Liettua

Joulunaika vierähti vaimoni kotimaassa Liettuassa vieraillessa. Liettualla on takanaan kunniakas historia, 1400-luvulla Liettuan suuriruhtinaskunta ulottui aina Mustalle merelle asti, jonka jälkeen maa muodosti unionin Puolan kanssa. Venäjä liitti nykyisen Liettuan alueisiinsa 1700-luvun lopulla. Liettua itsenäistyi uudelleen vuonna 1918 ja kehittyi sotien välisenä aikana nopeasti ollen yksi Euroopan vauraimpia valtioita.

Toinen maailmansota ja sen jälkeiset vuodet tarkoittivat Liettualle inhimillisesti ja taloudellisesti raskasta neuvostomiehitystä. Joidenkin arvioiden mukaan Liettua menetti vainoissa ja karkoituksissa jopa kolmanneksen väestöstään. Osa heistä pääsi toki myöhemmin palaamaan koteihinsa. Erityisen kipeästi neuvostoterrori koski koulutettuun väestönosaan. Vastaavankaltaista venäläistämistä kuin Viro ja Latvia ei Liettua kuitenkaan kokenut, venäläisten määrä väestöstä ei korkeimmillaankaan ylittänyt 10%:a. Liettua vapautui miehittäjävallasta 1990-luvun alussa, ollen ensimmäinen entisen Neuvostoliiton osavaltio, joka julistautui itsenäiseksi.

Viisitoista vapauden vuotta ovat olleet valtaisan muutoksen aikaa. Poliittinen tilanne on kehittynyt Baltian maille tyypillisen epävakaasti, poikkeuksena lähinnä se, että Liettuassa on koko itsenäisyyden ajan vaikuttanut korostuneesti pääministeri Algirdas Brazauskasiin henkilöitynyt vahva sosialidemokraattinen puolue. Tällä ei tosin ole ollut huomattavaa merkitystä harjoitetun politiikan kannalta, vaan Liettua on seurannut samaa ääriliberaalia talouslinjaa kuin pohjoisemmat naapurinsakin. Tähän kuuluvat tasaveron, joka on Liettuassa 30%:n luokkaa, lisäksi valtion menojen karsiminen sekä laajat yksityistämisohjelmat. Brazauskasia itseään on luonnehdittu entisen Neuvostoliiton taitavimmaksi poliittiseksi selviytyjäksi, joka toimi ennen itsenäisyyttä Liettuan kommunistipuolueen johdossa.

Korruptio on liettualaista yhteiskuntaa ja politiikkaa laajalti leimaava tekijä, joka ulottuu kabineteista lääkärin vastaanotolle. Aiemmin tänä vuonna Liettuan poliittisen kentän uuden, erittäin menestyksekkään tulokkaan, populistisen Darbo Partijan eli "työn puolueen" kiistelty johtaja, miljonääri Viktor Uspaskich joutui eroamaan talousministerin paikalta korruptioskandaalin vuoksi. Viime aikoina epäilyjä on esitetty myös pääministeri Brazauskasia ja erityisesti hänen vaimoaan kohtaan liittyen heidän yhteyksiinsä venäläiseen öljy-yhtiö Lukoiliin, joka tavoittelee määräävää osuutta myynnissä olevassa Liettuan menestyksekkäässä öljy-yhtiössä, Mazeikiu Naftassa. Myös maan edellinen presidentti Rolandas Paksas joutui eroamaan häneen kohdistuneiden maanpetosepäilyjen vuoksi. Näihin syytteisiin hänet tosin todettiin syyttömäksi. Kaikkiaan Liettuan politiikasta alkavat loppua puhtaat nimet. Tämä näkyy myös kansalaisten syvänä epäluottamuksena johtajiaan ja koko poliittista järjestelmää kohtaan. Osasyynä tähän on todennäköisesti myös maan lehdistön sanalla sanoen surkea tila. Maan päälehti, Helsingin Sanomiin verrattavissa oleva Lietuvos Rytas (Liettuan Aamu) muistuttaa skandaalihakuisuudessaan valitettavan paljon lähinnä brittiläistä Sunia, toinen merkittävä sanomalehti Respublika puolestaan keräsi jopa kansainvälistä huomiota hyökkäämällä rajusti lahjoittaja George Sorosia vastaan pitäen hänen toimintaansa osana juutalaista salaliittoa maailman hallitsemiseksi.

Myös arkipäivän elämä on muuttunut huimasti. Liettuaa on syystä kutsuttu "Baltian tiikeriksi". Ääriliberaali talouslinja on tuottanut merkittävää taloudellista kasvua ja näyttäytyy paitsi kaikkialla käynnistyvinä kunnianhimoisina ostoskeskusten ja pilvenpiirtäjien rakennushankkeina sekä kansainvälistyvän eliitin ostovoiman rajuna kasvuna, myös monenlaisina kasvukipuina. Näistä mainittavimpia ovat näkyvän epätasa-arvon räikeä lisääntyminen sekä monenlaiset sosiaaliset ongelmat. Liberaalin talouspolitiikan aikaansaama julkisen sektorin palkkatason suhteellinen heikkous on ollut osaltaan luomassa myös uudenlaista ongelmaa, räjähdysmäisesti kasvavaa maastamuuttoa, jonka vuoksi Liettuan väestö vähenee tällä hetkellä EU:n nopeinta tahtia. Liettuan tilastokeskuksen arvioiden mukaan EU-jäsenyyden toteuduttua 3% maan väestöstä on siirtynyt töihin ulkomaille, ilmiö, joka on samalla onnistunut vähentämään työttömyyttä, mutta joka johtaa ongelmiin julkisen sektorin rahoituksen kannalta, jos muutto jää pysyväksi. Liettua kohtaa samat ikääntymisen ongelmat kuin muutkin eurooppalaiset valtiot ja lähtijät ovat useimmiten nuoria ja koulutettuja.

Haasteista ja ongelmista huolimatta tavalliset liettualaiset tuntuvat uskovan tulevaan. EU-jäsenyys sekä ennen kaikkea jäsenyys NATO:ssa nauttivat maassa laajaa kannatusta ja niiden tuomaa poliittista suojaa arvostetaan korkealle. Maa on kansainvälistynyt ja avautunut ja liettualaisten edelleen varsin konservatiivinen arvomaailma alkanut saada uusia vaikutteita. Mikäli taloudellisen menestyksen mukanaan tuomaa vaurautta kyetään yhä paremmin saattamaan koko kansan ulottuville ja Liettua kykenee löytämään omat vahvuusalueensa kiristyvässä kansainvälisessä kilpailutilanteessa (jo nyt osa maahan 90-luvun alkupuolella siirtyneistä yrityksistä tähyää Valko-Venäjälle, Ukrainaan tai Aasiaan), voi sijainniltaan hyvälle maalle ennustaa valoisaa tulevaisuutta. Suosittelen kaikille suomalaisille piipahtamista Liettuassa, eikä vierailua kannata jättää vain Itä-Euroopan suurimman vanhan kaupungin omaavaan Vilnaan. Tutustumisen arvoisia kohteita ovat myös Kaunas, Klaipeda, luonnonkaunis Kuurin kynnäs, Neuvostoliiton ykkösmatkakohteisiin kuulunut Palanga sekä Siauliain lähellä sijaitseva Kryziu Kalnas eli ristimäki.

Eurooppalainen pajatso

Vietettyäni joulun enemmän tai vähemmän sähköpostin ulottumattomissa on jälleen mukava kirjoitella blogiin. Ohessa linkki allekirjoittaneen vieraskynään "Eurooppalainen pajatso" Eero Heinäluoman verkkosivuilla. Kirjoituksen aiheena EU:n rahoituskehykset sekä eurooppalaisen yhteistyön tila.

Toive paremmasta

Ihmisten enemmistö matkustaa välikannella
matkustaa kolmannessa luokassa,
jalkaisin kulkee maanteitä ihmisten enemmistö

Ihmisten enemmistö menee töihin kahdeksanvuotiaana
naimisiin kaksikymmenvuotiaana
ja neljäkymmenvuotiaana kuolee ihmisten enemmistö

Lukuun ottamatta ihmisten enemmistöä leipää riittää kaikille
ja riisiä
ja sokeria
ja kangasta
ja voita

Kaikkea tätä riittää kaikille
paitsi ihmisten enemmistölle

Ihmisten enemmistölle ei löydy maailmassa suojaa
ei lyhtyä tielle
ei ruutua ikkunaan
vain toivoa on annettu ihmisten enemmistölle
ilman toivoa se ei voi elää.

Joulunaikaiset, tai ainakin aatonjälkeiset päivät ovat hyvää aikaa pohtimiselle, ajattelemiselle ja lukemiselle, myös oheisen Nazim Hikmetin runon hengessä. Vuosi sitten joulunvieton katkaisivat järkyttävät uutiset Indonesiasta ja Thaimaasta. Tsunami pyyhkäisi kuolemaan satojatuhansia ihmisiä, joukossa myös lukuisia suomalaisia. Uusimpien arvioiden mukaan katastrofissa sai surmansa yli 400 000 ihmistä, tehden siitä erään maailmanhistorian pahimmista luonnononnettomuuksista.

Tsunamikatastrofin yhteydessä tv-ruutumme täytti hetkeksi kolmannen maailman ahdinko, joka myös herätti ihmisten auttamishalun. Mutta olisivatko kameramme olleet paikalla, jos aalto olisi säästänyt länsimaalaisten turistien suosimat hotellit? Olisimmeko avanneet lompakkomme, mikäli emme olisi kuulleet suomalaisia silminnäkijälausuntoja? Pysähdyimmekö hetkeksikään ajattelemaan, että joillekin ihmisille elämä on selviytymistä, lähimmäistensä ja rakkaittensa puolesta pelkäämistä, puutetta, kurjuutta ja nälkää päivästä toiseen, ei vain jättiläisaallon iskiessä?

Emme välttämättä. Olemme kuulleet uutisia myös Pakistanin maanjäristyksestä, Darfurin kriisistä, Tsadin, Nigerin ja muiden maiden nälänhädästä. Ne eivät, tuhoisuudestaan huolimatta, ole saaneet osakseen sellaista kansainvälistä huomiota, riittävästä avusta puhumattakaan kuin Indonesian ja Thaimaan tapaninpäivän katastrofi. Tsunamiturman hirvittävyyden keskeltä olisi voinut versoa jotain hyvääkin; vahvistunut käsitys yhteisestä maailmasta ja siitä valtavasta epätasa-arvosta, joka maailman ihmisten kesken vallitsee. Mikäli näin oli, olisi sen toivonut ilmentävän itseään myös käytännössä. YK:n vuosituhattavoitteita käsitellyt huippukokous päättyi pettymykseen, kotimaassa kuulemme syytöksiä "maailmanparantamisesta" ja "kansallisen edun unohtamisesta globalisaatiohörhöilyn kustannuksella" mm. presidenttikysymyksestä keskustellessa. Ei ole mennyt perille.

Joulun sanoma on, ainakin perinteisesti, ollut toivon sanoma. Kenelle tämä sanoma on kristillinen, kenelle maallinen, sillä ei ole niinkään merkitystä. Minulle se on toivoa siitä, että ehkä tulevana vuonna kaikki on jälleen hieman paremmin, että olen, ja olemme jälleen hieman viisastuneet, kasvaneet muutenkin kuin ympärysmitaltamme ja ehkä herkempiä aistimaan maailmaa ympärillämme. Kuten Hikmet toteaa, ilman toivoa emme voi elää. Ehkä jo seuraavana jouluna olemme, niin kukin itse kuin kaikki yhdessä, askeleen lähempänä reilua ja tasa-arvoista maailmaa. Onnellista joulua!

