Osallistavaan puoluetoimintaan

Sosialidemokraattista puoluetta, sen poliittista toimintaa ja ajattelua vaivaa ajoittain liika organisaatiokeskeisyys. Liian usein törmätään tilanteeseen, jossa keskustelu ajautuu ennen kaikkea järjestöjen keskinäisiin toiminta- ja työnjakosuhteisiin, ei niinkään siihen, mitä itse asiassa pitäisi tehdä ja mistä mitäkin ajatella. Sanalla sanoen; miksi puhua sisällöistä, kun voi puhua työväenyhdistyksistä?

Yhteiskunnan muuttamiseen sosialidemokraattisten arvojen mukaan toimivaksi tarvitaan organisaatio -SDP. Se ei kuitenkaan voi olla tavoite sinänsä, vaan asiat ratkaisevat. On turmiollista, mikäli kuvittelemme, ettei SDP:n ulkopuolelta voi tulla ainoatakaan toteuttamiskelpoista ajatusta ja että meidän pitäisi luottaa vain näkemyksiin, jotka kumpuavat järjestöperheemme sisältä, jäsenkirjademarien esittäminä.

Organisaatiokeskeisyyden ongelmallisuus näkyy myös siinä, ettemme kykene parhaalla mahdollisella tavalla hahmottamaan toimintaympäristön muutosta, usein liian jäykkyyden ja linjan varjelemisen vuoksi. Liike, jossa ei käydä aktiivista ja moniarvoista keskustelua ja jonka piiristä nousee vain yksi ääni pikemmin menettää kuin saavuttaa uskottavuutta monimutkaisten yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisijana. Voimme olla ylpeitä saavutuksistamme ilman että menetämme otteen ja vision myös tulevaisuudesta.

Jotta sosialidemokraattinen puolue kykenee muuntumaan aikaansa vastaavaksi sekä saamaan uudelleen takaisin kansanliikkeenomaisen luonteensa, tarvitsee se huomattavasti enemmän "open space" -tyyppisiä osallistumismuotoja, ovat ne sitten tempauksia, symposiumeja, seminaareja tai mitä tahansa missä ihmiset voivat kokea osallistuvansa, oppivansa ja vaikuttavansa. Niiden ei tarvitse olla kontrollisuhteessa puolueeseen. Tärkeää on luoda osallistumisen ja dialogin mahdollisuuksia. Mikäli tällaista toimintaa onnistutaan harjoittamaan sosialidemokraattisen sateenvarjon alla, hienoa. Vapaat, mutta organisoituneet poliittisen toiminnan tilat voisivat toimia myös puolueen jäsenhankintana, tosin se ei voi olla niiden lähtökohtainen tarkoitus.

Kansalaisjärjestöistä kumpuaa usein varsin innovatiivisia ratkaisuja aikamme polttaviin kysymyksiin. Niiden ongelmina ovat kuitenkin usein liika eklektisyys, uskottavuusongelmat sekä puutteellinen kokonaisyhteiskunnallinen analyysi. Lisäksi ideoiden toteuttamismenetelmät ovat vaillinaisia. SDP, mikäli kykenee monoliittisuudestaan luopumaan, voisi toimia sellaisena yhteisönä, joka yhdistäisi poliittisen sisällöntuotannon, kansalaisten kuulemisen ja kuuntelemisen sekä oppimisen yhtenäiseen toimintaohjelmaan ja vastuulliseen vaikuttamiseen. Arvopohja on kunnossa, konkreettisia ratkaisujakin on, mutta innostavuus ja osallistaminen puuttuu. Tämä on kuitenkin onneksi korjattavissa.

Muodikas think-tank -toiminta voisi olla yksi vastaus haasteeseen. Ne voivat parhaimmillaan tarjota siltoja puolueen ja sitoutumattomien poliittista toimintaa, tutkimusta tai muuta ajattelua harjoittavien tahojen yhteistyöhön. Liika ammattilaistuminen ei kuitenkaan sekään ole hyvästä. Politiikka olisi siksi kyettävä palauttamaan myös paikalliselle tasolle, niihin kuuluisiin perusyhdistyksiin. Näitäkin voisi organisoida temaattisimmin perustein, ei vain "osastoiksi osastojen vuoksi", samalla kun kunnallispoliittisen ja asuinaluevaikuttamisen voisi kanavoida omiin erikoistuneihin osastoihinsa. Avoimuus ja ajattelun vapaus kunniaan, kansanliikkeessä on tilaa moniarvoisuudelle.

Kolumni julkaistu SONK:n Debatti-lehdessä 2/2006. Kuvassa SDP:n vaalijuliste vuodelta 1924.

Yhteistyöhön rintamaan käy...

Sopuisasti sujunut budjettiriihi sai syystä kolhun kylkeensä, kun etuuksiensa parannuksia vaille jääneet opiskelijat varastivat shown. Ankanmarssia useiden päivälehtien sivuilla ja tv-kameroiden edessä Suomen hallituksen roolissa harrastanut SYL:n Mikko Koskinen (sd.) jäi varmasti monien mieleen opiskelija-aktiivien järjestäessä mielenilmauksen valtioneuvoston linnan edessä.

Mutta mitä oikeastaan tapahtui? Iltapäivälehdet täyttyivät nopeasti toisiaan syyttelevistä ministereistä, toisia syytettiin ammattitaidottomuudesta, toisia taas "likaisista tempuista". Kulttuuriministerin kohdalla kyseinen toimintatapa alkaa tulla tutuksi, se nimittäin näyttää toistuvan joka vuosi budjettiriihen alla. Lopputulos oli kuitenkin selkeä, tulorajoja ei korotettu, eikä ateriatukeenkaan saatu kompensaatiota. Jälkimmäinen tosin hoidettaneen eduskuntaryhmien taholta kuntoon, ainakin mikäli SDP:n ja Keskustan ryhmäpuheenjohtajiin on uskomista. Toinen selvä asia on, ettei hallitus kyennyt vastaamaan opiskelijoiden oikeutettuihin tarpeisiin ja täten ansaitsee sen tiimoilta esitetyn kritiikin.

