Vaihtoehto

SDP esitteli eilen omia vaihtoehtoisia budjettilinjauksiaan hallituksen esitykselle. Mukana on varsin edistyksellisiä ehdotuksia, erityisesti liittyen verotuksen kehittämiseen. Sen paremmin windfall-vero kuin pörssikauppaverokaan eivät ole uusia ideoita. Sinällään on kuitenkin erittäin hyvä huomata, että sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä on ottanut ne agendalleen. Mm. Vihreät ovat olleet aiemmin näillä asioilla. Ehkä he nyt vastaavat omaan huutoonsa, ovat itsenäisiä ajattelijoita ja tukevat?

Toinen oikeansuuntainen askel nimenomaan tulopuolella on panostus harmaan talouden torjuntaan. Suomalainen yhteiskunta menettää verotuloja arvioiden mukaan jopa miljardeja kilpailua ja rehellisten yritysten toimintaa haittaavan vilpin vuoksi. Tänne puolelle sijoitetut varat tuovat mitä useimmin itsensä moninkertaisina takaisin, paitsi verotuloina, myös kilpailuympäristön paranemisena.

Vaihtoehdon menopuoli keskittyy kuntapalveluihin ja koulutukseen. Toisessa tarpeet ovat akuuteimmat, toisella taas varaudutaan tulevaisuuden haasteisiin. Kuntapuolella olisi kuitenkin tarvetta päättää mitä me oikeastaan haluamme? Korostunutta kunnallisverotusta, kuten Heinäluoma jossain vaiheessa ennen vaaleja esitti, vaiko pikemminkin valtion vahvempaa roolia kuntataloudessa? Allekirjoittanut suosisi jälkimmäistä vaihtoehtoa siten, että joidenkin nyt kuntien hoitamien tehtävien valtiollistamista voitaisiin alkaa selvittämään, samaten kuin yhteisöveron tuottojen siirtämistä valtiolle. Tämän päälle vahvat peruskunnat, niin avoimuuskin paranisi.

Kaiken kaikkiaan nyt nähdyt vaihtoehtoiset linjaukset ovat vähintäänkin kohtuullinen aloitus. Oli aikakin, että oppositiopolitiikka ottaa seuraavan askeleen rakentavien ehdotusten muodossa. Tulevalle vuodelle odotan konkreettisia malleja ainakin sosiaaliturvan uudistamiseksi, koulutusjärjestelmän kehittämiseksi sekä Suomen Eurooppa- ja ulkopoliittisen linjan tarkastelemiseksi. Keskustaa kun moinen ei kiinnosta ja tästä levystä alkaa veto loppua.

Liettuasta

Viime viikonloppuna tapahtui paljon, useampi SDPn piiri järjesti piirikokouksen, SONK liittokokouksen ja Kalevi Sorsa -säätiö Sorsa-päivät. Itse otin kuitenkin osaa jonkinasteisen matkanjohtajan ominaisuudessa Demarinuorten matkaan Vilnaan, Liettuaan. Viikonloppuun mahtui monenmoista, asiaa ja seikkailua, ystäviä ja tuntemuksia.

Olen kirjoitellut Liettuasta aiemminkin. Maa on monella tapaa mielenkiintoinen, niin kulttuurisesti kuin historiallisestikin, ja nykyisellään myös poliittisesti. "Baltian tiikeri", joka on nauttinut valtaisasta talouskasvusta, kohtaa kuitenkin uudenlaisia ongelmia. Enemmän kuin ennen Liettuan taloutta ja yhteiskuntaa vaivaa kasvava epävarmuus.

On totta, että jatkuvasti yli 5n, ajoittain lähempänä kymmentä prosenttia olleet kasvuluvut ovat huimia. Kuitenkin tilanteessa, jossa lähtötaso on kovin matala, voi kasvukin näyttää todellista hyvinvoinnin lisääntymistä suuremmalta. Erityisesti asuminen on kallistunut maassa valtavasti. Liettua jäi nipin napin euroalueen ulkopuolelle. Sittemmin hinnat ovat nousseet nopeasti.

Massiivinen maastamuutto on aiheuttanut työvoimapulaa lähes alalla kuin alalla. Palkatkin nousevat nopeasti, mutta hintojen vielä nopeampi nousu on syönyt hyötyä. Lisäksi palkkojen nousu on kovin alakohtaista. Rakennusmies menestyy Liettuassa, mutta baarityöntekijä tai parturi voi joutua kohtaamaan paljon heikommat näkymät. Hintojen nousu koskee tasaisesti kaikkia. Vaikka valtio ja elinkeinoelämä pyrkivät kutsumaan Irlantiin ja Britanniaan muuttaneita kansalaisiaan kotiin, monen paluu viivästyy. Työtilanne ei ole niin hyvä kuin annetaan ymmärtää.

Kaikilla vierailuilla kaksi asiaa nousi yli muiden. Energia sekä epätietoisuus siitä, mihin maa on elinkeinopolitiikassaan suuntaamassa. Liettuan vallannut tekstiiliteollisuus katselee uusia sijoittumiskohteita Ukrainasta tai Euroopan ulkopuolelta. IT-teollisuudelle tarpeellista työvoimareserviä ei juuri ole, eikä sen hankkiminen käy nopeasti. Myös vaihtotaseen alijäämä kasvaa, Liettua elää velaksi. Energiavienti pysähtyy, kun Ignalinan ydinvoimala suljetaan EU:n vaatimuksesta vuonna 2009. Selkeitä uusia vahvuusalueita turismia lukuunottamatta ei ole näköpiirissä.

Ignalinan sulkeminen ei vain satuta Liettuan taloutta, vaan se saattaa maan täydelliseen energiariippuvuuteen Venäjästä. Tämä tuskin oli tarkoitus silloin, kun maa haki jäsenyyttä niin EU:sta kuin Natosta. Venäjä on jo aiemmin vahingoittanut liettualaisia intressejä sulkemalla liettualaiseen öljynjalostamoon vievän putken. Öljyä tosin edelleen liettualaisille jalostettavaksi myydään, mutta kalliimmin kuljetuksin.

