tuomaa poliittista suojaa arvostetaan korkealle. Maa on kansainvälistynyt ja avautunut ja liettualaisten edelleen varsin konservatiivinen arvomaailma alkanut saada uusia vaikutteita. Mikäli taloudellisen menestyksen mukanaan tuomaa vaurautta kyetään yhä paremmin saattamaan koko kansan ulottuville ja Liettua kykenee löytämään omat vahvuusalueensa kiristyvässä kansainvälisessä kilpailutilanteessa (jo nyt osa maahan 90-luvun alkupuolella siirtyneistä yrityksistä tähyää Valko-Venäjälle, Ukrainaan tai Aasiaan), voi sijainniltaan hyvälle maalle ennustaa valoisaa tulevaisuutta. Suosittelen kaikille suomalaisille piipahtamista Liettuassa, eikä vierailua kannata jättää vain Itä-Euroopan suurimman vanhan kaupungin omaavaan Vilnaan. Tutustumisen arvoisia kohteita ovat myös Kaunas, Klaipeda, luonnonkaunis Kuurin kynnäs, Neuvostoliiton ykkösmatkakohteisiin kuulunut Palanga sekä Siauliain lähellä sijaitseva Kryziu Kalnas eli ristimäki.

Eurooppalainen pajatso

Vietettyäni joulun enemmän tai vähemmän sähköpostin ulottumattomissa on jälleen mukava kirjoitella blogiin. Ohessa linkki allekirjoittaneen vieraskynään "Eurooppalainen pajatso" Eero Heinäluoman verkkosivuilla. Kirjoituksen aiheena EU:n rahoituskehykset sekä eurooppalaisen yhteistyön tila.

Toive paremmasta

Ihmisten enemmistö matkustaa välikannella
matkustaa kolmannessa luokassa,
jalkaisin kulkee maanteitä ihmisten enemmistö

Ihmisten enemmistö menee töihin kahdeksanvuotiaana
naimisiin kaksikymmenvuotiaana
ja neljäkymmenvuotiaana kuolee ihmisten enemmistö

Lukuun ottamatta ihmisten enemmistöä leipää riittää kaikille
ja riisiä
ja sokeria
ja kangasta
ja voita

Kaikkea tätä riittää kaikille
paitsi ihmisten enemmistölle

Ihmisten enemmistölle ei löydy maailmassa suojaa
ei lyhtyä tielle
ei ruutua ikkunaan
vain toivoa on annettu ihmisten enemmistölle
ilman toivoa se ei voi elää.

Joulunaikaiset, tai ainakin aatonjälkeiset päivät ovat hyvää aikaa pohtimiselle, ajattelemiselle ja lukemiselle, myös oheisen Nazim Hikmetin runon hengessä. Vuosi sitten joulunvieton katkaisivat järkyttävät uutiset Indonesiasta ja Thaimaasta. Tsunami pyyhkäisi kuolemaan satojatuhansia ihmisiä, joukossa myös lukuisia suomalaisia. Uusimpien arvioiden mukaan katastrofissa sai surmansa yli 400 000 ihmistä, tehden siitä erään maailmanhistorian pahimmista luonnononnettomuuksista.

Tsunamikatastrofin yhteydessä tv-ruutumme täytti hetkeksi kolmannen maailman ahdinko, joka myös herätti ihmisten auttamishalun. Mutta olisivatko kameramme olleet paikalla, jos aalto olisi säästänyt länsimaalaisten turistien suosimat hotellit? Olisimmeko avanneet lompakkomme, mikäli emme olisi kuulleet suomalaisia silminnäkijälausuntoja? Pysähdyimmekö hetkeksikään ajattelemaan, että joillekin ihmisille elämä on selviytymistä, lähimmäistensä ja rakkaittensa puolesta pelkäämistä, puutetta, kurjuutta ja nälkää päivästä toiseen, ei vain jättiläisaallon iskiessä?

Emme välttämättä. Olemme kuulleet uutisia myös Pakistanin maanjäristyksestä, Darfurin kriisistä, Tsadin, Nigerin ja muiden maiden nälänhädästä. Ne eivät, tuhoisuudestaan huolimatta, ole saaneet osakseen sellaista kansainvälistä huomiota, riittävästä avusta puhumattakaan kuin Indonesian ja Thaimaan tapaninpäivän katastrofi. Tsunamiturman hirvittävyyden keskeltä olisi voinut versoa jotain hyvääkin; vahvistunut käsitys yhteisestä maailmasta ja siitä valtavasta epätasa-arvosta, joka maailman ihmisten kesken vallitsee. Mikäli näin oli, olisi sen toivonut ilmentävän itseään myös käytännössä. YK:n vuosituhattavoitteita käsitellyt huippukokous päättyi pettymykseen, kotimaassa kuulemme syytöksiä "maailmanparantamisesta" ja "kansallisen edun unohtamisesta globalisaatiohörhöilyn kustannuksella" mm. presidenttikysymyksestä keskustellessa. Ei ole mennyt perille.

Joulun sanoma on, ainakin perinteisesti, ollut toivon sanoma. Kenelle tämä sanoma on kristillinen, kenelle maallinen, sillä ei ole niinkään merkitystä. Minulle se on toivoa siitä, että ehkä tulevana vuonna kaikki on jälleen hieman paremmin, että olen, ja olemme jälleen hieman viisastuneet, kasvaneet muutenkin kuin ympärysmitaltamme ja ehkä herkempiä aistimaan maailmaa ympärillämme. Kuten Hikmet toteaa, ilman toivoa emme voi elää. Ehkä jo seuraavana jouluna olemme, niin kukin itse kuin kaikki yhdessä, askeleen lähempänä reilua ja tasa-arvoista maailmaa. Onnellista joulua!

Kohti taivaita

Suomesta ovat toistaiseksi puuttuneet kunnolliset tornitalot, pilvenpiirtäjistä puhumattakaan. Vasta nyt pääkaupunkiseudulla on alettu herätä maailmalla kovassa huudossa olevaan korkeiden talojen rakentamiseen. On olemassa suuri määrä perusteluita, miksi tämä on sekä taloudellisesti, ekologisesti että kulttuurisesti järkevää.