Kritiikin kohteita löytyy kuitenkin hallituksen ulkopuoleltakin. Hämmentävää koko tapahtumakulussa on asumislisän vuokrakaton korotuksen yhteydessä hyväksi havaitun poliittisten ja sitoutumattomien opiskelijajärjestöjen yhteisrintaman pettäminen. Marssi sotkeentui ministeri Saarelan tuloraja-avaukseen. Vaikkei kukaan muodollisesti luopunutkaan opintorahakorotuksen tavoittelusta, ei Kokoomuksen opiskelijaliitto Tuhatkunnan puheenjohtajan tai Keskustan opiskelijaliiton viimeaikaisia kirjoituksia ja kannanottoja opintososiaalisten etujen osalta lukiessa ole vaikea nähdä kuka innostui uudesta lelusta ja jätti yhteisten tavoitteiden ajamisen sikseen.

Saarelan julkisuuspeli vaikutti onnistuvan suorastaan yli odotusten. Jopa SYL jätti ministerin arvostelua vaille, vaikka hän ei missään vaiheessa ollut tuomassa opiskelijajärjestöjen yhteistä tavoitetta opintorahan tasokorotuksesta riiheen. Irvokkuuden huippuna Kokoomuksen opiskelijaliitto Tuhatkunta arvostelee hallitusta opiskelijoiden tilanteen kurjistamisesta, vaikka Kokoomuksen oma opintotukimalli itse asiassa laskisi tuen kokonaissummaa kymmenellä eurolla kuussa korkeakouluopiskelijoiden osalta. Keskustaopiskelijat ja -nuoret puolestaan keskittyvät hallituskumppaninsa mollaamiseen tilanteessa, jossa heidän ministerinsä ei tuo yhteisiä tavoitteita edes riiheen ja muut parannukset tyrmää lopullisesti keskustalainen pääministeri. O tempora o mores. Ei ihme että politiikalla on huono maine.

Opiskelijaliike kantaa toki vastuun epäonnistumisesta kollektiivina, kaikilla on peiliin katsomisen paikka. Tämä koskee myös demariopiskelijoita. Yhteisrintama pitäisi saada uudelleen muodostettua eduskunnan budjettikäsittelyä varten. Opintorahakorotuksen tulisi olla myös teoissa, ei vain puheissa, ensisijainen tavoite, mikäli se halutaan saada aikaan. Kuitenkin; kun savu nousee korvista ympäri ylioppilasliikkeen, olisi muistettava eräs tosiasia. Kuluneella vaalikaudella opiskelijoiden taloudelliseen asemaan on tehty parannuksia mm. asumislisän vuokrakaton korottamisen, opintolainan ja toisen asteen opiskelijoiden opintotukeen vaikuttavien vanhempien tulorajojen osalta. Valmis maailma ei ole, mutta liialliseen tuhkan sirotteluun, tai sitten poliittiseen mustamaalaukseen ei ole aihetta. Tasokorotuksen jälkeen on lähdettävä pyrkimään kohti indeksisidonnaisuutta.

Kuva: opiskelijajärjestöjen opintoraha-adressi. Otsikko Vapauden kaihosta

Positiivinen ongelma

Muutama päivä sitten maamme kolme taloudellista tutkimuslaitosta, ETLA, Pellervon taloudellinen tutkimuslaitos ja Palkansaajien tutkimuslaitos arvioivat tulevan vaalikauden talousnäkymiä. Harvinaisen suotuisan talouskehityksen oloissa ja työllisyyden lisääntyessä tuleva hallitus aloittaa työnsä erittäin hyvässä taloustilanteessa. Uutta liikkumavaraa julkiseen talouteen syntyy tutkimuslaitosten arvioiden mukaan jopa 4-5 miljardia euroa.

Eroja kuitenkin alkaa syntyä, kun puhutaan siitä, mitä tällä liikkumavaralla tulisi tehdä. Oikealle kallellaan olevassa ETLAssa painotetaan veronkevennyksiä, PT puolestaan jättäisi kevennykset tekemättä ja panostaisi investointeihin. Pellervo istuu aidalla ja jakaisi potin puoliksi. Valtiovarainministeriötä puolestaan kiinnostaa luonnollisesti erityisesti valtion velan vähentäminen.

Lähtökohtaisesti ongelma on positiivinen, julkiseen talouteen on kyetty synnyttämään merkittävää liikkumavaraa. Kansallisilla toimilla, kuten veronkevennyksillä, ei kuitenkaan yksin voida selittää nopeutunutta talouskasvua, syyt löytyvät kansainvälisestä taloudesta, joka vetää öljyn hinnan noususta huolimatta. Kotimarkkinakysyntä puolestaan voi kasvaa myös tilanteessa, jossa jakovaraa käytettäisiin veronkevennysten sijaan palkankorotuksiin ja ihmisiä työllistävään ja heitä tukevaan palvelujärjestelmään. Tämänkaltainen kasvun hakeminen ainaisten veronkevennysten sijasta tasoittaisi maassamme jatkuvasti kasvavia tuloeroja ja hidastaisi eriarvoistumiskehitystä.

Ikärakenteen muuttuessa maassamme siksi, miksi se muuttuu, ei uusia menoautomaatteja ole erityisen kannattavaa rakentaa. Sen sijaan olemassa olevia palveluita ja rakenteita tulee liikkumavaralla parantaa, erityisesti mitä tulee hoivaan ja osaamiseen. Olisi aloitettava tuntuvista palkankorotuksista naisvaltaisille julkisille palvelualoille erityisesti hoiva- ja sivistyspuolella sekä huomattavista lisäpanostuksista koulutukseen.

Elintason nousun ja maamme vaurastumisen tulee näkyä myös niiden kansalaisten elämässä, joilla on vaikeaa. Tämä periaate, joka oli niukempina aikoina itsestäänselvyys "yhdessä olemme sodat käyneet, yhdessä on rauhaakin elettävä" -eetoksen hengessä, on päässyt maassamme liiaksi rapautumaan. Tämän hengen elvyttämiseen meillä tulisi jälleen olla paitsi varaa -myös halua.

Hutikuti

Lukeminen kannattaa aina, niin myös asioihin perehtyminen. Budjetin osalta on jo ehditty lausua monenlaista, mutta eräs kukkanen löytyy -yllätys yllätys- kansallisen kykypuolueen arvovaltaisista riveistä.

Kokoomuksen eduskuntaryhmän varapuheenjohtaja, entinen opintotuesta vastaava ministeri Suvi Linden linjaa puolueensa sivuilta löytyvässä tiedotteessaan seuraavasti:

Lindén haluaa nostaa opintotuen kokonaistason 750 euroon kuukaudessa. Tämän tasoinen tuki mahdollistaa toimeentulon ja päätoimisen opiskelun. Sen lisäksi opiskelijalla on edelleen mahdollisuus hankkia muita tuloja.

