Isä?

Hedelmöityshoidoista ja niiden antamisesta itsellisille naisille ja naispareille on syntynyt aktiivinen keskustelu niin eduskunnassa kuin laajemmassakin kansalaisyhteiskunnassa sekä mediassa. Yllättävän vähälle huomiolle on kuitenkin jäänyt sukusolujen luovuttaminen ja keinohedelmöityksellä syntyneen lapsen oikeus tietää biologisen isänsä henkilöllisyys. Moni pitää tätä "luonnollisena" ja keskeisenä osana reilumpaa ja parempaa säädöspohjaa. Minä en.

Ensinnäkin minua ärsyttää suunnattomasti kyseisessä keskustelussa käytetty isyyden määritelmä. Ikäänkuin isyys olisi pelkkä hedelmöitystapahtuma. Biologisesti näin toki onkin, mutta mielestäni isyys on ennen kaikkea vanhemmuutta, kasvua yhdessä lapsen kanssa ja osallistumista lapsen elämään. Hedelmöityshoitojen antamista itsellisille naisille ja naispareille vastustavat väittävät hoitojen antamisen "väheksyvän isyyttä". Minusta isyyden väheksymistä on nimenomaan sen rinnastaminen pelkkään munasolun hedelmöittämiseen. "Lapsi tarvitsee isän"-vaade tulisi muuttaa muotoon "lapsi tarvitsee rakastavan vanhemman tai vanhemmat". Tämä puolestaan ei ole millään lailla sukupuolisidonnainen kysymys.

Toiseksi kysymys on sukusolujen luovuttamisesta. Mikäli ns. anonyymi luovuttaminen kielletään, kielletään käytännössä myös hedelmöityshoitojen antaminen kokonaisuudessaan sukusolujen luovuttamisen loppuessa kuin seinään. Kyse on siis siitä, halutaanko keinohedelmöityksellä syntyviä lapsia tähän maahan ja maailmaan vai ei. Se, että lapselle määrätään lainsäädännöllä isä, jolla ei ollut minkäänlaista yhteyttä eikä aikomustakaan osallistua syntyneen lapsen elämään on jo kerran edellä mainittua isyyden halventamista sekä heterokeskeisen normiston pakkosyöttämistä. Olisi myös ymmärrettävä, että luovutetut sukusolut ovat vapaaehtoisesti luovutettuja. Kenenkään, joka kokee vanhemmuutensa riippuvan sukusoluistaan, ei tarvitse niitä luovuttaa. Tämän vuoksi myöskään heidän oikeuttaan vanhemmuuteen ei voida loukata.

Kolmanneksi edelliseen liittyen nousee kysymys lapsen identiteetistä ja kehittymisestä. Ei ole järin aukotonta väittää, että lapsen kehitys ihmisenä väistämättä jollain tavalla häiriintyisi, mikäli hänellä ei ole tietoa biologisesta isästään. Kuka kehtaa väittää, että kaikki isättöminä tähän maailmaan syntyneet lapset ovat peruuntumattomalla tavalla tunnevammaisia tai että olisi ollut parempi, että he eivät olisi koskaan syntyneetkään? Lapselle rakkaimmat vanhemmat ovat aina omat vanhemmat, joiden kanssa lapsi kasvaa, tämä ei riipu biologisista vanhemmista. Identiteettejä ei ole yhtä ainutta oikeaa. Identiteetti on myös lapsella, joka tietää, että on luovutetusta/luovutetuista sukusoluista alkunsa saanut. Se, millaiseksi tämä identiteetti muotoutuu, on kiinni kasvuympäristöstä ja myös siitä, miten yhteiskunta suhtautuu keinohedelmöityksen avulla syntyneisiin lapsiin.

Hedelmöityshoitojen antamisen vastustajat ja kiilusilmäisimmät "isyyden varjelijat" unohtavat vielä erään tärkeän asian. Naispareja on aina ollut ja heillä on aina ollut lapsia. Näin tulee olemaan myös tulevaisuudessa. Kyse on lähinnä vallitsevan tilanteen helpottamisesta ja tasa-arvoisten mahdollisuuksien takaamisesta kaikille ihmisille. Miksi niin moni haluaa vaikeuttaa näiden ihmisten elämää ja estää heidän lapsiaan syntymästä, vain ja ainoastaan oman ennakkoluuloisuutensa ja erilaisuuden kammonsa vuoksi? Tätä minun on kovin vaikea ymmärtää.