Kahmi - älä kasvata

Professori Matti Tuomalaa kannattaa kuunnella. Erot puolueiden painotuksissa alkavat käydä vuoden porvarikauden jälkeen selviksi. Samaten huomiota ansaitsee retoriikka. Kokoomus puhui vaalikampanjassaan "ylimielisestä" SDP:stä. Kataiselta itseltään ei mennyt kuin hieman runsas vuosi siihen, kun hänen mielestään hänen pääomia jo valmiiksi vauraille kasaavien ehdotustensa kritisointi ei ole keskustelua vaan kateellisuutta. Surkeaa.

Jo ennen viime viikon metsämyyntiveroyllätystä on tapahtunut. Yritysten ja maatilojen sukupolvenvaihdokset saavat tuntuvat verohelpotukset. Veroa maksetaan vain 20% perityn omaisuuden verotusarvosta. Miksi tähän pakettiin kuuluvat myös yrityksen muu varallisuus tuotannollisen omaisuuden lisäksi, on hyvä kysymys. Se, että jo viime kaudella poistettiin varallisuusvero, tai että uudet kevennykset vain jatkavat jo aloitettua sarjaa, ei oikeuta jatkamaan perusteetonta eturyhmäpolitiikkaa. Kahdesta väärästä ei tule yhtä oikeaa.

Päivähoitomaksut, kuten todettua, ovat alle 250 miljoonan kustannus. Ne kohdistuisivat erittäin tuntuvina pienten lasten työssäkäyville vanhemmille. Mutta kuten todettua, porvaripuolueet vastustavat tätä uudistusta koska se on "vastuuton" ja "jakopolitiikkaa". Ei liene tarvetta enää korostaa, että ruuan alv, joka on jo nyt valumassa hintoihin, maksaa yli kaksin verroin - ja kenet se työllistää? Tuosta-noin-vain-yllättäen ilmoitettu metsänomistajille suunnattu veroale maksaa 170 miljoonaa euroa. Kuinka monelle henkilölle tämä kohdistuu?

Kuten HSkin totesi, anteliaisuudessaan metsänmyyntiveron alennus hakee vertaistaan. Suuri panostus, muutama hassu edunsaaja eikä minkäänlaisia takuita siitä, että alennus näkyisi missään ainakaan mitä työpaikkoihin tulee. Jo nyt metsäyhtiöt ovat varoittaneet uusista supistuksista, puukaupan käymisestä riippumatta. Olli Koski kirjoittaa aiheesta jälleen asiaa. Ja kaikki yks kaks, ilman julkista keskustelua, kylmän rauhallisesti omille eturyhmille.

Hyvä kysymys on myös se, mikä milloinkin on jakopolitiikkaa ja mikä ei? Ja eikö politiikka ole, taloudellisiin suhteisiin puuttuessaan, aina jonkinasteista uudelleenjakoa? Ja voiko jaolla olla positiivisia vaikutuksia myös kasvulle? Varmasti voi - vaikka muuta näytetään väitettävän. Tämä hallitus uudelleenjakaa kansantalouden kakkua tehokkaasti omistavien hyväksi. Se ei ole tehokasta, ei työllistävää, ei taloudellisesti järkevää, oikeudenmukaisuudesta puhumattakaan.

Radovan Karadzic

Eräs Euroopan ja ehkä koko maailman tunnetuimmista epäillyistä sotarikollisista, Radovan Karadzic jäi eilen kiinni Belgradissa yli kymmenen vuoden piileskelyn jälkeen. Karadzic toimi Bosnian sodan aikana Bosnian serbitasavallan presidenttinä. Sodan aikana tapahtuneista ihmisoikeusrikkomuksista tunnetuin on Srebrenican joukkomurha, jossa Bosnian serbiarmeija surmasi arviolta 8000 muslimimiestä ja -poikaa Euroopan pahimmassa verilöylyssä toisen maailmansodan jälkeen. Karadzicin katsotaan toimineen presidenttinä ollessaan mm. tämän tapahtumaketjun suunnittelijana ja käynnistäjänä.