Suvi Lindenille tiedoksi. Opintotuen kokonaistaso tällä hetkellä on itsenäisesti asuville, 18 vuotta täyttäneille korkea-asteen opiskelijoille 760,61 euroa kuussa. Tämän lisäksi opiskelijalla on oikeus yli 9000 euron työtuloihin vuositasolla mikäli hän nostaa opintotukea 9 kuukautta vuodessa.

Mistä tämä kertoo? On olemassa kaksi vaihtoehtoa. Joko Linden pitää tuen nykytasoa vähintäänkin riittävänä ja haluaa jopa laskea sitä korkeakouluopiskelijoiden osalta, tai sitten hänellä ei ole minkäänlaista käsitystä kyseisen etuuden nykytilanteesta. En suoraan sanoen osaa sanoa kumpi on minusta huolestuttavampaa. Oheinen on kuitenkin jälleen tyylipuhdas näyte nykykokoomuslaisesta politiikasta. Mielikuvapeliä ilman minkäänlaista käsitystä sisällöistä.

Kuntoutus kannattaa

Aktiivista työvoimapolitiikkaa ja ammatillista kuntoutustoimintaa kohtaa usein huomattava määrä ennakkoluuloja. Milloin niitä pidetään työttömien päivähoitona, milloin muuten yhteiskunnan varojen väärinkäyttönä. Aika ajoin vaaditaan koko järjestelmän alasajoa ja korvaamista pikemminkin "Siperia opettaa" -tyylisellä tukien leikkaamisella, jonka katsottaisiin paremmin auttamaan ihmisiä työurilla.

Tässä, kuten niin monessa muussakin asiassa kyse on mielikuvista. Eläketurvakeskus julkaisee joka vuosi mielenkiintoisia raportteja ammatillisen kuntoutuksen, johon työvoiman uudelleenkoulutuskin kuuluu, tunnusluvuista Suomessa. Niistä käy ilmi mielenkiintoisia lukuja ja johtopäätöksiä kuntoutuksen onnistumisesta.

Ammatillisesta kuntoutuksesta tuli Suomessa subjektiivinen oikeus vuoden 2004 alusta. Työntekijällä ja yrittäjällä on oikeus kuntoutukseen, mikäli ehdot kuntoutukseen pääsemiselle täyttyvät. Tavoitteena on makrotasolla vähentää tulevaa eläkemenoa, yksilötasolla puolestaan auttaa löytämään työtä ja parantaa ihmisten ansiotasoa. Kuntoutukseen pääsyä haluttiin myös varhentaa, ennen pelkkä riski työkyvyttömyydestä ei kuntoutukseen pääsemiseksi riittänyt. Nykyisin kuntoutukseen hakee vuosittain yli 6000 ihmistä.

Keskeinen kysymys kiertyy luonnollisesti kysymykseen vaikuttavuudesta. Kannattaako investointi, palaavatko ihmiset työelämään ja maksaako järjestelmä itsensä takaisin? Vastaus on, kannattaa. Työhön palaavien osuus on ollut jatkuvassa kasvussa. Erityisesti eläkkeeltä tulevien kuntoutus johtaa entistä useammin uudelleentyöllistymiseen, jopa puolet palaa eläkkeeltä töihin. Keskimääräinen kuntoutuskustannus on onnistuneen ohjelman (työllistyminen) osalta 17 124 euroa (kaikkien ohjelmien kustannukset laskettuna yhteen ja jaettuna onnistuneiden ohjelmien määrällä). Kun samaan aikaan keskimääräinen työkyvyttömyyseläkekustannus on vuodessa 11 900 euroa, maksaa kuntoutus itsensä takaisin puolessatoista vuodessa.

Järjestelmä ei luonnollisesti ole täydellinen, edelleen liian moni kuntoutuu työttömäksi. Hyviä työllistymislukuja edesauttaa myös varhaisempi puuttuminen ja yleinen hyvä taloudellinen tilanne, joka synnyttää työpaikkoja. Kaikki kuntoutus ei ole yhtä tuloksellista ja niiden, joilla on työpaikka valmiina, asema on työttömiä vahvempi. Kuitenkin varsin yksinkertaisilla laskelmilla kyetään osoittamaan aktiivisen työvoimapolitiikan potentiaali ja merkitys. Sitä tulee kehittää, ei hylätä.

Kuvassa vasara.

Liikennesakoista

Viime päivinä on jälleen paikoin keskusteltu suuriksi kohonneista liikennesakoista. Viimeisimpiä jättisakkojen saajia on Maskun kalustetalon omistaja Toivo Sukari, jota uhkaavat jopa 180 000 euron sakot ylinopeudesta. Valtaisa summa kertyy päiväsakkojärjestelmän vuoksi.

Summa on luonnollisesti valtava ja joka kerta kun suurituloinen ajaa tutkaan, alkaa keskustelu järjestelmän epäoikeudenmukaisuudesta. Kuitenkin; mikäli tämänkaltaisesta rikoksesta tuomittaisiin könttäsummasakkoon, sanotaanko vaikka sadan euron arvoiseen, ei sillä olisi laisinkaan vastaavaa pelotevaikutusta. Toisille raha on huomattava, toisille sillä taas ei olisi mitään merkitystä. Vaikka rangaistus olisi periaatteessa kaikille sama, ei se sitä käytännössä kuitenkaan olisi. Kaahaaminen on kansallinen vitsaus, eikä siitä ole syytä tehdä kenellekään nykyistä kannattavampaa.

Suomalaisen laitavasemmiston haasteet

Suomalaisen politiikan laitavasemmistoa, Vasemmistoliittoa, on koetellut dramaattinen vuosi. Puoluetta pitkään johtanut Suvi-Anne Siimes, joka kuului yksiin Suomen näkyvimmistä naispoliitikoista, erosi puolueen puheenjohtajuudesta ja ilmoitti jättävänsä eduskuntaryhmän välittömästi sekä eduskunnan seuraavien vaalien jälkeen. Siimes oli pitkän puheenjohtajakautensa ajan vasemmistoliiton ehdoton keulakuva, joka hallitsi niin vaalimainoksia kuin vaaliväittelyitä. Vaikka puolue hävisi vaalit toisensa jälkeen, ei varteenotettavaa haastajaa Siimekselle löytynyt, vaan häntä pidettiin korvaamattomana imagoltaan ja jäsenkunnaltaan ukkoutuneessa puolueessa, jonka kannatus oli jämähtänyt 10%:n tuntumaan. Maaliskuussa 2006 yhden naisen show saapui kuitenkin päätepisteensä.