Kaiken kaikkiaan Baltian tiikerin avaralle taivaalle kasaantuu pilviä. Ehkä liberaali talouspolitiikka ja valtion tehtävien laajamittainen karsiminen ei tuokaan pysyvää onnea? Koulutus- ja tutkimusinvestointien vähäisyys tuli todettua moneen kertaan. Ehkä vahvempi valtion osallistuminen tulevaisuuspanosten luontiin voisikin olla ratkaisu, ei ongelma?

Kuvassa Vilnan-vierailujen ehdoton must, KGB-museo, josta ei tulla entisellään ulos.

Uusi enemmistö

Politiikassa on usein kyse koalitionmuodostuksesta. Porvaripuolueet pyrkivät vuosikausien erilläänolon jälkeen määrätietoisesti yhteistyöhön, joka sitten vaalituloksen avittamana onnistuikin. Suomalainen vaalijärjestelmä ja puoluerakenne eivät suosi kaksipuoluejärjestelmää ja yhden puolueen valtaa, vaan erilaisten voimien koalitioita, joista toki toiset ovat historiallisesti olleet yleisempiä kuin toiset.

Suomessa ja sosialidemokraateissa koalitiokeskustelu jumittuu usein mielikuvituksettomaksi jankkaamiseksi siitä, kannattaako ko. henkilö sinipunaa vai punamultaa. Punavihreästä sd-vas-vihr- hallitusyhteistyöstä harvemmin puhutaan, johtuen lähinnä siihen, että harva ainakaan toistaiseksi uskoo kyseisen vaihtoehdon valtapoliittisiin mahdollisuuksiin. Suomi on eräs Euroopan oikeistolaisimmista maista, mikäli katsotaan puoluekarttaa.

SDPn tulisi kuitenkin kyetä katsomaan kauemmas koalitiomuodostuksessaan. Pitäisi puhua puoluesuhteiden sijaan tietynlaisista arvoyhteisöistä, sekä pyrkiä asemoimaan itsensä nimenomaan näiden asioiden ja arvojen edistämisen kannalta keskeisimpään ja ratkaisevimpaan asemaan. Olla se vaihtoehto, joka takaa näiden tiettyjen kysymysten edistämisen ja esilläpidon, ja kutsua tämän ympärille kaikki nämä arvot jakavat liikkeet, niin puolueista, kansalaisyhteiskunnasta, ay-kentästä kuin edistyksellisestä liike-elämästäkin. Kutsukaamme tätä vaikka uudeksi enemmistöksi, tai edistykselliseksi konsensukseksi.

Sosialidemokraateille Suomessa nämä asiat voisivat liittyä ennen muuta tasa-arvon tosiasialliseen toteutumiseen sekä globalisaation ohjaamiseen toimimaan entistä enemmän kansalaisten hyväksi. SDPn tulisi olla se voima, joka takaa Suomen osallistumisen entistä tiiviimmin eurooppalaiseen integraatioon, kehittäen liitosta niin kansallisvaltiokontaktein kuin puoluesuhtein entistä sosiaalisempaa ja maailmantaloutta ohjaavampaa yhteisöä. SDP on voima ahdasmielistä nationalismia ja nurkkakuntaisuutta vastaan, kuten myös markkinafundamentalismia ja sen kautta syntyvää demokratiavajetta. Tätä ennen kaikkea siellä, missä demokratia ei tällä hetkellä toteudu, eli ylikansallisen talouden maailmassa.

Kotimaassa strategian voisi tiivistää ns. Tukholman konsensukseen, kädenlyöntiin vahvan valtion ja dynaamisen talouden välillä. Näiden välillä tulee vallita positiivisen yhteyden. Valtio vakuuttaa kansalaiset nopeassa rakennemuutoksessa ja turvaa heidän omien elämiensä rakentamisen edellytykset. SDPn tulee olla se voima, joka ihmisten mielissä takaa yhteiskunnan vahvan panoksen koulutukseen, palveluihin ja siihen, että kaikki saavat mahdollisuuden yrittää tavoitella omaa tähteään, eikä kerran pudonnutta ikuisesti rangaista. Mahdollisuuksien tasa-arvoa ei voi olla ilman vähintään kohtuullista lähtökohtien tasa-arvoa. Palkansaajaliikkeen parhaimmat tavoitteet taloudellisesta demokratiasta ja sosiaalisisten oikeuksien laajentamisesta niitä vailla oleville saavat vakaimman tuen SDPstä.

Ihmisten välinen yhdenvertaisuus, ylikansallisuudeksi ja globaalisuudeksi muuntuva kansainvälisyys sekä ihmisten ja heidän yhteisöjensä oikeus vaikuttaa itse omiin kohtaloihinsa olematta lastuja globaalikapitalismin laineilla voisivat olla niitä peruspilareita, joiden ympärille SDP kutsuisi kaikkia yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta toimivia liikkeitä muodostamaan laajoja koalitioita kanssaan samalla itse avautuen, muidenkin näkökulmia kuunnellen. Tämä asemointi olisi oleellisesti laajempi kuin takertuminen pelkkiin puoluerajoihin. Kokoomuslaiset ja kepulaiset, attacilaiset tai kaarinanuralaiset, ketkä tahansa näihin arvoihin sitoutumiskykyiset, tervetuloa mukaan.

Kalevi Sorsa -päivät 23.-24.11.

Käytänpä poikkeuksellisesti blogia tiedotuksen välineenä. Viikonloppuna Helsingissä järjestetään erittäin tasokkaat Kalevi Sorsa tutkimus- ja politiikkapäivät, joihin on vapaa pääsy. Useita mielenkiintoisia koti- ja ulkomaisia puhujia, ml. Ruotsin entinen pääministeri Ingvar Carlsson, Gramsci-säätiön tutkija Paolo Borioni sekä englantilainen filosofi Julian Baggini.

Kotimaisista alustajista mainittakoon mm. Mikko Lahtinen, Riitta Jallinoja, Katarina Sehm Patomäki, Heikki Hiilamo ja Juho Saari. Myös osaan ohjelmasta voi osallistua, ilmoittaudu info@sorsafoundation.fi mahdollisimman pian. Alla lehdistötiedote, jossa myös lisätietoja puhujista, työryhmistä jne. Oma viikonloppu vierähtää Liettuassa, muuten en tätä tilaisuutta missaisi.