Vaikka pidätys on johtanut levottomuuksiin Belgradissa, on se hyvä uutinen suurelle osalle serbialaisia, kansainvälisestä oikeusjärjestelmästä puhumattakaan. Serbian viranomaiset ovat jo päättäneet Karadzicin luovuttamisesta Haagiin oikeudenkäyntiä varten. Yksi keskeinen este Serbian liittymiselle täysimääräiseksi osaksi eurooppalaista yhteisöä on tätä myöten poistunut. Ja vaikka kansallismielisillä on edelleen huomattavaa kannatusta, on huomattava, että "länsimielisillä" on parlamentissa enemmistö. Suuri osa serbialaisista näyttää haluavan maansa palaavan normaaliksi osaksi Eurooppaa ja jättää sotaisan menneisyyden lopultakin taakseen.

Toinen merkittävä tapaus lähiajoilta on pyrkimys asettaa Sudanin istuva presidentti Omar al-Bashir syytteeseen Darfurissa tapahtuvan kansanmurhan osalta. Mikäli syyte nostetaan, on hän ensimmäinen istuva valtionpäämies, jota vastaan tämänkaltaista oikeutta käydään. Kansainvälisen lain ja instituutioiden kehittäminen onkin tällä hetkellä luomassa omalta osaltaan merkittäviä ennakkotapauksia. Valtiollisen suvereniteetin yli voidaan tarvittaessa kävellä, ja tietyt lait ovat ohittamattomia.

Tulevaisuudessa keskeistä on kansainvälisen oikeusjärjestelmän legitimiteetin lisääminen. Epäillyt eivät ole ainoita, jotka epäilevät tuomioistuinten riippumattomuutta. Syytettyinä eivät voikaan olla vain ne sotarikolliset, jotka sattuvat kuulumaan sodan hävinneen osapuolen johtajiin. Myös sodassa voitolle jääneiden valtioiden tai ryhmien johtajien tai mahdollisten rikosten toimeenpanijoiden tulee olla samojen sääntöjen alaisia -ja joutua tarvittaessa vastuuseen teoistaan.

Pro Vapaavuori

Monien vasemmistolaisesti ajattelevien mielestä nykyhallituksessa on yksi ministeri ylitse muiden. Ja tämä ministeri ei ennakko-oletuksista poiketen löydy vihreiden ministeriryhmästä, jonka olemassaoloa tuskin huomaa, vaan Kokoomuksesta. Ei ole paljoa aikaa, kun tiedustelin eräältä kokoomuslaiselta ystävältä mihin osoitteeseen voi lähettää fanipostia siten, että asuntoministeri Vapaavuori varmasti sen lukee.

Jan Vapaavuori aloitti kautensa näkyvästi nostamalla agendalle asunnottomien asiat. Perustettiin "viisaiden ryhmä" pohtimaan asiaa. Viisaan määritelmän täyttämiseen, toisin kuin niin usein, ei tarvittu sopivaa puoluekirjaa, vaan porukkaan mahtui poliittisista toimijoista mm. ehkä Suomen parhaiten asunnottomien asioista kartalla oleva Ilkka Taipale (sd), sekä Paavo Voutilainen, jonka näkemys mm. yhteiskunnallisesta palveluntuotannosta ei välttämättä vastaa Kokoomuksen yleisesti suosimaa linjaa.

Raportti valmistui ja asia katosi julkisuudesta, mutta toisin kuin niin monesti, asia näyttää jäävän elämään taustoissa -ja sille saattaa aidosti tapahtua jotain. Dialogi-lehdessä on uskoa luova artikkeli, neljän viisaan ryhmän esitykset johtivat aitoon lisärahoitukseen. Valmista ei tällä vaalikaudella tule, mutta hyvään vauhtiin päästään, ja homman laittamisesta kunnolla liikkeelle saa ministeri Vapaavuori ottaa sulan hattuunsa.

Kauppakeskuskeskustelun ja sen nyanssit tuntevat jo kaikki, mutta mistä Vapaavuoren "muodonmuutoksessa" on kyse? Jos kyseessä ei olisi ministeri, voisi arvella hommassa olevan kyse Kokoomuksen siellä sun täällä harrastamasta kaksilla korteilla pelaamisesta. Mutta Vapaavuori kykenee aidosti vaikuttamaan asiaan. Ei ole paljoa aikaa, kun "aitona oikeistolaisena" kampanjoinut Vapaavuori oli tunnettu äärimmäisenä markkinaliberaalina. Hän vaikuttaa kuitenkin kasvaneen tehtäväänsä, näyttää kykenevän muuttamaan mielipiteitään uuden tiedon valossa, ja omaavan silmää erityisille urbaaneille ongelmille kuten asunnottomuudelle. Ei paha, itse asiassa oikein hyvä.