Vasemmistoliitto syntyi vuonna 1990, jolloin siihen siirtyi lukuisa joukko entisiä kansandemokraatteja. Moni maltillista, laajaa vasemmistopuoluetta ajanut jäsen siirtyi kuitenkin jo alkuvaiheessa pois puolueesta protestina entisten stalinistien mukaantulolle. Vasemmistoliiton merkittävin ay-vaikuttaja, Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK:n apulaisjohtaja ja entinen puoluesihteeri Matti Viialainen kuvasi tätä ”valuviaksi” puolueessa, joka tulisi myöhemmin vaikeuttamaan sen toimintaa ja mahdollisuuksia osallistua hallitusvastuun kantamiseen. Tähän tosiasiaan törmäsi vuonna 2006 myös puoluetta vuodesta 1998 johtanut Suvi-Anne Siimes.

Siimeksen eron syynä olivat ennen kaikkea syvät linjaerimielisyydet erityisesti Euroopan integraatioon liittyvissä kysymyksissä. Lopullisen ratkaisun aiheutti kriisinhallintalain muutos, jossa puheenjohtaja ja eduskuntaryhmä päätyivät eri kannoille. Ryhmän enemmistö vaati, että Suomen osalta EU:n kriisinhallintaan osallistumiselle tulisi olla YK:n tai ETYJ:n valtuutus, Siimes itse piti EU:n omaa mandaattia riittävänä. Asia oli hiertänyt jo aiemmin Vasemmistoliiton puoluekokouksessa. Tämän ratkaisun myötä Siimes katsoi, ettei enää nauttinut luottamusta ja että puolue ja eduskuntaryhmä olivat vanhakantaisten voimien hallussa. Taustalla oli luonnollisesti pitempiaikaisia ja syvällisempiä erimielisyyksiä vasemmistoliiton suunnasta. Siimeksen näkyvimpiä vastustajia niin kriisinhallintalaissa kuin muissakin yhteyksissä olivat kansanedustajat Jaakko Laakso sekä Esko-Juhani Tennilä. Edellistä on usein pidetty entisenä KGB:n käskyläisenä.

Siimes-show ei kuitenkaan päättynyt eroon, vaan entinen puheenjohtaja pysyi otsikoissa myös eronsa jälkeen. Hän kertoi pian eroilmoituksensa jälkeen harkinneensa jo aiemmin siirtymistä SDP:n eduskuntaryhmään. Tätä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan päätti tuolloin jäädä omaan ryhmäänsä. Yhtä yllättäen kuin Siimeksen ero tuli muutamaa kuukautta myöhemmin hänen uusi uransa. Suomalaisten lääkevalmistajien etujärjestö Lääketeollisuus ry valitsi hänet kesäkuun alussa yhdistyksensä toimitusjohtajaksi. Vasemmistoliiton vaikeudet jatkuivat toukokuussa pidetyn ylimääräisen puoluekokouksen jälkeen, kun uudeksi puheenjohtajaksi valitun kansanedustaja Martti Korhosen valinnan jälkeen Matti Viialainen ilmoitti eroavansa puolueesta sekä usea edustaja jättävänsä eduskunnan. Ei olekaan vaikea povata vasemmistoliitolle vaikeita aikoja tulevan vuoden eduskuntavaaleissa.

***

Siimeksen viimeisiä aikoja puolueen johdossa sekä puheenjohtajavaalia leimasivat myös keskustelut puolueen olemassaolon tarkoituksesta ylipäätään. Puolueen sisällä syntyi skandaali, kun SAK:n johtoportaaseen kuuluvat Matti Viialainen ja Timo Roppola perustivat Vasemmisto yhteen ry:n sekä julkaisivat muistion, joiden tarkoituksena oli ajaa SDP:n ja Vasemmistoliiton yhdistämistä uudeksi sosialidemokraattiseksi puolueeksi ajamaan suomalaisen työväestön asiaa. Vaalikannatuksella, mikäli staattisena pysyisi, mitattuna tällainen uusi puolue kykenisi nostamaan kannatuksensa lähelle 40%:a ja selvästi Suomen suurimmaksi puolueeksi. Syinä yhdistymiselle mainittiin vallankumouksellisuuden vaatimuksen väistyminen laitavasemmistosta sekä ns. punavihreyden olevan vakavasti ottamaton vaihtoehto laaja-alaiselle yhteiskuntapolitiikalle.

Vaikka suomalaisessa poliittisessa kentässä pysyvästi suurimman poliittisen puolueen asema kuulostaisikin houkuttelevalta, tässä tapauksessa 2+1 ei välttämättä olisikaan kolmea. Kannatuksen siirtyminen voisi jäädä pieneksi suomalaisen poliittisen vasemmiston vahvan kahtiajaon vuoksi. Monelle sosialidemokraatille erityisesti entiset kommunistit ovat perinteisesti olleet ensisijaisia vihollisia ja päinvastoin. Nuoret vasemmistoliittolaiset taas hakevat usein tukea vihreästä ideologiasta ja vierastavat sosialidemokraattien vahvaa ay-kytkentää. Monelle vasemmistoliiton kansanedustajalle taas sellaiset sosialidemokraattiset tavoitteet kuten vakaa valtiontalous tai sitoutuminen Euroopan integraatioon ovat myös vaikeita paloja niellä. Lopputulos vasemmiston yhdistymisestä voisikin olla marginaalinen kannatusnousu, lisääntynyt sisäinen eripura uudessa vasemmistopuolueessa sekä tosiasiallinen poliittisen vaikutusvallan vähentyminen. Tämä liittyy lähinnä oikeistopuolueiden yhteistyön todennäköiseen tiivistymiseen vasemmiston yhdistymisen myötä.

Suomi on leimallisesti porvarillinen maa, jossa vasemmiston kokonaiskannatus on jo kauan ollut reilusti alle 40%. Tämän vuoksi porvarillinen hallitusvaihtoehto on aina matemaattisesti mahdollinen. Suomalainen erikoisuus onkin ollut, että molemmat suurista porvaripuolueista, Keskusta ja Kokoomus, ovat perinteisesti tehneet yhteistyötä mieluummin SDP:n kuin toistensa kanssa. Vahvan vasemmistoblokin syntyminen ajaisi nämä puolueet entistä selkeämpään yhteistoimintaan. Tästä saatiin esimakua jo viime presidentinvaaleissa, jossa istuva pääministeri Matti Vanhanen (kesk.) sekä koko Keskusta tuki näkyvästi opposition ehdokasta Sauli Niinistöä (kok.).