Jokin aika sitten, tai tarkalleen sanottuna 11.9.2001 terrori-iskujen jälkeen, todettiin ympäri maailman korkeiden maamerkkien ajan olevan ohi niiden sisältäessä huomattavia turvallisuus- ym. riskejä. Muutamaa vuotta myöhemmin olemme kuitenkin voineet huomata pilvenpiirtäjärakentamisen lisääntyneen räjähdysmäisesti ympäri maailman. Osaltaan tämä on toki johtunut myös maan hinnan nopeasta noususta sekä monien maiden halusta esitellä teknistä ja taloudellista osaamistaan myös laajojen rakennusprojektien avulla. Suurin rakenteilla oleva pilvenpiirtäjä, Burj Dubai, valmistuu muutaman vuoden kuluttua Dubaihin Arabiemiraatteihin. Rakennuksesta tulee kaikkiaan 705 metrin korkuinen ja siinä on 160 kerrosta. Tämä vastaa neljää Näsinneulaa. Tuhoutuneiden WTC-tornien tilalle rakennettava uusi rakennus siirtänee aikoinaan tämänkin ennätyksen historiaan.

Suomessa kilometriä ei ole tarpeen tavoitella, ja muutamia ulkomaisia visioita tarkastellessa on todella vaikea välttyä stalinistiselta vaikutelmalta. Lisääntyvää tornitalorakentamista voidaan kuitenkin monesta syystä suosia erityisesti Helsingissä. Ensinnäkin rakentamisen tehokkuus ja taloudellisuus. Erityisesti Keski-Pasila on esimerkki alueesta, jonka rakentaminen matalasti ei ole juuri millään tavalla järkevää. Hyvien joukkoliikenneyhteyksien varrelle, lähelle keskustaa, jossa monet haluavat asua, on syytä rakentaa tehokkaasti. Maan hinta on kohonnut Helsingissäkin korkealle, korkeilla rakennuksilla voidaan hakea myös parempaa kannattavuutta.

Maamerkin tapaisilla rakennuksilla kyetään luomaan alueelle ja kaupungille identiteettiä ja imagoa. Suomi on täynnä matalia betonilähiöitä, jotka eivät eroa toisistaan millään tavalla ja kuva niistä on ottamispaikastaan riippumatta kuva Lahdesta sateessa. Ihmisille on myös kaavoituksen avulla luotava paikkoja, joihin he voivat identifioitua ja jotka ovat jollain tavalla persoonallisia. Näillä torjutaan juurettomuutta. Tornitalot ovat yksi esimerkki tälläisesta persoonallisesta rakentamisesta. Mm. Ruotsin Turning Torso on alun kritiikin jälkeen muodostunut kasvavan ja kehittyvän Öresundin talousalueen nousun symboliksi ja jota arkkitehtuurin ystävät ympäri maailman tulevat ihastelemaan.

Korkeaa rakentamista ovat usein olleet vastustamassa erityisesti ympäristön puolestapuhujina esiintyvät poliittiset voimat. Tätä on hyvin vaikea ymmärtää. Jos rakennetaan korkeammin ja tiiviisti, säästyy maapinta-alaa, puhumattakaan siitä, että tällaisiin kohteisiin on järkevää ja edullista keskittää myös julkiset ja kaupalliset palvelut sekä rakentaa toimivat ja kannattavat joukkoliikenneyhteydet. Energiaa säästyy, pakokaasut vähenevät eikä puita tarvitse kaataa vastaavaa määrää kuin laajoille alueille levittyvien omakotitalomattojen alta.

Joka paikkaan tornit eivät luonnollisesti sovi eikä niitä ole tarpeen pystytellä joka kylään. Suomalaisen kaupunkisuunnittelun suuri kummallisuus onkin kauan ollut se, että maan ainoasta kaupungista on kaikin voimin pyritty rakentamaan maalaiskylää, kun maalaiskylistä on puolestaan pyritty tekemään kaupunkeja lentokenttämäisine pääkatuineen ja elementtikerrostaloineen. Tuloksena on ollut hirvittävää jälkeä, kun tilannetta vertaa vaikkapa keskieurooppalaisiin kirkonkyliin. Toisin sanoen tornit pysyköön yksittäisinä maamerkkeinä tai sitten omina alueinaan. Tärkeää on kuitenkin myös niitä rakennettaessa muistaa omistusmuotojen kirjavuuden ja sosiaalisen sekoittumisen tavoitteet.

Suuren koalition Saksa

Kirjoittelin syyskuussa Saksan vaaleista ja mahdollisista hallitusvaihtoehdoista. Tuona ajankohtana ns. suuri koalitio näytti varsin epätodennäköiseltä vaihtoehdolta. Ennustaminen, erityisesti tulevaisuuden, on kuitenkin vaikeaa ja toisin kävi. Nyt kansleri Merkelin aloitettua kristillisdemokraattien ja sosialidemokraattien muodostaman hallituksen johdossa voitaneen arvioida koalition merkitystä Saksan politiikalle ja sitä kautta Euroopalle.

Merkelin hallituksen ohjelma on yli 200-sivuinen järkäle, jota on kärkeen arvosteltu varovaiseksi ottaen huomioon Saksan talouden ja hyvinvointivaltiojärjestelmän edelleen kipeästi tarvitsemat uudistukset. Schröderin hallitus teki viimeiseksi jääneellä kaudellaan huomattavan määrän vaikeita päätöksiä, jotka olisivat voineet olla huomattavasti helpompia tai ne olisi voitu välttää, mikäli punavihreä hallitus olisi jo ensimmäisellä kaudellaan tarttunut rohkeammin tuolloin vasta edessä olleisiin ongelmiin. On toivottavaa, ettei uusi hallitus sorru vastaavaan.

Saksan Eurooppa-politiikkaa on alkanut leimata kansallisten tavoitteiden korostuminen, joka on voitu nähdä mm. vakaus- ja kasvusopimuksesta keskustellessa. Perinteisestihän Saksa on toiminut korostuneen yhteisömyönteisesti kantaen huomattavan osan EU:n kustannuksista. Muutos on johtunut paitsi liittovaltion kassakriisistä, myös Schröderin kauden myötä valtaan nousseesta sukupolvesta, joka ei ole edeltäjiensä tapaan kasvanut maailmansodan ja holokaustin aiheuttaman kollektiivisen häpeän ja syyllisyyden varjossa. Uudelleen löytynyt kansallistunne sekä oman aseman korostaminen tulee näkymään jatkossa entistä selkeämmin. Piirre oli havaittavissa jo Schröderin kaudella ja tulee mitä todennäköisimmin jatkumaan Merkelin aikana.