Pääministeri metsässä

Mukavana kesäpäivänä ei varmaankaan saisi saivarrella vakavista. Tottakai huomio pitäisi, pääministerin viestintätiimin strategian mukaisesti, kiinnittää uuteen tyylikkääseen edustusrouvaan ja "ihanaan" kesäkihlojen mahdollisuuteen. Mutta mutta. Matti Vanhasen typerien mielipiteiden sarjatuli tämän päivän Turun Sanomien haastattelussa ansaitsee muutamia kommentteja.

Haastattelu on kokonaisuudessaan suorastaan ällistyttävä. Voiko Suomen pääministeri olla aidosti niin pihalla kuin mitä jutun perusteella voisi kuvitella? Tulilinjalla on luonnollisesti oppositio ehdotuksineen. Vanhanen vastustaa päivähoitomaksujen poistoa. Hänen mukaansa on mahdotonta ajatella, että terveydenhuolto olisi maksullista tilanteessa, jossa päivähoito ei enää olisi. Hämärän peittoon kuitenkin jää, miksi peruskoulu sitten on maksutonta? Vai vastustaako Vanhanen tätä kautta maksutonta peruskoulutusta? Toimittaja jättää tämän jatkokysymyksen armollisesti tekemättä.

Sosialidemokraatteja syytetään julkisen talouden vaarantamisesta. Samaan aikaan kuitenkin Vanhanen vaatii sovitut kevennykset ylittäviä veronalennuksia -ja pitää, hallitusohjelman mukaisesti, kiinni ruuan alv-tason alentamisesta vaikkei sillä ole minkäänlaisia työllisyysvaikutuksia. Kun hän samassa haastattelussa kertoo, ettei ruuan hintaankaan voida kotimaisilla toimilla vaikuttaa, on kysyttävä, miksi valtio siinä tapauksessa haluaa heittää valtaisan määrän verotuloja ikkunasta pihalle? Niitä samoja tuloja, joiden riittävyydestä hän on huolissaan palveluiden kohdalla.

Kun Vanhasenkin mallin veroalella ilmeisesti ainakin pyritään helpottamaan palkansaajien tilannetta, niin on kysyttävä miksi hänen tapansa olisi demarien tapaa parempi tapa lisätä kansalaisten käytettävissä olevia varoja? Koska osin on kyse samasta asiasta, käteen jäävien varojen lisäämisestä. Tähän voimme pyrkiä joko lisäämällä palkasta käteen jäävää osuutta verojen jälkeen yleisillä veronalennuksilla (ja periä ne sitten pois korotettuina asiakasmaksuina palveluita käyttäviltä), tai sitten tekemällä maltillisempia veronkevennyksiä, mutta vähentämällä ihmisten arkielämässään kohtaamia menoja.

Asiakasmaksujen alennukset tulisi nähdä selkeänä vaihtoehtona laajoille tulonveronkevennyksille. Ne jättävät aivan samalla tavalla kuin veroale ihmisille enemmän rahaa käytettäväksi kulutukseen, investointeihin tai säästämiseen. Erona on ainoastaan se, että ne kohdentuvat tarkemmin heille, joiden menot ovat elämäntilanteesta johtuen suuria, ja että ne tulevat julkiselle taloudelle edullisemmaksi. Aivan samalla tavalla kuin tulonveronkevennysten vaikutukset voidaan kompensoida kunnille valtion varoista, niin voidaan tehdä asiakasmaksujen alennusten korvaamisen suhteen.

Lapsiperheiden on syytä kuunnella tarkasti kesän puheenvuoroja. SDP on uuden puheenjohtajansa johdolla esittänyt selkeää kohdennettua tulonsiirtoa työssäkäyville, tai työhön pyrkiville lasten vanhemmille. Porvaripuolueet vastustavat. Päivähoitomaksuissa on kyse myös kannustimista. Kannattaa tutustua mm. tähän valtionvarainministeriön viime vuonna julkaisemaan materiaaliin, jossa korostetaan nimenomaan päivähoitomaksujen merkitystä kannustinloukkujen aiheuttajina. Olisi muistettava, että investoinnit julkisiin palveluihin voivat myös vähentää menoja jossain toisaalla.

