Edustajistovaalit

Ylioppilaskuntien edustajistovaalit ovat jälleen täällä. Ennakkoäänestys käynnistyy mm. omassa ylioppilaskunnassani Tamyssa huomenna. Turussa äänestys on jo täydessä käynnissä. Uutuutena on monissa yo-kunnissa käyttöön otettu sähköinen äänestys ja onkin mielenkiintoista, täyttyvätkö odotukset äänestysaktiivisuuden noususta.

Kaksi vuotta sitten tein vaaleja lähes kellon ympäri Sosialidemokraattisten opiskelijoiden silloisena puheenjohtajana. Tulos oli tuolloin hieno, SONK nousi yli kolmeenkymmeneen paikkaan. Suurin voitto saavutettiin silloin Jyväskylässä, JSDN nousi 7 paikkaan ja edustajiston suurimmaksi ryhmäksi. Tämänvuotisilla listoilla on valtava määrä uusia ihmisiä, joista en ole koskaan kuullutkaan. Kampanja on tänä vuonna parempi kuin koskaan ja äänestäjille pyritään tarjoamaan avoimesti todellista vaihtoehtoa.

SONK julkaisi tänä vuonna yhtenäisellä ilmeellä kautta maan paitsi laajan vaalimanifestin sekä tiivistetyt teesit, myös vaalilehden, jonne allekirjoittaneellakin oli ilo kirjoittaa. Mikään muu ryhmä, poliittinen tai sitoutumaton, ei ole opiskelijapolitiikkaa vastaavassa mittakaavassa pohtinut. He eivät ole tätä joko viitsineet tai osanneet tehdä. Opiskelijapolitiikassa värillä on väliä, äänestä! Äänet lasketaan 7.11.

Opiskelijapolitiikassa värillä on väliä (julkaistu SONKin Visio-vaalilehdessä)

Paikallisella tasolla -värillä on väliä. Ylioppilaskunnat päättävät jäsenmaksusi käytöstä, siitä pakollisesta verosta, jonka ilmoittautumisesi yhteydessä maksat. Kun miettii mitä jäsenmaksulla saa, on hinta usein halpa. Paikkakunnasta riippuen 70-100 euron panoksella vuodessa saa terveydenhuollon, opiskelijaedut ruokailusta matka-alennuksiin sekä usein näkymättömissä olevan edunvalvonta- ja neuvontapalvelut. Näiden taso ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys.

Sosialidemokraattiset opiskelijat ovat vuosien varrella paikallistasolla korostaneet ennen kaikkea hyviä palveluita. Meidän mielestämme jäsenmaksua tulee käyttää järkevästi. Ei niinkään harvoille ja valituille toisten rahoilla järjestettäviin koreisiin vuosijuhliin, vaan kaikille suunnattuihin tapahtumiin, palveluiden parantamiseen ja reilujen työolosuhteiden takaamiseen ylioppilaskunnan työntekijöille. Olemme sitä mieltä, että ylioppilaskuntien tulee tarjota monenlaista tekemistä erilaisille ihmisille, ajattelun, vaikuttamisen, oppimisen ja hauskanpidon tiloja, ei vain kilpailla haalaribileiden määrässä ainejärjestöjen kanssa.

Monet oikeistoryhmät tulevat kertomaan sinulle, miten he vaativat jäsenmaksun laskua. Mieti toisen kerran, kun tämän kuulet. Euron tai kahden vaje/opiskelija/vuosi näkyy nopeasti ylioppilaskunnan palvelutasossa. Muuttoautoa ei järjestykään, tai hätämajoitusta ei ole tarjolla. Samalla he kertovat sinulle, miten terveydenhuollossa käymisestä perittäviä maksuja pitäisi korottaa eikä siirtää jäsenmaksuun. Tämän järkevyyttä kannattaa miettiä, mikäli käytät YTHS:n palveluita. Sairaiden laittaminen entistä kireämpään tilanteeseen ei ole reilua, eikä kukaan tiedä kuka seuraavaksi palvelua käyttää.

Paikallisen tason lisäksi oleellinen on kansallinen taso. Edustajistovaaleissa menestyneet ovat vahvoilla kun määritellään opiskelijoiden näkemyksiä asioihin, joita ratkotaan Opetusministeriössä tai eduskunnassa. Näissä kekkereissä sitoutumattomilla tai ainejärjestötaustaisilla ihmisillä on valitettavan vähän annettavaa ja värillä onkin entistä enemmän väliä. Sosialidemokraattiset opiskelijat ovat kansallisella tasolla ajaneet erityisesti yhteistyötä muiden opiskelijoiden kanssa, jotta tavoitteita saavutettaisiin tehokkaammin, sellaisia opintososiaalisia uudistuksia, jotka koskettavat ennen kaikkea niitä, joiden taloudellinen tilanne on heikoin, sekä sellaista opiskelijapolitiikkaa, joka ottaa huomioon sen, ettemme ole yksin maailmassa.

Demariopiskelijat olivat vahvasti mukana asumislisän nostoon tähdänneessä kampanjassa, jonka seurauksena vuokrakatto nousi 252 euroon. Meidän aloitteestamme ylioppilasliike on nykyisellään keskusteluyhteydessä myös ammattijärjestöihin. Demariopiskelijoiden näkemykset vaikuttivat siihen, että esitys ulkomaisten opiskelijoiden lukukausimaksuista vedettiin viime hallituskaudella pois, joskin nyt vihreiden, kokoomuksen ja keskustan hallitus aikoo tämän uudistuksen toteuttaa. YTHS:n maksujen korotuspaineet on kanavoitu vakuutusmaksuun pitkälti sosialidemokraattien työn vuoksi. Myös muita opiskelijoita on muistettu opintotuen parannuksilla, ammattiin opiskelevat eivät ole ketään muita kiinnostaneet.

Ja mistä kaikki lähtee? Edustajistovaaleista. Paikallisen tason vaaleista, niistä, joista toivon mukaan mahdollisimman moni äänestää. Kaverin äänestämisessä ei ole mitään vikaa. Kunhan katsoo, että kaveri ajattelee niistä tärkeistä, pienistä ja suurista, asioista samansuuntaisesti kuin sinä itse.

Viroista ja jäsenkirjoista

Helsinki sai uuden apulaiskaupunginjohtajan Hannu Penttilän (sd.). Tällä kertaa keskustelu poliittisista mandaateista sai yllättävän vähän palstatilaa, vaikka sitä toki hävinneiden taholta hieman yriteltiin. Syynä oli todennäköisesti Penttilän selkeä pätevämmyys verrattuna paitsi muihin hakeneisiin, myös lähes keneen tahaansa mahdolliseen hakijaan. Perinteisesti poliittiset virkanimitykset ovat kuitenkin aiheuttaneet närää. Mutta pitäisikö tätäkin asiaa miettiä ensimmäistä refleksiä pitemmälle?