Kalevi Sorsa tutkimus- ja politiikkapäivät 2007

Aika: 23.11.2007 klo 12.00 - 18.00 ja 24.11. klo 9.30 - 15.00
Paikka: Paasitorni, Paasivuorenkatu 5 A, Helsinki

Kalevi Sorsa -säätiön toisilla tutkimus- ja politiikkapäivillä aiheena on Aatteet(on) tulevaisuus?

Päivien tarkoituksena on pohtia eri näkökulmista poliittisten aatteiden merkitystä ja tulevaisuutta sekä identifioida niitäyhteiskunnallisia trendejä jotka muokkaavat aatteellista kenttää ja miten? Mikä merkitys poliittisilla aatteilla on tulevaisuudessa, vai olemmeko siirtymässä aatteettomuuden aikaan?

Näihin kysymyksiin etsitään vastauksia yleisistuntojen lisäksi viidessä työryhmässä, jotka käsittelevät uusia yhteiskunnallisia kysymyksiä ja poliittsen kentän uudelleen organisoitumista, muutoksen pelkoa ja mahdollisuutta politiikan välineenä, keskiryhmien kulttuuria, arvoja ja elämäntapaa, yhteiskuntaluokkien ja sosiaalisten kerrostumien muutosta sekäglobaalien poliittisten liikkeiden mahdollisuutta.

Kalevi Sorsa tutkimus- ja politiikkapäivillä alustaa suomalaisia ja ulkomaalaisia asiantuntijoita. Kansainvälistä näkemystä päiville tuovat brittiläinen filosofi, yhteiskunnallinen keskustelija Julian Baggini, historioitsija, pohjoismaiden tutkija Paolo Borioni italialaisesta Gramsci -säätiöstä, Ruotsin entinen pääministeri Ingvar Carlsson, sosiologian apulaisprofessori Cristina Flesher Fominaya Universidad Carlos III de Madridista, sekä SAMAKn pääsihteeri PeterPalshøj Tanskasta.

Suomalaisina alustajina toimivat kaksoistohtori, Vuoden tieteentekijä,professori Mikko Lahtinen, Kirkon diakonia- ja yhteiskuntatyön johtajaHeikki Hiilamo, hyvinvointisosiologian professori Juho Saari, sosiologian professorit Riitta Jallinoja ja Harri Melin,yhteiskuntahistorian tutkija, akateeminen ay-aktiivi Anu Suoranta sekä globalisaatiotutkija Katarina Sehm Patomäki.
Ohjelma, työryhmät ja alustajien esittelyt osoitteessa: http://www.sorsafoundation.fi/tpl_site_01.asp?

Baggini on tunnettu brittiläinen filosofi ja yhteiskunnallinen keskustelija. Hän on kirjoittanut useita kirjoja, kuten The Pig That Wants To Be Eaten and 99 Other Thought Experiments ja What's It All About? Philosophy and the Meaning of Life. Hän on Philosophers' Magazine-lehden päätoimittaja, jonka lisäksi hän on kirjoittanut mm. The Guardian ja The Independent lehtiin. Hänen viimeisin kirjansa Welcome to Everytown: A Journey into the English Mind, perustuu hänen kokemuksiinsa puolen vuoden Englannin tilastollisessa keskivertokaupungissa elämisestä.

Paolo Borioni on väitellyt modernista historiasta Kööpenhaminan yliopistosta. Hän on tutkija ja tieteellisen neuvoston jäsen Fondazione Instituto Gramscissa, joka on Democatici di Sinistra-puolueen ajatuspaja ja joka yksi Social Europe -lehdenjulkaisijoista. Borioni toimii aktiivisesti sosialidemokraattisten tiedemiesten eurooppalaisissa verkostoissa ja on opettanut historiaa Maceratan yliopistossa.

Ingvar Carlsson oli Ruotsin pääministeri 1986-1991 ja 1994-1996. Hänon myös toiminut opetusministerinä, asuntoministerinä jaympäristöministerinä. Hän on kirjoittanut kaksi muistelmateosta, I skuggan av Olof Palme (1999) ja Så tänkte jag - Politik & dramatik (2003). Hänen ja Anne-Marie Lindgrenin Vad är socialdemokrati? kirjajulkaistiin ensimmäistä kertaa 1974, uusittu viides painos ilmestyi 2007.

Cristina Flesher Fominaya on sosiologian tohtori joka toimii apulaisprofessorina Universidad Carlos III de Madridissa. Hänen tutkimusintressinsä liittyvät vaihtoehtoisiin sosiaalisiin liikkeisiin, hän on mm tutkinut Espanjan vihreää puoluetta ja globalisaatiovastaisia liikkeitä Länsi-Euroopassa. Hän analysoi mm. osallistavan demokratian dynamiikkaa kansalaisliikkeissä, kollektiivisen identiteetin muodostumista sekä institutionaalisen vasemmiston ja itsenäisten toimijoiden välistä kitkaa globaalissa oikeudenmukaisuusliikkeessä.

Lisätietoja:
Juha Eskelinen, toiminnanjohtaja 040 5752 993
Hildur Boldt, tiedotus-ja hallintosihteeri, 0400 32 77 66
info@sorsafoundation.fi

http://www.sorsafoundation.fi/

Sopimus

Hoitoalan sopimus syntyi, josta on sinänsä syytä olla iloinen. Silti moni asia on edelleen kysymysmerkki, ja moni ongelma on edelleen olemassa, tai syntyi. Sopimuksen "hyvyydestä" tai "huonoudesta" on edelleen vaikea sanoa. Riippuu keneltä kysyy, sillä kaikkien luvut ovat erilaisia. Sopimuksen pituus peittää alleen sen, etteivät palkat juurikaan nouse muita aloja enemmän. Lisäksi aikomus rajata korotukset koskemaan vain Tehyn jäseniä on hankala, ja tulee johtamaan melkoisiin ongelmiin. Rajaus avaisi vaarallisen rintaman koko yleissitovuuteen. Tasa-arvolaki tulee todennäköisesti kyseisen sopimuskohdan vesittämään.