Summa summarum; on huomattavasti enemmän syitä miksi Suomen sosialidemokraattien ei tulisi aktiivisesti pyrkiä yhteen vasemmistopuolueeseen. Yksittäiset jäsenet ovat luonnollisesti tervetulleita, mutta minkäänlaisia yhdistymisneuvotteluita ei ole hyödyllistä aloittaa. Suomen vasemmistoliitto ei ole kyennyt tekemään tiliä historiansa kanssa eikä sen sisäisiä skismoja ole syytä tuoda heikentämään yhteistyökykyistä ja rakentavaan reformismiin nojaavaa sosialidemokratiaa, jolle kansainvälisyys on muutakin kuin solidaarisuuden julistuksia.

Artikkeli julkaistu ruotsiksi käännettynä Ruotsin sosialidemokraattien pää-äänenkannattaja Aktuellt i Politikenissa 14.8.2006

Hyvinvointivaltio ja yksilöllisyys

Hyvinvointivaltion ja yksilöllisyyden suhdetta kuvataan usein kahdella eri tavalla. Toisaalla on vasemmiston perinteisesti suosima käsitys valtiosta, joka on kyennyt takaamaan laajentuvia oikeuksia yhä suuremmalle joukolle kansalaisia, toisaalla puolestaan kuvattu Leviathan, joka käskee ja määrää kansalaisiaan sekä rajaa erityisesti heidän taloudellisten valintojensa mahdollisuuksia. Riippuvuuden valtiosta nähdään passivoivan kansalaisia.

Hyvinvointivaltioita kohtaan esitetty taloudellinen kritiikki on helppo kumota yksinkertaisiin tilastoihin vetoamalla. Ne maat, mm. Pohjoismaat, joissa julkisen sektorin osuus BKT:sta on suuri ja jossa sosiaaliset oikeudet ovat laajoja, ovat kilpailukykymittausten kärjessä ja taloudellisten tunnuslukujen valossa Euroopan ja jopa koko maailman eliittiä. Sen sijaan kysymystä yksilön oikeuksista ja yksilöllisyydestä on syytä tarkastella tarkemmin.

Perustulon kannattajat vetoavat usein mallinsa estävän holhousta ja mahdollistavan työnteon. Siinä kuitenkin monesti unohtuu ihmisten elämäntilanteiden erilaisuus. Onko tosiaan niin, että "one-size-fits-all" kun puhutaan tulonsiirroista?

Yhä useampi osa ihmisten ongelmista on sellaisia, ettei niitä silkalla rahan jakamisella ratkaista. Ongelmat ovat muualla kuin välittömässä selviytymisessä. Niiden ratkaisemiseen tarvitaan räätälöidyn tuen lisäksi henkilökohtaista apua - siis palveluita. Yksinhuoltajaäidin tarpeet ovat erilaisia kuin valmistumassa olevan opiskelijan tai kuntoutuksessa olevan työttömän.

Laajamittainen hyvinvointipolitiikka ja palvelujärjestelmä ovat myös korostuneen tarpeellisia yksilön oikeuksien toteutumisen kannalta. Ilman useiden filosofienkin tarkastelemia peruskyvykkyyksiä ja niiden takaamista kaikille kansalaisille ei vapaus valita voi toteutua. Koska puhtaassa markkinataloudessa näin ei tapahtuisi, tarvitaan julkisia interventioita -siis sosiaalipolitiikkaa. koulutuspolitiikkaa jne. On myös selvää, että yhteiskunnan monimutkaistuessa yhä useammat kyvyt tulevat tarpeelliseksi.

Nuorempien ikäluokkien kohdalla on vaikea nähdä, että yhdellä ammatilla pärjäisi työuransa loppuun asti. Tämä perustelee myös palveluiden laajentamisen. Tasa-arvoiset mahdollisuudet globaalitalouteen perustuvassa tietoyhteiskunnassa eivät ole sama asia kuin idänkaupan ajan teollisuusyhteiskunnassa. Yksilö ei nykyisessä maailmassa, kuten ennenkään muutamia harvoja onnekkaita lukuun ottamatta, kykene saavuttamaan potentiaaliaan - ja siten olemaan aidosti vapaa valitsemaan sekä päättämään elämänsä suunnasta - ilman yhteiskunnallisia rakenteita jotka mahdollistavat sosiaalisen liikkuvuuden. Hyvinvointivaltio siis mahdollistaa yksilön vapauden, ei estä sitä.

Oikeudenmukaisuusteoreetikot kiinnittävät usein huomiota myös stigmatisoitumiseen, joka heidän mukaansa estää ihmisiä käyttämästä vapauksiaan ja oikeuksiaan. Tällaisesta stigmatisoitumisesta oli kyse vanhassa köyhäinhoidossa, jossa julkiset toimenpiteet kohdistuivat "muihin". Heitä kohtasi jatkuvasti epäily ja valvonta, juuri se holhous, josta nykymuotoista sosialidemokraattista valtiota perusteetta syytetään.

Paras esimerkki on koulu, joka vuosikymmenten työllä muutettiin eroja ja yhteiskunnallisia asemia uusintavasta järjestelmästä tasa-arvoistavaksi ja mahdollisuuksia antavaksi laitokseksi. Kun sääty-yhteiskuntaan oikeiston taholta jälleen pyritään "yksilön vapauksien" varjolla, on muistettava, että eriyttävästä politiikasta syntyvästä uudesta yksilöllisyydestä nauttivat monien kustannuksella vain harvat.

Kolumni julkaistu Uutispäivä Demarissa 14.8.2006. Kuvassa Kaarinan-Piikkiön terveyskeskus

Lentomatkustusmaksu kayttoon myos Suomessa

Kehitysrahoituksen lisaamiseksi tarvitaan uudenlaisia ratkaisuja. Valtion kehitysyhteistyomaararahojen maarallinen kasvattaminen ei yksin riita. Suomessa tuleekin ottaa kayttoon Ranskan mallin mukainen lentomatkustusmaksu, jonka tuottoja voitaisiin kayttaa ymparistonsuojellullisten ja kehityspoliittisten tavoitteiden edistamiseen.

Ranskassa kayttoon otettu lentomatkustusmaksu tarkoittaa 1-40 euron suuruista lisamaksua lipun hintaan kotimaan ja Euroopan sisaisilla lennoilla. Korkeimmat maksut maksetaan mannertenvalisten lentojen bisnesluokan lipuista.