Suomi on jo nykyisellään erittäin virkamiesvaltainen maa. Suurin osa julkisista menoista kulkee vuodesta toiseen jatkuvuuden lakia noudattaen ilman, että poliittinen päätöksentekojärjestelmä, siis kansalaisten vaaleissa osoittama tahto, vaikuttaa niiden jakautumiseen mitenkään. Valtuustot ja eduskunta kinastelevat symbolisista lillukanvarsista, ainakin, kun katsotaan niiden taloudellista merkitystä. Koko prosessi on epäpolitisoitu ja teeskennellään, että olisi olemassa joitain sellaisia päätöksiä, jotka eivät ole poliittisia luonteeltaan. Suurinta valtaa ihmisten asioihin käyttävät henkilöt, joilla ei ole tarvetta vastata tekemisistään vaaleissa ja joita eivät ihmiset itse ole valinneet mihinkään. Vaikkei tuloksissa usein olekaan moittimista, voitaneen myöntää, että demokratianäkökulmasta tilanteessa on ongelmansa.

Virkamiesvaltainen organisaatio on usein varmasti ammattitaitoinen ja tehokas. Samalla se on suljettu ja läpinäkymätön. Järjestelmä vaatisi seremoniallisen kansanvaltaisen kuorrutuksen lisäksi poliittista johtamista jokaisessa päivässä. Kuka tahansa vaikkapa kunnallispolitiikkaan suuremmissa kaupungeissa vähänkään sotkeutunut ihminen tietää, että tätä on perheen, ansiotyön ja muun elämän ohessa käytännössä palkkiotonta luottamustointa hoitavan henkilön varsin vaikea toteuttaa. Poliittista edustusta on pakko olla myös kaupungin tai maan virkakoneistossa, muuten kansanvalta on entistäkin kuolleempi kirjain.

Monissa "riippumatonta asiantuntijavaltaa" ihannoivissa elää järjen ja totuuden vastainen ennakkoluulo siitä, että puolueen jäsenkirjan ottaminen lopettaa oman ajattelun ja tarkoittaa jonkinlaisen mikrosirun ampumista niskaan, josta milloin Hakaniemen, milloin Keilaniemen viestit kulkeutuvat selkäytimeen ja joita onnettomat sätkynuket sitten papukaijoina toistelevat. On totta, ettei jäsenkirja tee kenestäkään autuasta, mutta ei myöskään aja kadotukseen. Voisiko kuitenkin olla myös niin, että yhteiskunnallinen aktiivisuus, varsinkin kun siirrytään korkeammille tasoille, toisi henkilölle meriittiä sitä kautta, että hän on jollain tavalla ilmaissut kiinnostusta myös laajempia kokonaisuuksia kuin pelkkää omaa ammattialaa kohtaan? Tätä voitaisiin pitää erittäin toivottavana piirteenä, vaikkapa apulaiskaupunginjohtajassa.

On totta, että ongelmalliseksi voidaan kokea se, että poliittisten valta-asetelmien muuttuessa virkakoneisto ei muutu läheskään vastaavasti, vaan muutos tulee pitkällä viiveellä eikä todennäköisesti enää tuolloin kuvaa jälleen uutta poliittista todellisuutta. Pitäisikö Suomessa siirtyäkin malliin, jossa esimerkiksi eduskuntavaalien jälkeen eivät vaihdu vain ministerit vaan koko korkein virkamiesjohto? Sama voisi koskea kaupunkeja. Nimitykset olisivat avoimen poliittisia ja määräaikaisia. Hintana olisi varmasti asioiden moneen kertaan opetteleminen, epäjatkuvuudet, asioiden tempoilu sekä asiantuntemuksen kertymisen vähentyminen, saantipuolella sen sijaan kansan tahdon tehokkaampi toteutuminen sekä avoimuus pelin selkeytyessä. Vallan vaaleissa voittaneet voisivat toteuttaa ohjelmansa täydellä teholla, seurasi siitä sitten hyvää tai pahaa.

Muutosturvalle kysyntää

Tämä aamu toi karun, mutta odotettavissa olleen uutisen. Stora Enso sulkee mm. Kemijärven ja Summan tehtaansa. Suomessa työnsä menettää yli tuhat ihmistä. Erityisesti Kemijärvelle sulku tarkoittaa lähes atomipommin kaltaista iskua. Jo valmiiksi Salcompin sulkemisen myötä korkealla ollut (17%) työttömyys kohoaa uudelleen entistä korkeammalle ja Suomen pohjoisin kaupunki tulee menettämään huomattavan osan jo valmiiksi huvenneesta väestöstään.

Todennäköisesti seuraavaksi alkaa kuorohuuto poliittisen kentän laidasta laitaan yritysten yhteiskuntavastuun puolesta. Turhaa. Puhuttaessa yritysten yhteiskuntavastuusta on huomattava, ettei yritykseltä, yritysmuotona, voida odottaa minkäänlaista yhteiskunnallista moraalia. Yritys on puhtaasti juridinen olento ja se noudattaa vain lakeja jos niitäkään.

Toki voimme pyrkiä keskustelulla vahvistamaan yritysten toimista vastaavien henkilöiden moraalista omaatuntoa, mutta omistuksen ollessa yhä useammin ulkomaista ja institutionaalista, karkaa tämäkin kortti käsistä. Tämän vuoksi yritysten yhteiskuntavastuun hokeminen on tyhjää puhetta eikä hyödytä ketään. Vaatiessaan yrityksiltä vastuuta poliitikko itse asiassa myöntää, ettei voi tai edes halua itse tehdä mitään, mikä pakottaisi yritykset toimimaan muulla tavoin kuin miten ne nyt toimivat.

Toiseksi aletaan muistutella paperimiesten palkankorotuksista. Turhaan. Paperiteollisuuden taannoisen TYÖSULUN aiheuttamat kustannukset työnantajille olivat valtaisia verrattuina mihin tahansa palkankorotuksiin. Ne haluttiin kuitenkin maksaa, koska piti näyttää kuka on herra ja kuka narri. Ja tuolloin liitto oli yhtä lailla siivoojiensa asialla ulkoistamisia vastaan. Siivoojallakin on oikeus ihmisarvoiseen palkkaukseen, ja jos jossain se on kyetty saavuttamaan, hyvä niin. Fakta on kuitenkin se, ettei palkkakulujen osuus metsäteollisuuden kuluista ole millään muotoa niin merkittävä, että sulkemiset sillä selittyisivät, toisin kuin todennäköisesti keskustelupalstoilla ja oikeiston taholta tullaan mouhoamaan.

Mitä voidaan tehdä? Ehkä tämä yksi esimerkki muiden joukossa kertoo ihmisiin investoimisen tärkeydestä. Suomi ei menesty palkkojen polkemisella tai työehtojen heikennyksillä. Suomi menestyy osaamisella, erikoistumisella ja joustavuudella, olemalla puolitoista askelta edellä muita. Osaamistakuu, jonka puitteissa vielä työssä ollessaan voi opiskella uutta ammattia tai erikoistua pitemmälle omassaan, olisi muutosturvaa parhaimmillaan. Nyt monet joutuvat opettelemaan uutta vasta työttöminä. Onneksi on ansiosidonnainen turva, muuten näkisimme todella suuria tragedioita.