Jyrki Katainen kehuskeli ratkaisun historiallisuudella. Vaikka rahaa palaa, ei tasa-arvon erityisen erinomaisella edistymisellä voi liikoja henkseleitä paukutella. Tulopoliittisen selvitystoimikunnan tekemien laskelmien mukaan kuntien palkollisten palkat nousivat kolmen vuoden kaudella 2004–06 yhteensä 11,6 prosenttia eli enemmän kuin yksityisellä sektorilla ja valtiolla. Palkkakehitystä avitti silloin erillinen kuntien palkkaohjelma -ilman valtaisaa julkisuusrumbaa ja oman rinnan röyhistelyä. On mielenkiintoista nähdä, kuinka kauan silmänkääntäminen voi jatkua. Todennäköisesti nyt, sopimuksen synnyttyä, hallitus on taas osapuoli. Se on ehtinyt Kokoomuksen suulla olla sitä, ja kieltää olevansa sitä jo useampaan kertaan.

Suuri kysymysmerkki ovat toki periaatteessa tervetulleet tuottavuustalkoot. Käytännössä nämä saattavat kuitenkin tarkoittaa laajamittaisia ulkoistamisia. Koska valtio kieltäytyy edelleen tulemasta valtionosuuksien kautta kuntia vastaan, nousevat kunnallisverot, palvelumaksut ja terveydenhuollon ulkoistamiskehitys saa uutta vettä myllyynsä. Tuottavuutta on pakko lisätä, mutta tämänkaltainen sitominen kuulostaa kovin ideologiselta ja saattaa käytännössä johtaa niiden ihmisten palveluiden heikkenemiseen, jotka ovat julkisen terveydenhuollon varassa. Tämä puolestaan säteilee hyvin nopeasti koko hyvinvointivaltion legitimiteettiin.

Maanantaitunnelmia

Tehy-kiistassa käynee kuten odotettua, sopu saataneen aikaan. Millä hinnalla ja miten, se on tässä vaiheessa päivää vielä epäselvää. Sopimusajan pituus aikaansaa omat kysymysmerkkinsä. Prosenttikorotukset tosin peittävät alleen sen tosiasian, että matalasti palkattujen ihmisten ero saattaa absoluuttisina euroina jopa kasvaa verrattuna paremmin palkattuihin.

Ruotsin UP Demari, Aktuellt i Politiken, kommentoi mielenkiintoisesti Tanskan vaaleja ja pohjoismaista sosialidemokratiaa. Päätoimittaja Eric Sundström katsoo sosialidemokraattien tulevaisuuden menestyksen löytyvän siinä muodossa "keskeltä", että puolueiden pitkäaikainen menestys on perustunut työväenluokan ja keskiluokan yhteisten etujen pohjalta muodostuneeseen yhteiskuntasopimukseen, joka on ennen muuta yhteistyön värittämää. Yhtymäkohtia Suomen vaaleihinkin voidaan havaita, Sundström kommentoi tanskalaisten demarien mainoskampanjaa näin:

Där står blåa skattesänkningar mot röda satsningar på välfärd och klimat.

Sundströmin mukaan sosialidemokratian yhteiskunnallinen merkitys tiivistyy kolmeen seikkaan, hyvinvointia lisäävään kasvuorientoituneeseen talouspolitiikkaan, voimakkaaseen ja edistykselliseen ammattiyhdistysliikkeeseen, joka toimii vastavoimana markkinoille sekä oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa tuottavaan hyvinvointivaltioon. Samankaltaisia kaikuja esittää tänään ilmestyneessä SDP:n jäsenlehdessä Varsinais-Suomen sosialidemokraattien puheenjohtaja Ari Korhonen vaatiessaan SDP:n suuntautumista keskustavasemmistolaiseksi yleispuolueeksi.

Keskustavasemmistolla on monta määrettä. Mikäli se määritellään kuten yllä, ei allekirjoittaneella ole asiaan mitään suurempaa huomautettavaa, korkeintaan täydentäisin luetteloa uudella, progressiivisella ulkopolitiikalla, jossa ei puhuta enää kahdenvälisyydestä, vaan ennen muuta globalisaation demokratisoinnista ja sen hyötyjen maksimoinnista sekä jakamisesta yhdessä haittojen vähentämisen kanssa. Tämä taas tapahtuu ennen muuta ylikansallisissa instituutioissa.

Sen sijaan sellaista "keskustavasemmistoa" en halua nähdä, enkä usko sen tulevaisuuden mahdollisuuksiin, joka hyväksyisi markkinoilla tapahtuvan tulonjaon. Eurooppalaisessa keskustelussa tuloerot tekevät uutta tulemistaan. Yöpöydällä köllöttävä TSL:n uutuusjulkaisu kertoo vastaansanomatonta kieltä suomalaisesta todellisuudesta. Huippurikkaat ovat ottaneet irtioton, samaten kuin yritysten osakkaat. Samalle pienelle porukalle suuntaa tämä hallitus lisää etuja. Tämä suunta ei ole sen paremmin oikea kuin oikeudenmukainen. Nyky-yhteiskunnassa laulun arvoinen ei ole jokainen ihminen, vaan sellainen näyttää olevan vain globaali "huippuosaaja".

ps. siivosin oikean laidan blogrollia poistaen kaikki sellaiset blogit, joissa ei ole tapahtunut mitään kahteen kuukauteen. Niitä oli yllättävän monia, kenties Tapion havaitseman Facebook-huuman vuoksi, tai sitten nopeasti muuttuva tietoyhteiskunta on jo matkalla muualle. Uusiakin kuitenkin ilmestyy, mm. Joonatan Virtasen "keskusteluja sosialismista" sekä elämänmakuinen Piia Rekilän blogi.

Kiusaajista ja kiusatuista

Päivän Hesarissa toimittaja Emmi Sjöholm käyttää osuvan ja koskettavan puheenvuoron koulukiusaamisesta. Siitä, miten joka kerta, viimeksi Jokelan yhteydessä, kiusaaminen nostetaan esille ja pohditaan miksi kiusaamista ei havaita tai miksei siihen puututa. Sjöholm sanoo selkeän asian; kukaan ei halua myöntää, että häntä kiusataan.