Tamankaltaiset maksut eivat esta ketaan kayttamasta ilmailupalveluita eivatka haittaa ilmailualan yritysten kilpailukykya maksun ollessa kaikille sama. Lippumaksuista saatava tuotto voisi olla huomattava ja verotus kohdistuisi ilmaston ja ympariston kannalta selkeasti haitalliseen toimintaan. Osa veron tuotosta voitaisiin ohjata esimerkiksi jonkin YK:n alaisen jarjeston tukemiseen.

Mielipidekirjoitus yhdessa Jussi Salonrannan kanssa julkaistu Helsingin Sanomissa 15.8.2006

Jag är röd!

Ruotsin vaalit lähestyvät ja sen huomaa myös verkkomaailmassa. Havainnollisen oppitunnin sinisten ja punaisten välisistä eroista voi löytää Ruotsin demarinuorten vaalisivustolta, jossa Romeo ja Julia on saanut uuden ilmeen lyhytelokuvan muodossa (vaatii Flash7:n). Tunnelmallisia hetkiä!

ps. Vihreät lanseerasivat eilen uuden ilmeensä ja "lähtivät levittämään teesejään" maakuntiin. Kovin hyvää kuvaa ei anna kuitenkaan se, että ainakaan tällä hetkellä ei Hesarinkaan mainostamista teeseistä löydy puolueen sivuilta muuta kuin kuusi otsikkoa. Sanottavaa ei taida siis juurikaan olla, vai ovatko teesit tarkoituksella "kesäiset kepeät"?

Ay-liike ja SDP

Sosialidemokraattista puoluetta arvostellaan usein sen joidenkin tahojen mielestä liian läheisestä suhteesta ammattiyhdistysliikkeeseen. Ay-liikkeen, ja siinä korostuneesti SAK:n äänen katsotaan kuuluvan liian voimakkaasti SDP:n kannanmuodostuksessa. Allekirjoittanutta on jo kauan ihmetyttänyt tämä kritiikki, jota ei oikeastaan voida pitää muuna kuin jälleen yhtenä osoituksena suomalaisen ay-liikkeen imago-ongelmasta.

On syytä kysyä mikä tekee ay-liikkeen tuesta niin turmiollisen? Suomessa ay-liike edustaa huomattavaa osaa kansalaisista palkansaajakysymysten tiimoilta ja sen päättävät elimet ovat demokraattisesti valittuja -jäsenet voivat vapaasti pyrkiä päättäviin tehtäviin. Voidaan myös tarkastella vaihtoehtoja. Britannia tarjoaa kiehtovan esimerkin tilanteesta, jossa ay-liike ei ole minkään puolueen merkittävin tukija. Vuoden 2001 vaalit olivat merkittävät juuri siinä mielessä, että tuolloin yksityisen sektorin tuki Labourille ylitti liittojen tuen. New Statesmanin entisen päätoimittajan Peter Wilbyn mukaan (Guardian 19.7.2006) elinkeinoelämän ja suuromistajien vaikutusvalta maan asioihin on nykyisen Labour-hallituksen aikana huomattavasti suurempi kuin ay-liikkeellä sen entisinä suuruuden päivinä työväenpuolueen ollessa vallassa.

Miten näin kävi? Osin kyseessä oli tarkoituksellinen politiikka, jolla Blair pyrki eroon Labourin vanhasta heikosta maineesta. Tämä on eittämättä toiminut hyvin, ja tuonut myös ennennäkemätöntä menestystä vaaleissa. Mutta kuitenkin; onko loikka tilanteesta, jossa ay-liike tuki toista puoluetta ja elinkeinoelämä toista tilanteeseen, jossa teollisuus rahoittaa kaikkia puolueita, välttämättä demokratian kannalta parannus? Yritykset eivät tietenkään tehneet näin hyvää hyvyyttään tai tasapuolisuuden nimissä, Labourin tukemisessa oli kyse huomattavista eduista.

Näitä etuja olivat Wilbyn mukaan mm. seuraavat: yritysmaailman tuki esti sellaisen politiikan, joka olisi tähdännyt vahvasti heidän etujensa vastaisiin yhteiskunnallisiin ratkaisuihin. Toiseksi Labour on suosinut julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyötä julkispalvelu-uudistuksissaan. Nämä ovat osoittautuneet erittäin tuottoisiksi ratkaisuiksi yrityksille, jopa taloudellisesti kannattavammiksi kuin yksityistäminen. Nyky-Labourin Britanniassa parhaiten menee konsulteilla.

Mutta takaisin alkutilanteeseen. Miksi on niin, että julkisessa keskustelussa ongelmalliseksi katsotaan satoja tuhansia työntekijöitä edustavien järjestöjen vahva rooli päätöksenteossa, mutta joidenkin yksittäisten rikkaiden yksilöiden tai vahvojen yritysten tukea taas ei? Niiden tuessa ei ole kyse minkäänlaisesta demokratiasta. Mikä ongelma on siinä, että työntekijöitä varsin legitiimisti ainakin järjestäytymisastetta katsottaessa edustavien järjestöjen ääni kuuluu lainsäädäntöä valmistellessa? Eikö ongelma olisi olemassa pikemminkin silloin kun tämänkaltaisia järjestöjä ei kuunneltaisi? Silloin voitaisiin puhua perustellusti kansalaisyhteiskunnan polkemisesta.

Ajoittain jopa jotkut sosialidemokraatit syyllistyvät selittelyyn ja pitävät ay-yhteyttä kiusallisena. Tämä on juuri sitä puolustuskannalla oloa, joka saa aikaan illuusion aloitekyvyttömyydestä ja omien uusien avausten puutteesta. Vaaleihin, ja muihinkin keskusteluihin voitaisiin mennä pystypäin. Kyllä, ay-liike tukee sosialidemokraatteja, koska sosialidemokraattien tavoitteet ovat lähimpänä palkansaajien tavoitteita. Samalla tavalla elinkeinoelämän tuki suuntautuu oikeistopuolueille, koska ne ovat demareita korostuneemmin omistajien asialla. Tältä pohjalta niiden kansalaisten, joille tämänkaltaiset kysymykset ovat tärkeitä, sopii tehdä valintojaan.

Kuva talvisesta Hakaniemestä by Niklas Sjöblom

Opintotukiparannukset niitä tarvitseville

Niklas Holmberg (kesk.) kirjoittaa Turun Sanomien kirjoittajavieras- palstalla (7.8.2006) opintotuesta pitäen ministeri Saarelan esitystä tulorajojen korottamisesta oikeansuuntaisena kehityssuuntana. Opiskelijajärjestöjen tavoitetta opintorahan nostamisesta hän sen sijaan vastustaa vedoten valtiontalouden realiteetteihin ja sillä, että on olemassa myös muita heikosti toimeentulevia ihmisiä.