Suomalainen teollisuus menestyy erikoistumalla entistä pitemmälle ja tähän se tarvitsee muutoskykyistä ja -haluista työvoimaa. Ammatillisilla osatutkinnoilla tähän ei päästä, päinvastoin, sillä heikennetään entisestään yleisten oppimisvalmiuksien omaksumista ja sidotaan ihmisiä yhteen yritykseen ja yhteen koneeseen. Kun kone menee kiinni, mitä tapahtuu ihmiselle? Pienet kasvuyritykset voisivat imeä työpaikkansa menettäneitä, siksi oleellista olisikin saada niitä syntymään. Tässä valtiolla voisi olla suurempi rooli, jopa omistajana.

Maassa tullaan kummeksumaan ja paheksumaan Stora Enson nousevia pörssikursseja ja Timo Soini kömpinee luolastaan syyttämään tästäkin katastrofista EU:ta ja kansainvälistymistä. Mutta tätä on markkinatalous ja globalisaatio. Junasta on vaikea päästä ulos, eikä se edes kannattaisi. Mutta kannattaisiko näitä voimia pyrkiä ohjaamaan? Vähentämään poliittisilla päätöksillä ulosliputusten kannattavuutta? Sitä tuskin tapahtuu markkinaliberaalien tai tyhjää puhuvien, käytännössä vaikutusvallattomien ja neuvottomien suunsoittajien toimesta.

Jäsendemokratiasta Vuorenmaalle

Erkki Vuorenmaa käytti mielenkiintoisen puheenvuoron Uutispäivä Demarissa 22.10 liittyen jäsendemokratiaan SDP:ssä. Vuorenmaan mukaan jäsenten vaikutusvaltaa on lisättävä ja puolueosastojen toiminnan tulee näkyä entistä paremmin harjoitettavassa politiikassa. Muuten perusjärjestöjen aktiivit turhautuvat ja uupuvat. Miksi pyörittää järjestöä, jos päätökset tehdään kuitenkin muualla?

Huolenaiheet ovat oikeita ja perusteltuja. Siksi onkin erikoista, että kolumnin loppuosassa esitetyt, juuri tähän suuntaan puolueen valtakunnallista toimintaa ohjaavat uudistukset tyrmätään. Vuorenmaa suhtautuu varauksella sekä puoluekokouksen kasvattamiseen että jäsenvaaliin puheenjohtajasta. Mitään omia konkreettisia ehdotuksia huoliensa hoitoon hän ei esitä.

Vuorenmaa kritisoi Keskustan jäähallikokouksia pintapuolisuudesta. Ikävä kyllä SDP ei ole tästä ongelmasta vapaa edes nykyisessä heimopäällikkömallissaan. Itse Jyväskylän kokousta seuranneena, loppuun asti, toisin kuin moni sopulistalla sisään tullut, tiedän, että monen ”edustajan” motiivi ilmestyä paikalle liittyi ainoastaan henkilökysymyksiin. Laajempi kokous toisi varmasti paikalle enemmän myös asioista kiinnostuneita ihmisiä.

Suurempi kokous ei ole demokratian tae, kuten Vuorenmaakin toteaa. Kyse on myös siitä miten edustajat valitaan. Vähimmäisvaatimus olisi jäsenvaali jokaisessa piirissä, mieluusti vielä koko piirin laajuisena. Tulevaisuudessa voitaisiin pohtia mallia, jossa edustajat tulisivat suoraan osastoista, esimerkiksi yksi edustaja aina tiettyä jäsenmäärää kohti. Tämä kannustaisi jäsenhankintaan ja pienten osastojen yhdistymiseen.

Kummallisin näkemys liittyy puheenjohtajavaaliin ja sen aiheuttamaan demokratiaongelmaan. Ymmärrän Vuorenmaan huolenaiheen, mutta voisi kuvitella, että hänen kuvaamiaan tilanteita puheenjohtajan ja puoluehallituksen näkemyseroista sattuisi sen verran harvoin ja että ne olisivat sattuessaankin niin turmiollisia, ettei jäsenyyden merkitystä oleellisesti kasvattavaa uudistusta kannattaisi ainakin harkita.

Vastine Uutispäivä Demarissa 24.10.2007. Kuva via ja via.

Miesliitto?

Samaan aikaan kun Uutispäivä Demarissa on käyty keskustelua Demarinaisten tulevaisuudesta (ks. mm. oheinen puheenvuoro), lähinnä miettien miten tasa-arvotyö ja feministinen agenda parhaiten etenisi SDPssä ja yhteiskunnassa, on kuultu myös muita ajatuksia. Näkyvien nuorten miesten vähäisyys ja naisenemmistöinen eduskuntaryhmä ovat saaneet joihinkuihin liikettä:

Sdp:ssä on äijäliike heräämässä, sillä miesliiton perustamispuheita on alkanut esiintyä. (Eero Heinäluoma, TS 21.10.2007)

Itse asiaan Heinäluoma ei ota haastattelussa kantaa, mutten oikein jaksa uskoa hänen ajatuksesta liikoja innostuvan.

Lukeudun itsekin niihin, joiden mielestä puhtaasti sukupuoleen perustuvien organisaatioiden aika alkaa olla ohi. Tämä koskee yhtä lailla miehiä kuin naisia, enkä oikein jaksa uskoa, että miehet tarvitsisivat oman organisaation solmiakseen keskenään luottamuksellisia suhteita tai edistääkseen omia asioitaan. Ainakin homma näyttää sujuneen varsin mukavasti näilläkin eväillä. Ajatuksella voisi kuitenkin leikitellä. Mikäli SDPhen, tai mihin puolueeseen tahansa, perustettaisiin miesliitto, mitä tämänkaltainen liitto ajaisi?

Vaikka tasa-arvo-ongelmat koskettavatkin pääasiassa naisia, yhteiskunnassa on myös käytäntöjä ja normeja, jotka syrjivät myös miehiä. Rooliodotukset voivat olla raskaita puolin ja toisin. Kiltit suorittajatytöt, rajut ja toiminnalliset pojat. Tällaisia eivät kaikki pojat ole. Miehen malli on usein kapea ja rajattu. Uskaltaa pitää, itkeä ei.

Miehet kouluttautuvat nykyisellään naisia vähemmän, heillä on enemmän päihdeongelmia ja he kohtaavat korostuneen suuren osan julkisissa tiloissa tapahtuvasta väkivallasta. Samaten miesten elämä jää usein huomattavasti naisia lyhyemmäksi, usein mm. edellä mainituista tekijöistä johtuen. On helppo todeta, että itsehän he valitsevat vaikkapa päihdekeskeisen elämän. Mutta mitkä tekijät aiheuttavat tällaisen valikoitumisen? Kai nämäkin johtuvat rakenteista, jos kerran naisiakin kohtaavat ongelmat niistä nousevat?

Huoltajuuskiistat päättyvät useimmiten naisten voittoon. Usein näin tapahtuu varmasti syystä, mutta on tapauksia, joissa lapset vaikuttavat päätyvän tilanteesta riippumatta naisten haltuun. Koska mies ei valita, eivät nämä kysymykset nousseet juuri pintaan. Vasemmistoliiton entinen puoluesihteeri Ralf Sund oli eräitä aihealueen pioneereja, joka rikkoi hiljaisuuden. Ehkä miesliitto voisi pyrkiä vaikuttamaan asenteisiin järjestäytyneesti?