Kristillisdemokraatit suhtautuivat vaalien alla epäluuloisesti Turkin EU-jäsenyyteen, muttei ole oletettavaa, että Merkelin hallitus alkaisi vaikeuttaa jäsenyysneuvotteluita. Tämän hallituksen aikana aiheesta ei tarvitse päättää, joten asia tuskin tulee nousemaan merkittäväksi kysymykseksi. Saksan ja Venäjän poikkeuksellisen läheiset suhteet tulevat kanslerivaihdoksen myötä etääntymään Merkelin pyrkiessä vahvistamaan Saksan ja USA:n välejä. Suomen kannalta tällä on huomattavaa merkitystä, onhan Saksa tähän asti kantanut suurta vastuuta EU:n Venäjä-politiikasta. Venäjä-suhteet tulevat olemaan merkittävässä asemassa myös Suomen EU-puheenjohtajuuskaudella jo pelkästään kumppanuussopimuksen uusimisen myötä.

Mielenkiintoista on myös tarkkailla pienten oppositiopuolueiden kannatuksen ja profiilin kehittymistä. Hallituksesta pudonneet vihreät ovat vaikeuksissa, sillä Joschka Fischerin veroista johtajaa ei ole näkyvissä. Samaan aikaan puolue ei ole enää kyennyt entisellä tavalla houkuttelemaan nuoria äänestäjiä myös muiden otettua ympäristökysymykset asialistalleen. Vihreiden seuraaminen on mielenkiintoista myös suomalaisen politiikan kannalta, Saksan ja Suomen vihreiden ollessa merkittävimmät vihreät puolueet koko maailmassa.

Vaxholm ja reilu peli

Työväenliikkeen piirissä on jo jonkin ajan keskusteltu aktiivisesti ns. Vaxholmin tapauksesta. Tällä viitataan Ruotsissa, Vaxholmin kunnassa tapahtuneeseen tapahtumasarjaan, joka on ravistellut paitsi ruotsalaista, myös eurooppalaista työmarkkinajärjestelmää. Tapaus koskee latvialaista rakennusyritystä, jonka oli määrä rakentaa koulu Vaxholmiin. Kyseinen firma ei kuitenkaan suostunut allekirjoittamaan ruotsalaisen työsopimusjärjestelmän mukaista sopimusta, jolloin Ruotsin rakennustyöläisten liitto Byggnads julisti työmaan saartoon.

Latvialaisyritys vetosi siihen, että se toimii latvialaisen rakennusalan ammattiliiton työsopimuksen mukaisesti ja että Ruotsin työmarkkinakäytäntö rajoittaa palveluiden vapaata tarjontaa kansallisuuden perusteella. Tapaus sai lisää vettä myllyynsä, kun komissaari McGreevyn katsottiin tapausta kommentoidessaan kritisoivan ruotsalaista työmarkkinajärjestelmää protektionistiseksi. Tällä hetkellä tapaus on EY-tuomioistuimen ratkaistavana, jossa on määrä päättää, onko sisämarkkinalainsäädäntö ylivertainen verrattuna kansallisiin työtaistelutoimenpiteisiin. Ruotsissa Vaxholmin tapaus on saanut mitä luonnollisimmin valtaisan media-arvon. Eräät ulkomaiset työntekijät sekä heidän edusmiehensä ovat jopa syyttäneet Ruotsin ay-liikettä muukalaisvastaiseksi, syytös, jonka liitot ovat nopeasti rientäneet torjumaan.

Miten tämä vaikuttaa Suomeen? Vastaus on, ei juurikaan suoraan, mutta kiertoteitse hyvinkin merkittävästi. Suomen ja Ruotsin työmarkkinajärjestelmät ovat erilaisia ja suomalainen yleissitovuus kestää paremmin ns. lähetettyjen työntekijöiden aiheuttamat paineet. Toisaalta työehtojen valvonta on Suomessa tällä hetkellä luvattoman heikolla tasolla, jonka osoittavat jatkuvasti paljastuvat pimeän työn teettäjät kiinalaisine kivimiehineen. Merkittäviä vaikutukset tulevat kuitenkin olemaan sikäli, että niillä tulee olemaan vaikutusta neuvotteluissa, joissa tulisi päättää mm. palveludirektiivin jatkosta ja maahanmuuton lisäämisestä. Pelkään pahaa, että sillä voi olla nämä tavoitteet vaarantavia vaikutuksia, jotka ovat omiaan lisäämään Euroopan taloudellisia vaikeuksia sekä heikentämään nk. sosiaalista mallia.

Vaxholmin tapausta voidaan pitää merkittävänä osoituksena siitä, miten lainsäädännössä olemassa olevia aukkoja voidaan pyrkiä kiertämään ja sitä kautta polkemaan työntekijöiden oikeuksia. Sisämarkkina- ja kilpailulainsäädäntö ei saa muodostua välineeksi kilpailuttaa työehtoja ja juoksuttaa eri maiden palkansaajia vastakkain. Eurooppa ei tarvitse työehtojen polkupolitiikkaa eikä sisämarkkina- ja kilpailulainsäädännön tule kävellä kansallisen työehtosopimusturvan ylitse. Kyseisen tapauksen mukaiset tapahtumat ovat omiaan lisäämään kansalaisten epäluuloa sekä ulkomaista työvoimaa, että koko Euroopan Unionia kohtaan.

Kaikille samassa maassa työskenteleville työntekijöille on kyettävä takaamaan tasa-arvoiset työskentelyolosuhteet. Ulkomaisen työvoiman hyväksikäyttö ja riisto on kyettävä torjumaan. Kyse on paitsi reilusta kilpailusta, myös oikeudenmukaisuudesta. Latvialainen tai puolalainen työmies tai -nainen on palkkansa ansainnut siinä missä suomalainen tai ruotsalainenkin, eikä hyviä työehtoja voida pitää kilpailua rajoittavina tekijöinä. Tapaus kuvaa ikävällä tavalla sitä, miten vaikutusvaltaiset tahot ovat valmiita purkamaan lähes kaikki lainsäädännölliset esteet pääoman tuoton kasvun tieltä. Tätä ei voida hyväksyä. Kaiken työn, myös tilapäisen, on kuuluttava kohdemaan lainsäädännön piiriin. Tämä on keskeinen haaste myös palveludirektiivistä käytävässä keskustelussa.


ps. Antton Rönnholm kirjoittaa varsin oivallisesti vasemmiston ja oikeiston välisistä eroista blogissaan otsikolla "Vasen, oikea, maailma on soikea". Kannattaa tutustua.