Kohti taivaita

Suomesta ovat toistaiseksi puuttuneet kunnolliset tornitalot, pilvenpiirtäjistä puhumattakaan. Vasta nyt pääkaupunkiseudulla on alettu herätä maailmalla kovassa huudossa olevaan korkeiden talojen rakentamiseen. On olemassa suuri määrä perusteluita, miksi tämä on sekä taloudellisesti, ekologisesti että kulttuurisesti järkevää.

Jokin aika sitten, tai tarkalleen sanottuna 11.9.2001 terrori-iskujen jälkeen, todettiin ympäri maailman korkeiden maamerkkien ajan olevan ohi niiden sisältäessä huomattavia turvallisuus- ym. riskejä. Muutamaa vuotta myöhemmin olemme kuitenkin voineet huomata pilvenpiirtäjärakentamisen lisääntyneen räjähdysmäisesti ympäri maailman. Osaltaan tämä on toki johtunut myös maan hinnan nopeasta noususta sekä monien maiden halusta esitellä teknistä ja taloudellista osaamistaan myös laajojen rakennusprojektien avulla. Suurin rakenteilla oleva pilvenpiirtäjä, Burj Dubai, valmistuu muutaman vuoden kuluttua Dubaihin Arabiemiraatteihin. Rakennuksesta tulee kaikkiaan 705 metrin korkuinen ja siinä on 160 kerrosta. Tämä vastaa neljää Näsinneulaa. Tuhoutuneiden WTC-tornien tilalle rakennettava uusi rakennus siirtänee aikoinaan tämänkin ennätyksen historiaan.

Suomessa kilometriä ei ole tarpeen tavoitella, ja muutamia ulkomaisia visioita tarkastellessa on todella vaikea välttyä stalinistiselta vaikutelmalta. Lisääntyvää tornitalorakentamista voidaan kuitenkin monesta syystä suosia erityisesti Helsingissä. Ensinnäkin rakentamisen tehokkuus ja taloudellisuus. Erityisesti Keski-Pasila on esimerkki alueesta, jonka rakentaminen matalasti ei ole juuri millään tavalla järkevää. Hyvien joukkoliikenneyhteyksien varrelle, lähelle keskustaa, jossa monet haluavat asua, on syytä rakentaa tehokkaasti. Maan hinta on kohonnut Helsingissäkin korkealle, korkeilla rakennuksilla voidaan hakea myös parempaa kannattavuutta.

Maamerkin tapaisilla rakennuksilla kyetään luomaan alueelle ja kaupungille identiteettiä ja imagoa. Suomi on täynnä matalia betonilähiöitä, jotka eivät eroa toisistaan millään tavalla ja kuva niistä on ottamispaikastaan riippumatta kuva Lahdesta sateessa. Ihmisille on myös kaavoituksen avulla luotava paikkoja, joihin he voivat identifioitua ja jotka ovat jollain tavalla persoonallisia. Näillä torjutaan juurettomuutta. Tornitalot ovat yksi esimerkki tälläisesta persoonallisesta rakentamisesta. Mm. Ruotsin Turning Torso on alun kritiikin jälkeen muodostunut kasvavan ja kehittyvän Öresundin talousalueen nousun symboliksi ja jota arkkitehtuurin ystävät ympäri maailman tulevat ihastelemaan.

Korkeaa rakentamista ovat usein olleet vastustamassa erityisesti ympäristön puolestapuhujina esiintyvät poliittiset voimat. Tätä on hyvin vaikea ymmärtää. Jos rakennetaan korkeammin ja tiiviisti, säästyy maapinta-alaa, puhumattakaan siitä, että tällaisiin kohteisiin on järkevää ja edullista keskittää myös julkiset ja kaupalliset palvelut sekä rakentaa toimivat ja kannattavat joukkoliikenneyhteydet. Energiaa säästyy, pakokaasut vähenevät eikä puita tarvitse kaataa vastaavaa määrää kuin laajoille alueille levittyvien omakotitalomattojen alta.

Joka paikkaan tornit eivät luonnollisesti sovi eikä niitä ole tarpeen pystytellä joka kylään. Suomalaisen kaupunkisuunnittelun suuri kummallisuus onkin kauan ollut se, että maan ainoasta kaupungista on kaikin voimin pyritty rakentamaan maalaiskylää, kun maalaiskylistä on puolestaan pyritty tekemään kaupunkeja lentokenttämäisine pääkatuineen ja elementtikerrostaloineen. Tuloksena on ollut hirvittävää jälkeä, kun tilannetta vertaa vaikkapa keskieurooppalaisiin kirkonkyliin. Toisin sanoen tornit pysyköön yksittäisinä maamerkkeinä tai sitten omina alueinaan. Tärkeää on kuitenkin myös niitä rakennettaessa muistaa omistusmuotojen kirjavuuden ja sosiaalisen sekoittumisen tavoitteet.

Suuren koalition Saksa

Kirjoittelin syyskuussa Saksan vaaleista ja mahdollisista hallitusvaihtoehdoista. Tuona ajankohtana ns. suuri koalitio näytti varsin epätodennäköiseltä vaihtoehdolta. Ennustaminen, erityisesti tulevaisuuden, on kuitenkin vaikeaa ja toisin kävi. Nyt kansleri Merkelin aloitettua kristillisdemokraattien ja sosialidemokraattien muodostaman hallituksen johdossa voitaneen arvioida koalition merkitystä Saksan politiikalle ja sitä kautta Euroopalle.

Merkelin hallituksen ohjelma on yli 200-sivuinen järkäle, jota on kärkeen arvosteltu varovaiseksi ottaen huomioon Saksan talouden ja hyvinvointivaltiojärjestelmän edelleen kipeästi tarvitsemat uudistukset. Schröderin hallitus teki viimeiseksi jääneellä kaudellaan huomattavan määrän vaikeita päätöksiä, jotka olisivat voineet olla huomattavasti helpompia tai ne olisi voitu välttää, mikäli punavihreä hallitus olisi jo ensimmäisellä kaudellaan tarttunut rohkeammin tuolloin vasta edessä olleisiin ongelmiin. On toivottavaa, ettei uusi hallitus sorru vastaavaan.

Saksan Eurooppa-politiikkaa on alkanut leimata kansallisten tavoitteiden korostuminen, joka on voitu nähdä mm. vakaus- ja kasvusopimuksesta keskustellessa. Perinteisestihän Saksa on toiminut korostuneen yhteisömyönteisesti kantaen huomattavan osan EU:n kustannuksista. Muutos on johtunut paitsi liittovaltion kassakriisistä, myös Schröderin kauden myötä valtaan nousseesta sukupolvesta, joka ei ole edeltäjiensä tapaan kasvanut maailmansodan ja holokaustin aiheuttaman kollektiivisen häpeän ja syyllisyyden varjossa. Uudelleen löytynyt kansallistunne sekä oman aseman korostaminen tulee näkymään jatkossa entistä selkeämmin. Piirre oli havaittavissa jo Schröderin kaudella ja tulee mitä todennäköisimmin jatkumaan Merkelin aikana.

Kristillisdemokraatit suhtautuivat vaalien alla epäluuloisesti Turkin EU-jäsenyyteen, muttei ole oletettavaa, että Merkelin hallitus alkaisi vaikeuttaa jäsenyysneuvotteluita. Tämän hallituksen aikana aiheesta ei tarvitse päättää, joten asia tuskin tulee nousemaan merkittäväksi kysymykseksi. Saksan ja Venäjän poikkeuksellisen läheiset suhteet tulevat kanslerivaihdoksen myötä etääntymään Merkelin pyrkiessä vahvistamaan Saksan ja USA:n välejä. Suomen kannalta tällä on huomattavaa merkitystä, onhan Saksa tähän asti kantanut suurta vastuuta EU:n Venäjä-politiikasta. Venäjä-suhteet tulevat olemaan merkittävässä asemassa myös Suomen EU-puheenjohtajuuskaudella jo pelkästään kumppanuussopimuksen uusimisen myötä.

Mielenkiintoista on myös tarkkailla pienten oppositiopuolueiden kannatuksen ja profiilin kehittymistä. Hallituksesta pudonneet vihreät ovat vaikeuksissa, sillä Joschka Fischerin veroista johtajaa ei ole näkyvissä. Samaan aikaan puolue ei ole enää kyennyt entisellä tavalla houkuttelemaan nuoria äänestäjiä myös muiden otettua ympäristökysymykset asialistalleen. Vihreiden seuraaminen on mielenkiintoista myös suomalaisen politiikan kannalta, Saksan ja Suomen vihreiden ollessa merkittävimmät vihreät puolueet koko maailmassa.

Vaxholm ja reilu peli

Työväenliikkeen piirissä on jo jonkin ajan keskusteltu aktiivisesti ns. Vaxholmin tapauksesta. Tällä viitataan Ruotsissa, Vaxholmin kunnassa tapahtuneeseen tapahtumasarjaan, joka on ravistellut paitsi ruotsalaista, myös eurooppalaista työmarkkinajärjestelmää. Tapaus koskee latvialaista rakennusyritystä, jonka oli määrä rakentaa koulu Vaxholmiin. Kyseinen firma ei kuitenkaan suostunut allekirjoittamaan ruotsalaisen työsopimusjärjestelmän mukaista sopimusta, jolloin Ruotsin rakennustyöläisten liitto Byggnads julisti työmaan saartoon.

Latvialaisyritys vetosi siihen, että se toimii latvialaisen rakennusalan ammattiliiton työsopimuksen mukaisesti ja että Ruotsin työmarkkinakäytäntö rajoittaa palveluiden vapaata tarjontaa kansallisuuden perusteella. Tapaus sai lisää vettä myllyynsä, kun komissaari McGreevyn katsottiin tapausta kommentoidessaan kritisoivan ruotsalaista työmarkkinajärjestelmää protektionistiseksi. Tällä hetkellä tapaus on EY-tuomioistuimen ratkaistavana, jossa on määrä päättää, onko sisämarkkinalainsäädäntö ylivertainen verrattuna kansallisiin työtaistelutoimenpiteisiin. Ruotsissa Vaxholmin tapaus on saanut mitä luonnollisimmin valtaisan media-arvon. Eräät ulkomaiset työntekijät sekä heidän edusmiehensä ovat jopa syyttäneet Ruotsin ay-liikettä muukalaisvastaiseksi, syytös, jonka liitot ovat nopeasti rientäneet torjumaan.

Miten tämä vaikuttaa Suomeen? Vastaus on, ei juurikaan suoraan, mutta kiertoteitse hyvinkin merkittävästi. Suomen ja Ruotsin työmarkkinajärjestelmät ovat erilaisia ja suomalainen yleissitovuus kestää paremmin ns. lähetettyjen työntekijöiden aiheuttamat paineet. Toisaalta työehtojen valvonta on Suomessa tällä hetkellä luvattoman heikolla tasolla, jonka osoittavat jatkuvasti paljastuvat pimeän työn teettäjät kiinalaisine kivimiehineen. Merkittäviä vaikutukset tulevat kuitenkin olemaan sikäli, että niillä tulee olemaan vaikutusta neuvotteluissa, joissa tulisi päättää mm. palveludirektiivin jatkosta ja maahanmuuton lisäämisestä. Pelkään pahaa, että sillä voi olla nämä tavoitteet vaarantavia vaikutuksia, jotka ovat omiaan lisäämään Euroopan taloudellisia vaikeuksia sekä heikentämään nk. sosiaalista mallia.

Vaxholmin tapausta voidaan pitää merkittävänä osoituksena siitä, miten lainsäädännössä olemassa olevia aukkoja voidaan pyrkiä kiertämään ja sitä kautta polkemaan työntekijöiden oikeuksia. Sisämarkkina- ja kilpailulainsäädäntö ei saa muodostua välineeksi kilpailuttaa työehtoja ja juoksuttaa eri maiden palkansaajia vastakkain. Eurooppa ei tarvitse työehtojen polkupolitiikkaa eikä sisämarkkina- ja kilpailulainsäädännön tule kävellä kansallisen työehtosopimusturvan ylitse. Kyseisen tapauksen mukaiset tapahtumat ovat omiaan lisäämään kansalaisten epäluuloa sekä ulkomaista työvoimaa, että koko Euroopan Unionia kohtaan.