Vanhasen aivopimennys ei ikävä kyllä jää asiakasmaksuihin. Inflaatio-ongelmasta pääministeri pesee kätensä. Syyt ovat hänen mukaansa "ulkoisia". Osin näin varmasti onkin, mutta samalla hän unohtaa pari päivää sitten näyttävästi uutisoidun Tilastokeskuksen analyysin aiheesta. Tutkimusten mukaan jopa 60% inflaation kiihtymistä aiheuttaneista tekijöistä on kotimaista perua.

Palkkapolitiikkaankin otetaan vaisusti kantaa. Mutta mutta. Oikeistohallitus on ollut innolla arvostelemassa ay-liikettä eikä juuri hetkauttanut korvaansa työnantajien ilmoitukselle tupoista luopumisesta. Tupon myötä on heitetty yksi keskeinen inflaation, ja yleisen talouspolitiikan tehokkaan tekemisen väline, ikkunasta ulos. Jos tätä takaisin halutaan, voisi olla syytä ilmaista poliittista tahtoa hieman vahvemmin kuin pyytää työmarkkinajohtajat kanssaan Kesärantaan raparperimehulle.

Kaiken kaikkiaan ei vahvasti mene. Yksi haastattelu on pieni asia, mutta Vanhasen saavutuksia ja näkemyksiä pitemmältikin seuratessa alkaa miettiä, että on aidosti pelottavaa, miten heikoilla eväillä Suomessa voi päästä pääministeriksi asti vain olemalla Keskustan jäsen. En osaa kuvitella mitään muuta puoluetta, jossa Vanhasen kaltainen mitättömyys voisi päästä rivikansanedustajuutta pitemmälle. Seuraavat eduskuntavaalit eivät tule sekuntiakaan liian aikaisin, vaihtoa kaivataan.

Kymmenen vuoden jälkeen

Viikonloppu vierähti Utön saarella Turun ulkosaaristossa. Viiden ja puolen tunnin yhteysalusmatka Aurajoen rannasta vie kauas avomerelle kauniiseen ja karuun pieneen saareen, joka aloittelee uutta elämäänsä muutosten keskellä.

Lähdin viimeksi Utöstä kymmenen vuotta sitten. Saarella toimi vielä tuolloin Saaristomeren meripuolustusalueen rannikkolinnake. 60 varusmiehen ja parinkymmenen kantahenkilökunnan jäsenen muodostamassa miniyhteisössä vietin aikaa maaliskuun alusta lokakuun loppuun vuonna 1998. Utö oli sotilassaari, ympärivuotisia siviiliasukkaita aikoinaan suuressa kalastajayhteisössä oli jäljellä enää kymmenkunta. Kesä toi matkailijat ja purjehtijat, mutta kevättä ja syksyä vietettiin suuressa hiljaisuudessa.

"Kivi" oli kokemus. Saapuminen yli neljän tunnin miinalauttamatkan päätteeksi Gyltöstä maaliskuisessa räntäsateessa Utön betonilaituriin ja puuttomaan saareen, josta ensimmäinen näkymänä sotapojille avautuivat matalat, tasakattoiset harmaat rivitalot. Ei perkele. Totuttautuminen uuteen elämänrytmiin kävi kuitenkin nopeasti. Pyöräily sammakoita varoen "tolppaan" merivalvontaan, päivän-kaksi vanhat Helsingin Sanomat sotilaskodissa, merenselkä, jota katsella kalliolta. Koulutuksellista tai muuta tekemistä keskimäärin kahden tunnin ajan viikkoa kohti, ja tuon tekemisen vältteleminen keksimällä asiaa korjaamolle, tai sitten vain yksinkertaisesti piiloutumalla wc-tiloihin. Lomien odotus ja kuuden tunnin matka Turkuun niitä viettämään. Kömpelöt yritykset tehdä tuttavuutta saaren harvalukuisiin nuoriin naisiin.

Kymmenen vuoden jälkeen kylä näyttää samalta, mutta kaikki on toisin. Armeija marssi saarelta ulos miltei sata vuotta kylänraittia hallittuaan. Utö olisi voinut liittyä samaan vakituisesta asutuksesta tyhjentyneiden saarten joukkoon joita Turun saaristossa on lukuisia. Toisin kuitenkin kävi. Kasarmista varustettiin hotelli, sotilaskodista ravintola, vanhat rivitalot ovat erimuotoisessa majoituskäytössä, koulu säilyi oppilasmäärän lähtiessä kasvuun uusien muuttajien ansiosta.