Asevelvollisuusarmeija nykymuodossaan on eräs epätasa-arvon lähde. Se on sitä molempiin suuntiin. Hyvä veli -verkosto syntyy ja voi hyvin kaikkialla ja kaiken aikaa, mutta armeija on varmasti eräs keskeisimpiä sitä ylläpitäviä ja uusintavia instituutioita. Samaan aikaan armeijan vuoksi monen nuoren miehen opinnot viivästyvät tai hyödyllinen työkokemus ja siitä saatava palkka jää väliin. Asevelvollisuusarmeijassa on paljon hyvääkin, mutta sen hyötyjä voitaisiin jakaa tasaisemmin.

Eräänä keskeisenä kysymyksenä miesliitto voisi ottaa tavoitteekseen isyyden painoarvon nostamisen. Hedelmöityshoitoja koskevassa laissa isyys sai vähintäänkin kyseenalaisen määritelmän. Isyysvapaita kyllä pidennetään, mutta tavoitteena voisi olla vapaiden entistä tasaisempi, tai tasainen, jakaminen, samalla kun vanhemmuuden tasa-arvon eteen tehdään töitä.

Olisihan tässä hommaa.

Kaupunkisuunnittelun katastrofi kotimaisittain

Suomalaisille opetetaan pienestä pitäen meidän olevan ympäristöstään ja luonnostaan huolta pitävä kansa. Monessa suhteessa näin onkin. Monesta Keski-Euroopan maasta poiketen Suomessa riittää luonnontilaista ympäristöä ja moni lapsi kokee oikean metsän lähellä kotiaan. Samaan aikaan myös meillä olisi paljon oppimista. Suurimpia ongelmia aiheuttaa sanalla sanoen surkea kaupunkisuunnittelu.

Suomessa asutaan valtavasta pinta-alasta huolimatta ahtaasti. Kuvaavaa lienee, että postikortinkokoisessa Hollannissa maan kuusitoista miljoonaa ihmistä asuvat keskimäärin suomalaisia tilavammin. Meillä metsiin sirotellut omakotitaloalueet perustuvat yksityisautoiluun eikä kannattavaa joukkoliikennettä tahdota saada syntymään. Tuloksena kasvaneita kustannuksia ja päästöjä autolla pörräämisen ollessa ainoa järkevä liikkumisvaihtoehto.

Älytön kuntarakenne lisää ongelmia. Liian selkeästi tämä käy ilmi mm. Turun seudulla, jossa keskuskaupunki on kehyskuntien kermankuorinnan rasittamana pakotettu kaavoittamaan eteläiseen saaristoonsa huonojen liikenneyhteyksien ja puutteellisten palveluiden keskelle suuria omakotitontteja. Missä tuossa toiminnassa näkyy sosiaalisen sekoittamisen periaate tai kestävä kehitys? Ei missään.

Ekologisesti kestämätön kaavoitus näkyy myös liikerakentamisessa. Keskustat kuivuvat kaupan siirtyessä kaupungin ulkopuolelle teiden varsiin. Helsingissä ostovoimaa riittää kehäteiden lisäksi keskustaan, mutta miten käy Turun mm. Myllyn alueen paineessa? Ilman autoa liikkuvien palveluiden saatavuus ja taso uhkaavat heikentyä. Heihin kuuluvat paitsi nuoret ja opiskelijat, myös ikäihmiset. Häviäjiin lukeutuu jälleen myös luonto.

Suomessa tulisi pyrkiä pysäyttämään täysin väärään suuntaan kulkeva kehitys ja siirtyä kohti kestävää yhdyskuntarakennetta. Tämä tarkoittaisi täydennysrakentamista nykyisille alueille ja niiden väleihin, korostunutta siirtymistä mataliin ja tiiviisiin kerrostaloalueisiin sekä tiukkaa säätelyä omakotitalojen energiatehokkuuteen. Eräs idea voisi olla halpakorkoinen laina lämpöpumpun hankintaan. Jollain aikataululla kauluksen ympäröimien keskuskaupunkien tulee harkita myös tietulleja samalla kun seudullista, tulleista vapaata joukkoliikennettä laajennetaan valtion tuella.

Kolumni julkaistu Kaarina-lehdessä 24.10.2007 sekä Varsinais-Suomen demarinuorten verkkokolumnina.

Bad furniture day

Ostimme vaimon kanssa uuden sängyn vanhan hajottua kirjaimellisesti kappaleiksi. Kun ostaa Askosta sängyn elokuussa, se saapuu ensimmäisen ilmoituksen mukaan syyskuun alussa. Syyskuun alku on suomalaisen huonekalukaupan salakieltä ja tarkoittaa lokakuun puolta väliä. No, toki tästä ilmoitettiin. Joka tapauksessa lattialla ja patjoilla nukkumista tuli täyteen hieman runsaat kaksi kuukautta. Eilen saapui se suuri päivä. Uusi sänky, patjat sekä kimppaan ostetut yöpöydät saapuivat.

Ensinnä sängyn kimppuun. Paketeista paljastui kaikkiaan yhdeksän (9) erilaista ruuvimallia sekä kahta erilaista puutappia. Ohjeet olivat... sanotaanko "abstraktit". Mistään ei käynyt ilmi, mikä ruuvi kuuluu mihinkin ja sanallisia ohjeita oli toki turha odottaa. Made in France. Ei lupaa hyvää.

Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes reunoja piti nostaa kiinnittääkseen ne sängyn päätyyn. Olisi toki pitänyt kääntää heela paska toiseen asentoon. Tiedän sen nyt. Tällä tavalla yrittämällä yhtäkkiä kuuluu lastulevyn rutinaa. Yksi puutappi antoi periksi ja rätinän saattelemana sängyn reunaan, onneksi sisäpuolelle, syntyi kelpo palkeenkieli. Ei se mitään. Sen sijaan se jo jotain, kun seuraavalla sekunnilla sama ilmiö toistui toisella puolella sänkyä. Ilma sakeni perkeleistä ja vaimo katsoi parhaaksi siirtyä olohuoneeseen tv:n katseluun.

Huonekalupaketeissa on mukana liimaa puutappeja varten. Note to self: seuraavan kerran kun ostat näitä v-un legoja, ensimmäinen toimenpide on viskata liimat parvekkeelta niin kauas koivikkoon kuin mahdollista. Tämän huomasin siinä vaiheessa, kun viimeisiä ruuveja kierrellessä havaitsin kiristämiseen tarvittavan välikappaleen unohtuneen. Ruuvi pyöri tyhjää yhtä vikkelään kuin verenpaine nousi. Korjata ei voinut, koska se olisi vaatinut pientä purkamista, ja tuli edellisistä vahingoista viisastuneena liimattua kaikki nurkat suorastaan hermeettisesti.

Olkoon saatana, saa kelvata. Mene kulta varovasti, se voi hajota säpäleiksi millä sekunnilla tahansa. Siirrytään yöpöytiin, jotka ovat pieniä yhden laatikon lipastoja. Kaikki meni upeasti. Siihen asti, kunnes tuli aika rakentaa laatikko. Ohjeen mukaan pohjalevy olisi suorakaiteen muotoinen. Mittasi sitä miten päin tahansa, se oli neliö. Laatikon kehikko puolestaan oli taittuva ja hauras ja pelkäsin koko ajan, että lähinnä raskaampien tavaroiden kantamiseen tai yleisesti ottaen kaiken sievän tahattomaan murskaamiseen soveltuvat kätöseni tekisivät ohimennen selvää siitä.