Kaikille samassa maassa työskenteleville työntekijöille on kyettävä takaamaan tasa-arvoiset työskentelyolosuhteet. Ulkomaisen työvoiman hyväksikäyttö ja riisto on kyettävä torjumaan. Kyse on paitsi reilusta kilpailusta, myös oikeudenmukaisuudesta. Latvialainen tai puolalainen työmies tai -nainen on palkkansa ansainnut siinä missä suomalainen tai ruotsalainenkin, eikä hyviä työehtoja voida pitää kilpailua rajoittavina tekijöinä. Tapaus kuvaa ikävällä tavalla sitä, miten vaikutusvaltaiset tahot ovat valmiita purkamaan lähes kaikki lainsäädännölliset esteet pääoman tuoton kasvun tieltä. Tätä ei voida hyväksyä. Kaiken työn, myös tilapäisen, on kuuluttava kohdemaan lainsäädännön piiriin. Tämä on keskeinen haaste myös palveludirektiivistä käytävässä keskustelussa.


ps. Antton Rönnholm kirjoittaa varsin oivallisesti vasemmiston ja oikeiston välisistä eroista blogissaan otsikolla "Vasen, oikea, maailma on soikea". Kannattaa tutustua.

Malka silmässä

Poliittisissa puolueissa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa on oltu kauan huolestuneita politiikan henkilöitymisestä. Erityishuolta tästä ovat kantaneet vasemmistopuolueiden edustajat ja kannattajat, jotka usein katsovat itse edustavansa ja äänestävänsä pikemminkin liikkeitään ja aatteitaan. Tämän ohella "henkilökeskeisiä" porvareita usein paheksutaan. Kriisinhallintakeskustelun yhteydessä on kuitenkin voinut havaita, että tämä käsitys saattaa olla melkoisen hiekalle rakennettu, ja että erityisesti presidentinvaalien aikana perinteiset arvoasetelmat saattavat heittää kuperkeikan.

Sosialidemokraatit ovat perinteisesti kannattaneet presidentin valtaoikeuksien vähentämistä, kun taas oikeistopuolueilla on monarkisminsa perintönä ollut näkemys vahvasta kansakunnan johtajasta. Näin siis perinteisesti. Kuitenkin, kriisinhallintakeskustelua seuratessa, on myös SDP:n taholta esitetty korkean tason näkemyksiä presidentin keskeisestä asemasta ulkopolitiikan johtajana. Myös kansa on puhunut; Väli-Suomen sanomalehtien marras-joulukuun vaihteessa Suomen Gallupilla teettämän tutkimuksen mukaan peräti 64% kansalaisista kannattaa presidentin päätösvaltaa joukkoja koskevissa kysymyksissä. Innokkaimpia vahvan presidentin kannattajia eivät olekaan kokoomuslaiset vaan SDP:n ja Vasemmistoliiton kannattajat.

On vaikea nähdä, että puolueiden ja niiden kannattajien arvoasetelmissa olisi yhtäkkiä tapahtunut perustavanlaatuisia muutoksia. Vaikuttaakin siis siltä, että hieman liian monet, niin omassa puolueessani kuin muuallakin, eivät olekaan keskustelemassa instituutioiden välisistä suhteista, vaan muodostavat mielipiteensä sen perusteella, kuka kyseistä tehtävää hoitaa. Kokoomuslaisille Halonen on myrkkyä, jonka vuoksi heistä suurempi osa haluaa vähentää presidentin valtaoikeuksia, demarit ja vasemmistoliittolaiset sen sijaan pitävät häntä arvossa ja vastustavat moisia pyrkimyksiä. Poliittinen muisti on lyhyt, eikä itse asiasta puhuta, vaan mielipiteitä muodostetaan puolin ja toisin henkilöihin kohdistuvien ennakkoluulojen perusteella. Näin ei saisi olla, ei varsinkaan niiden kohdalla, jotka ovat perinteisesti asettuneet parlamentaarisen järjestelmän tueksi. Ei voi olla niin, että vallan keskittyminen on ongelma vain silloin, kun se keskittyy vääriin käsiin.

Prekariaatti vai paperiliitto?

Eräät kansalaisliikkeet sekä poliittisista voimista korostuneesti vihreät ovat pyrkineet –ja onnistuneetkin, tuomaan suomalaiseen yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun uuden, tilapäistä ja joustavaa työvoimaa tarkoittavan termin prekariaatti. Laajempaa prekariaatin synnyttänyttä työelämän ilmiötä kutsutaan nimellä prekarisaatio, jolla viitataan työelämän olosuhteiden huonontumiseen työsuhteiden luonteiden muuttuessa, työajan ja –paikan joustaessa ja työntekijöiden sosiaaliturvan ja palkkatason heikentyessä. Alleviivaavana periaatteena on lisääntynyt epävarmuus, pirstaleisuus ja ennustamattomuus.

Tilastot pätkätyöläisyyden määristä vaihtelevat, mutta yhteistä kaikille arvioille on pätkätyön oleellinen lisääntyminen. Suomessa tämänkaltaisen määrä- ja osa-aikaisissa työpaikoissa työskentelevien määrä kohoaa tällä hetkellä jo 300 000 työntekijään. Määrä on suhteellisesti ottaen Euroopan korkeimpia. SAK:n tietojen mukaan n. 2/3 näistä henkilöistä työskentelisi mieluummin täysipäiväisessä työssä. Myös uudet työpaikat syntyvät korostuneesti tämänkaltaisiin työsuhteisiin. Määräaikaisia ja osapäiväisiä työntekijöitä käytetään usein puskurina, josta pääsee helposti eroon, jolloin yrittäjäriskin kantajaksi jää työntekijä. Samanlaisesta ilmiöstä on kyse, kun yritykset ulkoistavat toimintojaan ja irtisanovat henkilöstöään. Käytännössä samat työntekijät kuitenkin jatkavat, tosin nyt alihankkijoina ja huonommilla työehdoilla. Kyse on ns. pakkoyrittäjyydestä.

***

Ay-liikettä on usein kritisoitu pätkätyöntekijöiden unohtamisesta. Osin tästä syystä pätkätyöläisten asiaa ajamaan on ilmestynyt erilaisia kansalaisyhteenliittymiä. Suomessa näistä huomionarvoisimpana voidaan pitää prekariaatti.org-verkostoa, joka kerää yhteen aiheen tiimoilta aktiivisia kansalaisia. Prekariaatti.org harjoittaa varsin mielenkiintoista ja paikoin hyvinkin relevanttia yhteiskuntakritiikkiä, mutta heidän keinonsa pätkätyöntekijöiden ongelmien ratkaisemiseksi eivät vakuuta. Myöskään tarkoitushakuinen vastakkainasettelu ns. perinteisen työväenliikkeen kanssa tukee korkeintaan yksittäisten henkilöiden omia poliittisen motiivin omaavia tavoitteita ja on osin myös tosiasioihin perustumatonta. Yhteiskunnassa on kritisoidun konsensuspolitiikan keinoin muutamassa vuodessa kyetty saavuttamaan merkittäviä parannuksia pätkätyöntekijöiden asemaan, toisin kuin prekariaatti.org mielellään väittää. Yksittäisten aktivistien "vastarinnan" nimissä harrastama kaupoista varastelu sekä julkisessa liikenteessä pummilla ajaminen eivät nekään ole omiaan lisäämään tavoitteiden saavuttamisen kannalta oleellista kansalaisten tukea tärkeälle asialle.

Prekariaatti.org:a kohdannut hyvän alun jälkeinen mielenkiinnon ja merkityksen kuihtuminen ei ole uutta suomalaisessa kansalaisyhteiskunnassa. Vastaava ilmiö kohtasi aikoinaan Attacia, jossa tosin nyttemmin on alkanut esiintyä rohkaisevaa kehitystä. Aktiivisena ja vahvana alkanut kansalaistoiminta väsähtää liian usein ääriliikkeiden kannattajien kaapatessa järjestöt ja ajaessa yhteistyöhakuisempaa toimintaa halunneet sivuraiteelle tai jopa savustamalla heidät kokonaan ulos. Moni kiinnostunut, jolla olisi ollut halua ja kykyä vaikuttaa muutoinkin kuin oikeaoppisuudellaan pöyhkeilemisellä sekä sopimusyhteiskunnan loppujen lopuksi varsin sisällöttömällä teoreettisella kritisoinnilla, pettyy ja jättää toiminnan sikseen. Asiallinen ja aiheellinen kritiikki on aina tervetullutta, mutta aika ajoin ei voi välttyä ajatukselta, että osa näistä kaikissa mahdollisissa kansalaisjärjestöissä pyörivistä punavihervallankumouksellisista onkin itse asiassa EVA:n palkkalistoilla toimivia soluttautujia, joiden tehtävänä on aiheuttaa mahdollisimman paljon sisäistä närää sekä edesauttaa toimintaa halvaannuttavien fraktioiden syntymistä.

Tämä ei toki tarkoita, ettei näiden kansalaisliikkeiden toimintaan tulisi pyrkiä osallistumaan, päinvastoin. Liian usein hyvät hankkeet valuvat fanaatikkojen upottamina hiekkaan. Terveen kritiikin merkitystä ei myöskään tule aliarvioida. Prekariaatti.org, kuten myös muut samankaltaiset liikkeet ovat tuoneet myös arvokasta sisältöä suomalaiseen yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun. Tämä on osaltaan vaikuttanut myös ay-liikkeen näkemyksiin ja tehostanut sen toimenpiteitä pätkätyöläisten aseman parantamiseksi. Paperiteollisuuden työtaistelu oli työntekijöiden puolelta merkittävältä osaltaan kamppailua ulkoistamisen myötä väistämättömäksi käyvää työehtojen polkemista ja työsuhteiden silppuamista vastaan. Tämän lisäksi voimaan on viime aikoina astunut useita pätkätyöläisten asemaa parantavia uudistuksia, mm. uusi työeläkelaki, joka kerryttää eläkettä kaikesta tehdystä työstä, vuokratyövoiman neljän tunnin vähimmäistyöaika, työlainsäädännön ketjuttamista vastaan tarkoitetut uudistukset sekä ansiosidonnaisen työttömyysturvan piiriin pääsyn helpottaminen. Näitä oikeansuuntaisia uudistuksia edesauttamassa on ollut kansalaisliikkeiden myötävaikutuksella aktivoitunut yhteiskunnallinen keskustelu.

Pätkätyöläisyys on ongelma järjestäytymisen kannalta, monet nuoret pätkätyöntekijät eivät liity liittoihin. Tästä on vaikea syyttää heitä itseään. Mikäli työsuhde on helposti katkaistavissa, eikä työntekijä itsekään ole sitoutunut ko. työpaikkaan, jää oma panos työpaikan kehittämiseen ja epäkohtia vastaan kamppailemiseen helposti vähemmälle. Ongelmiin onkin kyettävä tarttumaan toki pyrkimällä edesauttamaan pysyvien työsuhteiden syntymistä, mutta myös antamalla ay-jäsenyydelle entistä enemmän sisältöä sekä pyrkimällä vahvistamaan kaiken lähtökohtana toimivaa paikallista luottamusmiesjärjestelmää ja järjestäytymiseen kannustavaa kulttuuria. On paradoksaalista, että juuri ne henkilöt, jotka eniten tarvitsevat ammattiliiton tukea, ovat heikommin järjestäytyneitä. Tässä on myös liitoilla peiliin katsomisen paikka. Myös paikallistason yläpuolella tapahtuvan toiminnan on kehityttävä, liittojen kanneoikeus on esimerkki tämänkaltaisista järjestelyistä. On ollut ilo huomata myös vihreän liikkeen aktivoituneen tässä nimenomaisessa kysymyksessä.