Holmberg on luonnollisesti aivan oikeassa siinä, että korkeakouluopiskelijoiden rinnastaminen niihin ihmisiin, joiden elämäntilanne on haasteellinen ja vaikea, on monin tavoin perusteetonta. Sen sijaan sitä, että lisäetuja pitäisi tästä syystä suunnata juuri niille, jotka ovat kaikista opiskelijoista taloudellisesti parhaassa asemassa, on vaikea ymmärtää.

Tulorajojen korotuksesta hyötyvät vain ne opiskelijat, joiden työstä saamat tulot ylittävät nykyiset tulorajat. Mikäli opiskelija ei ole löytänyt työtä, tai hänen opintonsa vievät hänen kaiken aikansa ei tulorajojen korottamisesta ole iloa. Tulorajojen nostosta eivät hyödy myöskään toisen asteen opiskelijat heidän opiskelunsa ollessa huomattavan koulumuotoista. Kohdentumisongelma on ilmeinen, tukea eniten tarvitsevat jäävät vaille parannuksia.

Opintojen aikana hankittu työkokemus on luonnollisesti tärkeä ja arvokas asia. Sen hankkiminen onnistuu kuitenkin jo tämänkin hetkisillä tuilla. Väite siitä, että opintotukijärjestelmän tämänhetkiset tulorajat estäisivät relevantin työkokemuksen hankkimisen, ei pidä paikkaansa. Jokainen opiskelija ottaa hyvän työpaikan vastaan ja miksi tukea sosiaaliturvan avulla niitä, jotka saavat jo elantonsa palkasta?

Holmberg vertaa kirjoituksessaan opintotukea minimikansaneläkkeeseen. Jää epäselväksi mihin hän vertauksellaan pyrkii, mutta pidän varsin kyseenalaisena kilpailuttaa heikosti toimeentulevia ryhmiä toisiaan vastaan aikana, jolloin tuloerot maassa ovat räjähtämässä käsiin. Tilanne, jossa "köyhät ovat solidaarisia kerjäläisille" on kaukana siitä köyhän asian ajamisesta, josta Keskusta puoluekokouksessaan niin kauniisti puhui.

Vastine mielipidekirjoitukseen, julkaistu 9.8.2006Turun Sanomissa

Hääpäivä

Onnellista hääpäivää rakas! Pian nähdään taas.

Kohtaamisista

Tänään töihin Tokoinrantaa pitkin tullessani mietin erästä muutaman viikon takaista episodia, josta tuli paha mieli vähäksi aikaa. Istuskelin kaveriporukassa Vuosaaren ostoskeskuksessa sijaitsevan ravintolan terassilla auringonpaisteesta nauttimassa kun paikalle tuli vaikeasti vammainen mies moottoroidussa pyörätuolissaan.

Aluksi hänen puheestaan oli vaikea saada selvää, mutta pian selvisi, että hän etsii "kaveria". Oletin ensin hänen haluavan istua porukkaan, mutta pian kävi ilmi, että hän etsii apua puhelinkauppaan. Puhelimen käyttö ei häneltä ilman hands-freeta onnistunut ja hän halusi kokeilla korvan taakse asennettavaa puhelinkuuloketta, jota hän ei itse kyennyt korvansa taakse laittamaan. En heti ymmärtänyt miksi hän etsii apua ympäri ostoskeskusta, onhan kaupassa myyjiä, mutta lähdin kuitenkin mukaan.

Kauppaan päin kävellessä selvisi, että hän oli kyllä jo ollut kaupassa, mutta myyjä ei ollut suostunut asettamaan laitetta hänen korvansa taakse, vaan pyytänyt häntä etsimään kaverin auttamaan. Kaupassa tilanne kävi turhankin selväksi. Purkkaa jauhava herranterttu ei voinut kuvitellakaan koskettavansa vammaista ihmistä häntä auttaakseen, vaan oli käskenyt miehen rullailla ympäri ostoskeskusta nykien satunnaisia ohikulkijoita hihasta, mikäli mielii laitetta kokeilla.

Kokeilimme sitten avullani kuuloketta, joka osoittautui liian löysäksi ja kaupat jäivät tekemättä. Uusi kaverini ei kuitenkaan ollut pahoillaan, kiitteli kovasti ja sanoi menevänsä etsimään kuuloketta jostain muualta. Minä jäin ihmettelemään myyjätytön asennetta, joka tosin ei ole mitenkään erityisen poikkeuksellinen. Mikä ihmisiä oikein vaivaa? Miksi vammainen ihminen koetaan jollain tapaa "iljettäväksi", ihmiseksi, jota voidaan jäädä tuijottamaan, kokea hänen läsnäolonsa kiusalliseksi tai kohdella häntä jonkinlaisena epähenkilönä?

Niin tässä kuin monessa muussakin erilaisuuteen liittyvässä kysymyksessä kaava on sama. Lainsäädäntö alkaa olla ajan tasalla, palveluita on, esteettömyyteen kiinnitetään huomiota, mutta kansalaisten korvien välissä ei ole vastaavalla tavalla alkanut tapahtua. Toivon mukaan senkin aika on tuleva.

Lähi-idästä

Nykyistä Lähi-idän konfliktia arvioidessa unohtuu usein alueella vaikuttavien voimien tavaton kirjavuus. Yleinen lännessä tehty virhe on niputtaa alueella toimivat ryhmät saman lipun alle -Israel vastaan muut. Tosiasiassa alueen arabivaltioilla on huomattavia keskinäisiä erimielisyyksiä, eivätkä monet niistä katsoisi lainkaan karsaasti Hizbollahin vastaisia toimenpiteitä. Syy tähän on se, että moni alueen valtio pelkää vastaavanlaisten liikkeiden nousua omissa maissaan sekä Iranin kasvavaa vaikutusvaltaa alueella. Molemmat olisivat nykymuotoisille hallitseville eliiteille epämieluisia vaihtoehtoja. Ensimmäinen saattaa olla merkittävä syy myös siihen, miksi monet alueen valtioista eivät ole erityisen innostuneita kunnollisten demokraattisten järjestelmien vakiinnuttamisesta valtioissaan.