Luonto on täällä totaalisen läsnä, jotenkin lähellä ja kaikkialla. Valtava meri, tyrskyt ja laajat niityt, jonne voi hukata itsensä. Voisiko täällä asua ja elää? Ehkä. Tosin kesähelteillä on helppo unohtaa talven myrskyt, päiviä kestävät sumut ja usvat, sekä pienten yhteisöjen varjopuolet ja mahdollinen sisäänpäinlämpeävyys. Utö kuitenkin edustaa sitä eräänlaista exitin ajatusta, vaihtoehtoista maailmaa. Sitä, mitä tuskin koskaan on, mutta jota joskus tarvitsee, ainakin mielessään.

Armeijaan ei ole ikävä, mutta matka ja kalliot antoivat ajateltavaa. Saarelta lähti 19-vuotias poika aloittamaan elämää kotoa pois muuton, opintojen, seurustelun ja ensimmäisten työpaikkojen muodossa. Kymmenen vuoden päästä palasi vielä nuori, mutta jo aikuinen mies, työssäkäyvä, avioliitossa, koulu käytynä. Ja joka jälleen lähti Utöstä kohti uudenlaista elämää, entinen elämänvaihe takana, uusi aika, johon liittyy uudella tavalla vastuunkantoa muista ihmisistä, edessä. Mutta jossa haluan silti säilyttää jotain siitä, mitä kirjailija Riku Korhonen kauniisti kuvaa, ja jollaisella mielellä kymmenen vuotta sitten Utöstä lähdin. "Kaikki on vasta alussa ja nuoli nousussa, kärjessään koettelematon teräs, viattomuutta teeskentelevä, aidosti kirkas."

Kriittistä federalismia

Euroopan Unioni poliittisena projektina tarvitsee uutta käynnistystä ja suuntaa. Irlannin ei-tulos vahvistaa näkemystä siitä, ettei nykyisenkaltainen eteneminen enää nauti kansalaisten luottamusta. Oli kansanäänestyksistä tämänkaltaisissa kysymyksissä sitten mitä mieltä tahansa, legitimiteettiongelma on ilmeinen. EU nähdään eliittivetoisena ja se on kadottanut positiivisen auransa. Euforiaa ei unioniin ole liittynyt enää pitkään aikaan.

Osin tämä johtuu EU:n arkipäiväistymisestä. Ehkä tälläkin hetkellä Irlannin äänestystuloksen merkitystä liioitellaan. EU jatkaa nykyisillä säännöillään toimintaansa. Sopimusviidakko on toki entisellään, mutta sen olosuhteissa on toimittu ennenkin, miksei siis jatkossakin? Luonnollisesti unionia kohtaan asetettuja odotuksia on vaikea toteuttaa ilman uudistuksia, jotka nyt Irlannin taholta kaadettiin. Tämä saattaa syventää legitimiteettikriisiä entisestään. Toisaalta nyt voisi olla aika käydä keskustelua instituutiotasapainon sijasta siitä, mihin unionia itse asiassa tarvitaan. Lähteä liikkeelle asioista.

Instituutiokeskustelun ylikorostuminen on vienyt tilaa poliittiselta sisältökeskustelulta. On menty ns. perse edellä puuhun. Moni Lissabonin sopimusta vastustanutkin henkilö on varmasti vakuuttunut ylikansallisen päätöksentekojärjestelmän välttämättömyydestä liittyen rajat ylittäviin ongelmiin. Nyt olisi määriteltävä entistä selkeämpi poliittinen suunta unionin toiminnalle. Kun tavoitteet ovat jollain tavalla selkeämmin määriteltyjä, on helpompi argumentoida tietynlaisten institutionaalisten järjestelyiden puolesta. Instituutiot ovat vain välineitä. Kun unionin toiminta on tällä hetkellä tavallisen kansalaisen silmissä samaan aikaan kaikkialla eikä korostuneesti missään, katoaa siltä tarkoitus. Tästä seuraa välinpitämättömyys ja keskustelun suuntautuminen toisarvoisuuksiin.