***

Monet ovat olleet sitä mieltä, että prekarisaatio ja prekariaatti ovat tulleet jäädäkseen ja jotkut pitävät sitä jopa tervetulleena ilmiönä sen mahdollisesti edesauttaessa muutoksia sosiaaliturvaan ja hyvinvointivaltion rakenteisiin. Vaikka ymmärrän monia perustulon kannattajien näkemyksiä, en ole aivan yhtä vakuuttunut sen paremmin prekarisaation lopullisuudesta kuin perustuloon perustuvan sosiaaliturvajärjestelmän toivottavuudestakaan. Tavoitteena tulee edelleen olla täystyöllisyyden yhteiskunta, jossa osa-aikatyön tulee perustua vapaaehtoisuuteen ja yksilön omaan toiveeseen. On toki totta, että rakennemuutoksen edelleen nopeutuessa työkyvyltään heikompi osa työvoimasta saattaa jäädä kokonaan vaille työtä, mikäli heidän osallistumisensa työmarkkinoille on ainoastaan kokopäivätyön varassa. Tämänkaltaista osa-aikatyötä tulee myös sosiaaliturvan kyetä tukemaan. Samaten mm. Vahtikoira-blogissa käsitellyt, kestämättömiä tilanteita aiheuttavat kannustinloukut tulee kyetä välttämään mm. sosiaaliturvaa joustavoittamalla. Laaja-alaisena ilmiönä pätkätyöläisyys tulee kuitenkin todennäköisesti vähenemään jo yksin huoltosuhteen heikkenemisen myötä keskeisille aloille iskevän työvoimapulan vuoksi. Tämän lisäksi sosiaaliturvan tulee jatkossakin perustua työhön kannustavaan tarveharkintaan sekä ansiosidonnaisuuteen sen ollessa sekä rakenteellisesti ja taloudellisesti järkevää että työllisyystilanteen parantuessa myös inhimilliseltä kannalta mahdollista. Tätä mallia tukevat myös kansainväliset vertailut, jotka toistuvasti osoittavat pohjoismaisen mallin vähentävän tehokkaimmin köyhyyttä.

Tällä hetkellä pahin pätkätyöllistäjä on julkinen sektori, vaikka määräaikaisuuksia onkin viime aikoina pyritty vähentämään. Tulevaisuudessa valtio ja kunnat joutuvat entistä tiukemmalle saadakseen käyttöönsä tarvitsemaansa työvoimaa. Sairaanhoitajia vuotaa jo nyt mm. Norjaan. Monesti maastamuuttoa aiheuttaa ennen kaikkea työpaikan epävarmuus ja määräaikaisuus, ei niinkään palkka, jossa toki siinäkin olisi korjaamista. Vanhemmuuden kustannusten jakamista koskevassa keskustelussa on tullut selkeästi esiin myös pätkätyöläisyyden syntyvyyttä ja kotimaista kysyntää heikentävä vaikutus. Näistä syistä onkin oletettavaa, että julkisen sektorin määräaikaisia työsuhteita suosiva politiikka käy ennen pitkää mahdottomaksi. Myös erilaisilla täsmätoimilla voidaan vaikuttaa. Esimerkiksi opintososiaalisia etuuksia kehittämällä kyettäisiin entistä useampi opiskelija ohjaamaan päätoimisesti opintojensa pariin. Tämä vähentäisi joustavan työvoiman määrää erityisesti palvelualoilla, vaikuttaisi osaltaan työehtojen paranemiseen ja auttaisi tällä hetkellä vaikeasti työllistyviä ihmisiä löytämään töitä näiltä aloilta.

Otsikossa esitettyyn kysymykseen; prekariaatti vai paperiliitto, vastaisin "molemmat". Siinä, missä institutionalisoitunut ay-liike on jossain määrin menettänyt paikallista toimintavalmiuttaan, kykenee kansalaisverkosto toimimaan tehokkaasti epäkohtien nostamiseksi keskusteluun. Liittojen tiedotteita ei varsinkaan nuorten keskuudessa juuri lueta, mutta liikkeiden järjestämillä tempauksilla ja kampanjoilla kyetään herättämään huomiota ja aktivoimaan ihmisiä. Kun karnevaali päättyy, on liitoilla puolestaan käytettävissään tarvittavaa voimaa, asiantuntemusta ja kontakteja, joiden avulla asioita kyetään aidosti edistämään. Juuri tähän tavoitteeseen, asioiden konkreettiseen edistämiseen, toivoisin yhä useamman kansalaisaktivistin suhtautuvan entistä vakavammin, sillä sopimus- ja yhteistoiminnalla on kyetty vaikuttamaan merkittävästi ihmisten hyvinvoinnin kasvattamiseen. Näiden järjestelmien lähtökohtainen torjuminen ja yhteiskunnallisen konfliktin vaatimus eivät johda hyviin tuloksiin. Mitä tulee korporatististen rakenteiden ja niiden demokraattisuuden kritiikkiin, lienee aiheellista muistuttaa monien kansalaisjärjestöjen ja ay-liikkeen painivan jäsenmäärissään, kuten myös sisäisen demokratian käytännöissään aivan eri sarjoissa.

Kaiken kaikkiaan työväenliike sekä kansalaisjärjestöt ovat lopultakin enemmän keskenään samaa kuin eri mieltä. Tavoitteiden saavuttamiseksi ay-liikkeen ja poliittisen vasemmiston tulisi entistä enemmän hakeutua yhteistyöhön työelämän kysymyksistä ja globalisaatiosta kiinnostuneiden kansalaisliikkeiden kanssa, kuten myös päinvastoin. Liian monen kriittisen kansalaisaktiivin harjoittama elitismi ja halveksunta päivänpoliittisia toimijoita sekä ay-liikettä kohtaan ei hyödytä ketään, kaikkein vähiten heikossa työmarkkina-asemassa olevaa työtöntä tai pätkätyöntekijää. Olisikin miellyttävää nähdä asiaansa sitoutuneita aktivisteja entistä enemmän myös puolueiden riveissä ja ay-aktiiveina, muuttamassa näiden yhteisöjen linjaa entistä enemmän toivomansa näköiseksi sekä osallistumaan sellaiseen rakenteelliseen keskusteluun, johon harva ns. yhden asian liike kykenee. Nämä kaksi toiminnan tasoa, puoluepoliittinen ja kansalaisjärjestöllinen, eivät millään muotoa sulje toisiaan pois. Sama yhteistyön vaade koskee ns. perinteisen työväenliikkeen silmäätekeviä. Kansalaisliikkeet tulee nähdä entistä enemmän potentiaalisina kumppaneina sekä uusien avausten tuojina eikä vain rähjääjinä ja veneenkeikuttajina. On muistettava, että renkaiden ilmestyminen seisovaan veteen on ennen kaikkea merkki elävästä ja toimivasta yhteiskunnasta, ei päinvastoin.

Eurooppaa rahoittamassa

EU on vaikeuksissa paitsi perustuslain kaatumisen ja sen luoman poliittisen suunnan puutteen vuoksi, myös rahoituskehysten jumiutumisen takia. Puheenjohtajamaa Iso-Britannia julkaisi oman esityksensä pari päivää sitten. Kyseisessä ehdotuksessa kuluja leikataan edellisestä, Luxemburgin puheenjohtajuuskaudellaan esittelemästä mallista. Britit ehdottavat kaikkiaan 24 miljardin euron leikkauksia, jotka kohdistuvat pääosin uusiin jäsenmaihin ja niiden saamiin tukiin. Myös Suomi kuuluu menettäjiin. Britannian oma jäsenmaksuosuus sen sijaan -yllätys, yllätys- pienenisi entisestään.

Brittien budjettikehysehdotusta ei voida pitää erityisen solidaarisena uusia jäsenmaita kohtaan ja se myös osoittaa jälleen sen, miten monet jäsenmaat eivät onnistu näkemään Unionia osiensa summaa suurempana, vaan ovat mukana lähinnä kahmiakseen etuja itselleen. On myös oletettavaa, että britit pyrkivät kahdenvälisillä neuvotteluilla -ja niihin väistämättä liittyvillä lehmänkaupoilla- hankkimaan riittävän kannatuksen budjettinäkemykselleen. Tätäkään, toki normaaliin päiväjärjestykseen kuuluvaa toimintatapaa ei voida pitää erityisen monenkeskisenä ja yhteiseen hyvään pyrkivänä. Budjetin leikkaaminen on omalta osaltaan merkittävä osoitus siitä, ettei EU:lle olla valmiita antamaan kunnianhimoisten tavoitteiden mukaisia resursseja. Komission puheenjohtaja Barroso arvostelikin ehdotusta "mini-Euroopalle sopivana".

Suomi on vaikeassa tilanteessa. Ehdotus on meikäläisittäin edellistä, Luxemburgin kauden ehdotusta huonompi. Paineet sen hyväksymiseksi ovat kuitenkin korkeat, siitä huolimatta, että esitys sai osakseen huomattavaa kritiikkiä eri puolilta heti julkistamisensa jälkeen. Rahoituskehysten puutteessa EU:n rahoitusta vaativien hankkeiden valmistelu seisoo, johtaen aikanaan lainsäädäntö- ym. työn ruuhkautumiseen ja viivästymiseen. Tämä painaa vaakakupissa, kun asiasta keskustellaan. Uusille jäsenmaille on myös tärkeää taata rahavirtojen mahdollisimman häiriötön jatkuminen, yksi syy lisää pyrkiä mahdollisimman nopeaan ratkaisuun.

On toki myös täysin mahdollista, että rahoituskehyksistä ei synny sopua brittien puheenjohtajuuskauden aikana. Tämä tarkoittaa vastuun siirtymistä Itävallalle ja mikäli senkään aikana ei sopua synny, Suomen puheenjohtajuuskaudelle. Näin voi käydä, sillä kovin usein EU-päätöksenteossa päätökset syntyvät ase ohimolla, vasta silloin, kun on aivan pakko.

Itsenäisyyspäivä

Itsenäisyyspäivän vietossa minua on harva se vuosi ihmetyttänyt eräs asia, nimittäin juhlamenojen kaavoihin kangistuneisuus. Itsenäisyyspäivään kuuluu Helsingin Sanomien (tai minkä tahansa maakuntalehden) kannessa isänmaallisin värein komeileva kaupallinen mainos, alkuiltapäivän dokumentit "elämästä silloin ennen", kun nuorisokin osasi vielä hiihtää sekä "kansa taisteli -miehet kertovat" -ohjelmakokonaisuus, joiden jälkeen onkin sitten aika siirtyä paraatin kautta Linnan juhlia ja mekkoja jännittämään.

Televisio ja muu media vastaa luonnollisesti kysyntään ja oheinen ohjelmavirta on ennustettavuudessaan keskeinen osa yhteistä kansallista kokemustamme liittyen itsenäisyyspäivän viettoon. Vertailukohtana voidaan pitää vaikkapa joulurauhan julistusta. Olen kuitenkin usein pohtinut, eikö tässä maassa kuitenkaan ole vuoden 1945 jälkeen tapahtunut mitään, mistä meillä olisi yhtä lailla oikeus olla ylpeä? Tätä kysymystä ei pidä ymmärtää vastalauseena rintamaveteraanien keskeiselle roolille itsenäisyyspäivän vieton juhlallisuuksissa. Sotiemme veteraaneille kuuluu toki kaikkein suurin kunnia, ilman heidän valtavia henkilökohtaisia uhrauksiaan emme voisi elää vapaassa ja itsenäisessä Suomessa. Tämä ansaitsee kaiken annettavissa olevan tunnustuksen. Kaipaisin kuitenkin vivahteikkaampaa ja moni-ilmeisempää itsenäisyyspäivän viettoa.