Malka silmässä

Poliittisissa puolueissa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa on oltu kauan huolestuneita politiikan henkilöitymisestä. Erityishuolta tästä ovat kantaneet vasemmistopuolueiden edustajat ja kannattajat, jotka usein katsovat itse edustavansa ja äänestävänsä pikemminkin liikkeitään ja aatteitaan. Tämän ohella "henkilökeskeisiä" porvareita usein paheksutaan. Kriisinhallintakeskustelun yhteydessä on kuitenkin voinut havaita, että tämä käsitys saattaa olla melkoisen hiekalle rakennettu, ja että erityisesti presidentinvaalien aikana perinteiset arvoasetelmat saattavat heittää kuperkeikan.

Sosialidemokraatit ovat perinteisesti kannattaneet presidentin valtaoikeuksien vähentämistä, kun taas oikeistopuolueilla on monarkisminsa perintönä ollut näkemys vahvasta kansakunnan johtajasta. Näin siis perinteisesti. Kuitenkin, kriisinhallintakeskustelua seuratessa, on myös SDP:n taholta esitetty korkean tason näkemyksiä presidentin keskeisestä asemasta ulkopolitiikan johtajana. Myös kansa on puhunut; Väli-Suomen sanomalehtien marras-joulukuun vaihteessa Suomen Gallupilla teettämän tutkimuksen mukaan peräti 64% kansalaisista kannattaa presidentin päätösvaltaa joukkoja koskevissa kysymyksissä. Innokkaimpia vahvan presidentin kannattajia eivät olekaan kokoomuslaiset vaan SDP:n ja Vasemmistoliiton kannattajat.

On vaikea nähdä, että puolueiden ja niiden kannattajien arvoasetelmissa olisi yhtäkkiä tapahtunut perustavanlaatuisia muutoksia. Vaikuttaakin siis siltä, että hieman liian monet, niin omassa puolueessani kuin muuallakin, eivät olekaan keskustelemassa instituutioiden välisistä suhteista, vaan muodostavat mielipiteensä sen perusteella, kuka kyseistä tehtävää hoitaa. Kokoomuslaisille Halonen on myrkkyä, jonka vuoksi heistä suurempi osa haluaa vähentää presidentin valtaoikeuksia, demarit ja vasemmistoliittolaiset sen sijaan pitävät häntä arvossa ja vastustavat moisia pyrkimyksiä. Poliittinen muisti on lyhyt, eikä itse asiasta puhuta, vaan mielipiteitä muodostetaan puolin ja toisin henkilöihin kohdistuvien ennakkoluulojen perusteella. Näin ei saisi olla, ei varsinkaan niiden kohdalla, jotka ovat perinteisesti asettuneet parlamentaarisen järjestelmän tueksi. Ei voi olla niin, että vallan keskittyminen on ongelma vain silloin, kun se keskittyy vääriin käsiin.

Prekariaatti vai paperiliitto?

Eräät kansalaisliikkeet sekä poliittisista voimista korostuneesti vihreät ovat pyrkineet –ja onnistuneetkin, tuomaan suomalaiseen yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun uuden, tilapäistä ja joustavaa työvoimaa tarkoittavan termin prekariaatti. Laajempaa prekariaatin synnyttänyttä työelämän ilmiötä kutsutaan nimellä prekarisaatio, jolla viitataan työelämän olosuhteiden huonontumiseen työsuhteiden luonteiden muuttuessa, työajan ja –paikan joustaessa ja työntekijöiden sosiaaliturvan ja palkkatason heikentyessä. Alleviivaavana periaatteena on lisääntynyt epävarmuus, pirstaleisuus ja ennustamattomuus.

Tilastot pätkätyöläisyyden määristä vaihtelevat, mutta yhteistä kaikille arvioille on pätkätyön oleellinen lisääntyminen. Suomessa tämänkaltaisen määrä- ja osa-aikaisissa työpaikoissa työskentelevien määrä kohoaa tällä hetkellä jo 300 000 työntekijään. Määrä on suhteellisesti ottaen Euroopan korkeimpia. SAK:n tietojen mukaan n. 2/3 näistä henkilöistä työskentelisi mieluummin täysipäiväisessä työssä. Myös uudet työpaikat syntyvät korostuneesti tämänkaltaisiin työsuhteisiin. Määräaikaisia ja osapäiväisiä työntekijöitä käytetään usein puskurina, josta pääsee helposti eroon, jolloin yrittäjäriskin kantajaksi jää työntekijä. Samanlaisesta ilmiöstä on kyse, kun yritykset ulkoistavat toimintojaan ja irtisanovat henkilöstöään. Käytännössä samat työntekijät kuitenkin jatkavat, tosin nyt alihankkijoina ja huonommilla työehdoilla. Kyse on ns. pakkoyrittäjyydestä.

***

Ay-liikettä on usein kritisoitu pätkätyöntekijöiden unohtamisesta. Osin tästä syystä pätkätyöläisten asiaa ajamaan on ilmestynyt erilaisia kansalaisyhteenliittymiä. Suomessa näistä huomionarvoisimpana voidaan pitää prekariaatti.org-verkostoa, joka kerää yhteen aiheen tiimoilta aktiivisia kansalaisia. Prekariaatti.org harjoittaa varsin mielenkiintoista ja paikoin hyvinkin relevanttia yhteiskuntakritiikkiä, mutta heidän keinonsa pätkätyöntekijöiden ongelmien ratkaisemiseksi eivät vakuuta. Myöskään tarkoitushakuinen vastakkainasettelu ns. perinteisen työväenliikkeen kanssa tukee korkeintaan yksittäisten henkilöiden omia poliittisen motiivin omaavia tavoitteita ja on osin myös tosiasioihin perustumatonta. Yhteiskunnassa on kritisoidun konsensuspolitiikan keinoin muutamassa vuodessa kyetty saavuttamaan merkittäviä parannuksia pätkätyöntekijöiden asemaan, toisin kuin prekariaatti.org mielellään väittää. Yksittäisten aktivistien "vastarinnan" nimissä harrastama kaupoista varastelu sekä julkisessa liikenteessä pummilla ajaminen eivät nekään ole omiaan lisäämään tavoitteiden saavuttamisen kannalta oleellista kansalaisten tukea tärkeälle asialle.