Eurovaalit pidetään ensi vuonna. Sosialidemokraattien tulisi, niin Suomessa kuin muuallakin, rakentaa oma ohjelmansa kriittisen federalismin periaatteille. Tästä asemasta kyetään luomaan mielekäs ohjelmallinen kokonaisuus. Tonttijakoakaan ei tarvitse murehtia, tilaa on. Kokoomus tuskin esittää mitään oleellista muutosta unionin toimintaan, markkinakeskeinen Eurooppa on olemassa oleva trendi. Keskustan eurooppavisio rajautuu maataloustukien kahmimiseen ja nollasummapeliin muita yhteistyöhön osallistuvia vastaan. Perussuomalaiset vastustavat, yhdessä tietyn Vasemmistoliiton osan kanssa, unionia an sich. Rakentavan kriittinen suhtautuminen unionin toimintaan loistaa poissaolollaan, korkeintaan vihreiden ns. realosiiven edustajista voisi löytyä vastaavaa ajattelua.

Lähtökohdaksi tulisi ottaa näkemys, jonka mukaan unionin kaltaiset yhteistyöjärjestelyt ovat välttämättömiä, mikäli ylipäätään haluamme vaikuttaa niihin reunaehtoihin, jotka määrittävät suomalaisen kansallisen politiikan liikkumatilaa. Toiseksi unioni on välttämätön globaalien ongelmien ratkaisemiseksi, huomionarvoisimpina ilmasto sekä köyhyys. Tästä näkökulmasta yhteistyössä mukana oleminen ja sen syventäminen siellä, missä tehokkuus sitä vaatii, ovat keskeisiä perusperiaatteita.

Federalismilla viitataan päätöksenteon demokraattisuuteen. Keskeistä on kuitenkin rajata toimivalta tarkoin. Valtio on tulevaisuudessakin vastuussa suurimmasta osasta julkisia palveluita, etuuksia, koulutusta, veropolitiikkaa jne, kuten pitääkin. Tietyistä puitteista tulee kuitenkin sopia ylikansallisella tasolla. Tämän päätöksenteon tulee olla mahdollisimman avointa, läpinäkyvää ja demokraattista. Selkein malli tähän on kaksikamarisen parlamentin rakenne, jossa edustettuna ovat jäsenvaltiot kansallisten hallitustensa kautta, sekä kansalaiset suoraan Euroopan parlamentin kautta. Kaikki EU-lainsäädäntö kulkisi molempien kautta. Tämänkaltainen instituutiorakennelma olisi nykymallia selkeämpi, ja jossa kansallinen ulottuvuus olisi kuitenkin edelleen vahvasti läsnä.

Tärkein kulma on kuitenkin kriittisyys ja sisällöllisyys. SDP:n sisarpuolueineen tulisi vahvasti politisoida vaaleja sisältöjen kautta, mieluusti yhteisellä ohjelmalla. Enää ei tule keskustella siitä, kuka ajaa kuviteltuja "kansallisia etuja" parhaiten Brysselin käytävillä, vaan siitä, millainen olisi sosialidemokraattisten periaatteiden mukaan toimiva EU ja hakea tälle poliittista kannatusta vaaleissa. Keskeisiä tavoitteita voisivat olla esimerkiksi vaatimukset sosiaalisemmasta kauppapolitiikasta, minimitasoista työehdoille sekä julkisten palveluiden tarjoamisen periaatteille unionimaissa, työmarkkinaosapuolten aseman vahvistamisesta, suhteellisen köyhyyden vähentämisestä, rahapolitiikan tavoitteista jne. Sosiaalinen Eurooppa on kauan elänyt käsite, jolle olisi annettava konkreettinen sisältö.

EU voi ansaita takaisin menetetyn legitimiteettinsä ja kyetä jälleen innostamaan ihmisiä, mikäli se onnistuu osoittamaan merkityksensä nimenomaan positiivisten oikeuksien ja vapauksien takaajana ja mahdollistajana. Sitä se tälläkin hetkellä monessa muotoa on, mutta politiikassa kovin usein on niin miltä näyttää. Tällä hetkellä unionin kuva on byrokraattinen ja elitistinen. Näinkin voidaan jatkaa, mutta tarvittavaa poliittista tukea suurten tavoitteiden saavuttamiseen ei tällä menolla tulla saavuttamaan. Yhteiskunnalliset muutokset tarvitsevat tuekseen intoa. EU:sta tulee jälleen voida innostua.