Tunnistin itseni. Minun seitsemättä luokkaani varjosti koulukiusaaminen. En tiennyt, miksi valikoiduin hampaisiin. Yhtäkkiä samat pojat, joiden kanssa oli leikitty ja pelattu, oltu ystäviä ensimmäisestä luokasta lähtien, aloittivat pilkan, syrjinnän, ulosjätön. Bileisiin oli turha odottaa kutsua, välitunneilla porukkaan ei kannattanut mennä, ellei halunnut kuulla näkemyksiä ulkonäöstään tai olemisestaan olemassa ylipäätään.

En kuitenkaan kannellut, en kotona, en opettajalle. Ehkä minusta ongelman näki, ehkä ei, en tiedä. Pahinta olisi kuitenkin ollut vasikointi. Se olisi ollut heikkoutta. Ei sellainen ole mikään mies, joka juoksee tätien helmoihin, kun ei pihalla pärjää. Säälittävänä oleminen on pahinta mitä murrosikäinen poika tietää. Vaikka itkuja tuli itkettyä, se tehtiin yksin, ei sitä saanut näyttää. Mitä tämä sitten oli, ylpeyttä, sukupuoliroolien ahdistavia rakenteita, jotain perverssiä ryhmäsolidaarisuutta? Sitä en tiedä. Mutta näin oli.

Minulla oli kuitenkin onnea. En jäänyt aivan yksin. Minun ystäviäni olivat ryhmäpaineesta huolimatta ennen muuta yksi, sittemmin muutama muu poika, joille olen tästä ikuisesti kiitollinen. Heihin pidän tänä päivänä liian laiskasti yhteyttä. Silti ajattelen heitä usein. Varsinkin, kun luen aiheesta, tai jotain tällaista tapahtuu. Minäkin muistan pohtineeni, miten kiusaajille kostaisin. Miten saisin heidät kärsimään? Löisinkö? Tulisinko kouluun ja tekisin pahimmalle kusipäälle jotain peruuttamatonta?

Kiusatuista saattaa tulla kiusaajia. Emmi Sjöholm kertoo, miten hänen ystävänsä valitsivat voittajajoukkueen. Minä tiedän miten se tapahtuu, sillä olen itse tehnyt niin. Itse onnistuin näiden muutamien ystävien tuella "nousemaan", jos nyt en suosituksi, niin ainakin pois silmätikun roolista kahdeksanteen luokkaan mennessä. Tekikö se minusta kiusattujen puolella olijan? Ei silloin tehnyt.

Yläasteen lopun ja jopa lukion alun olin osa sitä suurta passiivista massaa, joka katsoo kiusaamista päältä, nauraa mukana ja jopa pahimmillaan osallistuu iskevimpien herjojen muotoiluun. Kohteet ovat uusia, niitä vielä reppanampia, joilla ei ole yhtään ystävää. Nyt on päästy "piireihin", ja siitä nautitaan käyttämällä uutta valtaa. Vaikka mielessä kaihertaa katkeruus kiusaajia kohtaan, ovat he niitä vahvoja, joiden kanssa on "hyvä olla väleissä". Uskallus ei riittänyt edes pysymään erossa kaikesta.

Mitään en ole tässä elämässä myöhemmin niin paljon katunut ja hävennyt kuin sitä, miten olin mukana tässä paskasakissa. Vaikka itse tiesin, kuinka väärin tein ja kuinka paljon ilkeily ja porukasta eristäminen sattuu. Miten heitin uuden kaverin kanssa nuoskalumipallon rinnakkaisluokan "oudon" pojan niskaan takaa ohi poljettaessa. Pojan, jonka kanssa leikin vuosikaudet ja joka oli paras ystäväni ala-asteen leikkivuodet. Miten minä saatoin sen tehdä?

Anteeksi on pyydelty siellä ja täällä. Muttei se mitään korjaa. Tänä päivänä en ole tästä tunnontuskasta vapaa. Enkä halua ollakaan. Jos se ei minua vaivaisi, en haluaisi itseäni tuntea. Jos minulla joskus on lapsi, haluan yhden asian opettaa. Älä kiusaa. Jo itsesikin tähden, toisesta puhumattakaan. Jos sinulla on sydän, et voi sitä koskaan unohtaa.

Hyviä ja huonoja uutisia

Vaikka jo edesmenneet sosialidemokraattiset johtajat ovat joskus todenneet, että oppositiossa ollaan "kissanpoikia pesemässä", voi joskus saada jotain aikaankin. Porvarihallitus joutui perääntymään muutamia kuukausia sitten tunteita herättäneessä päivähoitokiistassa.

Kyseinen päätös on erittäin tärkeä pienituloisimpien lapsiperheiden kannalta. Katainen puuhaili vielä jokin aika sitten asian tiimoilta kunniallisten ja kunniattomien köyhien apartheidin parissa. Nyt tätä ylimääräistä kyykyttämistä ja byrokratian kasvattamista ei onneksi tulla näkemään. Linjan muuttaminen on hyvä osoitus aktiivisen vaikuttamisen merkityksestä, ja siitä, että järkiinsä saa tulla.

Hallitus vetäytyy myös toisella rintamalla, nimittäin tekijänoikeuskysymyksissä. Kritiikkiä syystä aiheuttanut aie siirtää kyseiset asiat uuteen elinkeinoministeriöön kaatui. Taiteilijat selättivät oikeistopuolueet ja elinkeinoelämän, kannattanee piirtää risti seinään. Ei aivan jokapäiväistä.

Sen sijaan kaikki muu ei mene putkeen. SONK otti turpiinsa ylioppilaskuntien edustajistovaaleissa suorastaan huolella, ja sosialidemokraattien jo pitkäksi venähtänyt oppositioputki Tanskassa näyttää saavan jatkoa. Pohjoismaat nousivat maailman esimerkkivaltioiksi demarien johdolla, mutta nykyisellään vasemmisto hallitsee vain Norjaa. Pohjolan parlamentit uudelleen valloittava punainen aalto taitaa sittenkin alkaa vasta Ruotsista 2010.