Prekariaatti.org:a kohdannut hyvän alun jälkeinen mielenkiinnon ja merkityksen kuihtuminen ei ole uutta suomalaisessa kansalaisyhteiskunnassa. Vastaava ilmiö kohtasi aikoinaan Attacia, jossa tosin nyttemmin on alkanut esiintyä rohkaisevaa kehitystä. Aktiivisena ja vahvana alkanut kansalaistoiminta väsähtää liian usein ääriliikkeiden kannattajien kaapatessa järjestöt ja ajaessa yhteistyöhakuisempaa toimintaa halunneet sivuraiteelle tai jopa savustamalla heidät kokonaan ulos. Moni kiinnostunut, jolla olisi ollut halua ja kykyä vaikuttaa muutoinkin kuin oikeaoppisuudellaan pöyhkeilemisellä sekä sopimusyhteiskunnan loppujen lopuksi varsin sisällöttömällä teoreettisella kritisoinnilla, pettyy ja jättää toiminnan sikseen. Asiallinen ja aiheellinen kritiikki on aina tervetullutta, mutta aika ajoin ei voi välttyä ajatukselta, että osa näistä kaikissa mahdollisissa kansalaisjärjestöissä pyörivistä punavihervallankumouksellisista onkin itse asiassa EVA:n palkkalistoilla toimivia soluttautujia, joiden tehtävänä on aiheuttaa mahdollisimman paljon sisäistä närää sekä edesauttaa toimintaa halvaannuttavien fraktioiden syntymistä.

Tämä ei toki tarkoita, ettei näiden kansalaisliikkeiden toimintaan tulisi pyrkiä osallistumaan, päinvastoin. Liian usein hyvät hankkeet valuvat fanaatikkojen upottamina hiekkaan. Terveen kritiikin merkitystä ei myöskään tule aliarvioida. Prekariaatti.org, kuten myös muut samankaltaiset liikkeet ovat tuoneet myös arvokasta sisältöä suomalaiseen yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun. Tämä on osaltaan vaikuttanut myös ay-liikkeen näkemyksiin ja tehostanut sen toimenpiteitä pätkätyöläisten aseman parantamiseksi. Paperiteollisuuden työtaistelu oli työntekijöiden puolelta merkittävältä osaltaan kamppailua ulkoistamisen myötä väistämättömäksi käyvää työehtojen polkemista ja työsuhteiden silppuamista vastaan. Tämän lisäksi voimaan on viime aikoina astunut useita pätkätyöläisten asemaa parantavia uudistuksia, mm. uusi työeläkelaki, joka kerryttää eläkettä kaikesta tehdystä työstä, vuokratyövoiman neljän tunnin vähimmäistyöaika, työlainsäädännön ketjuttamista vastaan tarkoitetut uudistukset sekä ansiosidonnaisen työttömyysturvan piiriin pääsyn helpottaminen. Näitä oikeansuuntaisia uudistuksia edesauttamassa on ollut kansalaisliikkeiden myötävaikutuksella aktivoitunut yhteiskunnallinen keskustelu.

Pätkätyöläisyys on ongelma järjestäytymisen kannalta, monet nuoret pätkätyöntekijät eivät liity liittoihin. Tästä on vaikea syyttää heitä itseään. Mikäli työsuhde on helposti katkaistavissa, eikä työntekijä itsekään ole sitoutunut ko. työpaikkaan, jää oma panos työpaikan kehittämiseen ja epäkohtia vastaan kamppailemiseen helposti vähemmälle. Ongelmiin onkin kyettävä tarttumaan toki pyrkimällä edesauttamaan pysyvien työsuhteiden syntymistä, mutta myös antamalla ay-jäsenyydelle entistä enemmän sisältöä sekä pyrkimällä vahvistamaan kaiken lähtökohtana toimivaa paikallista luottamusmiesjärjestelmää ja järjestäytymiseen kannustavaa kulttuuria. On paradoksaalista, että juuri ne henkilöt, jotka eniten tarvitsevat ammattiliiton tukea, ovat heikommin järjestäytyneitä. Tässä on myös liitoilla peiliin katsomisen paikka. Myös paikallistason yläpuolella tapahtuvan toiminnan on kehityttävä, liittojen kanneoikeus on esimerkki tämänkaltaisista järjestelyistä. On ollut ilo huomata myös vihreän liikkeen aktivoituneen tässä nimenomaisessa kysymyksessä.

***

Monet ovat olleet sitä mieltä, että prekarisaatio ja prekariaatti ovat tulleet jäädäkseen ja jotkut pitävät sitä jopa tervetulleena ilmiönä sen mahdollisesti edesauttaessa muutoksia sosiaaliturvaan ja hyvinvointivaltion rakenteisiin. Vaikka ymmärrän monia perustulon kannattajien näkemyksiä, en ole aivan yhtä vakuuttunut sen paremmin prekarisaation lopullisuudesta kuin perustuloon perustuvan sosiaaliturvajärjestelmän toivottavuudestakaan. Tavoitteena tulee edelleen olla täystyöllisyyden yhteiskunta, jossa osa-aikatyön tulee perustua vapaaehtoisuuteen ja yksilön omaan toiveeseen. On toki totta, että rakennemuutoksen edelleen nopeutuessa työkyvyltään heikompi osa työvoimasta saattaa jäädä kokonaan vaille työtä, mikäli heidän osallistumisensa työmarkkinoille on ainoastaan kokopäivätyön varassa. Tämänkaltaista osa-aikatyötä tulee myös sosiaaliturvan kyetä tukemaan. Samaten mm. Vahtikoira-blogissa käsitellyt, kestämättömiä tilanteita aiheuttavat kannustinloukut tulee kyetä välttämään mm. sosiaaliturvaa joustavoittamalla. Laaja-alaisena ilmiönä pätkätyöläisyys tulee kuitenkin todennäköisesti vähenemään jo yksin huoltosuhteen heikkenemisen myötä keskeisille aloille iskevän työvoimapulan vuoksi. Tämän lisäksi sosiaaliturvan tulee jatkossakin perustua työhön kannustavaan tarveharkintaan sekä ansiosidonnaisuuteen sen ollessa sekä rakenteellisesti ja taloudellisesti järkevää että työllisyystilanteen parantuessa myös inhimilliseltä kannalta mahdollista. Tätä mallia tukevat myös kansainväliset vertailut, jotka toistuvasti osoittavat pohjoismaisen mallin vähentävän tehokkaimmin köyhyyttä.