Suomi on monella tapaa esimerkillinen valtio. Olemme olleet yhtä lailla vahvat ja kunniakkaat rauhan töissä kuin sotatantereilla. Pieni maamme on kyennyt muutamassa vuosikymmenessä nousemaan agraariyhteiskunnasta maailman edistyneimpien, tasa-arvoisimpien ja pisimmälle kehittyneiden valtioiden joukkoon. Olemme valinneet itsellemme naispresidentin, toimineet kokoamme merkittävämpänä sillanrakentajana kansainvälisen yhteistyön kentillä sekä eläneet kuusikymmentä rauhan vuotta. Tänä päivänä voimme olla aiheellisesti ylpeitä paitsi veteraaniemme perinnöksi jättämästä periksiantamattomuudesta ja "kaveria ei jätetä"-asenteesta, jota kaipaisi näkevänsä entistä enemmän myös nyky-yhteiskunnassa, myös toimivasta hyvinvointiyhteiskunnastamme, koulutusjärjestelmästämme sekä kielitaitoisesta ja kansainvälistymisen haasteisiin valmiista nuorisostamme. Nämä ylpeyden aiheet eivät määrity vastarintaan ketään tai mitään vastaan, vaan ovat ihmisen ja edistyksen puolella pimeyttä ja tietämättömyyttä vastaan.

Lainaan loppuun muutaman virkkeen toveri Antton Rönnholmin SDP:n viime puoluevaltuustossa pitämästä puheesta, jossa käsiteltiin muutamia niistä asioista, joita itsekin pidän tärkeinä ja josta olen kotimaassani ylpeä.

Me arvostamme vapautta. Vapaudella on toki paljon syvempiäkin filosofisia ulottuvuuksia, mutta käytännössä vapaus meille on sitä, että voimme tehdä aitoja valintoja elämässämme; voimme valita mitä opiskelemme, harrastamme ja mihin tai keihin uskomme. Tämä ei ole itsestään selvää kaikkialla maailmassa. Tarja Halonen on omalla esimerkillään osoittanut, että suomalaisessa yhteiskunnassa Kallion tytöstä voi tulla erinomainen juristi, ulkopolitiikan vahva osaaja ja ensimmäinen naispuolinen Tasavallan Presidentti. Tarja Halonen on toiminut koko uransa sen puolesta, että meillä olisi vapaus valita ja mahdollisuus kouluttautua – taustaamme katsomatta – haluamaamme ammattiin.

Muistan kun Tarja Halonen valittiin ensimmäiselle kaudelleen presidenttinä. En osaa pukea sanoiksi sitä mitä suomalaisen yhteiskunnan asenneilmapiirissä on konkreettisesti tapahtunut sen jälkeen, mutta jälki puhuu puolestaan. Suomi on nyt avoimempi ja suvaitsevaisempi kuin koskaan aikaisemmin.

Hyvää itsenäisyyspäivää.

Velat anteeksi

Kehitysmaiden velkaongelma on YK:n vuosituhattavoitteiden tarkasteluvuonna noussut poliittisen keskustelun keskiöön. Vaikka vuosituhattavoitteiden tarkastelu New Yorkissa ei ollutkaan erityisen rohkaisevaa, on velkaongelman helpottamiseksi kyetty käynnistämään myös konkreettisia toimenpiteitä. Näkyvimpänä näistä voidaan pitää G8-maiden kokouksessaan kesäkuussa käynnistämää aloitetta kehitysavun nostamisesta ja 18 köyhimmän maan velkataakan helpottamisesta.

Kehitysmaat maksavat tällä hetkellä n. 8 kertaa enemmän velanhoitokuluja kuin saavat kehitysapua. Käynnissä on massiivinen resurssien ja varojen siirto köyhistä kehitysmaista rikkaisiin teollisuusmaihin. Paitsi että tämä on moraalisesti äärimmäisen arveluttavaa, on se tarkoittanut heikkeneviä elinolosuhteita ja kehitysmaiden poliittista riippuvuutta velkojamaista ja –tahoista. Tämä on sekä kaventanut demokratian toimintamahdollisuuksia, että kyseenalaistanut sen oikeutuksen, inhimillisistä kärsimyksistä puhumattakaan.

Velkakriisi puhkesi 1980-luvun alussa, mutta sen syyt ovat kauempana, aina siirtomaa-ajoissa asti. Vietnamin sota johti dollarin arvon laskuun, joka kansainvälisessä öljykaupassa tarkoitti öljyntuottajamaiden tulojen laskua. Näiden päätös öljyn hinnan nostosta vuonna 1973 johti öljykriisiin. Tuottajamaiden tulojen kasvu johti lisääntyviin talletuksiin, joka taas loi ongelman länsimaisille pankeille. Korkotaso laski lisääntyvien talletusten myötä ja pankit etsivät uusia markkinoita, joille lainanantopainetta voitaisiin purkaa. Tällaiseksi markkinaksi ilmestyivät kehitysmaat. Kaikki olisi voinut sujua hyvin, ellei öljyn hinta olisi jäänyt entistä korkeammalle tasolle ja ellei samaan aikaan kehitysmaiden vientituotteiden arvo olisi alkanut laskea. Kaupallisten korkojen ja dollarin arvon noustessa velkaloukku oli valmis. Kehitysmaat joutuivat lainaamaan entistä enemmän yhä epäedullisemmin ehdoin vain selviytyäkseen korkomenoista.

Velkataakan kasvaessa suhteettomaksi se alkaa haitata taloudellisen kehityksen mahdollisuuksia. Korkomenoihin käytettävät resurssit ovat poissa julkisten palveluiden, infrastruktuurin tai sosiaaliturvan kehittämisestä. Tämä on johtanut laajamittaiseen köyhtymiseen, yhteiskuntien sisäiseen hajoamiseen, HIV/AIDS-epidemian leviämiseen sekä sosiaaliseen turvattomuuteen ja väkivaltaan. Julkiset investoinnit jäävät pienemmiksi kuin on tarpeen. Monet Afrikan valtiot kuten Mosambik ja Sambia, käyttävät velkalyhennyksiinsä ja korkomaksuihin enemmän varoja kuin koulutukseen ja terveydenhuoltoon. Näiden maiden on erittäin vaikea saada lainarahoitusta perusteltuihinkaan projekteihin niiden riskitason ollessa erittäin korkea. Investointien tarpeessaan ne joutuvatkin houkuttelemaan ulkomaista pääomaa maahan mm. verovapautuksin. Tästä johtuen verotuloja sekä sitä kautta pääoman kasautumista näihin maihin ei synny.

Erityisesti Afrikan valtioita vaivaa siirtomaavallan ajalta peräisin oleva yksipuolinen ja raaka-ainetuotantoon perustuva tuotantorakenne. Tätä velkaongelma on entisestään pahentanut. Veloistaan selviytyäkseen köyhät maat joutuvat keskittymään ulkomaanviennin vahvistamiseen. Tämä heikentää ruokaturvaa (nälänhädästä kärsivät maat ovat samaan aikaan suuria elintarvikkeiden viejiä) ja on johtanut maaomistuksen keskittymiseen. Pääomatilanteen heikkous estää teollisuuden kehittymisen, joka on tarkoittanut kehitysmaiden jäämistä alkutuottajamaiksi. Kasvanut tuotanto ja kehitysmaiden keskinäinen kilpailu painaa vientituotteiden hinnat alas, joka on puolestaan tarkoittanut nopean tuotannon laajentamisen seurauksena yhä suurempaa ympäristökuormitusta.

Kehitysmaiden velka on paitsi taloudellinen, jopa korostuneemmin poliittinen ongelma. Velkajärjestelyjen perusteella kehitysmaat ovat joutuneet hyväksymään kansainvälisten rahoituslaitosten sekä tiettyjen länsimaiden sanelemat yhteiskuntapoliittiset ratkaisut mm. rakennesopeutusohjelmien myötä. Tämä on ollut liian usein paitsi yhteiskunnallisesti tuhoisaa, myös suora loukkaus näiden maiden kansallista itsemääräämisoikeutta vastaan. Velkakriisin poliittisuus näkyy myös siinä, että sotilaallisesti tai taloudellisesti tärkeiden liittolaisten velkoja on mitätöity halukkaammin kuin vähempimerkityksisten maiden. Hyvinä esimerkkeinä tämänkaltaisesta toiminnasta käyvät mm. Egypti ja Irak.

G8-maiden kokouksessaan esittämä aloite on puutteellisuudestaan huolimatta monin tavoin merkittävä askel. Rohkeampia ja pitemmälle meneviä toimia kuitenkin tarvitaan. Velkahelpotukset tai velkojen täydellinen anteeksianto voisivat antaa paitsi elämisen ja kehityksen edellytyksiä köyhille maille ja niiden kansalaisille, myös merkittävän piristysruiskeen maailmantaloudelle. Velkojen anteeksianto tarkoittaisi lisääntyviä investointeja kehitysmaissa, kasvavia markkinoita kansallisen kulutuskysynnän elpyessä sekä pitemmällä aikavälillä osaamispääoman kasvua.

On luonnollisesti utopiaa kuvitella, että yksin velkojen anteeksianto tai kehitysmaiden julistaminen maksukyvyttömiksi yksin ratkaisisi köyhyysongelman. Sillä olisi kuitenkin huomattavaa merkitystä sekä taloudellisessa että poliittisessa mielessä. Poliittista tahtoa vaikuttaisi olevan enemmän kuin pitkään aikaan, tästä viestivät G8:n lisäksi Tony Blairin asettama Afrikka-komissio, Tarja Halosen puheenjohtama ILO:n globalisaation sosiaalista ulottuvuutta käsittelevä maailmankomissio sekä Helsinki-prosessi. Nyt on aika siirtyä konkreettisiin poliittisiin toimenpiteisiin.

Osaamista mutta millaista?

Suomen tulevaisuuden menestyminen on kiinni osaamisesta. Tämän varmasti kaikki minkäänlaisen median vaiheilla viimeisen 15 vuoden aikana oleskelleet ovat kuulleet useampaan sataan kertaan. Tämä on luonnollisesti aivan totta ja osaamiseen panostamalla onkin kyetty saavuttamaan huomattavaa edistystä. On kuitenkin niin, että tietyillä aloilla, korostuneesti palvelusektorilla, osaamisen kehittämiseen on toistaiseksi panostettu aivan liian vähän.

Teollisen tuotannon siirtyessä enenevissä määrin Suomen rajojen ulkopuolelle, tulee meidän keskittyä elinkeinoelämämme kehittämisessä myös entistä enemmän korkean osaamis- ja jalostusarvon palvelusektorin kehittämiseen. Kasvupotentiaalia Suomessa on huomattavissa määrin. Palvelualojen työvoimasta peräti 35% on korkeasti koulutettuja, tämä on neljänneksi eniten OECD-maista. Teollisuudessa vastaava luku on 25%.

Potentiaali on kuitenkin hyödynnetty harmillisen heikosti. Tutkimus- ja kehittämisvaroista vain 12% kuluu palveluiden kehittämiseen. Tuottavuuskehitys laahaa sekin teollisuuden perässä, jossa tuottavuuden kasvu palvelualoihin verrattuna on ollut nelinkertainen. Osaltaan tämä on toki luonnollistakin, teknistä kehitystä ei kyetä vastaavissa määrin soveltamaan ihminen-ihmiselle-palveluissa kuin teollisessa valmistuksessa, mutta osaltaan syynä on ollut pelkkä palvelualojen perifeerinen asema suomalaisessa elinkeinopolitiikassa. Tähän onkin tultava muutos. Tehokkuutta, uusia innovaatioita ja uutta osaamista tarvitaan niin yksityisissä kuin julkisissa palveluissa.