Puutapit eivät tahtoneet sopia, mutta ei ole sellaista ongelmaa mitä ei raaka voima ja kiroaminen ratkaisisi. Laatikko puolestaan liukui sisään kauniisti. Tosin siten, että se kolahti pöydän yläreunaan eikä mennyt perille asti. Pohjalla oli saman mittainen klappi tyhjää. Muutenkaan en ollut täysin vakuuttunut, että laatikon pitäisi toimia kuten jäteauton kippi. Perkele. Uusiksi.

En ymmärtänyt. Oli vain yksi tapa koota pöytä, ainakin "kubististen" ohjeiden mukaan. Epäilin laatikon pohjan olevan väärinpäin asennettu. Ei ollut. Sen sijaan purkuoperaatiossa laatikon seinät muodostava taittuva osa repesi hienosti kolmeen palaan. Tässä vaiheessa päätin heittää laatikon osat komeroon ja tasapainotin oven kauniisti sille kuuluvaan paikkaan ilman, että se on kiinni missään.

Eli Mikael Jungner, olisiko mahdollista, että Strömsö tekisi Vuosaari-specialin? Minä voin vaikka leipoa pullaa...

Kiinasta

Burman tapahtumien yhteydessä on puhuttu paljon länsimaiden voimattomuudesta puuttua sikäläisen sotilasjuntan tekemisiin. Apua on toivottu ennen kaikkea Kiinalta, joka on kuulunut diktatuurin harvoihin ystäviin. Kiinalla on intressejä Burman alueella, liittyen raaka-aineista aina sotilaalliseen läsnäoloon Intian valtamerellä. Kiina tekee ulkopoliittisena voimana tuloaan myös muissa osissa maailmaa, erityisesti Afrikassa.

Euroopassa on julkisuuden puitteissa jäänyt verrattain vähälle huomiolle Kiinan nopeasti aktivoitunut diplomatia. Kalevi Sorsa -säätiön perjantaisessa Kiina-seminaarissa puhuneen tutkija Jussi Raumolinin mukaan Kiina lainoittaa monia afrikkalaisia valtioita erittäin suurilla summilla samalla kun se on pyrkinyt läheisempään yhteyteen mm. Intian kanssa. Näissä kahdessa valtiossa asuu yhteensä lähes 40% kaikista maailman ihmisistä ja niiden molempien taloudet kasvavat nopeasti. Motivaationa on paitsi johtajuus kyseisten maiden joukossa kansainvälisessä politiikassa, myös erityisesti Kiinan talouskasvunsa jatkamiseen tarvitsemien resurssien turvaaminen.

Kiinan oma ihmisoikeustilanne ei ole edelleenkään häävi. Mielenosoitusten hajoittaminen, kuolemantuomiot, työntekijöiden vapaan järjestäytymisen puute, sensuuri tai ihmisten häädöt rakennusprojektien tieltä ovat edelleen surullista arkipäivää monille kiinalaisille. Todellista monipuoluedemokratiaa ei sitäkään ole näköpiirissä. Toisaalta Kiinaa on vaikea arvioida ja arvottaa reilusti länsimaisesta, historiallisesti erittäin nuoresta ja vauraasta yhteiskunnasta käsin.

Kiinaa tarkastellessa, ja sen kehitystä arvioidessa, tulisi aina ottaa huomioon historia. Kiinalainen yhteiskunta ja kulttuuri ovat tuhansia vuosia vanhoja. Viimeisestä 2000 vuodesta tunnettua historiaa Kiina on ollut taloudellisesti ja kulttuurisesti ylivoimainen poislukien viimeiset parisataa vuotta. Tästä syystä sen nopea nousu maailmanpoliittiseen ja taloudelliseen keskiöön on oikeastaan vain paluuta normaaliin päiväjärjestykseen.

Länsimaista demokratiaa Kiinassa tuskin tullaan milloinkaan näkemään. Mielenkiintoista on sen sijaan Kiinan kommunistisen puolueen sisäinen kehitys. Kommunistinen se on enää nimensä puolesta, "Kiina-puolue" olisikin osuvampi nimitys. Kiinalaisen yhteiskunnan keskustason vallan demokratisoituminen voisikin alkaa puolueesta itsestään. Tällä hetkellä puolueen sisäiset keskustelut ovat erittäin suljettuja ja niistä on vaikea saada tietoa.

KKP:n sisällä tiedetään vaikuttavan usean eri linjan, jotka ovat keskenään hyvin erimielisiä. Sisäisten fraktioiden voimasuhteista ei ole tietoa. On kuultu puheenvuoroja, joissa on viitattu mm. reformismin ja "demokraattisen sosialismin" olevan se tie, joka voisi olla Kiinan tulevaisuuden ohjenuora. Toisaalta kyseinen näkemys on myös tuomittu laajalti. Joka tapauksessa puolueen johtoa kiinnostaa sosialidemokraattinen malli.

Nykyinen julkilausuttu linja, harmoninen yhteiskunta ei päällisin puolin erityisen paljon eroa tämänkaltaisista näkemyksistä, tosin arkipäivän kiinalainen todellisuus tuloerojen räjähdysmäisen kasvun ja ympäristöongelmien keskellä saattaa olla harmoniasta kaukana. Tosin todettakoon, että samaan aikaan kun meillä kauhistellaan Kiinassa kasvavia eroja, on tunnustettava maassa tapahtuneen myös maailmanhistoriassa ennennäkemätön köyhyydestä nouseminen, ainakin, jos tarkastellaan niiden ihmisten lukumäärää, jotka ovat päässeet pois absoluuttisesta köyhyydestä.

Millainen sitten voisi olla tuleva Kiina? Tanskan sosialidemokraattien entinen puheenjohtaja Mogens Lykketoft on esittänyt mielenkiintoisen ajatuksen, jonka mukaan vuoden 2050 Kiina muistuttaisi nykyistä Singaporea. Vauras ja organisoitunut valtio, jota kuitenkin leimaa kova kuri ja yhden puolueen valta. Kiinalainen liittovaltio, joka koostuisi vahvan autonomian alueista, olisi kaunis ajatus vähemmistökansallisuuksien kuten uiguurien ja tiibetiläisten kannalta, mutta vaikuttaa valitettavan utopistiselta.

Joissain länsimaisissa yhteyksissä väistämättömänä pidetty Kiinan demokratisoituminen keskiluokan kasvun myötä ei välttämättä toteudu. Keskiluokalla on kuitenkin tärkeä asema. Mikäli sen odotukset vaurastumisesta ja turvallisuudesta eivät toteudu, seuraa vallankumous. Niin kauan kuin hallitseva puolue kykenee tarjoamaan jatkuvasti paranevan elintason, ei demokratian perään kysellä liiaksi.