Kurdistan

Kurdit ovat usein toistellun näkemyksen mukaan maailman suurin kansakunta ilman omaa valtiota. Turkin, Irakin, Iranin, Armenian ja Syyrian alueille levittäytyneitä kurdeja on arviosta riippuen maailmassa noin 25-40 miljoonaa. Lisäksi erityisesti monissa Euroopan maissa on huomattavia kurdivähemmistöjä.

Kurdit ovat kautta historian kärsineet vainoa ja sortoa kotiseuduillaan. Suomalaisillekin tuttuja ovat Turkin itäosien sitkeä konflikti, sekä kurdien Irakissa kärsimä vaino. Eräs Saddam Husseinin hallinnon suurimmista rikoksista liittyi Halabjan kylään, jossa Irakin armeija taistelukaasuja käyttäen surmasi yli 5000 ihmistä vuonna 1988.

Sodanjälkeisessä Irakissa kurdien asema on nopeasti vahvistunut. Muutoin kaaoksessa olevassa maassa on yksi alue, joka nauttii suhteellisen nopeasta taloudellisesta kasvusta sekä verrattain rauhallisista oloista, ja se on Pohjois-Irakin kurdialue. Alue on edelleen osa Irakia, mutta on monessa suhteessa de facto itsenäinen valtio omine turvallisuusjoukkoineen ja hallintokoneistoineen.

Turkin mahdollinen hyökkäys Irakin puolelle tuleekin ymmärtää ennen kaikkea tätä taustaa vasten. Mikään ei pelota Ankaran hallitusta yhtä paljon kuin käytännössä itsenäisen ja vahvan kurdivaltion syntyminen Irakiin, joka antaisi aivan uutta pontta myös Turkin omien kurdien autonomiavaatimuksille. Sama koskee kansainvälistä huomiota. Voisiko itsenäinen Kurdistan ollakin joskus totta?

Virallinen peruste mahdolliselle operaatiolle on PKK ja sen toiminta Irakin kurdialueelta käsin. Tärkeämpi syy, mikäli Turkin armeija Irakin puolelle tunkeutuu, hyökkäykselle on kuitenkin Irakin kurdivaltion horjuttaminen. Omalta osaltaan kyseinen episodi kertoo siitä, miten pitkä matka Turkilla on EU:n jäseneksi, sekä siitä, miten vaikeaa on estää tuhoisalta näyttävää kehityskulkua kun aloitteentekijänä on Nato-maa ja länsimaiden tärkeä alueellinen liittolainen.

Pakkotyölaki

Allekirjoittanut on jaksanut kauan uskoa siihen, että jollain muotoa sairaanhoitajien palkkakiista saadaan ratkaistua. Kuitenkin se, millä tavalla hallitus aikoo sen näemmä ratkaista, rikkoa suoraan työntekijöiden keskeisiä perusoikeuksia pakottamalla irtisanoutuvat ihmiset työhön, kuuluu kuitenkin malleihin, joista saattaa pahimmillaan ja kerrannaisvaikutuksiltaan olla enemmän haittaa kuin hyötyä.

Valtiovallalla on velvollisuus taata potilaiden turvallisuus ja siksi esityksen _julkilausutut_ motiivit ovat ymmärrettävissä. Turvallisuutta on toki vaikea taata ilman koulutettua henkilökuntaa. Toisessa vaakakupissa ovat kuitenkin perustavanlaatuiset vapausoikeudet. Voidaanko ihminen pakottaa työhön tilanteessa, jossa hän on irtisanoutunut, vain koska hän on sattunut kouluttautumaan tietylle alalle ja toimimaan tietyissä tehtävissä?

Asiantuntijat ovat erimielisiä siitä, voidaanko laki hyväksyä nopeutetussa järjestyksessä. Joka tapauksessa esitystä on pakko muuttaa, koska siinä on mm. HS:n mukaan useita kohtia, jotka ovat ristiriidassa perustuslain kanssa. "Työväenpuolue" Kokoomuksen ministeri esitteli lain työnantajapuolen erityisestä pyynnöstä. Sanomattakin lienee selvää, että pahimmillaan lakiesitys vain pitkittää jo nyt pahalta näyttävää tilannetta. STTK:n kannanotto aiheeseen summaa kiihkottomasti esityksen ongelmakohtia.

Kukaan ei tästä showsta ansaitse täysiä pisteitä. Ei liitto, eikä hallitus. Löysiä puheita ja tempoilevaa toimintaa, joista jotkut saattavat joutua maksamaan sillä ainoallaan. Yksi voittaja löytyy ja se on yksityinen terveydenhuoltobisnes, joka työtaistelun sattuessa tulee valtaamaan markkinoita. Voisiko se olla koko sopan keittämisen tarkoitus -ja taustalla vaikuttavana voimana kauniiden sanojen takana jopa tässä sopua todennäköisesti lykkäävässä lakiesityksessä? Eihän? Ei kai?

Jokela 7.11.2007

Yksilöllisyyttä yhdessä

Julkiset palvelut ovat solidaarisuutta käytännössä ja eräs pohjoismaisen hyvinvointivaltion tasa-arvoistavimpia instituutioita. Hyvinvointipalveluiden hankkiminen vapailta markkinoilta olisi kohtuuttoman kallista ja vain harvojen ulottuvilla, ellei julkinen sektori niitä järjestäisi ja ilmaisina tai subventoituna tarjoaisi kansalaisten käyttöön. Tarpeet ja ihmiset kuitenkin muuttuvat, jonka vuoksi palveluiden on muututtava ihmisten mukana.

Todetuksi on tullut yhteiskunnallinen fragmentaatio. Samankaltaisia suuria, verrattain homogeenisiä ryhmiä kuin hyvinvointivaltion rakennuskaudella oli, ei enää ole, tai ainakaan ihmiset eivät vastaavasti identifioidu niihin. Tämä asettaa haasteita bulkkipalvelulle. On luotava lisää mahdollisuuksia valita ja tuottaa räätälöityä palvelua. Ihmisillä on enemmän kapasiteettia vaikuttaa ja osallistua samalla kun vaatimustaso nousee. Tosin samalla olisi muistettava, että kaikki eivät halua kilpailuttaa palveluitaan, vaan haluavat ennen muuta luottaa "vakuutuksen" olemassaoloon ja toimivuuteen sekä keskittyä muuhun elämään.