Tällä hetkellä pahin pätkätyöllistäjä on julkinen sektori, vaikka määräaikaisuuksia onkin viime aikoina pyritty vähentämään. Tulevaisuudessa valtio ja kunnat joutuvat entistä tiukemmalle saadakseen käyttöönsä tarvitsemaansa työvoimaa. Sairaanhoitajia vuotaa jo nyt mm. Norjaan. Monesti maastamuuttoa aiheuttaa ennen kaikkea työpaikan epävarmuus ja määräaikaisuus, ei niinkään palkka, jossa toki siinäkin olisi korjaamista. Vanhemmuuden kustannusten jakamista koskevassa keskustelussa on tullut selkeästi esiin myös pätkätyöläisyyden syntyvyyttä ja kotimaista kysyntää heikentävä vaikutus. Näistä syistä onkin oletettavaa, että julkisen sektorin määräaikaisia työsuhteita suosiva politiikka käy ennen pitkää mahdottomaksi. Myös erilaisilla täsmätoimilla voidaan vaikuttaa. Esimerkiksi opintososiaalisia etuuksia kehittämällä kyettäisiin entistä useampi opiskelija ohjaamaan päätoimisesti opintojensa pariin. Tämä vähentäisi joustavan työvoiman määrää erityisesti palvelualoilla, vaikuttaisi osaltaan työehtojen paranemiseen ja auttaisi tällä hetkellä vaikeasti työllistyviä ihmisiä löytämään töitä näiltä aloilta.

Otsikossa esitettyyn kysymykseen; prekariaatti vai paperiliitto, vastaisin "molemmat". Siinä, missä institutionalisoitunut ay-liike on jossain määrin menettänyt paikallista toimintavalmiuttaan, kykenee kansalaisverkosto toimimaan tehokkaasti epäkohtien nostamiseksi keskusteluun. Liittojen tiedotteita ei varsinkaan nuorten keskuudessa juuri lueta, mutta liikkeiden järjestämillä tempauksilla ja kampanjoilla kyetään herättämään huomiota ja aktivoimaan ihmisiä. Kun karnevaali päättyy, on liitoilla puolestaan käytettävissään tarvittavaa voimaa, asiantuntemusta ja kontakteja, joiden avulla asioita kyetään aidosti edistämään. Juuri tähän tavoitteeseen, asioiden konkreettiseen edistämiseen, toivoisin yhä useamman kansalaisaktivistin suhtautuvan entistä vakavammin, sillä sopimus- ja yhteistoiminnalla on kyetty vaikuttamaan merkittävästi ihmisten hyvinvoinnin kasvattamiseen. Näiden järjestelmien lähtökohtainen torjuminen ja yhteiskunnallisen konfliktin vaatimus eivät johda hyviin tuloksiin. Mitä tulee korporatististen rakenteiden ja niiden demokraattisuuden kritiikkiin, lienee aiheellista muistuttaa monien kansalaisjärjestöjen ja ay-liikkeen painivan jäsenmäärissään, kuten myös sisäisen demokratian käytännöissään aivan eri sarjoissa.

Kaiken kaikkiaan työväenliike sekä kansalaisjärjestöt ovat lopultakin enemmän keskenään samaa kuin eri mieltä. Tavoitteiden saavuttamiseksi ay-liikkeen ja poliittisen vasemmiston tulisi entistä enemmän hakeutua yhteistyöhön työelämän kysymyksistä ja globalisaatiosta kiinnostuneiden kansalaisliikkeiden kanssa, kuten myös päinvastoin. Liian monen kriittisen kansalaisaktiivin harjoittama elitismi ja halveksunta päivänpoliittisia toimijoita sekä ay-liikettä kohtaan ei hyödytä ketään, kaikkein vähiten heikossa työmarkkina-asemassa olevaa työtöntä tai pätkätyöntekijää. Olisikin miellyttävää nähdä asiaansa sitoutuneita aktivisteja entistä enemmän myös puolueiden riveissä ja ay-aktiiveina, muuttamassa näiden yhteisöjen linjaa entistä enemmän toivomansa näköiseksi sekä osallistumaan sellaiseen rakenteelliseen keskusteluun, johon harva ns. yhden asian liike kykenee. Nämä kaksi toiminnan tasoa, puoluepoliittinen ja kansalaisjärjestöllinen, eivät millään muotoa sulje toisiaan pois. Sama yhteistyön vaade koskee ns. perinteisen työväenliikkeen silmäätekeviä. Kansalaisliikkeet tulee nähdä entistä enemmän potentiaalisina kumppaneina sekä uusien avausten tuojina eikä vain rähjääjinä ja veneenkeikuttajina. On muistettava, että renkaiden ilmestyminen seisovaan veteen on ennen kaikkea merkki elävästä ja toimivasta yhteiskunnasta, ei päinvastoin.

Eurooppaa rahoittamassa

EU on vaikeuksissa paitsi perustuslain kaatumisen ja sen luoman poliittisen suunnan puutteen vuoksi, myös rahoituskehysten jumiutumisen takia. Puheenjohtajamaa Iso-Britannia julkaisi oman esityksensä pari päivää sitten. Kyseisessä ehdotuksessa kuluja leikataan edellisestä, Luxemburgin puheenjohtajuuskaudellaan esittelemästä mallista. Britit ehdottavat kaikkiaan 24 miljardin euron leikkauksia, jotka kohdistuvat pääosin uusiin jäsenmaihin ja niiden saamiin tukiin. Myös Suomi kuuluu menettäjiin. Britannian oma jäsenmaksuosuus sen sijaan -yllätys, yllätys- pienenisi entisestään.

Brittien budjettikehysehdotusta ei voida pitää erityisen solidaarisena uusia jäsenmaita kohtaan ja se myös osoittaa jälleen sen, miten monet jäsenmaat eivät onnistu näkemään Unionia osiensa summaa suurempana, vaan ovat mukana lähinnä kahmiakseen etuja itselleen. On myös oletettavaa, että britit pyrkivät kahdenvälisillä neuvotteluilla -ja niihin väistämättä liittyvillä lehmänkaupoilla- hankkimaan riittävän kannatuksen budjettinäkemykselleen. Tätäkään, toki normaaliin päiväjärjestykseen kuuluvaa toimintatapaa ei voida pitää erityisen monenkeskisenä ja yhteiseen hyvään pyrkivänä. Budjetin leikkaaminen on omalta osaltaan merkittävä osoitus siitä, ettei EU:lle olla valmiita antamaan kunnianhimoisten tavoitteiden mukaisia resursseja. Komission puheenjohtaja Barroso arvostelikin ehdotusta "mini-Euroopalle sopivana".