Suomi on kauan ollut kehitysmaa siinä merkityksessä, että vientimme on ollut hyvin keskittynyttä yhden raaka-aineen, puun, jalostukseen. Nyttemminhän tilanne on toki parantunut, mutta edelleen maamme on hyvin riippuvainen yhdestä toimialasta ja yhdestä yrityksestä. Koska edes Nokian ikuisesta menestyksestä ei voida olla varmoja, on meidän pyrittävä monipuolistamaan vientimme rakennetta. Siksi tk-panostuksia tulisi teknologian ja huippututkimuksen lisäksi suunnata erityisesti palvelualojen ja niiden liiketoimintaosaamisen kehittämiseen, sosiaalisiin ja organisatorisiin innovaatioihin, joita tulisi soveltaa myös julkisissa palveluissa sekä pk-yritysten kansainvälistymisen helpottamiseen.

Suomen tulee olla aktiivinen myös EU:ssa edesauttaakseen palvelukaupan avaamista niiltä osin kun se ei uhkaa minkään valtion julkisten palveluiden järjestämistä niille itselleen parhaiten soveltuvalla tavalla. Näiden palveluiden kilpailulle avaamisen ja yksityistämisen tulee edelleen säilyä kansallisessa päätösvallassa, jotta niiden saatavuus voidaan määritellä myös muista lähtökohdista kuin taloudellisista. Rajat ylittävän tavarakaupan lisääntyminen on luonut runsaasti työpaikkoja, on oletettavaa, että palvelukaupan lisäämisellä olisi myös huomattavia positiivisia vaikutuksia niin taloudellisen kasvun kuin työllisyyden kannalta.

Ruotsalaisesta politiikasta kiinnostuneille

Kun nyt pääsimme blogien mainostamiseen, niin kehotan ruotsalaisesta politiikasta kiinnostuneita henkilöitä lukemaan kerrassaan mainiota Eric Sundströmin blogia. Ystäväni Eric on Ruotsin Socialdemokratiska Studentförbundetin entinen puheenjohtaja, joka on työskennellyt monissa tehtävissä ruotsalaisen sosialidemokratian kentällä. Tällä hetkellä Eric työskentelee toimittajana Ruotsin sosialidemokraattien pää-äänenkannattajassa Aktuellt i Politikenissa.

Vaikka puolueensa soturi onkin, on Ericillä kokemusta myös puolueensa enemmistön kanssa eri mieltä olemisesta mm. NATO-kysymyksen suhteen. Tähän lienee vaikuttanut hänen viettämänsä aika niin USA:ssa kuin Britanniassakin. Kaiken kaikkiaan tutustumisen arvoinen blogi ja Suomeenkin viitataan. Eric käsittelee hauskasti mm. Conan O´Brienin Tarja-kampanjaa. Kesän arkistoista löytyy myös Ericin kääntämä, perustuslain Ranskassa kärsimää kohtaloa varsin oivasti ruotiva kirjoitus "Toasting with a coke -an open letter to the French gourmand". Enjoy!

Naiset tulevat!

Jokin aika sitten huhuilin lisää sosialidemokraattisia naisbloggaajia. Mukava nähdä, että huutoon vastataan. Anderssonin Laura avasi blogin jokin aika sitten ja nyt mukaan on tullut myös SONK:n väistyvä varapuheenjohtaja, turkulainen Hanna Isbom. Hienoa! Hanna määrittelee "Vapauden kaiho"-nimeä kantavassa blogissaan itsensä "kiihkomieliseksi sosialidemokraattiseksi feministiksi". Jään innolla odottamaan tulevia kirjoituksia näiden aiheiden tiimoilta.

Ja vapauden kaihohan kuuluu näin:

Meill' vapauden kaiho soi,
Nyt rinnassamme toverit oi,
Siks' yhteistyöhön rintamahan käy
Pelastusta köyhille ei ennen näy.
Viha vaino pois, rauha parempi ois,
Sopusointu keskenämme vallitkoon.

Oi vapaus, kuule kutsuas,
Sua itkevät orvot kaipaa
.Olet köyhän kansan pelastus,
Siksi vapauslaulut raikaa.

Vaikk' jo aamu armas sarastaa
Ja aurinkoinen heijastaa.
Mutt' synkät pilvet varjostaapi viel'
Ja jylhät vuoret ompi vapauden tiel'.
Vaikka mustass' yöss' veljen kättä lyö,
Niin pilvet haihtuu, kylmyys vaihtuu tieltämme pois.

Meill' vapauden kaiho soi,
Nyt rinnassamme toverit oi,
Siks' yhteistyöhön rintamahan käy
Pelastusta köyhille ei ennen näy.

Helsinki hengiltä

(kuva Niklas Sjöblom)

Museovirasto valmistelee Malmin lentokentän suojelemista. Siis koko kentän, ratoineen kaikkineen. Olen ennenkin pohdiskellut Museoviraston toiminnan motiiveja ja oheinen uutinen oli jälleen yksi lisäesimerkki siitä, miten virasto on ilmiselvästi katsonut tehtävänsä olevan kaikenlaisen kehityksen vastustamisen. Malmin lentokentän kaikkinainen suojeleminen on toimenpide, jolla on vaikea nähdä olevan mitään muuta tarkoitusta kuin Helsingin kehittämisen ja rakentamisen kaikenpuolinen ja tarkoitushakuinen jarruttaminen.

Ymmärrän täysin Malmin kentän rakennusten suojelun niiden ollessa arkkitehtonisia aarteita. Niiden purkamista uusien talojen tieltähän ei ole esittänyt kukaan. Sen sijaan minun on erinomaisen vaikeaa ymmärtää sitä, mitä arvoa kiitoradalla ja sen reunojen vesakoilla on. Museovirasto puhuu "toiminnallisen kokonaisuuden säilyttämisestä. Tuon logiikan mukaan uudisrakentaminen esimerkiksi vanhoilla teollisuusalueilla kävisi täysin mahdottomaksi, rikkovathan uudet rakennukset kiistattomasti näiden alueiden "toiminnallista kokonaisuutta".

On toki aivan totta, että Malmi on edelleen aktiivisessa käytössä. Purjelentäjät löytänevät kuitenkin tilat harrastuksilleen muualtakin kuin keskeltä kaupunkia. Näin pienen vähemmistön takia ei voida jättää yhteiskunnallisesti merkittävää hanketta toteuttamatta. Kentällä on myös pelastuskalustoa, joka voitaisiin varmastikin siirtää Helsinki-Vantaalle ilman että hätävalmius tästä suuresti kärsisi. Totta on myös se, että Helsingissä on tilaa, suuria alueita vapautuu asuntorakentamiselle Vuosaaren sataman valmistumisen myötä ja että tonttipulan todelliset syyt löytyvät muualta kuin siitä, etteikö rakentamiseen soveltuvia maa-alueita olisi olemassa. Malmi on kuitenkin poikkeus siinä mielessä, että alueen maaperä soveltuu nimenomaisesti pientalorakentamiseen.

Pientaloista on Helsingissä pulaa ja pääkaupunkiseudun vinksahtaneen kuntarakenteen vuoksi hyvätuloisista veronmaksajista joudutaan kilpailemaan. Malmi olisi erinomainen paikka rakentaa pientaloalue, joka paitsi houkuttelisi nyt ympäryskuntiin karkaavia lapsiperheitä, todennäköisesti myös parantaisi alueen imagoa. Tämän vastineeksi tehokas kerrostalorakentaminen voitaisiin keskittää muille uusille alueille kuten Pasilaan, Kruunuvuorenrantaan, Jätkäsaareen sekä Kalasataman uuden metroaseman alueelle. Monipuolinen asukas- ja asuntorakenne tarvitsee myös pientaloja, myös Helsingissä.

Rakennusten ja kulttuuriperinnön suojelu on luonnollisesti tärkeää ja sivistyneen yhteiskunnan merkki. Jossain rajan on kuitenkin tultava vastaan. Helsinkiä ei saa suojella hengiltä, nykyisenkaltainen toiminta alkaa jo vaikuttaa kaupungin houkuttelevuuteen ihmisten ja yritysten sijaintipaikkana. Omasta mielestäni Museovirasto voitaisiinkin hajasijoittaa vaikkapa Rautavaaraan. Sieltä käsin voisivat intohimoisimmat kehityksen vastustajat sitten tarkastella millaista jälki on, kun yhteisön rakentaminen ja kehittäminen pysähtyy.

Vaakunoita vai palveluita?

Keskustelu kunta- ja palvelurakenneuudistuksesta on vauhdissa ja hyvä niin, mutta on alkanut saada sosialidemokraattisesta näkökulmasta myös huolestuttavia piirteitä. Monien eturivin keskustalaisten viimeaikaiset kannanotot ovat antaneet ymmärtää heidän tavoitteenaan ennen kaikkea olevan mahdollisimman monen nykyisen kunnan olemassaolon säilyttäminen sekä julkisen palvelutuotannon laajamittainen korvaaminen yksityisillä palveluilla. Ensimmäisen tavoitteen taustalla ovat ennen kaikkea valtapoliittiset syyt, keskustan voima lepää pienissä maalaiskunnissa, jälkimmäisen taas ideologiset. Ulkoistamistavoitteen osalta oltaisiin valmiita jopa turvautumaan lakiuudistuksiin. Erityisen aktiivinen tässä kysymyksessä on ollut valtiosihteeri Antti Mykkänen. Keskustan linjan voisi tiivistää virkkeeseen: "ei hallinnon keventämiselle, kyllä palveluiden markkinoistamiselle". Ei ihme, että uudistuksesta ennustetaan riitaisaa.

On useita syitä, miksi yleishyödyllisiä palveluita tuotetaan nimenomaan julkisesti. Kaikki talousteorioihin perehtyneet tuntevat esimerkit markkinaepäonnistumisten paikkaamisesta ja positiivisista ulkoisvaikutuksista. Näiden lisäksi voidaan nimetä runsas määrä käytännön esimerkkejä. Kansalaiset tarvitsevat julkisia palveluitaan joka päivä. Yritykset voivat mennä konkurssiin, jolloin palveluiden tuottaminen keskeytyy. Yritysten tavoitteena on kustannusten minimoiminen ja voittojen maksimointi. Nämä arvot johtavat täydellisillä markkinoilla tehokkuuteen ja innovatiivisuuteen, mutta voivat myös pahimmillaan tarkoittaa heikkoa laatua, huonoja työskentelyolosuhteita ja sitä kautta palvelutason huonontumista.

Yleishyödyllisten palveluiden kilpailuttamiseen ja laadun arviointiin eivät päde samat arvot kuin vastaaviin esimerkkeihin hyödykemarkkinoilla tai sellaisissa palveluissa, joita ihmisille tarjotaan ostovoiman, ei tarpeen perusteella. Julkiset palvelut luovat sosiaalista koheesiota olemalla kirjaimellisesti yhteistä omaisuutta. Huoltovarmuusnäkökulmasta on huomioitava julkisen sektorin know-how´n katoaminen, mikäli järjestelmä kutistuu pelkäksi hallinnoinniksi ja valvonnaksi. Poikkeusoloissa vastuu palveluista on joka tapauksessa yhteiskunnan. Julkisella palveluntuottajalla on intressi rajoittaa palveluiden käyttäjien määrää, kun taas yksityinen yritys toivoo luonnollisesti pyrkii voitontavoittelussaan maksimoimaan asiakasmäärän. Kun tämä, yksityiselle sektorille täysin luonnollinen toimintatapa yhdistetään ikääntyvän väestön luomaan hoitotarpeen kasvuun, hirvittää ajatella vaikkapa hoitopommin hintaa. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään.

Suomalaiset julkiset palvelut eivät luonnollisestikaan kykenisi suoriutumaan tehtävistään nykykunnossaan ilman yksityisen sektorin tukea. Siksi yksityisiä palveluita tarvitaan. On kuitenkin niin, että palveluiden laajamittainen ulkoistaminen johtaisi hyvin suurella todennäköisyydellä sekä kustannusten nousuun että palvelujen saannin epätasa-arvoistumiseen. Yksityisen ja kolmannen sektorin rooli on parhaimmillaan tietyissä erikoistuneissa palveluissa sekä tukipalveluissa, positiivisiakin esimerkkejä on helppo löytää. Tämä tie on kuitenkin melko nopeasti loppuun käyty. Tämän vuoksi säästökohteita ja tehostamista tuleekin ennen kaikkea etsiä byrokratian puolelta.