Palveluiden toimivuus ja saatavuus on keskeistä. Huonot kokemukset nostavat herkästi pintaan kysymyksen, mistä tässä oikein maksetaan? Sanomattakin lienee selvää, että muutamien ongelmatapausten alle peittyy valtaisa määrä hyvää työtä. Siitä huolimatta negatiivisten kokemusten vähentäminen on erittäin keskeinen seikka tulevaisuuden hyvinvointipalveluiden kannalta. Luottamuspula, ehkä enemmän kuin mikään muu, uhkaa hyvinvointivaltiota perustuksia myöten.

Haaste on myös sovittaa yhteen palveluiden yhteisyys, mutta silti henkilökohtainen ote. Erilaisuutta tulee voida tukea ja jopa kannustaa, mutta se ei saisi johtaa eriarvoisuuteen. Tämä on keskeinen haaste hyvinvointivaltion uudistumisessa. Palveluiden tulisi olla samanaikaisesti räätälöityjä, että yhteisiä. Yhteisten palveluiden olemassaolo, kaikkien asiakkuus samoissa palveluissa, jotka kuitenkin kohtelevat heitä yksilöllisesti, on oltava erityisesti SDPn kansallisena ja kuntatason tavoitteena yksi tärkeimmistä.

Eriytyvä palvelurakenne on turmiollinen yhteiskunnan koheesion kannalta. Kaikkein pahinta on, mikäli tätä tietoisesti julkisen vallan taholta lisätään. Kun jopa OECD arvostelee Suomea epätasa-arvoisesta terveydenhuollosta, tulisi hälytyskellojen soida. Palvelujärjestelmien eriyttäminen motiivilla "parempi keskittyä niihin, jotka todella tarvitsevat", kuulostaa hyvältä, muttei ole johtanut hyviin tuloksiin missään. Services for the poor tend to be poor services.

Kaikkein keskeisintä olisi saada läpi ajatus siitä, ettei yksilöllisyyttä voi olla ilman vahvaa yhteisöä. Tai voi, mutta silloin yksilöllisyyteen on oikeus vain vahvimmilla. Se, että vähäosaisellakin on mahdollisuus unelmiensa toteuttamiseen, vaatii yhteisiä rakenteita, jotka ovat riittävän vahvoja vain silloin kuin kaikki osallistuvat niiden rakentamiseen.

"Kapinakokous"

Sekä Yle, että Nelonen uutisoivat näyttävästi eilisen sd. seminaarin Hämeenlinnassa. Hienoa, että tapahtuma, jota allekirjoittanutkin oli käytännön apumiehenä järjestämässä, sai näinkin mittavaa huomiota osakseen. Tilaisuus olikin monella tapaa onnistunut, väkeä oli paikalla lähemmäs 80, joista miltei puolet kolmenkympin kieppeillä. Keskustelu oli aktiivista ja reipasta, joskin koski kaikkea maan ja taivaan välillä talousparadigmoista pienituloisten ongelmiin sekä toisen asteen pullonkauloihin.

Joissakin medioissa seminaaria kuvattiin "kapinakokoukseksi". Nimitys on kuitenkin paikalla olleen näkökulmasta melkoisen raflaava. Kaikki edustajat oli kutsuttu, ja Eero Heinäluoman avustaja Kainulainen oli jopa tulossa, muttei lopulta päässyt. Enemmän kuin henkilöihin, keskustelu kohdistui asioihin sekä puolueen kehittämiseen. Tavoitteena oli sellaisten ajatusten kehittäminen, josta olisi hyötyä koko puolueelle. Virallisten SDP-tapahtumien lisäksi lienee vain hyvä, että mahdollisimman monelle luodaan väyliä puhua ja keskustella.

Uutisiksi asti nousivat mm. kansanedustajien Tuomioja ja Paasio esittämä vaatimus neuvoa-antavasta jäsenäänestyksestä liittyen puolueen puheenjohtajan valintaan. Hyvä, että idea nousee vahvasti esiin, jäsenvaalien lisääminen ylipäätään antaisi puoluejäsenyydelle paljon kaivattua sisältöä. Jäsenvaalin vaatiminen ei kuitenkaan paljoa kerro siitä, mikä on kenenkin asema organisaatiossa, saisi siinä jäsenvaalissa äänestää Heinäluomaakin, tai ketä tahansa, joka ehdolla on. Toistaiseksi rata ammottaa tyhjyyttään.

Identiteeteistä ja politiikan rajallisuudesta

Vasemmistolaisissa liikkeissä ja vasemmistolaisen arvomaailman omaavien ihmisten keskuudessa ollaan laajalti sitä mieltä, että yhteiskunta on atomisoitumassa ja yhteisöllisyys vähenemässä. Tämä aiheuttaa huolta ja kehitystä halutaan joko kääntää toiseen suuntaan, tai sitten vähintäänkin jarruttaa. Vaikka murheen voi erittäin hyvin ymmärtää, voi se nostalgiaksi kääntyessään pahimmillaan rajoittaa ajattelua.

Yhteisöllisyyttä on ihmisyhteisöissä aina, ja sitä tulee olemaan myös tulevaisuudessa. Se, mitä ehdottomasti tulee tapahtumaan, on yhteisöllisyyden muutos. Mikäli vasemmisto pysähtyy vain murehtimaan entisenkaltaisen yhteisöllisyyden murenemista, on uhkana, ettei se pysty rakentamaan tasa-arvoistavaa politiikkaa uudenlaisessa yhteiskunnassa. On olemassa yhä useampia tapoja ryhmääntyä, mahdollisia samaistumisen kohteita on yhä useampia ja useampia, virtuaalinen oleminen nousee merkittäväksi ajankäytön muodoksi ja sosiaalinen pääoma yhä merkittävämmäksi yksilöitä toisistaan erottelevaksi tekijäksi.