Sama vanha Suomi ja puoluesihteeri

Uusisuomi.fi aloitti eilen kovalla medianosteella, ja esikuvalleen tietyllä tavalla uskollisena. Ensimmäinen täyslaidallinen kohti sosialidemokraattista laivastoa. Ainakin mikäli mittarina käytetään oikeiston ja sitä tukevien tahojen demareiden kaikennäköiseen arvosteluun käyttämää palstatilaa, ovat puheet SDPn vaikutusvallan vähenemisestä kovasti ennenaikaisia ja jopa kokonaan turhia. Merkityksensä menettänyttä puoluetta tuskin nähtäisiin hyökkäyksen arvoiseksi.

Välikysymyksen reipastamaa ja gallupeissakin hieman petrannutta demarioppositiota yritetään Uuden Suomen aloituspäivänä survoa takaisin seinää vasten monipuolisen kaartin voimalla. Ryhmän kellokkaana toimii ilmeisesti mainostetun "moniarvoisuuden" nimissä sosialidemokraattien hatecrewn lupaava prospect-jäsen Jukka Relander. Kaikkien alojen asiantuntija Relander kuittaa "ulkopuolisena tarkkailijana" kevyesti SDPn vaaliohjelman sisällöllisesti puutteelliseksi sekä uudistustyön kosmeettiseksi. Toki hän on ulkopuolinen, eikä varsinkaan järjestön eteen tehty työ vielä näy, mutta on myös muistettava, että hän on läpikotaisin poliittinen toimija, jonka motiivit ovat poliittiset. Siinä ei ole luonnollisesti mitään vikaa, se on vain tiedostettava. Erityisesti ohjelmatyöhön liittyvä kommentti on myös älyllisesti epärehellinen, sillä voisi kuvitella tohtorismiehen osaavan lukea ja että hän juttuaan varten olisi myös lukemista harjoittanut.

Hoitajapalkkakysymys on kiistatta siirtänyt yhteiskunnallisen keskustelun painopisteen pois SDP:n sisäisistä kiemuroista. Relanderin ohella Uudessa Suomessa palloa takaisin edelliseen päätyyn kuljettaa Jari Tervo. On kuitenkin hyvä, että asiasta puhutaan ja olen itsekin sitä mieltä, että mikäli vahvoja ja vakavasti otettavia haastajia erityisesti SDP:n puheenjohtajakisaan halutaan, olisi heidän oltava tiedossa ennen vuodenvaihdetta. Tätä kautta jäsenistö kykenisi ottamaan asiaan kantaa puoluekokousedustajia valitessa. Muuten käy niin kuin ennenkin ja ikänsä-istuneet-aikansa-eläneet juntat pääsevät käyttämään liian suurta valtaa. Eikä Jutta Urpilaisen nimi ole tässä yhteydessä lainkaan huono, päinvastoin.

Tervon käyttämä hevosmiesten (sd.) tietotoimisto nostaa kaksvitosta SAK:n nuorisosihteeri Antti Lindtmania puoluesihteeriksi. Ilmeisesti allekirjoittaneen pitää tiivistää Juttutuvassa istumistaan, sillä minua ei tuo nimi ollut vielä saavuttanut. Lindtmanilla on nostetta SAK-laisessa ammattiyhdistysliikkeessä sekä myös ikäänsä nähden huomattavaa vaali- ja kunnallispoliittista kokemusta. Hän myös täyttää ne fyysiset vaatimukset, joita pahat kielet SDP:n puoluekokousten jälkimainingeissa vuosikausia ovat todenneet: "Mitä yhteistä on SDP:llä ja gorillalaumalla? Suurin uros valitaan aina johtajaksi."

Hyvännäköisessä nousukiidossa oleva ay-ura lienee Lindtmanin kohdalla, päinvastoin kuin Tervo olettaa, pikemminkin rajoittava kuin mahdollistava tekijä. Sama koski aikanaan spekulaatiota hänen pyrkimisestään Demarinuorten vetäjäksi. Toki puoluesihteeriys on tehtävänä toista luokkaa, mutta kannattaisiko varsin laskutaitoisen Lindtmanin pyrkiä epävarmemmalle puolueuralle? Ja riittäisikö Antilla järjestöllisen taidon lisäksi kykyä poliittiseen visiointiin, jota sitäkin tarvittaisiin -myös puoluesihteerin tehtävässä? Työelämäkysymykset ja paikalliset asiat ovat kyllä hallussa.

Kuvassa demarilinnake Siltasaaressa.

Vapauttaako valinta?

Kävin eilen kuulemassa mielenkiintoista esitystä yritysten yhteiskuntavastuusta. En aloita jokakertaista urvellusta siitä, miksi hyväntekeväisyys- ja projektikohteet poikkeuksetta valitaan sellaisista ryhmistä, jotka herättävät ihmisissä sympatiaa ja joista saadaan kivoja kuvia lehteen, vaikka ongelmia olisi joka puolella. Joka tapauksessa työ on hyvää ja raha varmasti tarpeen.

Useat tuotteet tulevat lähiaikoina saamaan merkinnät kylkeensä paitsi CO2:n, myös terveydellisten vaikutustensa suhteen. Tällä halutaan helpottaa kuluttajien toimintaa. On entistä helpompaa valita ympäristöystävällinen tai terveellinen tuote. Hyvää ja kannatettavaa toimintaa. Edellä mainitut merkinnät eivät tietenkään tarkoita "epäeettisten" tuotteiden poistumista valikoimista. Eikä se ole niiden tarkoituskaan.

Mielenkiintoinen kysymys kuuluukin, tuleeko esimerkiksi ilmastohaasteen oloissa ihmisten vapaus valita "vastuuttomasti" säilyttää? Periaatteessahan vapaus valita ei saa tarkoittaa sitä, että sillä rajoitetaan jonkun muun valinnanvapautta. Tietoa voidaan lisätä ja panostaa aina yhtä epämääräiseen asennekasvatukseen, mutta entä jos tieto ei saavuta kuluttajia tai he eivät välitä siitä? Pitääkö jostain luopua, vai voidaanko elää toivossa, että esimerkiksi keräämällä varoja tutkimus- ja kehitystyöhön ympäristön kannalta haitallisista tuotteista esim. lisäveroilla niitä voidaan muuttaa suuntaan, jossa ne eivät enää kuormittaisi vastaavalla tavalla luontoa?

Kumpaan tulisi panostaa enemmän? Vaihtoehtojen tarjoamiseen ja jonkun ulkopuolisen määrittelemään parempaan valintaan ohjaaminen, vai korostuneesti (yhtä lailla ulkopuolelta tapahtuvaa) suoraa sanktiointia esimerkiksi ympäristöllisesti tuhoisien tuotteiden tai tuotantomenetelmien kieltämisen tai ankaran rankaisemisen muodossa? Raskaita tulleja kaikille sellaisissa maissa tuotetuille tuotteille, joissa käytetään lapsityövoimaa tai ei käytännössä noudateta kansainvälisesti sovittuja työelämän perusoikeuksia, esimerkiksi?

Edellä mainitut keinot olisivat, mikäli valvonta saataisiin toimimaan, varmasti tehokkaita ja pakottaisivat hallitukset vahvempiin toimenpiteisiin. Tosin ne olisivat samalla osin ristiriidassa kehitysmaiden tuotteiden vapaamman markkinoillepääsyn kanssa, työntekijöiden sosiaalisten oikeuksien rakentaminen kun on tunnetusti hidasta.