Suomi on vaikeassa tilanteessa. Ehdotus on meikäläisittäin edellistä, Luxemburgin kauden ehdotusta huonompi. Paineet sen hyväksymiseksi ovat kuitenkin korkeat, siitä huolimatta, että esitys sai osakseen huomattavaa kritiikkiä eri puolilta heti julkistamisensa jälkeen. Rahoituskehysten puutteessa EU:n rahoitusta vaativien hankkeiden valmistelu seisoo, johtaen aikanaan lainsäädäntö- ym. työn ruuhkautumiseen ja viivästymiseen. Tämä painaa vaakakupissa, kun asiasta keskustellaan. Uusille jäsenmaille on myös tärkeää taata rahavirtojen mahdollisimman häiriötön jatkuminen, yksi syy lisää pyrkiä mahdollisimman nopeaan ratkaisuun.

On toki myös täysin mahdollista, että rahoituskehyksistä ei synny sopua brittien puheenjohtajuuskauden aikana. Tämä tarkoittaa vastuun siirtymistä Itävallalle ja mikäli senkään aikana ei sopua synny, Suomen puheenjohtajuuskaudelle. Näin voi käydä, sillä kovin usein EU-päätöksenteossa päätökset syntyvät ase ohimolla, vasta silloin, kun on aivan pakko.

Itsenäisyyspäivä

Itsenäisyyspäivän vietossa minua on harva se vuosi ihmetyttänyt eräs asia, nimittäin juhlamenojen kaavoihin kangistuneisuus. Itsenäisyyspäivään kuuluu Helsingin Sanomien (tai minkä tahansa maakuntalehden) kannessa isänmaallisin värein komeileva kaupallinen mainos, alkuiltapäivän dokumentit "elämästä silloin ennen", kun nuorisokin osasi vielä hiihtää sekä "kansa taisteli -miehet kertovat" -ohjelmakokonaisuus, joiden jälkeen onkin sitten aika siirtyä paraatin kautta Linnan juhlia ja mekkoja jännittämään.

Televisio ja muu media vastaa luonnollisesti kysyntään ja oheinen ohjelmavirta on ennustettavuudessaan keskeinen osa yhteistä kansallista kokemustamme liittyen itsenäisyyspäivän viettoon. Vertailukohtana voidaan pitää vaikkapa joulurauhan julistusta. Olen kuitenkin usein pohtinut, eikö tässä maassa kuitenkaan ole vuoden 1945 jälkeen tapahtunut mitään, mistä meillä olisi yhtä lailla oikeus olla ylpeä? Tätä kysymystä ei pidä ymmärtää vastalauseena rintamaveteraanien keskeiselle roolille itsenäisyyspäivän vieton juhlallisuuksissa. Sotiemme veteraaneille kuuluu toki kaikkein suurin kunnia, ilman heidän valtavia henkilökohtaisia uhrauksiaan emme voisi elää vapaassa ja itsenäisessä Suomessa. Tämä ansaitsee kaiken annettavissa olevan tunnustuksen. Kaipaisin kuitenkin vivahteikkaampaa ja moni-ilmeisempää itsenäisyyspäivän viettoa.

Suomi on monella tapaa esimerkillinen valtio. Olemme olleet yhtä lailla vahvat ja kunniakkaat rauhan töissä kuin sotatantereilla. Pieni maamme on kyennyt muutamassa vuosikymmenessä nousemaan agraariyhteiskunnasta maailman edistyneimpien, tasa-arvoisimpien ja pisimmälle kehittyneiden valtioiden joukkoon. Olemme valinneet itsellemme naispresidentin, toimineet kokoamme merkittävämpänä sillanrakentajana kansainvälisen yhteistyön kentillä sekä eläneet kuusikymmentä rauhan vuotta. Tänä päivänä voimme olla aiheellisesti ylpeitä paitsi veteraaniemme perinnöksi jättämästä periksiantamattomuudesta ja "kaveria ei jätetä"-asenteesta, jota kaipaisi näkevänsä entistä enemmän myös nyky-yhteiskunnassa, myös toimivasta hyvinvointiyhteiskunnastamme, koulutusjärjestelmästämme sekä kielitaitoisesta ja kansainvälistymisen haasteisiin valmiista nuorisostamme. Nämä ylpeyden aiheet eivät määrity vastarintaan ketään tai mitään vastaan, vaan ovat ihmisen ja edistyksen puolella pimeyttä ja tietämättömyyttä vastaan.

Lainaan loppuun muutaman virkkeen toveri Antton Rönnholmin SDP:n viime puoluevaltuustossa pitämästä puheesta, jossa käsiteltiin muutamia niistä asioista, joita itsekin pidän tärkeinä ja josta olen kotimaassani ylpeä.

Me arvostamme vapautta. Vapaudella on toki paljon syvempiäkin filosofisia ulottuvuuksia, mutta käytännössä vapaus meille on sitä, että voimme tehdä aitoja valintoja elämässämme; voimme valita mitä opiskelemme, harrastamme ja mihin tai keihin uskomme. Tämä ei ole itsestään selvää kaikkialla maailmassa. Tarja Halonen on omalla esimerkillään osoittanut, että suomalaisessa yhteiskunnassa Kallion tytöstä voi tulla erinomainen juristi, ulkopolitiikan vahva osaaja ja ensimmäinen naispuolinen Tasavallan Presidentti. Tarja Halonen on toiminut koko uransa sen puolesta, että meillä olisi vapaus valita ja mahdollisuus kouluttautua – taustaamme katsomatta – haluamaamme ammattiin.

Muistan kun Tarja Halonen valittiin ensimmäiselle kaudelleen presidenttinä. En osaa pukea sanoiksi sitä mitä suomalaisen yhteiskunnan asenneilmapiirissä on konkreettisesti tapahtunut sen jälkeen, mutta jälki puhuu puolestaan. Suomi on nyt avoimempi ja suvaitsevaisempi kuin koskaan aikaisemmin.

Hyvää itsenäisyyspäivää.

Velat anteeksi

Kehitysmaiden velkaongelma on YK:n vuosituhattavoitteiden tarkasteluvuonna noussut poliittisen keskustelun keskiöön. Vaikka vuosituhattavoitteiden tarkastelu New Yorkissa ei ollutkaan erityisen rohkaisevaa, on velkaongelman helpottamiseksi kyetty käynnistämään myös konkreettisia toimenpiteitä. Näkyvimpänä näistä voidaan pitää G8-maiden kokouksessaan kesäkuussa käynnistämää aloitetta kehitysavun nostamisesta ja 18 köyhimmän maan velkataakan helpottamisesta.