Älä tule lähelle

Ei kaikelle. Näin voidaan tiivistää usean asukasyhdistyksen keskeinen yhteiskuntapoliittinen viesti. NYT-liite tarjoaa kattavan kavalkadin helsinkiläisten kaupunginosayhdistysten arkeen. Erityisen havainnollinen on pieni tilasto kyseisten yhdistysten jäsenmääristä. Ääntä voi pitää ja nimetä itsensä koko alueen edustajaksi, vaikka yhdistys kokoaisi vain muutaman prosentin alueen asukkaista, kuten vaikkapa Kalliossa tai Oulunkylässä.

Asukas- ja kaupunginosayhdistystoiminta voisi olla parhaimmillaan, ja monessa paikassa varmasti onkin, hieno tapa osallistua oman lähiympäristön kehittämiseen. Samalla se luo uusia ystävyyssuhteita, identiteettiä paikallisyhteisöön sekä ohjaa kantamaan vastuuta lähiyhteisön ihmisistä ja paikoista. Ongelma vain on se, että liian harvan yhdistyksen toiminta keskittyy näihin hyviin asioihin, vaan keskiössä on ennen kaikkea ns. negatiivinen vaikuttaminen. Eli valittaminen, vastustaminen ja kaiken kehityksen jarruttaminen täysin riippumatta siitä, kuinka järkevä jokin hanke olisi koko kaupungin kehityksen kannalta.

Asunnottomien asuntolat ovat paras esimerkki. Töölön asukasyhdistyksen mukaan Töölö on luonnollisesti aivan väärä paikka tukiasunnoille, köyhäthän tulisi ilmeisesti asuttaa reservaatteihin jonnekin kehäteiden taakse. Viis siitä, että varmasti vähintään periaatetasolla uskotaan kaikkien ihmisten tasa-arvoisuuteen, sekä siihen, että palveluita olisi hyvä saada läheltä niitä paikkoja joissa ihmiset muutenkin liikkuvat ja vielä ettei sosiaalisia ongelmia tulisi kasata samoihin paikkoihin luoden slummeja ja "paremman väen" alueita. Vastuunkanto oman pihan ulkopuolisista kuuluu liian harvan yhdistyksen perusperiaatteisiin.

Suorasta demokratiasta innostuneet ovat yleensä näkyvimpiä aktiiveja tämänkaltaisissa kollektiiveissa, ja kannattavat aktiivisesti kyseisten yhdistysten vaikutusvallan lisäämistä muodollisessa päätöksenteossa. Konsultatiivisina eliminä, mikä ettei? Mutta pohdittava on, kuka kyseisten putiikkien edusmiehet ja -naiset on valinnut ja miten, ja keitä he kuvittelevat edustavansa? Yhdistyksillä ei ole mitään virallista asemaa. Liian usein kyseessä on vuodesta toiseen sama pieni porukka, joka pyörittää omin motiivein toimintaansa pahemmin muilta kyselemättä. Lisäksi voidaan kysyä, kuinka kauan muutama ihminen saa torpata ja jarruttaa jopa satojen tuhansien ihmisten valitsemien valtuutettujen demokraattisesti tekemiä päätöksiä?

Jokaiselle kuuluu toki oikeus mielipiteeseensä, on hyvä, että järjestäydytään ja typeriä päätöksiä tulee vastustaa, mutta on aidosti pohdittava kuinka keskeistä roolia "demokratian lisäämisen" merkeissä ko. ryhmille tulee antaa? Koska ne eivät itsessään ole usein kovinkaan demokraattisia, ja niiden tavoitteiden ylevyys rajoittuu liian usein omien asuntojen arvon nostamiseen ratsastaen uljaasti "asukkaiden edulla". Mikäli nämä pro minä ja esteetön näköalani-liikkeet saisivat yksin päättää, niin kaupunkien kehittäminen ja vähäosaisemmista huolehtiminen vaikkapa asuntolapalveluita kehittämällä pysähtyisi kuin seinään.

Puolimatkan krouvi

Työvapaa eduskunnasta on puolessa välissä, viimeiset neljä kuukautta ovat kuluneet Varsinais-Suomen sosialidemokraattien palkkalistoilla. Kunnallisvaaleihin on aikaa hieman alle neljä kuukautta, listat menevät kiinni hieman yli kahden kuukauden päästä. Aikaa siis vielä on, muttei paljoa.