Peruspalikoita perusturvalle

Vaalikauden kunnianhimoisimpia tehtäviä on perusturvauudistus. Toistaiseksi uudistuksesta on julkisuuteen tullut vain vähän tietoa. Mitään erityisen valmista ei ainakaan vielä ole saatu aikaan, eikä hätiköidä pidäkään. Uudistus on kokonaisuutena sitä kokoa, että mikäli todellista muutosta aiotaan saada aikaan, voidaan sitä helposti verrata kunta- ja palvelurakenneuudistuksen läpivientiin.

Perusturvauudistuksessa on varmasti useanlaista ilmaa. Siitä huolimatta, että hallitus siivosi opposition edustajat keskusteluista, ei yhteisymmärryksen löytäminen välttämättä ole helppoa. Vihreät ajavat uudistuksen yhteydessä perustuloon liittyviä elementtejä, jotka taas eivät ole helpointa mahdollista nieltävää erityisesti Kokoomukselle, jonka riveissä työn ja sosiaaliturvan yhteyttä arvostetaan enemmän.

Myös SDP on luvannut julkaista oman ehdotuksensa perusturvan uudistamiseksi. Tämä on toivottavaa, ja olisi voinut alkaa jo silloin, kun puolue kantoi hallitusvastuuta. Muutamat sinällään tervetulleet pienet avaukset, kuten vaikkapa asumistuen omavastuun poistaminen, saatiin viime kaudella aikaan, samaten kuin kuntien kalleusluokituksen poisto, joka etuuspuolella vaikutti erityisesti kansaneläkkeiden tasoon, olivat melko pieniä korjausliikkeitä.

On selvää, että perusturva on nykyisellään paitsi liian monimutkainen, myös sen tasossa on korjaamisen varaa. Köyhyystutkija Markus Jäntti käytti 6.10. Turun Sanomissa mielenkiintoisen puheenvuoron aiheesta. Ei ole olemassa kiistatonta näyttöä siitä, että sosiaaliturvaan tehtyjen leikkausten tai ehtojen kiristämisen vuoksi olisi saatu työllisyyshyötyä. Työllisyys on kiistatta parantunut, mutta onko syy siinä, että sosiaaliturva on nykyisellään "kannustavampi"? VATT:n vuonna 2002 julkaiseman tutkimuksen mukaan vaikutus on marginaalinen. Se, mikä kuitenkin on varmaa, on se, että sosiaaliturvan varassa eläjien asema on heikentynyt selkeästi.

Olen itsekin kirjoittanut turvan päällekkäisyyden ja hajanaisuuden konkreettisista seurauksista. Kuvaamani seikkailut ovat pientä verrattuna niihin ihmisiin, jotka painivat esimerkiksi kuntoutustukien ja työkyvyttömyyseläkkeiden ja -hylkyjen keskellä. Perusturvan tasoja tai järjestelmän selkeyttämistä ei voidakaan tarkastella erillisinä mm. oikeusturvakysymyksistä. Liian moni uupuu ennen aikojaan valitusjonoihin, tai kärsii epätietoisuudesta. Pitkällä tähtäimellä ihmiset menettävät luottamuksensa koko järjestelmään, epäoikeudenmukaisuuden kokemukset ovat konkreettisia ja todellisia, jäljelle jää vain pettymys, epätoivo ja pahimmillaan viha.

Mistä sitten suuntaviivoja tulevaisuuteen? Vastikkeellisuutta ei ole tulevaisuudessakaan tarkoituksenmukaista purkaa. Vastikkeellisuus tekee järjestelmästä paitsi yleisesti hyväksyttävän, myös kannustaa työmarkkinoille. Yhteiskunnan pitää voida odottaa myös vastavuoroista osallistumista yhteisiin kustannuksiin, kun se kerran tukee ihmisiä silloin, kun he tukea tarvitsevat. Samaten oleellista nimenomaan perusturvalähtökohdasta on avuntarvitsijoiden oikea tunnistaminen sekä heidän ohjaamisensa palveluiden pariin, joilla heitä todellisuudessa autetaan pelkkiä etuuksia paremmin.

Perusturvan vähimmäistasoja pitäisi kyetä yhtenäistämään. Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto STKL on esittänyt kansaneläkkeen ottamista vertailukohdaksi, jonka mukaan eri etuuksia voitaisiin arvottaa. Kyseisen tason nostaminen lähivuosina kohti esim. 600 euroa voisi olla hyvä tavoite. Etuuksien tulisi olla lähtökohtaisesti indeksisidonnaisia. Kytkemättömyys indeksiin on eräs suuri syy toimeentulotukihakemusten määrään. Puolison tulojen ei tulisi vaikuttaa myönnettävään työmarkkinatukeen, nykyisellään menetelmän tiedetään jopa aiheuttaneen avioeroja.

Verotuksella voitaisiin silläkin auttaa asiaa. Sosiaalietuuksien verollisuus puolusti paikkaansa etenkin laman aikana. Elleivät etuudet olisi olleet veronalaisia, olisivat kunnat ajautuneet työttömyyslukuineen koettuakin vielä huomattavasti syvempään kriisiin. Tämänkaltaisina aikoina kunnallisverotuksen perusvähennystä voitaisiin kuitenkin korottaa. On havaittava, että suuri osa näin menetetyistä verotuloista saadaan takaisin joko toimeentulotukimenojen vähenemisenä tai sitten kulutusverotuksen kautta.

Valitusasioiden ratkaisu tarvitsee sekin lisäresurssinsa. Työkyvyttömyyseläkehylyt ovat eräs suurimpia syrjäytymistä aiheuttavia tekijöitä. Osaetuusjärjestelmää ja tukityötä osana laajempia välityömarkkinoita olisi kehitettävä, jotta ihmisten osallistuminen kykyjensä rajoissa työmarkkinoille olisi mahdollista. Nykyisellään työnantajat eivät halua ottaa riskiä ja järjestelmä ei tunnista rajoitteita siten kuin tarkoituksenmukaista olisi. Erityisesti Ruotsista ja Tanskasta voitaisiin ottaa tältä osin mallia. Ajatus sosiaalitakuusta on saatava todelliseksi.

Free Burma

Mielenosoitukset Burmassa ovat laantuneet ainakin toistaiseksi. Epälukuinen määrä ihmisiä on kuollut, mutta vähintään satojen kerrotaan olevan kateissa ja jopa kymmenen tuhannen pidätettynä. Osa heistä on todennäköisesti saanut surmansa armeijan avattua tulen mielenosoittajia vastaan, osa taas kyyditetty kaupungeista vankeuteen. Hallitus hallitsee pelolla, Rangoonin öisen ulkonaliikkumiskiellon aikana ihmisiä viedään kotoaan.

Sotilasdiktatuurin häikäilemätön voimankäyttö hätkähdyttää, samoin kuin maailman voimattomuus. Kansainvälisestä paineesta ja huomattavasta mediahuomiosta huolimatta juntta kykeni murskaamaan mielenosoitukset ja ainakin toistaiseksi katkaisemaan siivet demokratialta. Länsimaiden painostus ei tuota tulosta, Burman naapureita tarvitaan mukaan.