Kehitysmaat maksavat tällä hetkellä n. 8 kertaa enemmän velanhoitokuluja kuin saavat kehitysapua. Käynnissä on massiivinen resurssien ja varojen siirto köyhistä kehitysmaista rikkaisiin teollisuusmaihin. Paitsi että tämä on moraalisesti äärimmäisen arveluttavaa, on se tarkoittanut heikkeneviä elinolosuhteita ja kehitysmaiden poliittista riippuvuutta velkojamaista ja –tahoista. Tämä on sekä kaventanut demokratian toimintamahdollisuuksia, että kyseenalaistanut sen oikeutuksen, inhimillisistä kärsimyksistä puhumattakaan.

Velkakriisi puhkesi 1980-luvun alussa, mutta sen syyt ovat kauempana, aina siirtomaa-ajoissa asti. Vietnamin sota johti dollarin arvon laskuun, joka kansainvälisessä öljykaupassa tarkoitti öljyntuottajamaiden tulojen laskua. Näiden päätös öljyn hinnan nostosta vuonna 1973 johti öljykriisiin. Tuottajamaiden tulojen kasvu johti lisääntyviin talletuksiin, joka taas loi ongelman länsimaisille pankeille. Korkotaso laski lisääntyvien talletusten myötä ja pankit etsivät uusia markkinoita, joille lainanantopainetta voitaisiin purkaa. Tällaiseksi markkinaksi ilmestyivät kehitysmaat. Kaikki olisi voinut sujua hyvin, ellei öljyn hinta olisi jäänyt entistä korkeammalle tasolle ja ellei samaan aikaan kehitysmaiden vientituotteiden arvo olisi alkanut laskea. Kaupallisten korkojen ja dollarin arvon noustessa velkaloukku oli valmis. Kehitysmaat joutuivat lainaamaan entistä enemmän yhä epäedullisemmin ehdoin vain selviytyäkseen korkomenoista.

Velkataakan kasvaessa suhteettomaksi se alkaa haitata taloudellisen kehityksen mahdollisuuksia. Korkomenoihin käytettävät resurssit ovat poissa julkisten palveluiden, infrastruktuurin tai sosiaaliturvan kehittämisestä. Tämä on johtanut laajamittaiseen köyhtymiseen, yhteiskuntien sisäiseen hajoamiseen, HIV/AIDS-epidemian leviämiseen sekä sosiaaliseen turvattomuuteen ja väkivaltaan. Julkiset investoinnit jäävät pienemmiksi kuin on tarpeen. Monet Afrikan valtiot kuten Mosambik ja Sambia, käyttävät velkalyhennyksiinsä ja korkomaksuihin enemmän varoja kuin koulutukseen ja terveydenhuoltoon. Näiden maiden on erittäin vaikea saada lainarahoitusta perusteltuihinkaan projekteihin niiden riskitason ollessa erittäin korkea. Investointien tarpeessaan ne joutuvatkin houkuttelemaan ulkomaista pääomaa maahan mm. verovapautuksin. Tästä johtuen verotuloja sekä sitä kautta pääoman kasautumista näihin maihin ei synny.

Erityisesti Afrikan valtioita vaivaa siirtomaavallan ajalta peräisin oleva yksipuolinen ja raaka-ainetuotantoon perustuva tuotantorakenne. Tätä velkaongelma on entisestään pahentanut. Veloistaan selviytyäkseen köyhät maat joutuvat keskittymään ulkomaanviennin vahvistamiseen. Tämä heikentää ruokaturvaa (nälänhädästä kärsivät maat ovat samaan aikaan suuria elintarvikkeiden viejiä) ja on johtanut maaomistuksen keskittymiseen. Pääomatilanteen heikkous estää teollisuuden kehittymisen, joka on tarkoittanut kehitysmaiden jäämistä alkutuottajamaiksi. Kasvanut tuotanto ja kehitysmaiden keskinäinen kilpailu painaa vientituotteiden hinnat alas, joka on puolestaan tarkoittanut nopean tuotannon laajentamisen seurauksena yhä suurempaa ympäristökuormitusta.

Kehitysmaiden velka on paitsi taloudellinen, jopa korostuneemmin poliittinen ongelma. Velkajärjestelyjen perusteella kehitysmaat ovat joutuneet hyväksymään kansainvälisten rahoituslaitosten sekä tiettyjen länsimaiden sanelemat yhteiskuntapoliittiset ratkaisut mm. rakennesopeutusohjelmien myötä. Tämä on ollut liian usein paitsi yhteiskunnallisesti tuhoisaa, myös suora loukkaus näiden maiden kansallista itsemääräämisoikeutta vastaan. Velkakriisin poliittisuus näkyy myös siinä, että sotilaallisesti tai taloudellisesti tärkeiden liittolaisten velkoja on mitätöity halukkaammin kuin vähempimerkityksisten maiden. Hyvinä esimerkkeinä tämänkaltaisesta toiminnasta käyvät mm. Egypti ja Irak.

G8-maiden kokouksessaan esittämä aloite on puutteellisuudestaan huolimatta monin tavoin merkittävä askel. Rohkeampia ja pitemmälle meneviä toimia kuitenkin tarvitaan. Velkahelpotukset tai velkojen täydellinen anteeksianto voisivat antaa paitsi elämisen ja kehityksen edellytyksiä köyhille maille ja niiden kansalaisille, myös merkittävän piristysruiskeen maailmantaloudelle. Velkojen anteeksianto tarkoittaisi lisääntyviä investointeja kehitysmaissa, kasvavia markkinoita kansallisen kulutuskysynnän elpyessä sekä pitemmällä aikavälillä osaamispääoman kasvua.

On luonnollisesti utopiaa kuvitella, että yksin velkojen anteeksianto tai kehitysmaiden julistaminen maksukyvyttömiksi yksin ratkaisisi köyhyysongelman. Sillä olisi kuitenkin huomattavaa merkitystä sekä taloudellisessa että poliittisessa mielessä. Poliittista tahtoa vaikuttaisi olevan enemmän kuin pitkään aikaan, tästä viestivät G8:n lisäksi Tony Blairin asettama Afrikka-komissio, Tarja Halosen puheenjohtama ILO:n globalisaation sosiaalista ulottuvuutta käsittelevä maailmankomissio sekä Helsinki-prosessi. Nyt on aika siirtyä konkreettisiin poliittisiin toimenpiteisiin.