Mitä tämä tarkoittaa politiikan kannalta? Monessa suhteessa perinteinen politiikka on sidoksissa kansalliseen valtioon. Kansallisen valtion kyky tarttua sellaisiin ongelmiin, joita nyky-yhteiskunta tuottaa, on rajallinen. Ongelmat ovat joko hyvin henkilökohtaisia, osattomuutta nimenomaan yhteisöistä ja verkostoista, tai sitten globaaleja kuten ympäristöongelmat. Molempiin suuntiin kansallisen valtion vaikutusmahdollisuudet ovat rajalliset. Tämä tarkoittaa väistämättä valtiokoneiston -ja siihen tukeutuvan poliittisen järjestelmän, puolueiden nykymuodossaan, uskottavuuskriisiä. Niillä ei voidakaan korjata kaikkea, ei ainakaan nykyisillä välineillä.

Puhtaan materialistisia ongelmia, joita niitäkin edelleen Suomessakin on, on voitu ja voidaan ehkäistä, korjata ja jopa jossain määrin estää nykyisenkin politiikan ja välineiden keinoin. Vaikka ylikansallisen talouden ohjausmekanismit ovatkin vajaita, kansallisella tasolla kyetään edelleen tiettyihin toimenpiteisiin. Mutta miten kansantalouteen, tai kuntaan, suunnattu politiikka tunnistaa yhä moninaisemmat identiteetit ja monisyisemmät ongelmat, joita ei pelkällä rahalla auteta? Kun ennen sosioekonominen asema, tai jonkin maantieteellisen yhteisön jäsenyys täytti huomattavan osan ihmisten itsemäärittelyynsä käyttämästä tilasta, on tilanne nyt ja tulevaisuudessa aivan erilainen. Lukuisia pieniä ryhmiä heidän omista lähtökohdistaan tukevia uudistuksia on paljon vaikeampi tehdä kuin suuria massoja koskevia.

Yhteiskunnan sirpaloituessa yhteisöllisyys, tai keskinäinen solidaarisuus, siten kuin se perinteisessä politiikassa ymmärretään, vähenee. Vaikka uusi elämäntyyli onkin monessa erittäin salliva, se on myös erotteleva ja joissain asioissa jopa piittaamaton. Vähempiosaisia kohtaan tunnettu myötätunto ei sekään välttämättä koske samalla alueella asuvia kuten aiemmin. Sukupolvien kuilut kasvavat, samoin kuilu parempi- ja heikompiosaisten välillä. Ihmisillä on yhä vähemmän yhteisiä kokemuksia. Tämä näkyy elämänprojektien erilaistumisena, joissa eri ryhmiin kuuluvien ihmisten kohtaamisia tasa-arvoisessa asemassa on yhä vähemmän. Toisille monimuotoistuminen ja kansainvälistyminen on ennennäkemätön mahdollisuus ja toisille vastaava uhka. Aikaisemmasta poiketen nämä ihmiset voivat elää samassa kaupungissa, tai jopa kaupunginosassa.

Vasemmiston paljon odottama "kollektiivisuuden ja yhteisöllisyyden uusi aalto" ei toteutuessaankaan välttämättä kanavoidu poliittisena kannatuksena vasemmistopuolueiden suuntaan, vaan näkyy jossain muualla. Tämä johtuu nimenomaan siitä, ettei yksin nykyisenkaltaisen valtion, johon mm. sosialidemokratia on sitoutunut, kautta kyetä enää vastaavissa määrin ongelmia hoitamaan. Vasemmiston on kyettävä politisoimaan ja tuomaan demokratian piiriin uusia tiloja, osoittamaan sellaisia areenoita, joissa uusiin ongelmiin voidaan tehokkaasti vaikuttaa. Valtuustot ja eduskunta eivät enää riitä.

Väitän, että keskinäinen solidaarisuus ei ole kadonnut, mutta sitä tunnetaan nyt ja tulevaisuudessa erilaisia ihmisiä kohtaan ja eri ihmisten kesken. Solidaarisuus ei välttämättä näy suhteessa kansalliseen kokonaisuuteen. Tämä korostuu, mikäli alueellinen eriytymiskehitys jatkuu. Tasa-arvoisen yhteiskunnan merkitystä nimenomaan mahdollisuuksien ja tosiasiallisen vapauden takaajana tulee korostaa.

Politiikalla voidaan luoda myös kohtaamisia erilaisten ihmisten välillä, lisätä keskinäistä ymmärtämystä ja tunnetta yhteisestä yhteiskunnasta. Ensiarvoisen tärkeä tällainen elin on esimerkiksi peruskoulu. Demokratian tilaa on laajennettava erityisesti talouden saralla. Resurssien jakaantumiseen oikeudenmukaisesti tulee voida vaikuttaa. Mikäli yhteiskunta tunnustaa voimattomuutensa tässä asiassa eikä pyri ohjaamaan taloudellisia voimia jäsentensä parhaaksi, miksi ihmisten tulisi kokea sitä kohtaan lojaalisuutta?

Samalla oleellisiksi nousevat käsitteet luottamuksesta ja kunnioituksesta sekä tulevaisuuden horisontin mahdollisuuksista. Epäoikeudenmukaisuuden kokemukset rapauttavat luottamuksen valtioon yhteisen hyvän tuottajana ja ajavat ihmiset tuntemaan solidaarisuutta ja luottamusta ainoastaan perheisiinsä, ystäviinsä ja muihin epävirallisiin verkostoihin. Tämä puolestaan heikentää julkisen vallan kykyä tasa-arvoistavaan yhteiskuntapolitiikkaan järjestelmän legitimiteetin kärsiessä.

Politiikalla on kyettävä luomaan toivoa, ei matalaotsaista mainostoivoa, vaan sellaista optimismia, jonka varassa ihmiset eivät vajoaisi toivottomuuteen, vaan kykenisivät uusiin alkuihin myös elämän kriisiytyessä. Nämä ilmiöt, jos mitkä, ovat yksilöllisiä, joita valtio tai kunta ei voi taata, mutta se voi pyrkiä luomaan edellytykset tähän yhä useammalle.