Burma on ollut sotilasdiktatuurin hallitsema maa vuodesta 1962 lähtien. Teoriassa rikas maa on köyhtynyt, korruption ja väkivallan leimaama. Väkivaltaa on käytetty paitsi oppositiota, myös vähemmistökansallisuuksia kohtaan. Demokratialiike murskattiin verisesti vuonna 1988. Vuoden 1990 vaaleissa oppositiojohtaja Aung San Suu Kyin puolue voitti vaalit, mutta juntta ei ollut valmis luopumaan vallasta. Vaalien tulos mitätöitiin ja Nobel-voittajaksi sittemmin noussut Suu Kyi joutui kotiarestiin -joka jatkuu tänä päivänä.

EU:n ja USA:n olisi tehtävä parhaansa saadakseen erityisesti ASEAN-maat ja Kiinan mukaan painostamaan Burman junttaa. Sotilasdiktatuurin harvat ystävät tulevat näistä maista. Maa on rikas raaka-aineista ja kiinalaiset hamuavat sotilastukikohtia maan alueelta. Kuitenkin kasvava epävakaus, huumekauppa -sekä lähestyvät olympialaiset saattaisivat luoda tilanteen, jossa määrätietoinen länsimainen diplomatia saattaisi löytää väyliä vakuuttaa kiinalaiset siitä, että juntan tukemisen aika on ohi.

Allenden murha häivytti nopeasti venäläisten Böömiin tunkeutumisen muiston, Bangladeshin verilöyly painoi alleen Allenden, Siinain erämaasota vaiensi Bangladeshin itkun, Kambodzan verenvuodatus uitti unholaan Siinain, ja niin edespäin, ja niin edespäin, aina kaikkien ja kaiken täydelliseen unohdukseen asti.

Näin ajattelemisen arvoisesti kirjoitti aikoinaan Milan Kundera. Myös Burmaa uhkaa sama kohtalo. Maailman huomio on nyt kaakkois-Aasiassa. Uutisvuon tyrehtyessä maailman tv-kamerat poistuvat kuitenkin nopeasti uuteen sotaan, dokumentoimaan uusia kauheuksia vaikka vanhat jäävät liian usein olemaan. Burmaa ei saa unohtaa.

Hoitajapalkoista

Sinilevähallitus on ollut vallassa puoli vuotta ja ensimmäinen välikysymys tekee tuloaan. Hoitajapalkka-asia on kuitenkin kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Tehy mainostaa tänään näkyvästi lehdissä. Hesarin koko sivun ilmoitus kysyy hyvän kysymyksen, kolmekymmentä euroa -tämäkö on paljon uhottu "historiallinen kädenojennus" hoitajille?

Kataista ei käy kateeksi. Kokoomuksessa oli varmasti tiedossa, ettei tupoa tule, niin pian vaalien jälkeen työnantajat kyseisen seikan ilmoittivat. Minkäänlaista yritystä tupon aikaansaamiseen ei sitäkään nähty. Keskitetty ratkaisu olisi tehnyt erityisesti suhteellisen aseman parantamiseen liittyvän tavoitteen saavuttamisesta taloudellisesti kestävällä tavalla jonkin verran realistisemman. Jos ja kun Katainen tilanteen tiesi, jää kaksi vaihtoehtoa. Joko hän antoi vaaleissa lupauksia joiden lunastamisen hän tiesi jo alunperinkin tuskin onnistuvan, tai sitten hän ei ymmärtänyt mitä on tekemässä. Oli sitten kyseessä kumpi vaihtoehto tahansa, ei hyvää kerro, että näillä eväillä istutaan Suomen valtionvarainministerinä.

Sinällään kautta linjan korkeampi palkankorotuslinja on monessa suhteessa perusteltu. Palkkojen osuus Suomen kansantulosta on laskenut jo pitkään ja suuri osa korotuksista valuu julkisen sektorin laariin verotulojen muodossa, loppukin jää hyödyttämään pääasiassa kotimaista kulutusta -työllistäen tätä kautta ihmisiä. Palkkatasa-arvon edistäminen jää kuitenkin puolitiehen. Luvattu tasa-arvoerä tarkoittaa n. 0,8 % korotusta kuntien palkkoihin. Vertailun vuoksi voidaan todeta, että edellisen tupo-ratkaisun yhteydessä kuntien työntekijät saivat 3,9 %:n ylimääräisen korotuksen tupossa sovitun lisäksi. Siis paljon uhoa - vähän katetta puheille.

Toisen kysymyksen tuo kuntatalous. On olemassa kuntia, jotka kestävät kyllä jo tulevat korotukset ja jotka ovat jo nyt maksaneet ylimääräistä saadakseen hoitajatyövoimaa. Ja sitten on niitä, jotka eivät kestä. Valtio pettää kunnat, mikäli korotuksien kattamiseen ei löydy riittävästi rahaa. Vastuu kuuluu vaalilupausten seurauksena luonnollisesti hallitukselle. Seurauksena virkojen täyttämättä jättämisiä, lomautuksia, investointien lykkäämistä... Sinällään tämä voi olla tehokas keino kannustaa kuntaliitoksiin, joskin varsin julma sellainen.

Kaikki tietävät, ettei tavoitteen saavuttaminen ole helppoa ja yritys sinällään on kunnioitettavaa. Puheet ovat kuitenkin tekoihin nähden olleet komeita. Murheellisinta kuitenkin kaikista on Kokoomuksen ja Kataisen kiertely. "Ei ole luvattu"on Katainen todennut useaan kertaan. Iltalehden 500 euron kampanja on mikä on, mutta Katainen on ottanut aiheeseen itsekin kantaa niiltä osin, mikä koskee yleisen linjan ylimenevää osaa. 150 miljoonaa vuodessa, 600 miljoonaa vaalikaudessa on tästä alle puolet. Tämän lupauksen hän on kiistänyt mm. kuntamarkkinoiden paneelissa. Se kuitenkin löytyy Kokoomuksen nettisivuilta Kataisen omista kirjoituksista. Keskusta ja vihreät eivät nekään anna hallituskumppanilleen taustatukea, tosin erityisesti vihreiltä vaikuttaa puuttuvan kapasiteetti käsitellä tämänkaltaisia kysymyksiä.

Mikä auttaisi? Helppoa vastausta ei ole oppositiollakaan ja on selvää, että aikaa kuluu. On helppo vaatia vain lisää rahaa, joskin sitäkin tarvitaan. Demarivetoinen hallitus olisi todennäköisesti ponnistellut huomattavasti kovemmin kuin porvarihallitus saadakseen aikaan keskitetyn ratkaisun. Tämän puitteissa tasa-arvoistavien ratkaisujen aikaansaaminen, jotka demaritkin lupasivat, olisi ollut nykyistä viidakkoa helpompaa. Joka tapauksessa hoitoala on korotuksensa ansainnut ja hallituksen on luomassaan tilanteessa tultava esitettyä enemmän vastaan.

Kampanja

Ota osaa torstaina. Via ja via.