Arabimaiden kansalaisista moni kannattaa ja kunnioittaa Hizbollahia ja vaikka Israelin iskut ovatkin varmasti heikentäneet sitä, ei rekrytointi tule olemaan jatkossa vaikeaa sen paremmin Libanonissa kuin muuallakaan. Mielipidetiedustelujen mukaan peräti 80% libanonilaisista, myös enemmistö Libanonin kristityistä, tuntee sympatiaa Hizbollahia kohtaan. Ääniä sen poliittinen siipi sai viime vaaleissa 15%. Tästä syystä arabimaat, jotka eivät juurikaan Hizbollahia muuten tukisi, joutuvat nyt tiukkaan paikkaan kansalaistensa taholta. Tähän ne pakottaa myös se, etteivät ne usko Israelin kykevät lyömään vastustajaansa, Hizbollah ei ole katoamassa mihinkään.

Hizbollah itsessään pakenee tarkkoja määrittelyitä. Se on paitsi terroristijärjestö, myös poliittinen liike, jolla on edustajia jopa Libanonin hallituksessa. Poliittinen ja sotilaallinen siipi koostuvat eri henkilöistä. Sotilaallisen siiven edustajat ovat muita useammin Libanonin ulkopuolelta tulevia henkilöitä. Samalla Hizbollah on Libanonin johtavia sosiaalipalveluiden tuottajia. Heikon julkisen vallan ja sektorin maassa järjestö on lukuisille jäsenilleen suorastaan elintärkeä. Tämä selittää sen nauttiman suosion ja legitimiteetin kansalaisten keskuudessa.

Nykytilanne on vaarallinen monesta syystä. Jo tähän astisen tapahtumat ovat osoittaneet, ettei Israel kykene kukistamaan Hizbollahia tavoitteidensa mukaisesti. Sotilaallista ratkaisua ei saada aikaan. Konflikti on myös vaarassa eskaloitua edelleen. Sen paremmin Tel Avivissa kuin Damaskoksessakaan ei ole halua Syyrian ja Israelin väliseen voimainkoitteluun. Silti tähän voidaan joutua, eskalaation kierre on jo alkanut.

Aikanaan, ennen täydellistä katastrofia alueellisen suursodan muodossa diplomaattisen painostuksen toivottavasti nopeasti edelleen koventuessa, konflikti Libanonissa saadaan päättymään tulitaukoon ja kansainvälisten joukkojen väliintuloon. Oleellista tuolloin olisi myös Libanonin hallituksen ja armeijan tukeminen, jotta se kykenisi riisumaan alueellaan toimivat taistelijaryhmät, kuten Hizbollahin aseellisen siiven aseista. Tällä hetkellä maan keskusjohto ja oma armeija ovat niin heikkoja etteivät ne tähän kykene, eivätkä Israel tai USA ole olleet halukkaita myöskään Libanonia tässä mielessä vahvistamaan. Tässä asiassa ne toimivat itseään vastaan.

Heikko Libanon ei kykene alueensa valvontaan eikä vaatimaan valtion suvereniteetin kannalta keskeistä väkivaltamonopolia omalla alueellaan. Samalla, varsinkin nyt kun muutaman vuoden taloudellisen kasvun hedelmät on ilmaiskuilla murskattu ja sadat tuhannet ihmiset on ajettu kotoaan, voidaan perustellusti kysyä onko Libanon jälleen matkalla sisäiseen hajaannukseen ja uuteen sisällissotaan? Tämäkin vaihtoehto, niin pelottavalta ja masentavalta kuin se kuulostaakin, on mahdollinen.

Koko kuviossa Libanon on kuitenkin kaikesta huolimatta sivujuonne pitkässä tarinassa, johon ei saada lopullista ratkaisua ennen kuin palestiinalaisten asemaan saadaan kestävä ja inhimillinen ratkaisu. Tällaisena voidaan pitää vain ja ainoastaan itsenäisen ja elinkelpoisen palestiinalaisvaltion luomista. Tämä söisi myös militanttien ääriliikkeiden kannatusta.

Opintotuki

Opintotukirintamalla tapahtuu jälleen. Ministeri Saarela haluaa korottaa opintotuen tulorajoja 20%:lla. Vuotuiset taloudelliset vaikutukset olisivat noin kuusi miljoonaa ja muutos koskisi noin 15 000 opiskelijaa. Avaus on opiskelijoiden kannalta luonnollisesti myönteinen, mutta jättää hieman ihmettelemisen aihetta prioriteettien suhteen.

Opintotuen tulorajojen korottamisesta koituva hyöty menee niille opiskelijoille, joilla menee tällä hetkellä taloudellisesti kaikkein parhaiten. Ne, joiden toimeentulo on heikoimmilla, jäävät hyödyn ulkopuolelle. Mikäli opiskelija ei ole löytänyt työtä, tai hänen opintonsa vievät hänen kaiken aikansa (kuten tilanne on monilla koulumaisemman opiskelumuodon aloilla) ei tulorajojen korottamisesta ole iloa eikä apua.

Minun on vaikea ymmärtää tilannetta, jossa samaan aikaan puhutaan opintoaikojen lyhentämisen tärkeydestä sekä halutaan mahdollistaa vielä nykyistäkin laajempi opintojenaikainen työssäkäynti, joka vääjäämättä viivästyttää valmistumista. Samalla tulorajojen korotus lisää edelleen valtion rahoilla subventoidun joustavan työvoiman määrää työmarkkinoilla -tämä väki kilpailee erityisesti palvelualalla toimiessaan työpaikoista vaikeasti työllistettävien kanssa.

Opintojen aikana hankittu työkokemus on luonnollisesti tärkeä ja arvokas asia. Sen hankkiminen onnistuu kuitenkin jo tämänkin hetkisillä tuilla. Kuka väittää, että opintotukijärjestelmän tämänhetkiset tulorajat estäisivät relevantin työkokemuksen hankkimisen, valehtelee. Jokainen opiskelija ottaa hyvän työpaikan vastaan, ja miksi tukea sosiaaliturvan avulla niitä, jotka saavat jo elantonsa palkasta?

Erikoisen Saarelan ehdotuksesta tekee myös se, että opiskelijat itse eivät ole vuositulorajojen korottamisesta lainkaan yhtä innostuneita, vaan vaativat ensisijaisesti opintorahan korottamista. Tätä mieltä ovat kaikki merkittävät opiskelijajärjestöt. Tämän nähdään kohdentuvan paremmin niille opiskelijoille, joiden tuen tarve on suurin. Tulorajojen korottamisella tätä vaikutusta ei ole.

Kuva: Opiskelijajärjestöjen opintorahakampanja. Allekirjoita opintoraha-addressi täällä.