Kun päätin hakea nykyistä työtehtävää ja anoa vastaavasti vapaata avustajantoimesta, ajattelin sen tarjoavan aivan uudenlaisia tehtäviä ja pähkinöitä purtavaksi. Näin myös kävi. Poliittisen toiminnan haasteet, joista tässäkin blogissa on kirjoitettu aivan tarpeeksi, ovat osin samoja, mutta osin myös kovin erilaisia kun ajetaan kaksikymmentä kilometriä ulos maakuntakeskuksesta. Puolueen kannalta paikallisen tason toiminnalla on valtaisa merkitys. Työ ja jokapäiväinen läsnäolo tehdään paikallisesti. Jos homma ei pyöri kunnassa, ei puolueen hyvästä imagosta ole vastaavasti hyötyä. Tämä toimii myös toiseen suuntaan.

Maaseudun pikkupitäjiä pidetään usein Keskustan yksinomaisina läänityksinä. Ei ole harvinaista, että Keskustalla on yksinkertainen enemmistö. Tämä selittyy kuitenkin erityisesti vahvalla paikallistoiminnalla. Muillekin olisi ja on tilaa, siitä huolimatta, että vielä 2000-luvulla itsensä "väärälle listalle" nimennyt ihminen voi saada kylänraitilla valtapuolueen edustajien vihat ja uhkailut niskaansa. Kuntavaalikauden aikana kuntien väestöstä uusiutuu keskimäärin n. neljännes. Uudet muuttajat eivät läheskään aina ole sitoutuneita keskustalaisia. Havaittu tosiasia uusista, politiikasta ja vaikuttamisesta kiinnostuneista kuntalaisista on se, että heistä moni on valmis tulemaan mukaan myös mm. SDP:n riveihin, mikäli joku pyytää ja meillä on jotain mitä tarjota. Keskustan menestys perustuu pitkään riviin kasvoja ehdokaslistalla, kyseisestä porukasta on liikkuvien, lähinnä henkilöä äänestävien ihmisten muita helpompi löytää omankaltaisensa ehdokas kuin muiden kohdalta. Kun ihmisiä saadaan mukaan, tulosta myös tulee.

Suuri haaste koituu maaseudulla asuvien, uusien mukaantulleiden ihmisten täysimääräisestä integroinnista. Monet paikallisyhdistykset ovat pieniä ja kokoontuvat harvoin. Uusi aktiivinen ihminen voi turhautua ja kokea ettei mitään tapahdu. Tämän keikan jälkeen olen entistä vakuuttuneempi siitä, että piiritason toiminnan tarkoituksena on vaalityön organisoinnin lisäksi oltava sisällöllisten verkostojen perustaminen ja pyörittäminen aluetasolla. Tätä kautta voidaan tarjota vaikuttamisväyliä myös sellaisille uusille aktiiveille, jotka eivät asu keskuskaupungeissa. Samalla voidaan lisätä puolueen sisällöntuotantoa, "saada jotain aikaan." Tätä kautta saataisiin mukaan myös niiden ihmisten panos, jotka eivät ole kiinnostuneita kunnallispolitiikasta. Verkostoitumisen ja tutustumisen merkitystä motivaattorina ei saa vähätellä.

Neljän kuukauden aikana olen kiertänyt varsin tarkkaan läpi Varsinais-Suomen. Reissuun on mahtunut mm. elämäni ensimmäinen maatalousnäyttely Oripäässä, keskustelu, jossa kummastelin Vasemmistoliiton vahvaa kannatusta verrattuna sosialidemokraatteihin eräällä alueella saaden vastaukseksi "kansalaissodan" (en pyytänyt tarkennuksia), matka kahden lossin taakse Korppooseen värväämään ehdokasta, Taivassalon kesätapahtuma Silakrysäys, jossa mieleen jäi vanhan kokoomusveteraanin tokaisu "Perkele! Kolmekymmentä rysäystä olen käynyt ja ensimmäinen kerta ikinä kun täällä nähdään demareita!" jne. Punaisten Reilu Suomi-ilmapallojen puhaltaminen ja solmiminen sekä katoksen kokoaminen käy jo rutiinilla, leiri irtautuu vauhdilla jos tarve vaatii.

Mutta; erilaista, hauskaa, opettavaista. Ihmisten kanssa olemista, uusia tuttavuuksia, ajelua kesänvihreissä maisemissa. Tutustumista uusiin mahtaviin tyyppeihin, jotka näkevät valtavasti palkatonta vaivaa yhteisen hyvän eteen.