Hyvä hallinto vaatii resurssinsa eikä ilman hyvää hallintoa ole toimivia palveluitakaan, mutta nykyisellä tietotekniikalla sekä tervehdyttävillä organisaatiomuutoksilla voisi kuvitella kyettävän kunnallishallinnon merkittävään keventämiseen. Ikääntyminen ja laaja kunnallisen henkilöstön eläköityminen ja korvaaminen nuoremmilla työntekijöillä luo tähän ainutlaatuisen mahdollisuuden. Luontevaa on aloittaa kuntakoon reippaasta suurentamisesta ja sitä kautta tapahtuvasta paikallishallinnon keskittämisestä uusiin, suurempiin ja vahvempiin kuntiin. Lähtökohtaisesti tulee toki tavoitella kuntien keskinäisestä aloitteellisuudesta lähteviä yhdistymisiä, joita valtio tukee porkkana- ym. rahoin. On kuitenkin oltava keinoja puuttua tilanteeseen, mikäli tuloksia ei synny esimerkiksi keskinäisten riitojen tai paikallisten kaunojen vuoksi.

Kuntauudistuksella tulee nimenomaisesti tavoitella vahvoja kuntia, jotka kykenevät omaehtoiseen palveluntuotantoon sekä toimimaan riittävän vahvoina osapuolina markkinoilla, mikäli päättävät palveluitaan ulkoistaa. Nykyiset pienet maalaiskunnat kärsivät käytännöllisesti katsoen demokratiavajeesta niiden itsehallinnon ollessa kuollut kirjain. Tällaiset kunnat toimivat ainoastaan verotulojen tasauksen ansiosta hoitaen lakisääteisiä tehtäviään ja ainoaksi poliittiseksi valinnaksi, joka ei ole taloudellisten välttämättömyyksien tai lain ennalta määräämä, jää päätös siitä, kummalta puolelta kirkonkylää seuraavaksi lakkautetaan koulu. Väliportaan hallintoa ei tarvita järjestelmää kankeuttamaan ja läpinäkyvyyttä vähentämään, vaan tulee edetä kohti järjestelmää, jossa julkinen sektori koostuu kunnista ja valtiosta.

Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen tavoitteena tulee olla tasa-arvoisten ja laadukkaiden palveluiden turvaaminen kaikille kansalaisille. Tämä ei saa kilpistyä valtapoliittisiin intresseihin tai haluun siirtää yhteiskunnan yhteistä pääomaa markkinoille ja yksityiseen omistukseen. Myös pelko paikallisen identiteetin katoamisesta kuntaliitosten myötä on liioiteltu, muistattehan keskustelun markasta ja kansallisesta identiteetistä. Eurossa on eletty nyt jo useita vuosia, eikä ainakaan allekirjoittanut ole havainnut minkäänlaista kansallisen itsetietoisuuden rappiota. Siksi meillä on oltava valmiutta ja rohkeutta nostaa vaakunat tienvarsista takkojen päälle.

Isä?

Hedelmöityshoidoista ja niiden antamisesta itsellisille naisille ja naispareille on syntynyt aktiivinen keskustelu niin eduskunnassa kuin laajemmassakin kansalaisyhteiskunnassa sekä mediassa. Yllättävän vähälle huomiolle on kuitenkin jäänyt sukusolujen luovuttaminen ja keinohedelmöityksellä syntyneen lapsen oikeus tietää biologisen isänsä henkilöllisyys. Moni pitää tätä "luonnollisena" ja keskeisenä osana reilumpaa ja parempaa säädöspohjaa. Minä en.

Ensinnäkin minua ärsyttää suunnattomasti kyseisessä keskustelussa käytetty isyyden määritelmä. Ikäänkuin isyys olisi pelkkä hedelmöitystapahtuma. Biologisesti näin toki onkin, mutta mielestäni isyys on ennen kaikkea vanhemmuutta, kasvua yhdessä lapsen kanssa ja osallistumista lapsen elämään. Hedelmöityshoitojen antamista itsellisille naisille ja naispareille vastustavat väittävät hoitojen antamisen "väheksyvän isyyttä". Minusta isyyden väheksymistä on nimenomaan sen rinnastaminen pelkkään munasolun hedelmöittämiseen. "Lapsi tarvitsee isän"-vaade tulisi muuttaa muotoon "lapsi tarvitsee rakastavan vanhemman tai vanhemmat". Tämä puolestaan ei ole millään lailla sukupuolisidonnainen kysymys.

Toiseksi kysymys on sukusolujen luovuttamisesta. Mikäli ns. anonyymi luovuttaminen kielletään, kielletään käytännössä myös hedelmöityshoitojen antaminen kokonaisuudessaan sukusolujen luovuttamisen loppuessa kuin seinään. Kyse on siis siitä, halutaanko keinohedelmöityksellä syntyviä lapsia tähän maahan ja maailmaan vai ei. Se, että lapselle määrätään lainsäädännöllä isä, jolla ei ollut minkäänlaista yhteyttä eikä aikomustakaan osallistua syntyneen lapsen elämään on jo kerran edellä mainittua isyyden halventamista sekä heterokeskeisen normiston pakkosyöttämistä. Olisi myös ymmärrettävä, että luovutetut sukusolut ovat vapaaehtoisesti luovutettuja. Kenenkään, joka kokee vanhemmuutensa riippuvan sukusoluistaan, ei tarvitse niitä luovuttaa. Tämän vuoksi myöskään heidän oikeuttaan vanhemmuuteen ei voida loukata.

Kolmanneksi edelliseen liittyen nousee kysymys lapsen identiteetistä ja kehittymisestä. Ei ole järin aukotonta väittää, että lapsen kehitys ihmisenä väistämättä jollain tavalla häiriintyisi, mikäli hänellä ei ole tietoa biologisesta isästään. Kuka kehtaa väittää, että kaikki isättöminä tähän maailmaan syntyneet lapset ovat peruuntumattomalla tavalla tunnevammaisia tai että olisi ollut parempi, että he eivät olisi koskaan syntyneetkään? Lapselle rakkaimmat vanhemmat ovat aina omat vanhemmat, joiden kanssa lapsi kasvaa, tämä ei riipu biologisista vanhemmista. Identiteettejä ei ole yhtä ainutta oikeaa. Identiteetti on myös lapsella, joka tietää, että on luovutetusta/luovutetuista sukusoluista alkunsa saanut. Se, millaiseksi tämä identiteetti muotoutuu, on kiinni kasvuympäristöstä ja myös siitä, miten yhteiskunta suhtautuu keinohedelmöityksen avulla syntyneisiin lapsiin.

Hedelmöityshoitojen antamisen vastustajat ja kiilusilmäisimmät "isyyden varjelijat" unohtavat vielä erään tärkeän asian. Naispareja on aina ollut ja heillä on aina ollut lapsia. Näin tulee olemaan myös tulevaisuudessa. Kyse on lähinnä vallitsevan tilanteen helpottamisesta ja tasa-arvoisten mahdollisuuksien takaamisesta kaikille ihmisille. Miksi niin moni haluaa vaikeuttaa näiden ihmisten elämää ja estää heidän lapsiaan syntymästä, vain ja ainoastaan oman ennakkoluuloisuutensa ja erilaisuuden kammonsa vuoksi? Tätä minun on kovin vaikea ymmärtää.

Hellinna-Talsinki

Tämän aamun Hesarin kaupunkiosastossa on Tallinnan tulevan kaupunginjohtajan, Viron politiikan veteraani Edgar Savisaarin haastattelu. Savisaar on Viron kunnallisvaaleissa erinomaisesti menestyneen, nimestään huolimatta vasemmistopuolueeksi laskettavan Keskerakondin puheenjohtaja. Keskerakond sai Tallinnassa valtuustopaikoista yli puolet, se on erityisesti eläkeläisväestön ja Viron huomattavan venäjänkielisen vähemmistön suosima puolue.

Savisaar esittää haastattelussa Helsingin ja Tallinnan yhdistämistä eräänlaiseksi kaksoiskaupungiksi. Idea ei ole uusi, mutta silti mielenkiintoinen ja on saamassa taakseen myös huomattavia valtakunnan tason vaikuttajia ainakin etelänaapurin puolella. Savisaaren kaksoiskaupungissa mm. kaupunkien valtuustot olisivat yhteiset ja katukilvet olisivat molemmin kielin lahden kummallakin puolella. Monilta osin näitä ajatuksia voi pitää varsin rohkeina ja melkoisen epätodennäköisinä, mutta niihin voidaan silti usein myös yhtyä.

Vaikkei yhteinen vaakuna koskaan toteutuisikaan, tulee yhteistyötä tiivistää mm. yhteisin infrastruktuurihankkein, elinkeinoelämän yhteyksin sekä opetuksen, kulttuurin ja terveydenhuollon alalla. Tuloksiakin on jo saavutettu. Vuonna 2004 ilmestyneessä kansainvälisessä vertailussa Helsinki-Tallinnan alue nostettiin yhdeksi kilpailukykyisimmistä ja kasvavimmiksi teknologiateollisuuden keskittymäksi koko maailmassa. Vaikuttavia tekijöitä olivat toimiva infrastruktuuri, väestön korkea koulutustaso, Helsingissä vallitseva korkea osaamistaso sekä Tallinnan nopea integroituminen lähialueensa kaupunkien kanssa.

Yhteistyön lisäämisen tulee lähteä liikkeelle konkreettisista hankkeista sekä suunnittelun keskittämisestä yhteisiin elimiin, joissa on syytä huolehtia myös poliittisesta edustuksesta. Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajusen (kok.) ajatus yhteisestä korkeakoulusta, jolla olisi olemassa kampus molemmissa maissa, on kehittämisen arvoinen. Tallinnasta puuttuu tällä hetkellä valtiollinen monialayliopisto virolaisen yliopistokoulutuksen keskityttyä pääosin Tarttoon. Tallinnan yliopistoa kehitettäessä tulee Suomen puolelta löytyä valmiutta yhteisten opetusohjelmien ja yhteistutkintojen rakentamiseen.

Oman huomionsa saa silloin tällöin keskusteluihin nouseva ajoneuvotunneli Helsingin ja Tallinnan välillä. Toteutuessaan tunnelilla, johon toivottavasti kuuluisi myös tila yhteisen raideliikenteen kehittämiselle, olisi huomattavaa merkitystä erityisesti kaksoiskaupungin identiteetin synnylle. Samalla se avaisi suomalaisille luontevan reitin Baltian maanteille ja rautateille. On selvää, että moinen tunneli voisi olla käytössä vasta pitkän ajan kuluttua ja sen rahoituksen tulee perustua yksityisen sektorin huomattavaan osuuteen rakennuskustannusten noustessa korkeiksi. Ajatusta kannattaa kuitenkin pitää yllä, jo yksin Suomenlahden jatkuvasti kasvavien liikennemäärien vuoksi.

Viron suuntaan tehtävällä yhteistyöllä tulee olla huomattava rooli koko pääkaupunkiseudun kasvutekijöitä vahvistavana toimintana. Samalla tulee lisätä myös valtiollisia yhteistyösuhteita erityisesti EU-kysymyksissä ja Itämeren suojeluun liittyvissä asioissa. Myös virolaista ammattiyhdistysliikettä tulee tukea ja vahvistaa, jotta myös Virossa kansalaiset voivat jatkossa tasa-arvoisemmin nauttia nopean taloudellisen kasvun aikaansaamista hedelmistä. Tässä suomalaisella ay-liikkeellä ja kansalaisyhteiskunnalla tulee olla vahva ja näkyvä rooli. Suomalaisten yritysten harjoittama työehtojen polkeminen ja epäeettinen käyttäytyminen lahden eteläpuolella tulee vihdoinkin saada kuriin.

Ihmisen arvo

"Tiedän miltä surun kasvot näyttävät. Olen nähnyt ne liikkeessä jolla käsi heitti joulukuiseen hellaan kengän, joka oli lapsen, joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi."

Oheinen lainaus on Goran Simicin runosta Surun kasvot, joka käsittelee Bosnian sodan ajan kokemuksia ihmisten mielissä. Ei ole montaa vuotta, kun sota raivosi Euroopassa, tällä hetkellä se on tappavaa todellisuutta Irakissa, Afganistanissa, Kolumbiassa. Mikä saa meidät surmaamaan toistemme lapsia?

Brittifilosofi Jonathan Glover on käsitellyt sodankäynnin ja ihmisten toisiaan kohtaan osoittaman julmuuden yhteyttä moraaliin mielenkiintoisella tavalla teoksessaan Ihmisyys. Hän on tunnistanut keskeiseksi väkivallan käytön mahdollistavaksi tekijäksi arvokkuuden riiston väkivallan ja sorron kohteilta. Ihmiset ovat taipuvaisia kunnioittamaan toisten ihmisarvoa. Mikäli tämä arvokkuus kyetään viemään esimerkiksi vastustajia nöyryyttämällä, käy uhrien julma kohtelu helpommaksi. He kategorisoituvat meitä alemmiksi ja meihin kuulumattomiksi. Poissulkeva luokittelu perustuu ideologiaan, on helpompi kohdella kaltoin jotakuta, jota pitää fanaatikkona, kommunistina tai imperialistina kuin sellaista, jota kohtelisi pelkästään ihmisenä.

Tämä on tuttua myös meidän näkemissämme uutiskuvissa. Mieleen tulevat kuvat länsimaisista panttivangeista irakilaisten kapinallisten käsissä, tai vastaavasti Guantanamon vankileiriltä. Niissäkin kyseessä oli vastustajan, vihollisen nöyryyttäminen ja hänen ihmisarvonsa kieltäminen. Samasta on kyse, kun sotaa pakenevat pakolaiset leimataan persoonattomaksi massaksi. Kun ihmiset määritellään pelkkänä kasvottomana joukkona, on piittaamattomuus heidän hädästään helpommin oikeutettavissa. On kuvaavaa, että Irakin sodan aikana perheensä ja raajansa menettänyt pikkupoika sai osakseen sympatia-aallon hänen tarinansa tullessa eräänlaiseksi sodan symboliksi. Nimi ja kasvot antoivat kohteen ihmisten myötätunnolle. Tv-kameroiden poistuttua toiseen tragediaan muut samanlaisessa tilanteessa olevat pikkupojat ja -tytöt jäivät kuitenkin apua ja huomiota vaille.

Ihmisarvoinen elämä on jokaisen oikeus. Tätä ei tule ymmärtää vain oikeutena elämään ja henkilökohtaiseen koskemattomuuteen, vaan myös oikeutena tasa-arvoisiin mahdollisuuksiin, oikeutena koulutukseen ja työhön, onneen ja arvostukseen. Vain tätä kautta voimme päästä yli sodan ja väkivallan kurimuksesta, nähdä ihmiset numeroiden takaa. Näitä oikeuksia meidän tulee muistaa myös katsellessamme uusia uutiskuvia mellakoivasta Pariisista. Olisivatko autot tulessa, mikäli ranskalainen yhteiskunta ei olisi sallinut vähemmistöjensä ajautua työttömyyteen ja hautautua nimettöminä "muslimeina" betonigettoihin? Mene ja tiedä, mutta liekkien kajossa voi pohtia myös vandalismin perimmäisiä syitä.

Oheinen kirjoitus julkaistu Uutispäivä Demarissa 9.11.

Washingtonin konsensuksesta Tukholman konsensukseen

1980-luvun loppupuolelta alkaen on kansainvälisessä talouspolitiikassa eletty ns. Washingtonin konsensuksen aikaa. Tällä on tarkoitettu sellaisen Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n, Maailmanpankin ja USA:n valtionvarainministeriön muotoileman globaalin kehitysmallin laajamittaista soveltamista, jossa taloudellinen kasvu ja menestyksellinen yhteiskuntapolitiikka pohjautuvat alhaisiin veroihin, pieneen julkiseen sektoriin, kansainvälisten rahoituslaitosten hallitsevaan asemaan maailmantaloudessa sekä kansainvälisen kaupan ja pääomaliikkeiden vapauttamiseen. Valtioilta tämä on vaatinut vetäytymistä ohjailusta ja säätelystä, mm. yksityistämällä peruspalveluita ja valtion omistuksia sekä luopumista tuloerojen tasaamisen vaatimuksesta. Washingtonin konsensusta on edistetty voimakkaasti mm. talouspoliittisten ohjeiden ja rakennesopeutusohjelmien avulla erityisesti kehitysmaissa. Sen mukaisella politiikalla on aikaansaatu vaurauden suurta kasvua tietyissä osissa maailmaa tietyille piireille, mutta tämän hintana on ollut yhteiskuntien sisäinen hajoaminen, tuloerojen dramaattinen kasvu, työehtojen polkeminen, köyhyysongelman pysyvyys sekä poliittisen demokratian heikentyminen suhteessa taloudelliseen valtaan ja ylikansallisiin yhtiöihin.

Pääoman vallan kasvu demokraattisen kontrollin yli on saanut aikaan epätoivoa ja epätietoisuutta tulevaisuutta kohtaan. Tämän vuoksi yhä suurempi osa niin kansalaisista, tutkimuslaitoksista kuin kokonaisista valtioistakin on alkanut etsiä uutta suuntaa yhteiskuntapolitiikalleen. Esimerkkinä toimivat usein pohjoismaat, joissa on kyetty yhdistämään nopea taloudellinen kasvu, korkea sosiaalisen suojelun taso, alhainen köyhyysaste sekä sukupuolten välinen tasa-arvo. Kansainvälisen politiikan ja talouden tutkijat ovatkin alkaneet puhua ns. Tukholman konsensuksesta menestyksellisen yhteiskuntapolitiikan uutena paradigmana, vastakohtana inhimillisiä voimavaroja haaskaavalle ja tuhoisalle Washingtonin konsensukselle. Se nojaa perinteisen sosialidemokraattisen hyvinvointivaltion menestystekijöihin, joita sovelletaan uudessa, kilpaillussa ja avoimessa globaalissa maailmassa. Tukholman konsensuksen mukaisesta yhteiskunnallisesta mallista odotetaan pohjaa tulevaisuuden Euroopan sosiaaliselle mallille.

Centre for European Reform-ajatushautomon ulkopoliittisen linjan tutkimusjohtaja Mark Leonard kuvaa erinomaisessa uutuusteoksessaan "Why Europe will run the 21st Century" (4thEstate, Lontoo/NY, 2005) Tukholman konsensusta: "uudeksi sosiaaliseksi sopimukseksi vahvan ja joustavan valtion ja innovatiivisen, avoimen ja tietoon perustuvan talouden välillä." Hänen mukaansa tämä uusi konsensus tarkoittaa valtion vahvaa panostusta koulutukseen, terveydenhuoltoon ja maahanmuuttajien integroimiseen. Tämä puolestaan mahdollistaa kansalaisten sopeutumisen rakennemuutokseen sekä yhteiskuntien sopusointuisen muuttumisen yhä moni-ilmeisemmiksi. Maailmanlaajuiseksi paradigmaksi se voi muotoutua uusien taloudellisten jättiläisten kuten Kiinan, Intian ja Brasilian keskittyessä taloudellisen kasvun lisäksi kansalaistensa hyvinvoinnin kasvattamiseen. Tämä on näille valtioille välttämätöntä jo yksin turvallisuus- ja sisäpoliittisista syistä, puhumattakaan inhimillisten tarpeiden tyydyttämisestä.

Tukholman konsensuksen mukainen yhteiskunta ja uusi maailmanjärjestys ovat 2000-luvun sosialidemokratiaa. Siinä pyritään yhdistämään taloudellisen liberalismin ja vapaan kaupan mukanaan tuoman dynaamisuus sosialidemokraattiseen vakauteen ja hyvinvointiin. Tässä yhteiskuntapoliittisessa mallissa korkea verotus ja laaja julkinen sektori eivät ole menestymisen ja kasvun esteitä vaan päinvastoin ne mahdollistavat korkean työssäkäyntiasteen, kansalaisten laajamittaisen kouluttautumisen ja yrittämisen sekä julkiset panostukset niin korkealuokkaiseen infrastruktuuriin kuin sosiaaliseen turvallisuuteen. Tuloja tasaava verotus sekä tulonsiirrot pitävät huolta kotimaisesta kysynnästä ja luovat sitä kautta työpaikkoja paikallisille markkinoille. Ero nykymuotoiseen, usein poliittisesta oikeistosta ja talouspoliittisesta eliitistä nousevaan vallitsevaan totuuteen on huomattava. Tukholman konsensuksen pohjalta toimivien hyvinvointiyhteiskuntien tasa-arvoisuus tarkoittaa niin sosiaalisesti kuin taloudellisesti kestävän kehityksen kannalta keskeistä vakautta ja turvallisuutta. Tätä yhteiskunnallista mallia ei tarvitse juurikaan markkinoida maailmalla, tulokset puhuvat sen puolesta.

Globalisaatio on kuluneen fraasin mukaisesti haasteita täynnä oleva ennen näkemätön mahdollisuus. Parhaimmillaan se voi tarkoittaa maailmanlaajuisen köyhyyden nopeaa vähentymistä, taloudellista ja sosiaalista menestystä sekä kulttuurien välisen keskinäisriippuvuuden ja dialogin lisääntymisen myötä uudenlaista rajat ylittävää solidaarisuutta ja sitä kautta rauhaa. Hallitsemattomana globalisaatio kuitenkin uhkaa demokratiaa ja ihmisoikeuksia syrjäyttäen ihmisiä niin köyhässä etelässä kuin teollistuneessa pohjoisessa. Tämän vuoksi tarvitsemme vahvaa julkista valtaa niin kansallisesti kuin kansainvälisesti, voimakkaita ja toimivaltaisia instituutioita sekä kansainvälistä lakia, jotka palauttavat markkinavoimat sille paikalleen, jossa ne ovat parhaimmillaan, hyväksi rengiksi. Tällaisina voimina voivat toimia erityisesti alueelliset poliittiset organisaatiot, etunenässä EU, mutta poliittisemman profiilin saatuaan myös ASEAN, Etelä-Amerikan vapaakauppa-alue Mercosur ja Afrikan Unioni AU.

Washingtonin konsensus on aikansa elänyt, kuten myös Yhdysvaltojen johtava asema maailmanpolitiikassa. Yksinapainen, voimapolitiikkaan perustuva maailmanjärjestys ei nauti sen paremmin kannatusta kuin tule saavuttamaan tavoitteitaan turvallisemman ja vapaamman maailman luomisessa. Eurooppalainen malli, joka nojaa kansalaisten hyvinvointiin, monenkeskiseen kansainväliseen järjestelmään sekä diplomatiaan voimankäytön sijasta tulee mitä todennäköisimmin korvaamaan "amerikkalaisen unelman" tavoittelemisen arvoisena tulevaisuutena yhä useammalle maailman asukkaalle. Sosialidemokratia ja sosialidemokraattiset puolueet ja järjestöt kamppailevat Tukholman konsensuksen mukaisten yhteiskuntien rakentamisen puolesta kaikkialla maailmassa. Parempi, reilumpi ja turvallisempi maailma on mahdollinen. Keinot ovat olemassa, kyse on enää poliittisesta tahdosta ja ajasta.

Artikkeli on julkaistu SONK:n Debatti-lehdessä 3/05